Konserteissa Tampereella

Perjantai-iltaisin suuntaan monesti Tampere-talolle. Vuosien kuluessa on sattunut mokia matkalla ja perillä. Sinfoniettan konsertit ovat aina olleet palkitsevia. Ajaminen yksin pimeällä, sateessa tai lumessa on mennyt ilman vahinkoja. Kauriitakin on näkynyt, ja hirviä. Eniten ovat pelottaneet hurjia ohituksia tekevät. Vastaantulija oli minun kaistallani, eikä onnettomuutta voinut välttää kuin jarruttamalla ja sivuun ohjaamalla. Mikähän kiire silläkin kuljettajalla on ollut. Kerran täysperävaunullinen rekka ohitti minut, vastaan tuli auto, rekka alkoi kiilata takaisin omalle puolelleen. Perävaunu alkoi liiskata minua. Taas vallan pysähtymällä vältin osuman. Näin vastaan tulevan tehneen saman. Rekka meni menojaan. Huh.

Käytän vanhan kulkutautisairaalan parkkipaikkaa. Se on nykyään aivan täynnä autoja, tulen sinne sitten minä aikana tahansa. Tuntia ennen alkua on konsertin. Tutustumistapaaminen. Ilmeisesti ihmiset tulevat sinne, kapellimestari ja solistit kertovat illan annista. Autoni parkkeeraan joko kadun varteen tai sitten parkkipaikan aivan perälle. Ulos ajo on tukkoinen vain yhtä katua pitkin, syksyllä siihen tuli vielä liikennevalot. Siitä ruuhkasta yleensä selvitään rauhallisesti jonottamalla. Tänä syksynä yleisön joukkoon on ilmaantunut syöksyjiä. He eivät anna tilaa, kaahaavat pienelle puiston kaistalle ja jalkakäytävää myöten ohittavat jonon. Huh.

Loistava parannus meille jalan kulkijoille on uusi suojatie Kalevankankaan tien yli valojen ohjaamana. Aikaisemmin menimme neljän kaistan yli varoen autoja. Useimmat antoivat tietä pysähtymällä. Eivät tietenkään kaikki. Pysähtyneen linja-auton editse meni pariskunta, minä hiukan jäljessä. Rouva ohitti linja-auton keulan. Silloin alkoivat nastat raapia tietä hätäjarrutuksessa. Rouva ehti ottaa pari askelta taaksepäin. Ohittava auto alkoi liukua lukkorarrutuksessa rouvan päälle. Juuri ennen osumaa hän kykeni vielä hypähtämään tasajaloin taaksepäin juuri ne sentit, jotka erottivat hänet osumalta. Minä nappasin rouvan käteen, huusimme molemmat kuskille, ennen kuin saatoin hänet tien yli. Huh.

Jätän takkini aina itsepalvelunaulakkoon. Se tulee välillä tupaten täyteen. Silloin sieltä saa odottaa omaansa, sielläkin on kiilaajansa. Otan aina lompakon ja autoni avaimet housujeni taskuun. Kävelin käytävällä, vastaani tuli pari nuorta neitoa, hymyilivät minulle. Ajattelin, että vielä on minussa virtaa. Paikalle istuessani huomasin sepaluksen olevan auki.

Joskus on ollut pakko lähteä puoliajalla pois. Sehän sujuu vallan kivuttomasti. Mutta konsertin loputtua, taputusten alettua, kapellimestarin kumarrellessa sieltä ei voi lähteä huomaamatta. Paikkani on onneksi rivin päässä, mutta siellä muurin rajoittamalla puolella. Siitä pääsen parin rivin ohi. Sitten siinä edessä on kaide. En kykene sitä sulavasti ylittämään. Niinpä istahdan parketille ja alan hitaasti taivuttaa päätäni kaiteen alta. Sitten on vielä könyttävä pystyyn. Erään poistumisen muistan, se oli kesken konsertin, en mahtanut mitään. Lämpiöstä hain takkiani. En löytänyt. Koetin uudelleen hakea sitä naulakosta, mihin olin sen jättänyt, toiseen naulaan. En löytänyt. Kävin yksitellen läpi kaikki neljä naulakkoa, ei takkia. Kouraisin taas mielestäni oikeasta naulakosta oikeasta ripustimesta, ei takkia. Sen taskussa oli pistokseni, ja pistämisen aika alkoi lähetä. Silloin minun oli lähdettävä ilman päällysvaatteita. Kiersin talon takaa Sorsapuiston puolelta, ylitin Kalevankankaan tien ja aloin astella parkkipaikkaa ylös. Muistin, minne olin auton jättänyt. En löytänyt, vaikka olin jo parkkialueen päässä. Huh. Terästäydyin, palasin hiukan matkaa takaisin, siinähän se oli. Avaimet taskusta ja ajoon.

Seuraavana päivänä palasin talolle ja ajoin aivan pääportaiden eteen. Harpoin rappuset ja ovista sisälle. Silloin kaksi vahtimestaria pysäytti minut, kysyivät minne aioin mennä. Uskoivat selostukseni kadonneesta takista. Toinen heistä saattoi minut naulakolle. Siinähän takkini roikkui, juuri siinä naulassa, johon olin sen laittanut. Pistos oli tallella. Autossa paljastin Paulalle, että olin unohtanut takkini värin.

 

Joulukuusi

 

Muistan sisälle tuodun kuusen. Pistävät neulaset ja pumpulit oksilla. Nipistimillä kiinnitetyt pienet kynttilät. Omenat oksilla ja paperiset lippurivit. Muistan aattoillan, kynttilöitten sytyttämisen. Katselin, kun äiti sammutti käsillään palamaan syttyneet pumpulit. Eikä vain yhtenä jouluna. Tinapaperista leikatut enkelit oksillaan, paperikaramellit.

Kuuset ostettiin torikauppiailta, Popedan takaluukussa tuotiin kotiin. Puinen ristin muotoinen kuusen jalka löydettiin liiteristä. Hiukan sahausta ja kova tiukkaaminen, kuusi seisoi paikallaan vinossa. Sitten toiseen suuntaan vinossa. Lopulta se käännettiin vinona seinään päin, ei niin näkynyt. Omenat jäivät pois, samoin karamellit ja lippurivistöt. Tilalle tulivat muovipallot, kaupasta. Ne olivat kauniita ja kiinnostivat meitä. Pian ne olivatkin lommoilla. Korjaus onnistui upottamalla kuumaan veteen, poks, olivat taas pyöreitä. Kunnes niihin tuli reikä. Piparit korjasivat karkit. Ne kun oli jo syöty, paperi vain roikkui kuusessa.

Tuli aika itse hakea kuusi, metsästä. Tikkisahalla kitkuttaen onnistui kaataminen, olalla kannettiin tielle ja työnnettiin anglian konttiin. Puiset jalat vaihtuivat metallisiin. Niissä oli putki, johon oli hitsattu kolme jalkaa, ja kolme siipimutteria sivuun. Koskaan ei kuusi sopinut siihen jalkaan ilman timpurintutkintoa. Kirves, puukko, saha ja luja tahto, kuusi tuotiin sisälle jalassaan ja kangettiin pystyyn. Mutta se suoruus. Se ei onnistunut niillä siipimuttereilla vaikka miten ruuvasi. Seitsemänkymmentä luvulla ei osattu hitsata jalan pohjaan piikkiä. Mitkä säätämiset olisivatkaan jääneet kiristämättä isän hermoja. Ilman piikkiä kuusta ei ollut mahdollista saada suoraan. Koetin kyllä muutamana vuonna hirttää kuusen. Naru latvaan ja koukkuun katossa, sen verran kireälle, että jalka oli juuri ja juuri ilmassa. Suorassa oli kyllä, vaimo ei tykännyt.

Ulkomaiset tavarakaupat toivat uudet kuuset. Olivat tuuheita, neulaset eivät tippuneet eivätkä pistelleet. Olivat sopivan mittaisia, menivät autoon sisällekin takapenkille, hiukan mutkalla latvasta.

Jalat kehittyivät, oli iso valurautainen säiliö, säätöruuvitkin, mutta ei pohjapiikkiä. Ehdotin, jos ostaisimme tekokuusen. Ne olisivat kauniita, tuuheita, keveitä, aidon näköisiä. Niihin saisi vielä aidon tuoksunkin ostaa, suihkepullossa. Vaan ei meille.

Kunnon parannus tarjontaan tuli silloin, kun myyjät alkoivat sorvata tyvet jalkoihin sopivaksi. Hirmuinen olikin ollut vaiva, kun tyvet olivat kovin paksuja. Menin ostamaan kuustani, sainkin sopivan, mutta sorvauskone olikin rikki. Aloitin taas yritykseni tekokuusen saamiseksi. Sitä kun ei tarvitse ostaa kuin kerran. Sen voi pakata talteen pieneksi paketiksi. Eikä se pudota neulasiaan niin, että juhannuksenakin saa niitä lakaista lattian raoista.

Meille ei ole joulupukkikaan tullut viiteentoista vuoteen, kaksin asumme. Aiemmin, kun meitä oli kolme, niin jokainen vuorollaan oli joulupukkina. Ystävämme kuoltua emme enää viitsineet pukeutua pukiksi. Minä aloitin taas jokavuotisen valituksen kuusen laittamisen vaivoista. Huh. Sain vaimoni suostumaan kuusettomaan jouluun, se vaihtui katajaan.

Urjalassa ostoksilla

Urjalassa käymässä

 

 

 

Makeistukku Pentinkulmalla oli makea kohde reissuillamme. Vuosien ajan olimme siellä poikkeilleet, ja aina ostaneet kassit täyteen. Olimme puhuneet siitä Jakken kanssa syksyllä, josko taas poikkeaisimme sinne. Näpytin numeron.

- Morjens, kävimme Paulan kanssa Tampereella eilen.

- No mitäs nyt?

- Ostin sieltä kolme kaappia.

- Sait tietysti halvalla.

Aloimme molemmat nauraa.

- Sainsain, huutokaupasta. Miten monta kertaa olimmekaan kierrelleet Etelä-Suomea noitten huutokauppaostosten perässä. Lohjalta – Vaasaan.

- Tarvitsin puutyöverstaaseen kaappeja saadakseni tavarat johonkin järjestykseen. Yhden veimme Kangasalalle Matille. Ovat nyt sitten siirrelleet sitä paikasta toiseen. Mutta mitäs, mennäänkös huomenna Urjalaan?

- Se passaa hyvin, mihinkäs aikaan?

- Kymmenen edellä, mutta laitan sinulle tekstarin, kun en vielä tiedä Paulan aikomuksia.

Kiuultuaan retkestämme Paula kiinasi mukaan päästäkseen kauppoihin, kunnes huomasi perjantain olevan vasta kahden päivän perästä.

Aamulla teepöydässä siskoni Kiti soitti Juupajoelta. Meidän oli pitänyt siellä käydä maanantaina, mutta se peruuntui heidän sairastuttua ankaraan flunssaan. Pertti oli joutunut Mänttän sairaalaan. Siinä puhellessa ja päivitellessä aika kului niin, että pääsin lähtemään vasta kymmeneltä. Olin Kaaritien pihassa vartin yli. Jakke tuli tavalliseen tapaansa soitettuani merkkisoiton.

- Sinä oletkin tänään hieman eri aikaan kuin ennen.

- No kyllä. Selitin myöhästymiseni syyn. Eihän sillä väliä ollut, mutta tykistön miehenä täsmällisyys oli aikaisemmin toteutunut paremmin. Juttelimme, ajoimme ja tarkkaavaisuuteni hieman herpaantui. Palautui kuitenkin nopeasti tullessamme Kylmäkosken ensimmäiseen risteykseen.

- Kylmäkosken uuden vankilan valmistuttua Lions-clubi järjesti arvauskilpailun. Pyysi kyllä luvan vankilan johtajalta. Piti arvata, koska ensimmäinen vanki pakenee. En tiedä, onko sieltä vieläkään kukaan onnistunut pakenemaan.

Ajoimme liittymästä sisään Urjalan keskustaan.

- Tuossako se tori on, jossa kävimme?

- Siinä, siellä on ollut mukava käydä. Sinne tulee niin paljon eri myyjiä, pari kertaa kesässä siellä käymme. Ajoimme kirkon vieritse.

- Katsos kuinka kirkko nyt näkyy hyvin, on se aika komea.

Ylitin taikayön tien ja luikahdin pientä lammen ohi vievää tietä kohti makeistukkua.

- Katsos, eikös tuossa ole Pentinkulma?

- Miten, missäs me olemme. Maisema pyörähti Jakken päässä. Tulimme pihaan takakautta. Saimme paikan aivan oven vierestä.

- Mennääs ensin tänne vasemmalle, minun pitäisi saada Paulalle tähtianista.

- Mitäs se on, en tiedäkään?

- Se on kait sellainen tähden muotoinen keltainen koriste.

Etsimme tuotetta hyllyistä. Korit alkoivat täyttyä monista tuotteista, anista ei näkynyt. Minä menin jo toiselle puolelle haalimaan makeisia, kun Jakke huusi perääni.

- Katsos, täällä on anista.

