Äly autossa

Ajan autolla, jossa on tietokone hallitsemassa monia toimintoja, niin monia, että vasta kolmen vuoden jälkeen alan päästä useimmista toiminnoista selville, luulen.

Vaikeinta oli ensin ajaa talliin. Normaalisti pääsin kynnyksen yli ja jarrutin hieman peilien kohdalla, mahtuvatko nekin kolisematta. Nostin jalan jarrulta ja kaasutin hieman. Auto hyppäsi kuin jänis, uudelleen jarrua, uudelleen kaasua, ja uusi hyppy. Mietin jo etten osaa enää edes talliin ajaa. Sain kuitenkin hyppimisen loppumaan ennen seinää. Tähän oli selityksenä mäkilähtöavustin. Vaihde päällä auto pysyi paikoillaan tyhjäkäynnillä, jarrutuksen jälkeen. Siitä se sitten liikahti kaasulla liikkeelle. Tallissa minun liikkeeni olivat vähäisen toleranssin takia liian nopeita auton älylle. Olisi pitänyt hetki odottaa, niin tyhjäkäynti olisi ehtinyt ajaa autoa eteen ilman kaasuakin. Ajattelin naapurien hakevan ajokorttini pois katsellessaan auton hyppyyttämistä.

Bletooth oli seuraava koetin. Pyysin Jukkaa katsomaan uutta peliäni. Hän istahti kuskin paikalle ja alkoi asentaa kännykkääni auton kanssa pariksi. Sitten menimme kahville, kun ei kerran onnistunut. Kävimme koeajolla ja koetimme paritusta uudelleen. Konsolin keskellä on pieni pyöreä monitoimikytkin. Sitä pyörittämällä tai tönäisemällä eri suuntiin ja painamalla näyttötauluun tuli aina uusia valikkoja. Sitkeästä yrityksestään huolimatta Jukka ei yhteyttä saanut, lähti kotiin. Minä aloin painella sitä pyöreää kytkintä, ja puhelinta. Lukemattomien yritysten jälkeen auto ilmoitti yhtäkkiä yhteyden onnistuneen. Minä soitin saman tien Jukalle. Soittelimme sitten muutaman päivän aina autosta toisillemme.

Olimme menossa Paulan kanssa Lahteen. Kojelaudasta kuului, piip, ja syttyi punainen valo. Valikossa luki, Take a break, Hurraa, äly tiesi minun tarvitsevan kahvia. Kun kerroin tästä Paulan veljelle, ei hän uskonut sellaista toimintoa olevankaan. Olipas vaan, se piipitteli silloin tällöin muulloinkin.

Sitten kovaäänisistä kuului pienen tumman tytön tiukka ääni, You have a message, do you want to read it ore ignore. No enhän aluksi saanut siitä selvää, ja ääni aloitti read it. Hauskaa, mutta vielä mahdottomampaa saada tolkkua, kun hän luki kirjaimittain, englanniksi. Ehkä siitäkin olisi selviytynyt monivuotisen harjoittelun tuloksena. Nykyään minä parkaisen Ignore, ja kuuluu oukkei ja piip.

Sen sijaan puhelimeen vastaaminen ajon aikana on hauskaa, kaiuttimista tulee soittajan jaaritukset ja jossain on mikki, joka ohjaa kabiinissa olijoiden puheet soittajalle, ilman käsiä.

En tiedä turhempaa laitosta kuin EU. Vuosi sitten kaikki maat olivat yhtä mieltä siitä, että kellojen siirtely kahdesti vuodessa on mieltä vailla. Siihen se sitten jäikin, edes mepit eivät tiedä mihin. Luultavasti se putosi laatikoista matkalla joka kuukautisella muuttoreissulla, joita parlamentti tekee veronmaksajien rahoilla.

Minun on autossa pakko siirtää siis kahdesti vuodessa kelloa tunnilla. Ensin koetin järkeillä valoisuuden mukaan suuntaa viisareille. Se meni aina väärin, miettimiseni. Lopulta siihen tuli hyvä ohje, siirrä tunti kesän suuntaan. Ohje tosin tuli monta vuotta siirtelyjen aloittamisen jälkeen.

