Leivinuunin arina

 

Arinan uusiminen leivinuuniin

Uusi arina hohtaa vielä vaaleana.

Leivinuunimme on hyvin palvellut jo 31 vuotta. Kerran vaihdoin siihen

 arinan, vanha oli aivan murentunut. Uuniin mahtuu 4 kpl 24x24 laattaa,

 kolme senttiä paksua. Olin itse hakannut laatat risoiksi hiilikoukulla

 kopistellessani hiiliä pieniksi. Uudet laatat taas hiukan liikkuivat ja jäivät

 takaosasta koholle. Pannukakkua paistaessa pellillä valui taikina ohueksi

 toiselta syrjältään ja usein siksi paloi. Tein siihen pienen hätäkorjauksen,

 kunnes Paula kyllästyi siihen, ja minä aloin suunnitella kivien vaihtamista.

Katsoin lähimmän Tulikiven muurarimestarin, ajoimme sinne matkalla

 mökille saunomaan. Hämeenlinnassa oli kivijalassa kauppa kasarmeja

 vastapäätä. Kävin kysymässä, oliko heillä arinakiviä. Ei ollut kuin muutama

 valmis uuni näytillä. Muurari oli jossain keikalla, minua palveli Puustellin kauppias samassa tilassa.

Päätin tilata kivet suoraan valmistajalta. Kuvasin uunin ja hain sen

 mallinimen. Löysin nettisivut ja saatoin tehdä tilauksen e-mailina. Sain pian

 vastauksen, jossa kysyttiin juuri sitä, mitä olin heiltä tilannut. Myyjä oli

 päätellyt väärin uunimme mallin. Hän esitti minulle aivan sopimattomat

 kivet. Toistin tarpeeni ja annoin taas mitat. Sain puhelun tehtaalta ja koetin

 vastata. Eivät kuulleet mitään ja sulkivat puhelun.

Saunottuamme minä soitin takaisin, varattu. Myyjä ei enää soittanut takaisin. Sain laskun.

- Tätä ei sitten makseta ennen kuin minä näen laatat.

- Ei tietenkään, koskahan tulee.

Meni siinä pari päivää, ja posti ilmoitti lähetyksestä, jonka he toimittavat

 kotiovelle viikon kuluessa. No, eihän se paketti tullut. Katselin postin

 ilmoitusta, siinä oli mahdollisuus siirtyä toiselle sivulle ja valita sieltä lähin

 toimipaikka. Valitsin Citymarketin. Postista tuli varmistus, sitten vaan taas

 odottamaan ilmoitusta narketista. Kolmessa päivässä se tulikin. Huimaa

 vallan tämä suunnaton nopeus, jonka digitalisaatio on meille antanut.

Menimme kauppaan, liukukäytävät eivät toimineet, ylös ja alas oli käveltävä

 samaa kapeaa käytävää. Näytin lähetysnumeron ystävälliselle myyjälle, hän

 lähti hakemaan pakettia. Palasi takaisin kärryä työntäen ja pyysi kuittauksen.

 Hän työnsi kärryn tiskin sivusta minun eteeni ja ehdotti, että veisin paketin kärryllä, sillä lähetys oli aika painava.

- No mistäs minä menen, en taida saada kärryä ylös tuosta rampista.

- Mene hissillä tuolta.

Minä menin ja työnsin kärryä lumessa ja hiekassa hikisenä auton luokse.

 Avasin takaoven, niin oli matalampi kynnys. Otin laatikosta kiinni, ei oikein

 liikahtanut. Lisäsin voimaa ja sain toisen käteni kulman alle. Hirveällä

 ponnistuksella sain sen syliini, polvien pettäessä paarustin paketin

 takapenkin kulmaan. Huokaisin, siirsin sitä hieman parempaan asentoon.

 Ajoin autoni molempien uloskäyntien puoliväliin ja jäin odottamaan Paulaa.

 Hän ei käyttänyt hissiä, vaan kantoi raskasta laukkua käsissään. Riensin apuun.

- Tuliko sellaiset kuin piti?

- Paketin koko antaa viitteen oikeasta laatasta, mutta näen sen sitten kotona, kun saan ensimmäisen laatan reunan näkyviin.

