sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Mennään käräjille v. 1974



Vaihtoauton harmit

Kuivurin viimeistely oli kesken. Pakkausteippiä kului valtavasti, kun Pekka tiivisti tuulikäytävän kovalevytaustat molemmin puolin. Kuumana päivänä teipin liima tarttui hyvin, ja silitys kädellä varmisti työn. Katon saumat olivat hankalammat huonon työasennon takia, kädet täytyi ojentaa suoraan pään päälle valmiiksi puraistu teipin kaistale käsissä. Teippi saattoi tarttua mihin vain pitkän vapaan pään liehuessa hiljalleen ympäriinsä. ”Perkele, taas se tarttui vinoon, vedän sen pois, no nyt, auh, olkoon, kelpaa.” Jos teippiä ei saanut kerralla suoraan, niin siihen tuli ryppy sitä pakotettaessa sauman päälle. Siinä oli silloin heikko paikka, mistä irtautuminen valtavassa tuulessa puhaltimen pukatessa 55.000 kuutiota ilmaa oli mahdollista. Ei siitä vielä olisi katastrofiksi, mutta ajan kanssa sellaiset nauhan riepottelut tekisivät tyhjäksi tiivistystä varten tehdyn työn. Teippirulla naukaisi irrottaessaan otettaan kerältä, nauha liittyi seinän nauhaan. Katto tuli valmiiksi. ”Kappas, pianhan tämä kävi, täytyyköhän käytävä tiivistää vielä ulkopuolelta.” Pekka käveli tikkaille, kapusi viimeisen laarin korkeudelle ja alkoi ylitellä lukuisia väliseiniä konkatessaan sähköpäätaululle. Hirsiseinässä olivat sulakkeet ja kolmivaihemoottorin kytkin. Ensimmäinen vaihe päälle, hetken odotus, että 11 kW moottori saavutti kierroksia, toinen kääntö ja kolme vaiheinen moottori pauhasi täysillä. Se oli asennettu seinään keskelle tuulikäytävää tehtyyn pyöreään reikään. Siipien halkaisija oli metrin verran. Moottori imi ulkoilmaa valtavasti kohisten. Ilma syöksyi käytävään aiheuttaen sinne melkoisen ylipaineen. Pekka konkkasi taas laarien yli tikkaille, laskeutui ja käveli vanhan riihen sisällä katsellen ja tutkien kättä liikuttamalla saumojen kohdalta josko olisi vuotoja. Tiivistä oli. Seuraavaksi hän nousi takaisin ja sammutti puhaltimen, laskeutui käytävään ja avasi viimeisen laarin kohdalla olevan työntöluukun. Se liukui kevyesti urassaan laarin pohjan alle. ”Täytyy vielä varmistaa ilman tulo laariin, puhallin käyntiin ja menen sinne katsomaan ja kokemaan ilman voiman.”

Auto ajoi pihaan. Konstaapeli Mangeloja saapui kaupoille. Hän oli tavannut isännän aiemmin, he olivat jutelleet maataloudesta ja soittamisesta. Konstaapelilla oli Sammaljoella vanha hirsitalo, jossa hän soitteli kavereidensa kanssa. Haitari oli hänen soittimensa. Puhe oli kääntynyt autoihin. ”Onko sinulla tietoa hyvästä käytetystä, halpa sen pitää olla ja ehjä? Minun täytyy päästä Vaununperältä Vammalaan välillä useita kertoja päivässä.”  On minulla Punkalaitumella tuttu kauppias, minä myyn hänen autojaan useinkin. Minä tutkin asiaa ja palaan sitten.” Mangeloja katseli autiossa pihassa ympärilleen, vanha auto näkyi olevan vajan nurkalla. Hän kurkkasi navetan ikkunasta sisälle, kanat kotkottivat vastaan. Silloin kuului valtaisa humina kuivurilta. ”Jahas, isäntä onkin tuolla töissä.” Käveltyään riihelle ja astuttuaan sisälle havaitsi hän sen tyhjäksi, näki tikkaat ja nousi niille. Hänen päänsä pisti laidan yli. Pekka säpsähti, ei ollut kuullut tulijaa. ”Moron, mä meen sammuttamaan puhaltimen!”

Pihassa katselivat keltaista Ooppelia. ”No, sievä peli, ei kuki ruosteet mahdottomasti. Onko se muutoin ehjä, moottori?” ”On varmasti, minä olen tämän Punkalaitumelta tuonut, hyvin pelasi.” ”Minä lähden sitten Osmon kanssa koeajelulle, vartoos vähän, minä soitan.” Eteisen hämärässä Pekka sai Osmon langan päähän. ”Moi, onko sulla aikaa tänään, mentäs vähän preistaamaan yhtä Ooppelia?” ”Moro, en nyt heti pääse, mutta soita muutaman tunnin päästä, tai tule tänne, niin katotaan sitte.” Mangeloja ja Pekka hyppäsivät autoon, ajoivat Vammalaan sillan pieleen poliisitalon ja rannassa sijaitsevan kerrostalon eteen parkkipaikalle. ”Minulla on tuossa toinenkin auto parkissa, jota voit katsoa. Aloita nyt tästä ensin.” Palattuaan Innanmaahan kävi isäntä syömään. Keittiössä oli eilisiä keitettyjä perunoita ja lihapullakastiketta kipossa. Hän nosti pannun kaasuliedelle. Se seisoi jakkaran päällä puuhellan päädyssä. Jakkaran alla oli kaasupullo. Käydessään aiemmin Tähtisillä Vaununperän perällä oli Manu tarjonnut sitä hänelle. ”Nyt saisit halvalla pullon ja kaasuntasaimen siihen päälle. Olisi minulla vielä siihen kaksiliekkinen poltin siihen päälle.” ”Sattuipas somasti, kyllä minä vaan teen kaupat, sanot vaan hinnan.” ”Neljäkymmentä markkaa kaikki, pullo on tyhjä.” ”Sulla on sitten sopuisat hinnat, kaupat syntyivät.” ”Siinä on sun hyvä keitellä pottuja. Mä olin käymässä Kiikasa kanalatyömaalla. Oltiin katolla ja minä näin silloin nopeimman perunan kasvun kuin koskaan.” Pekkaa nauratti jo valmiiksi, kysyi kumminkin: ”Mites siinä sitten kävi?” ”No, emäntä meni kylvään perunoita vakoon. Seuraavana päivänä hiukan ennen päivällistä kattelin, kun hän meni sama vati kainalossa pernamaalle ja poimi sieltä täysin kasvaneita mukuloita.”

Osmo oli metsäkoneen kimpussa. ”Moro, mitä sä nyt reiraat?” ”Katos kun toi nostovarren pään hydrauliikka petti. Mä näytin Hannulle, miten pinotavaraa ajetaan ja kasataan sievä pino. Tökkäsin vähän nostopäällä kapuloita tasaan, niin toi letku osui puihin ja hajosi. Siinä meni samalla hieman tuo kiinnityskin hajalle. Sitä tässä nyt teen.” Hannukin oli paikalla. ”Tietenkin, kun sen täytyi pelleillä, olisi vaan ollut työssä kiinni. Nytkin tulee rokulia sun tähden.” ”Äläs ny, kyllä vehkeet kestää ja vehkeet hajoo kun töitä tehdään.” Motkotti Hannu vielä, mutta lopetti. ”Mitäs nym meinaatte, sulla näkyy olevan tollanen keltuainen?” ”Jo vain, lähetääs koeajolle, tulisko siitä meille peliä.” Miehet ahtautuivat autoon, ajoivat Vammalaan, kääntyivät ennen siltaa Kallialan suuntaan. ”Mikäs tässä, annas kun mä ajan.” Vaihtoivat paikkoja, ajo jatkui. Vihattulassa käännyttiin paluumatkalle. ”Kaupat tästä täytyy varmaan tehdä, vaan minua hieman epäilyttää toi Punkalaitumen suunta. Siellä asuu paljon eri huijareita.” ”Korjataan sitten, jos jotain ilmenee.”

Ooppeli muutti Innanmaahan, palveli hyvin, kunnes kolmonen alkoi vaihdelaatikossa narautella. Mikään ei auttanut, meteli vaihdettaessa kolmoselle lisääntyi. ”No perkele, tässä se nyt on, tämän takia auto haluttiin myydä kaukana Punkalaitumesta. Voi olla vaan synkronirengas, voi olla hammasrattaissakin.” Pekka käveli hämärään eteiseen, veivasi seinäpuhelimesta Mangelojalle. ”Moro, myit mulle risan auton, otat sen takaisin.” ”En ota, sinähän koeajoit sen.” ”Kyllä vaan, sinä vakuutit sen olevan ehjän. Se on petos. Minä kävin Vettenrannalla ja Tapsa sanoi siihen tulevan laatikkoremontin, maksaa varmaan kaksi tonnia.” ”Ei kuule, ei mitään perumisia, vanha autohan se oli.” ”Nyt onkin kyse sinun petoksestasi, ei autosta, tämä on aivan selvä, on minulla todistajatkin.” ”Ei sinulla mitään ole, en ota takaisin.” Pekalla kiehahti. Hän lopetti puhelun ja alkoi saman tien laatia rikosilmoitusta. Henkilöt, aikamäärät, kohde, vikakohde muistilapulla hän karautti poliisilaitokselle, siellä työnnettiin lomake käteen. Lomake mukanaan hän ajoi asianajaja kivirannan puheille. ”On sinulla juttu, syytät poliisia petoksesta. No, en minä sitä syytöstä pelkää, kyllä minä tämän jutun uskallan ajaa.” Pekka mietti, että mitä uskaltamista siinä on, tekee vaan työnsä. Lomake täytettiin yhdessä, vienti poliisilaitokselle jäisi seuraavaan päivään.

”Mangeloja, oletkos täällä yksin, minä jätän tänne rikosilmoituksen sinua vastaan?” ”Yksin olen, anna tänne.” ”Pidäpäs huoli, ettet sitä hukkaa, se on kirjattava diaariin.” Ei siinä muuta puhuttu, erosivat ja miettivät kumpikin omiaan. Mangelojan päässä sytytti ensin. Pekka kutsuttiin tapaamaan nimismies Aaltosta. ”Päivää.” ”No hei, istu siihen. Minulle on tuotu tällainen hukkaamiskielto, sinulta Mangeloja vaatii 2000 markkaa takuuteen.” ”Jahas, mitä se sitten merkitsee?” ”Kyllä tässä ei oikein ole perusteita nostaa ja määrätä tällaista summaa, sinulla on tila takana, kait siinä aina sellainen rahasumma löytyy tarvittaessa. Nyt on vaan niin, että kun tämän on vaatinut minun mieheni, niin helpommalla päästään, jos sen teet.” ”No voi halvattu, kaikenlaista kiusaa. En siitä rettelöi, mitä täytyy tehdä?” ”Laitat pankkikirjalle sen summan ja tuot kirjan minulle.”

Käräjäpäivä oli määrätty. Pekka ja Osmo kävelivät Kauppalantalolle. Aulassa katselivat ovesta juttulistaa ja kyselivät omaa numeroaan. Heitä lähestyi outo mies, lykkäsi kättään: ”Olen Risto Tuori, minulle soitettiin ja pyydettiin ottamaan tämä juttu. Kiviranta on samaan aikaan Huittisissa istunnossa.” ”Perkele, kyllä hän tämän tiesi ennalta, no, mitäs sinä tiedät tästä jutusta?” ”Olen paperit lukenut, ajattelin tarjota sopua, mitä ajattelit?” ”Oikeuteen tänne on tultu, eikä tieltä käännytä. Koskas on meidän vuoro?” ”Se on seuraavana.” Ovi aukeni ja sisään huudettiin Turtiainen vastaan Mangeloja. Puheenjohtaja kysyi ja Pekka vastasi. ”Ei tässä ole kahta puhetta, minulle myytiin viallinen auto ehjänä. Auto oli kunnossa päivän, ja siinä oli vakava vaihdelaatikkovika.” Mangeloja vuorostaan kertoi: ”Sinullahan oli asiantuntija mukana.” ”Osmo hiiltyi ja vastasi: ”En minä ole mikään asiantuntija, olin kaverin mukana vaan katselijana.” Asia meni päätökseen, vastaajat kuuntelivat tuomion lukua. Petossyyte meni nurin, molemmille määrättiin oman asianajajansa lasku ja kulut. ”Nahkapäätös, piru täältä mitään oikeutta saa, ajellaan Vaununperälle.”

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Hiehojen siirto jalkaisin Alangolle v. 1975

Siirto toiseen navettaan

Kesäpäivän kuumuudessa oli lähdettävä viemään Kunkulle hiehoa. Pekka haki traktorin suulista pihan perältä, ei ottanut siihen kärryä perään, vaikka ensin niin ajatteli. Kärry olisi ollut hyvä Ullan, se oli hiehon nimi, kuljetukseen, vaan ilmankin kait selvittäisiin. Ulla oli teuraaksi tarkoitettu vasikka, välityksestä se, niin kuin navetan muutkin vasikat, oli ostettu. Kunkku oli niiden vasikoiden kasvua katsellut, ja silmänsä oli tarttunut Ullaan ja Mantaan, aikoi niistä kasvattaa lypsylehmät . Oikeastaan Kunkku oli sellainen lempinimi, jota voitiin käyttää vain silloin kun Kunkku ei kuullut. Kyse oli Alangon Matista, pohjalaisesta, isänsä oli tullut Jalasjärveltä ja kotiutunut Vaununperälle. Kunkku oli itse syypää nimeensä, oli hakenut Kiikasta muutamia maatalouskoneita, ja kun oli ne saanut kotiin, oli sanonut Osmolle: "Minä olen sitten tämän kylän kunkku." Ei siihen muuta tarvittu, nimi pysyi kuin tervattuna.

