Purjehdus Pentille

Peräpurjeella Pentille

Lotta uskoi, ja istui kauniisti keulatuhdolla haistellen tuulen tuomia hajuja kilometrien takaa. Keskustelussa Pentin kanssa oli Pekka maininnut tulevansa sopivalla tuulella veneellään kylään. Päivä oli perjantai keskikesällä. Veneen kotisatama oli muuttunut Tarttilasta Huittulan lahdelle matonpesupaikan viereen. Siinä oli jyrkän törmän alla paikka parille autolle, musta lieju ja komeat ruovikot molemmin puolin aallonmurtajaa muuttuivat santaan ja isoihin kiviin. Parikymmentä metriä pitkän aallopin päässä oli kaupungin matonpesupaikka, Rantavainionlahti. Molemmin puolin oli veneitä rannan kainalosta alkaen. Siellä oli myös kyläläisten paikka veneille. Se sijaitsi vasemmalla puolella ruovikon sisällä, ei aallonmurtajalla. Se oli kaupungin rakentama ja yleinen kaikille Valkeakoskilaisille. Pekka raivasi itselleen paikan muutaman pajun välistä viimeisen veneen viereen. Paikka oli suojaisalla puolella ulapalta puhaltaville tuulille. Rakensi hän siihen pienen lankkulaiturin, paalu veneen perän paikkeille mutaan, toinen viereen ja poikkilankku niiden väliin. Sen varaan sitten pitkälankku, jota pitkin saattoi kävellä veneeseen. Kauemmas vielä yksi paalu, johon sitten saattoi sitoa veneen perän kiinni. Näin vene saattoi keinua kuin sorsa aalloilla, kokka oli toisella köydellä kiinni rannan pajussa. Hyvin tuo paikka palveli käyttäjäänsä, kunnes seuraavana keväänä joku huittulalainen toi siihen oman veneensä. Luuli siinä olevan hänen paikkansa nautintaoikeuden mukaan. No Pekka siirtyi veneen verran rantaa päin, raivasi uuden sijan, mutta ei enää alkanut laiturin tekoon. Hyvin palveli tuokin paikka kesän. Seuraavana kesänä siinä paikalla oli maahan isketty parit rautapylväät, joihin oli vielä hitsattu nimikin: Pietola. Eipä alkanut Pekka peräämään oikeuksiaan, jotka kyllä oli ottanut tarkkaan selville kaupunginpuutarhuri Järventaustalta. Pietolankin paikka olisi ollut samassa rutakossa kuin edellisenkin paikan ryöstäjällä. Pekka vaihtoi puolta, meni tuulen syötiksi. Raivasi taas uuden paikan viimeisen veneen rannan puolelle. Siitä oli alkanut tämänkertainen matka. Lotalla oli pelastusliivit yllään. Kauniisti se niitä piti, tottunut kun oli monenlaisten vaatteiden pitoon kylminä talvina.

Pihaan tuli kerran kesällä pieni Sopu teltta. Pystyyn keskipihaan siten, että ohikulkijat huomasivat sen. Pekka oli Tampereella käydessään poikennut urheilutarvikekauppaan. ”Päivää, koiran pelastusliivit.” Lotta oli kainalossa mallina. ”Voi kun ei ole, yhtäkään, saati noin pientä. Mutta meillä on sen sijaan sopiva teltta. Se on ollut messuilla mallina, se on telttatehtaan tekemä aivan aito pienennetty malli. Koiranne sopisi siihen mukavasti.” ”Minä ostan sen, jos saan sen sopivasti, mitä se maksaa?” ”Viisikymmentä markkaa.” ”Voi maksaakin, mutta minä tarjoan kolmekymppiä.” Kaupat syntyivät ja Lotta sai telttansa. Liivit löytyivät toisesta kaupasta. Tuli Lotta telttaansa, kun Pekka ensin työnsi päänsä sinne sisälle ja kutsui. Ei muutoin siellä käynyt. Teltta kyllä oli joka kesä pystyssä ohikulkijoiden iloksi.

