Storgård ja Kriikku

Hämmästyttävä Kriikku

Perjantai-illan Sinfoniettan konsertti Tampereella oli hiuksia nostattava. Kari Kriikku klarinetillaan hypnotisoi yleisönsä. Jukka Tiensuun säveltämä Puro, konsertto klarinetille ja orkesterille alkoi heti täysillä. Kriikku vetäisi keuhkonsa täyteen ja päästi soittimensa leijumaan. Korkea ja läpitunkevä ylääni jatkui ja jatkui sellon hivelevällä pohjavireellä. Tavaton oli Kriikun voima ja taitavuus, suorastaan hurmoksillinen. Yleisö tempautui otteeseen, jousisto soitti taustaa, jossa puupuhaltimet ryntäsivät eteen, rytmi muuttui äkisti, avautui näkymä takomoon Kemissä. Avaruusolion ote Kriikun klarinetissa piti otteessaan, josta jouset yrittivät auttaa solistia ahdingosta. Hetken jo tuntui, kuin solisti olisi onnistunut, vaan jousisto itse jäi vangiksi samaan teemaan. Kriikku tempaisi matalan rekisterin avulla reiän ansaan, jousen työnnällys ja isorummun merkki ja Kriikku hyppäsi toiseen maailmaan, iloon ja vapauteen. Klarinetti soi kuin kolme soitinta, päästi ilonsa irti ja lentoon. Matala rekisteri ja käsittömät äänet alkoivat jalan naputukset. Kriikku sai soittimestaan kaksi, jopa kolme ääntä samaan aikaan. Yhdellä kädellä hän hallitsi soittimensa levittäessään vapaan kätensä sivulle suoraksi sormet harallaan. Kari Kriikku. Tällaisena olen hänet tottunut näkemään. Aina jokin yllätys fyysisesti. Nyt hän vaipui soiton vaimetessa istumaan klarinetti aivan hävisi hänen jalkojensa väliin ja soitto hiipui. Solisti nousi seisomaan ja kaksiääninen klarinetti huumasi, kunnes antoi orkesterille luvan lähteä mukaan. Kapellimestari John Storgårdin käsissä orkesteri pysyi hyvin rintamassa, kunnes konserttimestari viulullaan antoi tukensa solistille, joka taas täräytti viulun hiljaiseksi ja vaikeni sitten itsekin. Hämmästyttävän Kriikun rinnalle ei maailmasta moni nouse.

Illan aloitti Lauri Ikosen sinfonia nro 5. Jouset aloittivat hiljaa, yksinäinen oboe ja käyrätorvet liittyivät ja sitten teos tärähti käyntiin. Nyt kaksi oboeta klarinettien tukemina veivät teemaa kauniina helinänä. Seesteinen jousisto, kuin autereen hiljainen häviäminen. Vasket tööttäsivät tunnelmoinnin lopettamiseksi, kunnes patarumpu antoi voimansa jousiston käyttöön, ja muu orkesteri yhtyi.

2. osa alkoi sellon rauhallisella teeman esityksellä, koko jousisto toisti, kunnes taas oboe taas aloitti uuden ajan. 1. viulun teema kiersi altoille ja takaisin, kunnes siihen yhtyi koko jousisto. Soitossa oli yhtymäkohtia Tuonelan Joutsenen tunnelmaan. Patarumpu antoi synkän merkin konserttimestarin sooloille. Ne soivat eteerisen kauniisti, ja harput yhtyivät mukaan helinään. Nyt huilut ottivat suunnan eteenpäin klarinetin kanssa, kunnes oboe vei osan loppuun.

3. osa alkoi taas oboella, taianomainen ääni, jota jouset nopeasti tummensivat väkevyydellään alttojen helpottaessa hetkeksi. Äkisti koko jousisto ryntäsi eteen vaskien auttamana, ääni kohosi ja sai pelottavan tunnun, johon taas oboe antoi huilun tukemana uuden suunnan. Osassa taistelivat riemu ja rauha kiireen ja painokkuuden välillä. Lautasten valtava paukahdus antoi johdatuksen finaaliin, jonne jouset juoksivat patarummun rytmittäessä. Hyvin mielenkiintoinen sinfonia, selviä yhtymäkohtia Sibeliuksen musiikkiin, eritoten oboen käytössä tunnelman luomisessa.