Kaupat oli sovittu ja nyt oli siirtopäivä. Pekka ajoi traktorin pihatien alkuun, talon ja navetan väliin, pysäytti sen, hyppäsi kopista ja asteli pränniin hakemaan liekanarua ja Ullaa. Lieka oli naulassa navetan oven suussa, se kädessään Pekka astui navettaan Ullan vierelle.
Komea hiehohan sinusta on kasvanut, ruskeankirjava paksumahainen junttura, Pekka irrotti Ullan syöttöpöydän parresta, kiinnitti liekan kaulan alle ja alkoi taluttaa sitä pihalle. Syöttöpöydän päässä pihan puolella oli ovi, jota ei muulloin kuin karjaa tuotaessa ja teuraaksi ajettaessa käytetty. Kauniisti Ulla siitä käveli traktorin perään, missä Pekka sen kiinnitti nostovarren päähän, liekaa oli vapaana parisen metriä. Traktori käyntiin ja hitaasti ykkösellä liikkeelle. Pekka katsahti taakseen, huomasi Ullan astuneen sivuttain ja pysähtyneen. Samassa lieka osui takarenkaaseen ja Ullan vielä vastustaessa lieka kierähti tiukalle harkkojen väliin, alkoi nostaa hiehoa. Pää seurasi mukana tiukasti renkaassa kiinni. Pekka ei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin Ulla pyörähti renkaan vetämänä ilmaan ja vasemman kyljen kautta mätkähti maahan, pam. Helvetti, nyt se kuoli, Pekka hyppäsi kopista alas ja Ulla hyppäsi jaloilleen, vapisivat molemmat. Siinä se nyt oli, kun en laittanut sitä kävelemään kärryn perälautaan kiinnitettynä, ei olisi lieka tarttunut mihinkään. Pekka soitti Kunkulle ja pyysi häntä auttamaan siirrossa. Viedään jalkaisin, ota sinä Manta ja minä talutan Ullaa.
Kunkku saapui Transitillaan pihaan, hiehot laitettiin molemmat liekaan ja miehet lähtivät taluttamaan niitä kilometrin päässä odottavaan uuteen navettaan. Päivä alkoi painua keskipäivän yli, oli heinäkuu ja pilvetön taivas. Kulku sujui mukavasti sorkkien kopistessa asfalttiin, ohitettiin naapuritalon, Santamäen, tiehaara. Siellä isäntä hoiti myös lypsykarjaa, lehmät olivat laitumella tien vieressä. Ulla ja Manta huomasivat rauhassa märehtivän lauman, muuuu. Laitumella nostivat päätään ja alkoivat lehmät hölkätä aidan viereen. Kuljetettavat innoissaan karauttivat eteenpäin Pekka ja Kunkku toppuutellen ja huutaen. Ei siinä mikään auttanut, hiehot olivat jo liian suuria ja väkeviä ihan pysäytettäviksi, eteenpäin mentiin kumisaappaiden savutessa, kun miehet hillitsivät minkä taisivat elikoiden vetoa. Laitumella pisteltiin myös jo laukkaa utareiden heiluessa holtittomasti, törmäsivät melkein aitaan, alkoivat juosta miesten ja hiehojen rinnalla. Nyt jos nämä typerykset päättävät hypätä ojan yli, niin aita kaatuu ja on meillä sitten arpeetia korjata vahingot, koko lauma tietenkin karkaisi tielle ja meidän perään. Laidun onneksi loppui, ja lehmät jäivät.
Pekalla oli menossa kuivurin rakentaminen vanhaan riiheen. Töihin hän oli palkannut Virtasen Hannun. Työmaalta katseli Hannu hiehojen vientiä ja nauroi niin perkeleesti. Ohi kansakoulun, Saunanojan, Salon, ja oltiin perillä. Ulla ja Manta kiinnitettiin parteen. Tuletko kahville, kysäisi Kunkku. Kyllä vain, vaimosi laittaa aina niin maistuvat kahvit. Astelivat sisälle keittiön pöydän äärelle. Terve vaan, tuotiin hiehot, sanoi Pekka. Emäntä oli taas leiponut ihanaa pullapitkoa, sokeria ja maitoa kahviin, pala nisua suuhun ja kupista ryystäen tuota virkistävää juomaa. Miten kuljetus sujui, uteli Marja. Hyvin se meni, tuossa laitumen kohdalla vaan vauhti vähän nousi mutta pysyttiin mukana, Kunkku kertasi matkan vaiheita. Pekka sai sovitun maksun ja lähti klampsimaan takaisin.

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Kylvön taksa v. 1973


Vuokrakylvö

Peltoja muokattiin vauhdilla kylvökuntoon ympäri kylää. Tavan mukaisesti isännät aloittivat äestykset samassa järjestyksessä vuodesta toiseen. Käveltiin pellolla kumisaappaissa, kouraistiin maata, puristettiin sitä nyrkkiin ja katsottiin mulloksen muovautumista. Savisilla alueilla ei voinut aloittaa muokkaamista, jos saappaaseen tarttui savea. Hätäilystä olisi seurannut saven tilttaantumista  ja painumista kasaan. Tällainen pellon pinta olisi kuivuessaan muodostanut läpitunkemattoman pinnan, kokkareisia kappaleita. Niihin ei olisi minkäänlainen kylvö ollut mahdollista. Kourassa puristettu humus taas ei saanut jäädä palloksi, silloin se oli liian märkää. Vaivihkaa katseltiin muitten isäntien valmisteluja. Ensimmäisen ajettua traktorinsa pellon laitaan äes perässä sai muutkin ryntäämään suureen keväiseen pyöritykseen. Saunanojan Valto oli useasti tuo ensimmäinen, Lehtimäen Heikki perässään. Heikin pellot olivat viettäviä rinnepeltoja, ja siten aikaiseen kuivuvia, Valtolla taasen pellot olivat kyläaukean tuulisella laidalla. Viimeisenä kylvöt suoritti tavan mukaan hätäilemätön Lehtisen Unto. Pellot olivat hänellä sarkaojissa, tuiki rauhallinen isäntä.

Innanmaassa oli alkanut koneellisen viljelyn kausi vanhaisäntä Valtterin luovutettua tilan hoito tyttärelleen ja tämän miehelle. Ensimmäinen traktori, Fordson Major, veti perässään Potilan äestä ja Juko tehtaan kylvölannoitinta. Väriltään kaksimetrinen hirviö oli punakeltainen, vientiväri kuuli Pekka konetta Hankkijalta ostaessaan. Ohjekirjaa täytyi pihassa selata, kylvömäärien säätö täytyi aluksi opetella. Perusteet tällekin toimenpiteelle hankittiin Hyrkin tilan renkiaikana. Pehtoori Martti Posio oli tarkka kaikissa toimissaan, laittoi Taunon, tilan vakituisen työmiehen, kuivurin nurkalla veivaamaan käsiveivillä kierrokset laskien sekä apulannalle että siemenelle. Ne tippuivat vantaista maahan muovin päälle, josta ne koottiin punnitusta varten. Kierroksien määrä katsottiin kirjan taulukosta, saatiin vastaavuus hehtaaria kohti. Apulannan syöttö oli isännästä riippuen 200 – 400 kiloa, kauran noin kaksisataa. Innanmaan pihassa suoritettiin nyt tuota tärkeää tointa. Koneen säiliöihin oli nostettu apulanta etupäähän ja kaura takasäiliöön. Säätämällä pohjan läppiä saatiin tavaraa menemään läpi enemmän tai vähemmän. Lopuksi punnitus varmisti tuloksen. Pekka nosti säiliöt täyteen. Lannoite oli 50 kilon säkeissä, säkit peräkärryssä sopivalla korkeudella, neljä säkkiä vajui laatikkoon. Kuivurin nurkalta taas aloitettiin, tarkka tähtäys yläpäähän, koneen varovainen laskeminen pellon pintaan ja samaan aikaan kytkimen nosto pehmeällä liikkeellä. Apulanta ja siemen alkoivat soljua maan sisään. lantarae hieman syvempään kuin siemen. Vilja kylvettiin yleensä kolmen, neljän sentin syvyyteen. Tähän toimeen olivat kaikki tilan toimet keväällä tähdänneet. Peltojen oikea-aikaiseen kylvökuntoon saattamiseen. Pekka katseli tasaista höyryävää peltoaan, multa tuoksui muhevalta, valmiilta ottamaan siemen syliinsä ja kasvattamaan siitä uuden sadon. Kosteus ja lämpö loivat tuon parahultaisen yhdistelmän vuosi vuodelta viljelijälle saattaa vuoden kierto liikkeelle.

Lehtimäen Heikki pyöräili taloon, laittoi navetan seinää vastaan ajopelinsä, käveli tervehtien isäntää kohti. ”Oletkos saanut jo kylvettyä?” ”En vielä, Sydänmaa on aloittamatta, kotona alkaa olla valmista. Laitan sinne ohraa, kerkiää se vähemmälläkin. Mennääs kahville.” Astelivat raput, Pekka kiskaisi ulko-oven auki ja antoi Heikin astella ensin eteiseen. Sen perällä oli toinen ovi välieteiseen. Sieltä johtivat ovet vasemmalle vanhan isännän kamariin, oikealle pirttiin ja suoraan keittiöön. Tuttu oli tie, valoja ei tarvittu, välieteiseen ei johtanut ulkovalo mistään suoraan. ”Olen ajatellut, tulisitkos minulle kylvöön? Ei montaa hehtaaria olisi, metsänrajan lohkolla olen äestänyt, siihen puron rajaan saakka.” ”No tietenkin tulen, joko heti mennään?” Heikki ponkaisi pyörällä edellä, Pekka tyhjensi säiliöistä loput pressun päälle, vähäiset kasat. Ilmi olisi halunnut heti keittää kahvit, mutta työt ensin, miehet menivät pellon laitaan. Koneeseen laittoivat siemenet ja lannoitteen. ”Aloita tästä laidasta ja tuonne sitten Ylöniemen rajaa kohti.” Kone maassa ja traktori vedossa, lyhyet olivat ensimmäiset kaistat. Pekka kävi tarkastamaan pellosta kylvöä. ”No perkele, missä apulanta on.” Siemen löytyi vaostaan, mutta lantaraetta ei. ”Saamari, tässä on eri asetukset, kun mittailin valmiiksi ohran määriä, apulantaraot ovat kiinni.” Sähäkästi 200 kilon säädöt, siemen kiinni ja Pekka aloitti alusta saadakseen lannoitteenkin peltoon. Montaa kaistaa siinä ei ollut, mutta tapahtuma harmitti. Kelloa hän oli katsonut työtä alkaessaan, nyt tuli päällekkäisyyttä. Maaseudun Tulevaisuus oli kirjoittanut tuntivelotuksista, miten paljon olisi soveliasta ja tarpeellista pyytää mistäkin työstä. Hinnat olivat traktorikaivuusta äestykseen, kylvöön, auraukseen ja talvitöihin. Kyseessä oli viljelijän palkka, siitä ei sopisi kovin poiketa. Käydessään hautausmaalla Roismalassa katsomassa konekaivuuta oli hän käynyt kysymässä Torran isännän tuntitaksaa, mitä seurakunta maksoi tunnilta. Oli muistuttanut, että taksa on korkeampi. Taisi olla samanlaista oppimattomuutta kuin Tähtisen Maunon kanssa, silloin vain asia meni toisin päin. Kylvö tuli valmiiksi, juosten oli käyty säkkien nostoon ja viiltämään mahat auki apulannalta. Ei voisi moittia hidastelusta. Kahvikupin äärellä Heikki kysyi hintaa. Pekka katsoi kelloa ja määräsi kolmesataa kaksikymmentä markkaa. Lompakko oli maksajan kädessä, aataminomena liikahti, rahat asetettiin pöydälle. Seuraavana keväänä Lehtimäkeen tuli oma kylvölannoitin.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Uusi äes v. 1976


Lautasäes

Kotilohkon pellot oli kynnetty yhteen. Kuivat vuodet houkuttivat siihen, ja seuraavana vuonna alkaisi salaojitus. Pellonojat olivat suurimmaksi osaksi jo matalat, virtasi niissä kuitenkin vesi, sarkojen päiden aukot olivat kunnossa. Pekka päätti nopeuttaa seuraavan kesän töiden sujumista. Viisitonniseen Fordiin kytkettiin kolmesiipiset automaattiaurat, nostovarret kiinni ja työntötanko. Kiinnikkeitä oli näin kolme, niiden varassa auroja kyettiin säätämään kyntöä varten. Junttilan tilan mailla Roismalassa oli ollut traktorikynnön Suomen Mestaruuskisat. Siellä olivat isännät joukolla katsomassa komeaa kyntöä. Jokaiselle kilpailijalle oli annettu saman suuruiset sarat. He aloittivat keskeltä viiltämällä ensin matalan viilun auki viivasuoraan pitkittäin. Alku ja loppupää oli tarkkaan mitattu ja merkitty. Ajaessaan kilpailija tähtäsi merkkikeppiin. Traktorit liikkuivat hyvin hitaasti, viilu kääntyi katkeamattomana nauhana kyntämättömän maan päälle. Takaisin ajaessaan miehet sitten käänsivät viilun vähän syvemmältä siten, että tuo viilun päällensä saanut kyntämätön kappale tuli myös käännetyksi. Tämä oli myös arvostelun alainen kohta. Varsinainen kyntö aurat maassa alkoi, kahdella siivellä kilpailtiin. Pekka käveli pitkin sarkaa katsomassa edessä ja takana traktorin menoa ja viilujen tasaisuutta. ”On hienoa kyntöä, viilut istuvat toistensa lomaan niin tarkasti saman paksuisina ja levyisinä, ettei voi nähdä jäljestä siipien määrää.” Posion Marttikin oli paikalla, jutteli miesten kanssa ja esitteli Pekkaa tutuilleen. ”Tässä on Innanmaan isäntä! Katselee oppiakseen.” Muut miehet myhäilivät, mitähän siitäkin tulee. Eivät sitä ääneen sanoneet.

Viisitonninen ajettiin kuivurin kupeessa toisen puolen pyörät ojaan. Siitä laskettiin aurat maahan ja viilun kääntö ojan päälle alkoi. Ensimmäinen viilu painaltui ojan pohjalle, seuraavat kääntyivät aivan ojan penkalle. Saran päässä käännyttiin takaisin päin ja viillettiin ojan toinenkin puoli. Näin ojaan kaatui kaksi viilua, ja pelto tasoittui yhtenäiseksi kentäksi. Päivä kului puoleen, lyhyen ruokatauon jälkeen ajo jatkui Ojansivun rajalta kotiin päin. Siihen käveli katselijoita. ”Mitä ihmettä sinä nyt teet?” Santamäen isäntä ensimmäisenä kysyi. Oli ikkunastaan nähnyt Pekan vetelevän viiluja harvakseltaan pitkin peltoja. ”Otan tässä tietoisen riskin, on ollut kuivaa, ensi kesänä Ojansivun Mikko tulee salaojittamaan. Saan pellot tasoitettua ainakin osaksi.” ”Minä ajattelin sinun suunnittelevan kylvöjä kesäksi ja merkkaavan lohkot valmiiksi. Voi olla hyväkin, riippuu ensi vuodesta, ja syksystä.” ”Onhan syksyssä mittaa, kunhan joskus pitää poutaa.” Aurat vaihtuivat jousipiikkiäkeeseen, kolme metriä leveään Potilan tehtaitten tuotteeseen. Ensin Pekka veti äestä poikkisuuntaan. Lata siinä edessä kasasi mullosta eteensä, joka sitten ojien painauman kohdilla tasasi edelleen. Yläkappale oli tarkoitus saada ensimmäisenä kylvöön. Komean piiriojan vuoksi yläpuolisten maitten vedet juoksivat norjasti päin Saunanojaa ja Ojansivua, sieltä suorana muutamia satoja metrejä ja tien alitse Vaunujokeen. Aikaisemmat sarkaojat olivat vetäneet pellolle sataneet vedet selässään alajuoksulle. Pekka oli jo edellisenä vuonna kyntänyt joka toisen sarkaojan umpeen. Nyt olivat vuorossa loput. Alkoi hirmuinen jauhaminen, Ylöniemen tontin kupeesta Saunanojalle. Traktori huusi kuumana, ajo poikki sarkojen pomputti, ojien ja kyntöviilujen ylityksessä. Kerran saatuaan ensimmäisen suunnan vedot tehtyä, pelto oli jo kovin pehmennyt ja tasoittunut. Toiseen suuntaan ajo, poikki edellisten ajojen, oli huomattavan helppoa. Hiljakseen traktori siirtyi alas viettävää rinnettä, kunnes saavutti kuivurin. Nyt oli koko kappale äestetty kahteen kertaan. Pekka pomppasi alas kopista, siemaisi vettä kaivolta ja käveli katsomaan jälkeä. Saappaan veto pinnassa ja mulloksen kouriminen osoitti, että työtä on jatkettava. Traktori ja mies hyökkäsivät kolmanteen erään.