Auton jätin ulos, avasin oven talliin, kävin kiinni laatikkoon, sain sen syliini.

 Siinä meinasi jalat pettää, hemmetin raskasta oli. Painuin yhä kumarammaksi

 ja otteeni alkoi lipsua. Ähkäisten sain laskettua lastini kynnykselle. Hain

 pallin paketin viereen ja aloin avata sitä. Hyvin olivat pakanneet, suuri määrä

 styroksia ja kuplamuovia. Näin jo esiin tulevan laatan reunasta, oikeita olivat.

Kannoin ostoskassin sisälle, otin kaksi laattaa käsiini ja vein ne uunin eteen.

 Himputin painavia olivat. Loput kivet toin yksi kerrallaan. Viisi niitä oli, niin olin tilannutkin, jäi vähän korjaamisen varaa.

Aamulla kävimme keskustassa, ylös nousu oli kahdeksalta. Puolilta päivin

 aloin arinakivien vaihdon. Vanhat kampesin ruuvimeisselillä irti.

 Etummaisetkin kivet olivat palasina, ei sitä ensin huomannut. Olivat niin

 tiiviisti kiinni, ettei rakoa ollut päässyt syntymään. Pohjassa oli minun

 laittamani hiekka vallan tilttaantunut tiiviiksi. Hiilikauhalla kaapin hiekat

 pois. Olin jo vuosia säästänyt kolmessa ämpärissä kvartsihiekkaa tätäkin

 työtä varten. Hain yhden ämpärin kellarista, raskas oli sekin, samoin

 puukoppa. Oikein täytyi laskea koppa monta kertaa alas kädestäni, jalat eivät tahtoneet kantaa kuormaa.

Uunin takaosaan oli muurattu kapeat kolme senttiä paksut kappaleet. Ne minä

 jouduin postamaan, muuten uudet kivet eivät sopisi. Helposti ne lähtivät.

 Nostelin kauhalla hiekkaa uuniin ja huomasin äkisti sen valuvan

 keskisaumasta alas. Kurkkasin hiilipesään, siellä oli jo aika kasa valkoista

 hiekkaa. Hetken mietin miten tukkisin raon, menin kellariin ja katselin

 pussien periä. Yhdessä oli muurauslaastia. Nostin sitä vähäisen määrän

 ämpäriin ja nousin keittiöön. Laskin varovasti vettä ja sekoitin laastikauhalla.

 Sain sopivan kuivahkon paikka-aineeni valmiiksi. Laastikauha oli liian suuri

 uuniin, otin keittiöstä ison lusikan ja sivelin sillä ja sormilla raot umpeen.

 Takaseinälle arinan reunalle tein pienen vallin, jottei hiekka laskisi sieltäkään

 hiilipesään. Hain autotallista pienen vatupassin ja aloin tasata hiekkaa. Asetin

 takimmaiset kivet paikoilleen ja toisen etukiven. Hiukan niitä täytyi paikata,

 ennen kuin sain ne vaateriin. Viimeinen kivi. Eihän se sopinut, millin liian

 leveä. Otin vasaran ja aloin kopsutella ja raaputtaa tuota milliä pois. Minulla

 ei ollut sirkkeliin kovapalaterää, sillä olisin selvinnyt helposti. Säleet

 lentelivät pitkin lattiaa, työ oli hidasta, täytyi säästää laatta halkeamiselta.

 Sovitus ja koputtelu, sovittelu ja koputtelu, niin sain viimeisen kiven

 sopimaan. Olin aivan hiessä, työmaakin oli lämmin edellisen puiden polttamisen jäljiltä.

Kävin syömässä kalasoppaa ja join kahvit. Palasin siivoamaan. Kolme

 ämpärillistä kiven palasia ja hiekkaa vein ulos odottamaan huomista pä

ivää. Lakasin ja imuroin jäljet. Sytytin uuniin tulet. Sain jo pellitkin kiinni.

Uusi tuoli

Uusi tuoli

Innanmaan Markus Soitti minulle Vaununperälle. Hän oli huomannut kerrostalon alavarastossa sohvan ja nojatuolin.

- Terve, tuletko hakemaan, ne on amerikkalaista biisonin nahkaa?

