Ostos v. 1974

Sateisen kesän seuraus

Kuivurin rakennus valmistui, Salama ja Hannu lähtivät muihin töihin, varusmiehet takaisin armeijaan. Tilatut koneet saapuivat, Pämpiltä vaakaelevaattori, Hankkijalta pystyelevaattori. Kaatomontun perään valettiin elevaattorille oma syvennys. Sinne Pekka pulttasi kiinni alaosan nostokoneesta. Lähetyksessä oli vielä putket ylös ja alas, hihnaa monta metriä, nostokuppeja irrallaan kymmeniä sekä pultit niiden kiinnittämiseksi hihnaan. Kaiken ylimmäksi tuli torniin valuraudasta tehty jakopää. Siitä voitiin säätää mihin vilja menisi. Yksi päivä meni istumisessa ja kuppien kiinnittämisessä hihnaan. Työ oli yksitoikkoista pultin paikoilleen laittoa ja mutterin vääntämistä. Tuli se valmiiksi, hihnan sovitus punaisiin putkiin, sekä ylhäällä että alhaalla oli kuulalaakeroidut kääntöpyörät, joiden yli hihna kulki. Työ oli kevyttä, siihen asti. Jäljellä oli jakajan ja sähkömoottorin hilaaminen torniin. Ne olivat yhdessä köntissä ja painoivat niin paljon, että ensin näytti olevan mahdotonta yksin sitä hilata ylös. Salama oli kyllä tehnyt hyvät tikapuut, niitä myöden Pekka kiskoi jakajan tornin ensimmäiselle tasolle. Siihen loppuivat tikkaat, ylös oli vielä matkaa miehen mitan verran. Käsivoimat eivät riittäneet suoraan nostoon, paikallaan pitelemiseen ja kiinni pulttaamiseen. Pekka kiersi hamppuköyden kattotuoliin naulaamansa laudan takaa, toisen pään hän kiinnitti jakajaan. Alkoi hidas hivuttaminen, köydestä veto alaspäin ja kädellä tukien jakajaa ylöspäin liikkui lasti nykäyksittäin lähemmäs paikkaansa. Vielä täytyi ponnistaa kaikki voimat koneen pitämiseksi ylhäällä ja siirtämiseksi sivuttain sellaiseen kohtaan, että ensimmäisen pultin sai ruuvattua paikoilleen. Silloinkaan ei voinut vielä hellittää, täytyi saada toinenkin pultti toiselta puolen kiinni, ennen kuin saattoi huokaista. Hiki valui ja paholaiset lensivät, mutta periksi ei annettu. Suunnattoman tyytyväisenä Pekka ruuvasi viimeisenkin pultin kiinni, jäi märkäpäisenä katselemaan tornin ikkunasta  alapuolella olevia peltojaan, edessä kulkevaa Vaununperän raittia ja kulkijoita siellä.

Pellot olivat niin märkiä, ettei siellä pystynyt etenemään oikein millään. Herneet täytyi kuitenkin saada seipäiltä korjattua latoon. Traktori ei pystynyt millään etenemään seipäiden välistä ja vetämään peräkärryä. Onneksi taloon oli saatu hankituksi uusi kärry. Harri oli neuvonut menemään Sammaljoen sepälle, siellä kyllä syntyisi sellainen peräkärry viljalaidoilla kun tarve on. Taas oli ensin asiaa Vauranojan romuliikkeeseen. Sieltä löytyi ehjäperäinen kuorma-auton runko, jossa oli vielä vaihdelaatikko paikoillaan. Se raahattiin sepälle ja esitettiin toiveet. Kärry valmistui, seppä käski tulla traktorilla paikalle. Siellä pajan edessä hiekalla seppä laittoi kärryn kiinni, nivelakselin paikoilleen, voimansiirron päälle ja ajoi parisen metriä. Hiekkaan jäivät pyörien jäljet molemmista koneista, traktorista ja kärrystä. Kaikki kumartuivat katsomaan jälkiä. Pyörät olivat jättäneet kauniit kuviot hiekkaan, molempien koneiden pyörät pyörivät samaa tahtia. Jos näin ei olisi ollut, sepän laskut olisivat olleet viassa hammasrattaita kohdistettaessa ja pyörät olisivat laahanneet tai pyörineet liikaa. Joko Fordissa tai kärryssä.

Tällä uudella yhdistelmällä oli nyt käyttöä herneitä haettaessa. Pekan oli pakko kytkeä peräkärry vetämään samalla kun Fordinkin pyörät vetivät.Pienellä vaihteella hitaasti jauhautuivat molempien pyörät jankkoon saakka, sitten alkoi yhdistelmä edetä pellolla herneseipäiden väleissä. Päiväkausia ajettiin hitaasti hernesatoa suojaan. Latoon tuli kootuksi valtavat aumat kahdelle seinälle. Tilalla oli vanha puinen puimakone, Sampo. Oli se usein ollut vanhalla isännällä, Valtterilla, käytössä. Olipa Pekkakin ollut mukana puimassa ruista tuolla koneella. Ruiskuhilaat  nostettiin pellossa käsin, ensin sidottiin lyhteet, sitten koottiin lyhteet yhteen kuhilaaksi tähkät ylöspäin keskelle. Vielä lopuksi yksi lyhde taitettiin kuhilaan katoksi, niin että vesi juoksisi kuhilaan kylkiä myöten eikä pääsisi tuhoamaan homeella sisustaa. Sitominen tehtiin samalla rukiilla, otettiin kourallinen tähkäpäisiä olkia, jaettiin se kahtia niin, ettei olkia kuitenkaan vallan erotettu toisistaan, vedettiin sitten kourallisen puolikkaita erilleen olkien suuntaisesti. Sitten pyöräytettiin muutama kerta kuin köyden teossa, sujautettiin sidelmä lyhteen taitse, pyöräytettiin kerta päät toistensa ympäri ja työnnettiin loppupäät sidelmän alle.

Se osa herneistä, mikä oli saatu seipäille, oli turvassa ladossa. Peltoon jäi vielä hehtaarikaupalla hernettä ja ohraa. Sydänmaalta saatiin kaurasato talteen Jokisen Antin puimurilla. Vaikeaa se oli, mutta kaurat saatiin kotiin. Ne kipattiin elevaattorin monttuun, josta ne valuivat alhaalla olevasta luukusta pystykuljettimelle ja sieltä vaakakuljettimeen ja sitä pitkin laariin. Siellä vilja oli lapioitava koko laarin mitalle tasaiseen paksuuteen. Samoin laareihin saatiin kotipellosta ylämaan ohrat. Puhallin painettiin käyntiin, valtava ilmamäärä ohjautui käytävään ja sieltä avonaisesta luukusta niiden laarien alle, missä oli kuivattava vilja. Monena päivänä ja yönä pyöri tuuletin, vilja kuivui riittävään kosteuteen säilyäkseen talven yli.

Pellot olivat niin märät, ettei kyntökään luonnistanut . Oli pakko odottaa pakkasten koprauttavan peltoa kynnön kantavaksi.

