tiistai 11. kesäkuuta 2013

Vanha Valamo

Laatokan Valamo





Kantosiipialus nousi lentoon, Sortavala alkoi jäädä taakse. Rannalla oli muutamia taloja, olivatko mökkejä vai asuntoja, sitä ei kyennyt arvioimaan. Uusilta ne näyttivät Karjalan maaseudun asuntoihin verraten. Lahden perä loppui, vasemmalla oli korkeita kallioita, niemiä ja saaria, metsäisiä ilman merkkiäkään ihmisestä. Edessä aukeni valtava selkä, sieltä pilkotti kuin viiru taivaanrannassa, oliko siellä rantaa, mahdotonta erottaa. Putken kulku oli vakaata ja suoraan etenevää, aaltoja ei ollut, vauhti noin 50-60 km/t. Putkessa oli kolme osastoa, keula, pieni välikkö ovineen poistumista ja lastausta varten, keskiosasto ja vielä peräosasto. Melkein kaikki penkit olivat täynnä, me olimme keskimmäisessä. Ulkona tuuli viirutti silmät vetisiksi eteenpäin katsottaessa, aukkoon mahtui hädin tuskin kolme katselijaa. Lauoin kameraa holtittomasti, Laatokka oli uskomattoman suuri. Olimme vasta pohjoisrannalla menossa kohti Valamon saarta, neljänkymmenen kilometrin päässä olevaa luostarisaarta. Tarkkaan tihrustaessa saatoin havaita tummassa viirussa valkoisen maston tapaisen kohouman. Järvessä olivat lähes kaikki saaret täällä pohjoispäässä, Valamokin. Opas kertoi parhaat kuvaamiskulmat lähestyttäessä luostaria, ensin paapuurin lanteelta, sitten puolen vaihto styyrpuuriin, uusi vaihto paapuuriin ja vielä kerran takaisin. Veneen laskiessa nopeutta se samalla kaartoi vasempaan, luostarin rakennuksien huiput näkyivät kirkkaassa paisteessa hyvin. Käännös sisään vuonomaiseen sisälahteen, loikka toiselle laidalle ja kuvaus jatkui. Olin onneksi ostanut juuri matkalle lähtiessäni kookkaan 16 gigan muistikortin. Sinne voisin napsutella kuvia akun tyhjäksi. Lahden suulla oli kalliolla komea kirkko, skiitta. Sinne johti kävelysilta sivulahden yli. Edelleen vasemmalla oli komea valkoinen rakennus, jonka takaa rinne kohosi ylös niin, että pääluostaristakin näkyi vai korkein huippu. Se oli tuo näkemäni masto. Valkoinen ja sininen vuorottelivat sen rakenteissa, ylimpänä kullattu kupoli ja vinoristi. Kapeasta solasta luikahdimme vuonon perällä olevaan satamaan. Oikea puoli oli rakentamaton, ihmiskäden koskematon, puusto pystyssä tai maassa, vinossa ja suorassa, luonnontilaisena.

Purkauduimme laivasta laiturille. Vastassa oli taas komea pieni kappeli, skiitta, ikonirakennus. Komeat pylväät sen etuosassa tekivät siitä mahtavan näköisen. Luostarista tuli pieni bussi hakemaan tavaramme, aloimme kavuta ylämaahan ja kohti jyrkkiä portaita. Kuvaamiseni takia jäin jälkeen muista ja muutoinkin olin hidas liikkuja. Rappujen alapäässä katselin nousun jyrkkyyttä ja askelmien isoa nousua, huokaisin ja aloin kavuta. Retkemme vanhin, 82 vuotias, keuhkoahtaumasta kärsivä Väinö raahasi laukkuaan porras kerrallaan, huokaisi, lepäsi ja raahasi. Ei ollut huomannut bussikuljetusta. Sain hänet kiinni rappujen yläpäässä, Väinö joutui vetämään henkeä. Nappasin laukun kahvasta ja aloin vetää sitä jyrkkää mäkeä. Kysyin häneltä, jaksaako hän itse tulla. "Kyllä minä, kun saan henkeä, kiitos vaan, saan laukkuni kohta eteenpäin." "No saat kyllä, mutta tässä se nyt menee." Tie hieman loiveni, edessä oli luostarin ulkokehän rakennukset. Kunnostettuna ja valkeana kiersivät asuntolat koko luostarin, edessä oli kaariportti ensimmäiseen pihaan. Majoituimme oikealle kahteen kerrokseen. Huoneet olivat uudistetut, hyvää työtä, länsimaista tasoa, lattiat punaiset ja epätasaiset käsinlyödyistä tiilistä kiiltävällä pinnalla. Iltaruokailua varten kokoonnuimme määräaikaan pihalle, opas vei meidät yhtenä joukkona syömään, ilman tahtia. Kävelimme luostarin ulkopihaa ympäri toiselle puolelle ja kiipesimme toiseen kerrokseen. Suuri sali, keittiöhenkilökunta naisia, tiukkailmeisiä, huivi päässä, pöytä katettu ja tiukka istumajärjestys. Söimme keittoa ja hirmuisia keitettyjä lohimedaljonkeja, tsaikkaa, kahvia, keksiä, leipää ja voita.

