Äly autossa

Ajan autolla, jossa on tietokone hallitsemassa monia toimintoja, niin monia, että vasta kolmen vuoden jälkeen alan päästä useimmista toiminnoista selville, luulen.

Vaikeinta oli ensin ajaa talliin. Normaalisti pääsin kynnyksen yli ja jarrutin hieman peilien kohdalla, mahtuvatko nekin kolisematta. Nostin jalan jarrulta ja kaasutin hieman. Auto hyppäsi kuin jänis, uudelleen jarrua, uudelleen kaasua, ja uusi hyppy. Mietin jo etten osaa enää edes talliin ajaa. Sain kuitenkin hyppimisen loppumaan ennen seinää. Tähän oli selityksenä mäkilähtöavustin. Vaihde päällä auto pysyi paikoillaan tyhjäkäynnillä, jarrutuksen jälkeen. Siitä se sitten liikahti kaasulla liikkeelle. Tallissa minun liikkeeni olivat vähäisen toleranssin takia liian nopeita auton älylle. Olisi pitänyt hetki odottaa, niin tyhjäkäynti olisi ehtinyt ajaa autoa eteen ilman kaasuakin. Ajattelin naapurien hakevan ajokorttini pois katsellessaan auton hyppyyttämistä.

Bletooth oli seuraava koetin. Pyysin Jukkaa katsomaan uutta peliäni. Hän istahti kuskin paikalle ja alkoi asentaa kännykkääni auton kanssa pariksi. Sitten menimme kahville, kun ei kerran onnistunut. Kävimme koeajolla ja koetimme paritusta uudelleen. Konsolin keskellä on pieni pyöreä monitoimikytkin. Sitä pyörittämällä tai tönäisemällä eri suuntiin ja painamalla näyttötauluun tuli aina uusia valikkoja. Sitkeästä yrityksestään huolimatta Jukka ei yhteyttä saanut, lähti kotiin. Minä aloin painella sitä pyöreää kytkintä, ja puhelinta. Lukemattomien yritysten jälkeen auto ilmoitti yhtäkkiä yhteyden onnistuneen. Minä soitin saman tien Jukalle. Soittelimme sitten muutaman päivän aina autosta toisillemme.

Olimme menossa Paulan kanssa Lahteen. Kojelaudasta kuului, piip, ja syttyi punainen valo. Valikossa luki, Take a break, Hurraa, äly tiesi minun tarvitsevan kahvia. Kun kerroin tästä Paulan veljelle, ei hän uskonut sellaista toimintoa olevankaan. Olipas vaan, se piipitteli silloin tällöin muulloinkin.

Sitten kovaäänisistä kuului pienen tumman tytön tiukka ääni, You have a message, do you want to read it ore ignore. No enhän aluksi saanut siitä selvää, ja ääni aloitti read it. Hauskaa, mutta vielä mahdottomampaa saada tolkkua, kun hän luki kirjaimittain, englanniksi. Ehkä siitäkin olisi selviytynyt monivuotisen harjoittelun tuloksena. Nykyään minä parkaisen Ignore, ja kuuluu oukkei ja piip.

Sen sijaan puhelimeen vastaaminen ajon aikana on hauskaa, kaiuttimista tulee soittajan jaaritukset ja jossain on mikki, joka ohjaa kabiinissa olijoiden puheet soittajalle, ilman käsiä.

En tiedä turhempaa laitosta kuin EU. Vuosi sitten kaikki maat olivat yhtä mieltä siitä, että kellojen siirtely kahdesti vuodessa on mieltä vailla. Siihen se sitten jäikin, edes mepit eivät tiedä mihin. Luultavasti se putosi laatikoista matkalla joka kuukautisella muuttoreissulla, joita parlamentti tekee veronmaksajien rahoilla.

Minun on autossa pakko siirtää siis kahdesti vuodessa kelloa tunnilla. Ensin koetin järkeillä valoisuuden mukaan suuntaa viisareille. Se meni aina väärin, miettimiseni. Lopulta siihen tuli hyvä ohje, siirrä tunti kesän suuntaan. Ohje tosin tuli monta vuotta siirtelyjen aloittamisen jälkeen.

Ensimmäinen siirto sujui hyvin, olin korjaamossa ja mainitsin asiasta. Asentaja hyppäsi kabiiniin ja niks naks, kellossa oli oikea aika. Ajattelin sitten itsekin siitä selviäväni. Seuraavan siirron ollessa akuutti, istuin etupenkille ja aloitin. Radio päälle, pylpyrä sormien väliin ja valikosta toiseen hyppiminen alkoi. Ei mitään tolkkua. Saksalainen insinööri oli kehittänyt idioottivarman systeemin. Piti vain pilkulleen toimia samoin, kuin hän oli ajatellut. Tuhannetta kertaa koettaessani luovutin. Kunnes taas korjaamolla kuukausien vierittyä mainitsin  siitä h-vetin kellosta. Estin monttöörin hyppäämiseen kabiiniin parkaisemalla, älä helvetissä mene sitä tekemään, tässä on enää kaksi viikkoa uuteen siirtoon. Minä olen jo ajanut puoli vuotta väärällä ajalla, ja sitten minä joutuisin niin taas ajamaan. Kohta se kello on oikeassa.

Vuosien kuluessa olin oppinut säätämään kelloa. Aikaa siihen meni aina kaksi päivää, kaikki pysähdykset ja vartoomiset. Jollakin lailla sieltä ponnahti valikko Time. Silloin heti vimmatusti pylpyrää kääntämällä näki viisarien pyörivä. Vielä kaksi painallusta, ja oikea kello siirtyi annettuun aikaan.

Viime sunnuntaina oli taas siirtelyn aika, koko Euroopassa, kaikkien kellojen, olivat ne sitten vaikka seinällä tai tornissa. Tikkaat oli haettava. Keittiön kellon sain tällä kertaa oikeaan aikaan. Kamarin kelloa varten minä otin kävelykepin ja aloin kopistella viisareita. Aina kun nytkäytin viisaria, niin koko kello heilahti. Tietenkin, kun se oli vain yhdellä naulalla kiinni. Lisäsin voimaa ja nopeutta napautuksiin. Minuuttiviisari oli nöyrempi ja asettui hyvin. Tuntiviisari oli jäykempi, eikä millään aikonut asettua. Kellotaulussa ei ole yhtäkään merkintää. Minun täytyi mennä tuoliini istumaan ja katsomaan, mitä se kello nyt näyttää.

Odottaessani Paulaa hammaslääkäristä aloitin kellon siirtämisen. Ei siitä taaskaan mitään tullut. Niitä valikoita ei nyt aivan mahdottomasti ole, mutta kun niitä pitää siirtää oikeassa järjestyksessä ja oika-aikaisesti pylpyrää painaen. En onnistunut. Ajoimme terkkariin, minulla oli verikokeet edessä. Aikaa kun oli, niin jatkoin valikkojen näpyttelemisiä. En onnistunut, vaikka olin jo saanut kellotaulun näyttöön. Seuraavaksi ajoimme Cittarin parkkipaikalle. Minä jatkoin yksinäistä puurtamistani. Olin samat valikot painanut ja painanut, aina uudelleen ja uudelleen ja silloin auton äly päätti armahtaa, tauluun ponnahti Time. Mutta mistä se tuli, sitä en silloin enkä nytkään tiedä. Edistynyt kuitenkin olen, aikaa ei mennyt kuin yksi päivä.

Digiaikaa

Elämää digiajassa

Ollessamme mökillä sokerin mittauslaite alkoi piiputtaa ja lopulta se pysyi mykkänä. Onneksi arvoni ovat olleet melko vakaat, joten jäimme mökille vielä kahdeksi päiväksi. Pistokset saatoin normaalisti ottaa. Sunnuntaina ajelimme kotiin, minä pakkasin auton takakontin. Tuli täyteen ja loput tungin takapenkille.

Katselin valtaisan hanhiparven ylilentoa, Paula oli kaupassa. Nousin autosta ja koetin nopsaan saada kännykän auki, sormenjälkitunnistus ei tietenkään toiminut. Koetin niin monta kertaa, että puhelin vaihtoi pin koodille. Sen sain näpyteltyä, ja hanhet olivat jo kaukana.

Kotona auton purkaminen sai minut hikoamaan, neljä kertaa paarustin edes takaisin. Joimme tulokahvit. Minulla oli maanantaiksi aika korvien putsaamiseen. Olen siellä vanhemmiten joutunut usein käymään. Removaxia korviin ja pumpulitupot perään, näin istuin illan tuolissani. Nukkumaan mennessä vaihdoin nesteet ja tupot.

