maanantai 30. huhtikuuta 2012

Elämää -50 luvulla




Kotipihasta katsellen

Kaivon vieressä kasvoi korkea tuija ja siitä muutaman metrin päästä vankka vaahtera. Postilaiset katselivat ikkunasta kun minä vedin kaksi ohutta narua puusta toiseen. Alempaa narua pitkin kuljetin jalkojani ja ylemmästä pitelin kiinni. Aloin hinautua rotkon yli. Käänsin selkäni ikkunoihin, niin en tarvinnut katsella heidän huolestuneita katseitaan. Puolivälissä narut alkoivat heijata edes takaisin ja minä pelkäsin alanarun katkeavan painostani. Vaappuessani paikoillani saatoin olla tyytyväinen siitä, että olin sellainen laiheliini. Pääsin toiseen puuhun onnellisesti. Toimitus oli niin hurjapäinen, että minä otin narut alas, niitä tarvin muualla. Pihan keinuun minä raahasin sisältä viltin. Makasin sen lämmössä ja luin nuortenkirjaa. Niissä oli sellaisia mukavia seikkailuita, joihin omakin mieli halasi. Arvilyn tarinoita, kesäisiä soutumatkoja, pieniä metsäretkiä ja sitten jännittävämpiä kuten Amiraali Spoofin seikkailut Ruovedeltä Näsijärveä pitkin Tampereelle. Toinen sankari oli kapteeni Lööf. Talvella pihaan kertyi valtavat määrät lunta. Minä kiipesin aidalle ja katselin pehmeää lumivallia aidan vieressä. ”Tuonne on varmaan mukava hypätä pää edellä, hartiat ottaa sitten vastaan, pää menee hangen läpi.” Rohkeus kasvoi, ja minä hyppäsin. Päähäni sattui niin pirusti ja niska nitkahti. Ei tarvinnut uusia sitä temppua. Keskeltä rakennusta nousi rappuset pihasta sisälle, ensin lasikuistiin joka oli kylmä ja siitä sitten peremmälle. Minä riekuin siinä portaitten kaiteessa. Otin selkäni takaa kiinni käsilläni polvet koukussa. Päästin käteni suoriksi ja mietin:  ”Tästäpä voisi irrottaa kädet ja samalla ponnistaa jaloillaan eteenpäin ja tipahtaa jaloilleen maahan.” Taas mentiin, nenä paukahti jäiseen maahan, ai hitto kun koski, ottihan se ensimmäisenä vastaan, edessä kun oli. Tuli suoja, aloimme tehdä lumilinnaa. Siinä olivat Kiti ja Irmeli apuna, Jussi hääri jaloissa. Linnasta tuli hieno ja iso. Markkolan Maijakin käveli ohitse ja pyysi päästä mukaan, totta kai hänet otettiin siihen. Rakentamisen jälkeen kävimme selälleen maate lumihankeen ja aloimme katsella tähtiä. Taivas pakeni katseestamme äärettömyyteen tähtien tuikkiessa. Sellaista syvyyden tunnetta ei enää tavoita. Syksyisin iltojen pimennyttyä kuljimme ympäri lähikortteleita taskulamppujen kanssa. Katuvaloja ei juuri ollut, varsinkin City käytävä oli jännittävä samoin ravintola Sastamalan takusta. Leikimme piilosta ja etsijää, varjot olivat syvät ja peittävät. Puuposti saneerattiin kaksikerroksiseksi mineriittipostiksi. Pihamaamme nostettiin kadun tasalle, kadun varteen tuli panssariverkkoaita. Tuija ja Vaahtera kaadettiin, niiden edestä tehtiin luiska alakertaan. Sinne tulivat postinkantajien työhuone, varasto, aputilat ja pannuhuone. Kaurasen Eino alkoi kuljettaa postia asemalle ja takaisin pienellä avolava-autollaan. Hänen kanssaan pääsin mukaviin juttuihin, ostipa hän vielä Paulalta ja minulta kesämökin Liekosaaresta muuttaessamme Jyriin. Jussi keksi hienon pilkkalaulun Einosta. Pieni poika sanoi: ”Kauranen syö kaurapuuroa.” Mikä lie Einolla ollut huono päivä, kun ei lapsen höpötystä kestänyt, ravautti Jussia kintuille. Ville kävi sanomassa, että se oli sopimattomasti tehty. Autoa oli peruutettava alas luiskaan postin lastaamista varten. Vammalan Kirjapainon perustuksia kaivettiin. Siellä ammuttiin kalliota ja kiviä. Olin pihassa saunan edessä hirmuisen pamauksen kuuluessa. Hetken päästä siihen viereeni jalkakäytävälle jysähti iso kivimurikka halkaisten betonilaatan useaan osaan, kivi vieri kohti Puhelinlaitosta. Kirjapaino lähetti painotuotteita ympäri Suomea. Ne vietiin junalle. Talvella liukkaalla auto luisui päin isoja pariovia ja siinä särkyi panssarilasi toisesta ovesta. Hauhonsalon Onni oli paikalla. ”Siitä tuli Eino sinulle kallis pieti. Särjit särkymättömän lasin.” Meillä oli yläkerrassa pihan puolella parveke. Sieltä valokuvasin pihassa leikkiviä Ilmarannan pieniä Vesaa ja Siskoa. Heillä oli menossa santakakkuleikit. Kehitin valokuvat ja vein ne Ilmarannalle. Asta ja Tauno olivat yllättyneitä ja iloisia. Muutaman päivän päästä tyytyväisinä kiitoksista ajattelin mennä kuvaamaan lapsia uudelleen. Parvekkeelta näin heillä olevan ikkunan auki. Minä kiipesin kaiteen yli, taituroin ikkunan niin, että pääsin sisälle. Vesa ja sisko katselivat minua totisina. Napsin kuvat heistä ja poistuin samaa tietä. Kovasti varoittelin, että eivät saa tulla perässä. Kuvat vein sitten ovesta perille.
Pihasta katsoen tien toisella puolella oli SMK:n kauppa ja kaupanhoitajan asunto. Kaupan vieressä oli ulkovarastoja. Siellä me pojat pompimme, Maarasen Pekka ja kaupanhoitajan poika. Siellä haisi erilaiselta, voimakkaalta. Väkilannoitteen ja siemenien tuoksut sekoittuivat rotanmyrkyn hajuun. Kaupan vieressä ja vähän takana oli Rukoushuone, suuri kesälläkin viileä rakennus. Joitain kertoja sielläkin olimme mukana. Rukoushuoneen sivuitse pääsi alas Rautaveden rantaan. Syksyllä olimme siellä katselemassa rantojen jäätymistä, Kiti ja Irmeli olivat lähteneet mukaan. Kävelimme Tammisen rantaan ja venelaiturille. Jää kiilsi tasaisena ja läpikuultavana. Istahdin laiturille ja aloin jaloin koetella jään kestävyyttä. Astuin edemmäs käsi vielä laiturin reunassa, jää risahti rikki. Kiti ja Irmeli alkoivat juosta kovaa kotiin kertomaan. Minä sain vedettyä itseni laiturille istumaan takaisin, toiseen saappaaseen meni vettä, kaadoin sen pois. Äitini tuli juosten Kitin kanssa katsomaan, Kiti oli sanonut peloissaan: ”Pekka putosi jäihin.” Meitä oli siitä tietysti kovasti kielletty. Sillä kertaa en saanut selkääni, taisivat olla helpottuneempia kuin kiukkuisia. Vammalan asema vesien ympäröimänä oli vaarallinen, sula virta sitä vielä lisäsi. Puhelinyhtiöllä oli asentajana töissä nuori perheellinen mies. Hänellä oli kaksi poikaa, molemmat meitä nuorempia. Useita kertoja lähdin vanhempaa poikaa hakemaan lähikortteleista, hänellä oli tapana kävellä ja katsella ympäriinsä. Äkkiä Markku yleensä löydettiin. Taas kerran talvella minua pyydettiin hakemaan häntä, vanhemmat eivät olleet itse löytäneet poikaa. En löytänyt minäkään, vaikka kolusin kaikki mahdolliset paikat. Metsolan Eero liittyi hakijoihin. Hän käveli jäälle kirkkorannasta, yhytti Markun jäljet ja alkoi seurata niitä. Jokisilla oli rannassa avanto, josta he ottivat saunaveden. Eero katseli jälkien menevän avannolle, sen pinta oli jäätynyt riitteeseen. Markku oli hukkunut.  Tullessaan meille seuraavana päivänä kuulin Eeron selostavan isälle: ”Minä näin jäljistä, että siellä se Markku on. Oli kait mennyt siihen avannon päälle pomppimaan, siinä oli varmasti ohut jää silloin. Jää petti ja Markku hulahti jään alle. Minä menin rannasta katselemaan sellaista pitkää seivästä, löysinkin sellaisen. Löin sen päähän naulan vinoon ja koettelin pohjasta. Hetihän se tarttui vaatteisiin kiinni. Minä kannoin Markun kotiin, vanhemmat murtuivat täysin.” Minun oli paettava muualle itkemään.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Kummallinen kylvö v. 1975




Auringonkukkaa ja rypsiä

Viljelysuunnitelmat oli laadittu jo vuosia aikaisemmin. Niitä oli seurattu kunnollisen kierron saamiseksi pelloille. Kotilohkolla oli kolmenlaista maata, muhevaa multaa pieni ala, kevyttä savea pääosa ja kovaa savea kappale lähellä Ojansivun rajaa. Heinä oli oivana apuna, sen jälkeen saattoi hyvillä mielin kylvää viljaa. Kiertoja oli mahdollista noudattaa nelivuotisena tai kuusivuotisena, tilan tarve määritteli mitä kylvettiin, vehnä, ohra, kaura, ehkä ruis, ja taas heinälle. Sekaan saattoi kylvää hernettä, yleisimmin kauran kanssa. Väkilannotteilla kasvattaminen oli tehnyt mahdolliseksi kylvää pelkästään viljaa useita vuosia, jopa vuosikymmeniä ilman heinää tai kesantoa. Seurauksena oli peltojen mururakenteen muuttuminen. Ennen pehmeät viljavat maat muuttuivat koviksi, humus väheni ja maa linttaantui raskaiden koneiden alla.
Posion Martti kertoi Hyrkin maiden muuttumisesta. ”Kyllä minä olen laittanut väen pellolle puunuijien kanssa rikkomaan kylvön jälkeen jääneitä kovia savimurikoita. Niitä on syntynyt tämän nykyisen viljelyn myötä. Aikaisemminkin oli joskus möykkyjä, mutta ne olivat keveitä ja murenivat itsekseen. Maat olivat silloin multavampia ja pehmeämpiä.” Hevosen jalat eivät saaneet maata painettua linttiin. Ei edes vanhat keveät traktorit tehneet sellaista. Mutta nyt on kaikki Suomen pellot jyrätty kasaan.
Pekka oli ollut Osaran maamieskoulun päättäjäisissä. Siellä oli pitänyt esitelmän Fiskarsin aurojen esittelijä. ”No nyt puhutaan asiaa,” tuumi Pekka kuunnellessaan asiantuntevaa henkilöä, ”minulla on kyllä hänelle kysymyksiä lopuksi. ”Nyt puhuitte kyntöanturasta ja pellon kynnön eri mahdollisuuksista sen vähentämiseksi. Mitenkäs mahtaa olla, voisiko tarkastella jankkurointia ja kyntämistä auroilla, pystyisikö jankkurilla parempaan tulokseen?” Asiasta sukeutui pitkä keskustelu. Jankkurin pitkät suorat ja taipumattomat piikit kyllä menevät kyntösyvyyden alapuolelle ja rikkovat näin linttaantuneen kerroksen, joka syntyy raskaan koneen ajaessa edes takaisin pellolla. Aura kääntää yleensä vaan parinkymmenen sentin syvyydeltä pintamaata. Näin sen syvyyden alapuolelle kehittyy betoninkova kerros. Siitä eivät pääse madot eikä juuret eikä vesi läpi. Olisi kyllä mahdollista syventää kyntösyvyyttä. Siinäkin tuli raja vastaan. Syvemmällä oleva raakamaa ja savi nousisivat pintaan ja mullos saataisiin painumaan pohjalle. Pää täynnä uusia asioita ajoivat Pekka ja Jokisen Antti takaisin Tyrväälle.
”Terve, minä tarvitsen nyt auringonkukan siemeniä, pystytkös niitä toimittamaan?” Hankkijalla ihmeteltiin tilausta. ”Vai auringonkukkaa, eipä ole ennen tullut vastaan, minun täytyy tiedustella keskusvarastolta. Mihin sinä sitä tarvitset?” ”Kylvöön tietenkin, en kai minä sitä syömäänkään ala, vaikka Amerikassa sitä syödäänkin. Tarviin sitä hehtaarin alalle, sellaisen kaksisataa kiloa.” Jälkeenpäin tavatessaan siviilissä Hankkijan konttoristin kertoi hän Pekalle miten he olivat nauraneet ja ihmetelleet tilausta. Oli se ollut niin outo heille. Siemenet oli kylvetty saviselle lohkolle. Talon vierelle ja navetan taakse oli kylvetty rypsiä. Molemmat kasvoivat hyvin. Rypsi tuli huumaavan keltaiseksi, mehiläiset ja kimalaiset pölyttivät sitä minkä kerkisivät jalkapussit täynnä siitepölyä. Posiot tulivat kylään. Lauantai-ilta, sauna, ruoka, kahvit ja viina turruttivat suurimmat huolet. Yht´äkkiä Pekka pomppasi ylös. ”Mikä helvetti minun rypsiäni puree, katto nyt, keltaisuus häviää!” Saman tien ovet kävivät kun hän juoksi talon ympäri pellolle. Rypsin korsi tiukasti kourassa Pekka katseli tähkää. ”Perskules, tämähän on juuri alkanut muodostaa jyvää.” Sisälle palattuaan saattoi hän kertoa helpottavan tiedon. ”Ei siellä tuholaisia ole, se vaan kypsyy.” Nauroivat mokomat huolelle ja äkkinäisille liikkeille.