Ensimmäinen siirto sujui hyvin, olin korjaamossa ja mainitsin asiasta. Asentaja hyppäsi kabiiniin ja niks naks, kellossa oli oikea aika. Ajattelin sitten itsekin siitä selviäväni. Seuraavan siirron ollessa akuutti, istuin etupenkille ja aloitin. Radio päälle, pylpyrä sormien väliin ja valikosta toiseen hyppiminen alkoi. Ei mitään tolkkua. Saksalainen insinööri oli kehittänyt idioottivarman systeemin. Piti vain pilkulleen toimia samoin, kuin hän oli ajatellut. Tuhannetta kertaa koettaessani luovutin. Kunnes taas korjaamolla kuukausien vierittyä mainitsin  siitä h-vetin kellosta. Estin monttöörin hyppäämiseen kabiiniin parkaisemalla, älä helvetissä mene sitä tekemään, tässä on enää kaksi viikkoa uuteen siirtoon. Minä olen jo ajanut puoli vuotta väärällä ajalla, ja sitten minä joutuisin niin taas ajamaan. Kohta se kello on oikeassa.

Vuosien kuluessa olin oppinut säätämään kelloa. Aikaa siihen meni aina kaksi päivää, kaikki pysähdykset ja vartoomiset. Jollakin lailla sieltä ponnahti valikko Time. Silloin heti vimmatusti pylpyrää kääntämällä näki viisarien pyörivä. Vielä kaksi painallusta, ja oikea kello siirtyi annettuun aikaan.

Viime sunnuntaina oli taas siirtelyn aika, koko Euroopassa, kaikkien kellojen, olivat ne sitten vaikka seinällä tai tornissa. Tikkaat oli haettava. Keittiön kellon sain tällä kertaa oikeaan aikaan. Kamarin kelloa varten minä otin kävelykepin ja aloin kopistella viisareita. Aina kun nytkäytin viisaria, niin koko kello heilahti. Tietenkin, kun se oli vain yhdellä naulalla kiinni. Lisäsin voimaa ja nopeutta napautuksiin. Minuuttiviisari oli nöyrempi ja asettui hyvin. Tuntiviisari oli jäykempi, eikä millään aikonut asettua. Kellotaulussa ei ole yhtäkään merkintää. Minun täytyi mennä tuoliini istumaan ja katsomaan, mitä se kello nyt näyttää.

Odottaessani Paulaa hammaslääkäristä aloitin kellon siirtämisen. Ei siitä taaskaan mitään tullut. Niitä valikoita ei nyt aivan mahdottomasti ole, mutta kun niitä pitää siirtää oikeassa järjestyksessä ja oika-aikaisesti pylpyrää painaen. En onnistunut. Ajoimme terkkariin, minulla oli verikokeet edessä. Aikaa kun oli, niin jatkoin valikkojen näpyttelemisiä. En onnistunut, vaikka olin jo saanut kellotaulun näyttöön. Seuraavaksi ajoimme Cittarin parkkipaikalle. Minä jatkoin yksinäistä puurtamistani. Olin samat valikot painanut ja painanut, aina uudelleen ja uudelleen ja silloin auton äly päätti armahtaa, tauluun ponnahti Time. Mutta mistä se tuli, sitä en silloin enkä nytkään tiedä. Edistynyt kuitenkin olen, aikaa ei mennyt kuin yksi päivä.

Digiaikaa

Elämää digiajassa

Ollessamme mökillä sokerin mittauslaite alkoi piiputtaa ja lopulta se pysyi mykkänä. Onneksi arvoni ovat olleet melko vakaat, joten jäimme mökille vielä kahdeksi päiväksi. Pistokset saatoin normaalisti ottaa. Sunnuntaina ajelimme kotiin, minä pakkasin auton takakontin. Tuli täyteen ja loput tungin takapenkille.

Katselin valtaisan hanhiparven ylilentoa, Paula oli kaupassa. Nousin autosta ja koetin nopsaan saada kännykän auki, sormenjälkitunnistus ei tietenkään toiminut. Koetin niin monta kertaa, että puhelin vaihtoi pin koodille. Sen sain näpyteltyä, ja hanhet olivat jo kaukana.

Kotona auton purkaminen sai minut hikoamaan, neljä kertaa paarustin edes takaisin. Joimme tulokahvit. Minulla oli maanantaiksi aika korvien putsaamiseen. Olen siellä vanhemmiten joutunut usein käymään. Removaxia korviin ja pumpulitupot perään, näin istuin illan tuolissani. Nukkumaan mennessä vaihdoin nesteet ja tupot.