Ylös kahdeksalta ja säätilan tarkastus, maa oli luminen ja minulla kesärenkaat. Oli ajettava kymmeneksi Ideaparkkiin. Paula haki sieltä sopivia kenkiä, ja siellä oli vanhusten vartti. Tiet olivat sulat, mutta Lempäälän kohdalla alkoi olla jo sohjoa ohituskaistalla. Sain parkkipaikan aivan ovien läheltä, jäin odottamaan. Paulalla oli mukanaan kakasi kassia, kenkiä ja kanervia. Auto nyykähti pahasti tietä ylittäessäni, oikealta kaukaa tuli pakettiauto lujaa, ja minä painalsin kaasua reippaasti. Just silloin auto oli sammumassa, mutta nosti taas tehot nopeasti. Jäniksen loikalla ylitin risteyksen.

Kotona joimme kahvit.

Kahdeltatoista oli aika hoitajalle, ensin kierros parkkialueen ympäri, löysin paikan autolle ja ponkaisin autosta mennäkseni sisälle pääovesta. Puolivälissä pihaa muistin suojavarusteet. Palasin autolle ja otin maskin ja käsineet mukaani. Nyt jo astelin hieman reippaammin, en ollut ottanut huomioon kävelyä kahteen kertaan. Ovi aukesi ja valkotukkainen ukko seisoi ilmoittautumassa robotille. Kankeastihan se kävi, mutta minä seisoin turvavälin päässä. Tuli vuoroni ja aloin katsella huonetta. Robotti kun sylkäisi numeron 22. Löysin oven, istuin odottamaan. Hoitaja tuli maski kasvoillaan ja pyysi sisälle, kyseli vaivan ja katsoi vasempaan korvaan. Se oli aivan puhdas, oikeassa korvassa oli jotakin. Vettä ja öljyä sisään pari kertaa, ja niin oli taas mennyt minulta 24 euroa.

Ennen hoitajalle menoa olin kotona aloittanut tietokoneen kanssa tilauksen tekemistä diabetestarvikkeista. Avasin Valkeakosken kaupungin sivut, siellä kirjoitin hakukenttään milloin diabetestarvikkeet, sokerimittari, liuskat, ja mitä nyt keksinkään, koska aina tuli vastaus, että ei löydy. Siis mitä, ei löydy, aloitin alusta, pääsin terveyskeskuksen sivuille, sieltä hoitotarvike painikkeen kautta sain auki ohjeen, miten täytän kaavakkeen. Mainiota, mutta kaavaketta ei ollut missään. Aloitin alusta, Valkeakoski, terveysk. Paula kysyi yrittääkö hän. Olin jo niin pehmentynyt, että sanoin, yritä vaan.

Ties monennellako kerralla terkkarin sivuille ilmestyi oikeaan laitaan sinisellä, kaavakkeen täyttö. Tiesin kyllä, ettei senkään täyttäminen helppoa ole. Paula laittoi oman koneensa kiinni. Ping, nimi, syntymäaika..., aloitin Pekka. Ei ollut vielä terkkarin kaavake mennyt muitten kelkkaan, vaan nimi piti kirjoittaa kokonaan itse, samoin emaili. Olin jo niin tottunut miljoonien kaavakkeiden täytössä siihen helpottavaan ominaisuuteen, ettei minun enää tarvinnut napauttaa kaavakkeeseen kuin ensimmäinen kirjain, niin sieltä se koko nimi jo tarjoutui hyppäämään oikeaan kohtaan. Mutta eipä vielä näissä kaavakkeissa.

Henkilötiedot olivat helppo rasti. Sitten kysyttiin ensimmäiseksi valmistaja. Ajattelin tilata ensin liuskoja. Nappasin pienen purkin käteeni ja aloin suurennuslasin kanssa pyöritellä sitä käsissäni. Siis valmistaja, no alalaidassa oli, I-Sens,,, ja pitkä rivi, jonka päässä oli Korea. Helpohko rasti. Sitten kysyttiin RAF numeroa. Ei löytynyt, ei millään. Koska ohjeissa oli niin varoiteltu, että kaikki tiedot tulee täsmällisesti täyttää, niin minun oli annettava purkki Paulalle, koska aikani hoitajan kanssa lähestyi. Minulla on tarkka aika, mikä menee terkkariin. Keittiössä on kello, joka on 10 minuuttia jäljessä, olohuoneessa on kello, joka on 5 minuuttia jäljessä. Eteisestä täydyin vielä ottaa tyhjä loora laitettavaksi autotalliin kaapin päälle ja kassi laitettavaksi auton takaluukkuun. Kykenin ne tekemään, koska olin jättänyt auton ulos. Hiukka oli kiire, mutta ei sakon vertaa. Autossa on kello, joka on kaksi minuuttia jäljessä.

Palatessani ajoin rengasliikkeeseen varaamaan aikaa talvirenkaiden vaihtoon, korjaamolle varaamaan ajan auton huoltoon ja mittarille polttoaineen ostoon.

Kotona annoin Paulalle aikani sokerihoitajalle, olin sen pyytänyt korvahoitajalta. En ollut päässyt läpi, numeron kyllä löysin. Kysyin sitten myös siitä RAF:sta. Sitä h..vetin Raffia ei kuulemma tarvita, kun sitä ei purkissa ole!

Toinen tavallinen päivä

 

Ulkoraput kellarin puolella ovat lahonneet osittain. Ne ovat olleet kolmekymmentä vuotta sateessa ja pakkasessa. Meillä on ulko-oven päällä pieni kattolippa, sen varjossa istumme kesäisin katselemassa peltoaukealla monenlaista elämää.

Huutokaupat.com on kasvanut verrattain suureksi koko maan kattavaksi myynti- ja ostospaikaksi. Sieltä olen katsellut myynnissä olevia lehtikuusieriä. Lautoja ja lankkuja, erät ovat yleensä niin suuria, että maksavat satoja euroja ja painavat enemmäin kuin peräkärryni vetää. Nyt sinne napsahti kahden päivän ajaksi lehtikuusilankkuja. Näin ilmoituksen 16 minuuttia ennen huutojen loppumista. Innostuin ja tsekkasin erän. Lankut olivat kuusi metriä pitkiä ja niitä oli kahdeksan kappaletta. Tein tarjouksen ja voitin huudon. Maksoin saman tien ostokseni, se oli haettava tiistaina tai torstaina seuraavalla viikolla. Meille sopi torstai.

Tulimme mökiltä keskiviikkona kotiin yöksi. Paulalla oli vielä punttisali aamupäivällä, mutta yhdeltätpoista pääsimme matkaan. Minä mietin lankkujen katkaisua, otin mukaan kaarisahan, tikkisahan, käsisirkkelin ja jatkojohtokelan. Autotallista pakkasin vielä pari kiinnitysliinaa. Edellisenä iltana muistin vielä painaa kompuralla ilmaa peräkärryn renkaisiin. Monesti niitä näkyi teiden penkoilla, joissa ei tuota ilmaa ollut ajateltu lainkaan.

Ajoimme kauniissa syyssäässä ohi Urjalan ja makeistukun. Nyt en sinne poikennut, niinkuin aina Jakken kanssa ajellerssamme. Tulimme Humppilaan ja jatkoimme suoraan kohti Turkua. Maisema oli vielä kumpuilevaa ja vaihtelevaa Loimaalle saakka. Pysäytin auton levikkeelle ja laitoin kännykän navigaattorin päälle. Sen muistiin olin jo aiemmin taltioinut osoitteen, Lietoon ja Tarvasjoelle. Tyttö aloitti opastuksensa. Ennen Auraa käännyimme vasempaan vanhalle Härkätielle. Seurailimme joen viertä ylävirtaan, läpi pienten kylien ja hautausmaitten sekä kirkkojen ohi. Tie pieneni jokaisessa kääntymisessä, mutta oli edelleen päällystettyä. Ensin oli valtava saha, sitten suuri tiiliruukki, kookkaita hyvin hoidettuja maalaiskartanoita, maatiloja, kuivureita, navetoita.

Pääsimme perille. Kookkaan saharakennuksen viereisellä asfalttipihalla oli monia muitakin lautatavaran hakijoita. Vein autoni hieman sivummalle, etten tukkinut kenenkään tietä. Ensimmäisenä oli peräkärryyn lastattu juuri tuollainen valtava lautatapuli. Oli kärryssä onneksi kaksoisakselisto, joten kait se lastinsa kotiinsa saisi.

Kävelin pihan poikki morjenstamaan miehiä. Risupartaiselta nuorukaiselta kysyin lastiani, ja aloin sitten seurata häntä peremmälle pihan tapulien luokse.