Auringonkukka oli saavuttanut reilusti yli kahden metrin korkeuden. Se näkyi ympäri kylää kummallisena saarekkeena viljojen keskellä. Väri oli tummanvihreä. Kyläläiset tavatessaan isännän kyselivät siitä kylvöksestä. ”Mitä sinulla siellä oikein kasvaa, on niin mahtavaa ja korkeata.” ”Kylvin sinne auringonkukkaa, varrokkaas vähän, kun se alkaa hehkua keltaisena.” Kukat aukaisivat valtavat mykiönsä kohti aurinkoa, hehku oli vaikuttavan näköistä. Virtaset tulivat käymään. ”Mennääs ny Pekka tonne pellolle katsomaan, mitä siellä oikein kasvaa.” Raunia jo kovin kiinnosti, samoin Osmoa. Pekka mielellään kävelytti vieraitaan katsomaan tiheää ja korkeaa viidakkoaan. Vankka polku tallaantui läpi vahvojen ja korkeiden korsien. ”Eikös olekin kivan näköistä, tänne aivan hukkuu.” ”Saakos tästä taittaa pari kukkaa mukaansa?” ”Niin monta kuin kantaa jaksat, on niitä siinä.” Kaukosella kaupassa käydessään Milja alkoi kertoilla mitä kyläläiset olivat sanoneet ja arvuutelleet. Irja oli jollekin selittänyt, että siitä puidaan siemenet ja niistä tehdään rehua sioille. ”Niin miksi sinä sitä oikein kylvit?” Olihan se selitettävä tietotoimistolle. ”Katsos, sillä kasvilla on suurin kuiva-ainesato, paljon yli timotein. Minä kylvin sen kovaan savimaahan voidakseni sen sitten syksyllä kyntää peltoon viherlannoitteeksi ja mururakenteen parantamiseksi.” Mahtoiko sitä kukaan uskoa, puheet jatkuivat.
Rypsi tuli valmiiksi. Puinti oli hankalaa. Jos sen puisi tavallisella puimurilla, niin pienet siemenet lentäisivät roskien mukana peltoon. Suulissa olevalla puimurilla se voitaisiin puida. Siinä on toinen torvi roskille, sellainen seula, josta saisi jyvät talteen. Olisi se vaan mahdoton urakka, niittää koko sato, ajaa se latoon ja puida viikkokausia. Yllättäen siihen tuli ratkaisu. Kunkku oli ostanut vanhan Sampo puimurin. Siinä oli vielä tuo roskatorvi jäljellä. Sen seulojen kautta sato saataisiin talteen. Kunkku ajoi puimurinsa pellolle. ”Onkos sulla sitten säkkejä tarpeeksi, mä otin omianikin mukaan?” Puimurin kyljessä oli seisontapaikka, jossa vastaanottaja laittoi säkin kiinni torven ympärille, odotti säkin täyttymistä, tempaisi sen syrjään, asetti uuden säkin torven ympärille, sitoi täyden säkin ja pudotti sen pellolle. ”Et ole sinäkään tainnut ottaa satoa vastaan roskapuolelta?” ”En ole, näyttää noita säkkiä tippuvan tasaiseen tahtiin.” Kunkku sai pellot puitua, rypsi oli säkeissä ympäriinsä. ”Nyt alkaa sitten se kovin työ, mä tulen auttamaan.” Säkit oli nostettava traktorin lavalle. Parhaissa voimissaan Matti ja Pekka tempoivat säkit lavalle. ”Missäs sinä nämä kuivaat? Täytyy olla siihen tarkoitukseen kuivuri.” ”Minä olen kysynyt Äijälän Tuomolta Kallialasta. Hänellä on itselläänkin rypsiä. Ajan kuorman sinne ja tyhjentelen säkit kaatomonttuun.” ”Aika paljon täydyt saada rypsistä, ennen kuin se on kannattavaa, tässä on kova työ.” ”Joo, siinä on kyllä hyvä hinta, mutta tietenkin hehtaarisato ratkaisee.”

Lehdon Jussi tuli puimurillaan. ”Mennääs Pekka nyt puimaan sinun auringonkukka, minä otin kotona seulat pois, menee sitten kaikki peltoon.” ”Hyvä, aja edellä, me kävelemme perässä.” Paula oli myös kiinnostunut puinnista. ”Mistä mä aloitan, on hurjan näköistä?” ”Paina menemään siitä laidasta, katsotaan mihin puimuri pystyy.” Jussi nosti puimurin kierrokset, kytki korjuupään pyörimään ja niittopään säksättämään. Mahdoton kahahdus syntyi koneen tunkeutuessa kaksimetriseen kasvustoon. Varret ja kukat humahtivat koneen nieluun, varstapyörä ulvahti ja alkoi hakata kasvustoa pieneksi. Pekka ja Paula seisoivat peräpäässä katsomassa miten silppuri pystyisi työhönsä. Sähähtäen alkoi peräpäästä syöksyä silppua peltoon. Kone paiskoi sitä monen metrin päähän. Jussi painatti menemään suoran sivun, käänsi koneen pellon kautta uuteen linjaan. Siinä kiireessä Pekka ja Paula saivat oikein juosta alta pois, kun käännöksessä koneen pitkä perä heitti puolikaaren taakseen. Kyläläiset olivat huomanneet auringonkukan puinnin alkaneen. Seurasivat sitä ensin kiinnostuneena, sitten huolestuneena. ”Missä ihmeessä on isännän traktori, puimurin toro tulee täyteen eikä peräkärryä näy?” Uskoivatko sittenkään, vaikka asia oli heille selitetty.

torstai 26. huhtikuuta 2012

Tukkeja ja massaa kuormatraktorilla -70 l




Metsätraktorin kuskina



Aivan 70-luvun alkuvuosina, ennen kuin Pekka oli aloittanut opettajana toimimisen talvisin,  Mäkisen Aarne oli aloittanut metsäkoneurakoitsijana Rauma-Repolalla. Hän osti norjalaisen runko-ohjattavan valtavan ison kuormaajan. Sen pyörät olivat suuret kuin traktorin takapyörät, niitä oli kolmella akselilla, edessä yksi ja tukkitilan osalla kaksi. Mäkisen miehet eivät olleet aikaisemmin ajaneet sellaista konetta. Heillä alkoi pihassa ankara opettelu. Tukkia siirrettiin kuormaimella kyytiin ja takaisin. Vaimoväki kauhisteli sitä touhua, väärin ohjattu tukki olisi voinut päätyä vaikka ohjaamoon murskaten teräsristikon ja ohjaamon lasit. Vipuja oli jokaiselle tunkille erikseen, siinä jakopöydässä niitä oli molemman käden sormille yhteensä kymmenkunta. Niiden mieleen painumisessa oli aika työ ensimmäisinä päivinä, pian oli mentävä leimikon ajoon. Aarne ja Markku aloittivat vuorotyön. Metsuri oli kaatanut puut, katkonut tukit ja massan, yhtiön mies oli merkannut ajotiet valmiiksi. Metsän laidassa asennettiin koneen takapyöriin ketjut, niissä oli kovametalliset sormenvahvuiset piikit. Metsätraktori menisi minne tahansa, kunhan vaan maa kestäisi. Miehet toivat puut autotien varteen isoihin pinoihin. Siitä rekat ajoivat ne tehtaalle. Seuraavana talvena Aarne hankki käytetyn Valmetin runko-ohjattavan kuormaajan. Kalustona oli vielä nelitonninen Fordi juontovinssin kanssa. Sillä juonnettiin tukit kasoihin metsässä, niin kuormaaja kykeni siitä nopeasti viemään lastit tien varteen. Ei mennyt kalleimman koneen aikaa edes takaisin ajoon ja puiden kokoamiseen. Markun nuorempi veli ajoi Fordia. Siihen tuli jokin katko, ja Aarne lähti kysymään, josko Pekka lähtisi paikkaamaan vajetta. ”Tjaa, no onhan minulla nyt talvella päivisin aikaa, missäs päin nyt menette?” ”Me olemme Kaltsilassa menossa, Pakulan Heikin maalla.” ”Joko heti huomenna?”
Olihan Pekka ennenkin vinssiä käyttänyt, se oli metsurin jälkeen raskain työ metsässä, jos sen joutui tekemään yksin. Tällä kertaa apuria ei ollut. Traktori oli työmaalla valmiina, ketjut päällä ja polttoöljyä tankin täysi. Tukit oli saatava kasalle ajotien vierelle niin, että siitä mahtui kuormaaja kulkemaan ja ottamaan lastin mukaan. Ajo sopivalle paikalle ja kääntö niin, että vinssin vaijeria saattoi vetää tukeille, sitten jalkajarrut tiukkaan. Pekka hyppäsi kopista ulos, otti juontokouran käteensä ja alkoi tarpoa lumessa tukkeja kohti. Koura oli kolmeosainen raskas kappale, jonka kynnet iskettiin tukin päähän kiinni. Vaijeri sitten kiristyessään veti kynnet kiinni tukkiin. Takaisin kävely traktorille ja vetonarusta kiristys. Tukki liikahti ja alkoi hinautua lähemmäs. Työ sujui nopsaan, paikan siirto ja uusi vinssaus. ” Tähän täytyy laittaa pidempi vetonaru, saattaa sitten aloittaa vinssauksen aikaisemmin, tuon sen huomenna.” Kaltsila tuli valmiiksi, oli siirryttävä tietä pitkin uuteen paikkaan. Ketjut täytyi ottaa päältä pois heti metsän laidassa. ”Toiset ajelee ketjut päällä pikatielläkin. Kyllä piikit siinä kuluu aivan silmissä. Minun hommissa ei niin tehdä.” Aarne oli tarkka, ja hoiti koneensa hyvin. ”Vai olet sitä mieltä, että siellä ei kannata vinssata. Uskonhan minä kun niin sanot.” ”Siellä on metsuri ollut ajan tasalla, tukit ovat kaikki kaadettu kasoihin tien varteen, uloimmatkin voi helposti napata kyytiin. Lisäksi siellä on ajotiet niin lähekkäin, ettei minulla ole siellä mitään hommaa.” ”Se on selvää sitten. Nyt minulla olisi sinulle sitten toisen kuormaajan ajoa, Valmetilla tuodaan massat metsästä tien varteen, lähtisitkö siihen?”
Ei siinä mitään miettimistä ollut, Pekka oli jo aamulla menossa Putajaa kohti. ”Jahas, täältä löytyi Valmetti, ketjut näyttävät olevan pois päältä.” Koneen laatikossa olivat neljät piikkiketjut ja rautalankaa. Ne Pekka kiskaisi ulos ja asensi kahdet ketjut takimmaisten pyörien taakse suoraksi. Sitten hän kiinnitti ketjut pyörien napojen väleistä rautalangalla kiinni pyöriin. Nyt täytyi hypätä koppiin siirtämään konetta eteenpäin. Ketjut nousivat kauniisti pyörien päälle ja hiukan vielä, niin sidottu pää tuli esiin pyörien alta. Nopsasti kävi lukituksen laitto molempiin ketjuihin vapaiden päiden ollessa näin lähellä toisiaan. Sama homma toiselle rengasparille. Aikaa ei kulunut viittä minuuttia enenpää. Leimikolle oli hiukan matkaa, Valmetti kyyristeli ja poukkoili kivien ja kantojen lomitse ja yli. ”Nonnii, nyt se alkaa, tästä siirrän ensin massat kyytiin, sitten hiukan eteenpäin. Millais nää venttilit nyt toimii.” Pekka alkoi käsitellä pöydän pallopäisiä vipuja. Samanlaiset hänellä olivat Hydro Master kaivurin vivut. Tässä vaan oli edessä vähän erilaisia toimintoja. ”Ptruu perkele, ei niin pitkälle, jahas, tästä käy kouran sulkeminen, noin, puu on kiinni, kuormaan vaan, sieltä se tulee. Hellitäs vähän vivusta, pysähty, nyt tosta  saadaan se kääntymään kuorman päälle, ja koura auki. Siihen solahti.” Massaa tuli kuorma täyteen. Rauhallisesti poukkoillen se ajettiin tielle. ”Nonnii, mä aloitan kasaamisen tästä, koura kiinni, puomia ylös ja vasempaan, noin, sitten hiukan tännepäin ja alas. Koura irti noin.” Kasa massaa alkoi kohota tien laitaan. Iltaan mennessä siinä oli jo parikin kuormaa rekalle. Ajot seisautettiin illan pimetessä, Pekka nousi autoonsa ja ajoi kotiin.
”Mites sulla siellä meni?” Paula oli laittanut ruoan valmiiksi. ”Mikäs siinä, ei aivan niin hikistä kuin juontaminen vinssillä. Tehokas kone se on, menee minne ajetaan. Runko ohjattavuus on mukava, ei lyö käsille, kun se on hydraulinen, kääntymiset puolelta toiselle ovat helppoja. Hiukan oudoksutti aluksi, että nokka kulkee kaukana tyhjän päällä.” ”Saitkos sinä mitään metsästä pois?” Syötyään he kävivät vielä kahville, Pekka joi tapansa mukaan teen, juteltiin töistä vähän Valtterin kanssa. Siirtyivät kamarin puolelle, katsottiin päivän posti. ”Kyllä mä meinasin kerran koneen kaataa.” ”Voi hirvitys, mitä siinä tapahtui?” ”Mulla oli hyvin pieni siirtymä seuraavaan paikkaan. Olin ottanut sivulta puun kouraan, nostin hieman ja aloin varovasti ajaa eteenpäin. Toisen etupyörän alle osui iso kivi, ja vipu sivulla kiskaisi Valmetin kaatumaan kyljelleen. Mulla oli sormet vipusilla, painoin heti kuormaajan vartta maata päin. Varren tunkki oli riittävän vahva, ja se kesti tuupata koneen suoraan. En enää koettanut nopeuttaa työtä sillä lailla. Pelkässä siirtymisessä on tarpeeksi.” ”Tuliko siinä mitään vahinkoa?” ”Ei edes ylpeydelle, kun kukaan ei ollut näkemässä.”

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

TVH:lla töissä v. 1965




Kesätöissä TVH:lla



Vammalassa oli iso TVH:n varikko. Sinne otettiin aina kesäisin töihin lomatuuraajia. Poutasen Pekka sattui minun parikseni. Saimme tehdä liikennemerkkien kunnostusta. ”Löwe rost primeriä.” Pekka oli jo edellisenä kesänä ollut maalaustöissä. Saimme tarvikkeemme polkupyörän tarakalle ja ajoimme Vammalan läpi Vaunusuon laitaan. Teräsharjalla putsattiin tolpat ja merkkien takaosa. Ruosteen estoon primeriä ja harmaa päälle. Työ oli leppoista, aurinko paistoi ja tie pölisi autojen mennessä ohi. Ylitimme Vaunuojan sillan ja nousimme ylös Kaukolan mäkeä. Meidän piti vielä oikoa talvella vinoon menneet merkit. Sellainen olikin mäen päällä, peräti irti kuopastaan. Pekka alkoi lapioida kuoppaa suuremmas ja minä pistin maate penkalle. Siihen pyöräili Pekan tuttu. ”Kaveris ei työtä pelkää.” ”Jaa niin taitaa olla.” Huomasin Kiikasta päin tulevan henkilöauton. Pomppasin pystyyn, oikaisin liikennemerkin siten, että autoilija saattoi havaita sen. Miten sattuikin, että tiemestarimme siinä ajeli. Vilkutti meille ohittaessaan työmaamme. Sen jälkeen en enää maannutkaan. Monta päivää tätä teimme. Ajellessani illalla kavereiden kanssa sanoin maalanneeni edessä olevan liikennemerkin. Katsoivat sitä, se oli vastaantuleville, käänsivät päänsä nähdäkseen kuvapuolen. ”Haa, siinä on vikaa, maali rapisee.” ”No en minä niitä kuvapuolia vaan taustat ja tolpat.”
Kiikassa aloitettiin tien lanaus. Siinä tarvittiin pari kaveria astelemaan lanan perässä ja haravoimaan tielle nousseen isommat kivet pois. Pekat siinä pistelivät haravoineen. ”Kuule, sinä kun osaat soittaa, niin sinä voisit alkaa minulle opettamaan pianon soittoa. Pyrkisin sitten seminaariin ja alkaisin opettajaksi.” ”Kyllä minä vaan opetan, sehän olisikin hauskaa, sinulle varmasti sopisi opettaminen.” ”Olen ainakin monta vuotta sitä jo kuunnellut, ei vaan, partiossa olen toiminut monia vuosia, vartionjohtajanakin. Kyllä minä siitä touhusta, opettamisesta, pidin.” Olin hieman alkanut epäillä ryhtymistäni upseerin ammattiin, josko vaihtaisin alaa. Alkoi sadella. Päivä oli aamusta lähtien ollut harmaa, me olimme ottaneet sadevarusteita mukaan. Pekan takki tiputti vettä säärille hänen kulkiessaan ja haravoidessaan. ”Kuule, voisitko sinä haravoida täältä minunkin puolelta  kun minun täytyy toisella kädellä pitää sadetakkia liepeestä niin, etten kastu?” Olin sitä yhden käden haravointia katsellut huvittuneena. ” No emperkele haravoi, irrota siitä sadetakista.” Ei Pekka irrottanut. Jotenkuten tie tuli haravoitua.