- No niinpä, mutta se ei taida olla oikeaa. Tuote oli kuin pieniä narunpätkiä. Kumpikin katselimme ja pyörittelimme purkkia, ja laitoimme sen takaisin. Makeispuolella aloin etsiä lakritsia. - Tässä on vain näitä makaroonilakritseja. Näissä on reiät sisällä. Siinä ei ole oikeaa suutuntumaa, kun se lytistyy purressa. Lähimmäksi pääsee lakritsipiiput. Muistatkos, kun oli ennen niitä lakritsipatukoita? Ne olivat täyttä tavaraa. Myyjä oli kuullut puheemme ja ohjasi meidät oikeaan paikkaan. Sain täyteiseni.

Kotimatkalla käännyimme takaisin resevikomppania tiehaarassa. Ihmettelimme sitä ja koetimme kaivaa muistista milloin sellaista olisi voitu tarvita. Ehdotin Krimin sodan aikaa, Jakke mietti ensimmäistä maailmansotaa. Kotona kerroin Paulalle aniksen hausta. Hän kaivoi netistä Makeistukun sivuilta saman purkin, mitä me olimme käsissämme käännelleet.

 

Valkeakoski Opiston kuorojen joulukonsertti 2.12.-17

 Minulla oli kaksi konserttia, joista toiseen olin ostanut lipun. Ne olivat samana päivänä, lomittain. Hyvällä onnella olisin voinut kuunnella ensimmäisen, melkein, ja ehtiä toiseen. Välimatka oli 40 kilometriä. Päätin toimia niin, että ehtisin molempiin. Mies päättää, vaimo säätää. Sain tehtäväkseni arvostella ensimmäisen konsertin, se tarkoitti, että siellä oli istuttava loppuun saakka. Sinne meni mahdollisuuteni konserttiin Tampereella.

Olen kuunnellut opiston kuorojen konsertteja melkein kuusikymmentä kertaa, ja muutamaan viimeisistä kirjoittanut arvostelunkin. Kamera taskussa ja lehtiö kädessä kävelin saliin.

 

Valkeakoski Opiston kuorojen konsertti oli Eskola salissa, joka oli kauniisti koristeltu risuaitoineen ja lumivalleineen. Suomen lippu kruunasi pimenevän illan. Pienen yllätyksen saattelemana kuorot tulivat laulaen esiin. Taas syttyvät kynttilät joulun soi ensimmäisenä kappaleena kuin ennen, tenorit ja sopraanot soivat balanssissa, altot ja bassot kuuluivat kauniisti, nautittava kokonaisuus. Vuosien ja vuosikymmenten harjoitus kuului tutussa Kun maas on hanki kappaleessa. Ulle Valjakan johtaminen oli vähäeleistä ja hyvin tehokasta, kuorot seurasivat huolellisesti johtajaansa. Syntynyt kokonaisuus antoi suuren nautinnon kuulijoille. Tunnelmallinen Mökit nukkuu lumiset vapauttivat sopraanojen huiman voiman tasapainon säilyessä moniäänisyydessä. Naiskuoro on saanut uusia voimia mukaan, mikä teki kuorolaulusta voimalla helisevän. Vaivattomuus ja kova itseluottamus kuului ihastuttavasti. Triona laulettu Jo joutui ilta oli kaunis helmi, Kirsti Elo altto, Sari Laurell sopraano ja Hannu Haavisto tenori lauloivat hämmästyttävän tasapainoisesti ja tunteikkaasti. Hannu oli paikallaan tässä Kirstin ja Sarin keskellä. Elon kaunis altto antoi alut, joihin Laurell ja Haavisto yhtyivät.

Mieskuoron laulu Hiutaleet maahan leijailee toi esille hyvän kokemuksen ja yltämisen lähes ammattilaisten sarjaan. Moniäänisyys tulee kauniin harmonisesti esiin, taas hämmästyti tasapainoisuus, jonka he saavuttivat. Kappale Sinivuorten yö sai yleisönkin innostumaan. Lumihiutaleitten laulu kajahti yhteislaulun jälkeen kirkkaana ja heleänä naiskuoron esittämänä. Kuorossa on hyvää voimaa. Vanhan rekilaulun Joulukirkkoon naiset esittivät hauskasti, säkeiden alut lauloivat eri laulajat soolona.

Naistrio antoi kuulijoille erityisen joulun tunnun. Terttu Paavolainen sopraano, Kirsti Elo altto, ja Kirsti And lauloivat suorastaan sädehtivästi loistokkaassa esityksessään kappaleessa Marin joululaulu. Yhteislaulujen jatkuessa yleisökin alkoi nousta hienoon tunnelmaan. Tuikkikaa oi joulun tähtöset sopi täydellisen oivallisesti rakennettuun ohjelmaan.

Pohjolan valkea jouluyö, jonka lauloivat Terttu Paavolainen ja Kirsti Elo duona kohosi kuulijoiden mieliin erityisesen kohottavasti. Joulu josta uneksin sai silmät kostumaan salissa. Valkea sade toi esiin Haaviston komean tenorin. Ankkurina oli miesten vanha kaarti, he saivat kuorot jylheään sointuun.

Joulu josta uneksin alkoi alttojen pehmeillä äänillä, johon loppu osa kuorosta ja miehet yhtyivät hiljaisella hyrinällä, jota yleisö hämmästeli ja ihasteli.

Sydämeeni joulun teen, TerttuPaavolainen ja Kirsti Elo solisteina esittivät taidokkaasti vaikean kappaleen. Laulun kauneus sai täyttymyksen kuulijoiden nieleksiessä tunnelmassa, jonka kuorot taas kykenivät esiin loihtimaan.

Ylimääräisenä esitettiin hurja Irwin Goodmanin sävellys Joulun kellot. Se sai myös yleisön mukaansa, po po pom pom pom.

Storgård ja Kriikku

Hämmästyttävä Kriikku

Perjantai-illan Sinfoniettan konsertti Tampereella oli hiuksia nostattava. Kari Kriikku klarinetillaan hypnotisoi yleisönsä. Jukka Tiensuun säveltämä Puro, konsertto klarinetille ja orkesterille alkoi heti täysillä. Kriikku vetäisi keuhkonsa täyteen ja päästi soittimensa leijumaan. Korkea ja läpitunkevä ylääni jatkui ja jatkui sellon hivelevällä pohjavireellä. Tavaton oli Kriikun voima ja taitavuus, suorastaan hurmoksillinen. Yleisö tempautui otteeseen, jousisto soitti taustaa, jossa puupuhaltimet ryntäsivät eteen, rytmi muuttui äkisti, avautui näkymä takomoon Kemissä. Avaruusolion ote Kriikun klarinetissa piti otteessaan, josta jouset yrittivät auttaa solistia ahdingosta. Hetken jo tuntui, kuin solisti olisi onnistunut, vaan jousisto itse jäi vangiksi samaan teemaan. Kriikku tempaisi matalan rekisterin avulla reiän ansaan, jousen työnnällys ja isorummun merkki ja Kriikku hyppäsi toiseen maailmaan, iloon ja vapauteen. Klarinetti soi kuin kolme soitinta, päästi ilonsa irti ja lentoon. Matala rekisteri ja käsittömät äänet alkoivat jalan naputukset. Kriikku sai soittimestaan kaksi, jopa kolme ääntä samaan aikaan. Yhdellä kädellä hän hallitsi soittimensa levittäessään vapaan kätensä sivulle suoraksi sormet harallaan. Kari Kriikku. Tällaisena olen hänet tottunut näkemään. Aina jokin yllätys fyysisesti. Nyt hän vaipui soiton vaimetessa istumaan klarinetti aivan hävisi hänen jalkojensa väliin ja soitto hiipui. Solisti nousi seisomaan ja kaksiääninen klarinetti huumasi, kunnes antoi orkesterille luvan lähteä mukaan. Kapellimestari John Storgårdin käsissä orkesteri pysyi hyvin rintamassa, kunnes konserttimestari viulullaan antoi tukensa solistille, joka taas täräytti viulun hiljaiseksi ja vaikeni sitten itsekin. Hämmästyttävän Kriikun rinnalle ei maailmasta moni nouse.

Illan aloitti Lauri Ikosen sinfonia nro 5. Jouset aloittivat hiljaa, yksinäinen oboe ja käyrätorvet liittyivät ja sitten teos tärähti käyntiin. Nyt kaksi oboeta klarinettien tukemina veivät teemaa kauniina helinänä. Seesteinen jousisto, kuin autereen hiljainen häviäminen. Vasket tööttäsivät tunnelmoinnin lopettamiseksi, kunnes patarumpu antoi voimansa jousiston käyttöön, ja muu orkesteri yhtyi.

2. osa alkoi sellon rauhallisella teeman esityksellä, koko jousisto toisti, kunnes taas oboe taas aloitti uuden ajan. 1. viulun teema kiersi altoille ja takaisin, kunnes siihen yhtyi koko jousisto. Soitossa oli yhtymäkohtia Tuonelan Joutsenen tunnelmaan. Patarumpu antoi synkän merkin konserttimestarin sooloille. Ne soivat eteerisen kauniisti, ja harput yhtyivät mukaan helinään. Nyt huilut ottivat suunnan eteenpäin klarinetin kanssa, kunnes oboe vei osan loppuun.

3. osa alkoi taas oboella, taianomainen ääni, jota jouset nopeasti tummensivat väkevyydellään alttojen helpottaessa hetkeksi. Äkisti koko jousisto ryntäsi eteen vaskien auttamana, ääni kohosi ja sai pelottavan tunnun, johon taas oboe antoi huilun tukemana uuden suunnan. Osassa taistelivat riemu ja rauha kiireen ja painokkuuden välillä. Lautasten valtava paukahdus antoi johdatuksen finaaliin, jonne jouset juoksivat patarummun rytmittäessä. Hyvin mielenkiintoinen sinfonia, selviä yhtymäkohtia Sibeliuksen musiikkiin, eritoten oboen käytössä tunnelman luomisessa.

Väinö Raution Kuutamo Jupiterissa, Fantastinen sävelrunoelma orkesterille op. 24. Vasket ja puupuhaltimet aloittivat taivaalle kiipeämisen, sellot kysyivät ihmeissään, että minne? Hetki kiitoa, kaikki soittimet mukana, kunnes harput rauhallisesti muuttivat kiipeämisen. Aurinkotuuli törmäsi matkaajiin, ja käyrätorvet pelastivat tuhosta. Riemu saattoi ryminällä rääkyä, taas harput harmonisoivat neuroottiset soittimet. Hetken matkaa jatkoivat soljuvaa soittoa puhaltajien tuella. Bassoklarinetti tempaisi otteen ja antoi rauhallisen suunnan. Oli päästy perille, jota juhlisti piccolon terävät äänet. Mutta hetki Jupiterin takana, ja aurinkotuuli tempaisi taas rynkyttävään otteeseensa. Pian kulku tasoittui, ja bassoklarinetti antoi soitollaan vankan pohjan, ja osoitti, ettei ole mitään hätää. Piccolo soitti omiaan Planmanin käsissä ja saattoi teoksen loppuun.

Leevi Madetojan sinfonia nro 3 lopetti illan ohjelman. Kuulijat olivat jo aivan hengästyneitä ja kuumissaan, mutta vastaaottavaisina. Alkuäänenä oboe, huilu ja klarinetit antoivat terävän merkin muille että taas mennään. Jousisto soitti takaisin oboen teemaa kuin kesäpäivää. Kapellimestari vei varmoin ottein klassisen sisälle, antoi merkin huilulle ja oboelle uudesta teemasta. Jouset ottivat kiinni ja soitto hiipui.

2. osa alkoi huilujen kauniilla pohjavireellä, johon jousisto liittyi. Kaunis käyrätorven ja huilun vuorottelu, jouset hyppäsivät mukaan purjeveneeseen, ja tuuli alkoi keveästi viedä. Huilu palasi teemaan, jouset muuttivat sen pohjaääneksi Oboe alkoi varioida teemaa, huilu hyväksyi ja muu orkesteri hyppäsi mukaan. Fagotit ja tuubat antoivat hienon lopetuksen.

3. osa alkoi eloisasti, kuin kaksinkertaisella teemalla allegretto. Trumpettien kuulas soitto aloitti, huilut vastasivat ja jousisto yhtyi menoon. Huilu soi ja oboe otti kiinni lyhyemmin iskuin. Nyt alkoi iloinen alamäkiluistelu, joka äkisti katkesi kahvilan kohdalla. Trumpetit ja pasuunat antoivat lähtömerkin rauhalliseen liukuun, kunnes patarumpu varoitti äkisti. Siihen yhtyivät puhaltimet ja sen viimeistelivät rummun vahvat iskut.

4. osa Pesante alkoi suloisesti, kunnes kapellimestari terävöitti otettaan kahden tahdin ajaksi. Tunnelma muuttui keinunnasta askellukseksi eteenpäin. Nyt mennään. Kepeys oli mukana, tarmoa enemmän ja tempo kiihtyi kuin olisi tullut kiire kotiin. Viimeinen mäki näkyi soittajien edesä, mäki ylös, raskasta on, levähdetään. Ja sinfonia oli perillä.

Maailmantappi

Maailmantappi, -pylväs


Meidän esi-isämme elivät kota-asumuksissa. Poropaimentolaiset pitkin tundraa syntyvät ja kuolevat nykyisinkin kodassa. Tämä asumismuoto on elänyt Suomessa pisimmälle saamelaisten ansiosta.

