Tietokoneen haltuun otto v. 1995

Tietokone

Ihmiskunnan neronleimaus, jonka piti vapauttaa meidät muistamisesta. Koneelta piti tarkistaa, mitä jääkaapissa on. Ynnä muita älyttömyyksiä. Niin vaan ostimme tuon laitteen, ja jäimme odottamaan sitä vapaan määrää, mikä meitä sen myötä onnellistuttaisi. Tepon kanssa menimme käytettyjä ihmelaitteita ostamaan Tampereelta. Kotona sitten mietimme, miten sen saa henkiin. Eihän sen käytetyn sisällä ollut mitään. Suoraan olisi pitänyt osata antaa sille käskyjä kirjoittamalla jotain polkua pitkin. Hyvät hyssykät sentään, miten puhelinlaskumme kasvoivat. Yritimme, ja kun ei tullut mitään, niin soitto kaverille. Jos itse sai jotain tehdyksi, niin sen keskeytti kaverin soitto. Näin mentiin useampi viikko. Sitten se kone kävi ahtaaksi kuin liian pieni kenkä. Muistitila oli taikasana seuraavan koneen hankinnassa. Sen kävimme ostamassa Helsingistä. Uusi peli, itse olivat sen rakentaneet. Tyhjä oli sekin. Nyt täytyi mennä Toijalaan hakemaan beta versiota. Se kun oli aina ilmainen. Sain disketin ja asensin käyttöjärjestelmän. Missä se vapaa-aika oli. Istuimme koneidemme ääressä aamusta iltaan. Vieraisilla käydessä kävimme heti kahvin jälkeen isännän koneen kimppuun. Saivat rouvat rauhassa keskustella keskenään.

Lopulta hankimme käyttöoppaan. Siinäpä riemullinen opus. Edes suomenkieliset sanat eivät olleet ymmärrettäviä. Lauseista puhumattakaan. Sitkeästi sitä luin iltaisin. Ikinä siitä ei ollut vähäisintäkään hyötyä.

Seuraavaksi täytyi hankkia printteri. Sen mukana tuli käytönohjaimet. Disketti koneeseen ja valokuvia printtaamaan. Musteet loppuivat heti, uusia ostettaessa käsitimme kopioinnin olevan vimmatun kallista. Kuvien kanssa pelaaminen jäi. Tallinnasta ostimme uusia kuvankäsittelyn ohjelmia, piraatteja. Englannin kielisiä. Sanakirjan kanssa sitten nautimme siitä ajan säästöstä. Täytyi ostaa lopulta kamerakin, kun niitä pikseleitä tarvittiin.

Seuraava ostos oli negatiiviskanneri. Luoja miten monta viikkoa olenkaan sen ääressä digitoinut vanhoja filmejäni 60-luvulta alkaen. Vieläkin on kesken, viimeinen kansiollinen laatikkokameran negatiivejä odottaa edelleen tuossa sivupöydällä.

90-luvulla alettiin puhua internetistä. Paulaa täytyi hiljakseen ohjata siihen suuntaan, että lopulta sain ostaa modeemin, jonka huippunopeus oli alle etanan matelun. Yhteys alvariinsa katkesi kun odotimme yksittäisen kuvan latautumista pikseli pikseliltä. Mikä autuus ja ajan säästö. Paula väitti olevansa nettileski. Kuvat vaativat niin paljon tilaa, että ostin uuden koneen, nyt läppärin. Siinä tuli samalla kaikenmoisia ohjelmia, hyödyllisiäkin.

Paula sai oman läppärinsä ja alkoi opetella nettiä. Muutamankin kerran koetin hiiltymättä opettaa häntä käytännöissä. Vanha printteri jäi käytöstä, sen mustepatruunat olivat aina tukossa tai lopussa.

Mustavalkoinen laser oli tarjouksessa niin halpa että hirvitti. Käypä ja nopea peli. Paula sitten tarvitsi printtausta. Vein hänen koneensa kiinni printteriin ja käskin koneen printata. Ei totellut, ei sitten millään. Ajuria vailla. Netistä sitä ei löytynyt, tietenkään. Ajoin printtauksen omalla koneellani. Tänään tuli taas tehtävä. Yritin sitä Paulan koneella, joka oli minun vanha, joten siinä piti olla ajettuna kaikki ohjurit. Mutta mitämäks. Ei sitten millään löytynyt laserin käynnistävää nappia. Otin oman koneeni, sinne lähetin Paulan koneelta emailina tarvittavan tekstin. Sen sitten tallensin tiedostooni, ja sain sieltä sen printattua. Uusi tehtävä odotti, kopioiminen. Se olisi ollut helppoa, mikäli vanhassa printterissä olisi ollut käypää mustetta. Kone kyllä toimi skannerina. Skannasin yksi kerrallaan tiedostot omalle koneelleni. Sitten vaihdoin usb kaapelin laseriin ja koetin sillä printata. Toimimattomia komentoja, kunnes huomasin vaihtaa uuden koneen oletukseksi. Paula seisoi vieressä ja katseli. Annoin printtikäskyn, hienosti meni, vaan ei tulostunut. Kopioin sitten tiedoston ja siirsin sen uuteen paikkaan tekstieni joukkoon. Ei onnistunut. Sitten kopioin tiedoston kuvieni joukkoon. Läheltä piti, vaan hidasta oli. Sain kuitenkin sieltä ensimmäisen tekstin tulostumaan. Huomasin tallettaneeni alkuperäiset tiedostot kuvatiedostoiksi. Yhtä napsauttamalla se aukesi kuvankäsittelyohjelmaan. Sieltä löytyi nappi printtaukselle. Sai kaikki 15 kopiota lopulta printattua.

Jaa se ajan säästö. Istumme iltaisin vierekkäin tuoleissamme läppärit sylissä televisiota katsellen. Kun minulle tulee asiaa Paulalle, niin kirjoitan hänelle sähköpostiin.