Kaltsilaan santatielle kohti Narvaa oli tilattu iso telaketjutraktori, joka työnsi nokallaan valtavaa oja-auraa. Se putsasi ojan kertavedolla edeten miltei kävelyvauhtia. Ylijäämämaa levisi siiven tasaamana pientareelle. Taas tarvittiin meitä lapiomiehiä. Telaketjut välillä vähän hiersivät tien pintaa hajalle. Sellaiset paikat me lapioimme kuntoon. Odotellessamme traktorin tuloa seisoksimme pellon laidalla mutkan kohdalla. Siihen köpötteli läheisestä talosta vanhaisäntä. Hän oli huolissaan suuresta kivestä, jonka hän oli hirveillä ponnistuksilla tönättyä pientareelle. ”Kuulkaas miähet, varokaa sitten tota mun kiveä, ettei se vierähdä pellon pualelle.” ”Ei me silla mitään mahdeta, kone siihen ojan kaivaa, tai tönää.” ” Niin niin, mutta sanokaa sille konemiähelle.” Minua alkoi huvittaa papan kova hätä, vaikka kyllä se kivi oli niin valtava, että täytyi ihmetellä millä voimilla se oli liikkunut. Telaketjut alkoivat kolista. Suuntana oli ensin Narva. Hämmästelin koneen raakaa voimaa sen aloittaessa pellon laidasta. Kolina vaan kuului, aivan kuin se olisi ajanut tyhjänä. Kuitenkin ojaa syntyi, ja aivan sileää laidoilta ja pohjasta. Metsäinen osuus alkoi. Siellä ei oltu koskaan avattu niin pitkälle ojaa, kuin nyt tehtiin. Vastuksina oli välillä isojakin kiviä ja täysin umpeutunutta ojamaata. Joskus kone otti taaksepäin, ja uudelleen eteen. Sellaiseen paikkaan telaketjut pyörittivät pintamaata rullalle. Me lapioimme. Minulla oli siinä pari vanhempaa miestä kaverina. Kun hommat välillä menivät pelkäksi kävelyksi minä keksin haastaa ukot etenemään hyppimällä lapion päällä. Terän kärki suorana maahan, ensin toinen jalka painamaan niin kuin kaivuun aloituksessa. Sitten ponnistin toisenkin jalan lapion päälle ja aloitin hyppimisen. Ponk, ponk, terä jätti vähäisen kuopan jokaisen hypyn jälkeen. ”Kyllä sinä olet niin nopeakinttuinen.” Ukkoja nauratti. Eivät kuitenkaan alkaneet hyppiä lapioillaan. Minua alkoi kiinnostaa traktori. Kuskin vieressä oli apukuljettajalle pieni tila. Minä hyppäsin sisälle vauhdissa. ”Terve, jos tulisin vähän katselemaan, jos sopii.” ” Tule pois vain, onhan tämä muuten yksinäistä hommaa.” ” Aika voimakas kone sinulla, oja lakoaa kauniisti, ei paljon kivet haittaa.” ” Tämä työmaa on helppo. Kyllä välillä tulee vastaan sellaistakin, mikä särkee paikat.” ” Älä, mikä tästä pettää?” ”Tuo auran kärki, se on jo ennenkin hitsattu. Se ottaa ekana vastaan, ja jos siellä on sellainen maakivi, joka ei lähde liikkeelle, niin kärki voi tipahtaa.” Kopissa oli kuuma, kone hehkui monen tunnin raskaasta työstä, tuuletin puhalsi nokalta ilmat sisälle. Kaikki ikkunat olivat auki, mutta kuskilla oli asiaa vesipullolle jatkuvasti. Pysähdyimme pienen mökin kohdalla, kone seisautettiin. Kuljettaja koputti mökin oveen ja pyysi saada käyttää pihan kaivoa. Me muutkin saavuimme siihen juomaan. ”Voi voi kun olsitte ennen sanoneet, ni mä olsin kiehauttanu kahvit teitille, kyä ny onkin kuuma.” Kiittelimme ystävällistä mummoa ja otimme loppukirin. Hiukan vielä, ja saisimme työn päivässä valmiiksi. Silloin auran nokka joutui niin koville, että se hajosi, kärki peittyi mullokseen. Kuljettaja kävi soittamassa korjauspajalle ja tilasi hitsaajan vaunuineen paikalle. Pakettiauto saapui. Hitsari aloitti löytyneen kärten kiinnittämisen. Kova hitsausgeneraattori hurisi, kipinät lensivät ympäriinsä. Minä ajattelin, ettei se voisi pitää. ”Kyllä se pitää, siinä on puikoissa erikoismetallia, saadaan saumasta luja.” Traktori pudotti auran ojaan ja puski vielä viimeiset metrit pellon laidassa. Papan valtava irtokivi vierähti pari kertaa pellon puolelle. ” No helvetti, nyt te sen kumminkin tönäsitte pellolle,  hakekaa se pois sieltä.” Pappa oli ollut vahdissa koko päivän ja tuli juosta vaaputtaen paikalle. Kuski ajoi koneensa lavetille ja kaarsi pois.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kesätöissä uitolla v. 1966




Uitoilla Harjavallassa

Olin ollut monena kesänä töissä postissa, yhtenä vuonna konttorissa. Työ oli hyvin rauhallista, asiakkaita ei juuri jonoksi asti koskaan ollut. Meitä oli luukuilla useampia virkailijoita, joten asiakkaat saattoivat valita vapaan luukun. Minkkisen Elli, Ylihouhalan Eila ja Leinon Anneli olivat työkavereinani. Ihmiset tulivat ostamaan postimerkkejä, hakivat pakettejaan, lähettivät kirjeitä ja kortteja. Välillä joku tuli hakemaan leimamerkkejä. Ne olivat postimerkkien kaltaisia veromerkkejä. Niistä meni tuotto suoraan valtion kassaan. Niitä tarvittiin aina virallisten asiakirjojen laatimisessa niiden virallistamiseksi. Kauppakirjat, ajokortit, lainapaperit saivat merkkinsä ja leimat päälle. Nimismiehen toimistossa oli legendaarinen Tammisto kanslistina. Sisään pääsi vasta koputuksen kaiuttua. Asiaansa toimittava mies tai nainen istahti vastapäiselle tuolille kirjoituspöydän eteen. Tammisto alkoi hoitaa pyyntöä siistin ja tarkkaan aseteltujen kynien ja muiden tavaroiden takaa. ”Tästä puuttuu leimamerkit.” Siitä paikasta oli rynnättävä postiin ne ostamaan. Tamminen odotti tyynenä asiakkaan tuloa. Leimamerkit asetettiin pöydälle, ne liimattiin kiinni, leimattiin, sitten: ”Tästä puuttuu postimerkit.” Vaikka kuinka harmitti, oli mentävä uudelleen postiin hakemaan puuttuvat merkit. Näin asiakas sai pomppia, kunnes kaikki tarvittava oli koossa, yksitellen.
Postissa kuitattiin aamulla kassa ja postimerkit. Päivän myynnit kirjattiin yksitellen, ja kassan oli illalla täsmättävä. Sen laskeminen aloitettiin aina hiukan ennen postin sulkeutumista. Uusiksi meni, jos joku mattimyöhäinen saapui asioilleen. Minulle tuli Kaloisen Matti ostamaan postimerkkejä useampia kappaleita ja eri hintaisia. Minä annoin merkit pää kuumana. Sanoin summan, jonka tempaisin täysin hatusta, aivoni eivät suostuneet laskemaan summaa matematiikan opettajani edessä. Kaloinen mutristi vähän suutaan, mutta ei sanonut mitään, maksoi vain. Kassaa ei voinut illalla maksaa omistaan, jos siellä oli virhe, se oli vaan haettava esiin. En enää muista tuon päivän kassan laskua.
Olimme katselleet, kuinka muutamat vanhemmat pojat olivat päässeet Uittoyhdistykselle kesätöihin. He seilasivat yhtiön rautalaivoilla sillan tienoilla apupoikina paidattomina ruskistuen pronssin värisiksi. Jokelan Timon kanssa päätimme yrittää Uittoyhtiölle. Timon isä oli konstaapelina Vammalassa, ja Timo sanoi hänen kyllä hoitavan virallisen puolen. Saimmekin tiedon pääsemisestämme sinne töihin. Emme kuitenkaan saaneet pestiä Vammalasta vaan asemapaikkamme olisi Harjavalta. ”Mennänkö me sinne, jos sinä et tule, en minäkään yksin mene,” tuumi Timo. ”Millainen meille on majoitus? Entäs ruokailu, oliko niistä puhetta?” ”Siellä on sellainen majoitusparakki, missä saamme viikot asua, ruoasta en tiedä?” ”Pääseehän sieltä pois, jos tarvii, mennään vaan.” Uittoyhdistyksen mies lähti meitä autollaan viemään. ”Täällä on hyvät oltavat nuorilla miehillä, iltaisin tytöt pyrkivät majoitustiloihin ja tanssimaan.” Mietin hänen nyt kyllä liioittelevan, emme siihen sanoneet mitään. Perillä oli liikuteltava parakki, päädystä sisään, siellä oli pieni pöytä ja takaseinällä kerrossänky ja pöytää vastapäätä vielä yksi sänky. Sinne heitimme laukkumme ja menimme alas kuivaa santakenttää joen rantaan. Pomomme oli kokenut mies, uitoilla itsensä elättänyt konkari. Rautaveneen kuljettaja oli hieman nuorempi mies, hänkin jo vuosia venettä ajanut. Kahdella tervatulla soutuveneellä oli omat soutajansa. He olivat jo lähellä eläkeikää, kaiken nähneet ja kokeneet miehet. Pomo antoi meille kummallekin oman keksin, käski rautaveneeseen opettelemaan. Lähdimme joelle vetäen veneitä ja miehiä niissä. Meidän tehtävämme oli valmistella uittoa, joka kohta lipuisi yläjuoksulta aina Poriin saakka. Soutuveneet jätettiin miehineen pollareiden kohdalle, siellä oli jo valmiina tukkilitkoja. Heidän tehtäväkseen jäi niiden yhteen liittäminen ketjuilla. Rautavene sitten veti näitä puomilitkoja ylävirtaan uusiin pollareihin kiinnitettäviksi. Näin hiljalleen rakennettiin uittoväylää, johon irtotukit ylävirrasta sitten ohjattaisiin. Harjavallassa oli korkea pato ja voimalaitos. Tukit oli siinä uitettava hirmuista ränniä myöten alavirtaan. Rautaveneen kuljettaja oli taitava kaveri. Hän työnsi veneellään alavirran puolella olevia lyhyehköjä puomilitkoja kallioisille rannoille. Vene nousi aivan kuivalle maalle. Näin litkat pysyivät paikoillaan, kunnes niitä tarvittiin. Me pojat ajattelimme ensimmäisen maihin ajon yhteydessä että tässä ollaan. Vene täytyisi vetää toisella veneellä vesille.  Kuljettaja ryntäytti vielä hiukan ylemmäs, vene aivan kallistui. Kun hän katsoi litkan pysyvän paikoillaan, jyräytti hän pakilla veneen takaisin veteen. Sellaista taidonnäytettä emme olleet ennen nähneet. Me kun luulimme joutuvamme käsin kiskomaan litkoja maalle. Mitä siitäkin olisi tullut.

Me saimme seuraksemme uuden kaverin. Hän majoittui meidän kanssa samaan parakkiin. Hän oli Kämmäkästä, ennenkin uitoilla ollut. Työt etenivät. Me olimme välillä soutuveneissä, lähinnä soutajina. Tukkipuomien kiinnittäminen yhteen kävi kätevästi. Siihen oli omanlaisensa kettingit, joiden renkaaseen toisen pään lukko-osa meni lukkoon, kun vain sen muljautuksen oppi. Olimme rannalla, veneet olivat kiinnitetyt puihin. Työ tuli valmiiksi, meidän oli lähdettävä ruokailuun. Heitin keksini veneeseen. Tarkoituksena oli sen osuminen lappeellaan tuhdoille. Se kuitenkin lipesi ja keksin haka läpäisi veneen laidan. ”Nyt sinä Pekka teit pahan tempun. Se on Villen vene, hän on siitä tarkka.” Vettä lorisi reiästä meidän palatessa varikolle. ”Lainaas Ville puukkoasi, minä paikkaan tämän.” Sain puukon, aloin vuolla reikään sopivaa tuketta. Muut painelivat syömään. ”Pekka, tuo minun hammas tänne!” Ville huusi ovelta. ”Ota sieltä minun puukkoni.” ”Hammas tänne!” Minä uskoin ja palautin puukon.
Pääsimme ajoissa kotimatkalle. Kalle oli puhelias. Etenkin kaikkinainen paisuttelu ja pelottelu oli hänestä hauskaa. ”Kämmäkässä ei kukaan ole mitään, ennen kuin hän on miehen tappanut. Viimeisin tappo oli sellainen, jossa mies oli sidottu jaloistaan riippumaan veden yläpuolelle. Hänen päänsä vaipui veteen suorana. Oli elänyt siinä monta tuntia ennen hukkumistaan. Toista haavoitettiin pahoin, ei kyennyt enää kävelemään. Kun hänet löydettiin, niin oli käsillään repinyt monta neliötä sammalta ja karvikkoa.” Kysyin häneltä: ”Oletkos jo oman tapposi tehnyt?” Mosse rämisteli alle seitsemääkymppiä. Sen renkaat olivat niin epätasapainossa, että ravistelu tuntui hampaissa asti. Kalle suuttui ja painoi kaasua. Ravistelu oli helvetinmoista. Timo sanoi minulle: ”Älä suututa Kallea, emme muuten pääse tässä kyydissä.” Nopeus nousi, ravistus lisääntyi kunnes mittarin näyttäessä sataakymmentä meno tasaantui. Pääsimme kyytiin toistekin.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Äijien tarinoita kylältä -70 l