Posiot, Ulla ja Antti tulivat käymään, muassaan heillä oli ensimmäinen lapsensa Matti, joka taisi tuolloin olla kolmivuotias. Lauantai-iltaa istuttiin kamarissa. Paula oli laittanut päivällisen, keittänyt perunat, kypsentänyt lihan, leiponut kakon ja pytkyn, laittanut viilin valmistumaan. Hieman ennen vieraiden tuloa ehdittiin saunomaan. Sauna oli navetan tien puoleisessa päädyssä. Sinne mentiin prännin ja pukuhuoneen kautta.

Syötiin keittiön pöydän ääressä. Siihen nostettiin perunavati, lihakastike, maito, vastaleivottu kakko ja ruisleipä, astiallinen voita, suolaa, sinappia, olutta, puolukkasurvosta, omenahilloa, juustoa, lihaleikettä. Otettiin lisää perunaa ja kastia, seurusteltiin, syötiin ja juotiin. ”Miten teillä on puinnit edistyneet, olen lukenut lehdistä, että sateet ovat tuhonneet monin paikoin satoa?” ”Osa on saatu pelastettua, mutta hirmuinen tappio on tulossa. Ihan selvää on, ettei tästä selvitä pankissa käymättä. Jos nyt tulisi edes sen verran, että saadaan se pois, mitä olemme peltoon panostaneet, siemen ja lannoitus sekä polttoaineet. Työpalkkaa ei varmasti tule. Lisäksi on vielä investoinnit, koneet, kuivuri, rakennukset, salaojat.” ”Kuulostaa aika hurjalta.” ”Niin, muttei se ole koko totuus tässä, useimmat investoinnit on tehty koko sille viljelyajalle, mitä me taloa pidetään, kolmekymmentä vuotta. Kunhan siihen mennessä velka olisi vähissä. Se on jo nyt selvää, että tästä vuodesta tulee raskaasti tappiollinen.”

Syönnin jälkeen mentiin kävelemään tanhuaa pitkin. Pekka esitteli kuivuria ja peltoja. Erityisesti hernemaa oli kiintoisa. ”Katso nyt näitä palkoja, millaisia sormen pään kokoisia herneitä, lehdet niin syvän vihreitä että ovat miltei mustia. Mennään syömään.” Vieraat johdateltiin siihen kohtaan peltoa, josta oli poimittu herneitä tuoreena. ”Tästä saa ottaa niin paljon kuin jaksaa. Tässä ovat olleet kylästä muutamat emännät poimimassa. Minä olen maksanut markan litralta. Niitä on sitten myyty torilla kaksi markkaa litra. Pojat ovat huvikseen siellä myyneet. He saivat ensin myyntipalkkaa markan litra, he olivat itse poimineet herneet. Ei siitä oikein tullut mitään tulosta pojille, niin minä sitten annoin heidän pitää kaiken sen, mitä pystyivät hankkimaan. Kyllä täällä on poimijoita käynyt, mutta yleensä he tallaavat enemmän kuin poimivat. Odotan syksyä ja kyyhkysen muuton alkua, kuinka valtavat parvet tänne lentääkään. Herne on niiden herkkua.”

Palailivat sisälle, sinne oli Paula ehtinyt kattaa kahvipöydän. Hyvin se kävelyn jälkeen maistuikin. Pullapytky teki kauppansa. Matti pyöriskeli nopeilla jaloillaan kurkkimaan uusia paikkoja, Ulla koetti pysyä perässä. ”Anna nyt sen Matin mennä, mitä täällä voisi sattua, tottuupa vähän.” Pekasta Ulla hyysäsi liikaa, mutta turha sitä oli sanoa Ullalle. Niinpä he painelivat välillä peräkanaa aika ravia, huoneesta toiseen, ulos ja sisälle. Hyvin kaikki kävi, ei Matti mihinkään itseään satuttanut. Olipa vaan reipas ja utelias lapsi.
”Kuule Ulla, jos minä hankin itselleni viulun, niin annatko minulle tunteja?” Tämä ajatus oli hiljalleen voimistunut märkänä kesänä. Normaali vuoden kierto oli nyt vähän pysähdyksissä, ei voinut kuin odottaa. Pekalla oli aikaa ajatella jotain muutakin. ”Juu, kyllä minä vaan aloitan, ei sinulla sitä viulua vielä ole?” ”No ei, mutta olen minä Hannikaisella käynyt Harrin kanssa katselemassa. Harri tarvitsi pianoa, samalla minä kyselin viuluja.” ”Älä sitten kenkälaatikkoa osta, ei sitä kukaan jaksa kitkuttaa.” ”On siellä sellainen ostettava, maksaa neljäsataa markkaa, kai sillä voi aloittaa.” ”Ei se ole paljoa, mutta katsotaan sitä sitten.”

Turtiaiset matkasivat vuorostaan Tampereelle Posiolle kylään. Pekalla oli uusi viulu mukanaan.

Talon koira -70 l

Pukki Paavo

Nuohooja Kotajärvenmaasta soitti. Hänellä oli joitain tuulenkaatoja kotinsa lähellä. Pyysi niitä kärräämään pihaan.

”Kyllä minä voisin tulla, mutta ei minulla mitään metsävehkeitä nyt ole.  Minkä kokoisia tukkeja sinulla siellä on?” ”Ei täällä mitään isoja ole, saadaan ne yhdessä lavalle.”

Pekka ei ollut siellä ennen käynytkään. Paikasta hän kyllä oli kuullut jo vuosia sitten. Pikkutien päähän oli rakennettu vähäinen talo, raivattu pellot ja eletty niin kuin muuallakin. Näistä oloista oli noustu eduskuntaan kansanedustajaksi. Siihen ei monesta torpasta kyetty. Järvenpään Matti toimi SKDL:n riveissä. Talo vaurastui, vanha purettiin pois, rakennettiin tiilinen päärakennus.

Nuohooja oli aina erittäin kohtelias ja hyvä työssään. Tästäkin syystä siellä olisi mukava käydä vastapalvelus tekemässä. Traktori perässään kärry jyryytteli kohti Kotajärveä. Poikettiin päätieltä, ajettiin yhä pienempiä teitä ja äkisti metsä väistyi. Ruohoinen tanner ja sen keskellä talo. Toisella puolella taloa oli aidattu laidun. Kutut siellä uteliaina katselivat ja mäkättivät vieraan tuloa. Nuohooja tuli samoin askelin kohti Traktoria. ”Terve, mennään tuonne, minä kävelen edellä.”  Ajettiin polkua oikealle, siitä mäntyjen välitse parikymmentä metriä. Siinä olivat tuulenkaadot katkottuina. Pekka pomppasi ulos kopista. ”Nämä kyllä saadaan siirrettyä, otas kiinni samasta päästä kuin minäkin, niin raahataan tukin pää kärrylle.” Niin tehtiin, vetomatka ei ollut pitkä. Kun tukkia oli yhdessä saatu puntariin lavan takareunalle miehet tarttuivat tukin toiseen päähän ja työnsivät sen lavalle. ”Konsti se on eikä voima,” tuumi nuohooja. Jäljelle jääneet latvat olivat jo keveitä, ne saatiin nopsasti kyytiin. Koko kuorma oli lavalla, painoa oli ehkä tonnin paikkeilla. Ryömintävaihteella matka taittui hitaasti, joitain kantoja oli tiellä, kärry nousi keveästi niiden yli, joitain mäntyjä täytyi kiertää, mutta vekslaukselta säästyttiin. Nuohooja seurasi perässä tarkasti katsellen, ettei vain kolhittu eläviä puita. Pihassa kuorman purku oli helppo, hiukan kippiä ylös ja ajo eteenpäin, niin siinä makasivat puut maassa.