Turtiainen se varmaan oli, onko tuttu nimi. Tuossa ne ovat.

Mainiota, voisinko saada hiukan virtaa, niin saisin ne poikki.

Minä haen trukin ja siirrän niitä.

Kaasutrukki löytyi rakennuksen toiselta sivulta ja nautrettavan kevyt kuorma nousi piikkien varaan. Kuski toi ne lähelle rakennuksen isoa ovea, kuski hyppäsi ulos ja poistui sisälle. Odottelin hieman aikaa, kävelin perässä sisälle.

Tuosta saat virtaa.

Seinässä oli pistokerasoita vinossa kaapissa, voimavirtaa ja 230:stä.

Onhan sulla kunnon johtoa, niin että piisaa, sanoi kun näki kelani.

Kyllä, ei mihinkään kannata lyhyen jatkojohdon kanssa mennä, tuossa piikkien päälläkö minä sahaan.

Voithan olla minua ketterämpi, mutten minäkään mielelläni maasta sahaa.

Liitin käsisrkkeliin johdon, koetin onko virtaa, kone pärähti. Mittasin lankun keskikohdan, kolme metriä, vedin siihen viivan ja nuolen. Mittasin vielä, että lankut todella olivat kuusimetrisiä. Puru lensi sirkkelin terästä, kun laskin neljästä lankusta läpi. Terä jätti vielä alla oleviin lankkuihin syvän piirron. Ei tarvi toista merkkiä piirtää.

Sanoin Paulalle, että nyt sitten voit auttaa. Hän tuli lankkujen viereen kintaat kädessä, minä autoin tasapainon löytymisessä.

Jaksatko, vai onko liian raskas.

Kyllä minä tämän vien. Hän siirsi lankun kärryjen takapään kohdalle, ja työnnälsi sen kärryn perille saakka. Olin jo jättänyt perälaudan kotiin, kuormaa ei kuitenkaan saisi kokonaan laitojen sisälle. Kaksi metriä meni kärryyn ja metri jäi vielä yli. Nostelimme vuorotellen kahdeksan lankkua keskelle kärryä. Sahasin vielä piikeissä olevat neljä lankkua kahtia, ja nostelimme nekin kuormaan.

Otin takaluukusta kuormaliinat ja vedin lankut tiiviisti pohjaa vastaan. Niin ne olivat kuin samaa kärryä, kiinni, eivätkä nitkahtaneetkaan kun koetin.

Juttelin vielä risuparran kanssa, moitin hänen isoja eriään.

Kyllä me myymme ihan sen verran kun asiakas vaan tahtoo, vaikka metrin pätkän. Sitä ei vaan saa sanoa, kun niistä ei huutokaupat saa provikkaa.

Hyvä, minä tulen toisella kertaa hakemaan 28 millistä.

Heilautin tervehdyksen ajaessamme portista ulos.

Meillä oli eväät mukana, kahvia ja valmisleipiä sekä pipareita. Tavan mukaisesti löysimme hyvän paikan kirkon parkkimaalta hautausmaan viereltä. Katselimme ohi ajavien autojen jarrutuksia ja hiljentämisiä kohdallamme. Tiessä oli suojatie ja korkea hidaste. Vaalea Porshe nuoren miehen kyydittämänä meni edes takaisin, näimme hänen kruisailevan vielä matkan edetessä. Pikatiellä nostin vauhdin hiljalleen sataan, nöyrästi kärry tuli lastinsa kanssa perässä. Pysähdyin taas kurkkaamaan ja nytkyttämään lankkuja. Eivät inahtaneetkaan.

Kotona ajoin talon taakse, irroitin kärryn varoen. Tiesin kuorman olevan peräpainoisen, mutta silti se hieman yllätti, kun sain ensin virtajohdon ja sitten kuulapään irti. Kärry rämähti taakse, aisa ylös ja lankut ottivat vastaan. Jätin purkamisen toiseen kertaan ja ajoin pihaan. Kokosin takaluukusta sahat, vasaran ja kelan käsiini ja aioin viedä ne romulaan takaisin. Oven edessä on kaksi porrasta. Jalkani ei noussutkaan aivan rappusen tasalle. Kops ja Pam. Kaaduin päistikkaa päin ovea pää edellä. Tavarat tippuivat käsistäni kuullessani lujan kolahduksen päästäni. Hieman huumaannuin hetkeksi, läpsäisin käteni pään päälle, könähdin istumaan rapuille ja katselin veren valuvan syliini. Nousin ja aloin kävellä sisälle. Veripisarat napsahtelivat kivetykselle mennessäni. Oven luona koetin siirtää kättäni paremmin haavan päälle, ei se vuotoa lopettanut. Menin lavuaarin viereen, katsahdin peiliin ja näin verivanat kahden puolen kasvojani. Lavuaari punastui, pesin silti käteni verestä, otin paperisia käsipyyhkeitä aikas tollon, painoin sen päähäni ja aloin pestä lavuaaria toisella kädellä. Vasta sen tehtyäni kävelin keittiöön ja sanoin Paulalle kopsauttaneeni pääni oveen. Näytäs, istu tuohon, ota paperit pois. Jaaha, taas täytyy lähteä. Minä laitan siihen paremmin sidoksen, minulla on sitä, vartoos.

Sain tollon päähäni, teipit pitivät sen paikoillaan, istuimme taas autoon ja ajoin ensiapuun. Etuovella oli suuri plakaatti, seis stop, jos sinulla on korona tai edes epäily, älä tule tänne. Toinen plakaatti oli sisäpuolella. Minä kävelin entisen ensiavun ovelle ja koetin avata sitä. Ei auennut, vaikka kuinka painoin nappia. Se olikin hälytyspuhelin. Hoitaja tuli paikalle ja kysyi, kuka soitti.

Minä soitin, kun yritin tulla ensiapuun.

Ilmottaudu ensin ja jää odottamaan tuolille. Sinut kutsutaan sisälle.

Paula otti kelakorttini ja kävi ilmottautumassa. Paikalla ei ollutkaan montaa potilasta, yksi meni ennen meitä. Saimme kutsun, 12 paikkaan 2. Hoitajana siellä oli leppoisa paksumahainen mies.

Katsotaas, hyvin on ainakin side, avaan vähän. Selvä, singeriä tarvitaan, menkää odottamaan saliin. Istuimme salin toisella laidalla, kun keski-ikäinen kookas nainen mustissaan istahti toiseen päähän tuolille ja alkoi tekstata kännykällään.

Pääsimme lääkärin pakeille. Nuori mies, asiallinen, alkoi tutkia ja kysellä. Menikö taju, oliko huimausta, kaksoiskuvia, katso sormea, purista minun sormia... Hyvin meni testit, hän pyysi istumaan taas saliin. Kookas nainen jatkoi tekstailuaan.

Minua vietiin taas, tällä kertaa toimenpidehuoneeseen. Makasin sängyllä, lääkäri puudutti ja alkoi neuloa tikkejä. Kysyi, millainen solmu siihen laitetaan. Kolminkertainen umpisolmu. Entäs suolia parsitessa. Sama peli, umpisolmut.

Kertoilin vielä piikkilangasta, hevosen karkaamisesta, kenkien putoamisesta, ja neulos oli valmis. Hoitaja vielä valmisteli minut lähtöön, tollo päähän, toinen tollo toisen päälle ja sidos leuan alta yli pään. Vielä sininen tiukka siden kaiken päälle. Minä pyysin, ettei laittaisi liian tiukkaan, että saisin syödä.

Lääkäri teki vielä huoneessaan tarkastuksia.

Lähetän teidät vielä magneettikuvaukseen, koska teillä on tuo Marevan. Jos sieltä ei löydy mitään, niin saatte lähteä kotiin. Menkää vielä odottamaan.

Kookas tummiin pukeutunut nainen jatkoi vimmattua tekstaamistaan.

Minut haettiin röntgeniin. Kuvat saatiin ja ne lähetettiin Tampereelle tuomiolle. Palasin Paulan viereen. Tumma kookas tekstailija oli poistunut.

Tuo nainen, tekstaaja, tuli sisälle varoituksista huolimatta. Hoitaja kävi kysymässä, miksi hän istuu siinä. Sanoi tulleensa koronatestiin, kun oli kröhää ja kuumetta. Hoitaja kuumeni. Ei tänne saa tulla, emme edes tee koronatestejä, ovella oli ohjeet, miten te silti tulitte.

Paula kertoi episodista ja minä aloin kuumeta. Onnekseen nainen oli poissa. Helvetti, tulla nyt sairaalaan tartuttamaan muita, sika. Ei edes maskia ollut.