Kylätarinoita



Ei ollut vielä kiire kynnölle. Syksy oli ollut kuiva, viljat oli pian kuivattu, saisi vaikka vähän sataa. Kastuisi pellon pinta hieman, eikä olisi niin kovaa kyntää. Paula ja Pekka istuivat iltaa Lehtimäessä.”Kyllä ennen hevosen perässä sai kävellä syksyisin kuukausikaupalla, sateessa ja paisteessa. Hevonen kiskoi yhtä auraa, askelsi vakaasti nojaten länkiinsä, mutta vauhti oli verkkaista. Kyllä siinä monta kertaa tuli piru mieleen kuraisissa saappaissa.” Heikki oli hyvällä tuulella, työt eivät hätistelleet. ”Muistatkos Paula, kun ennen kaupan oven pielessä oli syksyisin sillitynnyri? Siitä kauppias sitten pisti kokonaisia sillejä pakettiin.” ”Muistan, ostin itsekin sellaista.” ”Se tynnyri oli aika väkevä, se alkoi haista päivä päivältä lujempaa. Sitten ukot kauppaan tullessaan sylkäisivät tynnyriin.” ”Hyi olkoon, onko sellaistakin ollut!” Paula kiljaisi kauhuissaan. Heikkiä ja Pekkaa nauratti. ”Tuossa kauppaa vastapäätä on punainen asumus, sen osti Salon Ville Kiikoisista. Tuli Fanninsa kanssa siihen asumaan. Ville esitteli itsensä: ”Olen rosvo Salo Kiikoisista.” ” Ilmi kaatoi kahvia lisää. Hän oli paistanut lettuja ja paistanut jauhelihaa. Eivät muut sitä jauhelihaa huomanneet, ajattelivat vaan saavansa makeita lettuja hillon kanssa. Ilmi laittoikin jauhelihan letun päälle ja kääri kaiken rullalle. Jokainen sai lautasen eteensä sekä veitsen ja haarukan. Puheen lomassa sitten leikattiin palanen lettua, annos meni suuhun. Pekalta meinasi tulla kipakka arvio suolaisuudesta, Emäntä kerkisi paljastaa uuden tarjoomuksen. Silloin lettu muuttui makoisaksi suussa. ”Salo oli kova ajelemaan ja ottamaan, oli kerran tulossa Tampereelta aikas tuiskeessa. Konstaapeli Muuronen oli Bio Sammon kohdalla vastassa ja pysäytti auton. Salo veivasi ikkunan auki, Muuronen alkoi katsella ja kysellä. Lopulta oli käskenyt Salon ulos autosta. Hän avasi oven ja putosi heti maahan, jalat eivät pitäneet. Muuronen alkoi moittia. Salo siihen: ”Oo vait. Minä olen ajanut enemmän autoa juovuksissa kuin sinä selvänä.”  Vammalassa ajettiin kolari. Toinen osapuoli oli konstaapeli Muuronen. Salo sattui siihen tulemaan ja kovaan ääneen tiedusteli: ”Onko alkoholilla osuutta asiaan!” Muuronen hermostui ja moitti Saloa. Tämä jatkoi: ”Kyllä eppäillä saa, kyllä eppäillä saa.” Kaikki nauroivat, Heikki oli erinomainen tarinan kertoja. Illalla ajettiin kotiin, Saunanojan mutkan silta tuli onnistuneesti ylitettyä.

Virtaset tulivat kylään arki-iltana. Juotiin kahvia. Rauni ja Osmo olivat molemmat mielissään töitten sujumisesta. Osmo oli ollut korjaamassa heiniä metsätraktorillaan. Siinä oli asennettu tukkikuormain Belarukseen. Innanmaassa heinät korjattiin navetan vintille. Päädystä nostettiin valtavat ikkunat sivuun. Näin saatiin vintin lattian tasalta aukko päätyyn. Heinän hankominen kärrystä sisälle sujui alkuun hyvin, mutta kuorman laskiessa joutui lavalla olija aikamoiseen paineeseen. Tavaraa piti saada ylös, lopulta aivan kurottaen perään. Sisällä oli helpompaa, heiniä saattoi aluksi hyvin siirtää isojakin rukoja lattiaa pitkin työntämällä. Kuka miehistä sitten sai idean, keksittiin ajaa kärryn eteen Belarus. Osmo pisteli kuormaimella aikas tukkoja Pekan ja Hannun siirreltäväksi. ”Siinä vaan meinasi mennä sähköjohdot poikki, tolpasta tuli lanka navetan päätyyn.” ”Ei sitä ennen oltu huomattu, tuleehan johto niin korkealla, ettei siitä mitään estettä muodostunut hangoilla pisteltäessä.” ”Nyt minä kiristin jo kuormaimella lankaa, ennen kuin huomasin. Olisi siinä voinut tulla isku sormille.” ”Minulle sattui vahinko kuivurilla. Taas kerran sulakkeet olivat lentäneet. Menin ylös laariin vaihtamaan niitä. Siinä oli ohraa kuivumassa siinä laarissa. Minä kiersin sulaketta irti. Siinä en huomannut, että sieltä lähti pohjakin mukana. Sain aivan helvetillisen tärskyn. Heitin kuperkeikan takaperin. Se ohra minut pelasti.” ”Kyllä teillä äijillä on aina henki katkolla töissänne, ” Raunia puistatti kuunnella, ”koskas se sitten tapahtuu, että joku teistä kuolee?” ”Ei me tahallamme, työ vaan on sellaista, ei sitä osaa aina varoa, vahinko voi tulla huolellisellekin.” Pekka koetti tyynnyttää tilannetta.Televisiota ei tarvinnut sinä iltana avata.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Sairaalavierailu v. 1966




Vierailu keskussairaalassa

Waseniuksen Olli pyysi minua ja Jokelan Timoa mukaansa katsomaan isäänsä. Hän oli saanut aivoverenvuodon ja makasi nyt Tampereella hoidossa. Rambler Americano paahtoi pikatietä ennen kattonopeuden voimaantuloa. ”Isä oli saanut kohtauksen ja meni tajuttomaksi. Täältä hänet sitten vietiin yliopistolliseen sairaalaana. Herättyään yksikseen oli heti koettanut päästä pystyyn. Sänkyyn oli laitettu korokelaidat, mutta eivät ne isää pysäyttäneet. Hän kun on sellainen vahva jässikkä ja itsepäinen, niin oli päässyt pois sängystä. Kun olisi pitänyt maata rauhallisesti paikoillaan.” ”Muistatkos, kun olimme Pyhämaalla viime kesänä. Siellä hän sahautti mökistä yhden seinän sisältä. Minä en olisi uskonut, miten hyvä siitä tuli. Kauhea katku tuli moottorisahasta, mutta äkkiä se meni.” ”Sekin oli sellainen isän päähänpisto, ja kaadettava se oli, vaikka me muut vähän koetimme vastustaa.” ”Niin, ja entäs sitten se tiilien kasaaminen rantaan,”  minä muistelin, ”Teimme hyvät letkat, kyllä niistä heti näki ja osasi laskea tiilien lukumäärän.” ”Joo, mutta eipäs vaan kelvannut isälle, haukkua piti, kyllä minua suututti.” ”Hän on tottunut käskemään ja olemaan oikeassa ollessaan Varikon päällikkönä.” Timo kuunteli ja osallistui harvakseltaan keskusteluun, sitten hän kysyi: ” Lähdetkös Pekka sinne Harjavaltaan uitoille, saadaan siitä mukava kesätyö?” ”Mieluummin olisin uitoilla Vammalassa, mutta kyllä Harjavaltakin kiinnostaa. Mennään vaan, pääseehän sieltä sitten pois.” ”Kiva, mä ilmoitan sitten isälle, hän saa hoitaa ilmoituksen sinne.” ”Tiedätkös majoituksesta mitään?” ”On siellä meille majoitusparakki, kyllä me siinä kesällä voimme olla.” Rambler oli tullut sairaalan parkkipaikalle. Ilmapiiri hieman jäykistyi, mietittiin miten isä Wasenius jaksaa. Hissillä ylös, koputus oveen ja sisälle. ”Päivää, mites sinä voit?” Hiukan vasen suupieli oli jäykkä, eikä oikein totellut. ”Jaa, te olettekin tulleet oikein poikaporukalla, terve vaan.” Puhe kävi, vaikka hieman sanoja sai hakea. Korokelaidat kyllä olivat taas paikoillaan. ”Miten äiti jaksaa, sano terveisiä, että täällä kuntoudutaan hyvin. Vielä en tiedä kotiin pääsystä. Täytyy saada kuntoutusta. Pian se aloitetaan.” Kädenpuristus oli luja erotessa.
”Kyllä se isä siitä toipuu, on se niin kova jässikkä.” Ollilla oli ollut epätoivon hetkensä. Timon kanssa juttelimme muista asioista. Olli ajoi edelleen. Helpotus isän voinnin paranemisen myötä sai häneen eloa. ”Ollaan tulossa Sarkolan ahteeseen kohta, koetetaas miten Rambler kulkee.” Olli löi kaasun lattiaan, auto syöksyi ylämäkeä, sata, satakaksikymmentä, neljäkymmentä, kuusikymmentä, oltiin mäen päällä, Sarkolan risteys näkyi alhaalla, syöksy alamäkeen alkoi. Nopea välähdys oikealta, iso peurapukki loikkasi tielle yli ojan, otti saman tien uuden loikan. Sen jalat olivat vielä suorana taakse kun keula kolahti. ”Helvetti, ratti vaan suorassa, varovasti jarrua,” Ollilla oli tekemistä salamana risteilevien ajatusten paineessa. Vasta aivan ahteen pohjalla saatiin auto pysäytettyä. ”Perkele, että sattui, mennään katsomaan, miten peuran kävi.” Pojat juoksivat ylös mäkeä, peura oli makuulla metsän puolella ja katsoi takaisin. ”Kyllä siihen sattui, muuten se ei olisi tuossa. Meidän täytyy ilmoittaa poliisille, saavat tulla lopettamaan eläimen.” Timo lähti soittamaan isälleen, sieltä kyllä tulisi oikeat ohjeet. Tällä välillä katselin peuran oloa. Äkisti se nousi ylös, toinen takajalka oli poikki, se riippui nahan varassa holtittomana. Kolmella jalalla se häipyi puitten taakse. Timo tuli takaisin. ”Sieltä tulee metsästysseurasta mies tänne, odotetaan häntä. Metsässä oli vielä lunta, jälkiä seuraten peura saattaisi löytyä. Metsästäjä saapui kiväärin kanssa. Lähtivät jäljitykseen nelistään. Pimeys alkoi haitata, peuraa ei löytynyt, jälkiä oli joka puolella. Oli tultava metsästä pois. Metsästäjä lupasi palata aamulla paikalle.

”Kyllä siinä ehti monenlaista miettiä, kun se peura hyppäsi eteen. Olin aikaisemmin sitä mieltä, ettei nopeassa tilanteessa kykene monia asioita käsitellä. Mutta kyllä nyt oli heti selvä, että jarrua ei saa kovasti painaa, samalla tiesin pitää ratin suorassa.” Olli myönsi tilanteen hallinnan vaatineen useita päätöksiä alle sekunnin ajassa, aiemmin oli puhuttu ja kinattukin siitä, kykeneekö monia asioita ratkaisemaan hirmunopeudella vaativassa hetkessä. Olli joutui muuttamaan mielensä. Ollin äiti avasi oven, hämmästyi minut nähdessään, ”Missä te olette viipyneet?” ”Meille sattui pieni onnettomuus,” aloitin. Äiti parkaisi, minä parkaisin: ”Ei mitään vakavaa, ei meille mitään sattunut.” ”Pekka, et sinä saa noin aloittaa, minä aivan pelästyin.” Olli ja Timokin ehtivät siihen, tilanne rauhoittui. Peura  löytyi aamulla samasta paikasta, missä illalla oli kierrelty. Sen molemmat takajalat olivat poikki.  

Kuivurilla 1974




Viljan kuivaamista



Kuivuri osoitti tehonsa. Kuorma toisensa jälkeen katosi elevaattorin vetämänä kaatomontusta sen sisuksiin. Elevaattorin alapäälle oli myös pieni betonimonttu. Aivan kaatomontun alaosassa perällä oli luukku, josta elevaattori sieppasi kuppeihinsa puidun elon kiidättäen sen korkealle torniin, josta Pekka jakoi viljan vaakaelevaattorille. Sen pohjassa oli aina laarin kohdalla luukku, josta elo sitten putosi, ja kolilla ja lapiolla tasattiin koko laarin osalle tasaiseen kerrokseen. Sinne taas ohjattiin kuivausilma tunnelin katossa olevien luukkujen kautta. Yhtä aikaa saattoi kuivata useamman laarin täyden viljaa. Kuivamisaika riippui sadon kosteudesta sekä ilman suhteellisesta kosteudesta. Sateellakin kuivuri toimi, vaikkakin kuivuminen oli silloin hidasta. Elevaattorimonttua rakennettaessa oli maassa vähäistä kosteutta, mutta sen ajateltiin jäävän betonirakenteen ulkopuolelle. Toisin kävi. Monttu keräsi vettä pohjalle, se oli aina ensin tyhjennettävä. Sitä varten Pekka oli asentanut ylös torniin yhden ulostulon peltikatolle. Täytyi vaan käydä ylhäällä kääntämässä veden kulku sinne, ettei se kulkeutuisi vaakaelevaattoriin ja lopulta viljan päälle. Lehdon Jussi tuli puimaan ohraa. Puimuri säksätti tanhuaa myöten pihaan. ”Morjens, mistä aloitetaan?” ”Aja tuosta kuivurin ohi, niin siitä näet vasemmalla ohramaan. Siitä vaan alat kiertää.” Jussi sai puinnin alkuun. Talon peräkärryssä oli jo viljalaidat valmiina, Pekka kytki sen traktorin perään ja jyrryytti Jussin perään. Kuivurin kohdalla hän pysähtyi, hyppäsi sisälle ja käänsi kytkimestä elevaattorin päälle. Samaa juoksua hän käännähti tikarappusille kiivetäkseen torniin kääntämään veden tulemaan ulos. ”Ai saatana, siinä oli naula pystyssä, repäisipä ilkeästi paidan ja olkapään auki. Ei oli aikaa eikä laastaria.” Pekka tarrasi vasemmalla kädellä kiinni olkapäästä, joka lorotti verta käsivarrelle. ”Nyt loppuu verentulo, ylös tikkaita vaan.” Verentulo seisahtui. Venttili saatiin oikeaan asentoon, ja sitten olikin jo ajettava peräkärry Jussin viereen. Puimuri alkoi syöstä sisuksistaan ohraa puiden samalla koko ajan kitaansa lisää. Täysi peräkärry käytiin kippaamassa kaatomonttuun, napista kone käyntiin, luukun Pekka oli jo kääntänyt edellisellä nousulla. Heti perään vaakaelevaattori käyntiin ja juoksua ja hyppyä yli laarin laitojen tarkastamaan, että vilja ohjautui oikeaan paikkaan. Hätäistä lapioimista kasaantuvan viljakeon levittämiseksi pitkin laaria ja taas syöksähdys puimurin luo. Jussi oli töissä tuntipalkalla, jos puimurin kola tuli täyteen, oli puinti keskeytettävä. Jos peräkärry oli tyhjänä pellolla, saattoi siihen käydä tyhjentämässä kuorman. Se oli kuitenkin poissa tehokkaasta puinnista. Traktori oli ehdittävä ajamaan puimurin rinnalle. Kolmen hehtaarin puinti sujui juoheasti, elot olivat viimeistä kärryllistä vaille kuivurissa. Siellä se odotti viimeistä tasausta ennen ilman ohjaamista laareihin. ”Mennääs kahville, mä lataan tän viimeisen kuorman sen jälkeen.” ”Mennään vaan, minä sitä katselin, miten sinä kerkiät, hyvin näkyi käyvän.” ”Piru kun repäsin olkapääni, ei siitä paljoa verta onneksi tullut.” ”Näytäs, sinullahan on siinä monta senttiä pitkä palkeenkieli aivan auki. Ihme, ettei se vuoda.” ”En olisikaan ehtinyt sitä käydä hoitamassa, täytyy katsella onko sen ompelu tarpeen. Mennääs ny.” Paula oli jo kattanut pöydän keittiöön. ”Morjens, työmiehet tulivat taas. Nyt on kyllä tämä päivä jo valmis, minullakaan ei ole muita puinteja enää tälle päivälle.” ”Istukaa siihen, minä kaadan. Minkälaiselta ohrasato näytti?” ”Sitä tuli aluksi aivan mahdottomasti, minä kurkkasin säiliöön pienen päästä, ja se oli jo aivan täynnä.” ”Noo, se oli siitä tien laidasta, saattoi siihen joutua hieman enemmän lannoitetta. Tutkimme sitä ohraa Posion Antin kanssa. Lehdessä oli ollut juttua Johannes Virolaisen ohramaasta. Hän kehui tähkässään olevan 68 jyvää. Antti halusi sitten käydä laskemassa minun jyväluvun. Se oli 66 jyvää, mutten minä tiedä, mitä lajiketta Johanneksella oli. Antti sitä vähän ihmetteli, kun piti Virolaista eturivin viljelijänä, enkä minä siinä pahasti takkiini saanut.” ”Onhan sillä jyvämäärällä merkitystä, mutta on siinä vielä määräävänä tekijänä jyvän kokokin.”

