Juhannus v. 2018

Juhannusta

Synkeät terveiset tropiikista, virtaukset Atlantilta, tuulta, sadetta. Pitkään odotettu elämän virkistäjä. Sattui vielä hyvään aikaan, juhlailtaan. Mitä kylmempää ja sateisempaa, sitä vähemmän hukkuneita. Matkasimme Hattulan Herniäisiin sukuloimaan. Voi miten kauniin pihan Sari olikaan saanut aikaan. Yläpihan nurmikko jatkui rakennuksen taitse ja aitan sivuitse polkua pitkin rantaan. Aitan sivulle eteen sillan pieleen hän oli koonnut isoista lohkareista kivipenkin, jossa istutukset ryöppyivät silmään sopivasti. Alarakennuksen puolella törmän alle ja saunan vierelle oli ilmestynyt lisää penkkejä. Kirjokuunliljan pitkä rivistö johdatti katseen järvelle.

Nostimme lipun ja lauloimme Siniristilippumme, useita säkeistöjä, melkein. Sisällä saimme kahvia ja valtavan määrän erilaisia kastettavia täytekakusta alkaen. Sari oli ottanut tilan haltuunsa muokaten sisustuksen värejä ja huonekaluja. Valkoinen ja kuultoväri sointuivat erinomaisesti vanhaan männyn punertavaan hohteeseen.

Vesku suunnitteli pihalle kroketista joukkuepelin. Hän yritti selittää sääntöjä keskustelun äänien yli. Kukaan ei ymmärtänyt mitään, joten lähdimme ulos pelaamaan. Uudestaan ohjeita, ei ymmärrystä. Aloitimme kuitenkin. Löimme kahta palloa joukkueena vuorotellen pitkässä ruohossa, ensin keppiin. Minä huusin aina, että osui, vaikkei mennyt sinne päinkään. Paulan lyönti tuomittiin osuneeksi. Taisi siihen keppiin jokunen osuakin. Sitten piti alkaa kiertää portteja pitkin pihaa. Muutaman lyönnin jälkeen alkoi hurja sade ja pakenimme sisälle. Mukavan napakka ja lyhyt peli. Voittajajoukkue vaan jäi ratkaisematta.

Minä nappasin lähtiessä autotallista lastoja kourallisen mukaan. Niitä olen vuosien varrella tehnyt kymmenittäin, eri puista, eri mallisia, eri pituisia, isoja ja pieniä. Ajattelin antaa niitä jokaiselle perheelle. Mukaan piti ottaa myös lasta Santerille. Hän oli jostain syystä jäänyt ilman siskosten saadessa omansa. Laitoin lastat pöydälle ja pyysin Saria valitsemaan ensin emännän lastan. Vuoron perään kutsuin Airista alkaen ensin naiset, sitten miehet ja lapset pöydän ääreen. Yksi lasta jäi kassiin. Paula pyysi sitä mökille vietäväksi. Annoin sen, ja hetken päästä pyysin sitä takaisin, koska Antti ei ollut vielä lentänyt Japanista Annansa kanssa juhliin mukaan.

Oi voi, sitä ei olisi pitänyt tehdä. Paula muistutti Santerin lastasta, otsa rypyssä. Hetken olin hiljaa, kunnes pääsin ratkaisuun. Puhumatta muille hyppäsin autoon ja ajoin Sääksmäelle. Sade ja märkä tie ulisi mennessäni moottoritietä, no, lujaa. Koppasin lastoja tallista ja karautin takaisin, no, vielä lujempaa. Antti ja Anna istuivat jo pirtissä, tervehdin ja vedin lastat taskusta heille. Saman tien vein Sarille Santerin lastan. Kiireessä katselin, että se olisi virheetön ja kaunis, kahdesta puusta ja visaa.

Kukaan ei kysynyt mitään, eivät ehkä olleet huomanneetkaan minun olleen puolisen tuntia poissa.