Kylvöjen jälkeen alkoi sataa, siemen sai tarvitsemansa lisäveden, juuret painuivat suoraan multaan. Sirkkalehti ja viljan varsi kasvoivat vahvana. Kiri herne alkoi kasvattaa lehtiään, kukki huimasti, mehiläiset alkoivat pölyttämisen. Kaikki kasvoi, palot paisuivat ja pitenivät. Satoi. Ei siitä ollut haittaa herneelle. Toisin oli alalohkolle kylvetyn ohran. Tähkä paisui raskaaksi, yli kuusikymmentä jyvää yhdessä. Sade piiskasi korret maahan. Sydänmaalle oli kylvetty kauraa, maahan painui. Satoi. Ei onnistunut puinti, kone upposi pehmeään maahan, eikä edennyt. Ylälohkot saatiin pelastettua, herneestä osa viikatteella, 1300 seivästä. Satoi.

Viisitonninen ei kyennyt kiskomaan syksyn auroja, mahdotonta. Pekka käveli Lehdolle. Jussilla oli hieman samoja vaikeuksia pehmeillä tien alapuolisilla mailla. Sai kuitenkin kynnöt tehtyä. Pellot olivat je ennestään salaojassa. ”Sulla taitaa noi aurat olla jotensakin  keveämmät kuin mulla, hyvin tuo on näkynyt käyneen. Minä en etene, täytyy odottaa pakkasia ja kuivumista.” Jussi tokaisi maan jäätyvän nopeasti näin märkänä. Kävelivät kahville, Anneli keitti. Pöydässä kaikin ihmettelivät kesän sateita. ”Ei Punkalaitumella näin ole satanut, meillä miehet ovat saaneet työt tehtyä.” ”Täällä kyllä jäi valtavat määrät viljaa peltoon. Kaikki metsien keskellä olevat raiviot lakosivat. Aallon Irjaltakin useita hehtaareita.” ”Kun nyt saisi edes kynnettyä vainiot, ettei olisi heti tappiot niskassa ensi kesän sadosta.” ”Kysys Pekka Pakariselta, niillä on kimpassa kaksikymmentä tuumainen uudisaura. Se voisi kulkea sun traktorin vetämänä märässäkin pellossa.” ”Mahtaako, mutta katsotaan nyt, voin soittaakin.”

Aura oli haettava aukean toiselta laidalta, Liuhalasta. Se teki juhlallisen vaikutuksen, siipi oli kuin valaan selkä, vannas vahva ja ohjaslautanen suuri. Kuivurin nurkalta alkoi koetus. Varovaisesti aura maahan, hiljainen veto ja vantaan kärki upposi maahan. Leikkuri pyöri edessä, painui peltoon ja leikkasi suoran kunttaan, jota pitkin sitten vannas ja siipi käänsivät viilun ympäri. ”Kas, ehkä tästä tulee jotain. Pinta on jo muutaman sentin jäässä, mutta hyvin näkyy leikkaavan. Siitä tämä onkin kiinni, kyllä voima muutoin hyvin riittää, ja vannas painuu kyllä. Pian tuli eteen kovempi paikka. Aura pyrki väkisin kääntymään sivuttain kynnetylle puolelle. Pekka kävi säätämään auroja, kiskoi nostovarren tiukempaan, tiukkasi hieman vetotankoa ja yritti taas. Sujui, ja ei sujunut. ”Sian sorkkima tästä tulee, jos laitteet kestävät.” Leikkuri oli kovimmalla. Se leikkasi maahan itsensä ja pyöri suorassa kunnes vältti takana kampesi sivuun. Leikkuri taipui sivuttain, ei mahtanut mitään jäiselle maalle. ”Helvetti, ei voi kauaa kestää tätä menoa. Nonni, nyt on parku jo sen verran kova, että präsähtää.” Leikkuri, suuri teräslautanen joutui antamaan periksi mahdottoman edessä, se taittui, repesi osittain ja suuri kappale irtosi siitä. Äkäisesti Pekka nosti auran maasta ja päräytti kotiin. Pihassa työkalujen kanssa irrotti leikkurin ja hyppäsi Volkkariin. Hankkijalta Vammalasta sai uuden. Sille kävi samoin. Pekka osti toisen, kiinnitti sen ja täryytteli auran takaisin Pakariselle. Kynnöt jäivät tekemättä. Keväällä komeat roihut ja savut nousivat hehtaarien alalta. Pekka poltti sadon pois tieltä.

Eläinlääkäri Nurmi oli tilaltaan Urjalasta tuonut äkeensä Vammalaan. Oli sen vaihtanut. Hankkijalla se seisoi pihassa komeana leväällään Pekan taas poiketessa ostoksille. ”Sullahan on tuossa lautasäes, minä saatan tarvita sitä, jos hinta on sopiva.” Menivät katsomaan, se oli raskas, kolmiosainen äes, jossa oli piikkien sijaan suuret lautaset, hieman vinottain asetellut runkoon. näitä rivejä oli useita peräkkäin. Pekka puntaroi mahdollisuuksiaan. Peltoja ei ehtisi kyntää keväällä, jousipiikkiäes ei jaksaisi pienentää kyntämätöntä peltoa, rahaa ei ollut. Paula oli ehdottomasti kieltänyt uusien koneiden oston. Miehissä kiinnitettiin uusi äes traktoriin, letku kiinni, ja hydrauliikka nosti sivukappaleet pystyyn. Pienessä hiessä ajeltiin tilalle takaisin. Huuto kuului jo ennen pihaa, koivukujalle saakka.

Kuivurin kohdalta taas aloitettiin. Pekka jysäytti äkeen maahan, vaihtoi pienempään ja painoi mustat savut pakoputkesta. Äes aloitti työnsä, mullos jauhaantui jo ensi vedolla. ”Haa, tässäpä kone, ei taida kevään kylvöt hävetä syksyn kynnölle.” Traktori jauhoi soikiota, ensin pitkittäin, sitten poikittain, uudestaan ja uudestaan, jälki miellytti kovin. Tuli siihen Santamäen isäntäkin katsomaan. ”Sinulla taitaa olla siinä oikea mullantekokone.”

tiistai 5. marraskuuta 2013

Purjehdus Pentille


Peräpurjeella Pentille

Lotta uskoi, ja istui kauniisti keulatuhdolla haistellen tuulen tuomia hajuja kilometrien takaa. Keskustelussa Pentin kanssa oli Pekka maininnut tulevansa sopivalla tuulella veneellään kylään. Päivä oli perjantai keskikesällä. Veneen kotisatama oli muuttunut Tarttilasta Huittulan lahdelle matonpesupaikan viereen. Siinä oli jyrkän törmän alla paikka parille autolle, musta lieju ja komeat ruovikot molemmin puolin aallonmurtajaa muuttuivat santaan ja isoihin kiviin. Parikymmentä metriä pitkän aallopin päässä oli kaupungin matonpesupaikka, Rantavainionlahti. Molemmin puolin oli veneitä rannan kainalosta alkaen. Siellä oli myös kyläläisten paikka veneille. Se sijaitsi vasemmalla puolella ruovikon sisällä, ei aallonmurtajalla. Se oli kaupungin rakentama ja yleinen kaikille Valkeakoskilaisille. Pekka raivasi itselleen paikan muutaman pajun välistä viimeisen veneen viereen. Paikka oli suojaisalla puolella ulapalta puhaltaville tuulille. Rakensi hän siihen pienen lankkulaiturin, paalu veneen perän paikkeille mutaan, toinen viereen ja poikkilankku niiden väliin. Sen varaan sitten pitkälankku, jota pitkin saattoi kävellä veneeseen. Kauemmas vielä yksi paalu, johon sitten saattoi sitoa veneen perän kiinni. Näin vene saattoi keinua kuin sorsa aalloilla, kokka oli toisella köydellä kiinni rannan pajussa. Hyvin tuo paikka palveli käyttäjäänsä, kunnes seuraavana keväänä joku huittulalainen toi siihen oman veneensä. Luuli siinä olevan hänen paikkansa nautintaoikeuden mukaan. No Pekka siirtyi veneen verran rantaa päin, raivasi uuden sijan, mutta ei enää alkanut laiturin tekoon. Hyvin palveli tuokin paikka kesän. Seuraavana kesänä siinä paikalla oli maahan isketty parit rautapylväät, joihin oli vielä hitsattu nimikin: Pietola. Eipä alkanut Pekka peräämään oikeuksiaan, jotka kyllä oli ottanut tarkkaan selville kaupunginpuutarhuri Järventaustalta. Pietolankin paikka olisi ollut samassa rutakossa kuin edellisenkin paikan ryöstäjällä. Pekka vaihtoi puolta, meni tuulen syötiksi. Raivasi taas uuden paikan viimeisen veneen rannan puolelle. Siitä oli alkanut tämänkertainen matka. Lotalla oli pelastusliivit yllään. Kauniisti se niitä piti, tottunut kun oli monenlaisten vaatteiden pitoon kylminä talvina.

Pihaan tuli kerran kesällä pieni Sopu teltta. Pystyyn keskipihaan siten, että ohikulkijat huomasivat sen. Pekka oli Tampereella käydessään poikennut urheilutarvikekauppaan. ”Päivää, koiran pelastusliivit.” Lotta oli kainalossa mallina. ”Voi kun ei ole, yhtäkään, saati noin pientä. Mutta meillä on sen sijaan sopiva teltta. Se on ollut messuilla mallina, se on telttatehtaan tekemä aivan aito pienennetty malli. Koiranne sopisi siihen mukavasti.” ”Minä ostan sen, jos saan sen sopivasti, mitä se maksaa?” ”Viisikymmentä markkaa.” ”Voi maksaakin, mutta minä tarjoan kolmekymppiä.” Kaupat syntyivät ja Lotta sai telttansa. Liivit löytyivät toisesta kaupasta. Tuli Lotta telttaansa, kun Pekka ensin työnsi päänsä sinne sisälle ja kutsui. Ei muutoin siellä käynyt. Teltta kyllä oli joka kesä pystyssä ohikulkijoiden iloksi.

Tuuli heikosti, aurinko paistoi, vene liikkui hiljalleen kohti Kinttaankärkeä. Se oli Ritvalan ja Huittulan santaharjun viimeinen sormimainen uloke. Tie johti sinne kärkeen saakka, ja sielläkin oli maatila ja laiduntavia lehmiä luonnonkauniilla aholla. Vene pujahti kärjen ja pienten luotojen välistä viimeiselle aukolle. Lotta oli saanut luvan pissata veneeseen tarvittaessa. Pekan oli heitettävä laidan yli. Ei se uutta ollut, mutta soutuveneessä se olikin yllättäen vaikeaa. Tuuli ei painanut purjeeseen sen vertaa, että siitä olisi saanut tukea toisella laidalla. Vene  heilahti parras vedenrajaan hieman liian aikaisin. Tasapainoili siinä vedenheiton ja –ryyppäyksen rajalla. Onnistui kuitenkin. Koskisten saari jäi oikealle, avautui näkymä viimeiselle osuudelle venelahteen. Lotta kirmasi tyytyväisenä rannassa vapaana ja alastomana. Kulkivat vähäisen pellon laitaa pienelle metsälölle. Sieltä ei puita ollut kaadettu, se kuului Pentille. Ainoastaan hevosen ura polveili koivujen väleistä. Vastassa oli Pentin kenttä, pikkula, verkkosauna, puuvarasto ja tallirakennus. Oikealla peruna ja kasvimaa, edessä vähäisellä kummulla keltainen vähäinen asumus. Tyhjältä näytti. Piha oli kuuma, hyttyset kävivät kiihkolla kiinni, pihalinnut tirskuttivat. Kop kop, ei vastausta, eteiseen ja pimeään välieteiseen, kop kop, ei vastausta. Ei Pentti kaukana ollut, kun ovet olivat auki. Pekka katseli ympärilleen, otti lehdenkulman esille ja kirjoitti siihen terveisensä ja kellon ajan. ”Meidän on palattava samoin askelin, ei täällä ketään ole ennen iltamyöhää, jos silloinkaan. Mennään. Oli alkanut hieman tuulla, valitettavasti vaan vastaiseen. Vene oli huono luovimaan, sen sorto oli niin suuri ilman kunnon köliä. Koskisten saaren toiselta puolelta keskelle selkää, siitä käänsi halssin takaisin tulorannalle. Taas takaisin toiselle rannalle ja takaisin lähtörannalle. Matka eteni tuollaisen luovin jälkeen kolmisensataa metriä eteenpäin. Ilta alkoi viiletä, aika juoksi, aallot kasvoivat. Lotta ei tahtonut pysyä tuhdollaan. Kova kiljaisu sai sen ymmärtämään, että uiminen voisi seurata tottelemattomuutta. Helkavuori tuli vastaan, siellä näytti väki olevan saunassa. Kirmasivat alastomana laiturin päähän ja hyppäsivät veteen. Hyvä oli hypätä. Siinä oli hiekkaranta, samaa Ritvalan santaa, jota kaikki pellotkin siellä olivat. Veneen kulku kävi hieman hullusti päin polskijoita, ylemmäs tuuleen ei päässyt. Pakko oli taas vaihtaa puolta. Von Konovin Lahisten kartanon maat olivat toisella rannalla. Sielläkin oli rantasaunat kuumina, ihmiset polskivat pitkin rantoja. Sääksmäen kirkko näkyi jo ja Tiirikan ranta. Pappilanlahdelle tullessaan Pekka olisi piankin päässyt perille, jos olisi ottanut purjeen alas ja soutanut. ”Minä menen purjeilla perille saakka.” Kello läheni kymmentä, Lotta katseli kysyvänä, tunsi kotirannan tuoksun veneen kääntäessä viimeiselle kryssille. Siitäkään ei vielä olisi päässyt soutamatta. Pappilanlahti täytyi luovia pitkälle yli Pappilanniemen ja sieltä käännös takaisin ja suoraan kohti kotisatamaa. Mattoja pesi siinä kaksi naista, eivät päätään kääntäneet veneen suhahtaessa vauhdilla purjeen vetämänä muutaman metrin päästä.

