Purjehdusta Raumanmerellä v. 1983

Ankaraa harjoittelua

Vene oli saatu Raumalle Petäyksen laituriin. Luennot junnasivat Seminaarinmäellä, Pekka seurasi vain pilviä ja tuulen suuntaa. Illalla mentiin ulos purjeilla, jos vain keli salli. Autolla Sorkantielle, hätäinen syöminen ja ajo rantaan. Kohtalainen tuuli, aaltoja jonkin verran, lähtö laiturista oli helppo koneella. Petäyksen niemen jälkeen kiskottiin iso mastoon, puomi lepäsi saksipukkien varassa, tuuli tarttui isoon, vielä kova veto nostimesta ja purje oli maston huipussa. Samassa mahonkiset saksikannattimet lennähtivät mereen. Keulapurje oli seuraava, sen Pekka oli aikaisemmin litsannut, kiinnittänyt etureunastaan vanttiin, vaijeriin kiinni. Se oli siten keveä ja nopea vetää ylös. Nopea syöksähdys takaisin istumalaatikkoon, molempien purjeiden tiukkaaminen, peräsimen kääntäminen veneen saatua vauhtia, ja Pekka haki katseellaan kadonnutta pukkia. Siellä se keinui aalloilla, veneen kokka kohti, saksien ohitus, nopea käännös uudelleen, ja sakset saattoi nostaa veneen partaalta ennen kuin veneen vauhti taas kiihtyi. Onnistunut manooveri nosti kipparin itsetuntoa, vaikka omasta mokasta ne sinne mereen joutuivat. Oli aika katsella sataman liikennettä, ottaa merikortti polville ja hakea linja, mitä pitkin ajettaisiin. Eihän purjeveneellä aina voinut niin linjaa ajaa, se riippui tuulen suunnasta valittuun kulkusuuntaan. Sataman edusta oli tyhjänä veneistä. Veneen päästessä salmen suojasta ensimmäiseen aukkoon, tarttui tuuli kovana purjeisiin, kallisti solakan veneen aivan partaalleen, aallot kasvoivat hetkessä niin, että vene keinahteli ylös alas kohistaen keulan veden vaahdoksi. Pekka katseli ja tajusi muiden jääneen sataman suojiin. Hetken suuntia katseltuaan hän päätti ajaa Kuuskajaskarin väylää. Sinne sopi tuuli niin, ettei tarvinnut kryssiä, kääntää venettä puolelta toiselle. Tiukkaan täytyi kuitenkin ajaa ylös tuuleen, vene painalsi ääneti huippuvauhtiaan, ylös aaltoa, alas aaltoa, mutta tiukasti kallellaan. Tuuli tasasi voimallaan veneen kulkua painaen purjeisiin sellaisen paineen, ettei vene juurikaan rullannut laidalta toiselle kölin painaessa vastaan. Moottoriveneissä ei tätä tuulen ja painavan kölin vaikutusta ollut, niinpä niissä oli hankala ajaa toisissa tuulen suunnissa, ne keikkuivat lähes holtittomasti puolelta toiselle. Hai meni kuin hauki, solakkana, sulavana kaunottarena. ”Jihuu, tässä on jotain, vangita tuulen voima veneeseen, ajaa sen ansiosta ääneti, ilmaiseksi, tätä ei moottorilla ajaja koskaan saavuta, vapautta.” Aaltojen väleistä oikealta pilkahteli meriläisen avoveneen kulkua. Näytti sillä olevan suunta myös Kuuskajaskariin. Hetken kuluttua menivät rinnakkain, tervehtivät kohteliaasti. Meriläisen ääni hukkui tuuleen, sen pakoputkesta nousi sininen sauhu repiytyen samassa harsoksi ja kadotessa aaltojen väliin. ”Kas, pappa päästelee veneellään runkonopeutta, noin kuutta solmua, kovempaa se ei enää kuljekaan, kaivautuu vaan syvemmälle mereen.” Pekka katseli toisen veneen kulkua, miten aalto sen keulasta miltei perään painui laaksona, nousten taas ennen perää yläaalloksi. Tuollaisen veneen maksimivauhdin määräsi veneen rungon pituus, metrit vastasivat jotakuinkin nopeutta solmuina, se vesilinjan pituus, joka syntyi veneen kulkiessa. Veden päällä olevalla pituudella ei ollut vaikutusta nopeuteen. Purjevene oli meriläistä pitempi, Pekka tiesi ohittavansa moottoriveneen, jos vain tiukkaisi jalukset maksimivoiman saamiseksi purjeista. Hiljalleen toinen vene jäi taakse, Kuuskajaskarin saari alkoi lähestyä. Sen laituriin ei purjeveneellä ollut asiaa, se oli puolustusvoimien hallinnoimaa aluetta. Hai palasi samaa reittiä.

Toisella purjehduksella harjoiteltiin reivaamista, purjealan pienentämistä. Sitä varten oli isoonpurjeeseen stanssattu reivireiät kahteen riviin. Purjeen nostinta oli löysättävä, sidottava reiästä naru läpi ja tiukattava se puomin ympäri. Näitä reikiä oli useita, jotta purje saatiin kauniisti istumaan, ja että reiät kestäisivät tuulen rasituksen. Tämän jälkeen taas nostimesta nostettiin ison mastoliikki tiukaksi. Purje ei nyt noussut niin korkealle kuin aluksi, reivireiät estivät tämän. Mastoliikki täytyi myös tiukata, sitä varten purjeessa oli hieman vahvempi reikä etuliikissä. Tuulta ei ollut kovin, oli hyvä harjoitella reivauksen sujumista. Siihen yleensä ryhdytään tuulen noustessa niin, ettei venettä voinut enää ajaa riittävän suorassa, jolloin vauhti putosi. Äärirajalleen kallistunutta venettä oli muutenkin hankala ajaa, kulku on vaikeaa, kajuuttaan ei juuri olisi asiaa laidan muuttuessa lattiaksi. Reivaus kyllä onnistui hyvin, tärkein opetus siinä oli, että siihen on ryhdyttävä ajoissa, ennen pakkoa. Näin tuuli ei vielä riehuisi liian kovana. Hai oli hyvin tuulta kestävä, sen köli oli suuri ja painava, ja vene oli hyvin loppujäykkä, se siis kallistuttuaan jäi asentoonsa, vaikka tuulen voima vielä kasvoikin. Oli vielä toinenkin keino vähentää tuulen vaikutusta, vaihtaa keulapurje pienempään. Pekka harjoitteli sitäkin. Ensin veneen kokka suoraan tuuleen, jalustimet löysiksi, jolloin tuuli ei enää kallistanut venettä eikä vienyt eteenpäin. Keulapurje alkoi lepattaa puolelta toiselle, nostimen vapautus maston juuressa ja nopea ote purjeesta sen tullessa hakojen varassa alas vaijeria, keulastaakia. Purje täytyi nyt vapauttaa hakasista, litseistä. Ne olivat ns. pistoolihakoja, joita hyvin hallitsi yhdellä kädellä. Vielä jalusten ja nostimen solmut irti ja purje oli vapaa. Pienempi purje, joka oli neulottu vahvemmasta kankaasta kiinni nostimeen, litsit kiinni, jalukset solmuun alaetureunan purjerenkaaseen, ja kippari saattoi ojentaa vanhan purjeen sitlooraan, kiskoa nostimesta myrskypurjeen ylös ja loikata itse perässä sitlooraan. Reivaus oli tehty. Sillä ei ole mitään tekemistä suunnan kanssa. Pekkaa harmitti tuo väärinymmärrys julkisuudessa. Poliitikot ja toimittajat vaan rakastivat suunnan reivausta puheissaan ja kirjoituksissaan. ”Jaha, ison jalus tiukkaan kiinni, keulan jalustaminen, ja purjehdus saattaa jatkua. Kyllä tuo olisi aika homma kovassa tuulessa maininkien rullatessa venettä, nuo käsin solmittavat reivireiät ovat hankalat. Onneksi on jo kehitetty järjestelmä, jossa saan paikaltani laskea isoa ja kiristää sen taasen ilman, että täytyy nousta kannelle ja sitomatta yhtään solmua. Sellainen riki tulee minun uuteen veneeseeni.”