Palasimme kotiin, pakkasimme hätäisesti ja ajoimme mökille.

Tuli lääkkeitten ottamisen ja piikittämisen aika. Istuin keittiön pöytään ja katselin yksinäistä magnesium purkkia.

Minä unohdin lääkkeet kotiin, pakko mennä hakemaan.

Mennäänkö sitten takaisin kotiin.

Ei, kyllä minä ajan edes takaisin.

Tavallinen päivä

Tavallinen päivä

Menin laboratorioon verikokeisiin. Korona oli vienyt huomioni niin, etten ollut koko keväänä ja kesänä käynyt kertaakaan. Sairaalassa oli otettu uusi siipi käyttöön, sisäänmeno oli siirretty toiseen paikkaan. Aika vähän näytti olevan potilaita, aioin ottaa vuoronumeron. Ei se käynytkään, siinä oli ajat vain päivystyspotilaille tai näytteen tuojille. Kysyin toisilta, eikö enää pääse jonottamaan ilman ennakkoon ilmoittautumista. Ei päässyt. Läksin ulos ja ajoin kotiin tilaamaan aikaa netistä.

Ei se ollut kovin vaikeata, löysin vapaan ajan ja tilasin sen. Seuraavana päivänä olin taas laboratoriossa, 13.50. Muutamia jo kutsuttiin sisään, pianhan tämä menisi. Vaan ei, jälkeeni tulleita meni sisälle, minä istuin ja odotin kutsua. Puolen tunnin päästä kysyin edestakaisin viuhtovalta hoitajalta, enkö pääse ollenkaan. Hän lupasi tarkistaa koneelta, tuli ulos ja ilmoitti, ettei minun varaamaani aikaa ole. Lupasi kuitenkin ottaa minut hetken päästä. Sain antaa vertani kahteen putkiloon.

Kymmeneltä aamulla olin jo käynyt pankissa, kun lähettivät kirjeen ja pyysivät tapaamiseen. Kävelin sisään toiseen kerrokseen, jossa odottikin kolme virkailijaa. Yhden pankkihenkilön kanssa kävelimme alas ensimmäiseen kerrokseen ja menimme pieneen huoneeseen. Hän opasti mobiilin käyttöön ottamisen. Olimme ostaneet Paulan kanssa pari päivää aikaisemmin samanlaiset Samsungit. Vanha luurini oli jo väsynyt, eikä se kyennyt pitämään kaikkia ohjelmiaan käynnissä

Kotona Paula odotti kyytiään kaupungille. Hän oli jo käynyt naapurin Ullan kanssa punttisalilla. Salmisen Orvo oli käynyt  aamulla ja tuonut komeita kaloja, kuhia ja valtaisia ahvenia. Ne odottivat jääkaapissa fileerausveistä. Silloin Matti soitti ja tarjosi ämpärillistä suppilovahveroita, oli ollut Laitikkalassa poimimassa. Sovimme tapaamisen linja-autoasemalle, Paulalla oli parturiaika.

Komea ämpärillinen sieniä lipui minun viereeni parkkipaikalle samoin askelin.

On siellä kanttarellejakin jonkun verran. Sienet olivat kauniita ja puhtaita, kuten aina Matin jäljiltä.

Hain Paulan parturista ja ajoimme kotiin. Otin kalat esille, kiloisia kuhia ja kolme suurta ahventa. Ne minä suolasin savustamista varten. Fileeraamisen jätin seuraavaan päivään. Siihen oli selvä syy, Tuoreen vastapyydystetyn kalan liha hyljeksi veistä, ja filee meni helposti ohueksi ja näin jää selkäruodon molemmin puolin paksut hukkapalat.

Ilolan Mikko palasi karhujahdista Kuusamosta. Hän oli luvannut tuoda meille kypsiä puolukoita ämpärillisen. Mietimme keittiössä sienien kanssa, että ei tästä enää puutu kuin Mikko ja puolukat. Puhelin soi:

Täällä Mikko, nyt olisi niitä puolukoita, minä voisin tuoda ne nyt heti.

Valkoinen pakettiauto ajoi pensasaidan viereen. Kävelin vastaan ja ohjasin Mikon huvimajaan. Paula hoiti puolukat toiseen ämpäriin, keitti kahvit, teki kylmäsavulohivoileipiä, huusi minua hakemaan tarjottimen. Meillä meni rattoisasti pari tuntia. Mikko kertoili karhuista, joita he eivät tällä reissullaan olleet edes nähneet, vanhoista maanviljelytavoista ja sanoi aina, kuule Pekka.

Keittiössä laitoimme puolukat minigrip pusseihin pakastamista varten, niitä pusseja oli ainakin kaksikymmentä. 

Toivoimme seuraavaksi hieman rauhallisempaa päivää.

 

Mietteitä Pentti Linkolan kanssa eletystä ajasta, Tyrään Sanomien juttu

Viimeinen Pentin ja Sirkan vierailu meillä


Yhtä jalkaa Pentti Linkolan kanssa

Lehtimäen tiehaara Sääksmäellä kiinnosti minua. Hiekkatie haarautui siinä pieneksi muutamalle tilukselle vieväksi osin ruohottuneelle polulle. Olin menossa ostamaan kalaa suoraan kalastajalta, päivällä pyydettyä. Katselin postilaatikoita, yhdessä luki Linkola. Pieni talo vähäisen kummun päällä, pariovet siinä. Kopistelin ja avaamaan tuli ruutupaitainen tumma harjastukkainen kalastaja puukko vyöllään.

Tapaamisesta seurasi työntäyteisiä vuosia. Sain autella aikamme suurmiestä tehtävästä toiseen.

Olimme menossa kaloja myymään. Laatikot olivan autoni takakontissa, niissä haukea, kuhaa, ahventa, siikaa, kymmeniä kiloja. Edessä oli pitkä reissu, satoja, tuhansia kilometrejä, kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Miten tulivatkaan tutuiksi Sääksmäen, Iittalan, Hattulan, Valkeakosken, Kylmäkosken tiet ja talot. Kartanot, mökit, tutut ja tuntemattomat. Hämeenlinnan torillakin yhden kevään kerrat seisoimme myymässä kalaa ja vuoronperää pissalla Sokoksen yläkerran vessassa.

Matkat pitkiä, aina aamun valosta päivän kiireeseen, illan hämärään ja yön pimeyteen. Purimme usein lastimme Vähä-Uotilan pihassa puupinon kupeessa kahdentoista jälkeen.

Puhelin, Pentti soitti.

Puhelin, minä soitin.

Kerran, kaksi, joskus kolmekin kertaa päivässä autoni kiiti Kotini ja Pentin kodin väliä. Toimitin ostokset, tinkimaidot, suutarilla käynnit, hevosen oston, kärryt ajoon, metsien hakemisen Itärajalta pitkälle Satakuntaan.

Autoin Penttiä kaikessa, mihin kykenin, työ oli työtä, antoisaa mutta raskasta.

Kesät, pitkät kävelyretket yhdessä, linturetket keväisin Pinteleen sulalle, Vähäjärven tornille, Ritvalan peltoaukeille, rauhallisuus ja leppoisuus palasi retkiimme.

Pentti palasi elämään saadessaan keskustelijan ja kuulijan vierelleen, pitkien yksinäisten ja raskaiden työrupeamisen jälkeen. Parhaita olivat hänen keittiössään vietetyt lukemattomat illat ja kymmenet, kymmenet tunnit. Keskustelu lainehti ennalta suunnittelemattomien ajatusten käänteissä aiheesta toiseen, ihmisestä lokerostaan puskahtaneena, mehiläisiin, omanasatoon, papujen riittävyyteen, metsiin, lintuihin, muihin tuttuihin, syväekologiaan, vihreään liikkeeseen, Ekologiseen puolueeseen, Veltto Virtaseen, nuoruuden souturetkiin Sissi mäyräkoiran kanssa, uskomattomiin polkupyörämatkoihin Ympäri Eurooppaa ja Sirkkaan ystäväänsä, joka polki jokaisella matkalla mukana.

Matkamme kalastaja, kävelijä, Euroopan Mestari Reima Salosen luokse Taivassaloon tuotti tuloksena Pentille muuratun savustusuunin. Pentti autteli laastin sekoittamisessa, päätti uunin luukkujen sijainnista.

Jäin pois kalojen myynnistä, aloin savustaa kuhia, haukia, ahvenia, mateita, satoja kiloja läpi talvien hangessa ja kovassa pakkasessa.