Kodassa keskellä oli nuotion paikka, ruoka valmistettiin padassa, joka roikkui pylväästä, patsaasta. Patsaan yläpäästä, kodan aukosta, johon savu pakeni näkyi taivas ja tähdet. Pohjantähti nähtiin napana, jonka ympäri muu tähdistö kiersi. Patsas, pylväs, salko osoitti Pohjantähteen, ja muuttui ihmisten mielissä maailmaa pystyssä pitäväksi maailman tapiksi. Näky oli ikuinen, myös tappi oli ikuinen.

Siirryttäessä hirsisiin rakennuksiin tuo maailman tappi säilyi uunin etunurkasta nousevana hirsisenä tukipuuna, joka taas kannatti ja samalla jakoi orsirakennelmaa tuvan katossa. Uunin etuosassa keiteltiin ruoka padassa, joka roikkui raudasta taotussa korkeudeltaan säädeltävässä koukussa. Koukku oli patsaassa kiinni yläpäästään niin, että sitä voitiin sivusuunnassa liikutella.

Vasta myöhemmin uunin etuosa sai osittaisen valurautaisen kannen, jonka päällä voitiin pitää kokkausvälineitä, pataa ja paistinpannua.

Uunin peräosassa oli leivinuuni, jonka etuluukku oli aluksi avoin. Näin uunirakennelmasta muodostui suuri ja päältä laakea. Sinne myös muurattiin sivusta portaat, näin sinne saattoi vanha isäntä kavuta lämpimään.

Tällainen uunirakennelma rakennettiin hirsipedin päälle. Uunin etuosassa vedettiin laasti hirsien päälle. Paloherkkä kyllä tällainen rakennelma oli.

Sama maailman tappi näkyi myös avotakoissa, jonka vasemman puoleiseen nurkkaan tehtiin raudasta eri tavoin koristeltu rautainen tuki. Pohjalaisuuneissa muoto muuttui kaarevaksi edestä.

Näin meidän tapamme ja uskomuksemme ovat selviytyneet muinaisuudesta nykyaikaan. Vielä tuo maailmantappi, -pylväs elää meidän kielessämme, häipyneekö koskaan.

Perjantaikonsertti

Uuno Klami Kalevalasarja op 23

Tampereen filharmonian puikoissa oli Ville Matvejeff. Hän sai orkesterin toteuttamaan näkemystään Kalevalasarjasta. Silloin tällöin näyttö hieman vaimeni, mutta ammattilaiset tiesivät hyvin, missä mennään. Ensimmäinen osa Maan synty luotti oboen taikaan. Klami käytti sitä samoin kuin Sibelius, heräävän tunnelman luojana. Kuulaana oboe soi, jouset hieman auttoivat ja eteemme maalautui sumusta nouseva veneen kokka ja sivuilla loiskivat airot, joiden saattamat pisarat helähtelivät veteen huilun soidessa. Toisessa osassa Kevään oras taas alkoi huilulla, nyt ääni oli asteen verran kovempi, ja siihen yhtyivät tummat klarinetit. Oras vaati enemmän voimaa kuin vesipisarat, jouset soivat hieman terhakammin. Kolmas osa jatkoi hyvin alun teemoja, nyt mukaan nousivat trumpetit, käyrätorvet, fagotit ja pasuunat. Osa jäi muutoin epämääräisemmäksi kuin kaksi aikaisempaa. Viimeisessä osassa oli selvää, mitä tapahtuu, Sammon taonta. Siinä kuvaelman itsestään selvyys häiritsi, eikä säveltäjä oikein saanut variotaatiotaan lentoon. Voima kyllä kasvoi, ja yllätyksenä takaseinälle nousi kuvia, voimakas tuli ja savukoneesta ammennettu savu hajauttivat tarkkaavaisuuden musiikista.

Aplodeerasimme voimakkaasti, ja kapellimestari nosti ansioituneet soittajat, oboistin, huilistin ja klarinetistin taputettaviksi.

Ensimmäisellä puolikkaalla soi Magnus Lindbergin Vivo, sen äänet, soitto, valmistivat oivallisesti meidät tulevaan, Tampereen Musiikkiakatemian sävellysopiskelijoiden Minuuttisinfoniaan. Etenkin hitaassa kolmannessa osassa Kohta tuntui osaset olevan paikoillaan. Eetu Lehtonen,Stefan Stanciu, Pietar Kaasinen ja Pauli Marttinen ovat oivalla tiellä. Hieman jäi häiritsemään jotensakin runsaan materiaalin sovittaminen lyhyeen pätkään.

Illan solisti oli sellisti, Apocalyptican soolosellisti Perttu Kivilaakso. Totuttuun tapaansa hänellä soitto tulvi mekaanisten vahvistimien kautta. Hänellä oli vaativa Olli Virtaperkon sävellys Romers Gap, konsertto vahvistetulle sellolle ja orkesterille. Äänet tulvivat saliin kuin Kimmo Pohjosen haitarista. Arto Noraksen hienon sellon äänen kuulimme vain kaikuna sieltä täältä. Esitys oli sekoitus rockia ja klassista, paino rockin puolella. Soitto kävi välillä kivun puolella hurjan volyymin ja piikkilankaa muistuttavan äänen johdosta. Taitava sellisti kyllä, toteutti säveltäjän äänimaailman hyvin, hienoimmista hentoisista äänistä hurjaan molemmilla käsillä toteutettavaan pyykkilaudalla pesun kaltaisiin liikkeisiin ylös ja alas otelautaa. Lähin vertaus pianolla on kaikkien koskettimien luritus, mutta kymmenkertaisena edestakaisena, raivoisana liikkeenä. Vahvistin oivallisesti jymysi tuon käsityön ilmoille.

Leif Segerstam, vapaapulsatiivinen sinfonia

Leif Segerstam aloitti Jean Sibeliuksen Sarja näytelmästä Pelleas ja Melisande op. 46. Miten suloista musiikkia. Vuonna 1905 ensiesitetty näytelmä Sibeliuksen johtamana hullaannutti yleisön silloin, ja teki saman vaikutuksen Tampereen yleisöön. Tuntui kuin olisimme palanneet tuohon hetkeen, vaikuttuneet sävelistä ja niiden niin meidän tuntoihimme sopivina. Traaginen tarina maalautui eteemme Leifin johtaessa, soittajien lumoutuessa musiikin vangitsevuuteen.Linnan portilla oli varovainen aloitus, Melisande tuotiin esiin kesäillan kuulaudessa ja lämmössä. Jatkettiin meren rannalle, puiston lähteelle. Nyt pääsi oboe esille, Heikki Pöyhönen johdatti teemaa hurmaavalla äänellään, solistinen osuus oli ehkä vaikuttavin, mitä olen oboelta kuullut. Pelleas kuoli veljensä kädestä ja Melisanden kohtalo oli myös vaipua manan majoille viimeisessä osassa. Kuulimme ja näimme suorastaan sen liiman, tarinan sävelletty meille ja koko maailmalle, joka kohotti meidät suomalaisiksi.

Lavalle asteli Juho Pohjonen, nuori itsensä läpi lyönyt Taituri. Einar Englundin Pianokonsertto nro 1 sai esityksen, joka nousi säveliltään ja tunnelmaltaan Sibeliuksen rinnalla. Kolme osaa, Allegretto,Larghissimo ja Allegro moderato, jotka soljuivat Pohjosen sormista, saivat yleisön melkein keinahtelemaan. Tekniikka oli vähäeleinen, sormet liikkuivat niukasti mutta tarkasti. Valtava ero Olli Mustoseen. Solisti esitti taputuksien saattelemana vielä ylimääräisen. Sen sävelkulku hyvin komppasi Englundin konserttoa.

Näin ennen puoliaikaa huokailimme esityksistä, niiden koskettavuudesta ja merkityksestä.

Puoliajan jälkeen meidät täräytettiin tuoliimme. Leif Segerstamin Sinfonia piccola nro 308 alkoi ja jatkui ilam johtajaa. Segerstam oli orkesterin sivussa taka-alalla flyygelin ääressä, mistä hän kuunteli, katseli, hymyili ja soitti orkesterin mukana. Pulsatiivinen teos, siis ilman tahtiviivoja, alkoi jousiston pulssilla, samalla iskulla alusta loppuun, melkein. Siitä tuli stahanovilaisen terästehtaan tulikuuman, punahehkuisen raudan taonta. Porvoolaisen perinnerautakaupan varastosta alimmasta laatikosta Leif oli hakenut loput nuotit. Viiden kilon pajavasara, jänisrääkkä, Pietarin peltikaton palaset, pitkävartinen puunuija, patarummut ja muut pienemmät kalistimet ja kilistimet sitten paukautteli ääniään tämän jousiston ruohomaton päälle. Ilman tahtiviivoja, jotensakin kuin halutessaan. Konserttimestari antoi alun, nousi seisomaan kahden muun rytminvaihoksen jälkeen antamaan merkin uuden teräsharkon takomisesta. Kerran alun antoivat huilu ja klarinetti, nousivat myös seisomaan. Näyttämötaiteellinen osa siellä loppupuolella oli annettu yhdelle lyömäsoittajista puunuijineen. Aiemmin hän oli lyänyt sillä näyttävästi permantoon, tällä kertaa hän esitti voimakasta lyöntiä, mutta ei kalauttanut nuijjansa permantoon. Leif tuli sitten eteen ottamaan aplodit vastaan. Muutaman kerran häntäkin nauratti.

Eino-Juhani Rautavaaran sinfonia nro 7, Angel of light palautti meidät ensimmäisen puoliajan tunnelmaan. Jousisto aloitti, puhdas, kirkas, teema liikkui eteerisenä. Siihen liittyivät puhaltajat. Rautavaara onnistui tempaamaan meidät ihailijoikseen. Tranguillo, Molto allegro, Come un sogno ja Pesante, neljä osaa loppuivat, olisimme kuulleet sitä lisää.

Joonas Kokkonen Requiem

Hurraa Kokkonen

Sali oli ääriään myöten täynnä. Lava oli etureunasta perän lavoihin täynnä. Odottava tunne Joonas Kokkosen Requiem sopraanolle, baritonille sekakuorolle ja orkesterille alkoi väliajan jälkeen viiltävän kauniisti kuoron tempautuessa heti mukaan Hannu Linnun ja orkesterin vauhdittamana. Kolme ensimmäistä osaa kaikuivat jykevinä, kuoro osoitti huumaavan voimansa, orkesteri nosti jälleen soittonsa samalle huuman tasolle.

Hämmästyneenä kuuntelin ensimmäistä kertaa Kokkosen teosta. Unenomainen taika ympäröi minut istuessani silmät kiinni, solistit baritoni Aarne Pelkonen ja sopraano Helena Juntunen olivat tasavertainen pari. Juntusen ääni oli kuulaan kaunis. Pelkonen kykeni baritonina loistavaan tulkintaan. Heidän yhteislaulunsa ja kuoron tuki viimeisissä osissa kaikui suloisena, kevyenä henkäyksenä. Ero oli suuri verrattuna esim Mozartin Requiemiin, Kokkosen hyväksi.

Alussa kuultiin Magnus Lindbergin Feria. Säveltäjä oli koonnut orkesterille matkan ilmalaivalla. Ilman kuulutusta noustiin suoraan koneiden laulaessa pilvien tasalle, koko sali. Ikkunoista katseltiin ihastuttavia maisemia, joita Lindberg maalasi eteemme. Huomasin pitäväni teoksesta. Jotkut soittimien sävyt olivat outoja, mutta outo olimatkakin, joskin kiinnostavan kaunis. Lintu piti vanhan orkesterinsa tiukasti ohjaksissaan.

Erkki Melartinin sinfoninen runo Traumgesicht oli hyvä jatko Lindbergin musiikille. Nyt ei oltu ilmalaivassa, vaan lähdettiin alppiniityltä alas laaksoon kirkonkellojen kaikuessa. Onnistunut ilta.

Lyömäsoitinten juhlaa Tampere talossa

Perjantaikonsertti 13.10.-17 Tampere talossa

Santtu Matias Rouvali oli valinnut illan pääesiintyjäksi lyömäsoittajan. Martin Grubinger osoittautui velhoksi. Taituruus marimban kanssa neljällä kapulalla ja kahdella soittimella aluksi meni kuulijoihin sisälle väkevästi. John Gorigliano: Conjurer-lyömäsoitinkonsertto kolme osaa Wood, Metal ja Skin osoittivatlyömäsoitinten kyvyn johtakesteria. Alku oli kuitenkin hieman irrallinen, erillään orkesterista. Kapellimestari Rouvali sai taitavasti tanssahdellen iskut kohdilleen. Kirkonkellot hiljaisuudessa soivat vaikuttavasti. Jousiston kuulas soitto antoi lujuutta kesäpäivälle, sieltä alkoi metallikoskettimien johdolla vakavampi tunnelma nousta esiin. Kuljettiin saatossa kirkkomaan käytäviä. Tuulenpyörre tempaisi lakit päästä ja helmat liehuivat, kunnes kirkonkellot tasasivat kulun kuuluen yhä kauempaa. Jousella soitetty ksylofoni sai ajatukset rauhoittumaan sellojen tukemina.