- Tulen katsomaan, kyllä kiinnostaa, mitä ne maksavat.

- Pariskunta, jonka ne ovat, aikoi viedä ne kaatopaikalle. Minä kun huomasin, niin lupasin ne kuskata pois. Kyllä siitä selviät kossupullolla.

Kerrostalon alakerrassa oli komeat vanhat kalusteet, niinkuin puhe oli. Vähän nahka oli mennyt rikki molemmista, mutta olivathan ne kovin kiinnostavia. Annoin Markukselle pullon ja kannoimme sohvan ja muhkean nojatuolin minun pakettivolkkariin. Kotona kannoin kalusteet Osmon kanssa pirttiin.

- Aikas komeat, sanoi Osmo, aiotko korjata näitä, hiukan kun on kulumaa ja repeämää. Varsinkin tuolin käsinojat ovat rikki, käsi kun aina siinä hankaa.

- Tässä taitaa olla pystyjouset, mutta langat ovat menneet poikki ja istuin on vallan vetelä. Sohva kyllä on istuiosaltaan kohtalainen, mutta käsinojat siinäkin ovat rikki. Katselen jos löydän Vammalasta verhoilijaa.

Peltoset olivat kylässä, olin kunnostanut sohvan ja tuolin, ja Raunoa alkoi kiinnostaa sohva. Olin valmis luopumaan siitä, sen selusta samoin kuin tuolin selusta oli varsin paljon taaksepäin kallistettu. Kyllä se muutoin oli käypänen kalu 20-30 luvulta. Niin sohva matkasi Liekorantaan.

Tuoli matkasi mukanani aina tähän vuoteen asti, 2022. Muuttaessamme Kemmolaan uuteen taloomme raahasimme nojatuolin sisälle. Ovissa oli taiteiltava, sillä se ei mitenkään mahtunut suoraan. Sitä oli kallistettava kyljelleen ja sitten kierrettävä karmin ohi. Näin mahtui selkäosa. Vielä istuinosa ja jalat. Sama episodi väliovien kanssa. Vuosien saatossa käsinojien nahka oli taas hapertunut, selkäkappale alkoi hajota. Minä soitin verhoilijalle.

- Täällä olisi vanha biisoninnahkainen, osittain, nojatuoli. Vaatii kunnon remontin. Uudeksi menisi kaikki muut paitsi takaosan vanha nahka. Tuletko katsomaan sitä ensin?

Tämä työ sopi verhoilijalle, hän nosti tuolin miehensä kanssa autoon ja ajoi pois. Minun täytyi istua varatuolilla useamman viikon ajan, kunnes verhoilija soitti.

- Tuoli on nyt valmis, voinko tuoda sen?

Olin antanut aika tarkat ohjeet nahoituksesta, joten minua hieman jännitti lopputulos. Taas ovissa karmien kierrokset ennen kuin saimme tuolin paikoilleen. Minä sitä katselin ja olin melko tyytyväinen. Vanhassa tuolissa siellä kerrostalon kellarissa minua viehätti erityisesti käsinojien nahkojen kaunis viimeistely. Nahka oli kiristetty kauniille koholle tasaisin välein käsinojan edustaan. Ne muodostivat kuin auringon säteet kiertyessään lähes ympyräksi asti. Tiesin kyllä, ettei verhoilija samaan pystyisi. Hyvin hän kuitenkin oli onnistunut.

Kaksikymmentä vuotta kului. Tuoli palveli hyvin, ja vieraat aina tahtoivat istua siinä. Selkänojan kallistus vaan vaati tottumista. Minä laitoin selkäni taakse tyynyn ja toisen pyllyn alle. Vasemman nojan nahka kului puhki ja päästäni hiki söi läpi nahasta.

Aloin katsella uutta tuolia. Selasin netissä kaikkien kauppiaiden sivuja. Mielessäni oli tuoli, enkä oikein uskonut sitä Suomesta löytäväni. Ilta illan perään kolusin nojatuoleja. Muutin taktiikkaa ja aloin hakea tuolia Englannista. Jo tärppäsi. Kuvastoissa oli toinen toistaan kauniimpia tuoleja. Löysin valmistajan sivuille, siellä oli just. Sellaisia kuin halusin. Hintaa niissä kyllä oli. Kysyin Paulalta niitten tullaamista.