Harjoittelut jatkuivat jokaisella reissulla, välillä laitettiin vene piihin. Se oli jäänyt sanana Pekan mieleen jo lukiessaan lapsena Hornblowerin seikkailuja purjelaivoillaan. Taisipa termi tulla Aarresaaressakin tutuksi. Ei se ollut kummoinenkaan temppu. Siinä laskettiin purjeista tuulen voima melkein kokonaan pois, iso jalustettiin eri puolelle kuin keulapurje. Näin vene pysyi paikallaan keula tuuleen käännettynä. Purjeiden vähäiset voimat kumosivat toisensa, tarpeen mukaan hiukan isoa tiukatessa suuntaa saattoi  korjata. Retket pitenivät Raumalta etelään ja pohjoiseen, vielä palattiin yöksi  satamaan. Kaikki harjoittelu tähtäsi Ahvenanmeren kiertämiseen, siellä oltaisiin yksin, kaikki täytyi pystyä itse tekemään. Vene oli varustettava niin, että se olisi oma koko maailmansa. Köysien irrotessa ei tarvinnut maista mitään, ei toisista apua, vain tuuli ja meri. ”On pystyttävä rantautumaan erilaisiin satamiin, katsottava merikortista etukäteen päivän reitti, yöpymispaikat, hätäsatamat, jos matka täytyisi keskeyttää.” Pekalla oli lista tarvikkeista, proviantista, vaatteista, suojavarusteista, merikorteista, monenlaista tarvittiin ja hankittiin. Yllättäen merikorteista olikin Raumalla pulaa. Aivan aukotonta kartastoa ei kyettykään saamaan. ”Pahus, Naantalista eteenpäin jää pieni väli, johon karttani eivät yllä. On kyllä sinne saakka ja kohta taas koko loppumatka, mutta insinööri Petterssonin kohta jää auki. Ei se estä matkaan lähtöä. Seilaan Naantaliin yöksi ja hankin puuttuvat mailit sieltä.” Merikortteja kippari osti kahdet, ensin normaalit kortit ja sitten pienoismerikorttisarjat. Ne olivat osoittautuneet varsin käyttökelpoisiksi. Ne oli sidottu kierreselkäisiksi sarjoiksi, uuden sivun sai helposti esiin sivua kääntämällä. Haittana siinä oli pienennetty koko, joskus tuli niin hankala paikka, ettei merkkiviidakosta saanut oikein selvää. Silloin iso kortti pelasti tilanteen. Veneessä oli pieni primus keitin, kaksiliekkinen, sillä hyvin kävi ruoan laitto. Yleensä keitettiin merivedessä perunoita, paistettiin makkaranpaloja ja kananmunaa, hätävarannoksi hankittiin lihasäilykkeitä, ryynejä ja jauhoja. Vielä teetä, kahvia, sokeria, hedelmiä, onget, bensaa, polttoainetta keittimeen, lautaset, mukit, pannut, kattilat. Illat pitkät Pekka luki tentteihin, harjoitteli pianonsoittoa, luki purjehduskirjoja, sanastoa, merimiestaitoa, purjehtimisesta kertovia tietokirjoja, matkakirjoja. Joshua Slocum tuli tutuksi. Vielä täytyi käydä Suodenniemellä  katsomassa tilatun veneen edistymistä. Sitä ei kyllä ollut. Asko puuhasi milloin mitäkin, linja-autojen penkkien käsinojien laminointiakin, mutta ei venettä. ”No, hitot siitä nyt, tänä kesänä on vene ja matka, sen jälkeen katson mitä voin tehdä uuden veneen hyväksi.”

Siirtopurjehdus Porista Luvialle v. 1983

Purjehduksen opettelua

Porin pursiseuran laiturissa kellui vanha puinen Hai. Sitä olivat hakemassa Timo ja Pekka kotisatamaan Luvialle. Retki kestäisi päivän verran, ensin ajo Raumalta Poriin, sitten purjehdus ja taas lopuksi autolla Raumalle. Heinilän Olli oli automiehenä. ”Teille tuleekin aluksi rapsakka tuuli, Porin aukon ylittämisessä laineet eniten käyvät, siitä eteenpäin olette saariston suojassa.” Timo ja Olli tuon matkan olivat useasti tehneet, Pekalle se oli uutta. ”Me kävimme aina Eeron kanssa Rihtniemessä tai sitten Uudessakaupungissa. En tiedä, miksei tänne suuntaan koskaan ollut matka.” ”Morjens nyt ja kiitos, olet sitten Laitkarissa vastassa.” Astelivat laiturille, vene oli tuulen alla aivan mantereen vieressä. Sadevarusteet ja pelastusliivit sekä hiukan provianttia oli mukana. Hyppäsivät veneeseen ja alkoivat nostaa purjeita. Keulapurje oli melko pieni Haiden tapaan, varsinainen voima tuli isostapurjeesta. ”Minä irrotan keulan ja siirrän venettä köydellä laiturin päähän, että voimme tiukata purjeet.” ”Irrota vaan, mutta älä käy laituria myöten, tule tänne sitlooraan.” Pekka hieman ihmetteli, mutta luotti täysin Timoon. Hänen koko ikänsä kestänyt harrastus veneilyyn oli vienyt hänet aina Suomen mestaruustasolle purjehtimisessa. Vettä hieman tihuutti, vetivät sadevaatteita ylleen ennen irroitusta, Timo jätti kumihousut puolitiehen, Pekka veti takinkin päälleen. Sadevaatteet olivat hyvät pitämään veden ulkopuolella, mutta hiostivat heti sisältä, jos joutui enemmän työskentelemään. ”Mitäs meinaat?” ”Pakitetaan tästä purjeella, kiristän hieman isoa, ole valmiina ottamaan keulan jalus sisään, kun käännymme.” Tuuli otti purjeeseen kiinni ja alkoi työntää venettä ulos laiturista. Taitavasti pinnalla ohjaten veneen keula alkoi kääntyä oikealle, styyrpuuriin, kun kokka oli ohittanut vieressä olevan veneen perän. Hai liikkui vielä taaksepäin, Timo irroitti perän poijusta, kiskaisi ison jalustimen tiukkaan paapuurin halssille, tuuli tuli nyt toiselle puolelle isopurjetta. ”Nyt jalus kiinni!” Pekka veti styyrpuurin puoleisen jaluksen kiinni knaapiin vinssin kautta. Hai keinahti styyrpuurin lanteelle ja soljui äänettä laiturin sivua veneitten peräpuolelta kohti avovettä. ”No niin, koulutus alkoi,” mietti gasti ja veneen toinen omistaja. ”Saas nähdä miten paljon Timo viitsii minua opettaa, kaikki otan kyllä vastaan.” Tuuli tarttui kunnolla niemen takaa, keula alkoi kohista, vene nyökkäili vanhojen maininkien yli. Miesten naamat säteilivät ensimmäisellä yhteisellä purjehduksella. ”Venda!” komensi kapu, käänsi pinnasta kaikki oikealle, jolloin veneen kokka käännähti sulavasti vasemmalla yli tuulen silmän. Gasti irroitti jaluksen, keulapurje lepatti hetken valtoimenaan toiselle puolelle. Nyt kiristettiin paapuurin jalus. Iso kääntyi puominsa varassa paukahtaen, sen jalus oli jo aluksi tiukattu sopivaan kireyteen. Masto piirsi komean kaaren, oikealta vasemmalle veneen mukana tuulen painamana. Parras painui aaltoihin ja Hai syöksähti uudelleen huimaan loikkaan.

Vene oli lehdessä myytävänä. Yhdessä sitä kävivät katsomassa Porin keskustassa Kokemäenjoen kirkonpuoleisella rannalla. Myyjä oli saanut perheeseen uusia jäseniä, ja hänen oli luovuttava veneestään. Näkyi hänelle haiku tulevan, niin kovasti hän otti siitä viimeisiä kuvia. ”Tällä on voitettu Suomen mestaruus, ja usein se on ollut palkinnoilla. On tuossa perämoottorikin ja sille riki tuossa perässä. Paljoa sitä ei ole käytetty, aina purjeilla mentiin.” ”Ei Hailla saa koneella ajaa kuin kanavassa.” Timo seilasi alusta loppuun purjeilla. Joskus iltasella palatessa päivän reissulta merituuli heikkeni kovasti. Siellä sitten lilluttiin niin kauan, joskus tuntikausia, että päästiin laituriin. Hai ostettiin kahteen mieheen, Olli lupasi tulla ajamaan se Pekan kanssa merelle pursiseuran laituriin. Arki-iltana irrotettiin köydet, Olli kiskaisi peräprutkun käyntiin ja peruutti kivireunuksesta eroon, keula alkoi lähestyä liian nopeasti laituria, Pekka ryntäsi keulaan antamaan jalalla hieman joustoa iskulle. Aivan terävimmässä kärjessä oli ruostumattomasta teräksestä tehty kaunis hela. Hieman se raapaisi graniitin pintaa ponnistuksista huolimatta. Ei siitä mitään vahinkoa seurannut, keula käännettiin virran suuntaan merelle. ”Täällä voi sitten uiskennella mitä tahansa, jääkaapeista alkaen, niin että seuraa tarkasti, mihin ajat,” sanoi Olli antaessaan pinnan hallinnan gastille. Veneessä on aina oltava kippari, ja se oli nyt Olli. Hänellä oli kokemusta ja reitin tuntemus, samalla myös vastuu veneestä ja miehistöstä. Ohitettiin Kirjurinluoto. ”Tänne tulee aina kesäisin Jazzeille paljon veneitä mereltä. Asuvat sitten niissä pitkin laitureita ja rantoja.” ”Jaaa, se onkin komea tapa kuunnella oman veneen kannella juhlia ja katsella väenpaljoutta.” ”Tuolla on vihreä keppi, näetkös sen? Se ohitetaan oikealta.” Seuraavana oli punainen keppi, se ohitettiin vasemmalta. Kepit olivat väylämerkkejä, vasemmalla oli punainen ja oikealla vihreä, silloin kun kuljettiin väylän suuntaan. Nyt mentiin väylää ulos, ja merkit oli otettava toiselle puolelle. Jos ei tiennyt väylän suuntaa, niin se oli katsottava merikortista, siihen oli piirretty nuoli osoittamaan oikean suunnan. Näitä keppejä ei Pekka aiemmin ollut veneellään ohittanut, ja joutui näin aina varmistamaan Ollilta oikean suunnan. Lähestyttiin Reposaareen menevää siltaa, sen ali pääsisi vain silloin, kun siltavahti avasi väylän kulkijoille. ”Minä olen soittanut aikaisemmin tulostamme, mennään vaan lähemmäs siltaa ja kierrellään siinä, jos se ei heti aukea.” Silta-arkuista painui aika tuuli tulijoita kohtaan nostattaen lyhyen ja terävän aallokon. ”Mennäänkö sillan jälkeen purjeilla, siinä on vielä vähäsen matkaa?” ”Mikäs siinä, nostetaan vaan, sanot sitten mitä on tehtävä.” Silta nousi, miehet nostivat purjeet, Pekka oli edelleen pinnassa kiinni. Olli sammutti moottorin sillan kohdalla, hyppäsi keulapurjeen kimppuun, tuuli tuli liian päin. Pekka ei osannut ottaa ajoissa toista halssia, enää ei ollut veneellä voimaa kääntyä tuulen yli. Aallokko alkoi painaa venettä päin sillan pengerrystä. Tilaa ei ollut enää kääntää maan puolen halssille, ranta oli liian lähellä. Olli juoksi perään ja huikkasi mennessään: ”Onko sinulla hyvä vakuutus tälle veneelle?” Hän laski moottorin alas ja alkoi riuhtoa sitä käyntiin. Laineet löivät yli moottorin, vene tuntui menetetyltä, kone ei käynnistynyt. ”Perhana, varmasti vesi kastelee sen, ei se lähde.” Pekka oli jo aivan neuvoton, katseli kuinka Olli nytkytti bensaa koneeseen ryyppyhanikasta. ”Nyt se ainakin kastuu liiasta bensasta.” Silloin kone pärähti, pelastus koitti. Ajoivat hieman ulos rannasta, tiukkasivat purjeet, sammuttivat koneen ja voimansa tunnossa antoivat tuulen kuljettaa.