Vesku pyysi minua aloittamaan tietokilpailun. Tein siihen kysymykset edellisenä päivänä. Ne olivat monivalinta tehtäviä. Annoin jokaiseen kolme vaihtoehtoa, joista piti valita yksi. Paitsi yhdessä, jossa kaikki vaihtoehdot olivat oikeita. Porukat ratkoivat maantieteen, historian ja tietenkin juhannukseen liittyviä kysymyksiä. Pian ne olivat ratkotut. Aloitin tarkastuksen siten, että annoin oikeat vastaukset, ja pisteet. Välillä annoin pisteen kaikista vaihtoehdoista, siis vääristäkin, olihan kyseessä leikkisä kisa. Kolmestatoista kysymyksesta saivat sitten pisteitä kymmenestä neljääntoista. Paulalla oli jokerikysymys.

Vesku lupasi hoitaa palkinnot. Hän haki isot Ikean kassit täynnä kirjoja, laittoi niitä pöydän täys ja pyysi joukkueittain hakemaan, jokaiselle yksi tai kaksi kirjaa.

Televisiosta tuli jalkapalloa, sauna lämpeni, nuoret pelasivat selityspeliä.

Ajelimme suven valossa väyläämme Sääksmäelle.

Kissalammella v. 2018

Uupumaton hautoja

Istuimme laiturilla ja katselimme lintuja ja kaloja. Kalalokki teki pesänsä naapurin rannassa olevan kannon päähän. Siinä se istui ja hautoi. Viikkokausia ja aina samaan suuntaan katsellen, uupumatta. Hyvin harvoin ja vain hetkeksi irrottautui emon velvollisuudesta, kävi kalastamassa. Hääri siinä ympärillä toinenkin lokki, oli kaiketi edellisen puoliso. Ei saanut kuitenkaan juurikaan hautomisvuoroa. Naapurin mökillä ei käynyt ketään, eikä viereiselläkään. Se taisi olla syynä hieman erityisen paikan valintaan. Yksinäinen pesijä koko lammella. Lokkeja ja tiiroja kyllä muutoin lenteli huutelemassa nimeään. Ruokaa niille riitti yltäkylläisesti. Lampi oli hyvin toipunut muutamien vuosien takaisesta happikadosta, joka vei koko kalaston karppeja myöten. Kuolleet kalat nousivat keväällä pintaan ja lokeilla sekä variksilla oli hurjat syömingit.

Varpusen poikaset lensivät pesästään, lokki vain hautoi. Ajattelin jo, ettei sillä ollut pesässä kelvollisia munia. Kalanviljelyslaitoksen poistuttua lammelta vesi oli puhdistunut. Jokakesäinen leväpuuro katosi vuosiksi, saunominen ja uiminen kävi hyvin. Olisi siitä Lotta koiramme voinut janoonsa juoda. Mäyris oli rakkaamme, saunaan se tuli mielellään hetkeksi, uimaan sitten ei oikein mielellään. Kuumalla seisoi rantavedessä.

Kalat olivat kasvaneet, särjet ensin pieniä sinttejä, puolen sormen mittaisia. Nyt niitä uiskenteli laiturin vierellä sukellusveneen kokoisina hurjimuksina. Edellisten vuosien onginta ei enää maittanut, tilalle aloitimme kalojen syöttämisen. Pullan siivuja palastelimme sormissa ja heitimme niitä veteen. Särjet ja jokunen ahvenkin olivat oppineet odottamaan meitä laiturille. Ensimmäisen palasen perään ampaisivat joka suunnasta, isot ja pienet. Välillä paiskautuivat ilmaan saakka kiihkossaan. Selkiä oli niin paljon, että niiden päällä olisi voinut kävellä.