3. osa Nahka julisti alun bongo rumpu ja orkesterirumpu olivatedessä marssimassa päin tuntematonta, mutta voitonriemuisesti. Jousisto yritti pysyä perässä, solisti aloitti isorummuilla joukkonsa tukemisen, pikku- ja isorummut aloittivat loppukirin, johon jouset vastasivat lyhyillä valituksilla. Patarummut ilman kapuloita vetivät jousien arkuuden unholaan. Taisteluun kutsuivat hevosen kupeissa olevat isorummut jykevin kumahduksin. Kevyttä laukka ylläkköön sivustasta, jouset julistivat voittoon, voittoon iskevästi. Nousimme taputtamaan. Palkinto tuli lopulta ylimääräisenä. Santtu julisti 20-luvun reggae esityksen, jossa hän ja kaksi orkesterin jäsentä, bassossa Jarkko Uimonen ja vispilärummussa Jyri Kurri soittivat solistin kanssa huimaavan loppua kohti kiihtyvän kappaleen kappaleen, kahdella marimballa.

Alun kappale, Igor Stravinsky: Dumbarton Oaks – konsertto kamariorkesterille kärsi sijoittumisen kirouksesta isossa salissa. Soittivat takanurkassa vasemmalla, ja se heikensi äänen kuuluvuutta ja balanssia ratkaisevasti. Kolmas osa alkoi jyskyttävästi, vaihtui suloisiin jousiteemoihin ja puupuhaltimien harmoniaan.

Väliajan jälkeen orkesteri pääsi täysivahvuisena toimeen, Dmitri Sostakovits: Sinfonia nro 12 d-molli op 112 ”Vuosi 1917” alkoi Petrogradista ja Talvipalatsin valtauksen melskeestä kohota toisessa osassa lyyrisiin teemoihin, fagotilta klarinetille, huilulle ja takaisin, väliin vetopasuuna ja uskomaton trumpetti Siliskansin soittamana. Kapellimestari oli päättänyt soittaa koko sinfonian yhteen pötköön, se osoittautui oivalliseksi ratkaisuksi. Näin ensimmäisen osan paatos keveni muiden osien selkeyteen ja heleyteen.

Sibelius, Stravinsky, Bartok

Sibeliuksen Satu

Viulut ja huilu varovasti hillitsivät menoaan, soivat tuulena fagotti pohjalla. Sellot soittivat teeman. Aloitus oli varovainen kapellimestari Christopher Warren-Greenin käsissä. Tunnelma oli odottava, kunnes alton äänenjohtaja antoi merkin soitollaan, ja Satu alkoi nousta siivilleen. Isorumpu paukautti soittajat takaisin keinuvaan kesään, ja teema alkoi kiertää soitinryhmältä toiselle. Oboet ja huilu soivat kuin lopun merkiksi, jouset huokailivat. Nyt oboet ja huilu päättivät huokailun, keräsivät voimia koko orkesterille. Musiikki syöksyi uljaana päin metsän rinnettä, ja nousi sinne voimakkaan isorummun auttamana. Näkymä laaksoon avautui lautasten voimakkaalla räiskähdyksellä. Klarinetti ihmetteli ihanaa näkyä, jouset saattelivat laaksoon teeman helähdellessä seassa. W-G selvisi Sadusta komeasti.

W-G vapautui päästessään tutumman säveltäjän piiriin. Igor Stravinskyn sarja baletista Pulcinella antoi muutamille äänenjohtajille mahdollisuuden loistaa. Ensimmäinen osa soi innottomasti, mutta toinen osa alkoi loistokkaalla oboen soololla. Kolmannessa osassa huilu antoi uuden tempon ja sytytti orkesterin hetkeksi. Siliskansin trumpetti oli voimakas ja innostava. Viidennessä osassa fagotti, huilu ja oboe varioivat teemaa käyrätorven kanssa. Pulcinella olisi voinut pelastaa osan. Soitto jäi vielä ilman huippuaan. Huilu, Alexis Roman, pelasti osan, vetopasuuna ja trumpetti sytyttivät sävelet orkesterissa. Minuetto Finale oli räväkkä.

Bela Bartokin Konsertto orkesterille väliajan jälkeen osoitti soittajien ammattilaisuuden olevan korkealla tasolla. Viisiosaisena sävellys jäi hieman valjuksi. Siinä oli hyviä aiheita, mutta ne hukattiin kehittelyssä hajalle. Uudet yritykset laajoihin ja merkittäviin kokonaisuuksiin eivät toimineet. En usko, että tässä olisikaan ollut ainesta sinfoniaksi, mutta minusta säveltäjän ote oli jäänyt keskeneräiseksi. Kapellimestari oli erittäin hyvä ja tarkka, kaikki soittajat huomioon ottava, innostavakin. Soittajat eläytyivät soittoonsa hyvin ja musiikki nautinnollisesti kaikui.

Konserttipäivä

Tampereelle ja takaisin

Aamulla nousin kahdeksalta. Olimme sopineet menon Tammelan torille, sieltä piti hankkia hirvenlihaa. Mennessämme pohdimme poikkeamista Koskin torille, josko Siskolla olisi savustettuja muikkuja. Yöllä oli noussut sumu, se peitti näkyvistä edellä ajavan takavalotkin. Päätin mennä suoraan Tammelaan. Ennen moottoritien loppumista olin nähnyt kolmessa autossa takasumuvalot. Niissä saattoivat olla myös vilkut. Pääsimme hyvin parkkiiin, seinästä otin rahaa. Sitä tarvitsisin huomenna, kirjaston kirjailijatapaamisessa, joku saattaisi harhautua ostamaan. Vähän oli myyjiä ja vähän ostajia. Paapan Palvista saimme vakuumiin pakatun kolmen kilon lapapaistin. Virolaista, suomalaiset eivät kuulemma myy hirveä. Juttelin miesasiakkaan kanssa. - Ennen sai hyvin lihaa poliisien huutokaupoista, mutta ei niitäkään enää ole järjestetty. - Nyt ne ostavat lihat heti tien päällä. Soittavat metsästysseuraan, ja sieltä tullaan hakemaan kaikki pois, siivoavat vielä jälkensä. - Se on harmillista, metsätön mies ei enää saa osaansa rahallakaan. Minä olen kyllä pienriistaa ostanut poliiseilta tien päällä, mutten isompaa koskaan. En ole kyllä osunut paikalle, vaan mihin sitä kokonaisen hirven laittaisi. Vammalassa, kun Laukon peura sinne levisi, niin sellaisen saattoi kyllä auton perään tuupata.

Pöytiensä takana thai-tytöt iloisesti hymyilivät ja huutelivat kaupoille. Puolukkaa, mustikkaa, mustia torvisieniä, kanttarellejä. Suomalaisilla oli lisäksi omenia laatikot täynnä. Katselin hieman luumuja ostaakseni, ja olihan niitä, kaksi litraa pientä Sinikkaa. Ostin yhden litran, Paula osti porkkanoita ja komean valkosipuliletin.

Sumu alkoi hellittää, ajelimme kotiin päin. - Sinun täytyy vielä tulla uudestaan, kun konsertti on illalla. - Ei se mitään, kesäistä keliä kun on. - Poikkea Koskikaran alakertaan, käyn apteekissa. - Minä käyn katsomassa muikkuja. Katseluksi se jäikin, ei ollut niitä savustettuna, enkä pyöreitä ostanut.

Kahvit joimme kotona, minä selasin päivän uutisia. Kahdelta menin päiväunille, Paula valmistautui illan vieraita varten. Minä olisin sitten poissa tieltä konsertissa. Herättyäni kerroin käyväni st-autossa katsomassa Katjalle, kummitytölleni, Ford Focusta. Jussi sitä oli pyytänyt. Ei ollut saanut Savonlinnasta hyviä tarjouksia. Puin konserttivaatteet, vaaleat housut ja ranskan takki. Nousin tuolista lähteäkseni, kun Paula huusi takaisin. - Missä sinä olet taas istunut, ei näillä voi mennä. Mitä täällä on, ei lähde pois. - Paskaa tietenkin, no vaihdan housut. Komerosta sain käteeni valkoiset farmarit, no jalkaan vaan. - Et sinä voi noissa lähteä, kesähousuissa. - Miksen, senkun menen, kesähän nyt vielä on, intiaanikesä. Minä lähden, käyn ensin siellä autokaupassa. - Onko eväät, onko0 lääkkeet, pistos mukana? - On on, terve.

Kävelin autokauppaan ja aloin tehdä tutun myyjän kanssa kauppoja. Pääsimme siinä istuessamme sopuun hinnasta, nousin katsomaan autoa, joka olikin siinä aivan takanani. - Hieno autohan tämä on, asia on selvä, soitan veljelleni. No perskeles, missäs mun puhelimeni on. Myyjä taputti takkini sivutaskuja, ei sitä ollut. Kello oli niin paljon, etten ehtisi käydä edes takaisin. Lupasin soittaa. Kotona puhelin oli telineessään. Soitin Jussille ja selostin tilanteen. Hänelle kävi hyvin. Soittaisi varmistuksen huomenna. Minä soitin kauppaan ja pyysin varaamaan huomiseen. Sehän sopi.

Läksin ajamaan kauniissa tuulettomassa syksyn ruskassa kohti Tamperetta. Kerrankin on hyvin aikaa, menisinkö konsertti tutuksi tapahtumaan, se alkaa kuudelta. No, katson sitten perillä.

Tutussa parkkipaikassa ei ollut vielä monia autoja, sain omani aivan eteen tien poskeen. Radosta kuuntelin klassista ja uutisia. - Tunti vielä aikaa, en sittenkään mene konsertti tutuksi tapahtumaan, kuuntelen musiikkia ja luen maailman lehtiä. Kännykkä käteen ja IS, IL, HS, Kauppis, maikkarin uutiset ja lopulta kävin myös facebookissa. Hyvin olivat vastanneet kuvahaasteeseni.

Kun oli aikaa kaksikymmentä minuuttia konsertin alkuun nousin autosta ja aloin kävellä talolle. Mahdoton remppa oli edennyt talossa sen verran, että takaovi oli taas avattu, siitä sisään ja kävelin tutulle ovenvierusseinälle. Katselin yleisöä, kovin nuorta. Ei näkynyt tuttuja. Otin lippuni esiinja tarkastin. Olin tullut viikkoa liian aikaisin.

Kotona vieraita nauratti.

Tuli uuniin - 10 l

Uunin sytytys

Kosteus alkoi tuntua tuvassa. Kesä ei lämmittänyt niinkuin edellisinä vuosina. Kannoin kuivia kivuklapeja alustasta kopalla. Aukaisin pellit, hain sanomalehteä eteisestä, tulitikut ja puukon. Ei vedon saaminen ollut koskaan helppoa leivinuuniin, jos se oli sytytettäessä jo kylmennyt ja piippu kostunut. Aukaisin alimman tuhkaluukun ja sytytin paperia palamaan. Hormissa kävi kova kohina tulen edetessä ja paperin sinkoutuessa kohti piippua. Toistin useaan kertaan, ennenkuin uskaltauduin laittamaan uuniin pienen virin. Repelin munakennosta pieniä paloja, kasasin niistä keon uunin takaosaan ja sytytin ne. Paloivat jotensakin kituliaasti. Avasin taas tuhkaluukun ja laitoin uutta paperia palamaan. Humisten veti. Luukku kiinni ja uutta viriä uuniin. Näytti palavan paremmin, joskaan ei humisemalla. Vuolin koivun kyljestä kiehisiä, jätin ne kiinni klapiin. Asettelin niitä ristiin arinalle, Aku Ankka nuotioksi. Näin klapien väleissä oli hyvä ilmatila puiden palaa. Katselin liekkiä ja kuuntelin vedon ääntä. Ei ollut hyvä, sauhu kiepautti uunin etuosan kautta ennen kääntymistään hormiin. Tuhkaluukku auki ja tungin paperia sinne palamaan. Siellä kyllä oli veto, se tempaisi uuninkin tulen iloiseen liekkiin. Saatoin hieman lisätä puita pesään. Siitä syntyi jo kohtalainen tuli. Pidin vetoluukkua käsin suurella, mutta ei vieläkään ollut kunnon vetoa. Uudelleen tuhkaluukku auki ja tuli sinne. Se auttoi ja olin päässyt voitolle piipussa asuvasta kosteuden peikosta. Katsoin tulen loimotusta. Se kuitenkin hiipui, puut alkoivat mustua ja äkisti vetoluukusta tulvahti sankka savu huoneeseen. Suljin luukun, muttei se mitään auttanut, savu kyllä pääsi pienemmästäkin välistä. Kiiruusti aukaisin tuhkaluukun, ja sieltä vasta sankka savupötkö syöksyi sisälle. Paperia tolloksi ja luukkuun. Tulitikun raapaisu, sytytys jäi yritykseksi. Sankka savu sammutti heti palon alun. Siinä ei ollut happea. Koetin sytyttää paperin luukun ulkopuolella, se syttyi hyvin, mutta sammui silti luukkuun työnnettäessä. Palovaroitin alkoi huutaa. Savu kerääntyi huoneen kattoon sankkana sinisenä sumuna. Penkillä saatoin vielä hengittää. Paulalle huusin, sammuta tuo varoitin. Se on parrussa uunin yläpuolella, ei siihen ylety. Paula haki tikkaat pesuhuoneesta, muttei siltikään ylettynyt. Minä sytytin uusia paperitulloja koettaen saada hormiin vetoa, ärisin, kun varoitin ei lakannut kiljumasta. Paula sisuuntui, haki harjan ja alkoi sen varrella takoa hälytintä, sammui. Alkoi jo ottaa henkeen, komensin aukaisemaan ikkunat ja ovet, jotta savu edes hieman hellittäisi huoneessa. Ei se oikein mitään auttanut, ainoastaan alhaalla saattoi enää hengittää. Kontillani sain lopulta vetoa hormiin, ja savun suunta kääntyi. Uunissa alkoivat puut taas punastua, syttyivät liekkeihin ja palo alkoi kunnolla humista. Tämä seikkailu hieman varioiden joka jumalan syksy.

