Eläkeläisen päivä

 Yksi päivä

Nousin puoli kahdeksalta. Hain kopalla puita kellarista ja laitoin tulet uuniin. Tilaus oli noin kaksisataa astetta. Jouduin syöttämään nuohousluukkuun useita Aamulehden kääräistyjä sivuja, ennen kuin pesä alkoi kunnolla vetää. Join aamuteen ja puin päälleni päivävaatteet. Ulkoilman ollessa lämmin, vielä n. 10 astetta, uunikin lämpenee nopeasti ja puolta pienemmällä puumäärällä. Aloimme valmistautua kauppaan lähtöön. Sain pellit kiinni.

Käänsin Sääksmäentiellä vasempaan tavallisen oikean sijaan. Paula kysyi minne nyt mennään. Sanoin meneväni ensin Masan autoon ostamaan pesusientä ja lastaa ikkunan pesua varten. Käsitti varmaan, että pesen autoa. Olin illalla jo miettinyt asian valmiiksi, pesisisinkin talon ulkoikkunat. Sen tekisin samoin kuin autonkin ikkunat, sienellä ja lastalla. Kaupassa en saanut niin pitkävartista pesuria kuin halusin.

- No, minä teen siihen jatkovarren.

Menimme Cittarin yläparkkiin, melkein kaikki paikat olivat varattuja. Jätin Paulan ja sanoin meneväni eturiviin, jos sinne tulee paikka. Ilma oli niin lämmin ja aurinkoinen, että avasin ikkunat ja laitoin musiikin soimaan, ja muistelin edellisen päivän reissua Jakken kanssa.

Tavalliseen aikaan, kymmeltä olin pihassa, Jakke tuli siinä samassa ja antoi minulle suklaapatukan. Hän aina muistaa minun verensokeri arvoista huolehtia. Olimme jo illalla sopineet, että käymme Korpelassa täydentämässä talvivarastojamme. Kärjenniemn kautta Lempäälän oikotielle ja Päivästön muinaiskalmiston kautta Narvaan.

- Katsos, onkin aikamoinen sumu.

- Kyllä, vaan silloin viisikymmentä luvulla kun ajoimme Vammalasta Lahteen santateitä niin silloin oli joskus laaksokohdissa pimeällä sumua. Ei siinä juuri mitään eteensä nähnyt.

Sammaljoen keskusta jäi vasemmalle, kun käänsimme Rautaniemen tieltä kohti Vammalaa.

- Tämä on sitä betoniraudotettua tietä, muistakkos. Ajoimme raudoituksen päällä monia kilometrejä. Nythän tämä on hyvä.

- Kyllä kyllä, olemme tätä tietä ajaneet usein ennenkin.

Tyrväänkylän kohdalla ajoimme vanhaa Kiikan yhdystietä ohi Kaarlo Sarkian syntymämökin. Kokemäenjoki kiemurteli aivan maantien laidassa. Hiukan Kiikan jälkeen pysähdyimme katselemaan sukeltaja sorsien kalastusta. Kivellä istui merimetso siipiään kuivatellen. Kauniimpaa syyspäivää ei voi olla. Syvän tyytyväisinä saimme Korpelasta ajaa Punkalaitumelle jokilaakson kumpuilevalla ja kiemuraisella tiellä.

Tulimme kotiin. Kannoin kaksi painavaa kassia keittiöön. Paula tuli perässä ja napsautti kahvikannun päälle. Minä vaihdoin työvaatteet päälle. Paula kysyi, mitä nyt tapahtuu? 