Säppi jäi oikealle, Yyterin hiekkarannat vasemmalle, Timo ohjasi kohti salmea ja Ryöväskeriä. Saarten suojassa maininki loppui miltei kokonaan, aallot pienenivät mutta tuuli jatkui puuskaisena jouduttaen matkaa. Välillä saaren takaa puuska otti kovempaa kiinni, vene kallistui mukavasti, vesi huuhteli miltei kannen tasalla, sitlooran sivusarja esti pärskeitä pääsemästä sisään. ”Meidän pursiseuran tukikohta on tuossa Ryöväskerissä. Siellä on luotsiasema ja tähystystorni. Meillä on siinä poijupaikkoja ja kunnon laituri. Sinne tehdään usein sellaisia päivän retkiä.” Veneitä tuli vastaan suojaisilla reiteillä, jokunen purjevenekin. Niitä kaikkia tervehdittiin, Timo taisi tuntea kaikki moottoriveneilijätkin. ”Katsos, tässä on maston huippu korkealla, korkeammalla kuin keulastaakin kiinnitys. Silloin saadaan iso trimmattua tuulen mukaan. Täällä takana vantissa on tällainen kukonjalaksi ristitty talja. Vantin toinen pää on mastossa aivan huipussa kiinni. Maston huippua saadaan taivutettua tällä kukonjalalla.” Mielellään Timo  kertoili veneen trimmaamisesta, kilpailuissa purjetrimmaus oli ollut hänen tehtävänsä. Eihän tällä lyhyellä siirtopurjehduksella voitu monia asioita käsitellä, jotain painui kuitenkin Pekan mieleen. Maisemat olivat metsäisiä saaria ja kalliorantoja. Meressä oli paljon kareja, joten reitillä oli pysyttävä. Timo taisi nämä vedet ja karit jo ulkoa osata, merikortista seurattiin missä mentiin. Laitkari näkyi jo, vähäinen aukko oli vielä ylitettävänä, oikealle haarautui Raumalle menevä väylä.

Huilu ja orkesterit vv. 1994-2010

Huilunsoitto

Seminaarinmäellä oli uusien opiskelijoiden iltatapahtuma juhlasalissa. Katsomossa oli koko laitoksen henkilökunta ja opiskelijat. Kovin taitavia esityksiä ei vielä ollut harjoiteltu, pianonsoittoa, lausuntaa, huiluduo, vähäinen näytelmä. Karjaisen Hannele oli kurssin huilisti,  Pekka kuunteli esitystä jännittyneenä, olihan hän aikaisemmin soittanut viulua useamman vuoden. Sooloesitykset ovat aina hankalia. Viulun soittaminen oli tuskaista, opettajat olivat jääneet kotipaikkakunnalle, eikä taitokaan ollut kasvanut toivottua tahtia. Mutta huilu, soittimella oli pari etua puolellaan. Se oli pieni ja helposti kuljetettava. Ehkä suurin etu liittyi äänen puhtauteen. Virittäminen viululla soitettaessa oli korvan musiikillisuudesta kiinni. Huilun saattoi vain kasata, soitto oli eri oktaaveissa aina synkronissa. Kahvilassa seuraavana päivänä asia nousi puheeksi. ”Tuletko minulle opettajaksi, jos ostan huilun?” Hanneletta nauratti, mutta hän lupasi antaa tunteja. ”Mistä aiot sen huilun ostaa?” ”Tampereelta, tuletko mukaan valitsemaan?” ”Mennään vaan.”

Myyjä esitteli liikkeen huilut. Alkeishuilu soi jotenkin metallisesti Pekan korvaan. Tarjolla oli myös kalliimpi soitin. Siinä oli suukappale hopeaa. ”Mistä sen voi tietää, että se on hopeaa?” ”Tässä on stanssattu sanat pure silver tähän runkoon.” Hannele soitti näitä kahta huilua siten, ettei Pekka sitä nähnyt, ja ei siten voinut tietää kummasta oli kyse. Hopeisella suukappaleella varustettu huilu soi kauniimmin, se ostettiin. Takaisin  Raumalle linja-autolla, Pekka luki matkan aikana seuraavaan tenttiin. ”Mitä sinä luet, totako, ei sitä tarvi lukea.” ”Tuleehan se tenttiin.” ”Tulee tulee, mutta osaahan siihen vastata mitä tahansa yleistä, kyllä se läpi menee.” Sovittiin seuraavaksi illaksi ensimmäinen tunti. Kotona aloitettiin huilun kokoamisella, Pekka väänteli sitä, sai sen kootuksi ja alkoi puhkua siihen. Muuta ei sitten kuulunutkaan, pelkkää puhinaa. ”No, kai se tunnilla sieltä tulee, ääni.” Mutta ei tullut. Koko ensimmäinen tunti kului sen hakemiseen. ”Ota se huulille näin, koetas nyt näin, puhalla näin. Ohjeet alkoivat olla epätoivoisia, Pekka kyllä yritti, ei ääni vaan antanut periksi, se pysyi huilun sisällä. Pelkkään suukappaleeseenkaan puhaltaminen auttanut. Koululla kahvijonossa  Risto kysyi:”Millainen oppilas Pekka oli?” ”Huono,” aloitti Hannele, häntä nauratti, korjasi hieman, mutta olihan se huonoa. Kämpillä alkoi puhallusharjoitukset, puuuh, puuuh, puuuuh. Uudelleen niin että päässä huimasi. Silloin ääni nousi unestaan, kurkisti kolostaan, alkoi huojua, ja karkasi lopulta pois koko putkesta. Tunnit alkoivat sujua, nuoteista saattoi soittaa ja harjoitella kappaleita, kevään koittaessa sormituskin alkoi olla kohdillaan toisen oktaavin osalta. Ääni ei kuitenkaan vielä antautunut kokonaan. Se tuli ulos raakana, tasaisena, kovana. Vibraatto oli täysin poissa. ”Miten sinä sen saat aikaiseksi, tämä ei suju.?” ”Puhallus pakotetaan palleasta lähtiessään väräjämään, vähän kuin laulussa, mutta ei äänihuulissa tai kurkussa.” Seuraavana talvena Hannele lähti opiskelemaan maataloutta, heillä kotona tuli ajankohtaiseksi sukupovenvaihdos tilalla. Huilu meni laatikkoon.