- Se on kyllä aika iso toimenpide, siinä on tehtävä tulliselvitys, alkuperämaa, liikevaihtovero, tulli. Kysy suoraan tullista, soita. Tampere tai Helsinki ovat tullipaikkoja, Tampere on hieman armollisempi. Sitten on vielä rahti, mitä se maksaa ja onko se vapaasti vastaanottajalle vai Helsinkiin tullikamarille.

- No jopas, minä katson tullin sivuja, en kyllä itse soita.

Tietoa löytyi, siellä oli myös laskuri, mihin sai syöttää ostomaan, tuotteen hinnan lähtömaassa ja laskuri ilmoitti tulliselvityksen loppusumman.

Syötin 700 euroa, kyseinen tuoli oli Saksassa, valmistusmaa Iso-Britannia. Loppusummaksi tuli 1400 euroa, ja kyseessä oli käytetty tuote. Ei kannata, rahti vielä päälle. Uuden tuolin hinta oli yli tonnin, ja kulut siihen päälle saman verran. Ei tullut kauppoja.

Vein sunnuntaina Paulan kyläilemään veljensä Pekan ja Airin luokse. He laittoivat pystyyn joulukorttitehtaan. Minä ajelin asioilleni pitkin Tamperetta. Kävin ostamassa talitintin siemeniä 3 säkillistä. Tipautin ne

peräkonttiin, löin luukun kiinni ja mietin, menisinkö vielä käymään Kruunukalusteessa Lielahdessa, näkisin samalla hurjan ratikkatyömaan Pispalan harjun vieressä Näsijärvellä. Siellä oli siirretty aivan mahdottomat määrät maata järveen uudeksi ratikan kiskotuksia varten. Samaten Lielahden pohjukka oli myös myllätty pitkälle kuivalle maalle saakka.

Astelin sisälle toiseen kerrokseen. En ollutkaan käynyt tässä uudessa rakennuksessa, vanha rakennus samalla paikalla paloi aikaa sitten. Istahdin ensimmäiseen nojatuoliin ja silmäilin ympäriinsä. Nuori mies tuli tervehtien jo kaukka ja kysyi miten voisi olla avuksi.

- Tarvitsen nahkaisen nojatuolin, korkea selusta.

- Mennääs tänne, valitan ettei ole suoraa tietä, vaan joudumme näin kiertelemään.

- Ei se mitään, niin minä autollakin ajan teitä pitkin.

Pienen kävelyn jälkeen näin tuolini. Siellä se oli, sama kuin Iso-Britannian esitteessä. Kaunis ruskeanahkainen korkeaselkäinen kaunotar. Kiersin tuolia ja ihmettelin miten heillä voi olla tuo tuoli.

- Ei sitä ollut teidän nettisivuillakaan.

- Ei ollut, ei sinne voi aina kaikkia tuotteita laittaa.

- Tämä on jäljitelmä kahdesta tuolista, jalkaosa on toisesta ja yläosa toisesta mallista. Sitten siinä on vielä joitain muutoksia alkuperäiseen malliin. Missä tämä on tehty?

- Se on ruotsalaista tekoa.

- Siihen on täytynyt tehdä omia sovelluksia, ettei sitä voi syyttää mallin kopioimisesta. Minulle tämä kyllä käy. Jalat ovat juuri sellaiset, kuin olin halunnut. Yläosa menettelee, sehän on oikein tyylikäs. Minä ostan tämän.

- Sinulla kävi hyvä tuuri, olimme juuri poistamassa tätä tuolia mallistostamme, ja sen hinta on laskettu puoleen.

- Minulle se sopii, kirjoitetaan paperit, minä tulen sen tiistaina hakemaan.

Hikinen oli taas urakka. Vanha tuoli pois paikoiltaan, uuden riipiminen suojamuovien alta, huopien laitto jalkoihin ja tönääminen pöydän ja lipaston väliin ikkunan viereen.

Vielä on vanhan tuolin hävittäminen. Keskustelimme siitä, ottaisiko joku sen vai laittaisinko sen Huuto nettiin tai Tori fi:hin, vai sukusaitille. Ehkä soitan Kitille, sisarelleni.