”Mennään kahville sitten.” Ulos tultuaan katselivat miehet kuttuja, jokunen niistä oli poikinut ja kilit vilistelivät emojen jaloissa. ”Mitä työ maksaa?” ”No tuo oli niin vähäinen, ei siitä mitään kehtaa pyytää.” ”Ei niin, työ on tehty ja korvaus kuuluu asiaan.” Pekka katseli kilejä. ”Olisiko sinulla tuossa sellaista, jonka voisit antaa minulle?” ”Jaa kili, on siinä yksi pukin alku, sillä minä en tee mitään, teuraaksi menee.” ”Asia on sitten selvä, annat sen pojan minulle, niin olemme sujut.” Nuohoojaa juttu alkoi naurattaa, ”mitä sinä sillä teet?” ”Katsos kun minulla ei nyt ole koiraa, niin minä koulutan tästä sellaisen.” Kili saapui Innanmaahan.

”Paavo, tulepas tänne.” Pekalla oli leivänpala kädessä pihalla, sitä kili kovasti hamusi. Käveltiin siinä peräkanaa pihaa ja tanhuaa, Paavo seurasi kuin koira. Illalla Paavo vietiin navettaan, se sai suuren karsinan itselleen. Kanat olivat jo poissa, mulleja oli tilalla, joten kyllä Paavo sinne hyvin mahtui. Sille oli karsinaan laitettu vankka määrä olkia ja tukko heinää sivuun, vesikuppi heinän vieressä. Aamulla kauhea mäkätys, Paavon oli tullut ikävä, mulleista ei ollut sille oikein juttukaveriksi. Karsina avattiin ja kipitettiin pihalle. Taas oli Pekalla leivänpaloja, ei niitä monesti tarvittu, Paavo oli koko ajan  kintereillä, minne tahansa Pekka menikin. Käytiin pelloilla kävelemässä, Pekka ja pikkuinen Paavo.

Illaksi oli sovittu meno kyläilemään naapuriin. Paavo hyppäsi paketti Volkkarin takaosaan, Paula ja Pekka etupenkeille ja lähdettiin. Väliseinä oli otettu pois, näin voitiin hyvin tarkkailla tavaratilan matkustajaa. Keltaisen talon kohdalla Kaukosesta vähän eteenpäin kurvattiin oikealle talon pihaan. Kesäilta oli sateeton, isännät odottivat pihalle rakentamassaan oleskelutilassa. ”Terve, me toimme koiramme mukaan, kai se sopii?” ”Onks teillä koira, mikä sen nimi on?” ”Paavo.” Pekka aukaisi tavaratilan sivuoven ja Paavo hyppäsi pihalle. ”Herranen aika, se on kili,” kiljuivat naiset, ”eihän se mikään koira ole!” ”Ompas, se on meidän koira.” ”Nukkuuko se sisällä?” ”Ei, se ei ole oppinut sisäsiistiksi vielä.”
Seurusteltiin ja juotiin kahvia, Paavo pyöri ympärillä ja kärtti makupaloja.

Kesä kului, Vaununperäläiset olivat jo tottuneet Innanmaan uuteen koiraan. Sillä ei koskaan ollut pantaa eikä hihnaa, aina se seurasi tarkkaan missä isäntä oli ja kipitti lujaa makupalalle kun sitä huudettiin. Sisällekin se pääsi pieneksi hetkeksi aina silloin tällöin. Sisäsiistiä siitä ei tullut.

Pekka katseli keittiön ikkunasta kuinka pikkumökin emäntä Fanni liina päässä, tumma takki päällään kulki etukumarassa tiellä ja perässä liekassa kulki kuttu. ”Minnes Fanni nyt on menossa,” mietti Pekka, kun samassa kääntyivät he pihatielle taloon. ”Jaha, vastaan vaan vieraita,” isäntä asteli pihalle. ”Päivää, olen kuullut, että talossa on pukki. Minun kuttuni on kiimassa, se tarvii astuttaa.” ”On on minulla Paavo, mutta se on niin nuori, ei se ole vielä astutusiässä.” Paavo kirmasi paikalle ja alkoi kiinnostuneena haistella kiimaista kuttua. ”Kyllä se jo kykenee töihin.” ”Eihän se edes ylety, no, onhan tuossa santakasa, vie kuttu sen viereen, minä nostan Paavon kasalle.” Siitä alkoi Paavon maakunnan kuulu pukin taival. Tyrväällä oli tuohon aikaan paljon kuttuja, mutta ei kellään ollut juuri pukkia. Sana levisi, kuttuja alkoi poikkeilla Paavoa tervehtimässä. Fannilla oli kutunjuusto taskussaan, sen hän tyrkkäsi palkaksi astuttamisesta. Siitä lähtien maksu oli aina vitonen tai kutunjuusto. Talossa oli aina tuoretta juustoa.

Vastialan taksi ajoi pihaan perässään hieno iso farmari Volvo. ”Mitähän nyt tapahtuu,” mietti Pekka pihassa. Vastiala, jo vanha mies, taisi olla Vammalan ensimmäinen taksari, hyppäsi ulos autosta. Samoin Volvon kuljettaja, mies hänkin, ja alkoi kertoa: ”Minä tulen Forssasta, olen antanut tyttärilleni lahjaksi kutun ja nyt se pitää astuttaa.” Pekka kurkkasi auton takapenkille. Toden totta, takapenkin ylle oli levitetty läpinäkyvä muovisuoja. Sen päällä killitti paksuhko kuttu puoliksi istuma-asennossa. Nyt oli Pekan pakko nauraa. Volvo mies jatkoi: ”Tiesin Tyrväällä kyllä olevan kuttuja ja pukkejakin, mutten tuntenut ketään. Niinpä minä ajoin Vammalan torille ja aloin kysyä taksimiehiltä, josko joku heistä tietäisi pukista. Vastialan Juho sitten tiesi ja lähti näyttämään tietä.”

Tottahan toki, Pekka oli halukas ja Paavo oli kyvykäs täyttämään tyttärien ja isän toiveen. Sillä kerralla astutusmaksu oli viisikymmentä markkaa.