Työni jalostui vielä kalojen fileeraamiseen, kymmenen kilon hauet ja jopa 13 kilon kuha silppuuntuivat keittiön penkin päällä, yleensä iltamyöhällä ja aina yli puolenyön tarvittaessa.

Vuotemme yhdessä alkoivat näkyä Pentissä. Uurteet kasvoissa, hivenen hartioiden kumartuminen, jalkojen voimien väheneminen. Äkisti siihen vielä vakava sairaus, sille Pentti ei antanut periksi. Vuosikaudet hän kulki välttämätön elämän ylläpitäjä mukanaan, makea sai jäädä.

Vielä vein Penttiä taidenäyttelyihin, kirjailijatapaamisiin, luennoille. Hän oli kulttuurin suurkuluttaja sinfoniosta teatteriin.

Kirjoittelimme molemmat, vaihtelimme ja arvioimme toistemme tekstejä. Hoputin kovin häntä kirjoittamaan polkupyöräretkiään muistiin. Hän sitä aloittelikin, ensin kotimaasta ja sitten ulkomaisista retkistä. Minä nauroin ulvomalla kuunnellessani hänen kertomuksiaan Ruotsin retkistä.

Vein Pentille käsikirjoituksen matkoistamme, hän teki joitain korjauksia, muutoin ei sitä kommentoinut. Kysyin saanko julkaista sen. ”Minä olen niin monissa liemissä keitetty, etten enää hätkähdä mistään.”

Retkemme on kansissa, Pentti uupui kesken omissa kirjoituksissaan. Vähä-Uotilan kalastaja, Ritvalan ja Sääksmäen kunnioitettu ja koko Suomen arvostettu filosofi, ornitologi, ekologi ja kansansa ravistelija on poissa.

Iltalehti 11.4. Pentti Linkolasta

Iltalehti 11.4.-20 2.Ilktiksessä oli minun haastatteluni Valkeakosken Sanomista. Laitoin sen ilman valokuvia.

Kirjailija: Pentti Linkolaa harmitti lähestyvässä kuolemassa vain yksi asia, elämänkokemuksen hukkaan heittäminenEilen klo 19:25
Pekka Turtiainen julkaisi kirjan Pentti Linkolasta vuonna 2015. JUHANI VALLI/ARKISTO

Kun PekkaTurtiainen kuuli uutisen Pentti Linkolan kuolemasta, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että suurmies on poissa.– Hänen kuolemansa oli odotettu, sillä hän oli huonossa kunnossa. Yllätyksenä asia ei tullut, Turtiainen sanoo maanantaina.Linkolan noin kahden vuosikymmenen ajan tunteneen Turtiaisen mukaan hän ei myöskään pelännyt kuolemaa.– Hänelle se oli täysin luonnollinen tapahtuma, joka oli tulossa hänelle eteen. Kun kysyin häneltä, että mikä sinua kuolemassa harmittaa, niin hän vastasi, että ainoastaan hänelle kertyneen kokemuksen meneminen hukkaan.Turtiainen tutustui Linkolaan vuonna 1994 ostaessaan tältä kalaa.– Pentti osoittautui jo silloin äärimmäisen kiinnostuneeksi yksilöistä. Olin kuvitellut, että vaihdamme muutaman sanan, mutta päädyimme juttelemaan puoli tuntia, kun hän kyseli minusta ja elämänvaiheistani, Turtiainen muistelee.Turtiainen päätyi auttamaan Linkolaa ja toimimaan muun muassa hänen kuskinaan kalanmyyntimatkoilla ympäri Etelä-Suomea. Turtiainen on kirjoittanut kaksikon kohtaamisista ja myyntimatkoista muistelmateoksen Kalastaja, joka julkaistiin vuonna 2015.He tapasivat viimeisen kerran viime keväänä klassisen musiikin konsertissa Tampere-talossa.– Hän oli suuri musiikin ystävä, jota moni ei tiedä.– Oli mukava havaita, että jaksoi käydä konserteissa viimeiseen asti.

Linkolan kaksi puolta

Turtiaisen mukaan Linkolassa oli kaksi keskenään ristiriitaista puolta.– Ensimmäinen, minkä minä hämmästyneenä havaitsin, oli suuri ihmisläheisyys ja lämpö, jonka hän antoi kuulijalle.– Toinen oli se, että vaikka hän ei vihannut ihmisyksilöitä, hän oli ihmislajin vihaaja. Hän ei sietänyt sitä, että olimme lajina ylittäneet oman ekologisen lokeromme ja aiheutimme ympäristölle tuhoa ja tuskaa.Turtiainen muistaa Linkolan kanssa tekemiltään retkiltä tämän kaksi suurta rakkautta: metsät ja linnut.
– Hän ihaili metsiä yksittäisistä puun rungoista lähtien ja havaitsi vanhat männyt heti niiden oksien kääntymisestä.– Linturetkillämme hänellä oli täysin suvereeni havaintokyky. Hän havaitsi linnut siipien välkkeestä ja lauman pienestäkin lehahduksesta pellon laidalla

Pentti Linkola muistetaan Valkeakoskella ristiriitaisena, mutta ihmisläheisenä henkilönä, joka on jättänyt kestävän perinnön myös paikkakunnalle.

Pentti Linkola 1932-2020

Pentti Linkola 1932-2020

Puhelin soi, tuntematon numero. Mietin etten vastaa lehdenmyyjille. Vastasin kuitenkin Paulan kehotuksesta.

Pekka

Mainostelevisiosta Hanna päivää. Oletteko jo kuulleet, että Pentti Linkola on kuollut.

En ole tietoinen, kiitos kun ilmoititte.

Minulla on vielä teille pyyntö. Olette olleet hänen työkaverinsa ja apurinsa monien vuosien ajan. Olette niistä ajoista myös kirjoittaneet kirjan. Niin minä kysyn, olisitteko valmis vastaamaan muutamiin kysymyksiin?

Kyllä vain. Ajattelin hänen nyt kysyvän jotakin Pentistä.

Haluaisin teidän vastaamaan suorassa lähetyksessä juontajan kysymyksiin, Maiikkarin Live ohjelmassa.

No, voin vastata. Sain ohjeet odottaa puhelimen vieressä. Hanna soittaisi ensin parinkymmenen minuutin kuluttua.

Hän soitti, live-esitykseen on viisitoista minuuttia aikaa. Teille soittaa ensin järjestelijä, joka testaa äänen tason lähetykseen, miten puheenne kuuluu. Sen jälkeen soittaa tapahtumajärjestäjä, joka antaa viimeiset ohjeet ennen haastattelijaa.

Menin eri huoneeseen odottamaan. Toinen nainen soitti, ja sain puhua ja sitten luetella numerot 1-5. Hän oli tyytyväinen. Kolmas nainen soitti, sanoi aikaa olevan 30 sekuntia, 20 sekuntia, 10 sekuntia ja tunnari alkoi kuulua. Juontaja aloitti ja minä vastailin, kauanko olimme tunteneet, millaisena näin Pentin, koska olimme viimeksi tavanneet, mitä puhuimme. Sinne meni osuuteni.

Uutinen oli odotettu mutta pysäyttävä silti. En vielä tiennyt Pentin kuoleman syytä, en sitä missä se tapahtui ja kuka kuoleman ensimmäisenä huomasi, ja oliko hän vielä ollut kotonaan.

Lehdistä sain uutta tietoa, Leena oli kuoleman vahvistanut, muttei halunnut mitään lausua, Anneliakin oli haastateltu. Ilmeisesti kotisairaanhoitaja oli hänet kotoaan löytänyt.

Muistelin niitä lukemattomia ruokailu ja teehetkiä, mitä olimme yhdessä nauttineet. Pentti oli meillä vakiovieras, useita kertoja viikossa hän soitti ovikelloa, joko kutsuttuna tai muuten vain. Valtavat määrät ruokaa hän kykeni syömään, päälliruuan, jälkiruuan, teet päälle. Ne olivat rauhallisia ja leppoisia kertoja.

Söin minä Pentilläkin usein. Ensimmäisen kerran sain siellä teetä ja hunajaa, kun olin tullut illalla kaloja ostamaan. Hernerokkaa, kalasoppaa, paistettua kalaa, savustettua kalaa ja salaattia kulhokaupalla. Sitä Pentti pilppoi käsillään kulhoon. Olen siellä saanut herneitä, papuja, jäätelöä.

Suurimman työpanokseni tein kalatalousavustajana, Pentin keksimä titteli. Vuosikaudet olin apuna kaikissa muissa töissä, paitsi kalastamisessa. Sen tiesin itselleni liian raskaaksi. Kalojen, siikojen perkausta, kalalaatikoiden kuljettamista autolla myymään talosta taloon tai Hämeenlinnaan torille.