Murron Jote oli tehnyt töitä ryhmämme eteen, soittanut ja lähettänyt viestejä. Saikin Valkeakosken Karjalaiset lähtemään reissuun, Paula ja minä vahvistuksena. Meitä oli 25, linja-autossa oli hyvin tilaa istua Jyväskylän, Varkauden ja Joensuun kautta Niiralan raja-asemalle. Opas Risto Aikonen, pappi ja ortodoksiopettaja Ylämyllyltä nousi mukaamme. Rajalla taas täytimme surkeita tullilappuja kaksin kappalein, ei ole kehittynyt Venäjä lapuista ja leimoista eteenpäin. Tulli meni yllätykseksemme melkein tunnissa ohi. Sortavalassa nousimme laivaan suoraan lennosta. Vara-aikaa jäi vain muutama minuutti. Hämmästyttävä kahdentoista tunnin ajo ja täsmällisyys kuljettajaltamme Toivoselta.

Illalla jaksoimme hieman kävellä ulkona ja minä kuvasin ympäristöä. Ensimmäiset ostot teimme rannan kioskeista. Yö oli rauhallinen ja unekas. Aamiaiselle menimme taas vapaassa muodossa yhtaikaa pihan poikki. Meillä oli päivä aikaa saarella. Emme saaneet edes käydä pissalla, kun jo olimme matkalla laiturille. Matka jatkui siitä mukavalla pikku laivalla ulos lahden perältä ja saarta kiertäen vasemmalle. Kuvasin rantoja, kallioita, Laatokkaa, skiittoja, laitureita, toisia laivoja. Saavuimme saaren suurimmalle skiitalle Niikkanan lahdella. Satamassa oli valtava laiva, kansia oli neljä, viisi, pituutta ties kuinka monta kymmentä metriä. Se oli lähtenyt Moskovasta tai Pietarista. Matka kesti kymmenestä päivästä kahteen päivään, satamasta riippuen. Nuo hirmuiset jokiristeilijät eivät päässeet pääluostarin satamaan syväyksensä vuoksi. Jouduimme kiinnittymään tuon hirmun kylkeen ja kompuroimme sen poikki laiturille. Tietysti edessä oli kalliolle kiipeäminen. Siellä skiitta seisoi, korkeana, komeana, punatiilisenä. Joukkomme tepsutti pitkänä jonona. Edellisenä päivänä meillä oli saaren oma opas, tiukkahousuinen isoäiti Sortavalasta kuljettanut. Nyt hänellä, kesäisin oppaana ja talvella napatanssijana toimivalla kaunottarella, oli vaalea hame ja iso huivi. Skiittoihin ja luostareihin, kirkkoihin, naiset pääsivät vain pitkään hameeseen ja päähuiviin varustautuneina. Miehillä ei saanut olla shortseja. Ihailin jo ulkopuolelta rakennuksia, niin upeata tiilimuurausta ei koko Suomesta löydy. Kupolit kultaisina, seinät punaisina, rappuset komeina ja leveinä, tiilimuurit ympärillä näky oli ylimaallinen. Keskellä erämaata, vain vähäisen santatien päässä tuollainen komeus. Eikä se ollut mitään sisätilojen kauneuden edessä. Pääkirkkotilassa sielu pysähtyi. Ikonien loistokkaat maalaukset, joka paikassa seinätiloissa, alttaritila, ikonostaasi, se oli ainutlaatuinen, tehty porsliinista. Se loisti valkoisena ja ikonien kultaukset sekä Marian ja Jeesuksen levolliset katseet saivat pysähtymään. Siellä sain kuvata vapaasti. Pelkästään tämän näyn vuoksi retki olisi jo voinut kääntyä takaisin. Me kuitenkin jatkoimme sisämaahan seuraavaan skiittaan kahden kilometrin päähän ja sieltä vielä Öljymäelle edelleen kahden kilometrin matka. Luovuin suosiolla tuosta kapuamisesta ja kävelystä. Menimme pienellä joukolla kahville ensimmäiseen paikkaan. Viehättävä paikka, pieni kioski, puuterassi ja aurinkovarjot pöytien suojana. Saimme vielä jäätelöt, olisimme saaneet savukalaakin, lohta ja haukea. Omistajalla oli siinä rinteessä savustusuuni. Emme ostaneet. Pakko meidän oli kävellä kilometrin verran muiden perään kohtauspaikkaan, josta tuo mainio vihreä venäläinen koppiauto meidät haki ja toi luostarille takaisin. Niin luulimme, satamaan jätti. Taas oli edessä kapuaminen, mäkeä, portaita, mäkeä, luostarille, sisään