Naapurin Fanny tuo kuttuaan ensimmäiselle Paavon astutukselle

Tilan töitä 1974

Töitä tilalla

Fordson Majoriin rakenneltu juontolaite toimi hyvin. Tilan metsäkauppa oli saatettava päätökseen lanssilla mittauksessa. Metsäyhtiön mittaajat tulivat paikalle. ”Näkyy olevan mitat hyvin näkyvissä päissä, taitavat pitää paikkansa.” ”Kyllä pitää, mutta tarkasta nyt jokunen, siitä näkyy sitten loput, ovatko kohillaan.”  Yhdestä tukista mitattiin pituus, oikein oli. Kaulain tukin niskaan, mittamies huusi tuloksen, laskija merkkasi sen ylös ja kuutiojalat kertyivät valmiiseen määrään tilin maksamista varten. Yhtiö maksoi ajallaan Tyrvään Säästöpankkiin, siitä meni samalla lukkotilille lain määräämä vakuus uudistustyötä varten. Hakkuun jälkeen metsälaki vaati uusien taimien istutuksen määräajassa. Metsänhoitoyhdistys hankki tilalle puun taimet. Kun taimet oli istutettu, kävi Salli katsomassa metsän uudistusalalla, että taimet olivat lähteneet kasvamman. Sitten hän vapautti lukkotililtä pääosan rahoista. Loput vapautettiin seuraavana vuonna, kun oli tehty tarvittavat paikkaukset.  
Taimet olivat alkuvuosina paljasjuurisia, mutta niiden istutus saattoi mennä koko alalta pilalle taimien mykkyrään jääneiden juurten takia. Luultiin taimien kasvattavan kyllä uudet juuret. Se luulo maksoi tuhansien ja taas tuhansien metsähehtaareiden heikkona kasvuna ja laatuvirheellisinä puina tähtitieteelliset tappiosummat metsänomistajille. Pottitaimen kasvatus pelasti tästä kurjuudesta. Pekka oli käynyt useissa istutetuissa metsissä. Jo autolla ajettaessa näki, oliko istutus tehty paljasjuurisilla taimilla. Varsinkin männyissä oli tuolloin joka puun tyvessä lenko. Puu oli suoristanut vinoon polkaistut taimet, lenkouden lisäksi metsän lannoituksen seurauksena puuaines kasvoi höttöiseksi räkätavaraksi, jolla ei ollut mitään tekemistä rakennuspuuna. Sellaisen puun saattoi raavas mies kiskaista parikymmenvuotiaana  maasta ylös. Juuret olivat samassa kippurassa kuin istutettaessa. Pottitaimien käyttö poisti tämän haitan. Lisäksi ne sallivat istutuksen isännälle sopivaan aikaan, sillä ne oli helppo pitää laatikoissa ja turveruukuissa elossa kastelemalla. Oli siinä pieni haittakin. pottitaimet oli kuljetettava kyljen sivulla laatikossa, jonka kantonauha kiskoi niskaa vinoon. Toisessa kädessä kannateltiin putkea, jonka läpi taimet laskettiin maahan vakoon, joka putken pään polkemisella oli saatu aikaan.

Ismo oli saanut ladon huopakaton urakoinnin valmiiksi. Hän oli tehnyt työn kotoaan käsin. Pekka ja Paula olivat sopineet tilan vuokraajien kanssa, että he luopuvat viimeisestä vuokravuodestaan. He olivat asuneet Innanmaassa piharakennuksen päähän rakennetussa huoneen ja keittiön asunnossa. Kiikassa oli heillä katsottuna oma pieni tila, jonne he saattoivat muuttaa. Näin jäi sivurakennus tyhjäksi hetkeksi. Ismo halusi puhua siitä Pekalle. ”Minä haluaisin muuttaa tuohon piharakennukseen. Käykö se?” Pekka oli ilahtuneena heti valmis siihen. ”Sepä mainiota, sinä voisit sitten työllä maksaa siitä vuokran, joka kyllä sovitaan.” Ismo sanoi närkästyneenä, ettei se käy. ”Minä haluan asunnon niin, että maksan siitä käyvän vuokran. Työ on sitten erikseen.” ”Olkoon niin kuin haluat. Vuokra on sitten viisikymmentä markkaa kuukaudessa.” ”Ei se käy, ei se ole käypä vuokra, minä joutuisin siinä kiitollisuuden velkaan, ja se rajoittaisi vapauttani.” ”No hemmetti, minä saan kai itse määrätä asunnon vuokran.” ”Niin saatkin, mutta minä saan määrätä hyväksynkö minä sen.”

Kuukausimaksuksi sovittiin sata markkaa kuussa. Ismolla oli päälle vielä yksi ehto: ”Minä en sitten mene navettaan. Minä tiedän sen, että jos minä kerran sinne menen, niin sitten minä saan olla siellä aina.” Niin sovittiin. Metsän istutus sen sijaan sopi hyvin hieman ihmisaralle Ismolle. Pekka tiesi hänet niin varmaksi ja korkeamoraaliseksi työn tekijäksi, että hän antoi Ismon tehdä senkin työn tuntitaksalla.

Kuivurityömaa alkoi valmistua. Hannu ja Salamatimpuri olivat tehokkaita kirvesmiehiä, kuljettimen torni oli kattoa vaille. ”Millainen tästä katosta tehdään? Tässä on kaksi mahdollisuutta, joko harjakatto tai vinokatto,” kyseli Salama. ”Miltäs se sitten tieltä päin näyttää?” ”Vinokatto voidaan tehdä siten, että korkeampi puoli on tielle päin” ”Se ratkaisee asian, teet sitten vinokaton.” Salama alkoi sahata ja naulata. Vinokatto tehtiin tietenkin tornia leveämmäksi. Siitä tuli helvetin ruma.

Romusta rakentelua v. 1973

Maataloustraktori tukkien juontoon

Lumiauran ostos sai jatkoa Vauranojalta. Nyt oli tarkoitus saada aikaan tukkien juontolaite ja nostopuomi. Osmo ja Pekka olivat yhdessä asialla, suunnitelmana hankkia halpa auton taka-akseli jarruineen, teräslevyä neliön verran ja vahva rautaputki, kolme - neljämetrinen. ”Siihen kävisi oikein hyvin vanhan Mossen perä, se on luja ja kestää kyllä käytössä.” Osmo tunsi konepuolen ja osasi kyllä valita sopivan aihion. Katselivat romukasoja, siellä oli purettuja autoja, purettuja erilaisia koneiden osia, laivarautaa, akseleita ja putkia, keppirautaa, pultteja, muttereita, laakereita, mitä nyt vain oli ikinä keksitty valmistaakaan. Etenkin laivarauta oli Virtasten miesten suosiossa sen suunnattoman kestävyyden vuoksi. Se oli kyllä hinnoiteltukin hiukan tavallista meltorautaa kalliimmaksi.

”Katsotaas tuota kasaa, siinä näyttää olevan autojen periä,” Osmo arvosteli katseellaan kasaa, otti yhden taka-akselin katsottavakseen lähemmin. Hän alkoi pyörittää sitä kardaaniakselin päästä käsin. ”Tämä ei käy, kuuluu rahinaa, laakerit ovat kuluneet.” Pyöritettiin useampaakin akselia, kunnes sopiva löytyi. ”Tässä tuntuu olevan klapiton perä, liikkuu helposti ja jarrurummut ovat paikoillaan. Saadaan toisesta rummusta varalle jarrukengät.” Miehet raahasivat perän vaakan luo. ”Tuolla katoksen luona näytti olevan putkia, mennääs kattoon.” Siellä olikin valtava määrä eri paksuisia ja pituisia putkia, kolina vaan kävi miesten siirrellessä niitä toisten päältä esiin. ”Eikös tämä käy, näkyy olevan vahvalaitainen, mitäs tällä on pituutta, yli neljä metriä.” ”Kyllä vainenkin tämä käy, kannetaas tämäkin vaakalle.” Vielä haettiin levynpala, jota tarvittiin kelan laitoihin ja paksumpi putken pätkä kelan akseliksi. Sen ei tarvinnut olla kuin kolmisen kymmentä senttiä pitkä.