Väinö Raution Kuutamo Jupiterissa, Fantastinen sävelrunoelma orkesterille op. 24. Vasket ja puupuhaltimet aloittivat taivaalle kiipeämisen, sellot kysyivät ihmeissään, että minne? Hetki kiitoa, kaikki soittimet mukana, kunnes harput rauhallisesti muuttivat kiipeämisen. Aurinkotuuli törmäsi matkaajiin, ja käyrätorvet pelastivat tuhosta. Riemu saattoi ryminällä rääkyä, taas harput harmonisoivat neuroottiset soittimet. Hetken matkaa jatkoivat soljuvaa soittoa puhaltajien tuella. Bassoklarinetti tempaisi otteen ja antoi rauhallisen suunnan. Oli päästy perille, jota juhlisti piccolon terävät äänet. Mutta hetki Jupiterin takana, ja aurinkotuuli tempaisi taas rynkyttävään otteeseensa. Pian kulku tasoittui, ja bassoklarinetti antoi soitollaan vankan pohjan, ja osoitti, ettei ole mitään hätää. Piccolo soitti omiaan Planmanin käsissä ja saattoi teoksen loppuun.

Leevi Madetojan sinfonia nro 3 lopetti illan ohjelman. Kuulijat olivat jo aivan hengästyneitä ja kuumissaan, mutta vastaaottavaisina. Alkuäänenä oboe, huilu ja klarinetit antoivat terävän merkin muille että taas mennään. Jousisto soitti takaisin oboen teemaa kuin kesäpäivää. Kapellimestari vei varmoin ottein klassisen sisälle, antoi merkin huilulle ja oboelle uudesta teemasta. Jouset ottivat kiinni ja soitto hiipui.

2. osa alkoi huilujen kauniilla pohjavireellä, johon jousisto liittyi. Kaunis käyrätorven ja huilun vuorottelu, jouset hyppäsivät mukaan purjeveneeseen, ja tuuli alkoi keveästi viedä. Huilu palasi teemaan, jouset muuttivat sen pohjaääneksi Oboe alkoi varioida teemaa, huilu hyväksyi ja muu orkesteri hyppäsi mukaan. Fagotit ja tuubat antoivat hienon lopetuksen.

3. osa alkoi eloisasti, kuin kaksinkertaisella teemalla allegretto. Trumpettien kuulas soitto aloitti, huilut vastasivat ja jousisto yhtyi menoon. Huilu soi ja oboe otti kiinni lyhyemmin iskuin. Nyt alkoi iloinen alamäkiluistelu, joka äkisti katkesi kahvilan kohdalla. Trumpetit ja pasuunat antoivat lähtömerkin rauhalliseen liukuun, kunnes patarumpu varoitti äkisti. Siihen yhtyivät puhaltimet ja sen viimeistelivät rummun vahvat iskut.

4. osa Pesante alkoi suloisesti, kunnes kapellimestari terävöitti otettaan kahden tahdin ajaksi. Tunnelma muuttui keinunnasta askellukseksi eteenpäin. Nyt mennään. Kepeys oli mukana, tarmoa enemmän ja tempo kiihtyi kuin olisi tullut kiire kotiin. Viimeinen mäki näkyi soittajien edesä, mäki ylös, raskasta on, levähdetään. Ja sinfonia oli perillä.

Maailmantappi

Maailmantappi, -pylväs


Meidän esi-isämme elivät kota-asumuksissa. Poropaimentolaiset pitkin tundraa syntyvät ja kuolevat nykyisinkin kodassa. Tämä asumismuoto on elänyt Suomessa pisimmälle saamelaisten ansiosta.

Kodassa keskellä oli nuotion paikka, ruoka valmistettiin padassa, joka roikkui pylväästä, patsaasta. Patsaan yläpäästä, kodan aukosta, johon savu pakeni näkyi taivas ja tähdet. Pohjantähti nähtiin napana, jonka ympäri muu tähdistö kiersi. Patsas, pylväs, salko osoitti Pohjantähteen, ja muuttui ihmisten mielissä maailmaa pystyssä pitäväksi maailman tapiksi. Näky oli ikuinen, myös tappi oli ikuinen.

Siirryttäessä hirsisiin rakennuksiin tuo maailman tappi säilyi uunin etunurkasta nousevana hirsisenä tukipuuna, joka taas kannatti ja samalla jakoi orsirakennelmaa tuvan katossa. Uunin etuosassa keiteltiin ruoka padassa, joka roikkui raudasta taotussa korkeudeltaan säädeltävässä koukussa. Koukku oli patsaassa kiinni yläpäästään niin, että sitä voitiin sivusuunnassa liikutella.