Tampere Filharmonia 22.9. -17

Perjantaikonsertti Tampere Filharmonia, Christpher Seaman kapellimestari, Stephan Waatrs viulu

Tämän kertainen sinfoniakonsertti Tampereella oli onnellinen korjauspaketti viikon takaiseen Mahlerin kolmanteen sinfoniaan. Se oli raskaan mahtava, myös pituudeltaan, yli puolitoista tuntia. Nyt konsertin aloitti Richard Straussin Kuolema ja kirkastus op. 24. Hyvin pienieleinen ja kaunis aloitus, joka kasvoi huomattaviin mittoihin kapellimestari Christopher Seamanin tarkassa johdossa. Hän olikin jo toista kertaa ohjaamassa. Kaksi harppua nousi kauniisti esiin.

Wolfgang Amadeus Mozartin Viulukonsertto nro 4 D-duuri K.218 toi eteemme nuoren Stephen Waartsin. Ensimmäinen osa alkoi hapuillen, orkesteri hieman jyräsi solistin alkuun hentoista otetta viuluun. Kaikki muuttui, kun solisti pääsi yksin esiin. Viulu kuului ja alkoi kantaa, eikä orkesteri enää peittänyt kaunista ja teknisesti hyvin taitavaa soittoa. Toinen osa Andante cantabile olikin tasapainoinen esitys. Viulisti nousi voimalla esiin, ja soittajat selvästi soittivat hänelle. Kapellimestari johti erinomaisesti pienillä eleillä. Kolmas osa johti triumfiin: Rondeau: Andante graziose – Allegro ma non troppo esitti orkesterin huiman tason, lennon yhdessä solistin kanssa. Yskijätkin vaikenivat.

Stephen Waarts palasi soittamaan ylimääräisen, ilmeisesti taas kuulimme Paganinin pienen kapriisin, joka alkoi molempien käsien näppäilyllä, jatkui pakahduttavan kauniilla jousen käytöllä päättyen taas muutamaan näppäykseen.

Konsertin päätti Felix Mendelssohnin sinfonia nro 5. Tässä viimeistään orkesteri onnistui häivyttämään Mahlerin raskauden. Ensimmäinen osa alkoi, Andante, suloisen kauniisti, viulut soivat kuin solistin soittamana, yhteen, tasapainoisesti molemmilta laidoilta keskustan kautta. Viulut, sellot, altot ja bassot. Toinen osa alkoi valssin tapaan, huilut soittivat oboen ja klarinettien vahvistamana tanssittavan melodian. Cavottin tapaan osa keinuili eteenpäin. Kolmas osa alkoi kuin hitaana valssina, alun teema pyöri koko osan ajan muutamien syventävien osien jälkeen. Neljäs osa alkoi huilujen koskettavana Jumala ompi linnamme, Martti Lutherin säveltämällä virrellä. Oboe otti siihen osaa, kunnes viulu soittivat kertauksen alusta. Soitto nousi aivan huumaavaksi, kapellimestari sai koko salin resonoimaan. Aisti selvästi musiikin uppoamisen kuulijoihin. Loistava lopetus.

Etelä-Pohjanmaalla v. 2017

 

 Ilmajoki, Isokyrö ja Raippaluoto

- Lähdekkös reissuun, minä voitin huutokaupassa ruohonleikkurin? Mennään Pohjanmaalle hakeen se. Lähetyksen hinnalla käydään, ja saadaan päivän reissu.

- No tietenkin lähden. Milloin tämä sitten tapahtuu.

- Mennään tiistaina, mä tuun heti aamulla kahdeksalta hakeen.

- Olen valmiina.

Soitin hieman ennen tuloani, Jakkella kesti aina jokusen minuutin, kolmannessa kerroksessa kun asui. Nyt minä sain pitkän nenän, siellähän reissumies oli jo pihalla valmiina. Ajoimme Pirkkalan moottoritietä, alitimme Porin tien liittymän ja käännyimme Ylöjärvellä Vaasaan menevälle tielle.

- Tuossa on sitten iso kauppakeskus, en ole siitä koskaan mitään tiennyt.

- Joo, minäkin kävin siellä vasta keväällä. Paula oli ostanut netistä lampun, myyjä sopi tapaamisen sen eteen. Pitkään sain ajella ja katsoa, mistä sinne edes pääsee sisään. Ostimme sieltä tuutit, oli kuuma päivä. Paula oli vielä sisällä, kun istahdin ulkopenkille tuntemattoman rouvan viereen ja altin juttelun. Hänellä olikin asiaa, vastusti jonkin tien tekemistä. Olin mukana rintamassa, ja siitä sitten haukuimme Ylöjärven poliittiset päättäjät ja virkamiehet. Kiitteli keskustelusta.

- Olemme Hämeenkyrössä, tuosta menee tie Viljakkalaan, ajelin sitä useita vuosia. Vasemmalla järve rannassa on Frantsilan luomutila.

- Ai, tuosako se on?

- Olen siellä käynyt useita kertoja, nyt ei aikamme riitä. Tuossa, katsos siinä on laivalaiturikin. M/S Purimo seilaa siitä Siuroon ja takaisin. Se matka on vielä tekemättä. Menee Purimo Pappilanjoellakin. Ehkä ensi kesänä.

- No on tässä kiemurat. Ajoimme Hämeenkyrön ensimmäiseen liikenneympyrään.

- Näissä tapahtui juuri kaksi kuolemaan johtanutta liikenneonnettomuutta. Kolmas oli Ikaalisissa. Ei auta nopeusrajoitukset eikä tällaiset ympyrät. Surullista.

Ikaalinen jäi taakse, ajoimme kuuttakymppiä kauniin salmen yli, oikealla huoltoasema ja vasemmalla kaunis Kilvakkalan kylä.

- Tuosta käännyimme aina Niinisaloon, silloin kun olin vielä Tykistökoulussa erikoistumassa.

Matka eteni, sade ei juurikaan haitannut. Sitä tuli sellaisena sumuna kuin syysaamulla sateen jälkeen. - Tässä on mukava kahvipaikka aivan järven rannalla. Sieltä jkohtaa tuon pienen lahden poikki kävelysilta toiseen niemeen. Siellä on tulistelupaikka. Sielläkin voisimme joskus poiketa. Vaikka Tuurin Kyläkauppareissulla. - Minä en siellä olekaan käynyt. - On siellä valtava halli, ja paisuu koko ajan. Vesa Keskinen on aika yrittäjä. Tapasin hänet ja muut veljekset siellä päämajassa. Olimme Kylmäkosken kunnan johtoryhmän matkalla tutustumassa liikkeeseen. Vesa piti siellä meille esittelyn.

Pohjanmaan Portti jäi taakse, Juustoportti hetken houkutti, ajo kuitenkin maittoi.

- Minä olen menossa Ilmajoelle ensin. Sieltä on isoisäni suku kotoisin. Tuomiston Iivari, maailmanmestari raskaaassa sarjassa, painissa. 1912, lisäksi moninkertainen Suomen mestari, elokuvanäyttelijä ja Lahden poliisimestari.

- Ai se, jonka kotitaloa kävimme Lahdessa katsomassa. - Just, se on minun syntymätaloni. Olen tämän vuoden tutkinut sukuselvitystä. Sain sen yllättäen Paulalta joululahjaksi. Siinä on selvitetty 1600 luvun alusta Uppa suvun esi-isät, ja 1750 paikkeilla meidän sukumme nai Uppalaisen naisen. Siitä eteenpäin tähän päivään meidän sukuhaaraan. Ilmajoki ja siellä Nikkola ja Pirilä sekä Kannaston talo ovat synnyttäneet useita sukulaisia. Mennään katsomaan, josko löydämme taloja.Ne sijaitsevat Kyrönjoen varrella aika lähekkäin. Hain netistä etukäteen tietoja. Hannu Vallaksen ilmakuvat taloista olivat jo olemassa.

Tulimme keskustan tiehaaraan. Ajoin siitä eteenpäin ja koetin katsoa jokirantaa. - Ei näy, täytyy kääntyä takaisin, joki on tuolla kauempana. Päädymme kahden liikenneympyrän kautta jokirannassa kulkevalle tielle. - Katsos, Nikkolantie, nyt ollaan oikella tiellä. Kaksi kilometriä tieviitan mukaan. Onhan komeita taloja, vanhoja hirsilinnoja ja uusia omakotitaloja. Pirilän talo on edempänä, sillan pielessä. Mutta ota näistä nyt selvää. Ei ole edes ketään kulkemassa, että voisimme kysyä. Tuo voisi olla Nikkola, tuolla takana. Komea hirsitalo. Noissa taloissa oli aikaisemmin edusta joelle päin, tällä puolella ei ollut silloin vielä edes maantietä.

Mahdotonta oli selvittää mikä talo olisi Nikkola, mikä Pirilä. Ajoimme sillasta yli ja katselimme nyt joen toiselta puolelta taloja. Nyt ne näkyivätkin hyvin, uusien omakotitalojen väleistä.

- Minä toppaan tähän, ja koetan käydä kuvaamassa. Kävelin jokirantaan pihan poikki. Fysioterapeutti, näkyi ovessa kilpi. Jokivarressa oli Jättibalsami päässyt pahasti rehottamaan. - Se aiheuttaa vielä koko joen matkalta ongelman. Sitä ei kukaan kykene kitkemään. Lähdetään menemään, katselen vielä löydämmekö Tuomistontien. Voi se kyllä jäädä seuraavaan kertaan. Minä laitan tytön neuvomaan meitä. Napsautin Heren päälle. Se löysi meidät heti, ja annoin sille komennon ohjata automme Koulukatu 17, Isokyrö. Ohjaus alkoi heti eripuraisissa merkeissä. Käänny seuraavasta risteyksestä neljännestä liittymästä. - En käänny, eihän siinä ole kuin kolme. Sama jankutus seuraavassa liikenneympyrässä. Tyttö ehdotti neljättä, minä poistuin kolmannesta. Tulimme isolle tielle kohti Seinäjokea. Opas aloitti taas, käänny seuraavasta risteyksestä vasemmalle, käänny nyt. Ohjaus tuli niin nopeasti, etten ehtinyt kuin kääntyä.

- Nyt otan kyllä karta esiin, pääseekö tällaista pikkutietä Isoonkyröön. No kappas, taitaa päästä, oikaiseekin hieman. Ajetaan sitten. Tuli tiehaara, jossa kyltti Nikkola.

- Perskules, mennäänkös me takaisin, no mennään, tytön syy. Ajoimme taas lenkin jokivartta katsellen. Otin kuvia tienvarren postilaatikoista. Yksi nimistä oli Ylä-Pirilä. Samat liikenneympyrät kolmanteen kertaan, Seinäjoen tielle.

- Tyttö ei nyt pääse ääneen ennen Isokyröä. Melkoiset on aukeat, puinnit myöhässä, no on tuossa jo kynnettykin ensimmäinen lohko. Lähestyimme Vaasaa, enää parikymmentä kilometriä.

- Olekkos käynyt Raippaluodon sillalla? Nyt olemme aika lähellä, voisimme katsella kans Vaasan taloja ja katuja.

- En ole koskaan käynyt Vaasassa, mikäs se Raippaluodon silta on?

- Suomen suurin, pisin maantiesilta. Valtamerilaivat seilaavat siitä alta.

- Mennään vaan.

Koulukatu oli aivan tavallinen omakotikatu.

- Miten täällä voi olla nettimyymälä. Sen pitäisi olla aika suuri, jokos tyttö taas… No ei, viimeinen talo oli valtava hallikompleksi, pihassa useita kontteja. Pysäytin hallin viereen ja luikahdin ovesta sisään.

- Päivää, tulin hakemaan leikkuria, mulla on kuitti puhelimessa.

- Ei tarvitse hakea, on se täällä, jos se on maksettu.

- On se. Kuittasin ostokseni, ja lähdimme hakemaan sitä viereisestä hallista.

- Herranen aika, täältähän me emme löydä mitään kahteen kuukauteen. Tavarat olivat paketeissa, pahvilaatikoissa, riveittäin, päällekkäin, järjestyksessä kyllä.

- Missäs se on, taitaa olla vielä kontissa, mennääs katsomaan. Myyjä asteli rivakasti ulos, tempaisi kontin oven auki ja alkoi kaivaa puukkoaan. Riipi sillä pakkausmuovia, tarttui vahvikevanteesta kiinni ja tempaisi. Vahva vanne katkesi. Hiukan lisää puukkoa, ja paketti irtautui.

- Ottakaas vastaan, minä työnnän täältä, myyjä oli jo ponkaissut konttiin. Me hädin tuskin saimme reunasta kiinni, kun paketti jo liukui meidän syliimme ja maahan. Emmehän me siitä mitään otetta saaneet, painoi 48 kiloa.

- Menkääs pois siitä, naps vain, ja myyjä tempaisi paketin rinnoilleen ja harppasi autoa kohti, pistetäänkös tämä takakonttiin. Juoksin autolle ja tempaisin kontin auki.