Sadevedet katolta v. 2018

Perustusten valamisen jälkeen alkoi ulkopuolisen maan tasaus. Paikallinen kaivurimies tuli traktorikaivurillaan ja alkoi siirrellä jäätynyttä maata koettaen tasata pintamaata. Se oli aikamoisilla klimpeillä. Matti kysyi, että laitetaanko salaojaputket. Vastasin, että tietenkin laitetaan. Hieman oli rakentaja sitä mieltä, ettei niitä tarvita. Maa on hienoa hiekkaa, kyllä vesi sinne laskee. No, maksajan kanta voitti. Ensin laitettiin routaeristeet, sitten maata päälle, salaojaputket talon ympäri ja taas maata päälle. Kaivuri nitisi raskaan kuormansa alla. Työ tuli kuitenkin tehtyä.

Pohjanmaan pojat tulivat pakettiautollaan pihaan ja tarjosivat kourut ja rännit asennettuina. Valkoiset ja pinnoitetut kourut alkoivat asentua valtavalla vauhdilla. Asentajalla oli itseporautuvat ruuvit ja tiivistemassa. Toinen poika mittasi ja leikkasi sopivat palat, ja saman tien ne olivat katon reunassa. Nurkista tiputettiin rännit. Kiinnikkeet seinään ja ruuvilla kiinni. Panta piti kaiken paikoillaan. Katselin työtä, ja siirrätin yhden alapuolen rännin paikkaa. Se olisi muuten laskenut vetensä suoraan rappusille. Samaa vauhtia työ eteni, mutta pieni vika jäi kouruun. Sen lasku jäi väärään päähän. Huomasin sen sateella, kun ihailin vesien juoksua. No, sen korjaan itse, joskus. Ruuvi vaan ylemmäs kiinnikkeessä.

Kaiken alkaessa olla valmiina aloin laittaa vesipesiä nurkkiin. Kaivoin niin syvälle kuin yletyin ohi pintamaan, läpi styroksin ja pohjamaan. Sitten täytin pesät pyöreillä kivillä pintaan saakka. Somasti putvesi reikiinsä vajeni. Kävin välillä kellarista katsomassa, ei tulvinut vesi nurkista, alusta pysyi kuivana. Syksyisin putsasin kivipesät lehdistä ja irtoroskista.

Alapuolelle tontin laitaan kaivautin kuution kuopan. Sinne tiputin muovisen säiliön teräskehikossaan. Vuorasin yläosan laudoilla ja rakensin kannen vesisäiliön päälle. Yhtyneiltä olin sen saanut, samoin kuin sinisen muovitynnyrin, jonka kaivoin puoliksi maahan. Aivan alarinteen syöksytorven alle. Porasin tynnyrin ylälaitaan reiän, johon sitten kiersin muovisen kurkkuputken. Kaivoin vielä ojan tynnyriltä säiliölle, muutaman metrin. Sinne upotin putken ja pään asettelin säiliön kannen alle. Täytin ojan ja jäin odottelemaan sadetta.

Vaivattomasti vesisäiliö täyttyi, tynnyri ei tulvinut yli. No, sitten sieltä oli vielä saatava vesi kasvimaalle. Hain Rytköseltä halvan vesipumpun, ostin pitkän letkun, tein asennukset ja vesi virtasi ylöspäin. Vuosia kului. Valkoiset rännit alkoivat mustua. Lämmityksestä uunista kohonnut noki mustasi ne, samoin syöksytorvet. Syksyllä putsatessani kouruja otin mukaani märän rätin. Onneksi noki lähti pyyhkäisyllä. Tikkaani eivät ulottuneet aivan siihen alapuolen nurkkaan, josta olin poistattanut rännin. Totesin veden valuvan tippoina yli reunan. Ränni oli täynnä moskaa. No, jonain päivänä saan sinne asennettua riittävän korkeat tikkaat.

Kolmosputkessa aloin katsella muovisia sadevesikaivoja. Alusta oli edelleen kuiva, keväisin kellarin hiekka alkoi hieman tummua seinän vierestä. Päätin kaivaa sadeveden putkeen. Kuusi kaivoa ja viisikymmentä metriä reiätöntä salaojaputkea. Satamillinen oli standardi. Minä laitoin 50 millisen. Alarinteeseen ei tarvinnut syvälle kaivaa, vesi juoksi norjasti. Tontin rajaan kaivoin matalat kuopat putkien päihin, ja aloin sateella kiertää taloa ja seurailla veden kulkua. Verratonta. Toimi vaivattomasti yhden kevään. Vesi juoksi maan ollessa vielä jäässä.

Toissa keväänä ilmat renkkasivat. Pakkasesta suojaan ja takaisin, monta kertaa. Lopulta putket jäätyivät. Siihen loppui lirinä. Ei vedestä haittaa tullut, mutta jotensakin tappiolta se tuntui. Aloin katsella sellaisia sähköisiä sulanapitokaapeleita. Netistä niitä olisi saanut ostaa, mutta ensi oli saatava ulkoseinille pistokkeet. Appara lupasi tulla niitä asentamaan. Klapit ehtivät tulla ensin. Ajoin ne sitten alustaan kottikärryillä. Niitä oli niin paljon, että täyttivät tilan kattoon saakka, eikä sähkäri enää mahtunut toimimaan.

Katselin ja autoin syksyn vesiä. Hyvin sujui kevääseen saakka. Putket jäätyivät ja vesi lirisi entiseen tapaan syviin kuoppiinsa kaikissa nurkissa. Puut olen jo polttanut alustasta vähiin, asentamaan pääsee jo. Täytyypä soitella Apparalle.

Suomalaisella Klubilla Helsingissä v. 2018

Meillä oli kokous Helsingissä. Kaikki olemme jo eläkkeellä täysin palvelleina. Soitin Jamille ja tarjosin kyytiä. Hän soitti takaisin, ja kertoi asuneensa Helsingissä jo vuosikymmeniä. Päivitykseni oli mennyt vanhaksi, se laahasi vielä ajassa 70 luvulla.