Ohrat olivat kaikki laareissa tasoiteltuina. Viimeisen laarin yläpuolelle oli kytketty puhaltimen pääkeskus ja sulakkeet. Hieman sitä mietittyään sähkärin kanssa Pekka päätti sen paikan. Olisi sateelta suojassa ja sellaisessa paikassa, ettei sitä kukaan vahingossa voinut kytkeä päälle. Puhaltimen halkaisija oli metrin ilmaa jauhoivat terässiivet, moottorissa oli 11 kw voimaa pyörittämiseen. Sillä saatiin 50000 kuutiota ilmaa tunnissa liikkeelle. Ääni kuului laajalle ympäristöön. Kytkin oli kolmevaiheinen, ensimmäiseksi oli saatava sopivat kierroksen propelliin, ennen kuin täydet tehot saatiin kehiin. Muutoin sulakkeet olisivat lentäneet. Niitä oli varastoitu pääkeskuksen yläpuolelle. Ulvonta alkoi, Pekka peruutti laarien yli takaisin, kouri mennessään laarien pinnalta ohraa käteensä varmistuen näin ilman tulon joka paikasta. ”Minä vielä asennan tähän öljypolttimen puhaltimen eteen. Eihän se kykene sellaista ilmamäärää paljoa lämmittämään, mutta kuivaa kyllä kosteutta siitä. Rakennuslämmitin, mitä käytin navetan korjauksessa on nyt muutoin viraton. Kiskaisen tuon öljypolttimen tänne navetan päädystä.”

Ilta sujui pirtissä, Paula tapansa mukaan teki käsitöitään. Hänellä oli aina joku virkkuu menossa, neuloi pitsiäkin. Telkkaria vähän katseltiin samalla ja Pekka luki Maaseudun Tulevaisuutta. Mentiin maate. Yöllä alkoi ukkonen meluta, satoi ja salamoi. Se ei nukkuvia häirinnyt. Äkisti sähköt katkesivat, kuivurin propelli vaikeni. Siihen isäntä heräsi. ”Voi saamari, kohta ne tulee uudestaan, äkkiä kuivurille.” Paljain jaloin ja vain pyjaman housut jaloissaan hän juoksi vimmaisesti sateessa salamoiden valaistessa tietä. Tikkaita ylös ensimmäiseen laariin ja siitä harppaukset laariin ja yli laidan aina uudelleen kunnes viimeiseen laariin tultuaan ja ojentaessaan kättään katkaisimelle sähköt palasivat paukahtaen ja sulakkeet sähähtivät hajalle.   

Lapsia ei kuulu -70 l

Talo ilman lapsia

Useita vuosia Innanmaan isäntäpari teki töitä vain tilan eteen. Vanhasta talosta ei ollut mitään käyttökelpoista. Vanha isäntä oli elänyt tyystin tarkasti. Nuorena hän nosti talonsa kukoistukseen, hankki uusimmat maatalousvälineet, hienon lypsykarjan, sille uuden hiekkatiilisen navetan. Työt pelloilla tehtiin hevosten avulla. Taloon hankittiin Vaununperän ensimmäinen puhelin. Sen paikka oli eteisessä, joten kyläläiset saattoivat siellä hoitaa asioitaan kenenkään häiritsemättä. Kyllä sitä käytettiin vielä seitsemänkymmentä luvullakin, Kankaat tulivat harvakseltaan soittamaan. Heillä ei ollut ja ei kait koskaan tullutkaan puhelinta. Taloon ostettiin leikkuupuimuri ja sitä käyttämään voimakas kolmivaiheinen öljymoottori, pellon ojat perattiin komealla oja-auralla, joka vaati molemmille puolin ojaa vähintään kaksi hevosta. Kaikki nämä hankinnat maapuolelle olivat käyneet elinkaarensa päähän jo aikoja ennen isännän vaihtoa. Traktorit ja koneet vaativat salaojittamaan pellot, kuivuri täytyi rakentaa, kohentaa vanha navetta, korjata suulin katto. Koko konelinjan hankinta vei vuosikausia, viimeisenä hankittiin leikkuupuimuri. Isäntä saattoi tehdä koko vuoden työt tarvitsematta juosta lainaamassa milloin mitäkin konetta. Apua sensijaan annettiin aina pyytäjille, koskaan ei sanottu, että on liian kiire, ei tulla. Monissa paikoissa tilan koneet olivat sopimattoman suuria piikkilanka-aitojen sisällä ja sarkaojitetuilla pelloilla, silti mentiin hoitamaan työt, kun tarvitsija pyysi, kesällä tai talvella. Tässä maanviljelyksen pyörässä, aina kehän palatessa kevääseen alkoi uusi kasvu kiihkeänä ponnistuksena. Tasaista virtaa oli vain eläinten hoito. Sianojat Sammaalta olivat avioituneet Innanmaalaisia aikaisemmin. He saivat pian ihanan pikkutytön, Satun ja parin vuoden päästä komean pojan, Samin. Heidän kasvua oli soma seurata, he olivat usein mukana Vaununperällä. Asuihan siellä heidän mummunsakin, Ylöniemen Anna. Sunnuntaisin Harrilla oli tapana kävellä peltoja katselemassa kotona tai Vaununperällä. Pekka niillä kävelyillä oli mukana aina silloin, kun olivat yhdessä. "Mennääs kattomaan Annan viljelyksiä." "Mikäs siinä, mennään vaan." Satu oli silloin jonkun vuoden ikäinen, juoksi jo lyhyitä matkoja. Hän tahtoi isän mukaan. "Et sinä nyt tule, mene äitin kanssa." Itkuhan siitä tuli. "Otetaan Satu mukaan, minä otan vaikka syliini." Satu hyppäsi syliin, miehet lähtivät. "Hoidat sitten morsiammes loppuun saakka." Pekka tiesi saavansa kantaa Satua mennen tullen. Ei kuitenkaan luovuttanut. Santamäen lehmät olivat laitumella, samoin Saunanojalla. Siitä kaupan rakennusten lomasta näkyivät myös Alangon lehmät. Lehtimäessä naudat olivat eri puolella mäkeä kuin tie. Sitten olikin jo Anna mummun vainiot. Harri niitä viljeli, maksoi käyvän vuokran. Katseltiin kauran kasvua ja ohran vähittäistä vaalenemista, siellä oli neljä hehtaaria puitavaa. Takaisin tultuaan vieraat joivat kahvin ja palasivat Sammaalle. Pienten jalkojen tepsutus Innanmaan pirtissä loppui.

"Olemme vielä lapsettomia monen vuoden jälkeen, täytyisikö meidän käydä tutkimuksissa, kun mitään ei kuulu." Paula murehti asiaa. "Mennään vaan, tilaa sinä aika lääkäriin." "Minä käyn ensin itse naistenlääkärissä, katsotaan sitten." Päätös oli tehty, nyt ei enää odoteltaisi. Siitä alkaen katselivat sukulaisten lapsia sillä silmällä. Paulan pikkusisko Päivi sai miehensä Lanterin Eeron kanssa esikoisensa. Kirsi annettiin ristiäisissä nimeksi, Paula oli sylikummina Tyrvään uudessa kirkossa. Paulan pikkuveli Markus meni naimisiin, he saivat pikkutytön. Alangon Matti ja Marja-Leena pyysivät Pekkaa ja Paulaa toisen lapsensa Tuomaksen kummiksi. Ristiäisissä sai Pekkakin pitää pientä sylissään. Lapsia tuli myös Pekan pikkuveljille, Jussille ja Mikolle.

Kävivät tutkimuksissa molemmat, ainoastaan hedelmällisyyshoito saattaisi auttaa. Siitä tuli ankara paikka. Mitä tehtäisiin, ja mitä voitaisiin tehdä.
"Ei tässä oikein ole ulospääsyä, jos lapsen tahdomme. Toinen ratkaisu johtaa lapsettomaan taloon."
"Olen samaa mieltä, kyllä mekin lapsemme haluaisimme syntyvän ja kasvavan. Ruvetaan tutkimaan asiaa, että pääsisimme jossakin hedelmällisyyshoitoon." Paula alkoi katsella Helsingin puhelinluettelosta lääkäreitä, jotka hoitaisivat näitä asioita. Sieltä löytyikin ja toinen paikka vielä Turusta. Näistä hoidoista oli ollut lehdissäkin joitain artikkeleita, siitä osasivat hakea.
"Tällaisen nimen löysin Helsingistä, tässä on osoitekin." "Näytäs, joo tänne olisi helppo mennä autolla. Soitatko sinä?" Asia oli edennyt. Nyt matkasivat yhdessä varsin vaitonaisina kohti pääkaupunkia. Kysymyksiä kyllä oli, saataisiko vastauksia. Perillä hyvin ystävällinen lääkäri selitti asioita, joita oli sitten sulatettava.
Ajaessaan takaisin kotiin päin he jotain tiesivät, mutta kovin epävarma aika olisi edessä, jos he jatkaisivat hoitojen tiellä. "Otetaanko aikalisä ja jatketaan miettimistä." Mitä meinaat?" "Olisihan se adoptio yksi mahdollisuus." "Se on totta, jos omaa lasta ei saada, niin sitten sitä voisi miettiä." "Ei, kyllä se täytyy nyt heti laittaa puntariin, mekin vanhenemme koko ajan." "Totta, sinulla on varmasti joku ajatus tästä, kun otit asian puheeksi." "Sinähän tiedät tilanteen. Me varmasti saisimme pikkuisen hoitoomme adoption kautta." "Tarkoitatko sitä juttua, mistä puhuimme aikaisemmin?" "Tarkoitan, jos me siihen päädymme, niin nämä matkat saavat jäädä." Oli tästä puhuttu. Heille olisi mahdollisesti auennut tilaisuus erään lapsen kanssa. Hänet oli annettu adoptioon heti syntymän jälkeen. Ratkaisu oli vaikea. Pekka oli sekä halukas että vastaan, Paula taasen tekisi saman päätöksen, mihin Pekka päätyisi. "Olisihan hän meille jotenkin tuttukin, vai sekö sinua painaa?" "No ei se, toinen seikka painaa, en osaa sanoa, tähän täytyisi ottaa useampi henkilö mukaan ratkaisuun pääsemiseksi. Enkä tiedä haluanko sellaista. Tähän saakka olemme kaksistaan kaikesta päättäneet, nyt siihen tulisi ulkopuolisia." Kyllä Paula tämänkin ymmärsi.

Vuosia kului. Olivat käyneet Helsingissä moniaita kertoja kaksistaan. Aina mentiin toiveikkaina ja taas petyttiin. Tämä alkoi raastaa molempia. "Ei tästä mitään tule, kai meidän on pakko tyytyä osaamme. Ei kaikilla ole lapsia, tälläkään kylällä." "Totta on, meidän täytyy keskeyttää tämä tuloksettomana." Enää ei itketty. Niiden aika oli mennyt jo ainaisiin pettymyksiin. Hirveän kolon se aiheutti.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Opetusta ja maanviljelyä -70 l