Vanha tuoli

Terveyskekuksessa

 

Terveyskeskuksessa 

 

Loppumaton on käyntien määrä ja kiihtyvällä tahdilla terkkarissa käydään. Parhaimmillaan olen tänä syksynä juossut kolme kertaa viikossa, ja aina eri vaiva. Silloin tällöin pääsen TAYS:iin saakka, mutta alan olla sinne liian vanha. Vielä ei minulle ole sanottu niin suoraan kuin Paulalle. Vanha pieni ukko liihotteli käytävällä edes takaisin. Minä sitä katselin ja sanoin, tuossa menee sinun lääkärisi. Niinhän tuo ukkeli sitten ottikin Paulan huoneeseensa. Pian tulikin takaisn, tokaisi ukkelin taputtaneen häntä olalle ja sanoneen, ei me rouva täällä noin vanhoja leikata. 

Astelin terkkarin pääovesta ja kaivoin kela korttini esiin, työnsin sen lukijan alle, piip, ja sain huoneen numeron ja hoitajan nimen, B osasto ja huone 22. Pian sinne pääsinkin ja sisään astuessani pyysin anteeksi, kun olin unohtanut maskini. Hoitajalla kun oli maski. Potilailla niitä ei näkynyt kasvoillaan. 

•  Ei se mitään, täällä ovat monet jo luopuneet siitä. Istu tuohon ja minä aloitan, annatko henkilötunnuksesi. 

 

Siitä alkoi erittäin ammattitaitoinen käsittely. Pientä nousuaoli arvoissani, hoitaja lupasi konsultoida ensin lääkärin kanssa uudesta annostuksesta ja ajasta. 

•  Onko sinulla muuta? 

• On minulla, voisitko sinä vähentää meidän perheessä käytettävää Mitä sanaa. 

• Hahhaa, en minä siihen pysty. 

• Kykenet sinä. 

• No miten? 

• Korvahuuhtelulla. Minulla kun on korvat täynnä vaikkua ja vaimolla on molemmissa korvissa kuulokkeet, niin välillä me huudetaan vuorotellen Mitä! 

 

Hoitajaa alkoi naurattaa entistä enemmän, lupasi kuitenkin katsoa korviini. 

•  Täällä on kyllä kovettunutta vahaa ja entäs toinen korva, siellä on melkein täyttä, hiukan tärykalvo näkyy. 

 

Hän kiersi pöydän taakse ja ilmoitti, että korvien huuhtelusta on melkein luovuttu. 

•  Onko sinulla omaa ruiskua? 

• On minulla, mutta sitä on aika vaikea saada yksin kunnolla toimimaan, pitäisi olla välikäsi kiskomaan korvalehdestä, että käytävä suoristuu. 

• Tässä on apteekissa myytävä uusi laite. Laita korviin vahanpoistajaa ja koeta sitten uudelleen. 

• Olen minä sitä käyttänyt, kerran laitoin molempiin silmiinkin. 

• Eikö se sattunut? 

• No sattui niin preleesti, mutta minä laitoin vaan. Illalla huomasin. 

• Toivotaan että se menee nyt helpommin. 

 

Heihettelimme ja minä astelin autolle.  

 

Taidenäyttely ja Korpela

 

Taidenäyttelystä Korpelaan

Kirkkokadun mukulakivien asettelu.

 

 

Jätin auton parkkiin Tyrvään kirjakaupan viereen Onkikadulle. Edessä talojen väleistä näkyi sininen Rautavesi, vasemmalla oli komea Tammisen talo vaalean sininen komea ja pitkä puinen rakennus. 

• Muistatkos kuinka veimme kirjakauppaan toisen laatikon kirjojani? 

• Muistan toki. 

• Minä sitten kävin viemässä laskun heille, kielsivät kokonaan saaneensa toista laatikkoa. Minä hämäännyin ja jätin sen asian toiseen kertaan, keskityin ensimmäisen laatikollisen kirjoihin ja maksuun. Lopulta siinä kävi niin, että sain siitä vain kuusikymmentä euroa. Sanoivat lähettäneensä aikaisemmin kaksisataa meidän tilille, muttei sitä siellä näkynyt. Tuli siinä aika halpa hinta heille kirjaa kohden, minä kun onneton vielä alensin kympillä kirjaa kohti. 