Myllypuron koulussa Lahdessa vietettiin kaupungin saunalla Riitan läksiäisiä, eläkevuodet olivat tulleet täyteen. Takkahuoneeseen oli hankittu elävää musiikkia, pari miestä soitti, haitaria ja kannettavia urkuja. Tauon tullessa Pekka nousi esiin, kokosi huilunsa. ”Minä olen harjoitellut pienen kappaleen, soitan sen Riitan kunniaksi. Siihen ehkä pystyn, vaikken iloksi pystyisikään soittamaan. Esitys, ”Levon hetki nyt lyö” oli menestys. Riitta tuli halaamaan. Töitä sen kappaleen eteen oli tehty kovasti, siihen Pekka pystyi, ei useampaan esitykseen saati soittamaan muiden mukana. Soitonopettajaa ei ollut, harjoittelu oli keskeytynyt. Joskus tuntui mukavalta hieman puhallella, se ei vienyt taitoa eteenpäin. Juupajoella vietettiin Tapaninpäivän kutsuja. Kaikille oli sovittu pieni ohjelmanumero. Pekka harjoitteli Paulan kanssa pienen kansanlaulun, Paula laulaisi ja Pekka soittaisi. Tuli heidän vuoronsa, astuivat eteen, nuottiteline pystyyn, kumarrus ja huilu huulille. ”Ei se oikein osaa.” Sirkka, Pekan äiti laukaisi. ”Olipas se kannustavasti sanottu,” Pekka suhautti ja aloitti. Esitys meni hyvin, Paula lauloi kauniisti, eikä huilusta kuulunut virheääniä. Opettajan hankinta oli tehtävä, muutoin ei koskaan saisi iloa huilusta Pekka. Eläkevuodet alkoivat, huilun ostosta oli kulunut viisitoista vuotta. Valkeakoskella oli tuttu huilisti, musiikkiopiston rehtori. Hän tiesi Pekan huilusta, ja lupasi aloittaa opettamisen. Viimein tunnit alkoivat, 1996. Kerran viikossa, teoriaa ja soittoa. Sormitukset paranivat, oktaavit alkoivat löytyä, korkeimmat sävelet pysyivät piilossa. Harjoittelua jatkettiin sitkeästi. Vibraattoa ei kuulunut. Ääni oli raaka, soittajankin korvissa. Timo toi yhä vaikeampia nuotteja, pieniä klassikoiden teoksia. Ne olivat kauniita, syntyi halu saada ne kuulostamaankin kauniilta. .Palleaharjoituksia jatkettiin, huulia koetettiin saada rennoksi, oikeaa kulmaa puhallusaukkoon muuteltiin, sormia koetettiin rentouttaa. Kului ensimmäinen talvi, jatkettiin toisena, aloitettiin kolmas talvi. Äkkiä kotona huilu alkoi väristä puhallettaessa. Pekka ryntäsi peilin eteen katsomaan, mitä tapahtui. Värisevä ääni jatkui, se kuulosti kyllä hyvältä, mutta oli liian nopeata. Tunnilla selvisi sen olevan mäkätystä, äänihuulet tuottivat värinän kovassa paineessa. ”Tämä saattaa sattua kokeneillekin soittajille, siitä vaan on nyt päästävä eroon.” Harjoiteltiin neljättä talvea, tunnilla musiikkiopistolla huilusta paukahti kaunis vibraatto. ”Se on siinä!” Timo huudahti innoissaan. Oikea äänenmuodostus jäi pysyväksi, soitto alkoi olla nautinnollista, edistyminen loikkasi eteenpäin. Harjoitustunteja oli päivittäin 3-5 tuntia, teoria kulki tunneilla mukana, sävellajit tulivat tutuiksi. Pekka suoritti opistossa ensimmäisen tutkinnon kiitettävästi.

Timo johti Toijalan VPK:n orkesteria. Se harjoitteli kerran viikossa Lastumäen koululla. Pekka houkuttui mukaan. Aluksi oli vaikeaa soittaa muiden kanssa ja tarkassa näytetyssä rytmissä. Onneksi huilisteja oli useampia, ja he olivat jaetut  I huiluun ja II huiluun. Kakkosessa aloittelijan oli helpompi päästä mukaan. VPK:n harjoittelutahti tiivistyi kirkkokonsertin edellä, Päivölässä pidettiin soittoleiri lauantaina. Se auttoikin paljon eteenpäin. Vaikeita kohtia ruuvattiin useita kertoja. Pekalle tuli pieni soolo, se oli Joonas Kokkosen säveltämässä Viimeiset kiusaukset teokseen sisältyvä Paavon virsi. Kappale oli hyvin melodinen ja kaunis, stemmat eivät olleet erikoisen vaikeita. Harjoituksissa kaikki jo oli sujunut. Toijalan kirkossa väki oli jo istumassa, ennen kuin sakastista orkesteri asteli alttarille. Timo nosti kätensä, soitto alkoi. Kansa kuunteli aivan hiljaa, musiikki kiersi kuulijat verhoonsa, muun maailman kuulumattomuuteen. Paavon virsi alkoi. Soolo oli siinä alkupuolella, Pekka katsoi kapellimestaria aloituksen merkiksi. Huilu soi niin kuin pitikin. ”Aah, tämä on jotain!” Musiikin lakattua kuului huimat aplodit, Timo nostatti orkesterilaiset ylös, kumarsi kuuntelijoille. Pekka huumassaan kumarteli Timon mukana. Ei huomannut muitten seisovan suorana, kumarrukset kuuluivat Timolle. Se pieni moka ei haitannut, eikä siitä muut soittajat mitään sanoneet.

Tuli uusi talvi, mukaan tuli toinen orkesteri, Opiston Pelimannit. Sitä veti Tikan Yrjö, moniosaajien suvun hanuristi. Siihen kuului neljästä viiteen osallistujaa, ja joskus useampikin. Muut soittivat kaksirivistä, Yrjö isoa haitaria ja Pekka huilua. Harjoituksia oli taas kaksi tuntia viikossa, eri päivinä kuin VPK: harjoitukset. Pelimanneilla oli rento meininki, välillä Heimo lauloi mukana, esityksissäkin. Kaksirivistään hän soitti korvakuulolta ja muistista, samoin Olli, ja mukana satunnaisesti käyvä toijalalainen Heljä. Musiikkiopistolle tuli Tampereelta uusi nuori huilisti, Rea. Pekka kysyi, josko hän antaisi huilutunteja. Niin alkoi monivuotinen yhteistyö, talvisin säännöllisesti kerran viikossa, kesällä epäsäännöllisesti. Rea oli hyvin kunnianhimoinen, hän otti opetuksen ammattimaisesti. Taffanellin harjoituskirjaa alettiin käydä läpi. Soitettavat kappaleet olivat yhä vaikeampia, samalla kauniita klassisen musiikin helmiä. Niitä oli mukava harjoitella, kun Rea antoi hyvät ohjeet ja lyijykynällä merkitsi huomautukset ja soittoneuvot nuottien ylälaitaan. Kevätpuolella nuori klarinetinsoittaja aikoi lopettaa orkesterissa käyntinsä. Timo puhui siitä Pekalle. ”Antti aikoo lopettaa soitot, häntä täytyisi saada kannustettua pysymään mukana.” Siitä syntyi uusi orkesteri: Lorukeppi. Pekka pyysi siihen Antin ja Kaisan, huilistin II huilusta, nuoren, vielä koulua käyvän vaaleapään. Maijalle tuli puhelu: ”Pekka täällä moro, mä alan vetää pientä orkesteria, kaksi huilua ja kaksi klarinettia. Tuletko mukaan?” Lankoja pitkin välittyi Maijan innokkuus. ”Tulen, heti, missä harjoitellaan?” ”Aloitetaan meillä ensi sunnuntaina.” Nuottien haaliminen alkoi heti. Timo lupasi antaa apuaan opiston musiikkikirjastosta. Harjoitukset alkoivat, alkuun haparoiden, mutta vähitellen yhä notkeammin. Jokainen sai omat stemmansa kotiin, joita sitten harjoittelivat. Seuraavalla tunnilla soitettiin läksyt, ja sitten mentiin uusiin nuotteihin. Paula oli vielä töissä päivisin, kotona saattoi harjoitella ilman toisen kiusaantumista. Kolmen orkesterin nuotit, ohjelmien hankinta ja harjoittelu sujuivat Lorukepissä ja pelimanniorkesterissa mainiosti. Nuotit olivat sen verran helpompia, että mukana pysyi hyvin. VPK:n huilustemmat olivat usein liian vaikeita, korunuotit olivat tehdyt ammattisoittajille, jotkut niistä olivat vaan liian vaikeita. Sormet eivät tahtoneet taipua tikutukseen korkeissa oktaaveissa.