Kiivaat kevään hetket



Kuudes luokka Stormissa. Kairavirran Esko johtajana. Lumien sulaminen, peltojen kuivuminen. Päivät olivat kuin lämmin sumuharso, oppilaat olivat valmiina tekemään kaiken, mistä ope vain vihjaisikin. Opetus kulki kaksisuuntaisesti. Oppilaat antoivat kaiken sen takaisin, mitä ope tarjosi. Vahva side oli syntynyt ensimmäisestä tunnista alkaen. Luokka oli pieni, parikymmentä tyttöä ja poikaa. Istumajärjestyksestä saattoi opetella kaikkien nimet seurantatunnilla, jonka oma opettaja piti ennen vuoden virkavapaata. Päästyään yksin luokan eteen seuraavalla tunnilla luetteli uusi ope yksitellen kaikkien oppilaitten nimet, kertoi tuntevansa joidenkin isosisarukset. Kuuntelu oli hiljaisuutta ja ihmettelyä oppilailta. Samanlainen luottamus säilyi lukuvuoden ajan. Useat oppilaat olivat paikallisten maanviljelijöiden lapsia, joiden vanhemmat ope tunsi tai ainakin tiesi.
Kevät eteni äestämiseen. Pekka oli ostanut hankkijalta lautasäkeen. Oli kuulemma tullut el.lääk. Nurmelta Kylmäkoskelta. Sateisen kesän jäljiltä kotilohkolle jäi hernettä ja ohraa puimatta, niitä ei voitu kyntääkään. Kyllä sitä koitettiin, yhdeksäntoista tuumaisella yksisiipisellä siihen saakka kun jo toinen leikkuulautanen hajosi jäätyneen pinnan väännöstä. Keväällä soitettiin poliisilaitokselle pellon poltosta. Ohjasivat palokuntaan. ”Täällä palaa kohta kolme hehtaaria ohraa ja saman verran hernettä, voi näkyä savu Vammalaan saakka.” ”Polta pois vain, ei kai siinä ole talojakaan lähellä?” ”Ei ole, ja tuulikin on sopivasti Vammalaan päin.” Kahlatessaan kuivuneen hernemaan yli napsi isäntä palkoja käsiinsä ja tarkasteli herneitä. Toiset palot olivat homeisia, jotkut jopa syötäviä. Ohra oli punahomeessa. Jyvät olivat muutoin koossa ja kuivia. ”Hitto tällaista viljelyä, en kyllä ole yksin, koko maa kärsi viime kesän sateista, tuhot ovat valtavat. Kerrankin hallitus oli ajan tasalla ja järjesti erikoiskorvaukset kaikille kärsineille. Tikkua perään vaan.” Ritisten tulirintama alkoi edetä, herneet paukkuivat ja muodostivat valtavan savun, ohra paloi ja haisi mallakselle. Liekit kohosivat paikoin korkealle paksun savun sisältä laantuen taas nopeasti. Musta tuhka peitti hehtaarikaupalla tiluksia. Pari päivää, äes ajettiin pellon laitaan ja jauhaminen alkoi. Tunnin, kaksi, kolme isäntä istui huutavassa ohjaamossa, kiersi rinkiä, astui käännöksissä jalkajarrun päälle pyöräyttäen traktorin uuteen suuntaan. Lämpö kohosi kopissa, kone työnsi kupeet hehkuvina ilman kuumana ohjaamoon, täytyi avata ovea. Santamäestä isäntä tuli katsomaan miten kauan Pekka oikein jaksaa painaa yhtä kyytiä. ”Sinulla näyttääkin olevan oikein mullantekokone.” ”Kyllä tämä hyvin käy. Ei tästä muutoin olisi mitään tullutkaan. Jousipiikkiäes olisi voimaton tämän tiiliskivisaven kanssa.” Vuorossa oli kylvö. Kahden metrin Juko vaihdettiin äkeen tilalle, säiliöt täyteen siementä ja lannoitetta. Hehtaarit tulivat kylvöön. Hiukan ennen kahtatoista isäntä pääsi maate. Emäntä halusi vielä hetken aikaa lukea. ”Laita valo pois!” Ei vaikutusta. Salaman välähdyksenä isäntä hyppäsi ylös, sieppasi pöytävalon käteensä ja löi sen kahtia sirpaleiden lentäessä lattialle. Paula hyppäsi samaa kyytiä vuoteesta ja juoksi pirttiin. Pekka lakaisi sirpaleet ja hyppäsi traktoriin äes perässään ja alkoi jauhaa alapeltoa, nousi taloon aamukahville.
”Menes katsomaan komeroon, siellä on kuollut mies,” Kairavirran Esko pelotteli naisopettajaa, joka kurkkasi sinne ja kiljahti pelästyksestä. Pekka oli mennyt komeron hyllylle maate välitunnilla. ”Älä huuda siinä, en saa nukutuksi.”   ”Pekka on ollut kylvöillä läpi yön ja alkaa jo väsyttää.” ”Ei vielä mahdottomasti, ollaan puolessa välissä.” Luokassa oli kuvaamataidon tunti. Jaettuaan aiheet ope meni luokan perälle. ”Piirtäkää tämä tunti hiljakseen, ope menee vähän pitkäkseen pulpettien päälle.”  hyvin lapset tiesivät, mikä opettajaa niin väsytti, ja olivat aivan hiljaa ja piirsivät. Joku koetti kuiskaten sanoa asiaansa, heti kuului shhh. Pekkaa nauratti. Luokkaretki tehtiin Punkalaitumelle Vähä-Kirran talonpoikaismuseoon. Alkuselostuksen jälkeen oppilaat saivat aivan omaehtoisesti kiertää taloissa ja aitoissa. Ympäripyörivä kyläkeinu oli hurjassa käytössä, ylipyöriminen kiellettiin. Museolle saapui muita luokkia ympäri maakuntaa. Opettajat olivat helisemässä villien vekaroittensa kanssa. Pihatanhualla kuului kimeitä komennushuutoja sinne ja tänne. Stormin oppilaat eivät tarvinneet yhtäkään komentoa, päinvastoin he aina välillä katsoivat missä heidän opettaja liikkui ja koettivat arvata, mitä hän olisi sanonut, jos olisi sanonut. Koetti lähdön hetki. Pekka nappasi hernepillin rintataskustaan,  puhalsi siihen kerran keskellä tanhuaa, nosti kätensä ylös ja viitasi solaan päin. Stormin oppilaat siirtyivät juosten linja-autolle. Pekka katseli hymyillen toisten opettajien hämmästyneitä ilmeitä.
Sydänmaa tuli viimeisenä kylvöön. Sieltä pellon perältä, muhevasta mulloksesta täyttyi lippalakki mustaa höyryävää elämänantajaa. Traktori pörisi Juko perässään Riuttalle. ”Katsos Jussi, tässä on sinulle näyte oikeasta mururakenteesta, kun sitä viimeksi kysyit.” Jussi otti nauraen näytteen käteensä ja kippasi sen ikkunalaudalla olevaan kukkaruukkuun. ”Kyllä se hyvältä näyttää. Tulisitko minulle vähän talkoisiin etukuormaajan kanssa. Ajettaisiin paskaa tuolta Myllymaasta. Minä perustan tähän hehtaarin mansikkamaan.” ”Jo vain tulen, mutten enää tänään.” ”No ei hitolla, ei sellaista kiirettä olekaan, tänä kesänä perustetaan ja vasta ensi keväänä istutetaan taimet.” Mäkisen Eilakin oli tullut ulos rappusille. ”Hei Pekka, tulettekos meille vielä kahville?” ”Ei millään, minä olen kylvänyt kolme vuorokautta putkeen, minun on mentävä maate.”

torstai 19. huhtikuuta 2012

Pikkubussi ja Jukolan viesti -70 l




Volkkarin loppu ja uusi elämä



Epäonnisen konserttimatkan johdosta Vettenrannalle viety auto ei ollut aivan elonsa päässä. Tapsan mielestä vihreän kori kannattaisi pelastaa. Moottori oli loppu. Pekka lähti Järvisen autokauppaan. Hän oli nähnyt siellä ulkona pikkubussin. Tommi ei ollut onnistunut koskaan myymään hänelle mitään, ei ollut tosin koskaan ostanutkaan.  125 cc Tähteä oli kysynyt myydäkseen. Tommi totesi, ettei hän tee sillä mitään.
Ville oli vuokrannut perheelleen kesämökin Ylistenjärveltä. Siellä he oppivat ravustamaan. Vuokranantaja asui itse kesänsä toisessa mökissä. Hän, kansakoulunopettaja Salo Salosta ravusti kesäisin ammatikseen. Hänen saaliinsa olivat hirmuisia, tuhansia, kymmeniätuhansia rapuja. Olivat kerran puheissa isännät keskenään. Salo kertoi illalla saapuvista ostajista. Mökillä hän kertoi, että illalla Salo saa kovaääniset ostajat, Järvisen Tuomo perheineen. Pimeän laskeuduttua kuului tieltä puhetta. Se liukui lähemmäs ja voimistui, mökin kohdalla kailotuksesta sai selvää joistain sanoista, äänet vaimenivat taas.  Vajaan tunnin kuluttua sama toistui, Kiljusten herrasväen marssi rapujen kanssa ohi nukkuvan mökin. Ei viitsinyt Pekka muistuttaa tästä vuosien takaisesta kysyessään Tommilta Volkkarista. ”Saako sen käyntiin?” ”Kyllä, siihen on asennettu vaihtomoottori.” ”Minä sitä jo katsoinkin, muutenhan tällä ei tee mitään, mitäs tahdot siitä?” ”Kolmesataa markkaa.” ”No voi saamari , kun laitoit sopivan hinnan. Kai minun on nyt sitten sinulta kerrankin ostettava.” Tapsa lupasi vaihtaa moottorin aamuksi, oli meno Helsinkiin. Vihreä oli taas voimissaan, Pekka oli ajamassa Punkalaitumen ja Murronharjun kautta. Roismalan ylämäessä alkoi kytkin luistaa. ”No piru, tää on säädettävä. Minä myöhästyn. Jos vielä hiukan koetan.” Yllättäen luisto alkoi vähetä ja loppui pienen päästä. ”Eipä ole tällaistakaan ennen sattunut, täytyy puhua Tapsalle.” Ajo kävi hyvin. Reissu tuli hoidettua.
 Savonlinnasta Ville soitti: ”Täällä on Manamansalon lopetettavasta postista vanha kassakaappi. Minä ostin sen urheilukerhon laskuun. Tulisitko hakemaan sen?” ”Älä, sehän on mielenkiintoista. Mitä se painaa?” ”Kolmesataa kiloa.” ”Millä me se saadaan kyytiin.?” ”Kyllä postin pojat nostavat.” Takaisin ajellessa auto oli vakaampi ajettava, alamäissä se rullasi vapaalla hyvin. Oli kyydissä muutakin sälää. Innanmaassa sälä nostettiin autotalliin. Kassakaappia ei yksin voinut saada minnekkään. Konserttimatkat jatkuivat. Sarkolan ahteessa alamäessä vauhti kohosi ja kohosi. Sitä olisi joku muu jo alkanut hillitä. Pekasta se oli tuhlausta. Kolme kuukautta kului. Vihreän runko katkesi rasitukseen. ”Tapsa kuule, sähän vaihdoit mulle sen volkkarin moottorin siitä pikkubussista.” ”Muistan sen, nytkö se täytyisi vaihtaa takaisin?” ”Mistä sä sen tiesit.?” ”Paula oli puhunut töissä.” Vaihto oli varmasti autoista helpoimpia. Viisi pulttia irti, bensaletku ja sähköjohdot irti, pakoputki irti ja siinä se oli. Pikkubussi oli siniharmaa. Siinä oli penkit takana kahdessa rivissä, yhdeksälle matkustajalle oli paikka. Kotona irrotettiin penkit, ne olivat vain parilla pultilla kiinni. Ne nostettiin autotalliin. Parkanossa oli käytävä. Volkkari kulki kevätroutaisilla teillä kuin hetekka. Siihen oli hankittava uudet iskunvaimentimet. Sen jälkeen auto kulki kaksikymmentä kilometriä nopeammin. Sillä uskalsi ajaa, kun se ei heijannut puolelta toiselle.
Virtasen miehet olivat harrastaneet suunnistusta kohta koko ikänsä. Tyrvään Kisa oli lähettämässä joukkueen Jukolan viestiin. ”Sinullahan on se pikkubussi, lähtisitkö viemään meidän joukkuetta sinne?” Osmon kysymys oli hieman yllättävä, Angelniemen Ankkurit sen sinä vuonna järjestivät. Ei sitä miettiä tarvinnut, Pekka oli valmis reissuun. ”Millaisen yöpymisen olet ajatellut, mitä tarvii ottaa mukaan?” ”Teltoissa me olemme olleet.” ”Ei helskutti, en minä sellaiseen ala. Minä lainaan Metsänpojilta puolijoukkueen teltan ja kaminan, pysytään lämpöisinä.” ”No se vasta olisi jotain.” Auto lastattiin täyteen reppuja ja matkalaukkuja, Penkit oli kiinnitetty uudelleen, miehiä poimittiin mukaan. ”Aja tonne kenkätehtaalle, pojat ovat kokoontuneet sinne.” Ajettiin läpi Vammalan. Roismalan risteyksestä käännyttiin Lauttakylän suuntaan. Pekka lisäsi vauhtia, auto alkoi täydessä lastissa hieman heijata. Pojat katsahtivat huolissaan kuljettajaa. Pienen hetken kuluttua Pekka oppi ottamaan heijauksen hallintaan, ajo vakaantui. Perillä oli valtava väenpaljous. Liikenteen ohjaajat toimivat tehokkaasti. Matkailuautot ja –vaunut ojhjattiin oikeille paikoilleen, katselijat ja kilpailijat omille alueilleen. Tyrvään Kisan joukkue sai hyvän paikan melko läheltä toimintakeskusta. Teltta oli pian pystyssä ja saman tien kaminassa tuli. Sisällä tuli miellyttävä olo. Illan lähdöt olivat jännittävät. Naiset pääsivät matkaan päivännäöllä. Mahdoton joukko heitäkin oli, vaan sitten vasta väkeä juoksi, kun miehet illansuussa aloittivat otsalamput kiiltäen rynnimisensä  pimenevään maastoon. Etummaisena juoksi rinnettä ylös kookas hahmo. Hän oli heti ottanut parinkymmenen metrin johdon, ja kasvatti kaulaa jatkuvasti. ”Mietaan Jussi painaa tavan mukaan aloituksessa edellä, hänelle se on muodostunut tavaksi.” ”On kyllä komeata katsella.” Rinne hiljeni, sadat juoksijat hävisivät näkyvistä, kisakylä hääräsi omiaan. ”Mennääs kisaravintolaan syömään.” Pekkaa alkoi hiukoa. ”Muistakkos sinä vielä, kun kisa oli Vaununperällä?” ”Oltiin me pikkupojat sitä katsomassa, sehän alkoi Sallin kallion kupeesta maatilan pihasta. Kisat olivat vielä pienet nykyiseen verrattuna. Oli sitä jännittävää seurata.” ”Mennääs vielä katsomaan paria tuttua tonne vaunualueelle.” Osmo tunsi valtavan määrän suunnistajia, kävelivät ja morjenstelivat. Koputus vaunun kylkeen, astuivat saman tien sisälle. Vaunu oli lämpöinen ja valoisa. ”Tällainen meidänkin on saatava, onpa tässä mukava matkustaa.” ”Kyllä kyllä, ovat vaan niin turkasen kalliita.” Juteltuaan palasivat omalle teltalle. Virtasen Matti oli pitänyt teltan lämpimänä. ”Olkaas te nyt kipinämikkoina, minä poikkean vähän syömään.” Klapit olivat järjestäjien hankkimat, niitä ei toennut tuoda mukanaan. Ensimmäinen vaihto lähestyi, kakkososuuden juoksija lähti vaihtoalueelle, Matti palasi syömästä. Pojat lähtivät seuraamaan vaihtoa. Yö kului, kilpailija toisensa perään lähti matkaan, juosseet palasivat telttaan nukkumaan. Pekka oli asettautunut taltan sivulle pitkäkseen, kolmatta vaihtoa ei hän enää nähnyt. Miesten hälinä ja edes takaisin kulkeminen ei häntä häirinnyt. Kuorsaus vain kuului. Auringon noustua viesti jatkui. Voittajajoukkue saapui maaliin perässään muita. Kisan miesten kilpa meni keskipään jäljessä. Juoksu ja suunnistus ei oikein sujunut, Viimeisenä matkaan suunniteltu Hannun juoksu jäi tekemättä. Keskeytys oli tuloksena. Tavarat pakattiin autoon. Mieliala oli pettynyt, etenkin kuljettajalla. Muut toipuivat nopeasti, urheilua kaikki vaan oli.