Muurasin savustusuunin ja aloin savustaa kaloja Pentille, satoja kiloja. Opettelin fileeraamaan suurimpia haukia ja kuhia. Yleensä iltaisin ja alkuyöstä, kunhan Pentti oli ensin palannut verkoilta.

Tein vähäisiä korjauksia ja yritin vielä jotakin kotona, ne eivät aina onnistuneet. Pysyvimmäksi näytti jääneen sauna rallien solmiaminen ja keittiön apupöydän ns. lumeverho, joka peitti tiskikasat armeliaasti.

Niissä töissä tulimme hyvin tutuiksi, auttelin Penttiä hänen sairauksiensa hoidossa ja muistuttelin häntä lääkkeiden otosta. Erityisen huono hän oli päivittäisten insuliinin pistoksien kanssa. Ne tahtoivat unohtua. Ulko-ovella sitten aina kysyimme, Paula tai minä, oletko muistanut pistää. Siinä ulkorappusilla hän sitten riisui mahansa paljaaksi ja kaivoi ruiskuaan. Paula kiskoi hänet ensin sisälle.

Muista monet saappaitten hakureissut tai suutarilla käynnit. Kumisaappaat menivät aina isonvarpaan taitteesta puhki. Välillä täytyi saada saappaan pohjiin liukuesteet. Ne sain teetettyä Tampereella. Suutari teki ne odotettaessa kuultuaan kenen saappaat olivat.

Pentin hevonen alkoi laihtua, setolkka istui huonosti. Minä sitä katselin hevosta ja sen kupeita. Kysyin sitten hevosen ruuasta. Pentti antoi vain heinää illalla, kun vei hevosen työpäivän jälkeen talliin. Vesiämpäri ja heinää. Minä parkaisin hevosen olevan peräsuolessa ruuan imeyttäjä. Ei sellainen mitenkään onnistu vain iltaruualla. Lisävahvistukseksi kysyin naapurin hevosmies Matti Valkamalta asiaa.

Sinun on pidettävä heinäsäkki mukanasi, ja annettava siitä aina kasa heiniä hevoselle, kun se on paikallaan.

En minä sellaista ehdi, eikä avannoille voi heinää viedä, kun ne aina keväällä sulavat sitten liian aikaisin.

Kuules Pentti, sinun on otettava heinät aina mukaan, kun hevosella kuljet, ei se ehdi muutoin sulattaa ruokaansa, sen on saatava syödä niinkuin laitumella, koko päivän.

Pentti uskoi. Meille tullessaan hän esitti einähäkkinsä ja antoi Roopelle heiniä eteen. Heti alkoi hevonen niitä hamuta ja jauhanta alkoi. Minä olin ottanut aina leipiä vartaasta ja vienyt puolikkaan Roopelle, se aivan odotti minua. Pentillä käydessäni Roope aina tallissa hörähti minulle kuullessaan tuloni.

Mietin niitä kalan myynnissä vietettyjä päiviä, iltoja, öisiä paluumatkoja, laulettuja lauluja ja syötyjä eväitä, Sääksmäeltä aina Turkuun saakka.

Koronan aika 1

Eristyksen aika 1

Kävimme kaupassa ennen Paulan leikkausta. Sen aikana Suomeen oli tullut koronaongelma. Päätin olla menemättä konserttiin perjantaina. Siellä olisi liikaa ihmisiä samassa paikassa ja vielä aivan tiiviisti vieri vieressä puolitoista tuntia. Seuraavan päivänä asetettiin koronaeristykset. Puhuttiin riskiryhmistä, johon mekin ikämme puolesta molemmat kuuluimme, minulla lisää muita vakavia sairauksia. Ensimmäisen viikon pärjäsimme muonan osalta hyvin. Paula alkoi oppia kulkemaan kyynärkeppien kanssa. Soittelimme ympäriinsä kuulumisia ja päätimme tarkoin noudattaa ohjeita.

Kauppaan oli lähdettävä, koronaa ei ollut vielä Valkeakoskella. City market oli avannut aamun kahdeksalta vanhoille ihmisille. Olin oven luona, istuin autossa ja odotin ovien aukeamista. Hipsuttelin muitten perässä kauppaan kintaat kädessä. Keräsin listan mukaan tarvikkeita kärryyn. Osalla asiakkaista oli myös käsineet kädessä. Tunti meni, hiki alkoi virrata ja kärry täyttyä.

Kotona lämmitin uunia, lakaisin lattioita ja tein ruokaa, tiskasin ja hyppäsin kuin Samu-sirkka ympäriinsä huoneesta toiseen Paulan toivomuksista. Pihalla ruokin lintuja ja katselin puutarhan ensimmäisiä pintaan nousijoita, scilloja, narsisseja, myrkkyliljoja. Huone lämpeni liiaksikin aina lämmittämisen päivänä, seuraava päivä oli lämmöltään tasaisempi. Käytimme vuoron perään ilmalämpöpumppua. Se vasta onkin aimo peli. Edes ämpäri sen ulkoyksikön alla täyttyi tuskin ollenkaan vedestä.

Otin tavakseni tiskata aina heti kaikki astiat ja nostella ne paikoilleen kaappiin. Näin en ole joutunut jättiläistiskin eteen kertaakaan. Ihana rauha vallitsee huoneessamme, Paula ei pääse touhuamaan, ja minua ei huvita. Kylälläkin on melko hiljaista, aamulla töihin menevät muutamat autot, posti päivällä ja roska-auto miten nyt sattuu, kerran jäätelöautokin piippaili.

Ruokaa alkoi kulua pakastearkuistakin, hain sieltä käskyn mukaan marjoja, kaloja, sieniä, kellarista perunoita. Takaisin päin ei mennyt kuin kylmähaude, jota Palua aluksi käytti jalkaansa. Rutiinit pitävät hyvin, aamulla nousen ylös kunhan olen saanut rauhaisan ja pitkän heräämisen jälkeen viimeisen nykäyksen käteeni työntäen peiton sivuun. Miten ihanaa onkaan herätä ja tietää voivansa saman tien nukahtaa uudelleen. Nämä vaiheet vuorottelevat, kunnes alan aukoa silmiäni valvella olon aikana. Katsahdan hitaasti kattolautoja ja niiden oksia, suljen taas luomeni ja nukahdan kuin silkkiseen syleilyyn. Jos ei ole kaamea pissahätä. Silloin on noustava vessaan. Olen oppinut nousemaan pissalle aamuyöstä, samalla reissulla juon hiukan laimeaa mehua, jos muista jättäneeni sitä lasiin keittiön pöydälle. Nukkumaan palatessani tiedän, etten enää joudu rakon pakottamana nousemaan vuoteen hivelevästä lämmöstä.

Koronan aikaisia, ensimmäiset viikot

Koronan aikaisia

Menossa on neljäs viikko eristyksissä. Elo on meillä molemmilla verraten rauhallista. Paulalla oli aika TAYS:n leikkaukseen, vaivasenluut ja yksi varvas saivat osakseen kirurgin luusahaa. Vein hänet ajallaan kahdeksanteen kerrokseen uudessa siivessä. Edellisenä päivänä kävimme harjoittelemassa. Ajoin uuteen parkkihalliin. Luiskaan päästyäni ovi ponnahti ylös. Olin ladannut puhelimeeni parkkisovelluksen, ja hyvin näytti toimivan. Ensimmäinen kerros oli aivan täynnä autoja, lisäksi isännät pitkin maakuntaa olivat tulleet asioilleen sairaalaan ja ajelivat ympäri hallia kuin kirnussa. Pääsin hiljalleen eteen päin pääsisäänkäyntiä. Tyhjiä paikkoja ei ollut missään, jouduin kunniakierrokselle minäkin. Toisella rundilla äkkäsin tyhjän paikan pylvään vieressä. Se oli maalattu siniseksi. Katsoin ettei siinä ollut kärrypoikamerkkiä. Eikä muutakaan pysäköinnin kieltoa. 