Ylös kahdeksalta ja säätilan tarkastus, maa oli luminen ja minulla kesärenkaat. Oli ajettava kymmeneksi Ideaparkkiin. Paula haki sieltä sopivia kenkiä, ja siellä oli vanhusten vartti. Tiet olivat sulat, mutta Lempäälän kohdalla alkoi olla jo sohjoa ohituskaistalla. Sain parkkipaikan aivan ovien läheltä, jäin odottamaan. Paulalla oli mukanaan kakasi kassia, kenkiä ja kanervia. Auto nyykähti pahasti tietä ylittäessäni, oikealta kaukaa tuli pakettiauto lujaa, ja minä painalsin kaasua reippaasti. Just silloin auto oli sammumassa, mutta nosti taas tehot nopeasti. Jäniksen loikalla ylitin risteyksen.

Kotona joimme kahvit.

Kahdeltatoista oli aika hoitajalle, ensin kierros parkkialueen ympäri, löysin paikan autolle ja ponkaisin autosta mennäkseni sisälle pääovesta. Puolivälissä pihaa muistin suojavarusteet. Palasin autolle ja otin maskin ja käsineet mukaani. Nyt jo astelin hieman reippaammin, en ollut ottanut huomioon kävelyä kahteen kertaan. Ovi aukesi ja valkotukkainen ukko seisoi ilmoittautumassa robotille. Kankeastihan se kävi, mutta minä seisoin turvavälin päässä. Tuli vuoroni ja aloin katsella huonetta. Robotti kun sylkäisi numeron 22. Löysin oven, istuin odottamaan. Hoitaja tuli maski kasvoillaan ja pyysi sisälle, kyseli vaivan ja katsoi vasempaan korvaan. Se oli aivan puhdas, oikeassa korvassa oli jotakin. Vettä ja öljyä sisään pari kertaa, ja niin oli taas mennyt minulta 24 euroa.

Ennen hoitajalle menoa olin kotona aloittanut tietokoneen kanssa tilauksen tekemistä diabetestarvikkeista. Avasin Valkeakosken kaupungin sivut, siellä kirjoitin hakukenttään milloin diabetestarvikkeet, sokerimittari, liuskat, ja mitä nyt keksinkään, koska aina tuli vastaus, että ei löydy. Siis mitä, ei löydy, aloitin alusta, pääsin terveyskeskuksen sivuille, sieltä hoitotarvike painikkeen kautta sain auki ohjeen, miten täytän kaavakkeen. Mainiota, mutta kaavaketta ei ollut missään. Aloitin alusta, Valkeakoski, terveysk. Paula kysyi yrittääkö hän. Olin jo niin pehmentynyt, että sanoin, yritä vaan.

Ties monennellako kerralla terkkarin sivuille ilmestyi oikeaan laitaan sinisellä, kaavakkeen täyttö. Tiesin kyllä, ettei senkään täyttäminen helppoa ole. Paula laittoi oman koneensa kiinni. Ping, nimi, syntymäaika..., aloitin Pekka. Ei ollut vielä terkkarin kaavake mennyt muitten kelkkaan, vaan nimi piti kirjoittaa kokonaan itse, samoin emaili. Olin jo niin tottunut miljoonien kaavakkeiden täytössä siihen helpottavaan ominaisuuteen, ettei minun enää tarvinnut napauttaa kaavakkeeseen kuin ensimmäinen kirjain, niin sieltä se koko nimi jo tarjoutui hyppäämään oikeaan kohtaan. Mutta eipä vielä näissä kaavakkeissa.

Henkilötiedot olivat helppo rasti. Sitten kysyttiin ensimmäiseksi valmistaja. Ajattelin tilata ensin liuskoja. Nappasin pienen purkin käteeni ja aloin suurennuslasin kanssa pyöritellä sitä käsissäni. Siis valmistaja, no alalaidassa oli, I-Sens,,, ja pitkä rivi, jonka päässä oli Korea. Helpohko rasti. Sitten kysyttiin RAF numeroa. Ei löytynyt, ei millään. Koska ohjeissa oli niin varoiteltu, että kaikki tiedot tulee täsmällisesti täyttää, niin minun oli annettava purkki Paulalle, koska aikani hoitajan kanssa lähestyi. Minulla on tarkka aika, mikä menee terkkariin. Keittiössä on kello, joka on 10 minuuttia jäljessä, olohuoneessa on kello, joka on 5 minuuttia jäljessä. Eteisestä täydyin vielä ottaa tyhjä loora laitettavaksi autotalliin kaapin päälle ja kassi laitettavaksi auton takaluukkuun. Kykenin ne tekemään, koska olin jättänyt auton ulos. Hiukka oli kiire, mutta ei sakon vertaa. Autossa on kello, joka on kaksi minuuttia jäljessä.