• No ei mennyt sekään kovin hyvin. 

• Minua sieppaa niin, etten enää mene siihen liikkeeseen, harmi kyllä. 

Astelimme tien toiselle puolelle, edessä oli funkistalo, entinen kumikauppa. Oven pielessä oli mainos näyttelystä. Vedin oven auki ja astuimme sisään. Ensimmäisessä kerroksessa oli yllätyksekseni viihtyisä kahvila. Astelimme sisään, kiersimme salin ja poistuimme toisesta ovesta käytävään. 

• No mikäs on, olenhan minä varmasti oikeassa talossa. Mennääs uudelleen  

  

Kävelimme peräkanaa tiskin eteen. Koetin saada myyjien huomion, mutta he olivat keittiössä eivätkä huomanneet meitä. 

• Kyllä sen täytyy olla toisessa kerroksessa, mennääs sinne. 

• Ei minusta, mutta katsotaas näkyykö mitään opastetta. 

 

Ei näkynyt, ja könysimme raput ylös havaitaksemme senkin tyhjäksi tilaksi. 

• Palataas takaisin kahvilaan kysymään, kyllä sen täällä täytyy olla. 

Tiskin vieressä seisoi tarjoilija. Hän hymyili meille. 

•  Näyttely on tuolla kellarissa tiskin vierestä alas. 

• Katsos, en huomannutkaan rappuja ensi kerralla. 

 

Könysimme kapeat kierreportaat alas, ja siellähän näyttely oli. Aloitimme ensimmäisestä huoneesta ja kiertelimme koko näyttelyn ensin kahteen kertaan ennen kuin aloimme kommentoida enemmän. Siellä oli myös se taulu, josta olin kiinnostunut. Se oli Kirkkokadulta melkein siitä kohtaa, jossa asuimme vuosikausia, Vammalan Posti. Kadulla oli menossa nupukivien asettelu ja siinä työskentelevät miehet. Molemmilla puolilla oli tutut puiset rakennukset ja taustalla näkyi komeat kirkon kaksoistornit. 

•  Tuossa se sinun mainitsema kuva on. 

• Niin on, oletkos katsonut hintaa? 2300 euroa. Onneksi siinä on punainen merkki.  Se on varattu ja kaiketi maksettukin jo. 

 

Kävimme taulut vielä läpi ja katselimme niiden tietoja. Merimaalauksia, Isosaaresta, Ruotsinsalmen meritaistelusta dramaattinen tilanne, jossa suuri purjealus räjähtää. Jakke muisti kuvan, minustakin se oli tuttu. Maalauksesta oli pitkät tiedot, tapahtumisista ja viitteistä. 

• Tämä on maalaus maalauksesta.  

Jakken tuomio oli selvä. Minä pidin parhaana kuvana hailien perkauksesta Tammion saaren rantakallioilla. Siinä oli voimakasta tekemistä leppoisen ilman ja tyynen meren syleilyssä. 

•  Minulla oli vielä tarkoitus mennä Jaatsille katsomaan Pimenoffin keräämiä Afrikkalaisten esineitä ja taidetta, en kuitenkaan jaksa, tämä vei jo minusta voimat. Mihin sinä haluaisit seuraavaksi? 

• No Korpela, hymyili Jakke kevyesti ilmaistessaan meidän molempien suosikkikohteen Huittisissa. 

 

Matka jatkui, ensin halusin nähdä Vammalaan rakennetun uuden jättimarketin. Se oli sijoitettu osin entiseen metsään Vammalan kaupungin varikon paikalle. Tuomiston liikenneympyrän ajoin melkein kokonaan ympäri, ennen kuin pääsin oikealle tielle. 

•  Katsos, tuolla se on. Onpa se valtava, ja vieressä on vietä Tokmanni. 

Ajoimme liikkeen pihaan pöyristyneinä ja mykistyneinä. Autoja oli valtavasti laajalla parkkipaikalla. Pääsimme hitaasti ajaen takaisin pikatielle ja kohti provianttiemme täydentämistä.