Kävelimme ovista sisään, katselin siinä oikealla puolella kävelyn apulaitteita, joilla voisi myös kuljettaa potilasta. En pyytänyt Paulaa istumaan sellaiseen. Raput toiseen kerrokseen, siinä oli entinen pääaula, ja siellä infopiste. Kävin kysymässä meille määrätyn osoitteen paikkaa. Oikealle ja hissillä kadeksanteen kerrokseen. Selvä, palasimme autolle ja huomasin vasta silloin, että olin ollut sähköautojen latauspaikalla. Eipä ollut muillakaan piuhaa kiinni. Yritin katsoa,missä olisi pistoke, mutten sitä missään nähnyt.  Ajoin taas hyvin toimivan oven alta kadulle. Aamulla aika oli seitsemältä sairaalassa. Parkkihallissa oli melko tyhjää. Hyvin meni siihen saakka, kun menimme saamiemme ohjeiden mukaisesti oikealla ja haimme hissin. Tekstiopasteissa osastoamme ei mainittu. Pyörittelin päätäni seinältä toiselle, meidän piti mennä infosta vasemmalle. Siellä olivat meidän hissit. Sitten vaan odottelimme kunnes Paula pääsi sisälle ja minä ulos.Iltapäivällä soitin, reipas ääni, touhukas ja selvästi lääkkeistä hieman sekaisin, vastasi. Lupasin mennä seuraavana päivänä katsomaan, koska Paula ei vielä päässyt kotiin.Menin taas parkkihalliin, se taas oli aivan täynnä. Ajoin ympäri hallia eri reittejä, ei mitään mahdollisuutta jättää autoa minnekään. Huomasin tien vievän vielä alemmalle tasolle. Samaa tiukkuutta sielläkin, ajoin yhden tien päähän saakka, luulin pääseväni sieltä eteenpäin. En kuitenkaan päässyt, se oli umpiperä. Aloin survoa autoani ympäri siinä vallan kapoisella tiellä. Takana oli kaksi autoa tullut kärkkymään paikkaa, kun sain autoni käännettyä ja ajettua sieltä pois. Kuin ihmeen kaupalla sitten löysin paikan, löin ovet kiinni ja katselin ympärilleni löytääkseni taas autoni.Hississä painoin nappulaa, sinne ponnahti lääkärihoitaja mukaan. Menimme peräsin ulos kerroksessa, lääkärihoitaja kääntyi ympäri ja sanoi: ”Tämä on seitsemäs kerros.” Niin varmaan, ei se tutulta tuntunutkaan, palasin noustakseni vielä yhden kerroksen. Tiesin huoneen numeron, katsoin seinältä opasteet ja aloi kiertää kerrosta, nuoli näytti oikealle, kiersin ja kiersin, kunnes olin samassa paikassa takaisin. Huomasin sen  saman nuolen asennon olleen kaksitulkintaisen. Menin siis toiseen suuntaan ovien läpi, löysin numeron ja koputin. Paula oli ensimmäisessä vuoteessa, toisessa oli keski-ikäinen mies.Paula oli kovin kipeä, lääkettä kyllä sai tarvittaessa niin paljon kuin halusi. Meillä oli sisään osastolle tullessa kyynärkepit, joten olin hieman voinut opastaa niiden käytössä. Niitä ei kuitenkaan vielä voinut käyttää, ja Paulaa vietiin sellaisella pyörätyöntölaitteen tapaisella asioilleen. En saanut häntä vieläkään kotiin, yksi yö vielä vietettävä sairaalassa.Ambulassitaksi sitten hänet toi kotiovelle saakka. Ulkorappusilta alkoi könyäminen sisälle, ja minun tuurini lääkärihoitajana.  

Petsaus ja lakkaus

Petsauksen patinointi näkyy hyvin istuinosan etureunassa ja -sarjassa, sekä selustan yläosassa.

Olen käyttänyt vesipetsejä kaikkiin töihini. Spriipetsi on toinen vaihtoehto, puuhun imeytyminen voi sillä olla helpompaa. Petsiä käytetään puun peittämiseen kuultomaalien tapaan. Värityksen voi itse valita monista eri sävyistä, tumman ruskeasta punertaviin ja jopa sinisen sävyihin saakka. Helpointa on petsata puhtaalle puun pinnalle. Vanhan esineen kuullottaminen on usein vaikeaa. Kyse on siitä, että käsistä ja muusta käytöstä puu on saattanut imeä itseensä rasvaa tai muuta likaa. Sen poistaminen on välttämätöntä hyvän lopputuloksen kannalta. Pintaa voidaan käsitellä kuumailmapuhaltimella ja kaapimella. Tämä menetelmä on minulla ollut useimmin käytössä. Siinä on huomattava, että vanha maaliaines tai lakka helposti kuumenee liikaa, ja alkaa imeytyä uudelleen syiden sisään. Näin työmäärä lisääntyy, vaikeutuu ja esine saattaa menettää pinnastaan liikaa puuainesta. Puhaltimen lisäksi käytän kaapimena tavallista puukkoa. Sen olen ensin hionut teräväksi. Sitä käytän kaapimena, ja terävä kärki on erinomainen ahtaiden kulmien putsaamiseen. Siikli on myös hyvä työkalu maalin poistamiseen puhaltimen apuna. Erona on se, että siiklin käyttö vaatii puhaltimen laittamisen syrjään ja otetta kahdella kädellä. Puhaltimen pehmentämä maali kyllä irtoaa hyvin, mutta siiklin terä on niin leveä, että koko terän leveyden mitalta on vaikeaa saada puhaltimella tasaiseksi pehmennettyä pintaa. Puukon kanssa toimiessa saatan yhtä aikaa sekä kuumentaa toisella kädellä ja toisella taas puukolla vedellä maalia pois. Jotta työ etenisi, niin puukkokäden täytyy heilua vauhdilla, koska vain pieni osa terästä koskettaa puuta. Näin edeten puukon terä kyllä kuumenee, ja onkin hyvä käyttää kunnon käsinettä suojana.

Olen erikoistunut tuoleihin. Niiden putsaaminen kokonaan maalista on melkoinen työ, kaikki sarjat ja pienat on käytävä huolellisesti läpi. Jos tuoli on kovin huono liitoksistaan, on se parasta purkaa osiin ennen putsausta. Jos purat, niin puhdista liimapinnat huolellisesti nahka- tai puuliimasta, sillä muoviliima ei tartu muutoin. Olen kyllä joskus joutunut käyttämään luuliimaa ja tekemään sitä itse kattilassa keitellen. Museotason töissä näin täytyykin tehdä, mutta tavallisissa töissä voi hieman oikaista.

Puukon jäljiltä pinnat voi vielä tasoittaa siiklillä tai hienolla santapaperilla. Taas töitä, joita museoihminen ei hyväksy, koska silloin aina tuhoutuu hiukan alkuperäistä puuainesta. Sen sijaan he käyttävät kirurgin veistä, jolla he saavat maalin kokonaan irti ilman puuhun koskemista, jopa palautettua alla olevan maalin. Sitten aloitetaan petsaus. Levittämiseen voi käyttää superlonin palasta, rättiä tai pensseliä. Jos valitset superlonin, muista suojata kätesi esim ohuella kertakäyttöisellä muovikäsineellä. Laita petsiä pieneen laakeaan purkkiin, johon saat superlonin hyvin kastettua. Aloita esineen reunasta, levitä petsiä kuin maalaisit, reunasta reunaan. Työn kestäessä huomaat selvästi petsin imeytyvän toisiin kohtiin enemmän. Siitä ei pidä huolestua, jatkat vaan loppuun saakka. Petsi ei saa kuivahtaa vetojen välissä, sillä silloin siihen aina muodostuu raitaa. No, sekään ei ole vaarallista, mutta jos hakee hyvää lopputulosta se saattaa harmittaa.

Tuolin petsauksessa työ on vasta puoliksi tehty. Minä aloitan petsin hyvin kuivuttua pinnan patinoinnin. Siinä on tavoitteena saada esine näyttämään ”kuluneelta”. Otan ison veteen kastellun superlonin käteen ja aloitan sillä pyyhkimisen niiltä osin, missä normaalikin kuluminen näkyisi. Takapuoli hinkkaa aina tuoliin lopulta oman kuvansa. Hiukan sitä matkitaan tällä hiomisella. Samoin tuolin muutkin osat, ne, mihin käsi koskee tai jalka hinkkaa tulee hioa melkein puulle. Tähän oppii vain tekemällä. Tuolin kuivuttua seuraavana päivänä alkaa sen lakkaus. Paljaalle petsipinnalle ei esinettä voi jättää. Siitä irtoaa väriä vaatteisiin. Lakkamisessa on käytettävä sellaisia lakkoja ja sekoituksia, että lopputulos on sen näköinen kuin siinä ei olisikaan lakkaa. Kiiltävät lakat eivät tähän oikein käy, muttei pelkät mattalakatkaan. Kokeilemalla löytyy itseä miellyttävä tulos. Minun konstini on 2 osaa Helo kiiltävä ja 1 osa Jalo himmeä. Ne ovat nykyaikaisia muovilakkoja, joten oikein pedantti ei niitä hyväksy. Tavalliseen tuolin tai pöydän korjaukseen ne hyvin käyvät.