- Menen pesemään ikkunat ulkoa. Sain ämpärin ja siihen pesuvettä sekä kasan rättejä kainaloon. Aloitin makuuhuoneen ikkunasta. Kastoin sienen pesuveteen, kuivasin sitä hieman ja vedin sienellä yläruudun märäksi. Kuivasin lastan rätillä ja vedin ensimmäisen vedon ylhäältä alas ja saman tien toisen vedon toisesta laidasta. Katselin jälkeä, hiukan oli korjattavaa, lasta täytyi kuivata joka vedon jälkeen. Jatkoin kuistin ikkunoihin. Työ kävi hyvin, vallankin ulkorappusilta yletyin hyvin. Siirryin pirtin ikkunoihin. Ne olivatkin korkeammalla ja siten raskaampia pestä. Pyyhin hikeä kaljustani ja käännyin päädyn ikkunoihin. Täytyi hakea keittiötikkaat sisältä. Poljin alarapulta toisesta puolesta saadakseni tikkaat edes jotenkuten huojumattomiksi. Aurinko paistoi suoraan, ikkunoihin alkoi jäädä jälkiä. Lisäsin vettä sieneen, vedin lastalla useamman kerran, ja kuitenkin siihen jäi laikkuja ja viiruja sekä kulmiin vettä. Aloin pyyhkiä rätillä ruutu kerrallaan saadakseni siistimpää jälkeä. Huiskin molemmilla käsillä, lastalla ja rätillä, huojuin tikkailla ja hikoilin. Ennen toista ikkunaa istuin pitkään huokaillen ja hikeä kuivaillen. Ponnistauduin uudelleen tikkaille ja sain toisen päätyikkunan puhtaaksi. Nyt istuin vielä pitempään ja mietin miten pääsen vielä sisälle ja jaksanko raahata tarvikkeita ja tikkaita perässäni. Vein kaikki kerralla aitan rappusille, ja istahdin jälleen. Siinä varjossa, suojaisessa solassa istuessani tuumin, että en ole kolmeenkymmeneen vuoteen pessyt autotallin ikkunoita. Ponnistauduin ylös ämpäri ja pesulasta toisessa kädessä ja yksi kuiva rätti toisessa. Ikkunat katsoivat kuin syyttäen, joko tulet pesemään joko.

Sisällä Paula valmisti uuniin hernekeiton ja toisessa astiassa soppalihat. Kaksi tuntia ja hernekeitto oli kypsää.

- Tule syömään.

Laitoin vielä syönnin jälkeen hernekeiton mustassa padassa takaisin uuniin, joimme kahvit. Minä istahdin tuoliini kirjoittamaan.

Taulut

 

Taulujen siirtoa

Taulujen siirtelyä

Noustuani ylös näin heti tikkaat ja taulun lattialla. Jakkarakin oli ylösalaisin. Sekin tiesi töitä. En puhunut mitään, join aamuteeni rauhassa ja kävin tuoliini istumaan ja huokumaan hetkeksi. Paula ei malttanut, vaan alkoi luetella töitä minulle. Miekasta ja Kivestä ostamani uusi taulu aloitti suuremman episodin kuin olin ajatellut. Paulalle lahjaksi ostamani työ oli nyt saatava paikoilleen. Nousin tikkaille ja otin alas Paulan vanhan merimaiseman. Se olikin raskas, ja jouduin nousemaan tikkaiden ylätasanteelle, enkä hetkeen saanut tukea mistään. Suoristaessani ruotoani sain polvista hiukan tukea tikkaiden yläpuolasta. Nitkutin taulun pois naulastaan ja ojensin sen alhaalla odottavalle Paulalle. Katselin seinää ja mietin voisiko vanha naula olla sopivalla korkeudella. Hämähäkin seittejä ainakin oli runsaasti ja pölyä. Pyysin kosteaa rättiä pyyhkimistä varten. Ajattelin Paulan ojentavan tiskirätin minulle, sen sijaan hän menikin pesuhuoneeseen ja alkoi etsiä mielestään sopivaa minulle annettavaksi. Seisoin edelleen tikkailla ja jalkani alkoivat väsyä, en kuitenkaan sanonut mitään. Sain sitten käteeni valkoisen kostutetun rätin ja pyyhin minkä yletyin seinää puhtaaksi. Pyysin käteeni uutta taulua, sain sen ja ripustin sen paikalleen. Hyvin sopi. Astuin alas tikkailta ja jäin tuoliin istumaan ja tasaamaan oloani. Sanailua syntyi rätistä ja Paula poistui jonnekin. Minä siirsin pirtin pöytää ja asetin tikkaat vapautuneeseen tilaan. Nyt olikin kevyt taulu kyseessä, värikäs grafiikan lehti Visavuoresta. Paula palasi ja taas alkoi sanailu. Tällä kertaa pöydän siirrosta, jota hän oli heti ensiksi ehdottanut. Minä kysyin, onko tässä kilpailu oikeassa olosta. No, ei ollut.