Toijalan vanhainkodissa oli kahvitarjonta ja hiukan ohjelmaa asukkaille. Kuulutus: ”Nyt soittaa Lorukeppi yhtye, siinä on kaksi huilua ja kaksi klarinettia.” Orkesteri astui esiin ja aloitti. Olivat yhdessä sopineet esiintymisistä. Joka paikkaan mentäisi, minne pyydetään, ja maksua ei oteta. Esiintymisiä tuli  Pälkäneeltä, Valkeakoskelta ja Toijalasta. Lasten päiväkodeissa soitettiin, Sääksmäen kirkossa esiinnyttiin Jumalanpalveluksissa useita kertoja. Pekka alkoi soittaa ristiäisissä, syntymäpäivillä ja häissä sekä hautajaisissa soolokappaleita. Ne harjoiteltiin Rean kanssa hyvin. Esiintyminen oli sekä hermostuttavaa että mukavaa. Nautinnolliseksi se muodostui soittotaidon kasvaessa, ansatsin parannuttua niin, ettei sitä tarvinnut soittaessa ajatella. Ääniala alkoi saavuttaa kaikki oktaavit, aivan korkeimmat sävelet eivät olleet esityskelpoisia. Toijalan VPK soitti useita juhlia, Lastumäessä, urheiluhallissa, Arvo Ylpön koululla. Pelimannit esiintyivät Tamperetta myöten, vaikkakin hiukan harvemmin. Virsikirjauudistus jätti vanhan kansan ilman omia tuttuja sävelmiään. Se kismitti, vaikka saattoi niitä opetella nuoteista. Se ei korvannut kanttoria ja urkuja. Kauhasen Kari oli Sääksmäen kirkkoherra, lääninrovasti ja hyvin joviaali herra. Pekka marssi kirkkoherranvirastoon juttelemaan asiasta. Sen tuloksena alkoi kilpasoitto kanttorin kanssa Jumalanpalveluksissa. ”Kun minä soitan, siitä ei saa kirkkokansalle mainita.” Se oli ehto, joka pidettiin aluksi. Varmuuden ja taitojen myötä alkoi tulla pyyntöjä esittää soolokappaleita. Ehtoollismusiikki oli vaativaa soittoa. Harras tilanne, virheitä ei saanut tulla. Kanttorin kanssa valitut kappaleet opeteltiin niin hyvin kuin mahdollista. Rea antoi niihinkin ohjeitaan.

Sydän alkoi reistaamaan. Leposyke saattoi nousta yli 160 kertaa minuutissa ja työpulssi nousi melkein 250 lyöntiin. Tämä alkoi estää esiintymisiä. Tampereella ravattiin kardiologisessa keskuksessa, suunniteltiin leikkausta. Johtava lääkäri tutki tarkasti. ”Tässä on nyt sellainen tapaus, jonka minä leikkaisin heti. Uusi menetelmä Ranskasta on otettu meilläkin käyttöön. Minä ensimmäisenä alan niitä leikata. Siinä katetri työnnetään reisivaltimosta sydämen luo ja katkaistaan väärät johtoradat. Minä en uskalla leikata teitä, koska teissä on verenvuototauti. Sydämen alue on niin verinen, että jos siellä alkaisi vuoto, niin te voisitte jäädä leikkauspöydälle.” Siihen oli tyytyminen, lääkitys uusittiin, mukaan tuli ennen tuntematon sydänlääke. Uuden koktailin vaikutus oli positiivinen, soitto ei kuitenkaan jatkunut orkestereissä. Joitain sooloja Pekka kyllä soitteli, ylioppilasjuhlissa, häissä. Sekin alkoi vähetä. Juupajoella Kitin luona oli kutsut. Sinne oli kutsuttu vanhoja Kitin kavereita ja myös Pekka ja Paula. Päivällisen jälkeen istuttiin salissa, ja Pekka alkoi soittaa jouluisia kappaleita. Yksi vieraista oli musiikkiopiston rehtori Järvenpäästä. Hän kuunteli soittoa ja alkoi pyydellä soittajaa Huilisti lehteen. Pekka kieltäytyi. Pyytely jatkui niin kauan, että suostumus oli annettava. Mikäs siinä sitten, keskusteltiin Pekan harjoittelusta, montako vuotta sitä oli kestänyt. Rehtori oli innoissaan. Kotona tuli soitto, rehtori kysyi: ”Montakos vuotta sinä todella olet harjoitellut?” Pekka muisteli ja vastasi ynnättyään ne vuoden, kun hänellä oli ollut opettaja. Ei kuulunut rehtorista enää.

Purjeveneen hankinta v. 1982

Ensimmäinen purjevene

Raumanmeren synnyttämä kaipuu järviallasta suurempiin vesiin sakeni, kun Pekka muutti paikkakunnalle opiskelemaan. Kaupungissa oli valtava määrä veneitä, niitä oli useammassa laituripaikassa, Poroholman ja uimalaitoksen päässä eniten. Sinne askeleet veivät, laitureille, meren ääreen ja veneitä katselemaan. Kahdeksankymmentä luvulla se olikin helppoa, laiturit olivat avoimia ja niillä saattoi kuka halusi vaeltaa. Toinen hyvä katselupaikka oli sataman sivussa vielä vapailla kallioilla. Eväitten kanssa siellä istuskeltiin, katseltiin laivojen kulkua, pienemmät alukset veivät päähuomion. Iltaisin ja viikonloppuisin raumalaiset suuntasivat saaristoon. Avoveneet, kajuutalliset veneet, hitaat veneet ja nopeat veneet. Sinne ne suuntasivat läheisiin salmiin ja saariin. Käytiin joskus kauempanakin, Uusikaupunki oli miellyttävän matkan päässä, päivässä sen saavutti ja Pakkahuoneen rannassa oli hyvät yöpymispaikat. Rantakahvilassa veneilijä sai hyvät munkkikahvit, saattoi siellä käydä suihkussa ja saunassakin. Lyhyt oli myös matka keskustan ravintoloihin. Useimmat matkaajat pysähtyivät silokallioille näköetäisyyden päähän kotisatamasta. Saaria tässä Rauman edustan saaristossa oli noin kahdeksankymmentä, ja useimmat rannat ja paikat olivat vapaita mökeistä ja yksityisistä laitureista. Menipä merellä vesibussikin vieden veneettömiä Reksaareen yöpymään ja saunomaan. Kylmäpihlajan luotsiasemalle vietiin luotseja omiin vuoroihinsa, varusmiehet saivat koulutustaan suljetulla saarellaan, Kuuskajaskarilla. Kaiken tämän Pekka hiljalleen oppi siinä katsellessaan ja jutellessaan. Erinomaisen helppoa oli heittäytyä juttelemaan rantojen kiertojen aikana. Raumalaiset kyllä yleensäkin olivat hyvin ystävällistä ja juttelevaa väkeä, mutta tuo kaikki korostui veneiden äärellä. Juteltiin tietenkin veneistä, niiden hankinnasta, korjaamisesta ja ominaisuuksista. ”Mimne vene sill o?”, oli yleisin kysymys. Raumalaiset olisivat hyvin mahtuneet kaikki veneisiinsä yhtaikaa, ja olisivat vielä voineet puksutella Ruotsiin tarvitessa.

Valkoine purje näkyi kauas. Maston nostamana se näkyi jo kauan ennen veneen esille tuloa. Rihtniemestä veneet ja laivat kääntyivät etelän reiteille, useimmat sinne menivät. Pohjoisen reitti meni Rauman Pauhun sivuitse, isot alukset kääntyivät vasta avomerellä, pienet saattoivat suunnata sisäreittiä ohi Reksaaren ja Olkiluodon atomivoimaloiden sivuitse Laitakariin, Säppiin ja Poriin. Jännitys ja syke kohosivat äänettömän veneen lipuessa lokkien saattamana, valkoiset linnut ja valkoiset purjeet. Raumalla onkin yksi maan vanhimmista pursiseuroista, Rauman Pursiseura. Sen tukikohdassa aivan silloisen sataman päässä oli seurattu monet lipunnostot ja laskut. Metsolan Eero sinne Vammalan pikkupoikia kuljetti purjehtimaan Göi puupurjeveneellään. Sen uskomaton, äänetön ja kuitenkin voimakas kulku, helppo ohjattavuus ja meren läheisyys kallistuvan laidan vieressä pakottivat kaihoamaan tuota elämystä. Oma vene oli haave, miten sen voisi toteuttaa. Pekka käveli pitkin rantoja ja suunnitteli. Valmiin veneen osto olisi kallis hankinta, veneessä kun täytyisi pystyä myös nukkumaan ja syömään. Vammalassa käydessään vakuutusasioissa toimistolla tuli tuo haave puheeksi. ”Kuule, tuolla Suodenniemellä on yksi veneenrakentaja. Minulla on käynti siellä tänään, tuletko mukaan?” Siitä se alkoi, veneen tilaaminen, rakentaminen ja varustaminen. Veistäjällä oli 28 jalkaisen lasikuituisen veneen piirustukset, ruotsalainen Knud Reimers oli ne piirtänyt. Niitä katseltiin monesti veistäjän kanssa, suunniteltiin sisustusta, mitattiin ja piirrettiin, viimein tehtiin sopimus. Veneen hinta oli sopiva, se piti tehdä valmiiksi saakka. Veistäjä oli aiemmin ollut Ruotsissa samoissa töissä, hänellä oli hyvä kokemus, ja valmiita veneitä purjehti Helsingissä ja Tampereella. Kävivät sellaista katsomassa ja purjehtimassa Näsijärvellä. Aikataulu tuntui käyvän yksiin molempien kannalta, kesä ja talvi olisi aikaa rakentaa, keväällä veteen.
Opiskelu jatkui kiivaana. Raumalla vedettiin OKL:ssä toista maisterikurssia melkoisessa putkessa. Aloittaneita oli 1980 ollut 62 opiskelijaa. Valinta tehtiin tiukan seulan kautta seminaarin mäellä. Kokelaat joutuivat pitämään näytetunnin norssin oppilaille, ja tämän jälkeen vielä haastatteluun. Jotkut pyrkijät jäivät jo tällöin mieleen, useimmat pyörivät samassa sumussa. Sisäänpääsyn jälkeen valitut tulivat nopeasti tutuiksi yhteisillä luennoilla ja kahvilassa silloin kun sinne oli aikaa. Iltojen vietot jäivät Pekalta väliin, hän kävi Vammalasta käsin opiskelemassa. Auto oli alla, nopeusrajoitukset jäivät jalkoihin, ajoajaksi vakiintui vajaa tunti aamuin illoin. Toisena vuonna hän osti asunnon Sorkantieltä kerrostalosta kuudennesta kerroksesta. Sinne alkoi kasaantua venelehtiä, kuvia, piirustuksia eri veneistä, ja ostettuja varusteita Rauman Urheiluliikkeestä. Köysiä, knaapeja, kompassi, sakkeleita, merikarttoja, kiikarit.