Nopea häivähdys, kuin salama, kalat pärskäyttivät vauhtiin pyrstöillään niin kiivaasti, ettei niitä siinä vauhdissa edes nähnyt. Hauki ystävämme kaahasi kierroksensa laiturin alta, joskus sai saaliin, useimmiten ei osunut hampaat. Aurinko paistoi,väreet eivät rikkoneet pintaa, vesi oli kirkas pohjaan saakka. Heittelin palasia ulpukan lehtien viereen. Syönti vaimeni ja loppui. Muualla vanha kuhina jatkui. Hauki, se oli lipunut aivan ulpukan varsien eteen. Etummaiset evät hieman liikahtelivat, silmä katsoi värähtämättä eteen. Särjet hyvin tiesivät hauen läsnäolon, väistivät noin kolmisenkymmentä senttiä sen edestä. Kauempana uivat hurjaa rinkiään pullanpalojen perässä.

Pohjassa välähti, näin suomuja kasassa. Paula näki hauen lipuvan hitaasti särki suussaan. Muut jatkoivat ainaista syöntiään.

Aamulla kalalokki oli poissa pesästään. Istui laiturilla ja kutsui poikasiaan. Mekin aloimme seurata, josko poikaset tulisivat esiin. Emo lensi ympyrää ja kutsui, toinenkin vanhempi pyöri siinä kutsumassa, jopa muutkin lokit lammelta kävivät siinä huutamassa. Koko päivänä kutsu ei vaimennut, poikasia ei missään. Seuraava päivä, ja kutsu jatkui, uupumatta jaksoi emo huolehtia. Poikasia ei näkynyt. Sanoin Paulalle niiden kuolleen, jo pesässä tai heti sieltä hypättyään. Ne olisivat voineet hypätä suoraan veteen, ja emo olisi vienyt ne kaislikkoon.

Kolmas päivä, kutsut jatkuivat, neljäs päivä ja emo ei antanut periksi. Naapurin Paavo kertoi tavatessamme, että hän oli yöllä katsellut, kuinka heidän pihasta lähti kettu meidän rantaan. Ehkä sen poikaset saivat ravintoa.

Pikkuvarpusesta Leveälepattajaan v. 2018

Pikkuvarpunen punnertaa pihalle ensimmäistä kertaa.

 

Istuin korituolissa terassilla. Mikään terassi ollut, kunnon vanhanaikainen sisäänveto ulko-oven suojaksi, samalla siihen jäi pieni tila rakennuksen kulmaan. Pylväs hieman esti katsettani pönttöjen suuntaan. Siellä pikkuvarpuset pesivät, toinen pönttö on ilotalo, toinen tuohipönttö. Matti niitä rakenteli, ilotalonkin. Siinä on kaksi kerrosta, harjakatto ja reikien ympärillä maalatut ikkunat.

Kamera oli sylissäni, tähtäilin sillä lintuja ja napsin kuvia. Varpuset olivat ahkeria, veivät aina muutaman minuutin välein syötävää poikasilleen. Ääni pöntöissä lisääntyi, ja äkisti reiän suulla näkyi nokka. Tähtäsin sinne, säädin portaittain kameran säätöjä, napsin kymmeniä kuvia ja tarkastelin tuloksia. Lopulta löysin sopivat säädöt, ja aloin saada joltisiakin kuvia. Vaan siitä nokasta en saanut, oli liian kaukana ja liian pieni kohde. Lähemmäs en voinut mennä, olisi pitänyt kantaa tuoli aurinkoon. Päivän aikana aukoissa liike lisääntyi, esiin tuli pää ja silmät. Ne alkoivat katsella ympäriinsä, ensin emon perään, sitten ylös ja alas. Poikanen ei enää perääntynyt pesään emon tullessa. Nopea tuikkaus nokkaan ja uuteen hakuun. Jätin varpuset rauhaan ja menin saunaan.