- Ei mahdu, tämä on liian korkea, laitan takapenkille. Aukaisin oven ja katselin kun pienikätinen kolossi alkoi tunkea pakettia takapenkille. - Menkääs joku auttamaan toiselta puolelta. Kiiruhdin penkille ja avitin paketin kulmasta polvillani puolipenkissä. Kolossi työnsi paketin autoon ja samalla minut ulos, hups.

- Hyvinhän se mahtui, kiitos.

Vaasaan mennään tuosta, mutta opaste kertoo Raippaluotoon olevan 22 kilometriä oikealle.

- Minulla oli luulo, että Raippaluoto on aivan Vaasan satamassa, mutta mennäs nyt katsomaan. Liikenne oli vähäistä, tuuli oli voimakas, meri näkyi metsän väleistä, ja kivet.

Siinä se oli. Komeat pylonit keskellä siltaa, vinoköydet tuskin näkyen.

- Pyssään tuohon levikkeelle, täytyy käydä pissalla. Otetaan samalla provianttia, Paula laittoi leivät ja banaanin mukaan. Suoritimme huoltotoimenpiteet.

- Merikapteeni Metsola opetti meille pojille Rauman purjehduksella, että vain laivan kippari saa kusta vastatuuleen. Hiukan sitä täytyikin katsella.

Astahdimme tielle, tuuli sekoitti Jakken tukan. Minun kuontalooni se ei pystynyt. Kuvasimme, ja lähdimme ajamaan sillan yli. Ylämäkeä jatkui, pylonit eivät tuntuneet lähestyvän. Meri jäi kauas alle. Ensimmäinen pyloni, huiman korkea, jäi taakse, olimme sillan korkeimmalla kohdalla. Sillan kansi alkoi aleta ja saavutti lopulta vastarannan. Tien varren opasteessa luki Replotbro.

Vaasan katuja, kauniita puutaloja korttelikaupalla, tyylikkäitä kouluja, kirkko, katutyötä ja aina meri. Tulimme hautausmaan laidalle. Jouduin kysymään navin tytöltä, mistä pääsemme Tampereelle.

Tsaikovskin viulukonsertto, Nemanja Radulovic

Kotona Japanin matkalta, Rouvali yllätti Pjotr Tsaikovskin viulukonserton solistilla.

Serbiasta syntyisin oleva viulusti Nemanja Radulovic asteli saliin, musta komea tukka, mustat takki, paita, housut, saappaat. Vau, ajattelin, kuin Nigel Kennedy. Viulu oli pieni hänen käsissään, mutta sen sointi. Soittaessaan koko skaala, hennoimmasta huiluäänestä, näppäilystä leveään jouseen soivat kuin koko jousisto. Voimalla, äänen uskomattomalla puhtaudella ja horjahtamattomalla tekniikalla koottu ihmepakkaus esiintyi hiljaa kuuntelevalle salille. Teema kierteli huiluilta oboeille ja viululle, taas klarineteille. Näin aihe alkoi soida pitkin orkesteria kauniina kierroksina. Etenkin toisessa osassa solisti oli vuorovaikutuksessa koko orkesterin kanssa hyvin koskettavalla tavalla. Yleisö Seisten taputimme ja saimme ylimääräisen kappaleen. Siinä solisti osoitti kaiken taituruutensa, kuin tulilinnun vauhti, jousi oli hurjassa liikkeessä, kaapi rempaisuilla kolmea kieltä, sormet näppäilivät molemmissa käsissä ja vielä siihenkin ehti myös jousi helähdyttelemään.

Johannes Brahmsin variaatiot Joseph Haydnin teemasta painuivat kevyempään sarjaan, vaikkakin mukavasti soivatkin. Aloituskappaleena se oli odottava.

Dmitri Sostakovitsin kuudes sinfonia soi väliajan jälkeen. Koko orkesteri oli virittäytynyt uudelle tasolle, soiton yhtäaikaisuus, vivaihtekkuus, tarkkuus, vuoropuhelut onnistuivat tavallista iltaa paremmin. Ensimmäisessä osassa oltiin vielä auvoisissa tunnelmissa, päiväkävelyllä, kunnes jännite nousi. Viulut alkoivat toistaa kuin Volgan lauttureitten lotjien vetoa. Keveys oli harhaa toisessa osassa. Raskaat koneiden paukahdukset lautasilla, pillien ulvaisut ja rumpupatteriston jylhät jytkeet saattoivat iskurityöläisten ponnistukset päätökseen. Vielä kolmannessa osassa työn sankarit näyttivät, miten urakat saavutetaan. Huilut nousivat esiin, samoin oboet ja klarinetit. Ykkösviulun eka pultti soitti sooloa, samoin kakkosviulussa. Konserttimestari Pekko Pulakka soitti soolona kuin neuvoen työläisiään. Hämmästyttävä kokonaisuus.

Elämänkerta Pentti Linkolasta

Pentti Linkola, ihminen ja legenda

Odotettu kirja ilmestyi toimittaja Riitta Kylänpään avustuksella. 462 tiukkaa ja harkittua teksti- ja kuvasivua, kaikki Linkolan elämän vuodet kalastajana, ornitologina, ajattelijana. Hänen tuttunsa kaikilta elämän aloilta ovat mukana, toiset pitempinä muisteluksina, useat pelkän maininnan arvoisesti. Hengästyttävän suuri joukko maamme nimekkäimmistä ihmisistä tavallisiin arjen puurtajiin tulevat tutuiksi uudella tavalla. Monet askarruttavat, jopa arkaluontoiset asiat on tuotu esiin lukijoille aivan säälittä. Tämä onkin Pentin leimallinen piirre, totus ennen, eikä muuta.

Hyvin kiehtova kirja, sitä selailen ja samassa juutun jokaisella kerralla imevään lukemiseen.

Suunnaton arkistonhoitajan, tiedemiehen työ vuosikymmenten ajalta, pikkutarkasti muistiin merkittynä. Lintuhavaitovihkot, kymmeniä täyteen kirjoitettuja, kalastuspäiväkirjat aina ensimmäisistä onkiahvenista alkaen suuriin kuhasaaliisiin Vanajalta antavat Pentille huiman perspektiivin hänen puheilleen, esitelmilleen ja kirjoituksilleen. 70.000 rengastettua lintua, aivan huikeaa.

Kirjoittaessani Kalastaja kirjaani kysyin Pentin mieltä, voinko kirjoittaa hänen naisistaan.

- Mielummin ei, oli lakoninen vastaus. Samoin kävi joidenkin lukujen osalta.

No, eihän se nyt niin kokonaan mennyt. Sensuroin kuitenkin suurimman osan, nimistä alkaen. Kokonaisia lukuja jätin julkaisematta, ja siellä ne nyt ovat. Pentin uudessa kirjassa, ja hyvä niin. Toteutui Pentin vaatimus totuudesta.

Kävimme Jakken kanssa Vammalassa. Ostimme torikauppiailta kaikenlaista syötävää, ja kävelimme kädet oikosena kasseja kantaen Tyrvään Kirjakauppaan. Kalastaja kirjaa oli jo myyty useita kymmeniä. Kysyin uutta kirjaa Pentistä ostaakseni, ja siellähän se oli. Annoin uudet osoitteet Sääksmäki-Seuraan, lupasivat ottaa yhteyttä. Jatkoimme jalkaisin muutaman korttelin verran autollemme kasvaneen taakkamme kanssa. Pyymäen kahvila Hopun alueella antoi hyvän pöydän istuskella ja selata kirjaa kahvia nauttien. Jakke kykeni analyyttiseen tarkasteluun. Lähdeluettelossa ei Kalastajaa mainittu, eikä minua oltu haastateltu uuteen kirjaan. No nyt, huudahdus, korkki poksahti. Jakke luki maininnan minusta. Kyläsaari kirjoitti, että Pentti ei pitänyt kirjasta. ”Hän ei kirjoita niin huonosti, että se herättäisi huomiota, mutta kun vaatii tyyliltä paljon, se on kelvotonta.”

Hyvin Penttimäisesti sanottu.

Olen kirjassa muuallakin: luettelo apureista ja korvaamaton oikea käsi Pekka Turtiainen.

Hyvin totuudellinen maininta.

Paulan veli Matti tuli kylään, sanoi jo ovissa:

- Sinähän olit kuin omaishoitaja. Hei, luin kirjasi ja tällainen tuli mieleeni.

Totuudellinen huomio.

Sellistilegenda Arto Noras 12.5.2017 Temppeliaukion kirkko

Arto Noras 75 v. Juhlakonsertti

Temppeliaukion kirkko 12.5.2017

Kaunis kirkkosali alkoi täyttyä jo tuntia ennen konsertin alkua. Menimme ensimmäisinä sisään ja otimme paikkamme eturivistä. Olimme kuin orkesterin

sylissä. Noras astui esiin, jäljessään Juhani Lagerspetz flyygelin ääreen.

Sellosonaatti Op. 86 (2004), Aulis Sallisen sävellys, ja sisimpään tuntoon koskettava sellon ääni ensimmäisessä osassa Barcarole (con variazioni) soljui salissa. Hyvin vähäeleisesti, pienillä liikkeillä jousta ja otekättä, sormia, liikutellen solisti eteni laulavasta jousesta näppäilyyn mestarillisesti. Lagerspetz säesti soitollaan, taidollaan, kuin yksi soitin kaikuisi. Toisessa osassa Serenata tunnelma vaihtui hurjien glissandojen myötä. Noraksen jousi taipui kaksois- ja kolmoisääniin, otekäden liukuessa pitkin sellon kaulaa. Taiturimaista. Kolmannessa osassa Scerzo jousi sai levätä. Noras näppäili molemmilla käsillään, sellaista soittoa en ennen ole kuullut. Kyllä jousikin jossain välissä hieman liikkui, kuin tasoittaen hurjaa tunnelmaa. Sellon laulu jatkui neljännessä osassa. Nyt entistä intensiivisemmin, kuin imeytyen kieliin liikkui jousi ja vapautunut sello soi.

Aulis Sallisen Tafelmusik (2012) jatkoi kaksikon esiintymistä. Hyvin oli ohjelma rakennettu, alkuosan kappaleet osoittivat Noraksen suvereenin sellon hallinnan. Istuessamme melkein soiton lähteessä tunsimme itsemme etuoikeutetuiksi voidessamme nauttia, tuntea koko kropallamme sellon voiman.

Eteemme marssi yli kolmekymmentä sellistiä, Noraksen oppilaita 70-luvulta alkaen, muusikoita jo toisessa polvessa sekä monia vierailijoita Euroopan eri orkestereista. Marjukka Tepponen aloitti Einojuhani Rautavaaran Sydämeni laululla, sovitus Hannu Kiiski, Noraksen oppilas 70- luvulta. Huikeaa oli sellistien yhteissoitto, jota johti kapellimestari Klaus Mäkelä. Tepposen kaunis, täyteläinen ääni soi aivan kuin yhtenä selloista. Kuulokokemus lähestyi täydellisyyttä. Sali kuunteli kuin henkeään pidätellen. Arto Noras soitti sellistien eturivissä ykkösselloa, yhdessä kolmen miehen ja yhden naisen. Kapellimestari ohjasi muusikoita pehmeillä liikkeillä, ainakin viittä eri pulttia. Richard Strauss, Beim Schlafengehen, sov. Peter Grans ja Morgen! op. 24 nro 4, sov. Hannu Kiiski päättivät ensimmäisen puoliajan tunnelmaan, josta ei olisi halunnut poistua.

Konsertti jatkui Arto Norakse sooloesiintymisellä, Krzysztof Penderecki, Divertimentolla. Tuo kolmiosainen kappale, Preludio, Aria ja Scherzo, soi intensiteetillä, kuin kuulijat olisivat liikkuneet yhä lähemmäs selloa, sen äänen imiessä heitä yhteen. Noras osoitti todeksi sanansa. Haastattelussa 70- luvulla hän sanoi pyrkivänsä soittamaan selloa niin kauniisti kuin mahdollista.

Kalevi Ahon ARS neljälle sellolle soittajina Jan-Erik Gustafsson, Marko Ylönen, Samuli Peltonen ja Riitta Pesola osoitti säveltäjän taituruuden ja soittajien kyvyn tuoda sen esiin. Sellon ääniala on luontaisesti kuulijalla hyvin miellyttävä, sen korkeus ja väri ovat helppoja ottaa vastaan. Kvartetti leikitteli sävyillä ja tunnelmilla.

Yhä huimempaa oli edessä. Heitor Villa-Lobos, Bachianas brasileiras Nro 5 Aria ja Dansa solistina Marjukka Tepponen, yhdeksän sellon säestämänä tuottivat äänimaailman, jota on vaikea ylittää. Edward Elgar, Joonas Kokkonen, ja Julius Klengel olivat seuraavat säveltäjät. Tepponen lauloi sanoilla, hymnillä ja lopuksi hyräillen, kuulijat taputtivat joskus kappaleiden välissä, välillä olivat aivan hiljaa peläten rikkovansa tunnelman.