Suodenniemellä veistäjä oli aloittanut ensimmäisen veneen teon muotin päälle. Pekalle tulisi toinen runko, ensimmäinen oli myyty muualle. Muotti ja vene näytti valtavalta sisätiloissa, lasikuitu ja hartsi haisivat. Veistäjä veti vielä viimeiset telan vedot, laittoi telan asetooniastiaan. ”Nyt mennään pois täältä, tuo haju on huumaavaa. Minä olen sitä niin paljon haistellut, että sille tulee allergiseksi. Minä menen saunaan ja sitten aamulla lintujahtiin.” Kävivät ulos ovista. Asko asui siinä muutaman kymmenen metrin päässä omakotitalossa vuokralla. Katselivat vielä haulikkoa, mikä pääsisi töihin seuraavana päivänä. Veneestä oli tilatessa maksettu käsiraha, 5000 markkaa. Uusia maksuja maksettaisiin aina veneen edistymisen mukaan. Kesä kääntyi syksyyn, vene oli poistettu muotista, puolikkaat leivottiin lujasti yhteen sisäpuolen suunnatuilla lasikuitumatoilla, kansikin tuli valettua ja sen asetuttua rungon päälle alkoikin kokonaisuus hahmottua. Seuraavana piti olla Pekan veneen rungon valmistus. Asko soitti ja pyysi etumaksua. ”Johan sinä sait, jatkoa katsellaan edistymisen mukaan.” ”Niin kyllä, mutta kun tässä on sellainen tilanne, että hartsia ja mattoa täytyisi ostaa, sitä ei nyt ole, meni edelliseen veneeseen.” ”Tjaa, no minä tulen käymään.” Askolla oli kyllä töitä, mutta ei venetöitä. Hänellä oli linja-auton osien, penkkien, tilaus edessä, niihin oli aineet kuluneet. ”Sinä teetkin täällä muita töitä, miten iso tilaus sinulla on edessä?” Juttelivat asiasta, Pekka lupasi uuden maksun saatuaan lujat lupaukset häneen veneensä tekemisestä.

Raumalla soi puhelin. ”Hei, Asko täällä. Miten olisi, kun minä tarvitsen taas aineita. Tuo autotilaus on vienyt enemmän kuin laskin.” ”Älä perkele, sinä olet jo saanut ainerahat, ja sinulla olisi ollut aikaa aloittaa veneeni teko, mutta sinä olet käyttänyt aikasi ja aineesi muuhun. Tule tänne, niin selvitetään asiaa.” Asko tuli siipiänsä myöten. Hän otti haukut vastaan ja sai kolmannen erän, kuitenkin. ”Kuules, minulla alkaa kohta Joululoma, minä tulen sinne Suodenniemelle katsomaan ja auttamaan missä voin.” ”Missäs sinä nukut?” ”Minä voin nukkua toimiston sohvalla.” Pekan mennessä makuupussin kanssa Harrin kyydittämänä veistämölle asiat alkoivat mennä vika suuntaan. ”Minulla on täällä naisystävä, me nukumme tuolla hallin yläkerrassa, ja hän ei halua jakaa yhteistä vessaa, et voikaan tulla.” ”No voi piru, onko näin? Minä olen täällä nyt jumissa. Sinun on vietävä minut kotiin, jos täällä ei voi työskennellä ja asua.” Tähän olisi pitänyt lopettaa tilaus ja jatkuva rahan meno ilman mitään tulosta. Kuume veneen saamisesta oli liian kova. Pekka päätti vielä yrittää. Talvi kului, uutta venettä ei aloitettu. Pekka kävi hermostuneena katsomassa Askon touhuja. Yritettiin sopia, mutta kaikki sopimukset vesittyivät.

Kevät koitti, venettä ei ollut edes aloitettu. Pursiseura laski omat veneensä vesille. Timo, opiskelukaveri soitti. ”Mitäs tykkäät, jos ostaisimme yhdessä veneen. Minulla on tuolla Helsingissä yksi kiikarissa, mutta ei minulla ole rahaa yksin ostaa sitä.” ”Millanen se on?” ”Puinen yhdeksänmetrinen.” ”No mennään katsomaan. Pekka oli myynyt vanhan autonsa, ollut jo vuoden ilman, osti sitten moottoripyörän. Ensin satapiikisen Hondan, sitten 900 kuutioisen Susukin. Nekin saivat mennä, Vammalasta tuli tutun kautta autokauppias Raumalle. Räikkälän Hannu tuli pyynnöstä sitä katsomaan. Konepelti auki ja Hannu päräytti kaasun täydelle. ”Älä helvetti, ei se sellaista kestä!”, parkaisi myyjä. ”Kyllä sen täytyy kestää,” Hannu oli varma asiastaan. ”Minä myyn viisisataa autoa vuodessa, eikä yhtäkään ole noin koestettu.” Hannu vilkaisi myyjää, totesi koneen olevan kunnossa. Kaupat siitä tuli, hinta oli 2500 markkaa. Tällä keltaisella hirmulla olivat kaverukset aamulla aikaisin menossa Helsinkiin. Ilman venettä tulivat takaisin. ”Olen mielummin ilman, kuin ostan tuollaista venettä.” Oli siinä Pekankin silmään ollut puutteita, runko oli jo vanha ja väsynyt. Palasivat opintojen pariin, kunnes taas puhelin soi. Timo oli lukenut tarkkaan sunnuntain Hesrin veneilmoituksia. ”Porissa on nyt vuoden -42 Hai, vanha mestaruusvene.” ”Oukkei, taas mennään.” Porin keskustassa Kokemäenjoen rannassa oli vene ja myyjä. Hinta ja kunto olivat sopivat, kaupat syntyivät. ”Jaetaan vuorot, miten tehdään?” ”Minusta olisi selvintä jakaa kesä kahtia, minä purjehdin ensin juhannuksen yli, ja sinä saat veneen loppukesäksi.” Näin sopivat, vene jäi vielä Poriin.

Puinen Hai, veneklassikko, oli hyvin samanmuotoinen kuin Norjan vuonovene Göi. Saisi Pekka nyt kesällä purjehtia, vaikka oma vene ei vielä ollutkaan edistynyt Suodenniemellä. Timo kutsui Pekan kavereineen Ryöväskerin illanviettoon muitten pursiseuralaisten kanssa. Harri ja Anja olivat innoissaan kuultuaan kutsusta. ”Ottakaa sitten telttavarusteet mukaan, me yövymme saaressa.” Anja otti mukaan porsaankyljyksiä. Niitä oli kaikille, Timolle ja Pipsallekin. Muiden paistaessa makkaroita Timon venekunta herätti kateutta ihanan sialihan tuoksun levitessä ympäriinsä. Kyljykset olivat olleet maustumassa ennakkoon, ja ne maistuivat oluen kanssa ylimaallisen hyviltä. Syötiin, laulettiin, naukkailtiin, saunottiin, naukkailtiin ja syötiin, kesäilta oli leppeä ja tuuli lempeä. Aamulla valmistauduttiin paluuseen Laitakariin, ei nyt mitenkään vakavissaan, mutta kilpailu siitä tietenkin tuli. Jono muodostui nopeasti, kevyt myötätuuli ajoi auringon lämmössä purjehtijoita vähentämään bikineihin ja uimahousuihin. ”Spinnu ylös!”, huusi Timo aina ohittaessaan hitaampiaan. ”Ei ole spinnua!”, huusivat ohitettavat. Ei se Timoa hillinnyt. ”Spinnu ylös!”, kuului venekuntien yli. Laitakarissa vene vaihtoi kipparia, Timo jäi kaijalle seisomaan ja katsomaan Pekan menoa.

