Ilta kirkossa

Kyläpaikan väkevä Ystävänpäivä

Kävelimme kolmistaan pimenevän hautausmaan läpi, ohi kahden naapurimme haudan. Toiselle niistä johti Ullan jäljet paksussa lumessa. Kirkko oli valaistu ja täyttyi väestä. Menimme etupenkkiin, saarnastuolin alle istumaan.

Jaakko Ryhänen, basso, maailman tähti, oopperalaulaja sekä Seppo Hovi, musiikkineuvos, esitelmoitsijä, armoitettu pianon soittaja, astuivat eteen, kumarsivat ja esittivät meille mieleenpainuvan, tunnelmallisen ja koskettavan puolitoistatuntisen. Ryhäsen ensimmäinen ooppera-aaria resonoi, kohosi, eteni holvistosta toiseen kuulijoiden sieluun. Kuulimme basson niin taitavan, pianistin kantavan, tukevan.

Seppo Hovi alkoi juontaa, laittoi nopsaan nuottinsa sivuun, hyppäsi pystyyn ja aloitti. Kuulimme mielenkiintoiset yksityiskohdat sävellyksistä ja säveltäjistä. Konsertti eteni ja tiivistyi. Erinomainen oli kielto taputuksista kappaleiden välissä. Onneksi pakollinen kännykän jatkuva ja jatkuva soittoääni kuultiin puheen aikana. Hovi nauratti meitä sanomalla, ettei Merikanto tuota säveltänyt. Hovi soitti meille taiturillisen ja svengaavan, jazzahtavan kappaleen. Ajattelin kuulleeni väärin, mutta totta se oli.

Siirryimme operettiin, musikaaliin, jazziin, negro spirituaaleihin ja tietenkin suomalaisiin virsiin. Oi muistatko vielä sen virren, ja kyyneleet alkoivat tiensä poskelta kaulukselle.

Laulussa Ol man river Ryhänen tunnelmoi Mississipin virran syvyyksistä nousevasta elämän antajasta kuin olisimme olleet siipirataslaivalla.

Hämmästelin kaksikon voimaa ja kestävyyttä, laulut ja soitot olivat viritetyt taidon rajamaille, siihen luokkaan, johon kuulija harvoin pääsee. Kyyneleet eivät lopettaneet virtaansa.

Merikanto oli jo laulettu, tuli Toivo Kärjen ja Repe Helismaan aika, sekä Georg Malmsteenin Särkynyt onni. Tunsimme olevamme virrassa, yhteisesti eläen Ystävänpäivän iltaa.

Vanha velka

Tammikuu kului voimattoman tekemättömyyden riipoessa. Kuun viimeisinä päivinä sain puhelun Jakkelta. Aikamme keskusteltuamme päätin kysyä häneltä hyväksyntää uudelle retkellemme. Se sopikin hänelle. Minä aloitin suunnittelun.

Ollessamme Paulan kanssa Unkarissa Posioiden vieraana kävimme ajeluilla ympäri maakuntaa ja tutustuimme Budabestiin. Tietenkin aloitimme kauppahallista. Se on kolmikerroksinen valtava rakennus, alimmassa kerroksessa olivat kalatiskit, keskimmäisessä kaikenlainen muu syötävä ja sitä reunusti koko hallin kiertävä terassi. Nappasimme kahvit ja paikallisen makkaran kioskista, joita olikin koko terassin alueella tasaisin välein. Suomalaiset olivat sielläkin kovin touhukkaina, heti kuultuaan meidän puhuvan pyrkivät neuvomaan. Olivat heti mestareita, kun olivat meitä muutaman askeleen edellä.

Kaduilla kävellessämme päätin poiketa antiikkiliikkeeseen. Se oli kivijalassa, mukavia tavaroita ensimmäinen kerros täynnä. Mitään isoa ei voitaisi ajatella, korkeintaan laukkuun mahtuva olisi sopiva. Nousin toiseen kerrokseen rappuja pitkin. Siinä oikealla puolella seinässä oli joitain maalauksia. Ne ohitin. Sitten siinä oli kuva hevosesta ja rattailla istuvasta miehestä. Kuva oli vanhempi kuin raamit. Lasin alla oli leveä paspartee. Kuskista ei näkynyt koko päätä, eikä hevosestakaan. Silti työ oli mieluinen. Katselin sitä ja se oli mustavalkoinen, ehkä lyijykynällä tehty. Hinta oli sopiva, otin työn mukaani. Kauppias katseli aloillaan valintaani. Hän näytti sormillaan silmiään ja työtä sekä sanoi minulla olevan hyvän silmän. Hieman se nauratti, kauppiaan ystävällinen asenne. Taulu tuli mukanamme Suomeen.