pääkirkkoon rappuja myöten ja sisällä istumaan. Saimme aivan uskomattoman konsertin. Kolme munkkia lauloi meille niinkuin emme koskaan olisi kuulleet. Äänet soivat, soolot sujuivat, sain kuvata. Viiden kappaleen jälkeen aloimme taas nousta rappuja, nyt kirkkotilaan, jossa ei saanut kuvata. Luulin jo nähneeni ylittämättömän kauneuden skiitassa rannalla. Mitään en tiennyt. Melkein polvilleen menin jo viimeisten portaitten aikana katsellessani seinien maalauksia. Ne kiersivät portaiden mukana ylös kirkkosaliin. Sisällä ikonien runsaus, kulta, metallipakotukset, työn laatu ja loisteliaisuus hämmästytti. Jos jossain, niin täällä olisin halunnut kuvata. Mutta en kuvannut. En voi sitä sanoin kuvata. Heinäveden Valamossakin on komea luostari ja hienot ikonit sekä riisa. Siellä voi käydä katsomassa ja kertoa sen äärettömällä. Aivan uupuneina saimme käpertyä huoneisiimme pariksi toviksi ennen ruokailua. Päätimme olla menemättä sinne, Paula kävi ilmoittamassa, että emme olisi muodossa. Lähdimme sataman kahvilaan ja kuvaamaan. Kahvila oli pienen puutarhan aidan ja komeiden puuporttien takana, vilpoisa terassi, suojassa katoksen alla. Katselimme taas tiskillä savustettuja lohia, ja ostimmekin yhden. Pöydässä kahvikuppien lisäksi lohi oli leivinpaperin päällä pyöreällä tarjottimella. Voi miten hyvää. Söimme sen kaiken, vatsarasvoja myöten. Mennessämme kioskin ystävällisen maatuskan ohi huikkasin spasiba ja dasvidania, hän nosti peukalonsa ylös, minä nuoleskelin huuliani. Istuimme sataman varjoisalle penkille. Sinne tulivat ruokailusta meidän mainiot naiset, asettuivat ympärillemme. Vertailimme kokemuksiamme, nauroimme ja lähdimme yhdessä kioskeille. Oli tullut aika tuhlata loput ruplat. Luostarin kaupasta olimme ostaneet ikonin. Se oli lasisessa laatikossa, Jumalanäiti. Tuliaisiksi ostimme pikkuikoneja. Lähdimme Paulan kanssa kiertämään takaisin toista kautta, santatietä ja ilmeisesti siviilien asuttamaa aluetta. Siinä tien päässä oli suuressa hirsisessä rakennuksessa parven ovet auki, minä tieten sisälle uteliaana. Siellä oli museo, täynnään puisia työkaluja ja esineitä. Pimeä se oli, eikä varmaan aukikaan, katselimme sen läpi. Silloin toimistosta tuli tiukkailmeinen neitokainen, ei vastannut trastuit tervehdykseeni, käveli ulos, me perässä. Kiersimme hiljakseen siviilien tonttien ja puutarhojen sivuitse, nousimme taas mäkeä, lähestyimme luostaria toiselta sivulta. Sielläkin oli skiitta, kauniina, aidattuna, polut kivettyinä. Edellisen päivän istumisen vielä painaessa uuden päivän kapuamiset ja kävelyt olivat tarpeeksi, menimme ajoissa nukkumaan.

Istuimme taas tuossa lentävässä tuubissa, Sortavala edessä, Laatokka sileänä, rannat korkeina, puistoisina. Köpsöttelimme kahden samanlaisen tuubin läpi laiturille, Antero Toivonen, luotettava kuljettajamme, oli paikalla autoineen. Kiersimme ympäri Sortavalaa, uutta rakennusta vanhojen suomalaisten puutalojen lisäksi. Selvästi kivitaloistakin saattoi sanoa rakennuttajan. Tiet olivat ahtaita, päättyivät umpikujiin, komea oli vain uusi Karjalan silta. Surku kaunista kaupunkia. Läskelässä kävimme syömässä palaneen kirkon kivijalassa. Muistin uutisen Suomesta. Iäkäs pariskunta oli korjannut ja rakennuttan ut Läskelän vanhan kirkon valmiiksi. Elämäntyö. Sitten se paloi, tänä keväänä. Nyt siellä oli jälleenrakennus menossa. Rajalla kauppoihin, passit ja laukut kädessä kiersimme tulliaseman, sitten Suomen tulliin ja kotimatka alkoi.



 
Niikkanan lahden Skiitan porsliininen ikonostaasi, Moskovassa tehty.