Innanmaassa alkoi juontokoneen rakentelu. Akseliin täytyi ensin hitsata voiman siirtoon sovitepala, joka sopi traktorin akseliin kiinnitettävään  voimansiirtoon. Sen työn sai Osmo tehdäkseen, sillä sen oli kestettävä  melkoista vääntöä. Pekalla oli sovitepala valmiina. Seuraavaksi Pekka irrotti oikeapuoleisen jarrurummun. Sen paikalle oli tarkoitus hitsata vaijerikela. Tämän työn tekemiseen ei Osmo enää ehtinyt.

Valovirtahitsillä tehdessä töitä otti se virrasta niin kovan voiman, että valot välkkyivät ja Santamäestä paloi lamppu. Hyvä kone se oli ja halpa talon pikkutöihin. Sai sillä sulatettua kaksi raudanpalaa yhteen. Peltiin eivät Pekan taidot enää riittäneet, se paloi aina puhki, tai sitten virtaa vähennettäessä puikko jäi kiinni. Tuomastaan levystä Pekka aikoi irrottaa kelan pyöreät päädyt. Hän piirsi kaksi ympyrää levyyn ja aloitti polttopuikoilla niiden irrottamisen. Käsi vapisi ja puikko heilui niin, ettei siitä syntynyt ehjää reunaa, siinä olisi tarvittu tukea. Kelpasi se rosoreunaisenakin. Kun ympyräreunukset oli leikattu, niin sitten hän  hitsasi ne tuohon kolmekymmentä senttiä pitkän putken molempiin päihin. Kela oli valmis kiinnitettäväksi akselin päähän, mistä oli poistettu toinen jarrurumpu. Hitsipuikko, täysi virta jakolmevarttinen puikko sulatti kelan kiinni rummun paikalle.

Vielä oli rakennettava kiinnike nostovarsiin, johon tuo Mossen perä saatiin kiinni sekä teline pitkän putken kiinnitykseen. Tuohon työhön käytettiin kaikkia aiemmin hankittuja jätepaloja. Lopulta putki sojotti traktorin kopin takareunasta kolmen metrin päähän yläviistoon. Taakse päin tueksi oli hitsattu lujat betoniraudoitukseen tarkoitetut tangot. Putken etupäähän oli Harri lahjoittanut vaijeria varten tehdyn liukulaakeroidun urapyörän. Vaijeria Pekalla oli viisikymmentä metriä, sen toinen pää kiinni kelalle, siitä vaijeri nousi putken etupään laakerilta läpi ja sen päähän kiinnitettiin tukkisakset. Vaijerin Pekka vei suoraksi navetan solasta kuivurille päin, kiinnitti siihen pienen propsin painoksi ja käveli takaisin. Juontokela toimi siten, että Mossen perän paikallaan olevaa jarrua kuormitettiin, silloin kela alkoi pyöriä. Traktori kävi, jarrutus vivusta varovasti, ja kela alkoi hitaasti pyöriä. Pekka lisäsi jarrutusvoimaa, vaijeri kiristyi ja alkoi kelautua rummulle. Propsi pomppi tiellä lähemmäs, kunnes se nousi ilmaan puomin pään vetämänä. ”Hahhati haa, tämä toimii, saakuri kun on mukavaa…” Taisi Pekka siinä ääneen hiukan iloissaan hoilata, työ oli onnistunut.

Harri oli urakoinut Pekalle tukkeja leimikolla, joka oli myyty tien viereen hankintasopimuksella Rauma Repolan kanssa. Esimies Aaltonen oli ostanut leimikot talosta aiemminkin. Heillä oli entuudestaan lämpimät suhteet, jo kouluaikoina siellä oli poikkeiltu tapaamassa Seppoa ja kaksospoikia Einoa ja Mattia. Aaltoset olivat intohimoisia Lapin kövijöitä, sytyttivät tuon harrastuksen poikiinsakin ja Pekkaan.

Nyt oli mentävä metsään. Harri istui illan tullen nuotiolla ja söi eväitään. Leimikko oli kaadettuna, edessä oli apteeraus, tukkien katkaiseminen edullisesta kohdasta. Yhtiö mittasi tien vieressä pinot aina tukin kapeammasta päästä, pituus mitattiin ja taulukosta saatiin tukin sisältämä kuutiotilavuus. Jokaisella tukilla oli näin ollen vain yksi sellainen katkaisukohta, jolloin tulos oli kuutiojaloissa suurin. Tukit maksettiin kuutiojalkojen mukaan. Apteerausta varten Pekka aina katsoi taulukosta mittauksen mukaan parhaan tuloksen. Tukin tyvipäähän kiinnitettiin mittanauha, joka kulki mittaajan mukana kelalta, kädessään hän kantoi kaulainta, jolla mitattiin tukin paksuus, ja taulukosta katsottiin tulos. Työ oli lopultakin melko nopeata. Runkoon iskettiin merkki Harria varten, hän kulki perässä moottorisahan kanssa ja katkoi tukit sitä mukaa kuin Pekka sai ne mitattua.

Juontotraktoriksi rakennettu kone sai peräänsä Virtasilta lainatun tukkikärryn. Se oli suuripyöräinen kiinteillä pankoilla varustettu peräkärry, joka helposti seurasi perässä minne traktori vain kyettiin ajamaan. Metsässä odotti Humalisjärven takana Harrin kaatama leimikko. Lunta oli parahultaisesti, se tasoitti maastoa eikä haitannut traktorin kulkua. Metsään tallautui hyvä ajoura paluuta varten. Pekka irrotti tukkisakset ja alkoi vetää vaijeria perässään ensimmäisten tukkien luo, kiinnitti sakset tukin päähän ja palasi traktorin taakse. Se oli ajettu suorana traktori paluusuuntaan. Nostopuomi oli kärryn päällä, vedettävät tukit hieman toisella puolella linjasta, niin saattoi seurata tukkien kulkua kohti kärryä. Kiristys jarrusta, vaijeri suoristui, tukki alkoi liikkua. Ensimmäinen tukki tuli vaivatta kärryn sivulle. Nyt täytyi siirtää tukkisakset tukin keskelle, ja kävellä taas jarruttamaan. Tukki nousi ilmaan, kolahteli hieman vahvoihin pankkoihin ja solahti vaunun päälle. Sillä hetkellä täytyi irrottaa jarrusta, ja tukki putosi kärryn pohjalle. Pudotus sai sakset irtoamaan. Näin alkoi työ metsässä, se oli yksinäistä. Pekka ei halunnut muita mukaan, kun ei ollut vielä varma työn sujumisesta ja hitsisaumojen pitävyydestä. Takapakkia ei tullut, kärry täyttyi hiljalleen tukeista, jotkut hieman temppuilivat matkalla ja tarrautuivat kiviin tai kantoihin. Silloin täytyi käydä kankeamassa niitä hieman sivuttain. Uusi nykäisy yleensä saattoi tukin perille. Lanssi oli sovitussa paikassa sivutien varrella. Siitä tukkirekka pääsisi puut hakemaan. Nyt täytyi kääntää traktori siten, että puomi oli lanssin päällä, kärry hieman poikittain. Päällimmäiseen tukkiin kiinni sakset, hyppy alas kiristämään jarrua. Sitä täytyi nyt nykäyttää voimakkaasti, jolloin tukki hypähti kärrystä pehmeästi ojan yli lanssiin vaijerin vetämänä. Tukit pinottiin aluspuiden päälle siten, että päät olivat suunnilleen tasalla, ohuemmat päät tien puolelle. Se ei ollutkaan yksin helppoa. Tukki heilui ilmassa vain yhdestä pisteestä, toinen pää helposti painui alemmas, eikä sen ohjaaminen tarkalleen oikein sujunut. Paljon olisi helpottanut, jos olisi ollut vänkäri, joka olisi voinut ohjata tukkia toisesta päästä. ”Minäpä kysyn huomenna Heikkiä mukaani purkuun,” mietti Pekka ajaessaan illalla kotiinsa.