Tätä kirjoituskokoelmaani jatkaessani vuosia sitten sain Maritalta kannustavia viestejä. Ne olivat mukava ponnin jatkaa, ja joutuessani näin kiitollisuuden velkaan ajattelin korvata sen keinuhevosella. Oppikoulussa pidin esitelmän hevosista. Pyysin silloista Aulia helppimään. Menin Aittalahden kansakoululle sovittuna aikana. Pääovista sisälle ja heti vasemmalle. Siellä Kalliomäet asuivat. Auli piirsi minulle hevosen kuvan etusivulle ja siihen signeerauksen a la Auli. Työ on minulla tallessa mustassa salkussa. Ainakin luulen. Siinä salkussa piti myös olla minun penkin painajaisissa pitämäni puhe. Vaan ei ollutkaan, minä ajattelin pitää saman puheen riemuylioppilas juhlassa hotelli Tyrväässä. Puhuin sitten kirjastani ja hieman Pentistä ja aloin sitten muistella ensimmäisiä oppikoulun vuosiani.

Puhelun jälkeen päätin viedä Maritalle Unkarista hankkimani työn. Kerroin asian Paulalle. Hän hyväksyi asian,

- Sehän on sinun ostoksesi, senkun viet.

- Kaikkihan meillä on yhteistä.

- Ei ole, sen voit antaa pois.

Ensimmäinen sopimamme päivä oli hyvin kylmä, samoin oli luvattu lumisadetta. Heräsin seitsemältä katsomaan keliä. Kahdeksalta soitin Jakkelle. Olimme samaa mieltä, siirsimme menomme maanantailta torstaille. Säätiedotukset lupasivat silloin lauhaa ja sateetonta.

Ollessamme jo matkalla soitin Maritalle.

- Herranen aika, no terve.

- Hei vaan, olen tulossa Vammalaan voisimmeko tavata, oletko kotona?

- En ole kotona, mutta Vammalassa kyllä. Minulla on menoa yhdeltä, koskas olit ajatellut.

- No, puoli kaksitoista sopii meille, tästä kun ajellaan, niin aikaa menee sen verran, tai ei, laitetaan viisitoista minuuttia yli yhdentoista Pyymäen leipomossa.

-Hyvin käy, nähdään.

Hukkasen kohdalla oli valtava työmaa. Kalatehdas tekee huiman laajennuksen, 20 miljoonaa euroa.

-Katsos tuota, toivottavasti onnistuu.

- Hänellä on lupa viedä tavaraa Kiinaan. Sen tulee olla kotimaista, Norjan lohi ei sinne kelpaa.

- Kiinalaiset ovat tarkkoja, kävivät täällä tarkastamassa paikat.

Käännyimme ajamaan Kataran tietä. Kerroin talojen nimet ja vähän niiden vaiheista. Olihan niitä aikaisemmillakin reissuilla sivuttu.

- Meillä on hyvin aikaa, mennään rauhassa.

Torille kääntyessämme näimme Maritan juuri astelevan edessämme tien yli. Heilutin kovin kättäni, ja hän huomasikin meidät. Halasimme ja esittelin Jakken. Kahvilassa istahdimme pöytään, aloimme hörppiä juomiamme. Otin Ruunebergin tortun, Jakke omenaviinerin, Marita joi teen. Muutaman hetken kuluttua ojensin tuon Unkarin työn Maritalle. Hän aivan häkeltyi.

- Oletko tätäkin sitten kantanut mukanasi?

- Olen, kun en sitä keinuhevosta saanut tehtyä.

- Ei se nyt minulle mahtuisikaan, minulle tehdään remonttia asunnossani, ja minä majailen nyt Tyrväänkylässä.

- Missä siellä?

- Pensionaatissa, sitä pitää Miilunpalon Einon tytär miehensä kanssa.

- Häntä en muistakaan, mutta kaksi poikaa kyllä.

Yli tunnin juttelimme, minä muistelin kuusikymmentä lukua entisen Peltosen Helmin kahvilan paikalla. Juttelin Puraslahden Martista ja hänen veljestään, jolla oli tien toisella puolella olleessa puutalossa moottoriliike. Siellä myytiin Terhi perämoottoreita. Siitä sain mieleeni Vammalan purjehdusseuran alkuaikoja. Metsolan Eero siinä oli perustaja ja tilojen ja veneiden hankinnan apuna.

Piirrosta tutkittiin tarkasti, Jakke löysi siitä allekirjoituksen ja vuosiluvun. Arvuuttelivat työtä, oliko se lyijykynä ja tussityö, vai Jakken esittämä hiilipiirros. Aika vieri ohitsemme.

Maritan kommentti, jonka jouduin lisäämään näin:

No jopas oli ylläri, sekä tapaamisemme että tämä blogi - etenkin, kun pääsin mukaan "roolihenkilöksi"! Kiitos piirustuksesta; se on todella kaunis, siitä aistii, että sen on tehnyt hevosten ihailija. Sen verran Jakken kanssa tuli "kinaa" tekniikasta, että pitääpä näyttää kuvaa asiantuntijalle. Harmi, ettei tullut lyötyä vetoa, mutta jos sen häviäisin, niin oli hyvä, ettei tullut lyötyä.....Kunhan remppa valmistuu, laitan kuvan seinälle muistoksi mukavasta tapaamisesta, jolle toivon tietysti jatkoakin vaikka laajemmallakin joukolla. Lisäkaneetti: pidän uudistuksestasi blogisivustollasi. Tätä tekstiä on nyt meikähuonosilmäisenkin helppo lukea, fontti ja sen koko on hyvä, palstan leveys vallan mainio.