Purjehtimassa Vanajalla


Peräpurje

Vanajan laineet kuljettivat tervattua soutuvenettä myötätuulessa.  Viidennumerolle ja Sääksmäen silloille oli vähäinen matka, Jylhänkärki näkyi jo yhdestä aukosta. Purjehtija oudoksui ajamista näin, masto ja purje olivat hänen selkänsä takana, vain peräsinpinna ja plokin kautta kulkevat jalukset olivat näkyvissä. Seilin näki vain taakse katsoessaan. Hyvin se veti, vene kulki suorassa, työntö ja vääntö kohdistui suoraan perälaudasta kölipuuhun, laineet hieman kohosivat. Oikealle jäi viidennumero, vasemmalla oli Sääksmäki ja Valkeakoski. Silta-aukoista Vanaja purkautui kohti Rauttunselkää jonkinlaisena virtana, joka nostatti tuulen tuomia laineita hieman jyrkemmiksi. Liikenne jyräsi siltaa pitkin, autojen kumit kumahtelivat maapenkereen ja sillan yhtymäkohdissa. Vene solahti keveästi sillan ali, tuuli jaksoi kantaa edelleen, vaikka osa siitä siltaan jäikin. Vasemmalla auringonottajat Valkeakoskelta olivat vallanneet silokalliot, päitä hieman nousi huovilta ihmettelemään outoa valkopurjetta veneen takana. Tuuli yllättäen hieman puuskahti Pekan painaltaessa Vohlisaarta kohti, pakotti uusi halssi venettä kallelleen ja purjehtijaa veneen laidalle tasapainottamaan purjeen äkillistä painoa. Vene loikkasi, kuohu voimistui, parras painui miltei upoksiin. ”Haa, kulkeepa tämä vilkkaasti, eloisaa touhua, kierränpä Jylhänkärkeen aluksi, halssi vaihtuu.” Pinna kääntyi paapuuriin, purje heilahti yli puomin Pekan selän takana ja alkoi heti vetää. ”Myötätuulessa ja aallokossa venettä on parempi ajaa siksakkia, eikä suoraan tuulen mukaan, ei keikuta ja rullaa niin paljon. Eipä nämä laineet nyt mitään maininkeja ole, ei ole venekään merelle tarkoitettu.” Kärki oli aivan veneen kokan edessä, siinä oli paikka, missä olivat käyneet uimassa, ja polku johdattamassa kärjen huipulle. Olivat siellä käyneet, komeita mäntyjä, jäkälää ja mustikkoa laajat alat.

Aamulehdessä oli ilmoitus myytävästä peräpurjeesta. Luettuaan sen Olivat lähteneet kaksin Ikaalisiin sen ostoon. ”En ole sellaista nähnytkään, mutta lukenut olen. Jos se on ehjä ja kaikki vermeet tallella, niin ostan sen.” ”Älä nyt vielä innostu, katsotaan ensin.” Tuttuja teitä myöten, ensin Tampereelle, Ylöjärvelle Vaasan tietä, ohi Hämeenkyrön ja Kyröskosken, siellä yli paperitien ja Osaran aukeiden yli, mäki nousi korkeana ja toisella puolella oli Ikaalinen. ”Onkos tässä kaikki, puomi kiinni peräsimessä, jossa on perämoottorin kiinnitysteline. Masto, purje piirapuomi, jalukset ja plokit.” Jotenkin kasa tuntui pieneltä Pekan miettiessä miten kaikki saadaan veneeseen oikeisiin kohtiin niin että se kokonaisuus toimii. ”Kyllä siinä on kaikki.” Kaupat tehtiin. Hieman jäi kaivelemaan spiirapuomin kiinnitys, alapäässä purjeen silmukkaan ja yläpää neliöpurjeen renkaaseen. Kävivät kahvilla ja ajoivat Tarttilaan. Vene oli siellä kylän rannassa aivan Alftaanin sillan pielessä. Paulakin oli lähtenyt ensimmäiselle  purjehdukselle, kun oli nähnyt osien sopivan paikoilleen. Lyhyt lenkki Visavuoren kärjen vieritse ja takaisin. Kerran puuska kallisti, Paulakin joutui hieman siirtymään kohti laitaa. ”Kulkeehan tämä, mutta on minulle liian jännittävää. Saat mennä seuraavalla kerralla yksin.”

 Pekka pakkasi selkäreppuun tavaransa, muonaa, varavaatteita, köysiä, puukon ja kahvia termokseen. Reppu  keikkui keulatuhdolla vapaana. Jylhänkärjen jälkeen kaksi melojaa kajakeissaan saavuttivat purjehtijan. Mies ja nainen aivan ääneti, ei käden heilausta, ei hei huutoa, mela vain solahti vuoroon toiselle ja toiselle puolelle veteen. ”Tjaa, no katsotaan, minä kiristän hieman jalusta, solina kasvaa ja vauhti.” Vene suuntasi melojien perään, sopivasti tuuli, melojat olivat hetken kuluttua rinnalla. Pekka ei puhunut, ei heiluttanut, ohjasi vaan tyynesti toiselle halssille kohti Vohlisaaren toista kärkeä. Siellä Joel Lehtonen piti kesäisin majaansa. Kirjoitteli ja hoiteli kanojaan sekä kestitsi vieraitaan. Veneellä souti heidät Huittulan rannasta, jos niin oli sovittu. Tulipa saareen vieraita uidenkin, vaatemytty pään päällä. Vohlisaaren ja pienen luodon välistä matka jatkui Pohjan rantaan katsomaan sataman veneitä. Kyläläiset pitivät siinä veneitään, olipa siinä jokunen moottoripaattikin. ”Koukkaan takaisin päin, uusi halssi ja tuota pikkuista luotoa kohti. Katsopas kuinka taivas synkkeni Hämeenlinnasta päin, nousee ehkä ukkonen. Kävipä se nopeasti. Näkyy nousevan suoraan tuon luodon yli. Ajan sinne hetkeksi suojaan, jos myteri nousee.” Kahdella halssilla tervavene kohisti kohti käyviä laineita. Aurinko jäi pilvien taakse, vesi muuttui harmaaksi, ja vaahtopäät kiitivät pilvien reunan alla. ”Nyt on päästävä tuonne suojan puolelle. Edessä taitaa olla aikamoinen karikko, mutta on mentävä niin pitkälle kuin uskaltaa. Seuraava käännös on sitten päin suojan rantaa.” Karikon kohdalla aallot paljastivat pinnan alla olevat kivet. Niiden editse käännös, purjeen tiukkaaminen ja istuminen heti styyrpuolen laidalle sai veneen kuivana muutamalla loikalla rantaan. Siinä oli vähäinen laituri muutaman isomman kiven kainalossa. Siihen laituriin vene kiinnitettiin, purje laskettiin ja kippari nousi verryttelemään ja katselemaan ympärilleen. Keskellä saarta oli kaksikerroksinen huvila, hyvin kasvillisuuden peitossa. ”Kukahan merikapteeni tämän on rakentanut, yläkerran ikkunat kohti laivaväylää.” Vähäisen saaren rantoja oli yritetty laajentaa, yhdellä sivulla oli käytettyjä auton renkaita, taisi joku olla traktoristakin. Ne oli puolestaan täytetty kivillä ja maalla. Istuessaan taas veneessä kippari alkoi nauttia evästä. Tuuli riipoi saaren puita, aallot löivät rantaan ja kiersivät aina suojan puolelle venettä keikuttamaan. Löi salama. Äkisti jyrähti, Pekka katsoi kelloa. ”Kesäiset ukonilmat tulevat nopeasti ja menevät nopeasti. Kerran Saimaalla palatessani kohti Lappeenrantaa jouduin samanlaiseen ilmaan. Suoraan edestä nousi ärhäkkä ukkonen. Kiinnitin veneen kokan lähimmän saaren suojan puolelle puuhun kiinni ja killuin siinä, kunnes rajuilma oli ohi. Olisin jatkanut, jos minulla olisi ollut gasti köysiin. Yksin en viitsinyt taistella ukkosessa.”

Kolme tuntia, ja ukkonen oli ohittanut Vanajan. Tuulen laannuttua sopivaksi Kippari nosti purjeen ja suuntasi takaisin Sääksmäen silloille. Keskellä selkää taipunut tuuli painoi äkisti venettä, oli hypättävä laidalle ja päästettävä purjeesta hieman tuulta pois jalusta löysäämällä. Siinä kohtaa olikin peräpurjeen kovin voitettu puuska. Lähtiessään rannasta Pekka kiinnitti repun valjaista keskituhdon ympäri, kiilasi airot tiukkaan veneen pohjalle varautuen näin siihen, ettei pahassakaan kohdassa varusteet katoa. Silta lähestyi, auringonottajia ei näkynyt, Viidennumero jäi taakse. Tuuli kääntyi puhaltaen nyt Toijalasta, mustia riekaleita seilasi taivaalla, edessä oli kummeliluoto. Siellä olivat monesti olleet ja kahvitelleet hyvällä kelillä. ”Taidan päästä luodon vasemmalta puolelta, tiukka keli, mutta hallittavissa.” Istuen aivan tuhdon tuulenpuoleisella laidalla sai kippari vaivoin veneen kokan nousemaan ohi luodon. Siinä rannassa oli karikko, joka näkyi aaltojen loiskeessa. ”Pahuksen karikko, mutta taidan onnistua, tiukka halssi aivan päin ja sitten pieni hellitys ja pyörähdys karikon ohi.” Vene veti hyvin, karikko lähestyi, tuuli voimistui kovaksi äkkiä, paine purjeeseen oli niin suuri, että laita hörppäsi pitkältä matkalta vettä. Pekka istui laidalle koettaen tasapainottaa venettä, ei onnistunut, löysäsi hieman jalusta. Paine purjeesta loppui äkisti, laidalta ei kerinnyt veneen keskelle, se alkoi kaatua toiselle kyljelleen. Kaatumista auttoi veneeseen jo tulleen veden paino, kun se hulahti Pekan vielä istuessa jaloille ja laidasta yli. Vene kaatui Pekan päälle. ”Saamari, olipa äkänen pyllähdys, no, ei tässä hätää, ranta on äärellä, masto haraa pohjaa, täytyy saada se ensin pois.” Ei sitä saanut, mutta veneen sai niin kyljelleen, että masto oli pinnan suuntaisesti. Vasemmalla puolella mantereen rannassa oli moottorivene, viettivät siellä kesäänsä. Katsahtaessaan sen suuntaan Kippari näki veneen irronneen äkäisesti rannasta ja kaartavan täydellä vauhdilla apuun. Aallot ja tuuli löivät päin luodon rantaa, Pekka veti veneen kalliolle, irrotti maston ja purjeen kalliolle. Airotkin olivat tallella ja reppu. Mutta molemmat tuhdot, perästä ja keulasta olivat vedessä. ”Älkää tulko lähemmäs, siinä on kari!” Kippari huusi apuun tulleelle veneelle. ”Miten me voisimme auttaa?” ”Kiitos vaan, mulla on täällä kaikki paitsi pari tuhtoa, jos näette niitä siinä jossain.” ”On tuossa yksi, minä tuon sen.” ”Älä, voit ajaa kiville, siirry sen verran, että voit laittaa sen aaltojen tuomaksi, kyllä minä pärjään.” Keulatuhto keikkuikin rantaan. Enää puuttui perätuhto. Sitä ei löytynyt. Purjehtija riisui vaatteensa kalliolle, siinä ne kuivuivat samalla, kun termospullosta vielä riitti kahvia. Tapahtunutta miettien työnsi hän tyhjennetyn veneen varusteineen veteen, laittoi airot hankaimiin ja alkoi soutaa Visavuorta kohti. Kärjessä sai hän purjeen ylös ja soljutteli veneen satamaan. Puukolla veisteli uuden perätuhdon.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Rakentamisen hurmaa v. 1991


Hei huminaa

Kemmolassa savisen pellon poikki tarponeet osuivat rakennetulle tielle. Ei ollut osunut silmiin sisääntulo alueelle. Viettävä rinne, peltona ollut, tonttien paikat kaapittuna mullasta paljaaksi suuriksi aumoiksi. Näkymä viehätti, laakea Huittulan peltoaukea, näkymä aina Valkeakoskelle saakka. Vähäjärvestä laskuoja notkon pohjalla lirutteli pieniä vesiään Vallonjärvelle. Puron reunoilla oli tiheitä pajupensaita. ”Tähän me rakennamme, loppui etsiminen. Rauhallinen paikka, eikä tänne paljoa asukkaita ole tulossakaan. Lähdetään kaupungintalolle.” ”Matkaa on hiukan keskustaan, kai siihen tottuu.”

Viljasen Matti sai urakan. Hirsitalo pystyyn anturasta alkaen. Määrä oli rakentaa talvella, eivät hirret pyörisi savessa. Perustaan Pekka valitsi betoniharkot, Matti oli samaa mieltä niiden kestävyydestä verrattuna siporeksiin. Marraskuussa 1990 toimitti Valkeakosken Betoni kiihdytettyä kuraa putkesta anturalaudoitukseen. Pakkasta oli 15 astetta, ja Matille tuli kiire. Sinne vaan kura taipui. Pekka asetteli päälle styrox-levyjä lämmöneristeeksi. ”Tjaa, en minä ennen ole pakkasella valanut, miten mahtaa tuo kiihdytin toimia?” ”Kyllä se kestää viidentoista pakkasen, siinä on kyseessä kemiallinen reaktio, mikä vapauttaa lämpöä.” Kyllä se sitten sulien aikaan näkyisi, painuisiko betoni velliksi.

Hirret tilattiin Rantasalmelta talopakettina. Oli kauppaa käyty Honkarakenteenkin kanssa, hävisivät kun eivät osanneet orsihirsiä pirttiin laittaa. Saattoihan siinä olla viitsimättömyydestäkin kyse. Pellopuu Pellossa oli myös katsottu, hävisivät hinnassa. Talon piirsivät itse, kävelivät rajat Kurisjärven pihamaalla, neliöitä tuli sellaiset sata. Paperille mitattiin tarkemmat osviitat. Talo rakennettiin talonpoikaiskaappien ja sängyn mukaan. Ikkuna-aukot pieniksi, vessa suureksi, samoin eteinen, siinä kuitenkin seistiin aina yhdessä vieraiden kanssa loppupuheilla. Molemmat kävivät töissä päivisin, myivät itsensä pakettiin siivoojina. Aina iltaisin ajelivat kaksin työmaalle, korjasivat työmiesten laudankappaleet ja sotkut, lakasivat paikat, ja katselivat edistymistä. Hirret tulivat rekalla, nupissa ja perävaunussa koko talo, suoraan uunista sopivassa kosteudessa. ”Nyt Matti sinulla on taidonnäyte edessä, tämä on saatava kahdessa päivässä pystyyn, kattovasatkin paikoilleen ja aluskate kiinni.” ”Minulle tulee apuvoimia, sellainen mies Kylmäkoskelta, joka on pystyttänyt yli kaksisataa hirsitaloa.” ”Sepä hyvä, muistakaa sitten, että seinän noustessa sitä ei saa kiipeillä niin, että mustasta kumisaappaasta jää kaameat jäljet.” ”Saako siellä päällä kävellä?” ”Toki, ne jäljet jäävät piiloon.” Tinki tuli valmiiksi määräajassa. Matti naulasi tiilikattoa varten kakkoskakkosesta ruoteet. Niille aseteltiin tiilet. Hiukan siinä oli hirvitystä, kun nosturi asetteli kaikki tiiliniput tasaisesti pitkin lappeita. Pistekuomat olivat hirmuisia, mutta kaikki kesti. Nipussa oli varmasti sellaiset kolme-neljäsataa kiloa painoa.