Heikille sopi, niin kuin aina. Pekka sai olla aikaisemmin mukana Heikin tukin ajossa hevosella. Silloin haettiin läheltä pellon takaa kotimetsästä tukkeja sekä pinotavaraa kotiin. Silloin työ kävi sulavasti, hevonen ja mies olivat oppineet toisiinsa. Ajettiin tukin viereen, Heikki vyörytti toisen pään rekeen, hieman yli, sitten käveltiin toiselle puolelle rekeä ja tästä tukin vapaasta päästä saatiin tukki helposti puntariin, jolloin se siirtyi vaivattomasti rekeen. Tällä, ja monilla muillakin keinoilla, saatiin helpotusta raskaaseen metsätyöhön. Hevonen kuunteli nöyrästi isännän ääniä, liikahti ja pysähtyi kuin itsekseen.

Tukkikärry oli täynnä tukkeja, Heikki tuli lanssille sovitusti. Nosto saattoi alkaa. Heikki kiinnitti sakset tukin selkään, hyppäsi alas, jäi katsomaan kuinka tukki liikahtaa. Puomin ohjaamana puu heilahti ojan yli, Pekka hieman hellitti jarrua, tukki pysähtyi matkassaan, Heikki sai toisesta päästä kiinni ja ohjattua tukkia oikeaan paikkaan. Pekka hellitti jarrukahvasta ja tukki napsahti paikoilleen. Työ alkoi sujua, Heikkiä täytyi välillä käskeä menemään kauemmas silloin kun tukki nousi kärrystä. Kun sitä oli saatu hieman laskettua, saattoi siihen vaaratta tarttua, eikä enää oltu tukin alla. Jäljellä olivat tyvitukit, Heikki oli tottunut luottamaan ohjaajaan ja laitteisiin. Tukkien liikkeet olivat kuitenkin arvaamattomia, suuri tyvi ei käännähtänytkään tavan mukaisesti, vaan jäi hetkesi vaappumaan kärryn suuntaisesti ojan ylle. Heikki seisoi siinä suoraan tyven alla. Pekka parkaisi, varo, ja hellitti hiukan jarrua, jotta tukki ei liikkuisi ei ylös eikä alas. Mossen jarru piti, vaikka vinkui. Heikki pääsi alta pois. ”Hitto kun minä pelkäsin, että saksien ote pettää!” ” Hyvin siinä kävi, ei mitään,” Heikki sanoi vastaan tarttuen samalla tukkiin kiinni ja ohjaten sen paikoilleen.

 Hirveä paino olisi pudonnut Heikin niskaan jos jokin olisi pettänyt.

Kauvatsan mansikat v. 1972

Mansikkamatka

Elettiin juhannuksen jälkeistä aikaa. Kiireisimmät työt maataloudessa olivat takanapäin, heinätyöt edessä. Lehtimäen seinustalla auringon puolella istuivat isäntä ja miesvieraat. Naiset istuksivat keittiössä jutellen. Lehmät olivat navetan takana alarinteessä. Tauno kysyi suoraan, mitä Pekka oli Innanmaasta maksanut. ”Kyllähän se arvokas talo on, maksoitko siitä kolmen omakotitalon verran?” Kangasalalla oli ollut asuntomessut sinä kesänä. Siellä käytiin joukolla katselemassa taloja, arvioimassa niiden asumisviihtyvyyttä ja tietenkin katselemassa niiden hintoja. Siitä tuo kysymys Taunon päähän pälkähti. Pekka oli kertonut, että talon osto Paulan kanssa oli ollut useamman omakotitalon hintainen. Tauno jatkoi, kun ei saanut vastausta. ”Ei se kyllä neljää omakotitaloa, ei se sentään niin arvokas ole.” Ei siihen mitään vastausta tullut, eikä sellainen ollut tapanakaan, että ostoksista tarkkaa hintaa kerrottiin, vähäisimmissäkään tapauksista.

Valtteria kävi katsomassa hänen veljensä Laurin poika Veikko oman poikansa Markun ja vävynsä Jussin kanssa. Valtteri oli jäänyt tilalle syytingille omaan huoneeseensa isännän vaihtuessa, istui siinä keinutuolissa ja myhäili. Markku kertoi heidän ostaneen soutuveneen. ”Mistäs ostitte?” Pekka tuli myös seuraan. ”Tuolta Järviseltä.” ”Jaa, mitä se maksoi?”  ”En minä muista,” sanoi Markku. Veikkokaan ei kysyttäessä sitä hintaa muistanut, sanoi sen kyllä olleen halvan. ”No täytyyhän sinun se hinta tietää, kun kerran veneen ostitkin.” ”En minä muista sitä, mutta halpa se oli.” Miehiä alkoi tuo kaartelu kaikkia naurattaa, mutta hintaa ei sanottu millään. Tässä päti taas kerran sanonta, ”Tyrvääläinen ei pasko siihen mihin kykistyy.”

Lehtimäessä Ilmi lennätti miehille mehua kuumuuteen. Heikillä oli vanhaan tapaansa timotein pätkä suussaan. Pääskyset lentelivät kirkuen talon ja navetan päällä sukeltaen välillä solaan navetan sivussa. Solassa kasvoi mänty sellaisena vankkaoksaisena turjakkeena, niin kuin aina sen kasvaessa ilman kilpailua valosta. ”Kyllä minä hyvin ymmärrän sen halun tehdä omia töitään omalla maallaan. Minä olen koko ikäni ollut vieraalla. Kaivinkoneen kuskina moniaita vuosia. Olisi siinä ollut joskus mahdollisuutta aloittaa kaivaminen omalla koneella. Velkaa ei haluttu ottaa ja niin minä tyydyin vaan kiristämään letkun paineita renkityössä. Oli siinä hyvät puolensa, jäi pois ainainen murehdinta velan lyhennyksistä ja työmaiden riittävyydestä. Mutta nyt tässä sukulaistalon syrjässä kauniina kesänä olen iloinen teidän maanviljelijöiden kanssa.”

Seurustelu alkoi olla ohi, miehet saapastelivat taloon hakemaan vaimojaan. ”Eikös lähdetä Kauvatsalle mansikoiden poimintaan?” Naiset olivat siitä puhuneet keskenään. ”Me emme kyllä lähde,” sanoi Tauno ykskantaan. Asia oli sillä selvä. Pekka ja Paula olivat heti valmiina. ”Mennään vaan, kummanko autolla lähdetään?” ”Mennään meidän Anglialla.” Heikki esitti. Sovittiin vielä molemmille sopiva päivä.