Paulan merimaisema taulu nousi grafiikan lehden tilalle. Eihän se paikka kelvannut, oli liian hämärä nurkka. Katselin hetken seiniä, ja siirsin Paulan tuolin keskilattialle. Nostin tikkaat ikkunan eteen, ja taas minun täytyi nousta viimeiselle alskeleelle. Tikkaat olivat niin lähellä seinää, että en oikein kyennyt nousemaan suoraan, verhotanko oli tiellä. Otin ikkunan pielestä tukea ja aloin kääntää ruotoani sivulle, jotta saisin pääni tangon yläpuolelle. Hiukan huojutti, mutta onnistuin. Otin seinältä Lahden merimaalauksen, onneksi se oli kevyt. Ojensin sen Paulalle ka kiipesin alas. Taas tikkaat alkuperäiselle paikalle, mutta en oikein päässyt oikeaan asentoon. Laskeuduin alas, raivasin pirtin pöydän tavaroista ja nousin pöydälle. Se hieman huojahteli, muttei kipannut. Tuoli pöydän päällä oli liian vaikea yhdistelmä, joten päädyin kurottamaa ylös, ja sain pyyhittyä pölyt. Paula ojensi Lahden merimaiseman ja sain sen paikoilleen. Vielä täytyi saada Paulan taulu seinälle pois otetun maiseman tilalle. Kiipesin taas tikkaiden ylimmälle puolalle huojumaan, pyysin taulua. Vasemmalla kädellä nostin sitä ylös, oikealla sain hieman tukea seinästä ja kampesin taulun pääni yläpuolelle. Samassa tikkaat hieman huojahtivat ja siinä paikassa alkoi tasapainon hakeminen. Kirosin ja pakotin itseni pysymään pystyssä, missä onnistuinkin ja sain taulun paikalleen. Nyt jalkani tärisivät, huojutti ja sydän löi mitä sattui. Istuin omaan tuoliini palautumaan. Vaan olikos työ tehty? Paulalla oli heti mielessään viimeisimmän taulun nosto, se kun oli selvästi liian alhaalla. Huokaisin, siirsin tikkaat, otin taulun alas, hain vasaraa vessan kaapista. Eihän se siellä ollut. Esitin rauhallista kysyessäni Paulalta vasaraa. Sen olin laittanut pirtin pöydälle aiemmin valmiiksi taulun naulaamista varten. Paula sen oli siirtänyt pois jonnekin, ei heti löytänyt, mutta onneksi se sitten kuitenkin löytyi. En sanonut mitään, nousin tikkaille, ylimmälle puolalle. Jouduin taas kiertämään kroppaani sivuun väistäessäni kelloja ja tiukuja. Koetin repiä vanhan naulan pois, nitkutin ja nitkutin, kunnes vasaroin sen hirren sisälle. Hyvin meni, mutta naula vääntyi. Hakkasin naulan littiin harmissani. Uusi naula oli suussani, otin sen toiseen käteen ja aloin hivuttaa kättäni seinää ylös. Samoin toisella kädellä, siinä oli vasara. Kurkotin ja kurkotin, sain naulan viitisen senttiä edellisen yläpuolelle. Sain hieman tukea seinästä naulakädellä ja varovasti vasaroin oikealla kädellä, ja onnistuin. Taulu näyttää paremmalta kohonneessa paikassaan. Istuin jälleen tuoliini ja sitten, tuli uusi komento. Hänen taulunsa toisella seinällä verhotangon yläpuolella oli vinossa. Siispä tikkaat taas seinän eteen ja ylös vaan. Siinä oli kaksikin taulua, pieni Budapestistä ostamani sievä nukkuja toisena. Siirsin niiden paikat päikseen ja hyvä tuli. Isompi taulu jäi hieman, ehkä, alas.

Menin ulos nostamaan puutarhakalusteet aittaan, tuolit oli jo tuonut aitan eteen edellisenä päivänä. Pöydän siirrossa aittaan Paula auttoi oven kohdalla. Palasin sisälle ja aloin kirjoittaa, ajatellen olevani jo vapaalla. Hah, mikä luulo. Nyt täytyy lähteä siirtämään lamppuja päikseen, keittiön pöydän vieressä oleva pirtin pöydän päälle ja siinä oleva suutarin lamppu keittiöön.

Piparkakkupöytä

Piparkakkupöytä ja suunnistamisen vaikeus 

Selasin Huuto-nettiä laiskasti. Autoja, taloja, tontteja, pikkutuotteita, huonekaluja, tavaraa oli mahdottomasti, sivukaupalla. Kaikki meni kaupaksi, melkein. Jos tavaraan oli laitettu iso alkuhinta, niin siinä sen tavaran tuho. Kukaan ei ostanut, ei mitään. Hinnan ollessa kohdillaan, siis lähtöhinta, kauppa poikkeuksetta onnistui. Myyjän täytyy malttaa mielensä ja laittaa nolla euroa. Vielä jos siinä on matalat korotukset, niin joipas kuhina alkaa. Hirmuinen nokittelu ja nousun seuraaminen. Siinä on kyse huutokaupan ytimestä.