Viialasta Pekka haki lattialankut. ”Ne on höylättävä kuuden tuuman lankusta, ja uunista ulos juuri tuodessa.” Lupasivat, toimituspäivä sovittiin. Alkoi kädenvääntö lattian naulaamisesta. Matti halusi lattian paikoilleen, jolloin kaikki asennustyöt olisivat helppoja tehdä. Pekka väänsi vastaan. ”Kumminkin tallaatte lattian loville, tiputatte työkaluja  koneita raahaatte lankut urille.” ”Ei, minulla on levyt sitä varten, niiden päällä kävellään.” Tämä sovittiin, ja yhä tarkemmin nuolivat lattiat puhtaaksi iltaisin ja asettelivat siistit levyt paikoilleen paperin päälle. Lovia tuli silti, ei kirvesmiesten jäljiltä vaan muurarin. Vessan oven eteen lohkoi tämä jaloillaan tiilenpalasia klomps, klamps. Ei edes hionta poistanut syvimpiä.

 Yöksi painui ilta Paulan ja Pekan muuratessa leivinuunin pohjaa kellarista lattian tasolle. Muuraus oli tarkkaa, sillä sen oli noustava aivan lattian tasaan ja sen tuli olla aivan vaaterissa. Olivat edellisenä päivänä kantaneet kolme tuhatta kiloa vuolukiveä pirttiin, uuni päälle. Siinä ne seisoivat numeroituina odottamassa aamulla saapuvaa uunimestaria. Hän oli uhannut ottaa pohjan tasaamisesta huiman summan. ”Kyllä tämä tästä, pistellään vaan tiilet päällekkäin ja kuraa väliin. Annas nyt se vatupassi, niin mittailen tämän viimeisen varvin. Hyvä on, joka suuntaan on vaaterissa. Mennään nukkumaan.” Aamulla tuli tulikiven mies, mittaili ja alkoi tasoittaa pohjaa, laskutti myös aikanaan oikaisusta. ”Mikä mun auttaa, kun en ollut itse paikalla työtä aloitettaessa, mutta pikkasen piruttaa.” Kaksi päivää uunimuurari lateli kiviä pystyyn, pienet tulet tuikkasi perään, ja käski antaa kuivua vielä viikon verran ennen isompaa tulta. Silloinkin vain muutama puu aluksi pesään.  Sähkömies saapui urakan voittaneena, ihmetteli vetoja, kun vastassa oli valmis hirsiseinä. ”Pintaan ei saa mitään asentaa, kattele nyt ja tehdään sitten tarvittava, jos ei muuta keinoa ole.” Asennus eteni pääkeskuksen ruuvaamisella eteisen seinään. Siitä saatiin vintin kautta lamppujen sähköt vedettyä, samoin kellarista alustassa tarvittavia valoja ja pistorasioita varten. Muutama uraus onnistui ovien karmehin, johto jäi piiloon. Siihen se loppui. Kaikki huoneiden pistorasiat olivat johdottamatta. ”En minä vaan keksi, miten johdot näille vedetään, jos ei saa edes lattialistojen taakse laittaa.” TK sähkön omistaja pyysi neuvottelua. Pidettiin työmaakokous, Seppo, Tarmo ja Pekka. ”Kyllä se onnistuu, annan luvan porata hirrestä läpi sellaisesta kohtaa, jossa se reikä eikä johto jää näkyviin. Sitten vedät johdot ulkona seinää pitkin. Siihen tulee päälle villa ja sen päälle koolaus. Sen alta ei mitään näy.” Hetken aikaa työmaa oli merkillisen näköinen, kun sähköjohdot risteilivät pitkin ulkoseiniä.

Muutto. Miten rentouttavaa olikaan istua pirtin sohvassa ja vain katsella, ja kuunnella äänettömyyttä. Pekan pää heilahti. ”Mistäs tuo suhina kuuluu, en saa selvää. Jostakin tulee kuin kaikuna. Perskules, rakennutinko kaikukammion.” Paikan vaihtaminen ei auttanut, hiljaa kun seisoi, niin kuului. Maate mennessään ei kertonut vielä Paulalle mitään. Pää tyynyssä havahtui unestaan ääneen, kuin joku olisi pulloon puhaltanut. ”Ei saamari, ovatko työmiehet jonnekin seinän rakoon jättäneet tyhjän pullon?” Pyjamassa ja tohveleissa hipsi isäntä hiljaa kellariin, istahti puukasan päälle ja pyöritteli päätään kuulostellen joka puolelta. Lopulta lähti konttaamaan makuuhuoneen alle, siellä oli ilmaventtiili. Siinä venttiilissä oli tyhjä litranen lasipullo. ”Haa, sainpas sinut, ja aivan sängyn alla.” Tyytyväinen mies palasi petiin. Päivä suhahti Kurisjärven lapsia kurittaessa, miten olikaan illalla nautinnollista vaipua uneen omassa kodissaan. Kunnes taas heräsi hurinaan. ”Perhana, onko siellä muitakin pulloja, ei auta, tutkimaan.” Taas paineli yöasuinen isäntä taskulamppu kädessään ympäri öistä pihamaata. Nosteli päätään, kallisteli ja kuunteli. ”No nyt se kuuluu tuolta autotallista päin. Mikä siellä hurisee.” Tien yli meni sähkökaapeli. ”Tuo se taitaa olla, hurisee erilaisilla ilmoilla venyessään ja supistuessaan. Sille en mitään mahda.” Palasi nukkumaan, nukahtikin siihen hiljaiseen hurinaan tietäessään äänen lähteen. Mutta voi kauhistus, seuraavana iltana hurina oli vielä kovempaa. Pekka ponnahti hiljaa ylös, käveli pyjamassaan ja tossuissaan etupihalle nostellen päätään. ”No piru, se taitaa kuulua tuolta katolta, mitäs siellä nyt on.” Tikarappuja ylös lappeelle, siitä hivuttautuminen vessan ilmanvaihtoputken viereen ja korva siihen miltei kiinni. ”Tässä se on, tuulessa tämä hurisee kuin moottorikelkka. Mikäs tähän auttaa, sahaan tämän pään vinoksi, haen sahan.” Kapusi alas, saha kädessä ylös, pitkin lapetta mustan humisijan luo ja kitkutusta, siihenkö Paula heräsi. ”Mitä hyvät ihmiset sinä siellä katolla yöllä kolmelta teet?” ”Taisin saada huminan loppumaan, tästä se kuului tulevan.” ”Alas sieltä ja nukkumaan.” Taas uni maittoi. Kunnes mökillä yövyttäessä sielläkin hurisi Pekan korvissa. ”Jahas, pakko kait uskoa, että hurina tulee omista korvista, olkoon sitten.” Arvoituksen ratkettua hurina ei enää valvottanut Pekkaa.   

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kokemäellä kirpputorilla v. 2013


Tuohikontti kirppis Kokemäellä

Mainokset houkuttivat. Kokemäelle oli päästävä. Matka alkoi tiistaina, kun maanantaina oli tapeltu menoista ja vieraista. Eiväthän ne koskaan tasan mene. Pekka oli edellisenä päivänä vahannut auton, uusi vihreä oli valmiina, sisäpesu tapahtui ammattilaisten tekemänä Urjalassa. Osoite kännykkään, Rängintie, ja ohjaus vei Toijalan, Urjalan, Humppilan kautta Porin tielle Peipohjaan. Pekka valitsi toisen reitin. Aurinkolasit päässä suunnattiin Tampereen itäiselle ohitustielle Pirkkahallin vieritse, Nokialta Vammalaan ja Huittisiin. ”Tuossa Vipinä vainaa sai kuolettavan kallonpohjan murtuman.” Tie oli tuttu satojen reissujen takaa, tapahtumat milloin missäkin putkahtivat mieleen. ”Tuosta talosta kävin lainaamassa bensaa moottoripyörääni illalla.” Tie laski Sarkolan kuruun, nousi huomattavana mäkenä Kutalaa lähestyttäessä. ”Tuolla Sarkolassa asuu meidän kirkkomaalarimme kesäisin maatilallaan, Osmo Rauhala. Häneltä täytyy saada joku teos ostettavaksi. Kuutti-Lavosen työ meillä jo onkin.” Kärppälä jäi oikealle, Ellivuoren risteys ja Keihäsen huoltoasema. ”Emme ole vieläkään päässeet Marskin salonkivaunuun, se kun on talvisin kiinni, harmi.” Rekulan tilan maat näkyivät Vatajan risteyksen vasemmalla puolella. Juha oli rakentanut itselleen talon, poika piti tilaa. ”Katsos, olisiko Hukkasilla merkkiä myymälästä, ovat laajentaneet.” Paula luki kilpiä tehdasrakennuksen seinistä. ”Ei täällä näy sellaista.” ”Harmi, olisimme voineet poiketa. Satimuksen Kallellakaan ei ole tienhaarassa minkäänlaista opastetta. Heillä ainakin oli luomutuotteita, kerran saimmekin sellaisia ostaa.”

 Päivä oli pilvinen ja aurinkoinen, suojalasit päässä täytyi ajaa. Pekalle oli juuri äsken tehty jälkikaihin leikkaus Tampereelle. Hyvin onnistui ja näkö palasi terävänä vasempaan silmään. Viikossa tapahtui lääkärissä käynnin jälkeen. Itse sai tilata netissä ja varata sopiva päivä. Edellisellä kerralla kaihin turmellessa  silmiä, niin että kaikki näkyi jo kolmena, oli odotettava yli puoli vuotta. Leikkaukseen pääsi vasta muistutuskäynnin jälkeen, huutokierros hoitajille silmäklinikalla auttoi. Kuukauden sisällä leikattiin molemmat silmät. Täysin kivuttomasti. Stormissa Pekka alkoi taas selostaa: ”Tuolla on Lindströmin saha ja höyläämö. Sieltä hain meidän ikkuna- ja ovipielilaudat auton katolla. Vetelin mustekalalla kiinni hirmuisen kuorman. Ylitys oli eteen ja taakse varmasti laittoman iso. Työnjohtaja katseli lastaamista ja sanoi kyllä kummempiakin taakkoja nähneensä. Ennen Vesilahtea yksi lonkero katkesi ja pamautti peltikattoon. Pelästyin ja nousin katsomaan, kotiin pääsin varovasti ajellen.” Taakse jäi Ollilan talo, jossa Pekka oli aloittanut maanviljelijän koulunsa renkinä. Kairavirran Eskon rakentama talo siinä vieressä, nyt sielläkin poika asumassa, Esko osakkeessa vaimonsa kanssa, liikkui pyörätuolilla. ”Tästä leikkauksesta ennen käytiin hakemassa kiuaskiviä. Katso kuinka mustaa, siinä on nikkeliä. Ei sitä silloin tiedetty, kaivos tuonne sitten tulikin, tunnelit Kokemäenjoen alle saakka. Nyt se on suljettu.” Ensimmäinen tiehaara Vammalaan, risteyksessä entinen huoltoasema ja toisella puolella entinen automyymälä. ”Tuossa aloitetaan uuden elokuvan teko, nämä seudut ovat olleet hyvin suosittuja, Mouhijärveä myöten.” Paula huomasi Ketolan pelloilla joutsenet. Ne laidunsivat aivan tien laidassa. ”Katsos vaan, nyt voin yrittää kuvata niitä, jos vaan saan autoni tieltä pois.” Pieni santatie Nisun sikalan jälkeen oli hyvä paikka. Pekka seisautti auton, nousi takakontille, avasi ja otti kamerarepusta rungon. Siihen hän kiinnitti viisisataamillisen ja alkoi tähtäillä. ”Kas, automaatti päällä, no napsaisen muutaman ensin.” Joutsenet olivat säyseinä, auto kävi edelleen. Ehkä sekin hieman rauhoitti niitä. ”Nyt käsisäädöt manuaalille, valotus, hyvä, 2500, viisari keskelle ja tähtäys.” Kamera räpsi muutaman kymmenen kuvaa sarjatulella, sitten Pekka alkoi tarkkailla parempia kulmia ja asentoja saadakseen. ”Voimme jatkaa tästä, pieni koukkaus ja pääsemme takaisin pikatielle.” ”Siitä menikin äsken jokin auto aika kyytiä.” Tuossa maantien ojassa meinasi metsäteknikko Sallin Antti kuolla. Tuli rättisitikallaan Vammalasta mäkeä alas, vilkutti ja kääntyi vasemmalle. Takaa rekka jyräsi päälle, auto syttyi palamaan kimmottuaan ojaan. Kävin sitä seuraavana päivänä katsomassa, renkaatkin aivan hiiltyneet. Kaksi miestä siinä oli ollut, molemmat selvisivät.”  Tie nousi, edessä vasemmalla näkyi tuulimylly, ei nytkään pyörinyt. ”Tuolta minä ostin toisen autoni, Mersuun vaihdoin, Trabantin annoin, tappiolla tietenkin.” Roismalan risteys oli säilynyt ennallaan, sisään ajo teollisuusaluelle kävi oikealle rampista, sitten liikenneympyrästä Itsenäisyydentielle ja heti ensimmäisestä vasemmalle. ”Kas, tulimme liian aikaisin, mutta pääsemme tuosta pihojen läpi, mennään nyt kuitenkin tietä pitkin.” Pyymäen Leipomon pihassa oli autoja monessa rivissä. Sisään mennessään ja ovea avatessaan Pekka luki lapusta: Yksityistilaisuus. ”Paula, tule ulos sieltä, siellä on yksityistilaisuus.” Vastassa ollut pukupäällinen sanoi heillä olevan harjakaiset. ”Mennään sitte Lauttakylään kahville.” Uudelleen autoon ja kohti etelää. ”Tässä kuoli Tyrvään Sahan omistajan poika. Oli juuri saanut kortin, ja ajeli illalla pimeässä kotiinsa päin. Tiellä oli pysähtynyt valoton kuorma-auto. Henkilöauto silpoutui lavan reunaan.” Miten kaikki tapahtumat pulpahtivatkin esiin, ajot ja sattumukset tiellä. Junnilan kohdalla muistui Peltosen Raunon kanssa ajelu. Pekka otti isänsä Skodan salaa, lähtivät pikatielle. Pimeässä vastaantulevien valot häikäisivät, Pekka väisti oikealle. ”Älä päästä tännepäin, mennään ulos asfaltilta.” Rauno katseli sivulasista epävarmaa ajoa. Saavuttiin Kiikan risteykseeen. ”Tässä kuoli Kaukolan talollisen poika, oli kääntymässä Kiikkaan, rekka ajoi ylitse takaa. Ohituslevike saatiin vasta tuon tapahtuman jälkeen.”