Palatessani ajoin rengasliikkeeseen varaamaan aikaa talvirenkaiden vaihtoon, korjaamolle varaamaan ajan auton huoltoon ja mittarille polttoaineen ostoon.

Kotona annoin Paulalle aikani sokerihoitajalle, olin sen pyytänyt korvahoitajalta. En ollut päässyt läpi, numeron kyllä löysin. Kysyin sitten myös siitä RAF:sta. Sitä h..vetin Raffia ei kuulemma tarvita, kun sitä ei purkissa ole!

Toinen tavallinen päivä

 

Ulkoraput kellarin puolella ovat lahonneet osittain. Ne ovat olleet kolmekymmentä vuotta sateessa ja pakkasessa. Meillä on ulko-oven päällä pieni kattolippa, sen varjossa istumme kesäisin katselemassa peltoaukealla monenlaista elämää.

Huutokaupat.com on kasvanut verrattain suureksi koko maan kattavaksi myynti- ja ostospaikaksi. Sieltä olen katsellut myynnissä olevia lehtikuusieriä. Lautoja ja lankkuja, erät ovat yleensä niin suuria, että maksavat satoja euroja ja painavat enemmäin kuin peräkärryni vetää. Nyt sinne napsahti kahden päivän ajaksi lehtikuusilankkuja. Näin ilmoituksen 16 minuuttia ennen huutojen loppumista. Innostuin ja tsekkasin erän. Lankut olivat kuusi metriä pitkiä ja niitä oli kahdeksan kappaletta. Tein tarjouksen ja voitin huudon. Maksoin saman tien ostokseni, se oli haettava tiistaina tai torstaina seuraavalla viikolla. Meille sopi torstai.

Tulimme mökiltä keskiviikkona kotiin yöksi. Paulalla oli vielä punttisali aamupäivällä, mutta yhdeltätpoista pääsimme matkaan. Minä mietin lankkujen katkaisua, otin mukaan kaarisahan, tikkisahan, käsisirkkelin ja jatkojohtokelan. Autotallista pakkasin vielä pari kiinnitysliinaa. Edellisenä iltana muistin vielä painaa kompuralla ilmaa peräkärryn renkaisiin. Monesti niitä näkyi teiden penkoilla, joissa ei tuota ilmaa ollut ajateltu lainkaan.

Ajoimme kauniissa syyssäässä ohi Urjalan ja makeistukun. Nyt en sinne poikennut, niinkuin aina Jakken kanssa ajellerssamme. Tulimme Humppilaan ja jatkoimme suoraan kohti Turkua. Maisema oli vielä kumpuilevaa ja vaihtelevaa Loimaalle saakka. Pysäytin auton levikkeelle ja laitoin kännykän navigaattorin päälle. Sen muistiin olin jo aiemmin taltioinut osoitteen, Lietoon ja Tarvasjoelle. Tyttö aloitti opastuksensa. Ennen Auraa käännyimme vasempaan vanhalle Härkätielle. Seurailimme joen viertä ylävirtaan, läpi pienten kylien ja hautausmaitten sekä kirkkojen ohi. Tie pieneni jokaisessa kääntymisessä, mutta oli edelleen päällystettyä. Ensin oli valtava saha, sitten suuri tiiliruukki, kookkaita hyvin hoidettuja maalaiskartanoita, maatiloja, kuivureita, navetoita.

Pääsimme perille. Kookkaan saharakennuksen viereisellä asfalttipihalla oli monia muitakin lautatavaran hakijoita. Vein autoni hieman sivummalle, etten tukkinut kenenkään tietä. Ensimmäisenä oli peräkärryyn lastattu juuri tuollainen valtava lautatapuli. Oli kärryssä onneksi kaksoisakselisto, joten kait se lastinsa kotiinsa saisi.

Kävelin pihan poikki morjenstamaan miehiä. Risupartaiselta nuorukaiselta kysyin lastiani, ja aloin sitten seurata häntä peremmälle pihan tapulien luokse.

Turtiainen se varmaan oli, onko tuttu nimi. Tuossa ne ovat.

Mainiota, voisinko saada hiukan virtaa, niin saisin ne poikki.

Minä haen trukin ja siirrän niitä.