Sattumuksia konserttimatkoilla -70 l




Konserttimatkoja

Posion Ullan lupaus antaa viulutunteja Pekalle johti laajempaan musiikin harrastukseen mikä oli alun perin ollut tarkoituksena. Nuottien valinta ja harjoitukset olivat tietenkin opettajan harteilla. Soittoharjoituksiin tuli mukaan klassisen musiikin taitajien varhaisimpia töitä. Ne oli tunnistettavissa aivan toiseen luokkaan kuuluviksi kuin laulukirjan kappaleet. Toki niissäkin oli alussa aivan tarpeeksi tekemistä. Tampereen Kaupunginorkesteri esiintyi Tuomiokirkossa. Ulla oli houkutellut oppilaansa mukaan. Hän oli yllättäen aivan oudossa tilanteessa, eikä tiennyt mitä tuleman pitää. Varmuuden vuoksi ostettiin Ilta-Sanomat, saattaisi sitä sitten lukea, jos musiikki ei kiinnostaisi. Permannolla istuikin sitten yksi mies, joka lehteä luki. Aluksi ennen konsertin alkua, sitten konsertin aikana, alkupuolella soitettiin uudempaa musiikkia. Äkkiä olikin laitettava lehti pois. Musiikki muuttui puhuttelevaksi, siihen täytyi keskittyä. Konsertin jälkeen Ulla kysyi, mistä osasta Pekka oli pitänyt eniten. Kuultuaan vastauksen hän totesi: ”Sinä siis pidät klassisesta musiikista.” Hiukan oudolta sanat kuulostivat, mutta niinhän se taisi olla. Tämän kerran jälkeen hän seurasi kaikki konsertit kahden vuoden aikana. Silloin soitettiin vanhalla ylioppilastalolla.
Riuttan Jussi alkoi kiinnostua Pekan musiikin harrastuksesta, sanoi usein, ”Mitä sinä siellä istut. Kuuntelet sellaista musiikkia, jota vain harva kuuntelee. Kyllä rocen roll sentään on jotain, kuuntelijoita ympäri maailmaa miljoonia ihmisiä.” ”Lähdepä mukaan joku kerta, minä hommaan sinulle lipun.” Niin oltiin matkalla kohti Tamperetta Volkkarin vihreällä pakettiautolla. Ennen Sarkolan ahdetta se sammui. Molemmat kampesivat ulos autosta, moottoritilan kansi auki. ”Ensin katsotaan, tuleeko virtaa kynttilään. Tulppa irti ja pieni nykäys startilla. Näyttää tulevan. Sitten katsotaan kaasutin, tuleeko bensaa. Kuivalta näyttää, taitaa olla putki taas tukossa.” Pekka oli näitä joutunut aiemminkin tekemään. ”Kyllä sinä aivan oikein teet diagnoosia,” tuumi Jussi vieressä. Konserttiin kerittiin, istuttiin vierekkäin ja kuunneltiin. ”Olihan se ajoittain aika hienoa, yleisö ainakin oli aivan fanaattista.” Tämä oli Jussin tuomio.
Näillä matkoilla oli myös oppikoulumme opettajia. Hannikaisen Alpo oli vakiovieras, Kylmälän Hellä, Jalosen Sirkka, Erkkilän Salme kävivät yhdessä, mukana oli muitakin vaihtuvia jäseniä.
Pekka sai puhelun. ”Sinä kun käyt siellä Tampereella konserteissa, niin voisinko minä päästä sinun kyydissäsi ensi perjantaina?” ”Tottakai, missäs sinä asut?” ”Kirkkokadulla lähinnä kirkkoa.” ”Samalla kadulla kuin minäkin aikoinani, minä tulen tuntia ennen siihen eteen.” Naisihminen laskeutui kerrostalon portaita nähdessään Volkkarin putputtavan talon eteen. Hän astui autoon, kiipesi ohjaamoon, tervehti ja tyrmistyi. ”Terve, minä en olekaan ehtinyt siivota tätä autoa, anteeksi vaan.” Pekka pyyhkäisi kädellään pölyistä kojelautaa. Tulija oli pynttäytynyt koreaksi konserttia varten. Eihän siinä kopissa nyt sikoja oltu kuskattu, vaan olisi se voinut olla siistimpi. Maatalossa töiden lomassa vaan ei tällaiseen oltu kiinnitetty huomiota. ”Ei se mitään, mennään nyt vaan.” Volkkarilla oli kepeä lasketella sataakahtakymppiä, Nokia, Pitkäniemi, Puutarhakaupunki, moottoritien lopun liikennevalot jo näkyivät, kun auto sammui. Vapaalla päästiin vielä sata metriä, sitten oli ajettava tien sivuun. ”Nyt en osaa sanoa heti, missä on vika, meidän on parasta kävellä tuonne huoltoasemalle, se näkyy tähän.” Kyytiläinen ei valittanut. Pian siitä kopsuteltiin aseman pihaan. ”Minä menen soittamaan taksin, odota hiukan.” Sisältä saattoi soittaa, taksi tulisi heti. ”Kuules, minun autoni jäi tuohon moottoritielle, ehtisitkö hinata sen tänne huoltoaseman pihaa?” Voi harmi, minä olen yksin töissä.” ”No kiitos kumminkin, minun täytyy jo mennä.” Taksi  kaartoi yliopiston eteen kymmentä minuuttia vaille seitsemän. Paikoilleen he ehtivät yhtaikaa orkesterin kanssa. Musiikki ei saanut valtaansa Pekkaa, harmitus oli suurempi. Samalla oli mietittävä, miten tästä kiipelistä selvitään. Taksimaksun hän oli maksanut, mutta se olisi liian kallista Vammalaan saakka.” Mihin minä tuon viehättävän seuralaiseni saatan, ei kait auta muu kuin kysyä opettajien porukalta, mahtuisiko hän heidän autoon.” Väliaika, mentiin lämpiöön seisoskelemaan ja juttelemaan. Pian Pekka huomasi opettajat. ”Iltaa, mukava konsertti, tekin olette uskollisesti paikalla. Me tulimme kaksin minun autollani, mutta se hyytyi tuonne Pispalaan. Minun täytyy hoitaa se pois sieltä, olisiko teidän autossa tilaa kotimatkalle, hänen on nyt ilman kyytiä.” Katseet risteilivät toisesta toiseen. Suunnaton harmistus näkyi seuralaisen kasvoilta. ”Mikähän konkelo tähänkin sitten oikein liittyy, ei niistä voi koskaan tietää,” mietteet risteilivät Pekan päässä. Onneksi opettajien autossa oli tilaa. Nyt jäi aikaa ajatella omaa kohtaloa ja autoa. ”Ei se paljon arvoinen ole, minä luulen, että siinä on valunut öljyt pellolle ja moottori meinasi leikata kiinni, ties vaikka olisi pysäyksen jälkeen leikannutkin. On siinä kuitenkin vielä kori kohtalaisessa kunnossa, kait se kotiin raahataan. Minä soitan Antille, tulisiko hän vähän helppimään, mistäs täältä voi soittaa.” Asia ratkesi, Antti lupasi, mutta sanoi Ullalla olevan auton. ”Tule Ullan kanssa tänne konsertin jälkeen, niin mennään yhdessä.” Ullaa nauratti Pekan touhut. ”Vai oikein kaksistaan konserttiin, heh heh. Ei ollut oikein romanttinen loppu.” ”Ei sen pitänytkään, ja kait siinä kaikki alutkin loppuivat, kun hän astui paskaiseen autoon, minkäs teit. Hoopo mikä hoopo.”
Oltiin tultu moottoritielle Volkkarin kylkeen. Pekka kyllä olisi ajanut suoraan autolle liikennettä vastaan. Lakimiehelle se ei sopinut. Hinausmatka oli lyhyt, auto seisoi huoltoasemalla. ”Mitäs sinä nyt meinaat tehdä, saako sitä millään käymään?” ”Katotaan nyt ensin tikusta, onko siellä öljyä.” Tikku oli kuiva jo ensimmäisellä nostolla, eikä siihen saatu tartutettua moottorista tippaakaan. ”Minä menen ostamaan öljyä, katotaan sitten.” Auto sai voiteluaineensa, Pekka hyppäsi ohjaamoon ja koetti pyöriikö moottori. Vruuumm, sininen savu leijui ympäriinsä. ”Meinaatko nyt sitten päästä tällä kotiin saakka?” ”Kyllä se kulkee, kun vaan öljyä piisaa, mä lähden heti, kiitti ja morjens.” Volkkari kulki hyvin, nopeus nousi Tottijärven risteyksen jälkeen sataseen. ”Voi piru, olisi kait pitänyt ottaa varaöljyä mukaan ja tarkistaa välillä. Nyt se on myöhäistä.” Kärppälänjoen jälkeen moottori leikkasi totaalisesti kiinni, siinä ei enää auttaisi mikään öljy. ”Paskat, olkoot tässä, minä liftaan kotiin.”
”Pekka täällä moro, mulla leikkasi Volkkari  eilen konserttimatkalla Ellivuoren tiehaaran paikkeille, ehtisitkö hinaan sen meille. Ei kun viedäänkin se Vettenrannalle, on siinä Uosson likellä, ammattikoulun vieressä.” ”No kyllä mä tulen, mutta konserteissa käynti näyttää olevan kerta kerralta vaikeampaa,” Jussi nauroi puhelimeen

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Puinnilla -70 l




Viljan puimista ja kuivatusta



Märkänä syksynä kuivurit olivat aina kuumina. Isännät, joilla ei ollut omaa kuivuria joutuivat sopimaan kuivatuksesta muiden viljelijöiden kanssa. Pekka sai myytyä Osuuskauppa Sastamalalle osan sadostaan. Lehdon Jussi kävi puimassa. Silloin ei hänellä vielä ollut talon isännyyttä. Mentiin Sydänmaalle puimaan kiiruusti pieneen sateen rakoon. Puimuri säksätti kauraa pellon reunasta aloittaen, säiliö alkoi täyttyä. Niin saattoi ajaa traktorin ja peräkärryn puidulle lohkolle. ”Sun olisi edullisempaa ajaa minun rinnalla, voisin puida ja tyhjentää samalla.” ”Oukkei, minä ajan.” Kärry tuli täyteen, kuivuri oli sovittuna Innilän Pekalla. Kotona käydessään Pekka sai tiedon puhelusta Jussille. ”Jussin kotoa soitettiin, puimuria tarvitaan kotona.” ”No voi saamari, mutta mikä mun auttaa. Parempi olisi ollut, jos en olisi poikennut, olisi saatu Sydänmaa puitua.” Kärryyn saatiin vain yksi kolallinen puimurista, Jussin oli keskeytettävä ja lähdettävä pellolta. ”Tämä nyt on harmillista, mutta vielä ei ole varaa ostaa omaa puimuria, mahtaisiko Jokisen Antti tulla ajamaan loput.”
”Antti puhelimessa.” ”Pekka täällä terve, kuule, Jussi joutui lopettamaan puinnin meillä kesken, olisiko sinulla mahdollisuutta tulla meille puimaan?””Mä olen omani jo saanut puiduksi, mutta hae multa puimuri ja aja ite. Mulla on suulin korjauksen kanssa tekemistä, pojat ovat apuna.””Minä tulen heti, moi.”
Kallialasta lähti vihreä puimuri liikkeelle, santatietä kohti keskustaa, Uosson risteyksestä asemalle päin, ohi Liekorannan, yli radan ja pitkin Putajan tietä. Nuupalan kylä jäi taakse, Vaununperän tiehaara, Kankaan tilan sivuitse Mustanojan Pentin tasalle. Siitä poikkesi pieni yksityistie oikealle, pikkuinen mäki ylös ja Sydänmaan pellot olivat edessä. Markuskin oli tullut seuraamaan puintia ja ajamaan traktoria. Tasaisella pellolla se sujui hyvin kunnes tuli vastaan peurojen syöntipaikka. Siinä ei enää juurikaan jyviä laariin satanut. Peurat olivat riipineet jyvät tarkkaan. Läpi siitäkin oli ajettava, syönnökset olivat laikkuja siellä täällä. Varsinaista haittaa ei syönnöksistä ollut, mutta tallaaminen ja paskominen aiheutti töitä. Markus käveli koneen perässä, ja syöksähti ajajan luo. ”Kuule, seuloilta tulee lauttana jyviä peltoon.”
”Älä perkele, mä toppaan ja ajetaan seulat puhtaaksi.” Pekka jätti koneen paikoilleen isoilla kierroksilla, jotta koneen sisälle mennyt viljasato tulisi puitua, ja käveli sitten perään katsomaan.
”Tjaa, olisi ollut viisaampaa pysäyttää kone ensin, täällähän on peuran paska tukkinut seulat.” Pienen putsauksen jälkeen puinti jatkui. Vetisimmillä saroilla oli oltava varovainen, ettei puimuri jäisi kiinni. Keskellä sarkaa kantoi hyvin, mutta alapäässä ojien vierellä oli vekslattava, ettei pyörä uponnut ojaan. Markus lähti viemään kuormaa Innilään. Palatessaan hyppäsi kuskin pukille.
”Kuule, tuo siltarumpu petti mennessä. Kyllä minä siitä pääsin vauhdilla, mutta ei siitä enää kuorman kanssa pääse.”
”Pettivätkö renkaat siinä?”
”Petti ja lakosi sivuille.” Rumpu oli tehty vanhoista kuorma-auton renkaista. Ne oli upotettu ojaan pellon tasoa syvemmälle, sidottu rautalangoilla toisiinsa. Päälle oli tuotu lautoja, sitten koko rumpu oli peitetty maalla. Kotona oli samanlainen viritys navetan takana. Se oli pelannut hyvin, muttei siitä viljakuormien kanssa oltu ajettu. Puintia jatkettiin ja saatiinkin viimeistä kahta sarkaa lukuun ottamatta jyvät kärrylle. Siinä ei ollut kunnollista sarkaojan ylityspaikkaa, märkä oja imaisi kuivurin renkaat sisäänsä. ”Voihan halvattu, nyt minä sain Antin puimurin kiinni, ei tämä kyllä lähde kuin kaivurilla. Traktorin perässä on täysi  kuorma, eikä sen vetovoima riitä raskaalle puimurille tyhjänäkään.” Pekka hyppäsi pellolle ja lähti kävellen kotiin soittamaan, matkaa oli suoraan peltojen poikki kilometrin verran.
”Osmo”
”Pekka moro, olisko sulla aikaa kaivurin kanssa, mulla on puimuri kiinni Sydänmaalla?”
”No täytyy tulla, nyt hetikö?” Markus oli tällä välin koettanut saada rumpua kuntoon, mutta ei siitä käsipelillä mitään tullut. Kaivuri siinä tarvittiin. Osmo ajoi Vammaksen metsäkappaleen kautta viimeiselle lohkolle.
”Sinä oletkin saanut tämän jo puitua melkein. Laitan kettingin kiinni kauhaan ja puimuriin. Kyllä se siitä nousee.”
”Katotaan ny, mihin se voidaan kiinnittää, ettei hajoteta Antin konetta. Käviskö se tähän, pyörän akseliin?” Kettinki oli kiinnitetty, kaivurilla oli tassut maassa, Pekka nosti leikkuupöydän yläasentoon, ja antoi pyörille vauhtia. Käden heilautus, ja Osmo veti puimurin ylös ojasta.
”Kiitos taas, näitä nyt minulle sattuu, en ennen olekaan ollut puimurin päällä. Ehditkö varttua muutaman minuutin, niin saan puitua loput lavalle.”
”Kyllä mulla täsä aikaa on, pui vaan.”
”Meidän täytyy sitten mennä tuosta tilan pihan läpi. Siellä ei näy olevan ketään kotona. Tai eihän siellä enää asuta, käyvät aina välillä. Jouluna hakevat kuusen meidän metsästä. Olen katsellut jalan jälkien tulevan sieltä pienelle kannolle ja sitten takaisin.”
”Mene sinä sitten traktorilla edellä, mä tulen sitten perästä.” Pekka sai ajettua traktorin ja kuorman juuri talon ja navetan väliin, kun edestä tuli auto. Vihaisesti se pysähtyi kopin kohdalle ja sieltä tuli mies, joka tempaisi hytin oven auki.
”Helvetti sentään, ei tästä mennä, mitä tämä tämmöinen…” Samassa autosta nousi toinen, Pekka tunsikin hänet, vanha luokkakaveri Antti.
”Morjens, mitä Antti?”
”Mitä, tunnettekos te toisenne, no jaa sitten, mutta meidän täytyy päästä illalla vielä lypsylle, rumpua ei saa rikkoa.” Vimma lauhtui, kun tunsivatkin toisensa. Traktori jyrryytti varovasti yli siltarummun, hyvin meni. Perässä tuli Osmo. Pekka vei kuorman Innilään. Tavatessaan taas Osmon hän kysyi: ”Menikö hyvin, kestikö rumpu?”
” Kyllä se kaivurin alla sortui."