”Kasken Tapio asuu tuossa, siistissä kunnossa on pihapiiri.” ”Hänkö on Marjan veli?” ”Kyllä, näit hänet Raunon hautajaisissa.” Tapio oli kutsunut poikkeamaan, ajo kuitenkin jatkui, kunnes Hellänmäen tiehaarassa muistui mieleen moottoripyöräajelu. ”Olimme Jukan kanssa menossa Äetsään tapaamaan Laulikkia, koulukaveriamme. Emme mitään olleet sopineet, ajoimme vaan pihaan. Oli Laulikki kotona, kävimme riippusilloilla kävelemässä ja pääsimme sisäänkin.” ”Kummankos kanssa Laulikki sitten oli?” ”Ei kummankaan, me vaan käytiin katsomassa. No, pikkasen pussattiin.” Äetsän risteys toi taas   onnettomuuden pintaan. ”Niemelän Leipomon pakettiautolla tuli kuljettaja, omistajan veli, Lauttakylästä päin. Äetsästä tuli rekka, ajoi suoraan tien yli ja Niemelä kuoli tuohon ojaan.”  Kääntyivät Lauttakylään, kaikki liikkeet olivat muuttuneet, uusia rakennuksia oli niin, että vain kirkko ja tiet sekä sillat olivat paikoillaan. ”Katseles nyt kahvilaa, tuossa oli ennen Pyymäen konditoria. Täällä minä riiasin kouluaikoina Uolan Marjaa joitain aikoja. Sekin sitten loppui tuossa kirkon aidalla, Marjan äiti ei pitänyt siitä, että vietämme aikaa yhdessä kovin paljon. Opinnot kuulemma kärsivät. Minä päräytin Jawan käyntiin, Marja itkun.” ”Et ollut ainoa, sellaista se oli siihen aikaan. Hei, tuossa, Viialan Kotileipomo.” ”No ompas sekin, täällä saakka kotikulman kuppila, mennään sisään.” Tarjonta oli runsas, makeaa tai suolaista vitriinit täynnään. Kaksi kahvia ja omena-rusinaviinerit, viisi viisikymmentä. ”Onpa teillä halvat hinnat.” ”Niin ovat muutkin sanoneet,” myyjä oli mielissään.

Porin tielle keskustan läpi, Loimijoen yli, peltojen halki. ”Tuossa kävimme joskus kaljoilla, tien takan a on Mommolan Motelli. Siellä kävimme Harrin ja Jussin kanssa naistentansseissa” Monet lohkot oli kynnetty mustaksi mullaksi. Traktorien jäljessä lensivät lokit runsaina parvina. Koivut olivat vielä keltaisessa lehdessään, ne hehkuivat auringon osuessa niihin. Risteen valtava viljavarasto oikealla kohosi maiseman ylle. ”Tuolla kävivät Vammalan pojatkin töissä, Markuskin raudoittajana. Kovaa työtä se oli, yöksi ajo kotiin ja aamulla takaisin.” Kokemäki, tiehaarasta oikealle ja joen rantaan. Pyhän Henrikin Kappeli, oikeastaan sen suojarakennus, punaisista tiilistä muurattu, oli pelottavan lähellä jokea. Penkka oli monesti tulvien aikana murtanut maata virtaan aina Harjavaltaan saakka. Sinne oli uponnut omakotitalojakin. Hirsinen tammipuusta salanurkkatekniikalla veistetty tamminen kehikko oli tiilien suojassa säältä. ”Ajetaas nyt tästä vielä, minusta sen pitäisi olla keskustan jälkeen. Ei ole viittoja, toppaan tuohon pysäkille ja laitetaan gepsi töihin. Tuossa on edessä taas rautatiesilta, eikä meidän pitäisi kai sen yli enää mennä.” Pim, ohje oli näytössä, käänny vasempaan kuului tytön ääni. ”Ei, suoraan olisi pitänyt mennä, no nyt sininen viiva jatkuu eteenpäin.” ”Se on laskenut uuden reitin, mitä siinä sanotaan, kuusisataa metriä ja vasempaan. Se ohjaa meitä takaisinpäin. Tuosta risteyksestä meidän olisi pitänyt alkujaan kääntyä. Ajoimme kaksikymmentä metriä yli. Kas, tuolla se jo onkin, näkyy olevan autoja.” Suuri teollisuushalli, ehken myymälä, ovesta sisään, päivää. Hyllyjä ja käytäviä oli loputtomasti, huh. Pekka poikkesi heti alusta eri väliin kuin Paula. Molemmat halusivat rauhassa itse katsella ja arvioida tavaroita. Hyllyt ja tavarat olivat hyvässä järjestyksessä, lastenvaatteet ja lelut vasemmalla seinustalla. Olihan siellä kiinnostavaakin, ei Pekka kuitenkaan löytänyt ostettavaa kuin pari ristikkolehteä. Paulalla kävi parempi tuuri. Hän löysi muutaman kahvikupin, lautasen ja lasisia kynttilänjalkoja, Iittalalaisia. ”Joko mennään?” Kyllä vain, katsotaan poiketaanko Lauttakylässä syömään vaikka nakkikikkarille.”

lauantai 28. syyskuuta 2013

Koko kesä vedestä, myrkky ja bakteerit v. 2013

Kemmolan vesi

Juhannuksen aikoihin selvisi Valkeakosken vesilaitoksen toimittamassa vedessä olevan kasvinsuojelumyrkkyä nelinkertaisesti yli turvallisena pidetyn rajan. Mitään ei ole tapahtunut muutamaa pientä lehtijuttua lukuun ottamatta. Niistä on ilmennyt, että vesilaitos ei tee mitään muuta kuin mittaa vettä Kemmolan porakaivosta kerran viikossa. Veden myrkyllisyys ei ole vähentynyt. Myrkyillä, joita maataloudessa käytetään, on varoaika, jonka kuluttua myrkyn vaikutus loppuu. Miten meidän porakaivossa oleva myrkky ei ole vähentynyt? Edes kuukausissa. Jos vaikutus ei loppuisi, niin meille syötettäisiin kasvien mukana ko. myrkkyjä. Näin ei tapahdu, koska muuten myrkyt eivät saisi myynti- eikä käyttölupaa. Olemme saaneet juodaksemme ns. varavedenottamon kloorattua uimahallivettä. Klooraus suoritetaan varmuuden vuoksi? Mikähän se varmuus on? Vesihän otetaan Sääksmäen hautausmaan läheisyydessä olevasta kaivosta.

Meidät sadat asukkaat on täysin jätetty oman onnemme nojaan. Edes poliisin aloittamista tutkimuksista emme ole kuulleet mitään, tehdäänkö niitä, onko mitään valmista tullut? Vähäisimmistäkin epäselvyyksistä asukkaiden terveyden suhteen hujauttaa terveystarkastaja paikalle kieltäen heti jopa itse leivottujen pikkupullien myymisen myymälästä. Varmaan hirveen tärkeetä. Lisäksi olen kuullut, että on olemassa jonkinlainen väestövastuu terveydenhoidossa, paikallisella tasolla. Tämän lisäksi ainakin ennen toimi lääninlääkäri, mitähän kyseisen henkilön työhön kuuluu? Ehkä hänelle on varattu muita toimia kuin valvoa asukkaiden terveyttä, pitää silmällä viranomaisten tehtäviä vahinkojen ennalta ehkäisyssä. Olisikohan hänellä mielenkiintoa myrkkyveden juojien tilanteesta. Siis tutkia ja sitten tiedottaa tulokset. Täällä on jo puhuttu hurjasti kohonneista maksa-arvoista. Maksahan alkaa heti koota myrkkyä itseensä koettaen sitten poistaa sitä. Onko ketään täällä asuvaa tutkittu, lasta tai aikuista tai vanhusta? Meillähän on täällä asukkaita vanhainkodista päiväkotilapsiin ja peruskoululaisiin. Kukaan ei tiedä sitä hetkeä, jolloin myrkky valui veteemme. Kukaan ei siis tiedä, kuinka kauan me sitä sitten joimme, kunnes rutiinitarkastuksessa se havaittiin. Edellinen mittaus oli tehty vuotta aikaisemmin. Mikäli meidän terveydenhoidollamme on, niin kuin luulen, vastuu mm. asukkaiden puhtaan veden ja ruuan saamisesta, lääkkeiden jakelusta ja oikeasta annostuksesta, niin pidän tästä vastuullisilla henkilöillä olevan rautaiset hermot. He kun täysin luottavat meidän elimistön kestävän nelinkertaisesti ylittyneen myrkkyveden juomisen ilman vaikutuksia. Ei kait sitä raja-arvoa ole huvin vuoksi asetettu? Kuka tästä tapahtumasta meille vastaa? Kait kunnan organisaatiossa jollain on aikaa ottaa tilanne kokonaisvaltaisesti haltuun, ja tiedottaa meille asiain etenemisestä, pitää vaikka Rauhalan koululla tiedotustilaisuus? Jos ei lääninlääkäri ehdi, niin lähettäisivät kentälle edes läänineläinlääkärin.


Tämä oli Valkeakosken Sanomissa, no nyt tuli terveysviranomaisilta ja vesilaitokselta tiedote kaikkien postilaatikkoihin, lauantaina iltapäivällä. Käyttämässämme vedessä on bakteereja. Vesi on keitettävä, vähintäin 5 min, tiskit on kuivattava, hampaita ei voi pestä, vihanneksia ei huuhdella. 29. pvä on lehdissä ja radiossa kuulutukset asiasta. Mitähän he nyt pelkäävät.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Voitettu vaiva v. 2013


Hiiret ja myyrät

Syksyn tullen alkaa talossamme jokavuotinen metsästys. Pimeyden laskeuduttua pienet jyrsijät alkavat tutkailla talveksi sopivaa taloa asuakseen talven suojassa säältä ja pedoilta. Läheiseltä pellolta vaeltaa peltomyyriä, ehkä metsämyyriäkin. Kotihiiret ovat monilukuisimmat ja äänekkäimmät. Mennessäni nukkumaan herään jokaisena iltana trampoliinirapinaan yläpohjassa. Riemulla siellä painavat peräjälkeen välikatolla päästellen pieniä papanoitaan kaikkialle. Herätys on hirmuinen hiirillekin. Pomppaan ylös ja komuan keittiöstä leivänpalaa käteeni, palaan eteiseen ja avaan yläpohjan rappuset katosta pitkällä lukkoraudalla. Kiipeän niin pitkälle, että näen lattian ja siinä laudassa narulla kiinni olevat kaksi nakkia. Tyhjiä ovat, lauenneet kyllä. Laitan palasen leipää ansaan, viritän jousen tapporautaa kääntämällä ja pujotan liipasinraudan reikäänsä. Toinen perään ja luukku kiinni. Pää tyynyssä yritän nukkua, aamulla katsoisin ansat. Eipä, vaan kuulen räpsähdyksen ja heti perään mahdottoman räpätyksen. Päätä tiukemmalle tyynyyn, kyllä se hiiri siihen kuolee. Ei kuollut, räpinä jatkuu ja jatkuu. Nousen, avaan kattoluukun, nousen portaat ja katselen etujalastaan kiinni olevan kotihiiren pakokauhua. Kuoli kumminkin. Lataan nakit taas ja palaan nukkumaan. Hiiren heitän pellolle naapurin kissoille. Syksy kuluu, olen heittänyt jo kaksikymmentä hiirtä, kolme peltomyyrää ja ehkä metsämyyränkin. Niillä on lyhyt häntä, saisivat elää pelloillaan. Raivostuttaa, kun ravaavat seinää ylös aivan makuuhuoneen päädyssä, kilpaa alas, eivätkä käy nakkiin. Paula annostelee hiiribaariin myrkkylautasia kellariin. Menekki onkin hyvä. Mutta haju on kamala. Hiiribaarit tyhjennetään, taistoa jatkan nakkien avulla. Ylös nousut hiirien takia kyllästyttävät. Vaiva on riippuvainen lumien tulosta. Se jälkeen hiiret ja myyrät pysyvät paikoillaan. Toisen vaivan yhteydessä ratkaisen rapinan ongelman. Nukun yöni häiriöttä korvatulpat korvissa.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Fileointia ja raivoa keittiössä 1998


Kalan fileointi






Pentillä oli iltaisin aina mahdoton kiire kalojensa kanssa. Ne oli punnittava ja lajiteltava laatikoihin seuraavan päivän myyntiä varten. Sitä varten oli isoja laakeita styrox laatikoita, joihin asetettiin aina ensin ruskea voimapaperi pohjalle ja laidoille. Näin siksi, ettei kalan lima tahrisi laatikkoa, vaan olisi aina puhdas laatikko saatavilla. Paperi oli isolla rullalla keittiön seinustalla. Siitä sitä sitten repäistiin tarpeellinen pala. Kaikki fileet laitettiin omaan laatikkoonsa, johon oli pohjalle leivinpaperi.

Pekka oli jo fileoinut parina talvena, ja sai tehdä työnsä rauhassa. Karvasen Kalervo oli kiireinen omissa hommissaan, eikä enää käynyt auttelemassa Penttiä kuin satunnaisesti. Kumarassa lampun kirkkaassa valossa Pekka halkoi isoja haukia. Ensin vatsaevät pois, sitten sisälmykset ulos, kalan pyöräytys mahalleen, ja selkä halki niskasta pyrstöön saakka. Viilto piti vetää selkäruotoon saakka. Pläiskis, kala kyljelleen ja kiduskaarien takaa veitsi painaen kiinni ruotoon, veitsen kääntö ja vasemman käden sormilla selkäfileen halkaistu pala nostettiin veitsen kärjen päälle. Siitä alkoi veto kohti pyrstöä, samalla huolehtien siitä, että veitsi katkoi kylkiruodot tasaisesti vatsapuolelta. Tasainen veto painaen ruotoa vasten tuotti kauniin fileen. Jos veto pysähtyi, niin kuin isossa hauessa väkisinkin tapahtui, koska veitsi ei piisannut, vaan se oli uudelleen asetettava, niin fileeseen syntyi helposti pykälä. Eihän kukaan juuri kokonaista filettä ostanut, mutta pykälä samalla merkitsi ruotoon jääneen vastaavan kokoinen pala lihaa.
Molempien puolien irrotuksen jälkeen Pekka katkoi selkäruodon ja pään sekä evät eri kasoihin. Fileistä oli vielä irrotettava kylkiruodot ja evät. Se kävi terävällä taipuisalla veitsellä helposti. Välillä kala oli niin suuri, ettei veitsi ylettynyt koko fileen yli nahkaa poistettaessa, silloin oli vaan vedettävä file kahdessa osassa. Valmis haukifile oli kauniin punertava nahan alta. Ne Pekka nosti varovasti omaan laatikkoonsa piikillä.