Aamulla nousin epätavallisen aikaisin, kahdeksalta. Klubilla alkaisi lounas 12.30, mutta Paula piti viedä sitä ennen Valkeakoskelle. Lunta sateli, pientä pakkasta, toivoin kelin olevan kohtuullisen. Puoli kymmeneltä poistuin Valkeakoskelta ja ajoin moottoritietä kohti kokousta. Muutamia autoja oli tienposkessa, hyytyneenä tai kolaroituina. Päätin ajaa parkkiin Simonkadun puolelta. Edessä ei ollut puomeja, taulu ilmoitti heidän kuvaavan rekisterinumeron tullen mennen. Nuoli osoitti Simonkentän alueelle, löysin vapaan paikan läheltä hissiä. Ovet olivat lukossa, mutta aukesivat sisäpuolelta. Otin salkkuni mukaan ja könysin raput ylös kadulle. Klubi sijaitsee siinä aivan muutaman askeleen päässä, Koulukujalla. Ajoin hissillä viidenteen kerrokseen. Narikka otti takkini ja minä pujahdin eriöön. Tullessani takaisin katselin eri huoneissa olevia herroja, olisiko tutun näköisiä. Ei ollut. Menin narikalta kysymään, missä kokouksemme olisi. Siinähän se, aivan vieressä. Olin ensimmäisenä paikalla, jäin odottamaan muita.

Meille oli lupautunut Lasse Lehtinen luennoimaan Väinö Tannerista. Hänestä Lehtinen oli juuri saanut valmiiksi monisataa sivuisen teoksen. Tuttuja melkein viidenkymmenen vuoden takaa alkoi saapua. No, suurimman osan olin useinkin nähnyt näissä tapaamisissamme, mutta muutama oli sellainen, joita en ollut valmistumisemme jälkeen nähnyt.

Lehtinen saapui. Kätteli kaikki jämäkästi ja siirtyi pöydän päähän. Kokoon kutsujamme Jarmo Peltola piti lyhyen alkupuheen, jonka jälkeen siirryimme hakemaan lounaamme viereisestä buffet pöydästä. Alkupalat ja pääruoka maittoivat. Söimme ja ollessamme valmiina Lasse aloitti.

- Kerron Tannerista ajalta maailmansotien välissä. Kankaalle heijastettiin mustavalkoisia vanhoja kuvia ja kirjeitä sekä lehtileikkeitä. Tannerin tuntematon puoli alkoi selvitä. Eniten hämmästytti hänen valtava verkottumisensa, sekä nousu mitä moninaisimpiin tehtäviin. Osuuskauppa Elanto oli monessa roolissa Tannerin johtaessa ja luoviessa monissa karikoissa sen johtajana. Hämmästyttävää oli, miten hän kykeni sopimukseen punaisten kanssa, niin että Elanto sai kaikesta toimittamastaan elintarvikkeesta ja tavarasta maksun. Punaiset, otettuaan Helsingin haltuunsa ja aloittaessaan sodan, olivat menneet Suomen Pankkiin, josta he saivat alkuperäiset setelien painolaatat haltuunsa. Näin he alkoivat rahoittaa toimiaan ”aidoilla”, väärillä seteleillä. Tanner huomasi tämän, ja aloitti kasöörinsä kanssa öisin sarjanumeroiden perusteella erotella ”aidot” setelit. Ne he sitten laittoivat kiertoon edelleen. Elannon tase säästyi kunnossa, sodan jo loputtua.

Kansalaissodan voittaja, Kenraali Mannerheim pyrki vielä Tasavallan presidentiksi, mutta ei tullut valituksi. Hän jätti Suomen ja siirtyi ulkomaille. 30 luvulla Svinhufvud presidenttinä kutsui Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tässä virassa toimiessaan verkottui hän kaikkien merkittävien toimijoiden kanssa koettaessaan rakentaa Suomen puolustusta kuntoon. Väinö Tanner oli likipitäen ainoa henkilö, jonka puoleen hän ei kääntynyt. Muistelmissaan Marsalkka myönsi tämän olleen virheen. Myöhempinä vaikeina sotien vuosina yhteistyö kyllä sujui.

Jarmo Peltola kiitti Lasse Lehtistä ja luovutti kurssimme juhlajulkaisun hänelle. Minä vuorostani kirjoitin kirjaani "Kalastaja" omistuskirjoituksen ja liimasin ex libriksen. Luovutin teokseni Lasselle.

Saimme kukin eteemme tarjoilijan tuoman listan, johon merkittiin kunkin syömiset ja juomiset. Se piti lopussa käydä maksamassa ennen lähtöä.

Kysyin vielä, olisiko jollain mielenkiintoa kirjaani, minulla oli joitain kappaleita salkussa. Eivät ehtineet, ja minä poistuin huoneesta narikkaan. Jami eteisessä osti yhden, ja kirjoitin siihen omistuksen ja liimasin ex libriksen.
Kauppisen Erkin otin mukaani Parolaan, yhdessä kävelimme parkkiluolalle. En aivan muistanut reittiä, mitä olin tullut, jouduimme hieman palaamaan takaisin. Pääsimme Simonaukiolle. Sen nurkassa oli seinässä P merkki. Nykäisin ovea, ei se tieten auennut. Sivuseinällä oli ohje ja pieni nyrkin kokoinen näppäimin varustettu laite. Muistin ohjeen, että rekisterinumero täytyi muistaa. Mutta siinä laitteessa ei ollut kirjaimia. Luin ohjetta, siinä pyydettiin painamaan vain numerot. Minä painoin, kone pyysi pinniä, minä painoin ja heiluttelin korttiani koneen ympäri. Ei vaikutusta. Erkki huomasi ohjeessa, että eteen piti laittaa 0. Minä painoin ja taas kone pyysi pinniä. Erkki huomasi painaa ok painiketta. Minä en sitä edes nähnyt. Minä painelin taas numerot ja Erkki tempoi ovea. Yhden kerran sitten kuului piippaus, ja ovi saatiin auki. Sisällä oli maksuautomaatti. Työnsin tutun näköiseen luukkuun korttiani, ei mitään. Koetin uudelleen, kone ilmoitti tervetuloa, ja heti perään poista kortti.Minä poistin. Sitten kone ilmoitti, että työnnä kortti sisään, minä työnsin. Sitten sain ruutua hiplattuani koneen sylkäisemään kuitin. Sieppasin sen ja korttini ja aloin laskeutua rappusia Erkin kanssa. Tulimme tasanteelle, josta taas piti katsoa, mihin mennä. Minä tempaisin yhden oven auki, siinä oli P1, jonne yritimme. Erkki laajakatseisena huomasi P1 ja nuolen alas. Taas rappusia, ja parkki löytyi. Pääsimme ulos, ei puomeja, ei suljettuja ovia. Hienoa, kyllä tämä nyt sujuu. Yritin kääntyä Simonkatua alas. Sinne vei kaksi kaistaa, mutta sitä emme nähneet. Autoja oli koko kadun pituudelta jonottamassa. Peruutin takaisin ja jäin odottamaan. Valo vaihtui meille vihreäksi, minä nostin jalkani jarrulta ja polkaisin kaasua. Auto hyppäsi taaksepäin. Prkle, olin unohtanut vaihteen taka-asentoon. Siitäkin selvisimme, ei kolaria. Pääsimme Simonkadulle. Kaistanuolet kadun yläpuolella näyttivät suoraan, rautatieasemalle. En sinne kääntynyt, vaan kurvasin vasemmalle Mannerheiminkadulle. Tulimme Postitalon kohdalle. Turistibussi teki u-käännöksen edessämme. Noin ne muutkin ajelevat. Ennen Tullinpuomia jouduin vaihtamaan kaistaa oikealle. Siinä jyrryytti onnikka. Survaisin kaasun pohjaan, pääsimme onnikasta ohi, sen edessä oli pieni rako, siihen hyppäsimme. Lupasin Erkille tulla seuraavalla kerralla bussilla.