Tuuli heikosti, aurinko paistoi, vene liikkui hiljalleen kohti Kinttaankärkeä. Se oli Ritvalan ja Huittulan santaharjun viimeinen sormimainen uloke. Tie johti sinne kärkeen saakka, ja sielläkin oli maatila ja laiduntavia lehmiä luonnonkauniilla aholla. Vene pujahti kärjen ja pienten luotojen välistä viimeiselle aukolle. Lotta oli saanut luvan pissata veneeseen tarvittaessa. Pekan oli heitettävä laidan yli. Ei se uutta ollut, mutta soutuveneessä se olikin yllättäen vaikeaa. Tuuli ei painanut purjeeseen sen vertaa, että siitä olisi saanut tukea toisella laidalla. Vene  heilahti parras vedenrajaan hieman liian aikaisin. Tasapainoili siinä vedenheiton ja –ryyppäyksen rajalla. Onnistui kuitenkin. Koskisten saari jäi oikealle, avautui näkymä viimeiselle osuudelle venelahteen. Lotta kirmasi tyytyväisenä rannassa vapaana ja alastomana. Kulkivat vähäisen pellon laitaa pienelle metsälölle. Sieltä ei puita ollut kaadettu, se kuului Pentille. Ainoastaan hevosen ura polveili koivujen väleistä. Vastassa oli Pentin kenttä, pikkula, verkkosauna, puuvarasto ja tallirakennus. Oikealla peruna ja kasvimaa, edessä vähäisellä kummulla keltainen vähäinen asumus. Tyhjältä näytti. Piha oli kuuma, hyttyset kävivät kiihkolla kiinni, pihalinnut tirskuttivat. Kop kop, ei vastausta, eteiseen ja pimeään välieteiseen, kop kop, ei vastausta. Ei Pentti kaukana ollut, kun ovet olivat auki. Pekka katseli ympärilleen, otti lehdenkulman esille ja kirjoitti siihen terveisensä ja kellon ajan. ”Meidän on palattava samoin askelin, ei täällä ketään ole ennen iltamyöhää, jos silloinkaan. Mennään. Oli alkanut hieman tuulla, valitettavasti vaan vastaiseen. Vene oli huono luovimaan, sen sorto oli niin suuri ilman kunnon köliä. Koskisten saaren toiselta puolelta keskelle selkää, siitä käänsi halssin takaisin tulorannalle. Taas takaisin toiselle rannalle ja takaisin lähtörannalle. Matka eteni tuollaisen luovin jälkeen kolmisensataa metriä eteenpäin. Ilta alkoi viiletä, aika juoksi, aallot kasvoivat. Lotta ei tahtonut pysyä tuhdollaan. Kova kiljaisu sai sen ymmärtämään, että uiminen voisi seurata tottelemattomuutta. Helkavuori tuli vastaan, siellä näytti väki olevan saunassa. Kirmasivat alastomana laiturin päähän ja hyppäsivät veteen. Hyvä oli hypätä. Siinä oli hiekkaranta, samaa Ritvalan santaa, jota kaikki pellotkin siellä olivat. Veneen kulku kävi hieman hullusti päin polskijoita, ylemmäs tuuleen ei päässyt. Pakko oli taas vaihtaa puolta. Von Konovin Lahisten kartanon maat olivat toisella rannalla. Sielläkin oli rantasaunat kuumina, ihmiset polskivat pitkin rantoja. Sääksmäen kirkko näkyi jo ja Tiirikan ranta. Pappilanlahdelle tullessaan Pekka olisi piankin päässyt perille, jos olisi ottanut purjeen alas ja soutanut. ”Minä menen purjeilla perille saakka.” Kello läheni kymmentä, Lotta katseli kysyvänä, tunsi kotirannan tuoksun veneen kääntäessä viimeiselle kryssille. Siitäkään ei vielä olisi päässyt soutamatta. Pappilanlahti täytyi luovia pitkälle yli Pappilanniemen ja sieltä käännös takaisin ja suoraan kohti kotisatamaa. Mattoja pesi siinä kaksi naista, eivät päätään kääntäneet veneen suhahtaessa vauhdilla purjeen vetämänä muutaman metrin päästä.