Lapin vaellus -1964




Saariselän vaellus



Kosken Lauri kyseli Metsänpojilta minne päin Lappia olisi mieli. Hän lupasi järjestää ja selvittää matkat, kohteet ja kartat. Miten sinä vuonna mieli paloikin kaikilla Saariselälle. Olimme lukeneet Kemppaisen erätarinoita noilta alueilta, ja se kiihotti mieltämme, löydämmekö Paratiisikurun. Siitä oli valokuva hänen kirjassaan, mutta ei sijaintitietoja. Hän halusikin sen pysyvän piilossa, ainakin suurimmilta kävijäjoukoilta. Kirjoitukset olivat saattaneet mielemme samaan suuntaan. ”Saariselälle sitten, kovin olette yksituumaisia.”
Härmän Pentti, Aaltosen Seppo,  Jokisalon Hannu ja minä istuimme junassa matkalla pohjoiseen. Olimme jokainen hankkineet tätä matkaa varten reppu-uutuuden, rinkan. Tämäkin oli Kemppaisen vaikutusta. Rinkassa tavarat pakattiin korkeaan selän muotoiseen reppuun, jonka ylimmät osat tulivat jopa yli pään. Sinne pakattiin yleensä makuupussi. Sepon isä oli ollut Saariselällä vaeltamassa, hän näytti meille pojille diakuvia valkokankaalle kotonaan. Maisemat olivat komeita. Matkan varrella olisi yöpymistä varten muutama autiotupa, meillä oli louevaate mökittömiä paikkoja varten. Punnitsimme reppumme täydessä lastissa, ne painoivat 25 – 28 kg. Kauko Aaltonen kertoi kahden viikon vaelluksestaan, jonka alussa hänen reppunsa painoi 36 kg. ”Silloin kyllä aivan kädet tikuttivat rinkan painosta ensimmäisinä päivinä.”  Minusta tuntui, että viikon vaellus sopii minulle hyvin. Koko yön matkustettuamme saavuimme Rovaniemelle. Vuosi oli 1963.

Linja-autoasemalla vaihdoimme bussiin, sillä pääsisimme perille Laanilaan. Sodankylän jälkeen näimme ensimmäiset tunturit, Nattaset. Taivaanrannalta kohosi kolme pyöreähköä lakea, pian sen jälkeen ajoimme tieltä pienen mäen päälle oikealle Laanihovin pihaan. Iltapäivä oli jo pitkällä, me nostimme reput selkään, laitoimme kumisaappaat jalkaan ja painelimme menemään kohti Rumakurua ja siellä olevaa vanhaa kämppää. Maasto oli helppokulkuista mäntykangasta, polku johti vähäistä kurua pitkin, oikealle jäi Kiilopää. ”Kas, tuossa se jo onkin, äkkiä meni kymmenen kilometriä.” ”Miellyttävän näköinen matala kämppä, saadaan ilmeisesti olla omalla porukalla.” Tyhjä oli, asettauduimme pedille, joka oli leveä laveri toisella seinustalla. Söimme eväitämme, näkkileipää, päälle sulatejuustoa ja tietenkin keitimme teetä.
Porot herättivät aamuun naksuttelemalla aivan kämpän seinän viertä menemään. Nousin ja sain ensimmäisen porokuvani. Olimme pääsemässä syvälle erämaahan, reput kantoon ja eteenpäin. Olimme sopineet suunnistamisesta vuoropäivin, nyt oli Sepon tuuri. Tarkoituksemme oli mennä Sokostille, tuolle Saariselän komeimmalle huipulle. Seurasimme joen kulkua syvällä hiekkakanjonissa, puolelta päivin pysähdyimme tauolle ja syömään. Rinteellä oli keloja luokonaan, niiden käkkyräisten oksien päistä taitoin nuotioon tarvittavat kalikat. Keittelimme ravitsevaa soppaa, jonka olimme tuoneet pulverina etelästä. Vettä lisäämällä siitä sai oivan evään. Lisänä tietenkin näkkäriä ja Koskenlaskijaa päälle. Siinä hetken levätessämme aloitimme Hannu ja minä hyppiä hiekkatörmältä alas. Tussahtaen kumisaappaat vajosivat rinteeseen pehmeästi. Muutama muukin hyppy täytyi tehdä, aina entistä pidemmälle. Tulimme melkoiselle koskelle, sen yli oli rakennettu kahdesta vierekkäisestä tukista silta jyrkältä kalliolta toiselle. Alavirta kohisi kuohuissaan mutkitellessaan kallioiden välissä. Astelimme varovasti reput selässä yli. Huokaisimme tässä hetken, otin muutaman valokuvan. Sitten kaivoin repusta köyden, palasin sillan keskelle. Sitaisin köyden tukkien ympäri ja laskeuduin sen varassa sillan alle heilumaan. Pyysin sitä ennen Penttiä ottamaan siitä kuvan. Hain tuon kuvan, ja totesin siinä olleenkin kolme vierekkäistä runkoa, melkoisen kapeita. Kauniit mäntykankaat jatkuivat, kunnes maasto muuttui alavammaksi. Männyt loppuivat, koivut valtasivat alaa ja maasto vetistyi. Seppo alkoi tapansa mukaan pohtia kartta kädessään. ”Olemme nyt tässä, ja reitti vie tuonne. Mutta jos me olemmekin tässä, niin reitti vie tuonne toiseen suuntaan.” Kävimme muutkin vilkaisemassa, mutta annoimme Sepon hoitaa ratkaisun. Jatkoimme puron laitaa. Se luikerteli kirkkaana menoaan varjoisana puiden kaartuessa sen yli. Meidän täytyi päästä puron yli. Eteen tuli kaatunut koivu, joka tarjosi meille pääsyn toiselle puolelle. Ensimmäisenä mennyt jätti rinkkansa lähtörannalle, jos silta pettäisi. Kyllä se kesti, kaikki pääsivät kastumatta yli. Siinä oli myös virrassa iso tukki. Seppo sai päähänsä koettaa sen kanssa ylitystä. Hän riisuutui alastomaksi, asettautui paljain jaloin rungon päälle ja alkoi sestoa itseään eteenpäin. Hyvin se onnistui, ei mulannut  Seppokaan.  Maasto muuttui soiseksi, puro lirui matalana mutaisessa maassa. Taas se oli ylitettävä. Tällä kerralla me kahlasimme. Riisuimme pitkät housumme ja saappaamme. Litisevä oli ylityksemme. Hannu ei viitsinyt ottaa housujaan pois. Kyllä siinä puntit polviin saakka kastuivat. Ilta alkoi häämöttää. Seppo pysähtyi ja alkoi tuumia. ”Jos me olisimme silloin alussa olleet tuossa, niin sitten, mutta kun jos me olimmekin tässä, niin nyt me olemme eksyneet.” Sillä selvä, kenelläkään ei sitten ollut mitään tietoa olinpaikastamme. ”Ei tässä ole mitään, meillä on evästä viikoksi, kalastaakin voidaan, seurataan nyt vaan tätä uomaa, mutta mennään samalla…” Pieni neuvottelu, ja edessä oli seikkailu. Tuntien kuluttua tulimme santatielle. Se oli yllätys, eihän täällä mitään teitä pitänyt olla. ”Jahas, tietä pitkin nyt, että pääsemme kartalle.” Muutaman kilometrin päästä tuli komea silta yli joen, ja sen vastarannalla oli hirsinen sauna ja törmällä metsäkämppä. Emme tavanneet ketään sieltä, keittelimme iltapalaa ja menimme saunaan maate. Heräsimme oven ryskytykseen aamulla. ”Olemme partiolaisia vaelluksella, odota hetki niin päästän salvan auki.” ”Ei mitään hätää, tulkaa sitten tuonne kämpälle kun kerkiätte,” kuului ystävällinen vastaus. Sisällä selvittelimme olinpaikkamme, meidän kartta ei ylettynyt aivan tänne saakka. ”Huilatkaa tässä, tuolta tulee kohta traktorimies. Hänellä on menoa teidän reittinne suuntaan. Pääsette lavalla. Niin tapahtui, kiitimme avusta ja jatkoimme saloille.
Sokostin nyt jätimme, suuntasimme seuraavalle kämpälle. Siellä oli ensimmäistä kertaa muitakin retkeläisiä kämpän täysi. Me levittelimme louevaatteemme nuotion äärelle. Siinä tarinoimme yhdessä toisten kanssa, kyselimme retkistä ja aikomuksista. Sisälle nukkumaan mahtui ainoastaan Hannu, ja hänellekin oli paikka vain kahden vierekkäisen parrun päällä. Eihän siinä voinut edes nukkua kuin selällään. Me muut nukuimme vaatteen alla vettä hiljalleen vihmoessa ja nuotion aluksi valaistessa ja lämmittäessä. ”Kyllä nukkui teidän kaverinne kauniisti liikkumatta parrujen päällä koko yön.” Yksi miehistä kertaili yön kulkua. Reittimme alkoi kääntyä takaisinpäin. Rautulammen turvekammi oli yksi kiintopisteemme. Sitä ennen yövyimme maastossa tulilla. Rinkka alkoi jo keventyä mukavasti. Kulku oli helppoa, hiertymiä tai venähdyksiä ei ollut kiusaamassa. Rautulammen paikkeilta näkyisi jo Kiilopää ja pohjoisempana oleva Saariselkä. Mietimme hiukan reittivalintaa. Hannu ja Seppo halusivat käydä Kiilopäällä, Pentti ja minä tyydyimme Rautulampeen ja sieltä Laanihoviin. Näin joukkomme hajosi kahtia. Päästyämme lammille aloimme kalastaa rautuja. Tiesimme lukemastamme, että raudut iskevät hyvin syöttiin, mutta rannalla ei saa tömistellä. Silloin syönti loppuisi. Meillä oli kummallakin yksi lasipullo mukana, kelalla siimaa ja rasiassa pyörivä litka sekä muovinen painopallo. Siima kierrettiin pullon ympärille ja siiman loppupäähän kiinnitettiin painopallo, joka ensin täytettiin vedellä. Viimeiseksi viehe. Lähestyimme varovasti lammen reunaa. Otimme siimaa oikeaan käteen, pullon vasempaan, ja ilmassa muutaman pyörityksen jälkeen sinkosimme vieheen menemään. Samalla siima juoksi sulavasti pullon ympäriltä, peukalolla sitä hieman ohjaten. Isku tuli miltei heti. Kaunis pieni kiiltäväkylkinen rautu. Sama toistui molemmilla. ”Tämähän on helppoa,” tuumi Pentti ja veti taas sellaisen kaksi- kolmesataa grammaisen kalan rannalle. Siima oli tieten kierrettävä pullon ympärille ennen uutta heittoa. ”Katsos, saamme seuraa.” Vastarannalle oli tullut kolmen miehen joukko. Laskivat reput maahan ja ottivat virvelinsä esille. ”Onko tullut mitään?” ”On.” Minua harmitti heidän kovaäänisyytensä. Arvelin saaliin tulon loppuvan. Niin tapahtuikin, kun miehet olivat tömistelleet rannalle ja kailottaneet. Eivät saaneet mitään. Meillä oli saalis jo otettuna. Perkasimme ne ja laitoimme pakkiin vahvan suolan kanssa. Arvelin vieväni etelään kalat. Turvekammi oli matala maja. Hyvin me sinne kaksin mahduimme, nukuimme aamuun heräilemättä
.” Seppo ja Hannu ovat varmaan kohta kiipeämässä Kiilopäätä, täältä on sinne aika matka. Meidän suuntamme on ohi siitä pohjoiseen, lähdetään taivaltamaan.” Maasto oli helppoa, mutta Kiilopää oli kuluessaan ja lohkeillessaan tuhansien vuosien aikan tehnyt kulkemisen sen lähellä hankalaksi. Siellä oli kivenlohkareita sikin sokin ja rinteillä oikeaa rakkaakin. Suunta oli helppo pitää. Päämäärä miltei näkyi, vaikka kilometrejä kyllä oli päivän tarpeeksi. Laanihovista päin juoksi kylmä ja kirkas puro meitä vastaan. Sen rannalla oli äkkiä muutama mökki.  Yhden rappusilla istui pariskunta, aloittivat heti juttelun. Pyysivät meitä saunaan kuultuaan retkestämme. ”Kiitos, olisihan se kyllä mukava päästä saunaan ja pesulle. Tarjositte meille perunasoppaa syötäväksi saunomisen jälkeen. Minä haluaisin antaa teille siihen soppaan kalat.” Näin saatoimme hieman tulla vastaan heidän ystävällisyyttään. Retkemme oli saamassa hohdokkaan päätöksen. Saunassa oli kuumaa miellyttävää, laukaisi lihaksia. ”Mennääs sitten uimaan.” Pentti oli innokas, minä kävelin perässä. Joki oli kovin matala ja kapea. Löytyi siitä hieman sivummalta sellainen syvänne, johon saatoimme istahtaa ja kyllähtää. Olin kuulevinani ääniä ylempää rinteestä, en siitä välittänyt, jatkoimme melomistamme. Takaisin astellessamme nostin katseeni. Kas, siinä viereisen mökin sivulla ja katollakin oli aikamoinen joukko japanilaisia tyttöjä. Heillä oli kaikilla kamerat esillä, räpsivät minkä kerkisivät ja tirskuivat hillitysti. Saunan jälkeen menimme tupaan. Meitä odotti veteen tehty rautusoppa. Miten mehukkaalta se maistuikaan. ”Meillä isäntä haluaa kalasopan aina ilman maitoa tai kermaa.” ”Kyllä olikin osuva valinta, tämä on todella hyvää, monet kiitokset.” Ilta oli pitkällä kun kävelimme Laanihoviin ja respaan. ”Olisiko teillä jossain siivouskomerossa tilaa kahdelle vaeltajalle?” Kyselin toivorikkaana yösijaa. Aamulla lähtisi postibussi kohti Rovaniemeä. ” Voi, kyllä meillä on aivan täyttä, mutta saunan eteiseen päästän teidät, jos sellainen kelpaa.” ”Totta kai se kelpaa, menemme sinne sitten, kun saunojat ovat poissa.” Saunapuhtaina menimme siksi aikaa Pentin kanssa ravintolaan kuluttamaan aikaa. ”Otatko mitään, minun mieleni tekee lakkalikööriä?” Pentti tilasi saman. Aamulla tapasimme Sepon  ja Hannun ulkona bussipysäkillä