Rattoisasti keskustellen saavuimme Parolaan. Erkki sanoi ostavansa kaksi kirjaani, menimme sisälle kauniiseen punatiiliseen omakotitaloon. Sisällä tervehdin talon rouvaa. Sohvassa istui Martti Pura, ent. ministeri ja kaupunginjohtaja. Hänkin osti kirjan. Erkki oli tehnyt hemmetin hienoja kaappikelloja, niitä oli kaksin kappalein. Pura sanoi hänelläkin olevan Erkin tekemä kello.

Katsastin vielä Erkin työtilan. Puutöitä hän tekee niinkuin minäkin. Työhuonekin näytti samanlaiselta kuin minun, sekaiselta. Puumiesten ongelma, kun ei malta pientäkään palaa laittaa pois.

Lunta alkoi taas sadella Sääksmäkeä lähestyessäni.

Aamulla muistin, etten ollut maksanut laskuani. Soitin klubille ja pahoittelin. Lähettävät laskun.

Suuret ikäluokat v. 2018

Elämämme sotien jälkeen syntyneinä

Suuret ikäluokat, 1945-1950 syntyneet, aiheuttavat edelleen melkoisen keskustelun poliitikkojen ja eri asiantuntijoiden kesken. Syntymästäni saakka olen tiennyt kuuluvan tähän mystiseen joukkoon. Kansakoulua kävimme kahdessa vuorossa. Kuulin opettajan sanovan, että seuraavana päivänä pitää tulla kouluun kello kolmetoista. En ollut sellaista aikaa kuullutkaan. Kotimatkan sitten hoin tuota aikaa mielessäni, etten sitä unohtaisi, ja parkaisin sen heti äidille. Selvisi senkin ajan tarkoitus. Koulumatkamme jatkuessa oppikouluun, saimme neljä rinnakkaisluokkaa. Kaikissa oli sellaiset kolmekymmentä-neljäkymmentä oppilasta. Tuollainen joukko aiheutti luokkatilojen puutteesta johtuen kiertämistä luokasta toiseen. Seuraavana vuotena perustettiin viides rinnakkaisluokka, II E. Armeijaan mennessämme jouduimme lyhennetylle asevelvollisuudelle. Valtio säästi kuukauden koulutuksestamme. Eipä tuo haitannut.

Seuraavaksi oli kipuaminen opiskelemaan. Meitä ylioppilaita oli yli kymmenen tuhatta, ensimmäisen kerran maassa. Oli siinä kilpailua opiskelupaikoista. Jotenkin siitäkin selviydyimme ja pääsimme kiinni ammattiin ja töihin. Kiitosta emme koskaan saaneet. Emme silloinkaan, kun teimme töitä mahdottomasti, maksoimme veroja mahdottomasti, ostimme hyödykkeitä ja rakensimme kotitaloja mahdottomasti. Rakennusfirmat tekivät huimaa tulosta keksittyään betonielementit, vai olikos ne kopioita Itä-Sakasta. Mauno Koivisto kulki Suomen Pankin johtajana katselemassa uusien asuinalueiden paikkoja Helsingin liepeillä.. Isot pojat sitten päättivät aloittaa elementtirakentamisen, pakko kun oli asuntoja saada. Silloin ajatuksena oli, että talojen tulisi kestää kaksikymmentä vuotta. Niin kaameaa rakentaminen olikin, että niiden olisi ollut hyväkin joutua täytemaaksi teiden alle.

Tuli 60-luku ja hirmuinen väkimäärä työntyi Ruotsiin ja muualle töihin. 70-luvulla alkoi meidän vuoromme väkiluvun nostamiseksi, ja silloin Suomi alkoi ojennella käsivarsiaan länteen. Inflaatio oli parhaimmillaan 16-18 prosenttia. 80-luvulla alkoi hirmuinen nousukausi, palkat nousivat ja nousivat. Avattiin linkki tavallisille ihmisille ulkomaisiin lainoihin. Niihin oikein kehotettiin. No mehän velkaannuimme, kun oikein pyydettiin, Suomen Pankki ja valtiovalta. 90-luku oli kaameaa pudotusta. Mihinkään eivät rahat riittäneet, valtiolla saati yksityisillä. Esko Aho devalvoi, yli 30 %. Siinä silloin nousi ulkomaisen velan pääoma samalla prosentilla. Nyt alkoi marina, me olimme olleet kevytmielisiä, tuhlareita kaikki tyynni. Ei herroille voi olla mieliksi. Onneksi hurjin skenaario ei toteutunut. Aho ei irtisanonut kunnan ja valtion työntekijöitä. Toiseksi hurjin toteutui. 50.000 yrittäjää ajettiin konkurssiin. Samassa menivät takaajatkin. Pankit saivat piikin auki, ja ne sitten rahastivat konkurssipesät kahteen kertaan. Ensin takaajilta, sitten hyvillä myynneillä. Reaaliomaisuushan ei mihinkään kadonnut. Omistajat vain vaihtuivat. Hirveää jälkeä vieläkin maksavat ne, jotka Suomen nostivat, rakensivat, investoivat, työllistivät, takasivat. Iso osa heistä on suurista ikäluokista.