Purjehtimassa Vanajalla

Peräpurje

Vanajan laineet kuljettivat tervattua soutuvenettä myötätuulessa.  Viidennumerolle ja Sääksmäen silloille oli vähäinen matka, Jylhänkärki näkyi jo yhdestä aukosta. Purjehtija oudoksui ajamista näin, masto ja purje olivat hänen selkänsä takana, vain peräsinpinna ja plokin kautta kulkevat jalukset olivat näkyvissä. Seilin näki vain taakse katsoessaan. Hyvin se veti, vene kulki suorassa, työntö ja vääntö kohdistui suoraan perälaudasta kölipuuhun, laineet hieman kohosivat. Oikealle jäi viidennumero, vasemmalla oli Sääksmäki ja Valkeakoski. Silta-aukoista Vanaja purkautui kohti Rauttunselkää jonkinlaisena virtana, joka nostatti tuulen tuomia laineita hieman jyrkemmiksi. Liikenne jyräsi siltaa pitkin, autojen kumit kumahtelivat maapenkereen ja sillan yhtymäkohdissa. Vene solahti keveästi sillan ali, tuuli jaksoi kantaa edelleen, vaikka osa siitä siltaan jäikin. Vasemmalla auringonottajat Valkeakoskelta olivat vallanneet silokalliot, päitä hieman nousi huovilta ihmettelemään outoa valkopurjetta veneen takana. Tuuli yllättäen hieman puuskahti Pekan painaltaessa Vohlisaarta kohti, pakotti uusi halssi venettä kallelleen ja purjehtijaa veneen laidalle tasapainottamaan purjeen äkillistä painoa. Vene loikkasi, kuohu voimistui, parras painui miltei upoksiin. ”Haa, kulkeepa tämä vilkkaasti, eloisaa touhua, kierränpä Jylhänkärkeen aluksi, halssi vaihtuu.” Pinna kääntyi paapuuriin, purje heilahti yli puomin Pekan selän takana ja alkoi heti vetää. ”Myötätuulessa ja aallokossa venettä on parempi ajaa siksakkia, eikä suoraan tuulen mukaan, ei keikuta ja rullaa niin paljon. Eipä nämä laineet nyt mitään maininkeja ole, ei ole venekään merelle tarkoitettu.” Kärki oli aivan veneen kokan edessä, siinä oli paikka, missä olivat käyneet uimassa, ja polku johdattamassa kärjen huipulle. Olivat siellä käyneet, komeita mäntyjä, jäkälää ja mustikkoa laajat alat.

Aamulehdessä oli ilmoitus myytävästä peräpurjeesta. Luettuaan sen Olivat lähteneet kaksin Ikaalisiin sen ostoon. ”En ole sellaista nähnytkään, mutta lukenut olen. Jos se on ehjä ja kaikki vermeet tallella, niin ostan sen.” ”Älä nyt vielä innostu, katsotaan ensin.” Tuttuja teitä myöten, ensin Tampereelle, Ylöjärvelle Vaasan tietä, ohi Hämeenkyrön ja Kyröskosken, siellä yli paperitien ja Osaran aukeiden yli, mäki nousi korkeana ja toisella puolella oli Ikaalinen. ”Onkos tässä kaikki, puomi kiinni peräsimessä, jossa on perämoottorin kiinnitysteline. Masto, purje piirapuomi, jalukset ja plokit.” Jotenkin kasa tuntui pieneltä Pekan miettiessä miten kaikki saadaan veneeseen oikeisiin kohtiin niin että se kokonaisuus toimii. ”Kyllä siinä on kaikki.” Kaupat tehtiin. Hieman jäi kaivelemaan spiirapuomin kiinnitys, alapäässä purjeen silmukkaan ja yläpää neliöpurjeen renkaaseen. Kävivät kahvilla ja ajoivat Tarttilaan. Vene oli siellä kylän rannassa aivan Alftaanin sillan pielessä. Paulakin oli lähtenyt ensimmäiselle  purjehdukselle, kun oli nähnyt osien sopivan paikoilleen. Lyhyt lenkki Visavuoren kärjen vieritse ja takaisin. Kerran puuska kallisti, Paulakin joutui hieman siirtymään kohti laitaa. ”Kulkeehan tämä, mutta on minulle liian jännittävää. Saat mennä seuraavalla kerralla yksin.”