Pakkauduttiin autoon Lehtimäessä. Markus oli siihen tehnyt pientä sytytys remonttia, säätänyt kärjet kohdilleen niin, että auto käynnistyi kuin sähkökone hurisemaan. ”Aja sinä,” toimitti Heikki, ”menkööt naiset taakse.” Tämä olikin maatalousyhteiskunnan järjestys 1970 luvulla. Oli sentään lakannut tapa viedä emäntää kylille kaupoille traktorin takana nostovarsiin rakennetulla puulavalla.

Rauhallisesti ajettiin Vaunusuon halki. Kaikki katselivat kiinnostuneina isäntien peltoja ja kylvöksiä. ”Katsos, tuolla on jo ohralla viikset esissä.” Näin seurattiin eri viljojen edistymistä. Heikki ja Pekka tunnistivat viljan lajin jo kaukaa värin perusteella, vaikkei siinä vielä ollut tähkä lainkaan kasvanut. Ohra oli nopein kasvaja, siitä syystä se yleensä kylvettiin viimeisenä. Pitkä kasvukausi oli kauralla ja vehnällä. Ero saattoi olla yli kaksikymmentä päivää. Esiin tunkevia vihneitä tähkän päässä sanottiin viiksiksi. Niiden ilmestyminen näytti selvästi sen, kuka isäntä oli ripeimmin saanut ohran kylvöön. Tietenkin se riippui paljon myös maalajista, se saneli, koska muokkaustyöt voitiin aloittaa. Keveät maat kuivuivat kylvökuntoon nopeammin kuin raskaat savimaat.

Matka jatkui Vaunujoen yli siltaa pitkin. Siihen oli tarun mukaan juuttunut Kaarina Maununtyttären vaunut, tästä tuo vaunu nimi joen ja suon nimiin. Vasemmalle jäi Kaukolan pellot ja talot. Asutus Vammalaan oli syntynyt Kaukolan kosken ympärille jo kivikaudella. Merestä nouseva lohi siirtyi ylävirtaan hakeutuen omille syntymäpaikoilleen kutemaan. Kokemäen joki oli voimakas elämän virta kaikille sen varsilla asuville ihmisille. Tämä näkyi surullisena episodina Tyrväänkosken voimalaitoksen rakentamisen jälkeen. Valtavat lohimäärät pyörivät joen padon alapuolella kuin kirnussa. Niitä saattoi aivan haavilla nostaa virrasta niin paljon kuin vain jaksoi. Lohen matka katkottiin sittemmin Harjavallasta lähtien. Pelloilla Kaukolassa virran molemmilla rannoilla on edelleen näkyvissä ja tutkimatta kymmeniä muinaishautoja.

Tultiin Kiikkaan, katseltiin kirkkoa, jonka kellotapuli oli aikoinaan rakennettu Innanmaan suurista männyistä. Näin Valtteri kerran kahvilla kertoi. Oikealle puolelle jäi Kiikan Tiilitehdas ja suuret savenottomontut tien molemmilla puolilla. Niihin pysähtyivät monet sorsat muuttomatkalla. Jäipä niihin monttuihin aina jokunen pari pesimäänkin.

Tiilitehdas oli Pekallekin tuttu. ”Minä olen yhtenä kesänä ollut tiiliä lajittelemassa Lassyn Leon kanssa. Meillä oli nahkarukkaset, jotka iltaisin valeltiin kumiliimalla. Se kuivui nopeasti ja kesti sitten haljasnahan pinnassa yhden päivän. Jos sitä ei laitettu, niin rukkaset kuluivat iltapäivään mennessä reiille. Sen jälkeen käsien nahat lähtivät, eikä töitä enää olisi voinut tehdä.” ”Kuinkas siitä työstä maksettiin?” Heikkiä kiinnosti. ”Meillä oli urakkapalkka, saatiin maksu lajiteltujen tiilten mukaan. Uunista tiilet ajettiin pihalle, ne olivat letkoissa pienen lavan päällä. Tällainen letka nitkautettiin nokkakärryillä kyytiin ja vietiin omalle lajittelupaikalle. Jos ei Leo olisi opettanut minulle sitä nitkausta, en olisi saanut ensimmäistäkään letkaa liikkeelle. Tiilet painoivat niin paljon, ettei kärrääjän oma paino riittänyt saamaan letkaa kallistumaan kärryyn. Lajittelua varten meillä oli alumiininen mittalaite, parhaat tiilet omiin letkoihinsa, niihin laitettiin vielä kartonki aina väliin niin tiilet eivät koskeneet toisiinsa kuin kapeammalta sivulta. Kakkostiilet kasattiin ilman kartonkia. Arvatkaas millaisia määriä me päivässä lajittelimme.” Ei sitä tekemättömän ollut mahdollista arvioida. Pekka sanoi ensimmäisen rajan olleen 4000 tiiltä päivässä.

Kiikasta jatkettiin Keikyään ja sen jälkeen Kauvatsalle menvälle tielle. Tien alussa oli useita hyvin hoidettuja taloja ja pihoja. Kuusiaita reunusti monia paikkoja. Ajettiin vähäinen metsäinen matka, vasemmalla aukeni Puurijärven aukeat suot, pohjoipäässä oli matalaa järveä. Tultiin mansikkapaikkaan. Aivan tiessä kiinni olevat mansikkaiset sarat olivat kauempaa kuin perunapeltoa. Läheltä katsottaessa mansikat näkyivät punaisina ihanuuksina lehtien suojassa. Auton sai ajaa talon pihaan, siellä oli muitakin samalla asialla. Aurinko paistoi, oli tuuletonta ja hyttyset pistivät heti varjossa olevaan hikiseen ihoon. Vaimot olivat ottaneet ämpärit mukaan, saivat luvan poimia näytetystä rivistä. He aloittivat heti kykkimisen, miehet sen sijaan tarkastelivat taloa, sen olikkeita ja peltoja. ”Näkyy olevan pieni paikka, ei ainakaan tässä näkyisi paljoa peltoa olevan,” tuumi Heikki. ”Siksi tässä onkin mansikoita, niistähän saattaa tienata kolme kertaa sen minkä vehnästä.” ”Kyllä siinä saa mansikoita poimia ennen kuin hehtaarikin on astioissa, en minä semmoisiin usko. Jos joku saa, niin poimijoille se menee.” ”Voi se olla niinkin, ainakin on työlästä.” Heikki oli vanhan kansan juureva isäntä, työnsä oppinut isältään ja käytännössä. Leivän hankinnassa perheelle ei ollut sijaa kokeiluille, ennen kuin ne olisi testattu muualla, jos silloinkaan. Heikki ja Ilmi pitivät lypsykarjaa, sivussa vähän kanoja ja joskus sikoja. Tulolähteet olivat taatut. Pekka oli kokemattomana valmis milloin minkäkin laisiin kokeiluihin. Saattoi niistä joskus tulostakin tulla, mutta ei lehmän lypsyn varmuudella.

Miehet kävelivät vaimojensa ämpäreiden luokse ja alkoivat vähän poimia ja vähän syödä mansikoita. ”Ei siitä saa ottaa, eivät ne ole punnittuja.” ”Punnitkoot sitten meidät.” Miehet söivät ja poimivat mitä tahtoivat. Ämpärit tulivat täyteen. ”Kyllä tämä vaan oli mukavaa,” sanoi Ilmi, ”tullaan tänne toistekin.”