Nyt olemme kaikki jo eläkkeellä, v. 50 syntyneetkin. Vuosikausia saimme kuulla olevamme aiheuttamassa tulevien eläkeläisten köyhtymisen. Työeläkkeitä varten kerätyt varat eivät riittäisi meidän päästessä ansaitulle eläkkeellemme. Meille vakuutettiin ensimmäisten kymmenien miljardien kasautuessa aina 50 miljardiin, että se on tavoitetaso, jota tarvitaan puskurina. Summan noustessa 100 miljardiin kukaan ei enää muistanut vanhoja puheitaan. Meidän eläkkeitämme sitten keksittiin leikata, taitettu indeksi takasi meidän suhteellisen köyhtymisen palkansaajiin verrattuna. Pommista vielä muistuteltiin, kunnes rahastot kasvoivat yli 180 miljardin. Vieläkin kaikuja siitä on, vaikka työeläkevarat ovat aivan näinä päivinä 200 miljardia euroa. Huikean ennustuskyvyn omaavat eläkelaitosten johtajat sanovat kirkkain otsin, mitä tulee tapahtumaan viidenkymmenen vuoden kuluttua. Rahastot tietenkin loppuvat, meidän takiamme. Mitenköhän he saavat meidät elämään vielä silloin?

1945 syntyneet ovat jo yli 70 vuotiaita, suurin ikäluokka -47 syntyneetkin jo kaikki pitkään eläkkeellä olleita. Mielenkiintoisin avaus tuli Raimo Sailaksen kirjoittamassa HS:n kolumnissa. Hän varoitti, että julkisiin menoihin tulee 2020 luvulla suuria lisäpaineita, kun suuret ikäluokat saavuttavat hoidon tarvetta lisäävän 80 vuoden iän. Enää puuttuu hautaustoimistojen valitus ruumisarkkujen riittämättömyydestä 2030 luvulla.

70-vuotisjuhlan runo Kurisjärvellä v. 1993

 

Seitsemänkymmentä vuotta ajastaikaa.

Muistot tulee kauempaa.

Suomen heimo sijoillaan,

asuen ja taistellen,

leipänsä ain tienaten.

Hämärään mi kätkeytyy,

ehkä joskus selviytyy.

Meillä aina susi, karhu,

vastuksena hallan kauhu.

Täällä seisoi mies ja nainen,

tulevaisuuteen uskoi vainen.

Lapsellensa rakensi,

suvullensa turvaksi.

Oli Ruotsi, miehet joutui,

Saksassa näin sodat hoitui.

Palanneita oli vähän,

Koti tunsi kaiken hädän.

Talonpoika rakensi,

kaskesi ja raivasi.

Suku kasvoi, meille nousi,

uusi laki, uusi vuosi.

Kohosi kirkot, laajeni kylät.

Pitkin maata syntyi hyvät,

kauppapaikat, tiet ja jyvät,

voin ja tervan hyväksyivät,

ulkomaille kaiken myivät.

Venäjä ja sota suuri,

meille oli surun juuri.

Ruotsin valta irtosi,

otteensa kun kirposi.

Autonomian sijaan saimme,

kieli, koulu turvanamme.

Kauppa meillä laajeni,

kosket kansa raivasi,

sahat, tehtaat rakensi.

Kaupungitkin meillä kasvoi,

rauhan aika, väestöt yleni,

miljoonan, rajan yli kiipesi.

Vuosisata vaihtui, palo alkoi.

Venäjä, Saksa sotaan aikoi.

Vallankumous idässä tuli heille,

itsenäisyys päässä meille.

Vaan mitä täällä,

kurjuus, sota Suomen päällä.

Taiston kumu yli maan,

vapautta toivotaan.

Loppuu pauhu

haipuu sauhu.

Seisoo Suomi jaloillaan,

maatamme taas nostetaan.

Ilta Kurisjärvellä v. 1992

Opettaja oli ollut Kylmäkosken kirkonkylällä kokouksessa. Ei siellä oltu saatu aikaan hänen mieleisiään päätöksiä kaikissa asioissa, muttei niin pidä ollakaan. Nyt oli vain niin, että ensi syksystä tulisi vaikeampi kuin hän oli kuvitellut. Muut asiat odottivat. Ilmat olivat pitkään olleet lämpimän puolella ja lumi suli vauhdikkaasti. Tavallisia kyläteitä ei voinut enää ajaa, ne olivat jo murtuneet isoille kuopille. Opettaja ajoi Viialaan, ja päätti kirjakaupassa asioidessaan myydä matkakirjaa Espanjasta. Nuorempi neiti oli myymässä tavan mukaan. Hän lupasi hakea omistajan paikalle. Samassa talossa hän asui, matka oli vain takahuoneeseen. Siellä kuuluttiin selitettävän opettajalla olevan asiaa. - Pian neiti tulee. Hänellä on hieman huono kuulo, niin että puhukaa riittävän lujaa. Enköhän minä pärjää, ajatteli opettaja. Neiti tuli, ja hänen käden puristuksensa oli yllättävän luja ja viipyi pitkään. Tukka oli harmaantunut, lasit silmillä, mutta katse oli suora ja hymyilevä. - Tässä olisi matkaopas Espanjaan. Veljeni on sen kirjoittanut. Kannessa oli paha kyllä rohkea kuva ruotsittaresta isoine rintoineen rannalla. Kaupan ikkunassa oli pääasiassa uskonnollista kirjallisuutta. Heti hintaa kysyttyään neiti teki ostopäätöksen, vaikkei se hinta ihan opettajan tiedossa ollutkaan. - Katsotaan nyt sitten, menisikö kaupaksi. Opettaja kertoi kirjan tulevan postissa, ja siinä olevan tarkka hinta. Juteltiin vielä hieman, ja erottiin hymyillen. Kaupan ikkunasta opettaja katsoi autonsa valojen olevan himmeät toisella puolella, käytyään katsomassa hän huomasi sen olevan vain heijastuman aiheuttama virhe. Auto oli edellisenä päivänä katsastettu, ja se oli hyväksytty ensi yrittämällä, vaikka olikin jo 13 vuotta vanha. Hyvässä kunnossa sitä oli pidetty.