Anneli oli tullut käymään. Hänellä oli energiaa eri lailla kuin Pentillä, ja naisten tapaan hän puhua pälpätti sekä kiusoitteli Penttiä kyselemällä hulluja. Puhelin soi tasaisesti pitkin iltaa. ”Pentti Linkola puhelimessa.” Taas oli poikettava eteisessä, verkkosaunassa, tuotava uusia laatikoita ja vietävä fileoinnista tulleita totkuja ulos jätesäkkiin. Anneli jatkoi pölötystään.
Pentti kumartui uunin eteen ja alkoi vetää tongeilla mateilta nahkaa tuppeen.
No saatana, mikä nyt on? Mateen nahka oli katkennut. Seuraavalta mateelta repesi maha. Pentti pomppasi pystyyn ja syöksyi eteiseen. Anneli kailotti oven läpi. Hetken kuluttua Pentti palasi ja alkoi taas nylkeä. - Saatana, enkö minä osaa enää nylkeä, kun kaikki hajoaa käsiin. Pekka vilkaisi taakseen ja näki tuskastuneen ilmeen Pentin kasvoilla ja kädessä katkenneen mateen. Se putosi siihen paikkaan ja Pentti ryntäsi ulos. Pekka ei osannut tehdä mitään ja Anneli vaan pölötti. Keittiön ovi aukeni, Pentti astui uunin eteen, otti mateenpirstan käteensä, paiskasi sen voimalla uunia vasten ja alkoi manata. - Saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana. Voimakas paino ensimmäisellä tavulla, katkeamatta. Punainen muoviämpäri meni pirstaksi Pentin jaloissa, hän polki sitä raivoissaan. Saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana. - Esimies saa nostaa verkot ylös, minä en enää kalasta. En nosta edes verkkoja ylös, kun en osaa. Saatana, saatana, saatana. Lattialla oli vielä liuta mateita, Pentti kumartui yksitellen nostamaan niitä, Hän paiskasi yhä kiihtyvällä raivolla mateet päin uunia ja hellan tulikuumaa liittaa. Sihahdus vaan kuului ja perään mätkähdys, kun made päsähti seinään. Anneli oli vaiennut, Pekka katseli veitsiään jakkaralla. Kumpikaan ei osannut tehdä mitään, tilanne oli niin äkkinäisen väkivaltainen. Loppuun asti väsynyt ja piinattu kalastaja raivosi järkevyyden ja itsehillinnän tuolla puolella. Katselijoita jännitti, mihin raivo purkautuisi seuraavaksi. Pentti painui pihalle, keittiössä olijat katselivat toisiaan ja kurkkivat ikkunasta hänen jälkeensä. Saunakamarissa syttyivät valot, sen loisteeseen ilmestyi miehen pää ikkunan taakse, käsissään kirja. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.  - Mene sinä Anneli katsomaan, miten Pena jaksaa. - En minä uskalla, en ole ennen nähnyt noin kovaa raivoamista.
Pekka laittoi nopsasti työnsä loppuun, putsasi sanomalehteen veitset ja kätensä kalan limasta. Saman tien pihalle ja autolle. Siellä saunakamarissa lukija jatkoi istumistaan, auto survahti liikkeelle pimeään yöhön. 

Elonkehä lehden toinen jakso sekä matkaan lähtö -10 l

Taistelu lehdestä

Mersu kiiti moottoritietä etelään kyydissään Teppo ja Pekka. Olivat menossa viemään Elonkehän toimitukseen viestiä, oli maanantaipäivä. "Mitä me sitten perillä teemme" "Me vaan marssimme avaimillamme sisälle ja odotamme taivalsaaren ilmestymistä. Hänen pitäisi olla puolenpäivän aikaan toimituksessa." Anneli oli laatinut miehille lähtiessä Sääksmäeltä valtakirjan ja antanut toimituksen avaimet. Olipa vielä puhuttu lukkojen vaihtamisesta, mikäli Taivalsaari osoittautuisi hankalaksi, eikä luovuttaisi avaimia. Kiista lehden linjasta oli edennyt erottamiseen. Puolueen hallitus oli erottanut päätoimittajan, joka ei kuitenkaan piitannut erottamisesta, vaan toimi entiseen tapaansa. Merkillinen tilanne. Pekka oli Tepon kanssa viemässä irtisanomista kirjallisena perille. Asialla oli kiire, ei ollut muuta mahdollisuutta saada estetyksi Taivalsaaren häväistyskirjoitusta seuraavassa lehdessä. Pekka oli lupautunut viestinviejäksi, kun Pentti oli aikaisemmin illalla soittanut ja pyytänyt palvelusta.

"Minkälainen mies siellä on vastassa, on aika jääräpää, kun ei osaa lähteä, mitä hänkin sillä luulee voittavansa?" "Kyse on vallasta. Taivalsaari on jo saanut erotettua Pentin puoluehallituksesta, muutaman viikon kuluttua on puoluevaltuuston valinta, ja Penttiä koetetaan erottaa siitäkin. Jos Eero nyt antaa periksi ja lähtee, ei hän kykene enää masinoimaan kokousta ja mahdollisesti pudottamaan Penttiä. Taivalsaari haluaa itse määrätä kaikesta lehdessä ja ilmeisesti puolueessakin. Kun nyt viemme hänelle erokirjeen, saamme sen näin todistetusti perille ja irtisanominen voidaan saada laillisesti kiistatta voimaan todistajien läsnä ollessa. Siksi sinäkin olet mukana."

Auto ajoi maalaisten torin kupeeseen Esson huoltoaseman pihaan. Siitä lähdettiin kävelemään toimitukseen. Talo löytyi helposti. Ulko-ovi oli lukossa, avain sopi kuitenkin ja miehet astuivat eteiseen porraskäytävään. Teppo juoksi kerroksesta toiseen ja haki nimeä, jota ei löytynyt. Pekka alkoi sovitella avainta ensimmäiseen oveen. Se sopi, mutta ennen kuin ovi saatiin auki, sisältä astui nainen esiin ja sanoi ensi töikseen: "Tänne ei saa tuoda koiraa, tämä on monen ihmisen työpaikka." "Onko täällä Elonkehän toimitus? Minä pidän Lottaa sylissä ja me menemme toimitukseen ovi kiinni." Miehet astuivat toiseen eteisaulaan, nainen poksautti oven perässään kiinni eikä sanonut mitään. Kaikki ovet olivat kiinni, eikä kylttiä taaskaan missään. Avainta sovitettiin tyhjän tuntuisen huoneen oveen. Se sopi, sisällä oli selvästi lehden toimitus. Vieressä oli toinen huone, missä ilmeisesti puolueen toimittaja työskenteli. istuttiin tuoleille ja suljettiin ovi. "Nyt vaan istutaan ja odotellaan. Lukkojen vaihtoon me emme voi mennä, valtakirja on mielestäni puutteellinen. Katsotaan mitä Eero sanoo, kun tulee." Aika kului, Teppo käveli hermostuneena ympäriinsä ja tutki tapansa mukaan paikkoja katselemalla hyllyjen kirjoja ja tavaroita. Lotta makasi lattialla.

Oveen työnnettiin avainta, kynnykselle ilmestyi vihreään takkiin ja housuihin pukeutunut maalaisen oloinen mies. Hänellä oli hyvin hämmästynyt ilme. "Keitäs te olette?" Pekka nousi, sanoi päivää ja käveli Taivalsaaren ja oven väliin. "Eipä ainakaan pääse pakoon", ajatteli Pekka. "Me olemme vain viestintuojia ja olemme laillisella asialla. istukaa olkaa hyvä, ja lukekaa tämä kirje." Taivalsaari otti jokseenkin typertyneenä sen ja alkoi seisaallaan lukea sitä. "Saanko ottaa tästä kopion?" "Ei tarvitse, se on teille tarkoitettu." "Miten olette päässeet sisälle?" "Valtakirjalla", sanoi Teppo. "Saanko nähdä sen?" "Totta kai, tässä se on." Teppo ojensi taskussaan valmiina olleen valtakirjan Eerolle. "Voinko ottaa tästä kopion?" "Totta kai", Pekka vastasi. Eero lähti huoneesta ja palasi kotvan kuluttua, istahti nyt tuolilleen hieman tasapainoisempana ja alkoi lukea viestiä uudelleen. "Oletteko ryhtyneet tässä mainittuun toimenpiteeseen?" Eero kysyi tarkoittaen lukkojen vaihtamista. "Emme, me olemme vain istuneet ja odottaneet. Aiotteko te tehdä kirjeen edellyttämällä tavalla?" Pekka puolestaan kysyi Taivalsaarelta tarkoittaen avainten luovuttamista. "En, tämä irtisanominen on laiton, yhdistyslain vastainen…" "Meitä ei kiinnosta ollenkaan asian selvittely, me olemme toimeksiantomme suorittaneet, näkemiin." Pekka ja Teppo lähtivät ulos. Helsingin kadut hohkasivat kuumina auringossa, miehet päättivät käydä kahvilla ennen kotimatkaa. Pekka koetti saada Annelia kiinni, mutta sieltä ei vastattu, ajelivat takaisin Sääksmäelle.

"Kuinkas juttu Taivalsaaren osalta on edennyt?" Teppo oli poikennut kylään Kemmolaan Pekan ja Paulan luo. Lotta hökelsi onnellisena ympäriinsä sisällä matot kasaan, hyppi ja nuoli. Teppo leperteli kultansa kanssa, silitti ja taputti. "Uskomattoman vaikea juttu. Eihän Eero uskonut vaan jäi paikoilleen. Toimitti uuden lehdenkin, en tiedä millä rahoilla. Hänen luottokorttinsa on peruttu, puhelin katkaistu, tilit jäädytetty. Kuitenkin mies vielä leikkii toimittajaa, ja saa lehdenkin ilmestymään, vaikka kirjapainoakin on varoitettu. Nyt ilmestyy siis kaksi lehteä. Taivalsaaren sikajuttu Pentistä ja koalitiotoimituksen selitystarinoita. Tällainen ei ole hyväksi. Mitätön puolue ja kaksi lehteä. Kuinka luulisi ihan, että tällaista voisi tapahtua vain Suomessa." "No jo on soppa, eikö lukkojakaan ole saatu vaihdettua?" "Ei, tiedätkös, se kettu oli mennyt tekemään vuokrasopimuksen omiin nimiinsä. Niinpä puheenjohtaja ja varapuheenjohtajakaan eivät saaneet lukkoja vaihdettua. Eero on tallentanut tietokoneille salasanan taakse puolueen aineistoa. Annelilla on tilaajista käsin kirjoitettu lista epätäydellisenä. Tästä tulee täysi farssi. Lisäksi Eero on vaatimassa vaikka millaisia korvauksia, ja koettaa siten käydä kauppaa puolueen kanssa. Pentti on lähtenyt kesäretkelleen. Hän on polkupyörällä Oulujärvellä. Taksoittaa siellä vanhoja lintureviirejään. Onneksi hän on säilyttänyt malttinsa, tuntuu kuin hänestä olisi yhdentekevää toisten riitely. Hyvä niin. Irtisanomiskiistansa Taivalsaari on hävinnyt, kuitenkin hän jatkaa. Nyt täytyy saada uusi vaihde päälle ja mies syrjään. Vahinko sinänsä, mutta itse on asiansa pedannut, ei renki voi sanella isännille töitään." "No on tapaus, vieläkö me joudumme siellä käymään?" "Ei, me olemme osuutemme suorittaneet."

Eipä tiennyt Pekka joutuvansa vieläkin seikkailemaan samoissa asioissa Helsingissä. Anneli oli järjestänyt Viroon, Maatsaluun luonnonsuojelualueelle ekologisen leirin. Se kiinnosti, hän ilmoittautui mukaan, hankki viisumin Helsingistä ja ihmetteli suurlähetystössä vallitsevaa venäläistä jonotusmeininkiä. Vielä oli Virossa paljon oppimista. Jonot olivat karmeat. Ulkona jalkakäytävällä ei vielä paljon koetettu etuilla, mutta sisällä alkoi uusien tulokkaiden hermot pettää. Varsin rankasti heidät kuitenkin osoitettiin jonon päähän. Luukulla palveltiin vain kymmenestä kahteentoista. Silloin luukku meni kiinni että pamahti, oli ulkona vaikka millainen jono. Käsittely oli erittäin byrokraattista ja hymytöntä. 50 vuotta länsimaita jäljessä.

Anneli ja Pekka menivät yhtä aikaa perjantaina aamulla Helsinkiin. Reijo, yksi osallistujista tuli autollaan Pohjanmaalta, oli yötä Toijalassa ja vei sitten heidät muassaan. Matkalla Anneli kertoi, että he kävisivät uudelleen lehden toimituksessa. Taivalsaari oli edelleen paikoillaan, olipa kieltänyt Tapolan Kirsiäkin, puolueen tiedottajaa käymästä työpaikallaan. Nyt oli tarkoitus viedä tietokoneet pois Eerolta. Nehän olivat kiistatta puolueen omaisuutta. Reijolle vaan selitettiin, että he hakisivat pari pakettia, neuvottiin häntä ajamaan toimituksen pihaan. "Odottele tässä hetki, me tulemme kohta takaisin." "Minun pitää vielä viedä auto Jollakseen, ja ehtiä laivalle." "Meillä ei mene kuin hetki, kyllä sinä kerkiät."

Juoksivat ovelle, avain lukkoon, syöksy käytävään, uusi ovi, toimistot olivat vielä tyhjiä. Edessä oli vielä yksi ovi, he olivat toimituksessa. Jännitys hieman laukesi, Eero ei ollut vielä paikalla. Anneli syöksyi tietokoneen kimppuun ja alkoi irrotella johtoja, Pekka auttoi. "Otetaanko modeemi myös?" "Tietenkin, ja tiedottajan huoneesta myös faksi." Sormet lipsuivat molemmilla, työ oli hieman outoa, kiire oli ja jännitys. Taivalsaari voisi tulla koska tahansa. Anneli juoksi ensimmäisenä vessaan, pakko oli käydä. Hetken päästä Pekka ryntäsi vessaan. Koneet saatiin irti, kopattiin ne syliin ja juostiin autolle. Siellä Reijo odotteli hermostuneena ähkien ja ihmetteli kantamuksia. Anneli selitti niiden olevan puolueen omaisuutta. "Mistä täältä pääsee rautatieasemalle, meidän on saatava nämä säilytykseen." Pekka alkoi neuvoa tietä, Reijo ajoi ja ähki. "Suoraan, sitten vasemmalle ja taas suoraan. Helvetti, tuossa oli opaste, ei voi enää kääntyä. No, kyllä täältäkin pääsee." Eipäs päässytkään, oli tehty uusia liikennejärjestelyjä, joutuivat kiertämään korttelin uudelleen. Reijo kaartoi aivan aseman eteen, tavarat, tietokoneet, modeemi ja faksi nostettiin jalkakäytävälle. Vielä kummankin matkatavarat. "Neuvokaa nyt miten täältä pääsee Jollakseen." Reijo oli aika lailla poissa tolaltaan. "Ajat tästä ensin takaisinpäin tuonne rautatietorin ohi, Kaisaniemen ohi, Pitkänsillanyli ja kohti Porvoota. Hyppää sitten perillä taksiin ja aja olympialaituriin. Laiva lähtee 9.15.

Reijo kaasutti tiehensä, Anneli ja Pekka raahautuivat sisälle halliin tavaroineen. "Tuolla on matkatavarasäilytys, sinne." "Lue ohjeet, mitä, vain vuorokauden säilytys, ai, tuossa on, että maksamalla saa lisäaikaa. Minne se maksetaan, tässä on vain vuorokauden maksu.?" "Kait se palatessa maksetaan, tungetaan nyt tavarat sisään ja lähdetään."