 Pekka pakkasi selkäreppuun tavaransa, muonaa, varavaatteita, köysiä, puukon ja kahvia termokseen. Reppu  keikkui keulatuhdolla vapaana. Jylhänkärjen jälkeen kaksi melojaa kajakeissaan saavuttivat purjehtijan. Mies ja nainen aivan ääneti, ei käden heilausta, ei hei huutoa, mela vain solahti vuoroon toiselle ja toiselle puolelle veteen. ”Tjaa, no katsotaan, minä kiristän hieman jalusta, solina kasvaa ja vauhti.” Vene suuntasi melojien perään, sopivasti tuuli, melojat olivat hetken kuluttua rinnalla. Pekka ei puhunut, ei heiluttanut, ohjasi vaan tyynesti toiselle halssille kohti Vohlisaaren toista kärkeä. Siellä Joel Lehtonen piti kesäisin majaansa. Kirjoitteli ja hoiteli kanojaan sekä kestitsi vieraitaan. Veneellä souti heidät Huittulan rannasta, jos niin oli sovittu. Tulipa saareen vieraita uidenkin, vaatemytty pään päällä. Vohlisaaren ja pienen luodon välistä matka jatkui Pohjan rantaan katsomaan sataman veneitä. Kyläläiset pitivät siinä veneitään, olipa siinä jokunen moottoripaattikin. ”Koukkaan takaisin päin, uusi halssi ja tuota pikkuista luotoa kohti. Katsopas kuinka taivas synkkeni Hämeenlinnasta päin, nousee ehkä ukkonen. Kävipä se nopeasti. Näkyy nousevan suoraan tuon luodon yli. Ajan sinne hetkeksi suojaan, jos myteri nousee.” Kahdella halssilla tervavene kohisti kohti käyviä laineita. Aurinko jäi pilvien taakse, vesi muuttui harmaaksi, ja vaahtopäät kiitivät pilvien reunan alla. ”Nyt on päästävä tuonne suojan puolelle. Edessä taitaa olla aikamoinen karikko, mutta on mentävä niin pitkälle kuin uskaltaa. Seuraava käännös on sitten päin suojan rantaa.” Karikon kohdalla aallot paljastivat pinnan alla olevat kivet. Niiden editse käännös, purjeen tiukkaaminen ja istuminen heti styyrpuolen laidalle sai veneen kuivana muutamalla loikalla rantaan. Siinä oli vähäinen laituri muutaman isomman kiven kainalossa. Siihen laituriin vene kiinnitettiin, purje laskettiin ja kippari nousi verryttelemään ja katselemaan ympärilleen. Keskellä saarta oli kaksikerroksinen huvila, hyvin kasvillisuuden peitossa. ”Kukahan merikapteeni tämän on rakentanut, yläkerran ikkunat kohti laivaväylää.” Vähäisen saaren rantoja oli yritetty laajentaa, yhdellä sivulla oli käytettyjä auton renkaita, taisi joku olla traktoristakin. Ne oli puolestaan täytetty kivillä ja maalla. Istuessaan taas veneessä kippari alkoi nauttia evästä. Tuuli riipoi saaren puita, aallot löivät rantaan ja kiersivät aina suojan puolelle venettä keikuttamaan. Löi salama. Äkisti jyrähti, Pekka katsoi kelloa. ”Kesäiset ukonilmat tulevat nopeasti ja menevät nopeasti. Kerran Saimaalla palatessani kohti Lappeenrantaa jouduin samanlaiseen ilmaan. Suoraan edestä nousi ärhäkkä ukkonen. Kiinnitin veneen kokan lähimmän saaren suojan puolelle puuhun kiinni ja killuin siinä, kunnes rajuilma oli ohi. Olisin jatkanut, jos minulla olisi ollut gasti köysiin. Yksin en viitsinyt taistella ukkosessa.”