Ajaessaan Viialan läpi päätti opettaja poiketa kylään. Siellä olisi pian synnytyksen hetket käsillä, ellei olisi jo pitänyt tapahtuat, ei sitä voinut niin tarkasti muistaa. Ulko-ovikellon ripeä rimpautus, ja nousu jo yhden rapun välin jälkeen toi jo koiran haukun korviin. Ovikelloa soitettuaan alkoi opettaja epäillä, ettei siellä muita olisikaan, mutta avautuihan se ovi, ja lyhyttukkainen tuttu sieltä kurkisti, ja koira livahti tervehtimän. Voi kuinka sen kuono nuuskutti ja häntä vipatti. - No hei, tule sisään, mä luulin, että sieltä tulisi toinen Pekka. - Voi kauhea millainen maha sinulla on. Ei ollut synnytys vielä tapahtunut. Oli jo kuulemma laskettu aika ohitettu. Kai se pääsiäisen kohdalla tapahtuu, tai sitten täytyy auttaa. Puhuttiin oppilaista ja vanhemmista. Ihmeteltiin ja vertailtiin. Samanlaistahan se on työ joka paikassa. Ei siinä vielä päästy muihin aiheisiin, kun ovi taas kävi, ja toinen Pekka astui sisään. Siinä mietittiin soittamisen vaikeutta, kun harrastajalta se ei millään tahdo sujua mallikkaasti. Yksin vielä jotenkin, mutta ota siihen sitten kaveri mukaan, niin heti saat alkaa laskea tahtia, ja väärinhän se menee.

Juotiin teetä ja kahvia ja syötiin itse leivottua kääretorttua. Pekka siinä mietti varpajaisten viettoa, ja sitä täytyisikö sitä vielä käydä Toijalassa viinakaupassa, se kun olisi kiinni seuraavat viisi päivää. Mitä sitä sitten voisi kavereille muutoin tarjota. Samaa matkaa ajettiin peräkkäin Toijalaan. Opettaja ajoi edellä ja varoi kovasti ylittämästä nopeusrajoitusta. Sillan kohdalla hän heilautti takana tuleville kättään, he kun poikkesivat keskustaan.

Koululla Kurisjärvellä olikin pihalla väkeä. Tänään olikin kerhoilta, muisti opettaja. Omia oppilaita siinä näkyi myös olevan, ja heillä pieni musta koran pentu. Mistä lie tullut, ajatteli opettaja heilauttaessaan kättään oppilaille. Siihen hän jäi seisomaan ja katselemaan koiraa lasten viereen. Niin se oli kuin hänen oma koiransa pentuna. Siitä oli täytynyt luopua, ja se oli surullinen tunne opettajan mielessä. Eläinlääkäri oli sille antanut piikin, ja niin luottavaisesti se oli kohdannut loppunsa nukahtaessaan tutun ihmisen jalkoihin. Voi kuinka sitä koiraa oli itketty, monta päivää ja monen ihmisen voimin, mutta se raskas päätös oli ollut pakko tehdä.

- Kenenkäs koira se on? Se oli seurannut Maria ja lampsinut myös kerhoon. Mitä sille sitten nyt tehdään. Siinä sitä tuumittiin, ja ajateltiin sen menevän auton alle, jos sen yksikseen pihalle jättää. Opettajan auton peräluukontissa oli vielä hänen koiransa hihna. Se laitettiin pennun kaulaan ja naru kiinni keinun jalkaan. Eihän se siinä osannut olla. - Saatte ottaa sen eteiseen, ellei se osaa olla siinä. Opettaja lupasi lapsille, mennessään omalle puolelleen.

Lapset kolusivat sisälle, ja pian sieltä alkoi kuulua pennun haukku ja aikuisen puhetta. - Opettaja lupasi, kuului selvästi asunnon puolelle saakka. Opettajalla oli asiaa kansliaan, ja hän meni eteisen poikki. Samalla lapset raahasivat pentua ulko eteiseen, missä se heti alkoi haukkua ja raapia ovea. Sinne se kuitenkin jätettiin, ja lapset menivät salin puolelle kerhoon. Tullessaan takaisin opettaja kurkkasi pientä vinkujaa ja rapsutti sitä hiukan. - Aikamoinen kuranaama olet, hän sanoi ja meni omalle puolelleen. Jonkin aikaa kuului pallon läiskettä seinään ja pennun ulvahduksia. Pian kerho loppui, ja kai pentu pääsi taas lasten kanssa, sillä melu koulun puolelta loppui.

Opettaja kävi vielä luokassa ja laittoi ikkunan auki, sillä päivällä oli petsattu linnun pönttöjä, ja luokassa oli kova haju. Samalla opettaja nosteli käytetyt pensselit komeroon ja linnunpöntöt sinne seuraksi. Pitäisi vaan muistaa laittaa ikkuna myöhemmin kiinni, opettaja ajatteli mennessään omalle puolelleen.

Konserttimatka 9.3. -18

 

- Onko lippu mukana? - On. - Onko piikki? - On. Onko puhelin? - On. Vastailin kävellessäni eteiseen laitamaan takkia niskaan ja saappaita jalkaan. Eteisen ovi avautui, Paula työnsi puhelimeni oven raosta. Tjaa, no, laitoin laukkuun ja astelin ulkorappuja. - Soita sitten kun olet tulossa lähellä. Me tulemme takit päällä vastaan pihalle.

Uutta lunta oli satanut, tie oli jäässä ja liukas. Ajoin varovasti mäkeä alas, jarruttelin ajoissa, etten liukuisi tielle ja kolariin. Tiehaarassa perä heitti hieman. - Kas, on kyllä huono keli kitkarenkaille, miutta mennääs nyt. Pikatielle ajaessani auton perä taas heilahti mustalla jäällä. - Mennääs varovasti nyt, ei puhettakaan helposta reissusta. Nopeuden nostin hiljalleen seitsemään kymmeneen. Eivät näyttäneet muutkaan kovempaa ajavan. Tie oli aivan musta, hieman lunta liirteli valoissa tiellä. Ennen Taavetinlahtea päätin ajaa takaisin Sääksmäen tien kautta. Hiukan aloin rentoutua, ajo vakaantui, ja suuntasin Tampereelle. Ohituskaistaa mennessäni takaa tulevat jäivät taakseni. Eipäs, taaimmainen alkoi puskea lumista kaistaa ohitsemme. Pääsi takaisin ilman vahinkoa. Vasta moottoritiellä pinta oli sula. En ohittanut ketään, muut saivat sen tehdä.