Laiturilla sitten istuksimme uinnin jälkeen penkillä. Aloimme syöttää kaloja. Paula teki vehnäjauhoista sellaisen tiukan taikinan mukin pohjalle. Siitä kouraisimme pallukan sormiin ja koetimme saada sen irtoamaan napsauttamalla. Mälli lensi mikä minnekin. Kalat ihastuivat uuteen ruokaan. Vesi oli kirkasta ja seurailimme parven pyörimistä, siihen tuli isojakin hirmuja. Onkiminen jäi jo useita vuosia sitten. Hauskempaa ja vähemmän työlästä oli syöttää kaloja. Laiturimme alla majailee hauki. Sellainen puikkari, syöksähtää välillä hurjalla vauhdilla esiin. Kalat samalla vauhdilla karkuun. Hauki jää aivan laiturin viereen aloilleen, kalat alkavat taas syödä kaikessa rauhassa. Ei niitä hauki paljoa vaivaa liikkumattomana. Äkäinen pyrstön heilautus ja jousena ponnahtava liike niitä hermostutti.

Kalatiira

Hain kamerani, tiirat alkoivat kiertää lampea. Räksyt painelivat hurjaa vauhtia edes takaisin. Kalalokit aloittivat kailottamisensa ja uupumattoman lentonsa veden yllä. Naakat poukkoilivat elämän riemuaan, varis ilmoitti olostaan. Kas, selkäni taakse lennähti sinisorsauros. Laskeutui veteen kohahtaen, ui minua kohti ja narskutteli. Ilta-aurinko peilasi sen hohtavassa kevätpuvussa. Vesi värjäytyi kultaiseksi vastarannan ruovikosta. Oliko sama sorsa, jota jo aikaisemmin kuvasin, en tiedä. Naarasta ei näkynyt. Toinen uros lennähti aivan edellisen sorsan viereen. Ajattelin kovankin riidan syttyvän. Ei mitään, siitä sitten alkoivat rinnakkain uida lammen toiselle rannalle, kuin vanha pari.

Tiira ja lokki valkoisina kirkasta taivasta vastaan tuotti hankaluuksia. Taivaasta oli tingittävä, jotta linnuista sai kunnon kuvia. Siis sellaisia, joita voisin itse katsella. Opeteltavaa riittää.

Lammen pinnalla ulpukoiden lehtien ympärillä alkoivat sudenkorennot tanssinsa. Kuvasin niitäkin, mutta tulokset olivat huonoja, niistä ei tullut mitään.

Seuraavana päivänä istahdin taas korituoliin. Katselin pöntöille, liikettä näkyi. Emot hidastelivat ruokinnassaan, toivat vain pieniä annoksia, ja poikanen tunki tiensä edemmäs ulkomaailmaan. Aloin saada siitä ymmärrettäviä kuvia. Tolppa haittasi edelleen, siirryin istumaan portaille. Sain hyvän asennon ja kunnon asetukset ja jäin odottamaan. Nyt se tapahtuisi, poikanen lentäisi pesästä. Halusin sen nähdä ja kuvata. Emon hätäinen käynti poikasen luona ja istahtaminen ulos pöydälle rohkaisemaan pientä tuotti parin tunnin istumisen jälkeen ensilennon. Poikasesta oli hetken enemmän ulkona kuin sisällä, vielä epäröi ja pomps, ulkona oltiin. 

Ensilento

Seurasin sen lentoa, meni aitan takaa ja nousi sieltä katolle aivan harjatiilen päälle. Siitä sain kuvan poikasen silmästä, miten hämmästyneen näköisenä se katselikaan. Emo hääri siinä ympärillä.

Menimme illalla uimaan. Lammella oli kaksi joutsenta. Paula ei ensin uskonut kun siitä sanoin, katsoi sitten käteni suuntaan ja näki ne. Kamera täytyi taas ottaa käyttöön. Näky oli harvinainen, kolmeenkymmeneen vuoden aikana en ollut siellä joutsenia nähnyt. Lähetin naapurin Annelille kuvan niistä.

Aamulla menimme kirkonkylään kaupoille. Istuin tavan mukaan autossa odottamassa ja katselemassa. Äkisti näin vanhan leveälepattajan. Se nousi laskuasentoon kelkkapyörän päälle ja painui rinnettä alas huimaa vauhtia kirjavien kukkahousujen lepattaessa kuin lokin siivet.