Ensimmäistä kertaa oli oman veneen pinna kädessä, Pekka katsoi purjeita, antoi ohjeita Harrille. Sivuun tuli rannasta vanerinen hieman pienempi paatti. Sen tarkoitus oli selvästi kiitää purjeillaan ohi. Haissa vastattiin kutsuun, jalusta kiristettiin, katse hakeutui keulapurjeen virtauslankoihin, tuuli somasti ja kokat kohisten tekivät käännöksiään. Alkuun oltiin tasaväkisiä, mutta taktiikka oli parempi vaneriveneessä. Muutaman nopean käännöksen jälkeen se kohisteli tuulen yläpuolella. Silloin he löysäsivät jaluksen, heilauttivat kättään ja suuntasivat takaisin. ”Kas, eka kisa ja heti tulin kakkoseksi, no ei hopea ole häpeä. Nyt meille tulee ahdas käännös, siinä on kapea viittatie purjehdittavaksi ja käännöksiä siinä keskellä, tuolta merkiltä se alkaa.” Hyvin kaikki meni, tuuli ole moinannut miltei kokonaan, Hai liikkui verkkaisesti, totteli vielä hyvin pinnaa. Oltiin avomeren laidalla, Pekka päätti mennä ulointa reittiä. Aurinko porotti. ”Onko sinulla mitään juotavaa, kuivaa niin?” Harrille ei ollut antaa kuin yksi appelsiini. Sen mehu valui punaisia viiksiä myöten leualle ja jalkoihin, kuivui melkein ennen osumistaan turkille. ”Kävipä kämmi, eka purjehdus ja heti puutteita varustuksessa, ei tapahdu toista kertaa, mutta nyt on pärjättävä näin.” Moottoria ei otettu esiin, vaikka kovin hidasta oli eteneminen, mutta rauhoittavan äänetöntä. ”Kyllä Pekka sinulla olisi jo  aika vaihtaa nuo risaiset  lasisi. Ne menivät rikki kertausharjoituksissa Kemijärven ravintolassa, muistakkos.” Sanaa sanomatta Pekka nappasi lasit päästään ja nakkasi ne mereen olkansa yli. Harri alkoi nauraa niin, ettei meinannut ollenkaan saada sitä loppumaan.    

Kesäkylässä v. 2015

Mouhijärven kesämökillä

”Sopiiko teille parin viikon päähän lauantaina? Meillä on silloin vapaata, ja olemme kutsuneet Kuoppalatkin ja Marjan mukaan.” ”Sepä mukava, kyllä me tulemme, anna vaan tarkka osoite, kyllä navi tuo perille.” Tommi oli jo pitkään koettanut sovittaa yhteistä saunailtaa. Eri syistä se oli siirtynyt, nytkin pienen lisätyön takia. Olivat kaikki olleet viimeksi koolla Raunon hautajaisissa. Jaatsille oli kokoontunut suuri joukko surijoita, kaikki huoneet olivat aivan täynnä. Innan Jouni piti kauniin puheen pitkästä taipaleestaan Peltosten kanssa. Moneen keikkaan hän oli osallistunut, erikoisimpana hän piti sitä, kun Rauno oli käskenyt hänen mennä ostamaan Parkanon kioskeista ja kaupoista kaikki leivät. Ne olivat puutteena tilauskeikalla, jolla leipää kului tavallista enemmän. Siitäkin selvittiin. Pekka kävi eri pöydissä tervehtimässä tuttujaan, Kasken Tapio vaimoineen, Ilmarannan Tauno ja Asta, Haapasen Jussi, Pimenoffin Heli. Vuosien saatossa Rauno ja Marja olivat keränneet valtavan määrän tuttuja ja ystäviä ympärilleen. Nyt he olivat koolla muistotilaisuudessa. Liuhalat ja Kuoppalat istuivat Pekan ja Paulan kanssa samassa pöydässä, Tauno kertoili vanhoja postin aikojaan. Muisteltiin siinä vielä partiotakin, hän oli ollut lippukunnan johtajana monet vuodet.

Auto oli ollut monta viikkoa korjattavana Veholla. Siinä oli tullut esiin lisää vaurioita työn edetessä ja työ venyi. Viiden viikon autottomuus juuri kesän ollessa menossa oli jättänyt monta menoa menemättä. Tommin ja Kaisun kutsu osui juuri näihin viikkoihin. ”Kyllä me voimme mennä taksilla, ei yksi reissu nyt paljon maksa. Sitä paitsi meillehän on tullut säästöä ajamattomuudesta.” Paula oli leppymätön. Taksilla ajo oli hänestä tuhlausta. Pekan täytyi lähteä kysymään autoa Koskin korjaamolta. ”Morjens, kesä kuluu käsiin, kun en pääse minnekään, tännekin tulin mopolla. Mites sulla? Lauantaina meillä olisi meno Mouhijärvelle, vanha koulukaveri kutsui. Saiskos sulta siihen autoa lainaksi?” ”No voi, vieläkö ne sitä korjaa? On meillä tuo Mersu, kait sen voit viedä.”

”Huh tätä tupakan hajua, minun täytyy pitää ikkunaa auki.” ”Sille en nyt voi mitään, minä koetan saada tämän tuhkakupin kiinni.” Se oli aivan täynnä tupakan tumppeja, niistäkin levisi aika katku. Auton etupenkeille oli levitetty suojat, Lotan entinen peitto, jotta penkeistä ei tarttuisi tupakan haju vaatteisiin. Pientä tihuuttavaa sadetta oli ilmassa dieselin jyristessä ohi Tampereen ja sieltä Porin tielle. ”Meillä on hyvin aikaa, voimme poiketa hieman, minä ajattelin, että käydään Siurossa.” ”Käydään vaan, minä voin jaloitella ja käydä pissalla.” Ennen Murhasaaren siltaa alamäessä oli käännös oikeaan ja sillan alta oikealle kohti Siuroa. Kaunis järvilaakso, Siurosta Hämeenkyröön, Taatan maisema avautui oikealla puolella. ”Tästä menee laiva kesäisin päivässä edestakaisin. Voisimme joskus käydä senkin reitin. Purimolla saa ruokaakin, kerran siellä lauloi Katri Helenakin matkalla ja Panu Rajala kertoili tarinoitaan, he olivat silloin vielä naimisissa.” Asfaltoitu tie kiemurteli rannan suuntaisesti, oikealla kohosi Linnavuori. ”Tuolla on valtavatluolat ja moottoritehdas. Valmet rakensi siellä jo sodan aikana armeijan tarvitsemia moottoreita. Nyt sen taitaa omistaa joku italialainen tehdas. Töitä on kuiten riittänyt tänne takamaahan.” Autosta täytyi taas aukaista ikkunoita, tumppien haju oli liian pistävää. ”Kas, tuosta ei enää pääsekään rantaan, tuolla on se vaja, jossa korjattiin purjevenettä toissa keväänä. Tuli tämäkin ranta ja tie tutuksi, varmaan kolmekymmentä kertaa ajoin tämän välin. Mennään nyt sitten kylän kautta.” Paula oli laittanut termospulloon kahvia ja pakannut pari pullansiivua mukaan. Nyt oli vielä löydettävä mukava kahvipaikka. ”Tuolla vasemmalla on vapaata rantaa, oikealla on Siuron pato ja voimalaitos ja tuolla vanha valssimylly. Kas, ovat tuoneet tänne pari roskalavaa, tai säiliöitähän nuo ovat, kattotaas nyt.” Pysähtyivät kuitenkin ja astuivat autosta ulos. Roska-astioiden viereen oli jätetty kolme valkoista pinnatuolia. Paula kävi niitä katsomassa. ”Nuo ovat aivan hyviä, käys katsomassa.” Kaksi niistä oli melkein priimaa, kolmannesta oli yksi selustan pinnoista poikki. ”Ei me tähän jäädä, hyppääs autoon, niin mennään tonne ylävirran puolelle.” Kuppilan ohi santatietä, joka nousi patovallin kohdalla, sen päältä avautui huikea järvimaisema kohti Sillanpään maisemaa. Aivan rantaan koivujen väliin oli kunta pystyttänyt maalle matonpesupaikan, varmasti Suomen kauneimman. Siinä oli hyvä istua penkeillä ja nauttia kahvista. Voimalapatoa myöten olisi päässyt keskelle putousta, mutta siihen oli laitettu portti esteeksi. Polkupyöräilijä nousi pyörältään ja asteli patosillalle. Hänen pyörässään oli aikamoiset pakkaukset. Miesten kohdatessa Pekka aloitti keskustelun. ”Harmi, ettei tuonne kauneimmalle paikalle ole pääsyä.” ”Niin, siinä on lukko.” ”Oletkos pitkälläkin matkalla, kun sinulla on noin varusteita?” ”Viisi päivää olen kiertänyt Kokemäenjokea, lähdin Tampereelta itäpuolta, Huittisista takaisin länsipuolta. Kyllä Suomessa on kauniita paikkoja.” ”Teltassakos olet yöpynyt?” ”EI, minä olen ollut bed and breakfest paikoissa lakanoiden välissä. Katselin ne sopivien matkojen päästä ja varasin etukäteen. Kiikassa olin viime yön, hämmästyttää vaan maisemien moninaisuus ja uskomattomuus. Tuossa tulin juuri Salmin sillalta, siinä jokivarsi syvällä kurussa oli aivan huimaava.” ”Kyllä, tiedän kyllä paikan.” Siitä Pekka saikin ajatuksen ajaa vielä sillalle muistelemaan. Moottori ja auto rämisten sujuttelivat kesäistä maisemaa, tie sukelsi, kaarteli, nousi ylös, kiersi talojen nurkkia ja hoidettuja vainioita. Vain ihmiset puuttuivat. ”Mitähän ulkomaalaiset ihmettelevät, kun ajelevat täällä maaseudulla, teitä ja rakennuksia, metsää ja peltoja, mutta ei ihmisiä missään. Mekin olemme vain pari autoa ja muutaman hassun ihmisen nähneet.” Salmin silta, korkealla joen yläpuolella, kupeessaan tasattu levähdyspaikka ja hirsinen kahvila, rannassa kanootteja ja veneitä vuokrattavaksi. ”Tänne meidän on tultava uudestaan, en ole tiennytkään tuosta kahvilasta. Otetaan Osmo ja Lahja mukaan. Meillä on kaksikymmentä minuuttia aikaa, mennään.”