Kaikki sellistit olivat lavalla, alkoi huima loppunäytös. Yleisö nousi ylös ja taputti hurjasti. Kapellimestari palasi, vaihtoi jokusen sanan Noraksen kanssa, ja ylimääräinen alkoi. Sellot saivat aikaan uskomattoman kauniin soitannan. Kaikki soittajat olivat flou tilassa, samoin yleisö. Taas taputimme seisaallaan. Tuli toinen ylimääräinen. Sellistit soittivat Arto Norakselle onnittelulaulun. Sen jälkeen alkoi valssi. Noras eturivissä johti jousia, katsoi aina välillä tarkasti kapellimestarin viittauksia. Muut jouset hänen rinnallaan seurasivat yhä huimempaan lentoon, vielä voimakkaammin, vielä kauniimmin, vielä koskettavammin.

Valkeakoski Opiston mies- ja naiskuorojen konsertti 29.4. -17

Valkeakosken Työväenopiston kuorot olivat koonneet johtajansa Ûlle Valjakan kanssa kovin muistorikkaan kimaran kevätkonserttiinsa. Elokuvasävelmät eri vuosikymmeniltä täyttivät koko ohjelmiston. Esityksen päivän valinta oli tällä kertaa ennen vappuaattoa, eipä ollut ankan uittoa samaan aikaan.

Lavalle marssivat ensin naiset, heillä oli uusi ruusu rinnassaan. Georg Malmstenin kappale Auringon lapset saman nimisestä elokuvasta kuultiin ensimmäisenä. Aloitus oli reipas ja sointuva. Etenkin loppu kaikui kauniin tasapainoisesti. Sinitakkien marssin tahtiin miehet saapuivat laulaen läpi salin taputusten saattaessa heidät paikalleen. Ülle Valjakan sovitus Malmstenin kappaleesta Potkut sain sai kuulijoidenkin jalat potkimaan. Kuorojen äänen käyttö oli uljasta, ykköset osuivat kohdilleen napsahtaen.

Laulu toisensa jälkeen soljui, aika tuntui pysähtyneen, kuulijat nauttivat. Slaavilaisen kuuloinen Kevätvalssi odotti vain tanssijoitaan naisten kutsumina. Rauno Lehtisen ikivihreä Muistan kesän sai kuoroilta sävykkään tulkinnan, ja Kaj Chydeniuksen Sinua sinua rakastan elokuvasta Asfalttilampaat räjäytti mieliin 70-luvun. Jane Pääskynkivi-Kilpeläisen soolot soivat kirkkaasti. Kuorot hyvin vastasivat kappaleen kaihoon.

Vodkaa komisarioPalmu elokuvasta kappale Kevätkoivu, ja esiin astuivat Hannu Haavisto ja Kari Lassila. Solistit selviytyivät hyvin. Kuorot antoivat heille oivan selkänojan. Siitä voisi ottaa enemmän voimaa esitykseen, ja kokonaisuus saattaisi kohentua. Ensimmäisen puoliajan kaksi viimeistä kappaletta, Nuoruustango ja Balladi aiheuttivat väristyksiä kuulijoissa, kuorot olivat liekeissä, esitykset olivat vapautuneita ja tunnelmallisia.

Väliajalla saimme simaa ja kakkua. Arpajaispalkintojen arvonnassa jaettiin runsaat palkinnot, ja konsertti jatkui.

Mieskuoro aloitti kappaleella On lautalla pienoinen kahvila. Tuo Kippari-kvartetin kappale soi jyhkeä-äänisenä Ülle Valjakan sovituksena. Me tulemme taas ja Seitsemän kertaa seitsemän kappaleet soljuivat vuosien harjoittelun tuomalla varmuudella. Tenorit soivat ja bassot hyrisivät. Uskallus ja taito rakensivat oivan kokonaisuuden.

Naiskuoro jatkoi ihanan Goden, George de Godzinskyn, kappaleella Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Kari Rydmanin sovituksena. Kauniin harmoninen esitys, ja vuosikymmenet vierivät ohitsemme.

Tv-sarjasta Raid kuulimme kaksi kappaletta, Vain rakkaus ensimmäisenä. Naiskuoro esitti hyvin taidokkaasti hiljaiset osat, joissa altot soivat erinomaisesti.

Pilvet karkaavat – niin minäkin, Jan Uhleniuksen sävellys, Ülle Valjakan sovittamana, toi solistiksi toistamiseen Hannu Haaviston. Hänen uljas äänensä kietoi meidät muistoihimme, joihin me upposimme yhä syvemmälle viimeisenä kuullun kappaleen Näkemiin rakkaani myötä

Pekka Turtiainen

Kevään viimeinen Filharmonian konsertti -17

 

Tampereen Filharmonian konsertti 27.4. -17 Tampere talossa

Konsertti alkoi suoraan Bela Bartokin viulukonsertto nro 2:lla. Solisti oli Valeriy Sokolov, hänen soittonsa hurmasi. Viulun ääni ylettyi hyvin saliin, myös orkesterin voimallisempien osien aikana. Rouvali oli tehnyt hyvää työtä tämän balanssin saavuttamiseksi.

Aloitus orkesterille oli hapuilevasti kirjoitettu, kaksitahtisessa tempossa ei ollut mitään yhtymäkohtaa solistin osuudelle. Voimallinen viulun ääni hallkaisi tuon pienen epäröinnin, ja orkesteri pääsi hyvin tukemaan soittoa Rouvalin erinomaisessa ohjauksessa. Solistin viulu oli tykki, jota hän käsitteli huiman taiturillisesti. Ensimmäisen osan räjähtävä loppu suli toisen osan suloiseen aamuun. Ensimmäinen osa mentiin taidolla, toinen tunteella. Huilut, oboe ja klarinetti säestivät askeettisesti viulun tunnelmointia, kunnes viulun korkean huiluäänen välityksellä päästiin dramaattisempaan aiheeseen. Puupuhaltimet soittivat uuden aiheen viulun kanssa, joka vaihtui huilisti Anna-Leena Jämsän ja solistin uuteen teemaan.

Kolmannessa osassa intensiteetti nousi, käyrätorvet antoivat turvallista selkänojaa viululle, kunnes Silinskansin trumpetti räjäytti salin. Rummut ohjasivat solistin hurjaan lopetukseen.

Taputushuuman jälkeen solisti soitti meille ylimääräisen kappaleen. Se olikin oiva lopetus hänen osuudelleen illassa. Taiturillisuus nousi uudelle tasolle, viulun käsittely, äänien syttyminen kuin itsestään ja romanttinen ote soittoon ihastuttivat yleisön. Valeriy Sokolev esitti loisteliaan ja taiturimaisen finaalin. Se nosti ensimmäisen puoliajan muuten aneemisen sävelkielen loistoon.

Väliajan jälkeen kuulimme Igor Stravinskyn Tulilinnun, sarja orkesterille. Joskus käy niin, että hyvin nautittavan, taiturillisen solistin esityksen jälkeen orkesteri nousee samalle tasolle soittaessaan. Nyt niin kävi, heti ensi tahdeista alkaen. Sali täyttyi lämpöisistä sävelistä. Orkesteri saattoi Rouvalin johdolla paneutua vain itseensä ja yleisöön. Sordiino oli poissa. Viisosainen sävellys spoitettiin miltei putkeen, vain ensimmäisen ja toisen osan välillä oli pieni tauko. Se sopi hyvin, Santtu-Matias tiesi mitä teki. Hänen vaistonsa ja musiikillisuutensa osoittautui jälleen huippusuoritukseksi. Jyhkeät patarumpujen ja isorummun paukahdukset kiihdyttivät orkesteria ja yleisöä yhä yhtenäisemmäksi musiikilliseksi eläimeksi. Taputukset vain jatkuivat ja jatkuivat. Hyvää Japanin matkaa.

Tampere Filharmonia 21.4. -17

Tampereen Filharmonian konsertti 21.4. -17

Ohjelmisto oli uutta ja vanhaa. Samuel Barber (1910-1981) ja hänen sävellyksensä Medelan kostontanssi op. 23A aloitti. Kapellimestarina toimi Michael Francis, entinen kontrabasson soittaja London Symphony Orchestrassa. Hyvin hän oli harjoittanut soittajat, työskentely oli jämptiä ja vakuuttavaa.

Medeia alkoi harvinaisesti harpun äänillä, siihen yhtyivät huilu ja konserttimestarina toiminut Maria Itkonen. He veivät eteenpäin eteeristä soljuvaa melodiaa. Marimban terävät iskut syttyivät ja jousien rajut näppäilyt hiljenivät kysymykseksi: mitä, mitä. Jouset myös antoivat vastauksen leveällä vahvalla soinnilla. Piano, rummut ja oboe kajahtelivat elämän helppoutta, josta nopea rumpusoolo palautti elämän kovuuteen. Hetken melodia soljui kuin Amerikan syvän etelän soittajien kaikuina. Piano soitti kaksitahtisia takapotkuja, edessä oli elämän kohiseva kuohu. Esitys oli ensikuulemaltakin loistokas. Orkesterimme kykenee aivan huippusuorituksiin, aloituksien yhtäaikaisuus, aksentit, viittausten noudattaminen ja sointi, hämmästyttävällä helppoudella ja voimakkaalla paneutumisella lopputulos oli loistokas.

Alexandra Dariescu, pianosolisti aloitti Sergei Rahmaninovin (1873-1943) Rapsodialla Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille op. 43. Heti ensi tahdeista kuuli todellisen huipun olevan vauhdissa. Juoksutukset, tempon vaihtelut, voimakkuuden vaihtelut noruivat korvakäytäviin laitoja koskettamatta. Konserttimestari Maria Itkosella ei ollu jalassaan naulakorkoisia kenkiään. Klarinetti, huilu, trumpetti ja käyrätorvi nousivat pääosaan pianon vaipuessa hetkeksi taustalle. Levollinen pianosoolo palautti solistin suuruuden. Pianisti ja orkesteri elivät yhdessä, huumaava lopetus.

William Walton (1902-1983) Sinfonia nro 1 b-molli, kaksi ensimmäistä osaa menivät jälkiä jättämättä. Kolmas osa Andante con malincolia alkoi Annaleena Jämsän ylimaallisella huilun äänellä, johon klarinetti vastasi. Esiin nousi tarttuva melodia, jossa oli kaikuja Spartacuksesta. Koko kolmas osa kuulosti tutun oloiselta, hyvin kauniilta elokuvamusiikilta. Hieman teema alkoi kiertää, soinnitus oli kaunis ja orkesteri eli mukana soitossaan. Huilu lopetti osaan vakuuttavaan sooloon jousien kanssa.

4. osassa tempo tiheni, esiin nousi voimakkaita, loistokkaita osuuksia. Jouset rauhoittivat menoa ja silloin huilut ja klarinetit löivät sen harmonian yli ja soitto oli kaksijakoinen, kuin kykenemätön päättämään suunnasta. Jouset kokosivat voimansa johon vasket yhtyivät ja patarummut löivät tasoituksen. Loppu oli voittajien juhlaa, lautaset antoivat lopun signaalin.

Pekan kirjoitus Kronstadtin retkestä

Retken nuorimman kertomus

Taasen matkalla Karjalaan. Tällä kertaa suuntasimme pääkohteelle Kronstadtiin ilman Hakalan Matin ja ev. Rautalan opastusta. Kyllä matka näinkin sujui, mutta pikkuista skarppausta olisimme toivoneet. Olimme saaneet olla jo kaksi kertaa niin hyvin järjestetyillä matkoilla, että odotuksemme olivat kait liian korkealla.

Sivuutan Suomen osuuden ja olemme jo Viipurissa. Montosen Masa, kymmenillä matkoilla olleena kertoili meille leppoisaan tapaansa erilaisista tapahtumista, Viipurissa ja kannaksella. Paljon nähneenä ja kokeneena hän ei paljon välittänyt keskittyä asiaansa, vaan hän jutusteli niitä näitä, pääasiassa kuitenkin sota-ajoista. Taistelukuvauksia hän ei kertaakaan kyennyt esittämään, mutta ei se meille suuri puute ollut, kun olimme samoilla paikoilla, joissa olimme saaneet ev. Rautalan perusteelliset kuvaukset karttoineen.

Summan kylässä poikkesimme talvisodan kuuluisaan torjuntapaikkaan. Täällä oli rakennettu ajoissa valtavat betonibunkkerit kahden puolen tietä ja vielä sivusuuntiin siten, että paikka oli puna-armeijalle miltei ohittamaton. Korsut, siis bunkkerit olivat rakennetut niin lujiksi, ettei veli venäläisellä ollut sellaista kalustoa, millä he olisivat kyenneet asemat vaientamaan. Bunkkerit kestivät kaiken kaliberisten tykkien ja hyökkäysvaunujen ammukset. Miehet taistelivat asemissaan, jotka olivat täydellisesti varustetut huoltoa ja nukkumista myöten. Korvat vaan vuotivat verta helvetillisessä omien ja vihollisten tulituksessa. Tietäähän sen kun kuvittelee itse olevansa pienessä huoneessa, ja taukoamaton tykin ammusten jyly sekoittuu omien aseiden lähtölaukausten ääneen. Yhdessä bunkkerissa, jota ei saatu vallattua, ovat sotilaat ilmeisesti vieläkin sisällä, venäläisten lopulta hyökkäyksen edetessä räjäyttäessä oviaukon lopullisesti umpeen. Laitan tähän valokuvan lähinnä tietä olevasta bunkkerista, joka on vasta rauhan tultua räjäytetty. Siinä oli tarkoitus ilmeisesti räjäyttää bunkkeri kerralla hajalle, mutta siinä olikin katto kääntynyt kuin saranoillaan keskeltä toisen puoliskon päälle. Vaikuttava näky linnoituksen jykevyydestä.