Kaasutrukki löytyi rakennuksen toiselta sivulta ja nautrettavan kevyt kuorma nousi piikkien varaan. Kuski toi ne lähelle rakennuksen isoa ovea, kuski hyppäsi ulos ja poistui sisälle. Odottelin hieman aikaa, kävelin perässä sisälle.

Tuosta saat virtaa.

Seinässä oli pistokerasoita vinossa kaapissa, voimavirtaa ja 230:stä.

Onhan sulla kunnon johtoa, niin että piisaa, sanoi kun näki kelani.

Kyllä, ei mihinkään kannata lyhyen jatkojohdon kanssa mennä, tuossa piikkien päälläkö minä sahaan.

Voithan olla minua ketterämpi, mutten minäkään mielelläni maasta sahaa.

Liitin käsisrkkeliin johdon, koetin onko virtaa, kone pärähti. Mittasin lankun keskikohdan, kolme metriä, vedin siihen viivan ja nuolen. Mittasin vielä, että lankut todella olivat kuusimetrisiä. Puru lensi sirkkelin terästä, kun laskin neljästä lankusta läpi. Terä jätti vielä alla oleviin lankkuihin syvän piirron. Ei tarvi toista merkkiä piirtää.

Sanoin Paulalle, että nyt sitten voit auttaa. Hän tuli lankkujen viereen kintaat kädessä, minä autoin tasapainon löytymisessä.

Jaksatko, vai onko liian raskas.

Kyllä minä tämän vien. Hän siirsi lankun kärryjen takapään kohdalle, ja työnnälsi sen kärryn perille saakka. Olin jo jättänyt perälaudan kotiin, kuormaa ei kuitenkaan saisi kokonaan laitojen sisälle. Kaksi metriä meni kärryyn ja metri jäi vielä yli. Nostelimme vuorotellen kahdeksan lankkua keskelle kärryä. Sahasin vielä piikeissä olevat neljä lankkua kahtia, ja nostelimme nekin kuormaan.

Otin takaluukusta kuormaliinat ja vedin lankut tiiviisti pohjaa vastaan. Niin ne olivat kuin samaa kärryä, kiinni, eivätkä nitkahtaneetkaan kun koetin.

Juttelin vielä risuparran kanssa, moitin hänen isoja eriään.

Kyllä me myymme ihan sen verran kun asiakas vaan tahtoo, vaikka metrin pätkän. Sitä ei vaan saa sanoa, kun niistä ei huutokaupat saa provikkaa.

Hyvä, minä tulen toisella kertaa hakemaan 28 millistä.

Heilautin tervehdyksen ajaessamme portista ulos.

Meillä oli eväät mukana, kahvia ja valmisleipiä sekä pipareita. Tavan mukaisesti löysimme hyvän paikan kirkon parkkimaalta hautausmaan viereltä. Katselimme ohi ajavien autojen jarrutuksia ja hiljentämisiä kohdallamme. Tiessä oli suojatie ja korkea hidaste. Vaalea Porshe nuoren miehen kyydittämänä meni edes takaisin, näimme hänen kruisailevan vielä matkan edetessä. Pikatiellä nostin vauhdin hiljalleen sataan, nöyrästi kärry tuli lastinsa kanssa perässä. Pysähdyin taas kurkkaamaan ja nytkyttämään lankkuja. Eivät inahtaneetkaan.

Kotona ajoin talon taakse, irroitin kärryn varoen. Tiesin kuorman olevan peräpainoisen, mutta silti se hieman yllätti, kun sain ensin virtajohdon ja sitten kuulapään irti. Kärry rämähti taakse, aisa ylös ja lankut ottivat vastaan. Jätin purkamisen toiseen kertaan ja ajoin pihaan. Kokosin takaluukusta sahat, vasaran ja kelan käsiini ja aioin viedä ne romulaan takaisin. Oven edessä on kaksi porrasta. Jalkani ei noussutkaan aivan rappusen tasalle. Kops ja Pam. Kaaduin päistikkaa päin ovea pää edellä. Tavarat tippuivat käsistäni kuullessani lujan kolahduksen päästäni. Hieman huumaannuin hetkeksi, läpsäisin käteni pään päälle, könähdin istumaan rapuille ja katselin veren valuvan syliini. Nousin ja aloin kävellä sisälle. Veripisarat napsahtelivat kivetykselle mennessäni. Oven luona koetin siirtää kättäni paremmin haavan päälle, ei se vuotoa lopettanut. Menin lavuaarin viereen, katsahdin peiliin ja näin verivanat kahden puolen kasvojani. Lavuaari punastui, pesin silti käteni verestä, otin paperisia käsipyyhkeitä aikas tollon, painoin sen päähäni ja aloin pestä lavuaaria toisella kädellä. Vasta sen tehtyäni kävelin keittiöön ja sanoin Paulalle kopsauttaneeni pääni oveen. Näytäs, istu tuohon, ota paperit pois. Jaaha, taas täytyy lähteä. Minä laitan siihen paremmin sidoksen, minulla on sitä, vartoos.