Minua kiehtoi pieni pöytä, jo sen nimi ja kotimaisuus sekä valmistuspaikka olivat mielenkiintoisia. Kyseessä oli Lahden Puukalusteen tuote. Hyppäsin googleen, ja ostopäätös kypsyi. Puusepän tehdas oli Paavolan kaupunginosassa tuohon aikaan. Minun isoisäni oli puuseppä, ja hänkin perusti Paavolaan kaksikerroksisen kivitalon kaverinsa kanssa. Minä kuljin kansakouluun jalkaisin sen tehtaan ohi. En silloin tiennyt siitä mitään. Googlaus tuotti tuloksen, ei sitä pöytää vaarini ollut tehnyt. Puukalusteesta tuli myöhemmin Isku.

Kertakorotus riitti sen pöydän saamiseen, 40 euroa, se täytyi hakea Riihimäeltä.

Jutellessani sen kausta Paulan kanssa pöytämatka laajeni ensin Lahteen, haudoille, ja lopuksi Launeelle hakemaan pyyhkeitä. Aamulla olimme yhdeksältä liikkeellä. Peräkärry pomppi perässä. Tampereen tie kääntyi vasemmalle Salpausselän harjun poikki, pieni alamäki ja puikkaus oikealle Katolisen kirkon kohdalta.

Haudat tulivat katseltua, aivan hyvässä hoidossa olivat. Laskettelimme Mustakallion tietä alas ja oikealle Sibelius talolle ja satamaan. Sielläpä oli tie poikki, aita ja ajokieltomerkki. Kentällä näkyi olevan sirkus, menossa tai tulossa. Ajoin tuttua tietä, koukkasin aidan ohi ajokieltoa vastaan päästäkseni kahvilaan. En päässyt, pakko oli peruuttaa, kaikkialla oli sirkuksen autoja ja vankkureita. Poistuimme satamasta, hain Luhdan myymälän gepsistä ja lähdin ohjeen mukaan oikealle ensimmäisestä tiehaarasta. Silloin kuulin tytön ohjeistavan minua: ”Aja Vesijärven kadulle, sitä pitkin 8 kilometriä.” Siis mitä, halki Lahden kaupungin, monet liikenneympyrät, rautatien alitus jasiis ties minne. Olipa tytöllä luotto minun taitoihini ajaa 8 km tietä, jota ei sen nimisenä ollut kuin pari kilometriä. Ajoin etelää kohti, taas liikenneympyrä, arvasin liittymän, tyttö pysyi vaiti. Paula jo epäili, ettei eteemme tulisi Luhdan myymälää. Tarkistin vielä, että olin antanut oikeat koordinaatit ja jatkoin jääräpäisesti, suuret kaupat ja monet hallit jäivät taakse, molemmin puolin oli peltoa ja metsää. Tulin sillalle ja koukkasin oikealle, edessä oli ajokielto siihen suuntaan ramppia. Tein uukkarin ja jatkoin, kunnes, Luhdan torni kohosi oikealla.

- Nyt meidän täytyy päästä Riihimäen tielle. Sinne minä kyllä osaan, ajan Hollolan kautta. Tiet olivat tuttuja, kun nousin Salpausselkää Tampereen tielle ja laskettelin Riihimäkeä kohti. Olin soittanut ohjeen mukaan myyjälle, numerot näpyteltyäni luuriin pamahti nimi Buddyguard Finland ! Tuli kyllä jotain muuta mieleen kuin piparkakkupöydän myyntipaikka. Naisääni vastasi, reipas ja nauravainen. Hän ohjeisti, ettei gepsi osaa neuvoa perille ja käski soittamaan, kunhan olisimme lähellä. Ohje oli vielä ajaa päävartion ohi. Sitä ihmettelin, olikohan se päävartio vai jotain muuta.