Sitten vielä muutama vinkki. Päätypuuhun imeytyy paljon petsiä, ja tulos näyttää helposti liian mustalta. Jos levität tällaiseen kohtaan ennen petsin levitystä puhdasta vettä, niin tulos on tasaisempi. Sen sijaan tasopinnallakin on helposti puun syitä pystyssä, ja taas petsi imeytyy voimakkaammin. Minusta sellainen elävöittää pintaa, enkä siihen ryhdy vettä lotraamaan. Petsaus ei ole koskaan aivan tasaista, vaan pinnasta tulee miellyttävän elävä.

Istuiosan patina on tehty petsausta pesemällä vedellä kastellulla superlonin palalla. Samoin etureunasta poistin petsin niiltä osin mihin takapuoli ja housut hinkkaavat. Lopuksi lakkaus sekoitetuilla lakoilla.

Talonpoikaisen tuolin entisöinti

                                    Takasarjan liimaus, selustakappale korjattu.

                                       Etusarja ja istuinosa liimattuna kokoon.

                                       Etujalat olivat kuluneet, niitä täytyi jatkaa.

Puunauloilla koottiin tuolit aina 30-lukuun asti. Silloin sen purkaminen tarvittaessa on helppoa. Purkamiseen kannatta useissa tapauksissa alkaa, silloin on helppoa putsata kappaleet vanhoista maaleista, ja risoista osista saa hyvin mitat, jos niitä on korvattava uudella puulla..Purkaminen aloitetaan poraamalla tuolin puunaulat pois. Teränä on hyvä käyttää hiukan paksumpaa, kuin puutappi on. Poraus käsivaralta harvoin menee niin suoraan päin tappia, etteikö laidalle jää siitä osa. Jos niin käy, niin osien irrottaminen on hankalaa vanhan tapin jäämän pannessa vastaan. Helppoointa on aloittaa istuinosasta, jos tapin paikkaa ei näy, niin pieni skrabaaminen auttaa niiden esiin saamisessa. Yleensä istuinlaudat noesevat suoraan tappien poraamisen jälkeen. Joskus laudat on kuitenkin liimatti sivusarjoihin kiinni. Vanhat liimat olivat yleensä luuliimoja, jotka vanhemmiten kujivuvat kristallinkoviksi, ja murtuvat helposti. Pieni koputtelu puuvasaralla saa sauman irtoamaan.Minä olen joskus käyttänyt kuumailmapuhallinta hankalassa paikassa. Luuliima kuumenee ja muuttuu sitkaisemmaksi, jolloin irrottaminen onnistuu helposti.
Sivusarjoissa on samoin yleensä kaksi puunaulaa jalkaa kohden. Kaikki porataan, samoin, jos tuolissa on alasarjat.  Irrotus nitkuttelemalla, vaikkakin yleensä vanhat saumat ovat jo ehtineet aikojen kuluessa irrota liimauksistaan, eikä liitoksetkaan ole enää niin tiukkoja, että se pitäisi jalkoja sivusarjoissa tiukasti kiinni. Taas puuvasaralla kopsuttelua, niin ne irtoavat. Tarkkaile, oletko todella porannut tapit kokonaan pois, ettet joudu niitä vasaroimaan poikki.
Selustalaudassa on samalla tavalla puunaulat, jotka porataan pois ja siinä sitten sinulla on koko tuoli yksinä paloina.Maalauksen poistoon voit käyttää kuumailmapuhallinta ja skrabaa. Se taas voi olla sikli, tai puukko, sillä rapsuttelet kuumennetun osan maalista pois. On varottava maalin kovaa kuplimista, se saattaa polttaa maalin entistä tiukempaan kiinni. Lähinnä erilaiset liimamaalit voivat olla hiukan hankalia. Öljymaalit lähtevät kuin nahkaa vetäisi. Siklillä vedettäessä on varottava hinkkaamista niin että puuta lähtee mukaan.
Pienet kolhut jaloissa tai muualla tulee antaa olla ennallaan, osia ei saa ryhtyä vaihtamaan, ainoastaan silloin sen saa tehdä, kun osa on kokonaan rikki tai se puuttuu.Maalin poiston jälkeen sovitetaan osat uudelleen kasaan, ilman liimaa, ja katsotaan, onko vielä jotakin tehtävä ennen liimausta ja tapitusta.
Liimaus aloitetaan osina, hyvä tapa on koota ensin takajalat ja selustalaudat, jotka liimataan. Valkoinen PVC liima on vallan kelpoista liimaa. Jos on kyse antiikkikalusta, niin silloin on käytettävä samaa liimaa kuin alkuperäinenkin oli. Yleisimmin luu- tai nahkaliimaa.
Vanha luuliima on ruskeata, ja se on poistettava huolella liimattavasta pinnasta, sillä PVC ei tartu siihen kiinni.
Selustaosan kuivuttua liimataan loppu tuoli kokoon, etujalat, sivusarjat ja viimeksi istuinlaudat. Istuinosa on helppo laudoittaa sitten, kun muu tuoli on ensin kuivunut.
Sitten seuraa tapitus. Poraa reikä väljemmäksi, mikäli vanha poraus ei aivan sovi kohdalleen. Tuikkaus liimaa reikään ja tappiin ja tapin napautus kiinni. Sitä ei enää mitenkään laiteta puristukseen. Tapin pitää olla hiukan ahdas reikäänsä.
Tappeina voit käyttää vaikka pyörötankoa, jota saat valmiina kaupasta. Sen käyttö nopeuttaa tapitusta, koska sinun ei tarvi kuin kastaa tangon pää hiukan liimaan ja työntää sitten tappi reikään. Saman tien voit japaninsahalla sahata tapin poikki pinnan tasalle, ja sama uudelleen. Voit myös käyttää valmiita tappeja, tai vaikka vuolla tapit itse.Ennen tiukkoja tapituksia tehneet puusepät vuolivat mäntykalusteisiin tapit koivusta, joka vuoltiin neliskulmaiseksi ja hiukan reikää isommaksi. Silloin tappia sisään lyötäessä se kiilautui tiukasti reiän laitoihin, ja tappi puristui pyöreäksi. Tai, no ei aina, mutta tiukka se oli.
Vielä sana puusta, mitä voi käyttää korjaukseen. Sen olisi oltava noin sata vuotta vanhaa, ja sisällä äilytettyä, niin ettei siinä ole eri kosteus kuin korjattavassa tuolissa. Silloin korjaus istuu entiseen, eikä tule repeämiä tai kutistumia. Entisöijällä tulisikin aina olla vanhaa puuta varastossa, yleensä sitä saadaan sellaisista huonekaluista, joita ei enää kannata korjata. Joskus kannattaa hankkia vaikka halvalla ostamalla varastoon vanhaa puuta.
Lopuksi tuoli kevyesti pyyhkäistään 120 paperilla, tarkoituksena lähinnä putsata tuoli loppuroskista, maalin pärskeistä ja tappien kannoista. Pintakäsittely tietenkin ratkaisee putsauksen perusteellisuuden. Yleensä olen entisöinyt maalatun tuolin maalaamalla ja petsatun tuolin petsaamalla ja lakkaamalla.
Maaliksi käy hyvin kaikki öljymaalit, petsinä olen käyttänyt vesipetsejä.Maalaus on syytä tehdä kaksi kertaa, jos ei halua muuta pintaa. Puu on yleensä niin kyllästynyttä, että ensimmäisen kerran ohennusta ei tarvita.Minä olen maalauksen päälle laittanut lakan. Olen kokeillut sekä kiiltävää että mattalakkaa. Mielestäni mattalakka antaa aidomman tunnun. Olen sekoitellut omaa seosta kiiltävästä- ja mattalakasta. esim Helo kiiltävä 2/3 ja Jalo himmeä 1/3.Jos jättää himmeän lakan pois, niin pinta on sekä turhan kiiltävä että arka kulutukselle. Minun mielestäni.
Öljylmaalia käytettäessä on muistettava odottaa maalin kuivuminen kunnolla ennen seuraavaa kertaa. Siihen voi kulua viikon verran. Jos haluaa nopeuttaa kuivumista, niin voi käyttää kuiviketta. Sitä saa maalikaupasta, ja sitä on käytettävä ohjeen mukaan. Liiallinen käyttö aiheuttaa helposti pinnan ryppyyntymisen.
Laitan ensi kerralla kuvia petsatusta ja lakatusta tuolista, ja samalla selvitän petsauksen saloja. Samoin kerron patinoinnista.

                                        

                                           Tuoli valmiina, maalattuna ja lakattuna.