Sain tollon päähäni, teipit pitivät sen paikoillaan, istuimme taas autoon ja ajoin ensiapuun. Etuovella oli suuri plakaatti, seis stop, jos sinulla on korona tai edes epäily, älä tule tänne. Toinen plakaatti oli sisäpuolella. Minä kävelin entisen ensiavun ovelle ja koetin avata sitä. Ei auennut, vaikka kuinka painoin nappia. Se olikin hälytyspuhelin. Hoitaja tuli paikalle ja kysyi, kuka soitti.

Minä soitin, kun yritin tulla ensiapuun.

Ilmottaudu ensin ja jää odottamaan tuolille. Sinut kutsutaan sisälle.

Paula otti kelakorttini ja kävi ilmottautumassa. Paikalla ei ollutkaan montaa potilasta, yksi meni ennen meitä. Saimme kutsun, 12 paikkaan 2. Hoitajana siellä oli leppoisa paksumahainen mies.

Katsotaas, hyvin on ainakin side, avaan vähän. Selvä, singeriä tarvitaan, menkää odottamaan saliin. Istuimme salin toisella laidalla, kun keski-ikäinen kookas nainen mustissaan istahti toiseen päähän tuolille ja alkoi tekstata kännykällään.

Pääsimme lääkärin pakeille. Nuori mies, asiallinen, alkoi tutkia ja kysellä. Menikö taju, oliko huimausta, kaksoiskuvia, katso sormea, purista minun sormia... Hyvin meni testit, hän pyysi istumaan taas saliin. Kookas nainen jatkoi tekstailuaan.

Minua vietiin taas, tällä kertaa toimenpidehuoneeseen. Makasin sängyllä, lääkäri puudutti ja alkoi neuloa tikkejä. Kysyi, millainen solmu siihen laitetaan. Kolminkertainen umpisolmu. Entäs suolia parsitessa. Sama peli, umpisolmut.

Kertoilin vielä piikkilangasta, hevosen karkaamisesta, kenkien putoamisesta, ja neulos oli valmis. Hoitaja vielä valmisteli minut lähtöön, tollo päähän, toinen tollo toisen päälle ja sidos leuan alta yli pään. Vielä sininen tiukka siden kaiken päälle. Minä pyysin, ettei laittaisi liian tiukkaan, että saisin syödä.

Lääkäri teki vielä huoneessaan tarkastuksia.

Lähetän teidät vielä magneettikuvaukseen, koska teillä on tuo Marevan. Jos sieltä ei löydy mitään, niin saatte lähteä kotiin. Menkää vielä odottamaan.

Kookas tummiin pukeutunut nainen jatkoi vimmattua tekstaamistaan.

Minut haettiin röntgeniin. Kuvat saatiin ja ne lähetettiin Tampereelle tuomiolle. Palasin Paulan viereen. Tumma kookas tekstailija oli poistunut.

Tuo nainen, tekstaaja, tuli sisälle varoituksista huolimatta. Hoitaja kävi kysymässä, miksi hän istuu siinä. Sanoi tulleensa koronatestiin, kun oli kröhää ja kuumetta. Hoitaja kuumeni. Ei tänne saa tulla, emme edes tee koronatestejä, ovella oli ohjeet, miten te silti tulitte.

Paula kertoi episodista ja minä aloin kuumeta. Onnekseen nainen oli poissa. Helvetti, tulla nyt sairaalaan tartuttamaan muita, sika. Ei edes maskia ollut.

Palasimme kotiin, pakkasimme hätäisesti ja ajoimme mökille.

Tuli lääkkeitten ottamisen ja piikittämisen aika. Istuin keittiön pöytään ja katselin yksinäistä magnesium purkkia.

Minä unohdin lääkkeet kotiin, pakko mennä hakemaan.

Mennäänkö sitten takaisin kotiin.

Ei, kyllä minä ajan edes takaisin.