Parkkipaikalla jätin autoni tien laitaan, muiden taakse. Lunta oli ajettu tien posket täyteen, ura oli kovin kaventunut. Kuuntelin kymmenisen minuuttia Classic kanavaa autossa, ja lähdin tietä kävellen alamaahan. Saappaissa olisin kyennyt hyvin kahlaaman vallin yli kävelytielle, mutta päätin hipsiä autojen viertä. Liukasta oli siinäkin. Kaksi autoa tuli takaa, jolloin seisahduin ja katsoin niiden ohi ajoa. He joutuivat pysähtymään liikenne valoihin, ja minulle jäi vain pieni kaltto soiro edetä lumivallin ja autojen välissä. Ollessani etummaisen auton etupyörän kohdalla valot vaihtuivat. Kuski päräytti kunnolla etuvetoisen autonsa sutimaan jalkani vieressä. Hiukan katselin, että kuinkas tässä käy. Hyvin kävi.

Vein takkiani naulakkoon. Olin riisunut sen käteeni etukäteen. Voi tavaton, mikä ryysis. Pariskunta edessäni riisui takkejaan vasta siinä pienessä lävessä, enkä minäkään voinut ohittaa. - Anna minulle takkisi, laitan sen naulakkoon. Miehellä oli pelisilmää. Katselin mihin kohtaan hän takkini laittoi. Punnersin vapauteen, päin kävelevien takillisten ihmisten lomitse. Hain esitteen tiskiltä ja aloin katsella Jakkea ja Ullaa. En nähnyt, ja kävelin saliin istumaan.

Nuori ja ultrahoikka Klaus Mäkelä johti illan musiikin. Alkupalana kuulimme suomalaisen säveltäjän Sauli Zinovjevin Batteria orkesterille. Lyömäsoittajien jymähtävä alku soi kuin hälytysajossa, kunnes kolmen huilun helpottavat sävelet kaikuivat omaan tilaansa. Musiikki jatkui hyvin tummien, syvien vesien vallassa, ja alttojen sointi vakautti kulun, antoi laulun. Sen nappasivat huilut ja ykkösviulut, kakkoset ja tuuba. Jouset kiisivät väreinä, jotka katkesivat rumpuihin, kuin kuolema olisi takana. Uljas koonti loppuun.

Mäkelällä oli hiukan vaikeuksia uuden kappaleen ja orkesterin kanssa, miten sitten solisti?

Igor Stravinskyn Viulukonsertto D-duuri toi lavalle Sergey Malovin, kuin kaksi kloonia kävelivät tummissaan molemmat alkutaputuksiin. Odotin kovasti lempisoittimeni lentoa nuoren venäläisen käsissä. Ensimmäinen osa oli pettymys. Mäkelä ei saanut orkesteria soimaan niin, että solisti olisi kunnolla kuulunut. Aloin jo epäillä paikkani sopimattomuutta, akustiikkaa. Vallankin ensimmäisen osan lopussa solisti jäi orkesterin jalkoihin. Toisessa osassa Mäkelän ote parani. Alku oli loistokas, solistin viulu oli lempeän kuuluva, huilut ja oboe tukivat erinomaisen mainiosti solistia.

Kolmannessa osassa solisti alko loistaa hitaissa osissa, jossa huilut ja Malov soittivat meidät kevääseen, johon pohjavireen antoivat bassot. Neljännen osan alku oli taiturillinen solistin näytös. Orkesteri antoi kaiken tukensa, ja Mäkelä alkoi olla yhtä musiikin, orkesterin ja solistin kanssa.

Taputukset olivat hyvät, eivät erinomaisen vaikuttavat, kolmannen esiintulon jälkeen Sergey Malov aloitti ylimääräisen. Se oli konsertin taitekohta. Hämmästyttävää, miten kaunis viulun ääni nyt täytti koko salin. Kuulijatkaan eivät yskineet. Esiin tuli soittajan täydellisyys, yhteys viuluun ja yleisöön. Saimme kuulla tämän kauden ehdottoman helmen. Nyt taputimme raivokkaasti.

Väliajalla katselin taas Jakkea ja Ullaa, mutteivät silmäni heitä tavoittaneet. Juttelin Hannelen kanssa, hiukan terveydestä, hiukan tanssista ja hiukan musiikista.

Mäkelä asteli saliin mestarina. Dmitri Sostakovits, Sinfonia no 5 d-molli op. 47 Soi räjähtäen, alusta alkaen kapellimestari ja orkesteri sukelsivat flou-tilaan. Alun haparoinnit olivat unohtuneet, Mäkelän jalat olivat mestarillisuuden lähteillä, ja orkesterin tunnelma oli täysillä ammentamassa meille sinfonian, joka jähmetti kuulijat loistokkaaseen tunnelmaan.

