Kellarissa koko kesä
1991 talomme valmistui. Halusimme siihen rossipohjan, ja Airaksisen Seppo sen suunnitelmaan piirsi. Tonttimme on loivassa rinteessä ja maaperä on melkein kokonaan hienoa hiekkaa. Helppoa perustusten kaivaminen ei kuitenkaan ollut. Rakentaja Viljasen Matti otti kokonaisurakan avaimet käteen. Hän aloitti marraskuun pakkasilla kaivuun ja anturoiden valun. Pakkasta oli 20 astetta ja kaivuri oli lujilla routaisessa maassa ja rakentaja valun kanssa.
Perustukset nostettiin betoniharkoista anturan päälle. Vielä valettiin saunan ja kellarin välikatto ja jäätiin odottamaan hirsikehikkoa Rantasalmelta.
Minä kuljin katsomassa perustusten sisällä ja mietin, miten lattia tuetaan. Matti oli nostanut betonitornit linjaan antureiden päälle pirtin alle ja makuuhuoneen alle. Vielä piti nostaa leivinuunin perusta tulevan lattian korkeudelle ja kaiken sai kääriä pressuihin.
Tammikuussa saapui lumiseen pihaan valtava kahden rekkakuorman lasti. Kahdessa päivässä piirtämämme hirsikehikko nousi harjaan ja sai aluskatteen suojakseen.
Juhannuksena Matti luovutti talon meille. Kuljimme ihmetellen sisällä ja ulkona ja aloitimme muuton Kurisjärveltä. Alustassa oli pellon puolella seisomakorkeus ja tien puolellakin pääsi kulkemaan hieman kyyryssä. Hiekka tarttui jalkoihin, se alkoi harmittaa. Tilasin betonilastin autotallin eteen pressun päälle ja aloimme miehissä kärrätä hankalaa lastia kellariin. Päivässä tuli valmista. Niemisen Osmo liippasi valun tasaiseksi. Sillä oli hyvä kulkea, eivätkä polttopuut enää olleet santaisia. Valu kiersi kellarin ovelta päätyseinään päin ohi uunin perustuksen ja siitä sitten toiselle uunin sivulle. Polttopuille riitti hyvin tuo tila, kunnes Paula hankki ensin yhden ja sitten toisen pakkasarkun Osmon liippaamalle pohjalle. Minä vein polttopuut sitten pitemmälle ja osin hiekan päälle. Lisäksi kasasin vuosi vuodelta enemmän ainespuita kellariin. Niitä alkoi olla jo aika paljon, eikä jäljellä ollut tila enää riittäneet siihenkään.
Jakkekertoili vävystään, Kaappiksesta. Lupasi tämän tulevan avuksi puiden järjestämiseksi. Niinkuin aina käy, niin työ paisui. Kaappis kantoi puita ulos ja klapeja sisään, alkoi kaivaa uusia putkia maahan. Ne johdattivat katolta vedet hallitusti perustusten pysyessä kuivina. Tuohon kaivaukseen päädyin talouskellarin vuoksi. Siellä hiekka hieman tummui ulkoseinällä. Minu ensimmäinen kaivuuni matalalle 50 mm putkilla ja aivan pintaan ei muuttanut kellaria kuivaksi. Päädyin uusimaan kattokourut ja syöksytorvet. Niiden vedet sitten tulisivat hallitusti jäätymättömissä 100 mm putkissa johdetuiksi syvällä maan alla oleviin vesipesiin.
Paula toi viestiä, että hiekka on edelleen tummaa kellarissa. Sateen jälkeen kävin itse katsomassa, oliko tumma hiekka edennyt. Näytti siltä, ettei ollut, ja minä vein tuulettimen kellariin pöhöttämään. Viikon päästä kellari oli kuiva. Aloitin alustan laatoittamisen jatkamisen pirtin päätyyn saakka ja siitä taas tien puolelle seinän mukaisesti. Hain peräkärryllä 30 laattaa. Ne painoivat 10 kiloa kappale. Kellarissa tasasin hiekan niin, että se nousi tielle päin perustusten mukaisesti. Niinkuin aina, kun katselin kaunista laattalattiaa, niin päätin laatoittaa sitä lisää. Hain uuden 30 laatan lastin ja lisäsin kuormaan vielä 40 reikätiiltä.
Päiviä kului ja kuuma tuli viileässä. Hiki valui päästäni noroina. Paula toi mehua. Aamujisin ei tarvinnut miettiä mitä tekisi, kellari kutsui. Päätin muurata talouskellariin kapean laatoituksen molemmille puolille tiilistä puolen metrin korkuiset seinät. Voisin sitten tasata hiekan ja laatoittaa sen. Katselin hiekkaa, se oli jokseenkin kuivaa. Eihän sitä kellarissa ilman kovaa tuuletusta voisi aivan kuivaksi saada, sen verran maasta aina kosteutta nousee. Muuraaminen kävi silmämääräisesti, toin kyllä vatupassin työmaalle, mutta en enää erottanut kuplaa. Hyvät niistä seinistä tuli, ainakin lujat. Laatoitus eteni toista päivää ja oli jo melkein peräseinässä. Istahdin huokumaan seinänpätkän päälle ja jäin katselemaan työn jälkiä. Paulakin siihen tuli ja kysyi, mitä minä katselen. Kuumavesivaraajalle olin aikoinaan valanut betonialustan, varaajsta tuli ylivuotoputki. Olin siihen laittanut puutarhaletkun pätkän ja vetänyt kuparilangasta päälle tiukennuksen. Letkun kaivoin ämpärin pohjan läpi kymmeniä senttejä alemmas. Sinne sai vesi juosta minkä kuumavesivaraaja vaan saisi aikaiseksi. Olin sitäkin epäillyt kosteudesta, mutta kun tempaisin ämpärin ylös ja katsoin putken päästä valunutta vettä, niin ei sitä ollut. Hiukan olivat kaivuun reunat kosteita. Laatoituksen tieltä siirsin putken menemään 10 litran kanisteriin. Se tuli noin viikossa täyteen, ja vaati tyhjennyksen.
Istuin ja katselin, ja miten silmiini näytti, niinkuin hiekka siinä pienessä välissä, mikä jäi varaajan laatan ja uusien laattojen väliin, oli kostea. Katsoin ja lopulta ojensin sormeni tuon kupariputken ja kasteluputken liitoksen alle. Siihen tuli parin tipan verran vettä. Mietin, olikos se vuotanut kaksikymmentä vuotta? Siitäkö se kosteus sitten levisi seinän vieren hiekkaan? Eikä ulkopuolelta mitään kosteutta tullutkaan, ei vanhosta vesikouruista, ei minun 50 mm putkistakaan. Nousin, hain autotallista letkunkiristäjän, romulasta ruuvimeisselin, kävelin kellariin ja kiristin liitoksen. Kourasin, eipä tullut tippoja.
Liuhalan Tommi tuli ensimmäisille kaksipiikkisten pihakahveille. Kiersimme taloa ympäri, minä esittelin puutarhaa. Menimme kellariin, näytin aherrukseni tulosta, talouskellarissa kerroin tuosta letkun kiristämisestä. Tommin kanssa nauroimme, että tuon 50 sentin osan takiako olin kaiken vesiremontin tehnyt.