Vasta myöhemmin uunin etuosa sai osittaisen valurautaisen kannen, jonka päällä voitiin pitää kokkausvälineitä, pataa ja paistinpannua.

Uunin peräosassa oli leivinuuni, jonka etuluukku oli aluksi avoin. Näin uunirakennelmasta muodostui suuri ja päältä laakea. Sinne myös muurattiin sivusta portaat, näin sinne saattoi vanha isäntä kavuta lämpimään.

Tällainen uunirakennelma rakennettiin hirsipedin päälle. Uunin etuosassa vedettiin laasti hirsien päälle. Paloherkkä kyllä tällainen rakennelma oli.

Sama maailman tappi näkyi myös avotakoissa, jonka vasemman puoleiseen nurkkaan tehtiin raudasta eri tavoin koristeltu rautainen tuki. Pohjalaisuuneissa muoto muuttui kaarevaksi edestä.

Näin meidän tapamme ja uskomuksemme ovat selviytyneet muinaisuudesta nykyaikaan. Vielä tuo maailmantappi, -pylväs elää meidän kielessämme, häipyneekö koskaan.

Perjantaikonsertti

Uuno Klami Kalevalasarja op 23

Tampereen filharmonian puikoissa oli Ville Matvejeff. Hän sai orkesterin toteuttamaan näkemystään Kalevalasarjasta. Silloin tällöin näyttö hieman vaimeni, mutta ammattilaiset tiesivät hyvin, missä mennään. Ensimmäinen osa Maan synty luotti oboen taikaan. Klami käytti sitä samoin kuin Sibelius, heräävän tunnelman luojana. Kuulaana oboe soi, jouset hieman auttoivat ja eteemme maalautui sumusta nouseva veneen kokka ja sivuilla loiskivat airot, joiden saattamat pisarat helähtelivät veteen huilun soidessa. Toisessa osassa Kevään oras taas alkoi huilulla, nyt ääni oli asteen verran kovempi, ja siihen yhtyivät tummat klarinetit. Oras vaati enemmän voimaa kuin vesipisarat, jouset soivat hieman terhakammin. Kolmas osa jatkoi hyvin alun teemoja, nyt mukaan nousivat trumpetit, käyrätorvet, fagotit ja pasuunat. Osa jäi muutoin epämääräisemmäksi kuin kaksi aikaisempaa. Viimeisessä osassa oli selvää, mitä tapahtuu, Sammon taonta. Siinä kuvaelman itsestään selvyys häiritsi, eikä säveltäjä oikein saanut variotaatiotaan lentoon. Voima kyllä kasvoi, ja yllätyksenä takaseinälle nousi kuvia, voimakas tuli ja savukoneesta ammennettu savu hajauttivat tarkkaavaisuuden musiikista.

Aplodeerasimme voimakkaasti, ja kapellimestari nosti ansioituneet soittajat, oboistin, huilistin ja klarinetistin taputettaviksi.

Ensimmäisellä puolikkaalla soi Magnus Lindbergin Vivo, sen äänet, soitto, valmistivat oivallisesti meidät tulevaan, Tampereen Musiikkiakatemian sävellysopiskelijoiden Minuuttisinfoniaan. Etenkin hitaassa kolmannessa osassa Kohta tuntui osaset olevan paikoillaan. Eetu Lehtonen,Stefan Stanciu, Pietar Kaasinen ja Pauli Marttinen ovat oivalla tiellä. Hieman jäi häiritsemään jotensakin runsaan materiaalin sovittaminen lyhyeen pätkään.

Illan solisti oli sellisti, Apocalyptican soolosellisti Perttu Kivilaakso. Totuttuun tapaansa hänellä soitto tulvi mekaanisten vahvistimien kautta. Hänellä oli vaativa Olli Virtaperkon sävellys Romers Gap, konsertto vahvistetulle sellolle ja orkesterille. Äänet tulvivat saliin kuin Kimmo Pohjosen haitarista. Arto Noraksen hienon sellon äänen kuulimme vain kaikuna sieltä täältä. Esitys oli sekoitus rockia ja klassista, paino rockin puolella. Soitto kävi välillä kivun puolella hurjan volyymin ja piikkilankaa muistuttavan äänen johdosta. Taitava sellisti kyllä, toteutti säveltäjän äänimaailman hyvin, hienoimmista hentoisista äänistä hurjaan molemmilla käsillä toteutettavaan pyykkilaudalla pesun kaltaisiin liikkeisiin ylös ja alas otelautaa. Lähin vertaus pianolla on kaikkien koskettimien luritus, mutta kymmenkertaisena edestakaisena, raivoisana liikkeenä. Vahvistin oivallisesti jymysi tuon käsityön ilmoille.