Endel Nord, itse taisteluissa mukana olleena on tuon ajan tapahtumat kirjannut paperille omakohtaisesti eläen. Hän myös esitti taistelukuvauksen linja-autossa matkalla Terijoelle. Tilanne oli varmasti hänelle äärimmäisen jännittävä ja tunteikas vielä vuonna 2002.

Terijoella , Pohjolan Rivieralla alkoi majoittumisseikkailumme. Lina-auto pysähtyi poertin ohitettuaan ja retkeläiset alkoivat purkautua ulos. Oppaamme Masa ja Ritva painelivat menojaan. Me emme olleet saaneet mitään ohjeita minne pitäisi majoittua. Laukut purettiin bussin vatsasta ja jono alkoi hiippuroida kauimmaisen tornihotellin luo, ilmeisesti ensimmäisten vetäminä.

Aulassa alkoi passien poisotto ja huoneiden jako. No, meidän neljän porukasta puuttui Endel. Ei häntä kukaan ollut huomannut kaivata. Kysyin bussikuskilta, oliko hän tarkastanut bussin, myös vessan ennen poistumistaan. Eihän hän ollut, ja niin hän paineli kiukkuisena takaisin autolle. Ritva ja minä lähdimme katsomaan muiden tornien auloista, olisiko Endel eksynyt sinne. Ritvalle tuli niin paljon tuttuja ja selitettävää, ettei hän päässyt eteenpäin. Minä jätin hänet ja painelin kohti autoa. Kuski tuli jo vastaan ja sanoi auton olevan tyhjän. Voi saamari, mistä Endel nyt löydetään. Bussin takana oli pieni vastaanottorakennus, painelin sisään, ja sieltähän Endel jo löytyi istumasta, mutta voi kauhistus, hän oli kaatunut kasvoilleen maahan ja oli hieman huumaantunut. Poskipää oli musta ja veressä, puheen hän kyllä hyvin ymmärsi, muttei oikein tahtonut pysyä tolpillaan. Minä kaappasin hänet käsikynkkään ja lähdin taluttamaan kohti meidän hotellia. Siinä me kaksi kurvailtiin polun laidasta laitaan, kuski toi Endelin laukkua.

Pääsimme siitä huoneisiimme, ja Kalle oli luvannut meille pienen illanistujaisen huoneessaan. Koputimme Villen kanssa Reinon huoneen ovelle tarkistaaksemme samalla Endelin tilan. Reino oli hyvin huolissaan, koska Endel oli saanut edellisellä matkalla sydänkohtauksen ja joutui turvautumaan lääkärin apuun. Minä olin saattanut Endelin huoneeseen ja tuupannut hänelle lääkkeet naamariin juoman kera, mutta enhän voinut tietää, mitä väriä ja kuinka monta piti ottaa. Hyvin se meni, Endel kyllä antoi hyvät tiedot, ja lääkkeet löytyivät, mutta niiden ottaminen oli hieman vaikeaa, koska hän ei pysynyt istumassa, vaan valahteli aina puolelta toiselle. Minä tuin, annostelin ja tuuppasin vesilasia vuoronperää. Makuulle hän jäi hyvin rauhallisesti.

Reino oli kuitenkin lääkärin kannalla, ja niin me saimme Ritvanh kiinni ja hän hommasi sairaanhoitajan paikalle. Mitattiin verenpaine ja pulssi, ei häikkiä. Sairaanhoitaja lupasi päivystää ja oli valmiina tilaamaan tarvittaessa lääkärin.

Kalle oli tällävälin tehnyt tiedustelu- ja hankintamatkan hotellille. Koputimme hänen huoneen ovelle ja astuimme sisään. Siellä Kallella oli konjakkia, kahvia, lohikalaa, teetä ja leipää. Rattoisasti siinä juttelimme ja hiljalleen naukkailimme Kallen eväitä, kuitenkin hyvin sopivasti, sillä retkemme pääkohde olisi edessä seuraavana aamuna.

Bussimme nousi Kronstadtin padolle Suomenlahden pohjukassa, ja millaiselle padolle. Olihan siitä ollut Suomen lehdistössä juttua, mutta itse paikan päällä vasta paljastui sen valtavuus, pituutta yli kaksikymmentä kilometriä, leveyttä kymmeniä metrejä, tie päällystettynä, vaikka se oli vain keskeneräinen eräänlainen ajoura. Merivesisulut olivat aivan hirmuiset, satoja tonneja painavina aivan jokaisen kohdalla oman voimalaitoksen tarvitsevina ne tekivät vieläkin , kymmenen vuoden rappion jälkeen, suurvaltamaisen olon. Oli padolla siltakin, mahdoton betonikolossi, mutta ei liikenne ollut koskaan sille asti ohjautunut, me vain ajoimme sillan vierustaa parikymmentä metriä silla alapuolella. Siinä nämä valtavat laitteet olivat rapistuneet ja ruostuneet. Uudelleen käyntiin nytkähtäessään tämä työmaa saattaa ensitöikseen purkaa kaiken heikkokuntoisena ennen uuden rakentamista. Siis todellista suurvaltameininkiä.

Ajettuamme jo Kronstadtin ohi, jäimme autosta ja nousimme linnoituksen valleille ja kasemateille. Suureksi harmikseni siellä ei ollut jätetty minkäänlaisia tykkejä jäljelle, ne kun olisivat olleet Suomenlahden komeimpia, mutta kait ne oli sulatettu, Kasematteihin emme päässeet sisälle, päällisin puolin ne näyttivät vahingoittumattomilta. Ehkä vielä turistien virratessa rahoineen tännekin nuo rakennelmat kunnostetaan matkailukohteiksi.

Palasimme pätkän takaisinpäin ja käännyimme sisään kaupunkiin, kohti Pietaria, joka siinsi hyvin näkyviimme lahden pohjukassa. Hämmästyin perusteellisesti havaittuani, miten suuri Kronstadt oli, yli 20.000 asukasta, suuri osa tietysti sotilaita ja heidän perheitään. Mutta tuo valtaisa laivastoasema ja merikadettien koulutuspaikka tarvitsee edelleen melkoisen siviilirakenteen toimiakseen. Se oli ollut meille suomalaisille suljettu kaupunki, niinmuodoin en tiennyt odottaa niin suurta asutuskeskusta.

Miehiä kiinnosti sotalaivaston kunto ja alusten määrä, ja he alkoivat painella puiston läpi satamaan. Minä jäin kaupunkiin torin varrelle ja kävelin parin korttelin ympäri katsellen ihmisten touhuja. Tuli siihen sitten nuorimies juttelemaan. Kohtelias hän oli, kyseli haluaisinko ostaa kellon. En halunnut, sanoin pistäneeni kellon pois ranteestani -73, enkä sen jälkeen ole sitä mukanani tarvinnut kantaa. Nuorukainen esitteli kiuitenkin kultaisen rannekellonsa, ja minä kysäisin hintaa. Hän sanoi sen maksavan 2000 dollaria, arvelin hänen kulkevan kellonsa kanssa vielä seuraavanakin kesänä. Kuitenkin hän oli ainoa kauppias koko kaupungissa, ketään muita ei tullut tyrkyttämään mitään. Oiva kaupunki, sinne täytyy palata, ennen kuin turistit pilaavat sen. Me saimme olla aivan rauhassa, se oli hienoa.

Villen kanssa kiersimme paikallisen Anttilan, tuli Kallekin siihen mukaamme. Kauppa oli korttelin laajuinen, kiersi jalkakäytäviä myöten, katettu tila ja liikkeitä toisensa jälkeen. Sisäpiha oli tyhjä. Kalle innostui ostamaan sieltä kameran ja lenkkitossut. Minä ostelin ulkotorilta joitain mausteita ja hedelmiä.

Kahville olisimme vielä menneet, mutta kaljaa jouduimme juomaan aurinkoisessa puistossa pikku myymälän kupeessa. Siinä oli rattoisaa istua ja seurustella kahden paikallisen rouvan kanssa. Kumpikaan ei puhunut toistensa kieltä kuin pari sanaa, mutta hyvin tulimme toimeen, ja olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta rouville tuli noutaja ja meille bussi.

Palasimme samaa tietä ja oli vasta iltapäivä menossa ja hotelli odotti. Me esitimme oppaallemme Valentinalle, että hän hankkisi meille jonkin muun ruokapaikan, niitähän näytti olevan pitkin rannikkoa toinen toistaan houkuttelevamman näköisiä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Olisihan se pitänyt jo edellisiltä matkoilta oppia, että paikalliset oppaat ovat järjestelmän oppaita. Niinpä me kyllä saimme ruokamme kaikin samassa salissa, mutta tietenkin paikkana oli samanlainen valtion laitos kuin omamme, suuri ja kalsea. Lisäksi jouduimme valottomaan pohjakerrokseen, diskoon, jonne kulku kävi vessojen ohi. Sinne meni kesäiltapäivän aurinko ja meren raikkaus. Syödä kyllä saimme.

Hotellilla iltapalan jälkeen, olimme sopineet menevämme katselemaan Terijoen hiekkarantaa. Sinne johti hotellilta hyvät polut, ja väkeäkin oli kävelemässä pitkin ja poikin. Rannassa oli pikku baari ja mukavia huvimajoja, joihin mahtui kymmenkunta istumaan saman pöydän ääreen. Veteraanit valtasivat yhden tällaisen majan meidän käyttöömme sillä välin kun minä hain kauempaa paikkaa minne mennä. Seuraamme oli liittynyt myös kuljettajamme. Muutaman tovin kuluttua kuoromiehet alkoivat laulaa. Kuljettaja oli mukana juonessa ja kävi hakemassa kaikille paukut baarista, sitten oli minun vuoroni hakea , ja minäkin aloin laulaa. Kuuntelivat sitä kovin toisesta huvimajasta, ja alkoivat myös laulaa, suomeksi. Kilpalaulannaksihan se meni. Kalle veteli komeasti, Ville ja Reino säestivät ja minä mukana. Muutaman tovin kuluttua toisen huvimajan naiset tulivat luoksemme. Sopuisasti he mahtuivat joukkoomme, kuten kuvakin osoittaa. Oli heillä miehetkin mukana, mutta he jäivät hävinneinä omaan majaansa. Lauloimme yhdessä ja vuorotellen. Vieraamme olivat kait Lappeenrannasta, kuorolaisia tietenkin. Skool, ja taas laulettiin. Loppui se kuitenkin, valomerkki kesken kaiken. Ei auttanut kuin lähteä hiiviskelemään huoneitamme kohti, vieraamme ja me käsikynkkää. Tiehaarassa erosimme halailtuamme kaikki aikamme, minä aloin vetää Villeä ja Reinoa kohti hotelliamme, Kallella oli halailu vielä kesken. Hauska ilta.

Viimeisenä päivänä lähdimme kohti Tali - Ihantalan maastoa. Meidän oli päästävä rajavyöhykkeelle, ja siinä oli tietenkin tarkastus. Rahalla siitä päästiin läpi. Rajavartijat sekä tullivartijat olivat heikosti palkattuja ja alttiita vaatimaan hiukan tippiä rutiinivirkatehtävistään. 20 euroa tällä kertaa. Ihantalan kirkon raunioilla ehdimme tiukasta aikataulusta huolimatta ottaa taistelijoiden maljat.

Viipuri, runneltu taskuvarkaiden täyttämä tori, me painuimme suoraan kohti pyöreätä tornia, taskuvarkaat jäivät jälkeemme ovisuuhun norkoilemaan. Me nousimme ravintolaan , istuimme pöytään ja tilasimme ruokaa. Hyvin jo maittikin. Kauniit Tatjanat soittivat meille musiikkia ja hymyilivät koko ajan meihin vilkuillen. Välillä kävin toivomassa jonkin kappaleen. Maan tavan mukaan soittajille oli maksettava erikseen heidän esityksestään, hoidin maksun poislähtiessämme.

Torilla, tietenkin törmäsimme edellisiltaisiin laulutyttöihin, halasimme jälleen ja huikkasimme heit, sillä meillä alkoi olla kiire autolle. Ville lupasi mennä suoraan, minä jatkoin torilla piraattilevyjen kimppuun. Ostin mitä tarjolla klassista oli ja tulin autolle. Kaikki paikalla paitsi Ville, tietenkin, en olisi saanut päästää häntä yksin menemään. Reinon kanssa palasimme vauhdilla torille, Reino lähti kauppahalliin, minä torille. Ei missään. Palasin torin reunalle, ja sillä välin Reino oli jo käynyt kauppahallin läpi takaisin autolle. Siellä Ville oli, mistä tuli, sitä en tiedä, mutta kaikki olimme koossa. Viime hetkellä minä vielä pyysin k7uljettajaa avaamaan oven, kristallikauppiaat olivat koko ajan tarjonneet tavaroitaan, minä tingin, tietenkin, mutta sillä rahalla en saanut. Nyt bussin jo käydessä ojensin kauppiaalle tarjoamani summan ovenraosta, ja nyt kaupat syntyivät. Bussissa jo huusivat, että älä päästä sitä enää ulos, mutta enhän minä ulos mennytkään, tusina pikareita on nyt Sääksmäellä. Ehkä oppivat huutelijatkin kauppoja tekemään.

Kotisuomeen pääsimme taas sutjakkaasti, Karjala jäi taakse.

Pekka