Kumimatto vv. 2018

Istuin autossa Kaaripolulla. Auringon valo kiillotti kerrostalon seinän. Edellisenä kesänä sen maalari oli käynyt läpi. Kaunista työtä, oiva vaalean keltainen väri. Odotin Jakken ilmestymistä alaovesta. Pipo syvällä päässä ja nyrkissä jokin tumma möykky. - Terve, katsos, toin sinulle tällaisen. - Kiitos, mitä sinä näitä minulle kannat. Laitoin Riga kilohailipurkin takapenkille. Kyllä se maistuu leivän päällä, ajattelin kääntäessäni auton Ulkun suoralle. Aloimme puhella, viime kerrasta oli jo aikaa. Siinä sitten Kirjaskadulla havahduin siitä, missä olin ja minne olimme menossa. - Katsos, minne nyt mennään, käännynkin Teollisuustielle, ajellaan siitä sitten Sääksmäen silloille ja Riihimäelle. Koetan hakea st1 huoltoasemaa. Sain sieltä alennuskortin. - Mikäs siinä automyymälän vieressä on? - Se on ABC. -No niin onkin. Käännyin tankkaamaan. Asemalla ei ollut ketään edessä. Kaivoin S kortin ja työnsin sitä aukkoon. Automaatti ei sitä tuntenut. Tankkasin siis ilman alennuksia, taas. Pipon jouduin ottamaan autosta kaljun peitoksi.
Moottoritiellä oli hyvä keli, sula ja kuiva asfaltti, eikä juurikaan liikennettä. - Mennään nyt ilman tytön ohjeita Riihimäelle saakka, siitä käännymme Lahden tielle. Siellä ennen Oittia saa navi nousta ohjaamaan. Vakionopeuden säädin piti vauhdin tasaisena. En saanut viimeisimmästäkään tolpan välähdyksestä sakkoa. Lappu kyllä tuli, mutta se oli vain huomautus. - Ihme mäihä meillä. On varmasti aika harvinaista saada kaksi huomautusta peräjälkeen. Vallankin, kun molemmat kerrat sattuivat huomaamatta tolppaa.

Riihimäellä nousimme jo tuttua ramppia ylös sillalle ja Lahtea kohti. - Tuossa on pysäkki, toppaan siihen hakemaan tytöstä kartanlukijan. Tuosta navi päälle. Kaivoin laukusta puhelimen. Olin jo edellisenä päivänä kirjoittanut sen muistiin osoitteen. Naps, ja käskin koneen ajaa kohteeseen. Ei onnistunut. Ilmoitti, ettei gepsi ole päällä. Painoin OK ja koetin uudelleen. - Mikäs tässä nyt on, en pääse eteen päin. Luin ohjeet jälleen, ja menin valikkoon, missä sain gepsin päälle. - No nyt tämä pelittää, kuunnellaas ohjetta. ”Käänny vasempaan ja aja sitten tätä tietä.” - No taas se temppuilee, emme me tee käännöstä, emmehän me ole vielä lähelläkään Oittia. Ajoin suoraan pari sataa metriä, ja tyttö puhelimessä oli samaa mieltä, suunta oli oikea. - Meinasi vaan taas jymäyttää meitä, niin kuin Ilmajoella. Mikähän siinä on? Ehkä päivityksestä johtuva vika. Vaan on tämä tie ollut paikoillaan silloin, kun navia on tehty.

Kymmenen kilometrin jälkeen tuli tienviitta Hausjärvelle. - No nyt me alamme olla lähellä, mitäs tyttö nyt sanoo. - Käänny oikealle, käänny nyt. Meinasin varautumisesta huolimatta ajaa ohi risteyksen, se olikin aivan kylätie. - Nyt kyllä menemme harhaan, tuumasi Jakke katsellessaan mutkaisen tien varren pieniä omakotitaloja. - Ei, kyllä me voimme olla oikeassa, mennääs nyt. ”Käänny oikealle ja aja sitä sitten kaksi kilometriä, niin olet perillä.” Minä ajoin. Tuli tienhaara, eikä tyttö noussut neuvomaan. - Topataas tässä ja katsotaan tienviitat, mitä niissä lukee. No kas, on joku voimansa tunnossa kääntänyt viitan aivan mutkalle. Ajoin tienhaaran yli, kunnes näin mitä kilpeen oli kirjoitettu. Kohta sen jälkeen tyttö sanoi meidän olevan perillä. Vasemmalla oli suuri teollisuusrakennus. - Minä sain ohjeet ajaa rakennuksen taakse, siellä on nosto-ovi, ja siinä henkilöovi. Liu`utin auton hiljaa nurkan taitse. Siellä oli nosto-ovi mutta siinä ei ollut pientä ovea. Sen sijaan siinä oli vieressä iso rautaovi, ja seinässä luki oikea nimi. - Minä käyn nykimässä ovea. Jakke astui myös autosta ja laittoi tupakaksi. Ovi oli visusti lukossa. - Minä jatkan autolla kulman taakse. - Minä kävelen koettamaan noita jo näkemiämme ovia ja polttelen siinä samalla. Uuden nurkan takana oli oikean lainen nosto-ovi. Menin sisälle ja tulin laajaan halliin. Ensin en nähnyt ketään sisällä. Astelin eteen päin, ja oikealla hallin perällä oli kaksi miestä. - Terve, tulin hakemaan sitä mattoa. Olin aamulla ennen lähtöä soittanut, että olisivat paikalla. - Terve, sitä kumimattoa, se on täällä. Kävelimme mattorullia täynnä olevan rullakon luokse. - Se on tämä, mies sanoi ja kumartui ottamaan sinisessä muovikääreessä olevaa rullaa. Minä nappasin toisesta päästä kiinni. Ähkäisin, tämähän on raskas. - Kumi painaa, onko sinulla auto tuolla ulkona. Jaksatkos kantaa? - Minulla on toinen mies mukana kyllä, mutta voinkos käyttää tätä tyhjänä olevaa rullakkoa? Nostimme mattorullan siihen, ja minä vieritin maton sen avulla kevyesti auton viereen. Myyjä tuli myös ulos, ja kun Jakkea ei näkynyt, nosti hän sen yksin takaluukkuun. - No jopas, sehän kävi voimalla, kiitos kovasti. Käänsin auton, ja Jakke asteli kulman takaa kyytiin.

- Mikä sinulla siellä on, mihinkäs sitä aiot käyttää? - Laitan osan siitä takakuistille ja osan autotalliin. Teppo laatoitti minulle pyörien alle hyvät laatat, mutta siihen keskelle jää betoni paljaaksi, eikä se kestä jäätymistä ja sulamista. Betoni murenee. Olen sitä paikannut, mutta taas murenee, nyt paikan vierestä. Laitan kumimaton sen päälle.

Ajelimme ennen puolta päivää takaisin Valkeakoskelle. Totuttuun tapaan Jakke kävi kaupoilla, nyt Tokmannissa, tuli kassinsa kanssa autoon ja antoi minulle pienen pussin lakritsia ja ruisleipänappeja. - Perjantaina näemme konsertissa, Ulla oli hankkinut meille liput. Missä sinä istut. Olimme aika lähellä, B puolella muutaman rivin päässä toisistamme. - No kyllä siellä nähdään, terveisiä.