Oli päästävä kahveille ja syömään jotakin ennen perille tuloa. Tiesin sellaisen mättöpaikan, joita aina pääteillä oli. Tien sivussa oli opaste Kirsikkapuisto ja siinä kupin kuva. Hiljensin vauhtia, paikan pitäisi olla vasemmalla. Sehän tulikin hyvin esille, pitkä kioski, useita pöytiä ulkona, pari taukotupaa ja asiakkaita pihalla. Tuttu tuoksu vanhoilta ajoilta, pyöreä hyväntuulinen naismyyjä. Tilasimme Lihikset kolmella nakilla ja menimme taukotupaan syömään hirmu annokset. Vielä myyjää jaksoi naurattaa, kun hän kysyi, laitetaanko kaikki mausteet. Vastasin että laitetaan, mutta jätä nyt vähän seuraavallekin.

Autossa näppäilin gepsiä. Asia oli selvä, kahdeksan kilometriä ja vasemmalle. Kyltissä luki Fortum, ajoin kuitenkin ja kuuntelin tyttöä. Hirmuinen konttorirakennus jäi oikealle, tie laski santapäällysteisenä jonkun matkaa, edessä oli biokaasulaitos. Soitin myyjälle ja koetin selittää missä olemme. Hän ilmeisesti luuli ensin, että olemme jo varsin lähellä, ja käski ajaa vaan eteenpäin. No, tie ei vallan loppunut, mutta heinää kasvoi jo sen keskellä ja minä soitin uudelleen. Nyt nauroimme molemmat kun selitin vieressä olevan hurjasti haisevan kaasutuslaitoksen.

- Tulkaa nyt äkkiä pois sieltä, ennenkuin teidät kaasutetaan. Aja Riihimäelle ja lataa gepsi uudelleen, niin se tuo tänne.

Tein niin, en kuitenkaan sulkenut opastinta. Muutaman kilometrin jälkeen tyttö pienessä laitteessa heräsi ja alkoi taas opastaa, nyt ohjeet tuntuivat järkeviltä. Tulimme varuskunta-alueelle, no olihan siellä päävartio. Uskomattoman hienot punatiiliset rakennukset lipuivat ohitsemme, vielä yksi soitto, paluu 20 metriä ja oikealla seisoi tiellä kesämekkoinen naurava oppaamme kättään heiluttaen. Hän sanoi, ettei tänne kukaan osaa, olisiko varuskunnalla siihen osuutta. Keskellä rakennusta oli ovi, ja me astuimme entiseen upseerikerhoon. Tavaraa oli huone toisensa perässä, huonekaluja, posliinia, lasia, tauluja ja piparkakkupöytä. Selostin myyjälle sen historian. Hän luuli pöydän rakennetun Turussa, pohjassa oli paperileima. Sitä olin tutkinut tarkasti. Pöytä oli lähetetty Turkuun, tekijän nimi oli pienemmällä siinä alla. Jätin pöydän vielä sisälle ja aloin kiertää huoneita. Paljon oli sellaista, mitä olisin kymmenen vuotta aikaisemmin halunnut ostaa. Keräilyni alkoi olla päätöksessään, mutta vielä olisi joitain esineitä mukava entisöidä. Paula jäi juttelemaan myyjän kanssa minun kierrellessä ympäriinsä.

Olimme lähdössä, kun kiinnostuin etuhuoneen tauluista. Yhden oli signeerannut Aarne Alanko. Keskustelimme taulusta, tarjosin siitä 50. Ei myynyt, sanoi sen menevän huutokauppaan, voisin ostaa sen sieltä. Astelin ovelle pöytä sylissä, käännähdin ja sanoin kahdeksan kymppiä. Sain lastata taulun autoon piparkakkupöydän lisäksi.

Astuimme kolmisin ulos, minä aloin ihastella vanhojen venäläisten muurarien taitoa. Etusivulle oli muurattu komeat pylväät, räystäästä meni ylös pitkän matkaa samaa muurausta, jolloin fasadi näytti entistä mahtavammalta. Räystäille oli puolen kiven verran aseteltu joka toinen kivi ulospäin, muodostui elävä koristepinta. Sanoin myyjälle hänellä olevan maan kaunein antiikkiliike. Kysyin vielä tuosta epämääräisestä nimestä, joka ilmestyi ruudulle soittaessani, hänellekin se oli ollut yllätys. Kyseessä saattoi olla vanhan numeron nimi. Myyjä lupasi koettaa vaihtaa sen pois.

Kotona tekstasin kiitoksen kaupoista ja hän vastasi heti ja kiitti puolestaan minua tiedoistani vanhoista tuolista.