Olympialaiturilla oli jo väkeä. Ovisuussa seisoi joukkoa ja hieman edempänä toinen porukka Taivalsaaren ympärillä. "Hitto, Eero on täällä jakamssa vastamateriaaliaan, ei ole minua huomaavinaankaan. Hän ei puhu minulle mitään." "Minä haluan saada käsiini sen materiaalin, huomenta, saanko minäkin." Taivalsaari hetken epäröi tuntiessaan Pekan, tervehti sitten ja ojensi kirjekuoren. Tapolan Kirsi oli myös paikalla ja jakeli vielä viisumeita. Yhdelle ei sitä ollut, Matti Oulusta oli ilman. "Painutte heti lähetystöön, siellä se on valmiina, se aukeaa kymmeneltä. Tulette sitten kantosiipialuksella perästä. Se on miltei samaan aikaan perillä kuin meidän laiva." Anneli järjesteli kahden matkalaisen menoa. "Reijoa ei näy, kello on melkein yhdeksän. Olisipa se noloa, jos hän myöhästyisi meidän takiamme", tuumi Pekka. Tuli sitten aika nousta laivaan. Viimeisinä menivät Anneli ja Pekka. "Himskatti, minulla on vielä Reijon lippu, se täytyy viedä Kirsille." Anneli lähti juoksemaan takaisin. Kirsi seisoi ovisuussa Reijon passi ja viisumi kädessään. Laiva lähti, Reijoa ei näkynyt.

Matkalaiset olivat ottaneet hytin yhteisiä tavaroita varten. Joukko kerääntyi kannelle aurinkoon, alkoi vähittäinen tutustuminen. Osa tunsikin entuudestaan joitain, enin osa ei. Reijo ilmestyi kannelle reppu selässään. "No, uimallakos sinä tulit", kysyi Pekka. "Ei, kyllä minä ehdin, ja olen jo käynyt suihkussakin." "Miten ihmeessä, laivahan oli jo matkalla, eikä sinua näkynyt.?" "Minä tulin bussilla hakaniemen torille ja siitä juoksin tänne reppu selässä. Aikaa oli 25 minuuttia. Ryntäsin aivan hikisenä terminaaliin, sain passin ja viisumin, kello oli jo 15 minuuttia yli, tungin itseni laivaan läpi väkijoukon, kun huomasin olevani väärässä laivassa. Takaisin juoksin vielä hurjempaa vauhtia ja tähän laivaan. Köydet olivat jo irti, kun hyppäsin mukaan." Leiri saattoi alkaa.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Elonkehä Ekologisen puolueen lehti taistelu päätoimittajasta -10 l



Elonkehä



Pentti oli saanut polkaistua lehden Suomeen, Elonkehän, se ilmestyi kerran viikossa. Ekologinen puolue oli saanut eduskuntavaaleissa läpi kansanedustajan, Pertti Virtasen. Puoluetukiraha takasi lehden talouden. Päätoimittajaksi oli palkattu Eero Taivalsaari, vanha lehtimieskonkari. Tilaajia hankittiin ympäri maata, toistakymmentä tuhatta. Pekkakin oli tilannut sen. Lehti aiheutti Pentille paljon ylimääräistä työtä. Monet puhelut sen asioissa keskeytti kiireisen kalastuksen. Pentti oli kuitenkin hyvin tyytyväinen lehden olemassaoloon. Olihan se kokoavan foorumi samanmielisille ja erimielisillekin. Monesti lehden artikkeleista keskusteltiin työn lomassa. Pekkaa hämmästytti erityisesti Annelin selvät ja johdonmukaiset kirjoitukset. Marketta Horn oli kirjoittanut lehteen yksilönvapautta ihannoivan puheen vuoron, johon Anneli murskaavasti vastasi. Seuraavassa numerossa Marketta koetti vielä pullistella vastaukseksi, mutta voimat uupuivat. Penttiä nauratti kun Pekka referoi juttua.

"Erotetaan sitten, toimitetaan lehteä vaikka talkoilla. Emme me sellaista päätoimittajaa tarvitse, joka ei tee niinkuin sanotaan. Onhan se nyt sitten ihmeellistä, että toimittaja sanelee puolueen linjan." Pentti oli taas puhelimessa ja Pekka kuunteli toisella korvalla kaloja käsitellessään.
"Olkoon vaan vaikka miten hyvä toimittaja. Katsotaan nyt sitten, minä puhun vielä." Pentti kertoi Pekalle, miten hänellä oli erinomainen pakinoitsija, Emma-Liisa Päreenmäki, jolla oli suuri joukko mukavia aiheen mukaisia pakinoita. Hän halusi niitä lehteen painettavaksi ihan säännöllisesti. Se taas ei sopinut Taipalsaarelle. Linjaerimielisyys.
"Ei kai toimittaja voi sanella puoluelehden linjaa," tuumasi Pekkakin.
"Ei minustakaan. Hän on muutenkin sensuroinut kirjoituksiani, jotka eivät ole sopineet hänen linjaansa. Puolueen entisen puheenjohtajankin. Myös monen muun. He ovat kovin pahoittaneet mielensä."
"No jopas on kumma. Mies saa teiltä palkkansa, eikä osaa kuunnella kuusta, jonka juurella, pihalle vaan."
"Tilalle pitäisi saada pätevä. Niitä ehdokkaita ei oikein ole." Pentti mietti lehden kohtaloa. Olisihan se sääli, jos se lakkaisi, toimintakalenterikin osoitti, että lukijoita ja kokoavaa voimaa sillä oli. Talvella Pentti ei ollut juurikaan ehtinyt avustaa lehteä, joitain juttuja kyllä oli. Aloitti hän sarjan: Elonkehän linja. Kaksi ensimmäistä ilmestyi. Ne olivat tyypillistä Penttiä, iskeviä, yllättäviä ja selkeitä. Kolmas juttu jäi ilmestymättä. Päätoimittajan sensuuri.
"Katsos nyt, tuossa on se kirjoitus, jota ei hyväksytty," Pentti näytti kolme liuskaa käsittävän tekstin.
"Mitä, ei julkaissut, miten se voi olla totta, lehden perustajan ja omistajan juttua? Kuka sinne sitten saa kirjoittaa ellet sinä, ja mistä asiasta?" "Taivalsaari oli julkaissut ammattiyhdysnumeron (7/96) , tämä juttu kai hänen mielestään soti sitä vastaan."
"Tietenkin, niinhän pitääkin, eihän keskustelua synny, jos kaikki ovat samaa mieltä."
Pekka luki tekstin. Se käsitteli duunarin asemaa. Siitä on tullut liian vahva. Pahimpinakin lamavuosina palkat vaan kohosivat, etuihin ei saanut koskea, tai ammattiyhysliike uhkasi panna maan lakkoon.
"Vaikka ympäristön tila, maailman tila, maan tila (ja valtionvelka) huutaa kerskakulutusyhteiskunnan, kuormitusyhteiskunnan, itsemurhayhdyskunnan palkkatason puolittamista ja sitten vielä puolittamista."
"Tämähän on juuri niinkuin pitääkin, elonkehän suojelu voi alkaa toimia vasta massojen muuttaessa tottumuksiaan. Ei siihen riitä jotkut ekologit, kasvissyöjät ja luomutuottajat. Suuri yleisö on saatava liikkeelle. Muutokseen maassamme ei riitä jokunen kymmenen tuhatta tai edes jokunen satatuhatta ihmistä, niitä pitää olle jokunen miljoona. Mieluummin viisi. Kulutusta on laskettava ja paljon. Tätä Taivalsaari siis ei julkaissut, miksi?"
"No hän katsoo sen astuvan työläisten varpaille, on kai hänen vasemmistosuuntauksensa vastaista."
"Pakkohan hänen on se julkaista, kun työnantaja niin sanoo."
"Ei vaan ole julkaissut."
Äitienpäivänä jysähti pommi. Helsingin Sanomat julkaisi uutisen Ekologisen puolueen puoluekokouksesta. Olivat erottaneet Pentin puolueen valtuustosta. Pekka kuuli siitä Hauholla kahvilla poiketessaan. Kiti luki sen lehdestä. Kotimatkalla hän pohti ankarasti, mistä oli kyse. Erotettu, puolueen perustaja, henkinen isä ja ilmeisesti hyvin pitkälle rahoittajakin. Pentin puhelin ei vastaa, soitto Annelille, puhelin oli varattu. Pekalla oli muutakin asiaa, ja hän polkaisi Annelille ja alkoi veivata soimatonta ovikelloa.
"Hei, minä olen puhelimessa, tule sisään." Loikittuaan tavarakasojen yli Pekka alkoi kysellä erottamisesta.
"Se oli aivan kauheaa, Taivalsaari oli masinoinut paikalle uusina jäseninä edellisenä päivänä hyväksyttyjä jäseniä. Omassa puheenvuorossaan hän hyökkäsi Penttiä vastaan aivan kauheasti. Lehdistö ajettiin ensin ulos. Minäkin menin suostumaan siihen, kun ajattelin, ettei puolueen riitoja ole hyvä levitellä. Mutta se oli virhe. Olisi lehdistö heti saanut oikean kuvan siitä, mistä oli kyse. Taivalsaari oli uhannut erota, mikäli Pentti valitaan. Osa oli pelästynyt tätä uhkausta, ja äänestyksessä Pentti hävisi yhdellä äänellä. Taivalsaaren masinoimat osallistujat kyllä istuivat loppuun saakka."
"Vai niin, siellähän tapahtui aivan oppikirjanomainen puolueen valtaus. Kyllä vasemmisto-opistoissa on tämä opetettu. On aina vaaran merkki, kun viime hetken jäseniä ollaan hyväksymässä mukaan."
"Kyllä minä sitä ajattelin, mutten uskonut muutaman uuden jäsenen tekevän mitään tällaista."
"Juuri näin heitä on opetettu toimimaan. Nyt teidän on ehdottomasti saatava Taivalsaari erotettua. Sillä ei ole mitään väliä, jos lehti jää joksikin aikaa ilmestymättä. Kyllä maasta muitakin toimittajia löytyy."
"Niin varmasti, on sitä pohdittu. Olisiko sinulla joku ehdokas?"
"Ei nyt ole, mutta täytyy kuulostella."
"Kolmen viikon päästä on hallituksen valinta, siinähän Pena on kanssa ollut."
"Teidän täytyy nyt masinoida omat kannattajat. Sinun tärkein tehtäväsi on nyt olla puhelimessa. Asia täytyy varmistaa, sillä vastapuolikin varmasti toimii, nyt kun Taivalsaari on paljastanut karvansa."



Pekka pyöräili kotiin ja soitti siskolleen Kitille Juupajoelle. Hän oli myös tilannut Elonkehän, ja oli lukenut Pentin kirjoituksia. Kitillä olikin ehdokas, Kiviharjun Inkun mies. Koitettuaan taas soittaa Annelille pyöräili Pekka taas ovelle. Anneli tiesikin Kiviharjun ennestään, innostui asiasta ja pyysi puhelinnumeroa. Sitä ei ollut plakkarissa, mutta Kitin numeron hän antoi.
"Pentin voisi olla parempi erota kokonaan puolueesta, vallankin jos hänet syrjäytetään hallituksestakin. Hänen sanomansa kyllä menee tässä maassa läpi, mutta puolue ei tee mitään ilman Penttiä." Anneli oli ajatellut itsekin erota, mikäli Penttiä ei valita.

Pekka oli järjestänyt seuraavana päivänä talkoot kotiseutumuseolle. Se oli kirkonmäelle siirretty vanha talonpoikaistalo. Katto oli alkanut vuotaa, ja kotiseutuseura oli päättänyt laittaa siihen uuden pärekaton. Viisi urhoollista oli paikalla, aloitettiin esineiden siirto ja suojelu. Kun päärakennus oli saatu valmiiksi, katsottiin vielä aittaa. Avainta ei ollut kellään, olisiko aitta ollut auki vuosikymmeniin. Jussi lupasi hakea rautasahan.
"Tuo samalla uusi lukko!" huikattiin perään. Odotettaessa Eero lupasi saada oven auki,
"Tuo minulle vasara ja kirves, tämä on helppo särkeä." Jussin rautasaha ei purrut lukon metalliin. Pekka toi kiven. Eero löi, Jussi piteli kiinni ja Tapio nauroi.
"Tuo kirves." Pekka toi, sama peli ja naurut päälle.
"Tuo toinen kirves." Sama peli. Lopulta Eero sahasi lukon auki. Ovi aukesi ja miehet kömpivät sisään, siellä oli etupäässä kimpiastioita ja yksi lipasto, toinen kaappi ja maidontarkastajan rasvanmäärityslaitteet. Niitä kun miehet arvuuttelivat, astui Pentti sisään.
"Mistäs sinä tulit, Helsingin autoltako?"
"Ei kun Annelilta, Katriina kertoi teidän olevan täällä, ja minä päätin tulla katsomaan." Pentin pyörän takana oli valtava reppu Miehet vielä juttelivat rasvanmäärityskoneesta. Eero ja Pekka valehtelivat minkä kerkisivät ja muut nauroivat.

"Minulla on sinulle silakoita ostettuna. Olen monena päivänä käynyt, muttet ole ollut kotona, mennään hakemaan."
"Onko ne sinulla kellarissa tai jossain kylmässä, ovatko ne vielä hyviä?"
"Ne ovat aivan priimoja, polkaise pyörällä, minä menen Eeron kanssa autolla."
"Ette sentään ole kumpikin omalla autolla." Pekka ehti hieman ennen Penttiä.
"Olisi minulla jo kiire kotiinkin, tulen hetkeksi." Pentti oli jo Annelilta kuullut, Kiviharjunkin. Sanoi tämän tietävänsäkin. Mietti vain voisiko tämä lähteä, kun hän oli vihreitten kunnanvaltuutettu. Jääkaapista haettiin silakat. "Mitä nämä ovat, silakoitako?" Aivan silakan näköisiä ne olivatkin, Pentti otti yhden käteensä. "Suklaata," ähkäisi Pentti. Hän ei luvannut juoda teetä. Jääkaapista haettiin vielä suklaata ja palastettiin lautaselle.
"Tämä on aitoa kilosuklaata."
"Miten niin?"
"Kas kun minä ostin sitä sitä tasan kilon. Se on Kultasuklaasta Iittalasta. Sielläkin me olemme poikenneet. Minä ostin tässä välissä Fazerin levyn, enkä yhtään pitänyt siitä."
Pentti kertoili puoluekokouksen kulkua, ei häntä kovin ulosheitto tuntunut harmittavan. "Et sinä kyllä sitä puoluetta tarvitse. Siinä vaan joutuu aina kompromissin tekoon." Pentin ajatukset ovat kyllä levinneet ja leviävät vastakin ja hän saa seuraajia.

Tunnin he siinä istuivat ennenkuin Pentti alkoi tehdä lähtöä.
"Käydään vielä katsomassa sinun nurmikkoperunoitasi." Pekka oli laittanut siemenperunat suoriin jonoihin nurmikon pintaan, kantanut kompostia päälle ja väleihin katteeksi koivunlehtiä ja olkia.
"No nyt minä uskon tuohon, kun näen."
"Minulla on tarkoituksena hävittää tästä nurmikko. Samalla saan tästä nostella aivan puhtaita mukuloita suoraan pataan." Pentti nousi pyörälleen, "tavataan vielä ennen sinun Viron matkaasi, minä lähden nyt Kukkian kierrokselle." Pekka katseli kuinka Pentti kaarsi mäkistä mutkaa ylös polkien pään tahdittaessa vauhtia kuin kilpapyöräilijällä.