Kolme tuntia, ja ukkonen oli ohittanut Vanajan. Tuulen laannuttua sopivaksi Kippari nosti purjeen ja suuntasi takaisin Sääksmäen silloille. Keskellä selkää taipunut tuuli painoi äkisti venettä, oli hypättävä laidalle ja päästettävä purjeesta hieman tuulta pois jalusta löysäämällä. Siinä kohtaa olikin peräpurjeen kovin voitettu puuska. Lähtiessään rannasta Pekka kiinnitti repun valjaista keskituhdon ympäri, kiilasi airot tiukkaan veneen pohjalle varautuen näin siihen, ettei pahassakaan kohdassa varusteet katoa. Silta lähestyi, auringonottajia ei näkynyt, Viidennumero jäi taakse. Tuuli kääntyi puhaltaen nyt Toijalasta, mustia riekaleita seilasi taivaalla, edessä oli kummeliluoto. Siellä olivat monesti olleet ja kahvitelleet hyvällä kelillä. ”Taidan päästä luodon vasemmalta puolelta, tiukka keli, mutta hallittavissa.” Istuen aivan tuhdon tuulenpuoleisella laidalla sai kippari vaivoin veneen kokan nousemaan ohi luodon. Siinä rannassa oli karikko, joka näkyi aaltojen loiskeessa. ”Pahuksen karikko, mutta taidan onnistua, tiukka halssi aivan päin ja sitten pieni hellitys ja pyörähdys karikon ohi.” Vene veti hyvin, karikko lähestyi, tuuli voimistui kovaksi äkkiä, paine purjeeseen oli niin suuri, että laita hörppäsi pitkältä matkalta vettä. Pekka istui laidalle koettaen tasapainottaa venettä, ei onnistunut, löysäsi hieman jalusta. Paine purjeesta loppui äkisti, laidalta ei kerinnyt veneen keskelle, se alkoi kaatua toiselle kyljelleen. Kaatumista auttoi veneeseen jo tulleen veden paino, kun se hulahti Pekan vielä istuessa jaloille ja laidasta yli. Vene kaatui Pekan päälle. ”Saamari, olipa äkänen pyllähdys, no, ei tässä hätää, ranta on äärellä, masto haraa pohjaa, täytyy saada se ensin pois.” Ei sitä saanut, mutta veneen sai niin kyljelleen, että masto oli pinnan suuntaisesti. Vasemmalla puolella mantereen rannassa oli moottorivene, viettivät siellä kesäänsä. Katsahtaessaan sen suuntaan Kippari näki veneen irronneen äkäisesti rannasta ja kaartavan täydellä vauhdilla apuun. Aallot ja tuuli löivät päin luodon rantaa, Pekka veti veneen kalliolle, irrotti maston ja purjeen kalliolle. Airotkin olivat tallella ja reppu. Mutta molemmat tuhdot, perästä ja keulasta olivat vedessä. ”Älkää tulko lähemmäs, siinä on kari!” Kippari huusi apuun tulleelle veneelle. ”Miten me voisimme auttaa?” ”Kiitos vaan, mulla on täällä kaikki paitsi pari tuhtoa, jos näette niitä siinä jossain.” ”On tuossa yksi, minä tuon sen.” ”Älä, voit ajaa kiville, siirry sen verran, että voit laittaa sen aaltojen tuomaksi, kyllä minä pärjään.” Keulatuhto keikkuikin rantaan. Enää puuttui perätuhto. Sitä ei löytynyt. Purjehtija riisui vaatteensa kalliolle, siinä ne kuivuivat samalla, kun termospullosta vielä riitti kahvia. Tapahtunutta miettien työnsi hän tyhjennetyn veneen varusteineen veteen, laittoi airot hankaimiin ja alkoi soutaa Visavuorta kohti. Kärjessä sai hän purjeen ylös ja soljutteli veneen satamaan. Puukolla veisteli uuden perätuhdon.