Leif Segerstam, vapaapulsatiivinen sinfonia

Leif Segerstam aloitti Jean Sibeliuksen Sarja näytelmästä Pelleas ja Melisande op. 46. Miten suloista musiikkia. Vuonna 1905 ensiesitetty näytelmä Sibeliuksen johtamana hullaannutti yleisön silloin, ja teki saman vaikutuksen Tampereen yleisöön. Tuntui kuin olisimme palanneet tuohon hetkeen, vaikuttuneet sävelistä ja niiden niin meidän tuntoihimme sopivina. Traaginen tarina maalautui eteemme Leifin johtaessa, soittajien lumoutuessa musiikin vangitsevuuteen.Linnan portilla oli varovainen aloitus, Melisande tuotiin esiin kesäillan kuulaudessa ja lämmössä. Jatkettiin meren rannalle, puiston lähteelle. Nyt pääsi oboe esille, Heikki Pöyhönen johdatti teemaa hurmaavalla äänellään, solistinen osuus oli ehkä vaikuttavin, mitä olen oboelta kuullut. Pelleas kuoli veljensä kädestä ja Melisanden kohtalo oli myös vaipua manan majoille viimeisessä osassa. Kuulimme ja näimme suorastaan sen liiman, tarinan sävelletty meille ja koko maailmalle, joka kohotti meidät suomalaisiksi.

Lavalle asteli Juho Pohjonen, nuori itsensä läpi lyönyt Taituri. Einar Englundin Pianokonsertto nro 1 sai esityksen, joka nousi säveliltään ja tunnelmaltaan Sibeliuksen rinnalla. Kolme osaa, Allegretto,Larghissimo ja Allegro moderato, jotka soljuivat Pohjosen sormista, saivat yleisön melkein keinahtelemaan. Tekniikka oli vähäeleinen, sormet liikkuivat niukasti mutta tarkasti. Valtava ero Olli Mustoseen. Solisti esitti taputuksien saattelemana vielä ylimääräisen. Sen sävelkulku hyvin komppasi Englundin konserttoa.

Näin ennen puoliaikaa huokailimme esityksistä, niiden koskettavuudesta ja merkityksestä.

Puoliajan jälkeen meidät täräytettiin tuoliimme. Leif Segerstamin Sinfonia piccola nro 308 alkoi ja jatkui ilam johtajaa. Segerstam oli orkesterin sivussa taka-alalla flyygelin ääressä, mistä hän kuunteli, katseli, hymyili ja soitti orkesterin mukana. Pulsatiivinen teos, siis ilman tahtiviivoja, alkoi jousiston pulssilla, samalla iskulla alusta loppuun, melkein. Siitä tuli stahanovilaisen terästehtaan tulikuuman, punahehkuisen raudan taonta. Porvoolaisen perinnerautakaupan varastosta alimmasta laatikosta Leif oli hakenut loput nuotit. Viiden kilon pajavasara, jänisrääkkä, Pietarin peltikaton palaset, pitkävartinen puunuija, patarummut ja muut pienemmät kalistimet ja kilistimet sitten paukautteli ääniään tämän jousiston ruohomaton päälle. Ilman tahtiviivoja, jotensakin kuin halutessaan. Konserttimestari antoi alun, nousi seisomaan kahden muun rytminvaihoksen jälkeen antamaan merkin uuden teräsharkon takomisesta. Kerran alun antoivat huilu ja klarinetti, nousivat myös seisomaan. Näyttämötaiteellinen osa siellä loppupuolella oli annettu yhdelle lyömäsoittajista puunuijineen. Aiemmin hän oli lyänyt sillä näyttävästi permantoon, tällä kertaa hän esitti voimakasta lyöntiä, mutta ei kalauttanut nuijjansa permantoon. Leif tuli sitten eteen ottamaan aplodit vastaan. Muutaman kerran häntäkin nauratti.

Eino-Juhani Rautavaaran sinfonia nro 7, Angel of light palautti meidät ensimmäisen puoliajan tunnelmaan. Jousisto aloitti, puhdas, kirkas, teema liikkui eteerisenä. Siihen liittyivät puhaltajat. Rautavaara onnistui tempaamaan meidät ihailijoikseen. Tranguillo, Molto allegro, Come un sogno ja Pesante, neljä osaa loppuivat, olisimme kuulleet sitä lisää.