Kaksi autoa oli parkkeerattu rinteeseen nurmikolle. Oikealla näkyi kaksi rakennusta, varasto ja mökki, rakennettu hirrestä. Rinne vietti voimakkaasti kohti järveä, rantaa ei ylös näkynyt. Tommi käveli vastaan Kaisun kanssa. ”Terve, oli mukava tulla tänne, kas tässä minun tekemä paistinlasta, isoa mallia, ja sitten punaviinipullo Ranskasta. Ostin sen Raunon kanssa viimeisellä reissulla, hän valitsi sen huolella, olkaa hyvät.” Pekka ojensi lastaa Kaisulle, Tommi nappasi sen. ”Tämä tulee minulle, minä sitä käytän, jaaha, vai Rauno valitsi, se on varmasti hyvää.” Mökin seinustalla oli puinen patio, siihen tulivat muutkin, kaikki olivat paikalla. Tommi antoi kaikille pienen pillerin. ”Tässä teille hyttysiä varten, niitä kun kuitenkin täällä on, niin ette huomaa niitä lainkaan.” ”Mitä siinä on?” ”Zyrtekkiä, se toimii etukäteenkin.” Kuuliaisesti nielivät kaikin pienen valkoisen. ”Onpa teillä täällä hienot oltavat, tuolla näkyy vielä sauna rannassa ja toinenkin mökki." Ylämökin alarinteeseen oli myös rakennettu puinen iso patio, puuportaat kiemursivat sinne. Isäntäpari oli valmistanut ruoan, se syötiin patiolla suuren pöydän ääressä ison varjon alla. Vieraat hakivat keittiöstä eri tavalla valmistettuja kaloja, sienikastiketta, Tommin valmistamaa ja maustamaa. Kaisu oli laittanut runsaan salaatin, valkoviiniä oli tarjolla, Jukka napsi kuvia. Kalat maistuivat, aluksi eri sillejä, graavilohta, sitten savulohta, kylmä- ja lämminsavukalaa. Salaatteja oli erilaisia omissa astioissaan. Sade hiukan tiivistyi, varjo kuitenkin suojasi syöjiä, äkisti tuli kunnon pisaroita, vesi kerääntyi suojan katon nurkkaan ja valahti sieltä alas. Jukan kamera jäi kaiteelle sateeseen. ”Pahus, en huomannut, no ei siihen kovin ole satanut, minä kuivaan sen.”

Tommi pyysi Pekkaa ja Paulaa mukaansa. ”Minä esittelen teille rantamökin ja saunan. Mennään tästä polkua varovasti.” Hirsinen rantasauna oli kodikkaan näköinen, pieni pukuhuone ja suuri sauna. ”Katsos, tästä minä saan radion päälle, tuolla ovat kaiuttimet. Voin kuunnella musiikkia saunassakin.” ”Niin tietenkin, on kyllä ensimmäinen sauna, jossa minä näen kaiuttimet.” Tommi oli ollut koko elämänsä musiikin parissa, vieläkin hän teki päivittäin töitä, oma studio hänellä oli rantamökissä. ”Voi peijakas, kuinka kodikasta ja viihtyisää. Mistä kummasta sinä ja Kaisu tämän kaikki olette onnistuneet ostamaan?” Tommi esitteli ja selosti. Seinillä pikkuhuoneessa oli tuttujakin kuvia, Kalle sieltä myhäili ja poltti piippuaan. ”Tässä minä teen töitä, laitteet ovat sellaiset, että voin tehdä kaiken valmiiksi esim. radiota varten. Tässä minä istun iltaan pitkään, ennen kuin nousen ylämökille ja syömään. Me olemme täällä hyvin paljon kesäisin.”

Ylämökillä istuttiin yhteen. Muisteltiin Raunoa. ”Minä sain aina häneltä avun pyytäessäni. Hän ei koskaan kieltäytynyt.” Muilla oli samanlaiset muistot, Marja istui surullisena, osallistui keskusteluun. Hän oli myynyt heidän ison Mersun, pakettiauton, ja oli nyt liikkeellä uudella pikkuautolla. ”Kyllä siihenkin mahtuu, minä hain Irrin ja Gaian Tampereelta. Heillä oli kaikki tavaransa ja sitten vielä muutama iso kolli oli saatava mukaan. Kyllä ne vaan sinne mahtuivat, vaikkei uskoisikaan.” ”Olihan se Mersu aika suuri, sinäkö sitten et käynyt Ranskasta hakemassa mitään?” ”En.” Tuo ihastuttava Tukkikylän paikka oli päätetty myydä, Normandia jäisi Marjalta ja lapsilta taakse. Kaikki sen ymmärsivät, siitä ei puhuttu.
Ilta eteni. Puheltiin ja hieman naurettiin, Pekka kertoili lapsuudestaan ja koulunkäynnistä, sen takkuamisesta ja luokalle jäämisistä, kovasta kurista kasvatuksessa, ja sen vaikutuksesta Vammalan aikaan. Muut kuuntelivat, välillä ihmettelivät miten tutusta ihmisestä ratkesi uutta tietoa yhteiseltä taipaleelta. ”Ei me olla mitään näistä tiennyt, minäkin luulin sinun…” Marja hämmästeli kuulemaansa. Taina kantoi huolta Pekan puheista ja esille tulleista elämän solmukohdista, toivoi kovasti eteenpäin seesteisempää aikaa. ”Nyt saunaan, minä kävin siellä vielä lisäämässä puita.” Miehet menivät edellä. Saunan lämpö oli ympärikäärivää, pienet sihahdukset kiukaasta, vähäinen ähkintä, hien tippuminen leuasta, illan valo ja sininen järven pinta suorittivat suomalaista terapiaa. Jukka kävi uimassa.
Marja oli lähtenyt kohta kahvin jälkeen. Siihen yleensä juhlat loppuvat. Nyt oli toisin, juttelu ja istuminen jatkui puoleenyöhön. Pekka ja Paula olivat lähdössä, kiittelivät ja nousivat rinnettä autolle. Virta-avain lukkoon ja kääntö. Mitään ei tapahtunut, kaikki virta oli valunut ruohikkoon. Autoa ei voinut edes työntää, siinä oli automaattivaihteisto. ”Voi saamari, me emme pääse mihinkään, ei ole virtaa, jonnekin on kadonnut. Minun on pyydettävä apua.” Sisällä Tommi ja Jukka istuivat pöydän tuoleilla ja katselivat television tarjontaa. ”En päässyt lähtemään, virta poissa, olisikos sinulla apukaapeleita?” ”Mennään katsomaan, tuolla varastossa on monenlaista.” Ei löytynyt. ”Voisitkos soittaa minulle taksin, sellaisen, jolla on virtakaapelit mukana?” Tommi soitti, Mouhijärveltä saapui nuori mies. ”Minulla on kaapelit, voisiko joku noista autoista antaa virtaa?” ”Ei se käy, annatko sinä?” ”Isäntä on kyllä kieltänyt, mutta koetetaas nyt.” Taksi ajettiin Mersun nokan kohdalle, jykevät johtimet napsautettiin kiinni, Mersu pamahti käyntiin. ”Paljon kiitoksia, hyvin onnistui. Kyllä se käy, kunhan ei suhmuroi kaapeleiden kanssa, tämä meni hyvin, paljonko olen velkaa?” ”Kolmekymppiä tästä olisi taksa.” Pekka antoi viisikymppiä miehen kouraan ja sanoi: ”Se on tasaraha.”

Oli Mouhijärvi takana, paperitie ylitetty, tupakkalaatikko hyrisi pikatietä. Pekka laittoi paperin tuhkakupin päälle, se hieman loivensi hurjaa tuoksua. ”Taidamme päästä kotiin, kunhan vielä aamulla saan tämän vietyä korjaamolle takaisin. Hyvät ne tuolit olivat, mitkä otin kyytiin, se kolmaskin, mutta siihen olisi tarvinnut tehdä korjaus.” ”Minä vien ne kirpputorille, kyllä ne siellä menee.” ”Ne saa vain kostealla rätillä pyyhkiä, muuten ne ovat hyvät. Joku oli ne siihen astian viereen nätisti laittanut.” Nukuttiin, auto lähti aamulla käyntiin. ”Kiitos lainasta, hyvin se reissu meni, auto pelasi, mutta jätti meidät Mouhijärvelle, akku tyhjä.” ”Mikä siinä oli?” ”Mulla jäi valot päälle.” Tuolit menivät kaupaksi.