Urakka -70 l

Lumen auraus

Vauranojan romuliike oli Osmon ja Pekan kohteena usein. Siellä oli kiinnostavaa käydä, vaikkei olisi aina ollut hankintamatkalla. Osmo tarvitsi milloin minkäkinlaisia kokkaroita voidakseen rakennella niistä varaosia. Niitä tarvitsivat heidän traktorinsa, metsäkoneensa ja Vammas kaivurinsa. Osmo oli käynyt ammattikoulun autonasentajalinjan ja oli heidän perheensä korjausekspertti. Erityisesti hitsaus sujui mallikkaasti. Pekalla alkoi traktorin etupyörän laakeri alkanut vinkua. Se oli vaihdettava. Remonttia varten hän ajoi traktorin Virtasen talon päätyyn. Sinne oli tehty korjaushalli ja vähäinen tasanne sen eteen. Heti tasanteen reunalta alkoi parin metrin putous. Talon päätyyn johti melko jyrkkä rinne. Osmo oli siellä jo hitsaamassa Belarukseen jotain vahviketta.

”Kuulitkos, miten vinkuu, minulla on tässä uusi laakeri.” Pekalla ei ollut ulosvetäjää, joten oli viisasta tulla Virtasille remonttiin. ”Ei sitä varmaan tarvita, mutta katsotaan nyt. Polkaise jalkajarrut tiukkaan.” Pekka yhdisti takapyörien jarrupolkimet yhteen tapilla ja polkaisi polkimet pohjaan. Narahdus vaan kuului polkimien painuessa. Pyörä oli helppo irrottaa, laakerista tippuivat ulos sisempi kehä ja kuulalaakerit, mutta siihen työ lopahti. Ulompi kehä istui tiukassa. Sitä koetettiin moskalla elävöittää ilman tulosta. Ulosvetäjää siihen ei voinut sovittaa, kun siinä ei ollut mitään, mihin kynnet olisi voinut kiinnittää.

”Polttohitsaa se poikki, kyllä sinä siihen pystyt.” Osmo vilkaisi Pekkaa arvioiden, olisiko tosi kyseessä, vetäisi hieman ilmaa hampaiden välistä ja aloitti. Sula teräs lensi kaaressa polttoleikkauksen edetessä. Kyllähän Pekka sen tiesi, että laakeripesää ei saanut mitenkään vahingoittaa, mutta hän uskoi Osmon selvittävän leikkuun. Tarkkana siinä sai olla, ettei leikannut yhtään yli laakerin ulkokehän, ja kuitenkin tuo kehä istui liikkumattoman tiukasti kiinni. Osmo lopetti, nosti hitsaussuojan kasvoiltaan ja molemmat katsoivat jälkeä. Laakeri oli hitsattu poikki, eikä hiukkaakaan yli. Miten se tapahtui, täytyi siinä olla vapisematon käsi.”Tuossa se nyt on.” Osmo sanoi vaatimattomasti ja väänsi irronneen laakerin ulos. Pesä ei ollut edes kuumentunut siniseksi. Lopputyö oli helppoa.

Kiertäessään Vauranojalla Pekka huomasi siellä vanhan TVH:n lumiauran. ”Katsos, tuosta saisi hyvän, näyttää vielä aivan ehjältä.” ”Mitä sinä sillä tekisit?” Osmo ihmetteli.  ”Etkös huomannut Tyrviksestä tarjouspyyntöjä kunnan talviaurauksista?  Inna siellä hakee auraajaa Vaununperälle ja Pohjolanjärven maahan. Siinä olisi helppo tienuu talveksi. Eikös tämä saataisi helposti Fordin nokkaan?” Osmo kierteli auraa ja sen kiinnitystä. ”Kyllähän se varmaan käy, otetaan tuosta hiukan mittoja ja verrataan niitä kotona sitten traktoriin.” ”Täytyy vielä kysäistä Vauranojalta tän hintaa.” Miehet kiertelivät vielä valtavia romukasoja, Osmo löysi hakemansa. Maksamaan mennessä myyjä tulikin vastaan. ”Tipauta ne kokkareet tuohon vaa´alle.” Ne saatiin romuraudan hinnalla. ”Kuules, sinulla on tuolla lumiaura, mitäs siitä pyydät?” Pekka tiesi, että jotkin romut myytiin käyvällä hinnalla. Se tarkoitti romurautaa korkeampaa hintaa. Niin kävi nytkin. Vauranoja sanoi hinnan, sitä koetettiin tinkiä, vaikka Pekka tiesi sen ostavansa tinkimättäkin. Niin kuin sitten tapahtuikin. ”Minä tulen hakemaan sen myöhemmin, täytyy tuoda peräkärryllä.”
Tarjoukset aurausurakoista oli tehty. Inna halusi vielä ennen kokousta tietää millä kalustolla Pekka auraisi. Kuultuaan viisitonnisesta ja aurasta hän totesi: ”Kyllä sillä pelillä työ käy.” Pekka sai haluamansa tiet aurattavakseen. Palkaksi oli sovittu reissupalkka.

Kello soitti kolmelta yöllä. Pekka heräsi ja kurkisti ikkunasta pihalle. Lunta olikin satanut, niin kuin ennusteessa sanottiin. Pekka puki päälleen, kävi vielä pihassa tarkastamassa, että lunta oli aurauksen verran tippunut maahan, palasi sitten keittämään hiukan aamupalaa ennen taipaleelle lähtöä.

Auran kiinnittäminen oli ollut helppoa. Traktoriin sovitettiin kummallekin puolelle eteen u-palkista hitsatut tuet. Ne pultattiin valmiisiin reikiin traktorin rungossa. Näihin rautoihin sitten hitsattiin kiinni sovitepala, se oli kiinni molempien puolien tuessa. Siitä keskeltä lähti kaksisakarainen vahva kappale, jossa oli reiät ylhäältä alas. Traktori ajettiin kiinni auraan, pitkä rautatappi sovitettiin läpi ylemmästä sakarasta, läpi auran sovitteesta ja vielä läpi alemmasta sakarasta. Muuta ei tarvittu, auran alla oli kaksi suksijalasta tasaamassa auran kulkua.

Navettaan oli vaihdettu eläimet. Kanat saivat lähteä yhden munintakauden jälkeen. Ne Pekka myi ilmoituksella MT:ssa. Loput menivät teuraaksi, paitsi isoin kukko, Ville. Sen Pekka lahjoitti Virtasen Matille sillä kaupalla, että Villeä ei syötäisi ja se saisi kesät kuopsutella pihalla. Matille se sopi. Uudet kotieläimet olivat sonneja ja mulleja. Pekka tilasi ne SOT:n kautta. Parret olivat kunnossa kanojen jäljiltä.Pekan täytyi herättää Paula ja pyytää häntä käymään aamuruokinnalla navetassa ennen lähtöään töihin Vammalaan.Traktori paukahti käyntiin, Pekka aurasi ensin oman tilustiensä ja päästeli sitten menemään niin lujaa kuin pääsi kohti Kaukosen kauppaa. Kaupalta Saunanojan ohitse, ja Lehtimäen tiehaaran sivuitse kohti Pietilän Semmin taloa. Siellä oli kääntöpiste Semmin pihassa. Lumi lensi auran siivistä komeasti pitkälle tien sivuun, kunhan vain saattoi pitää vauhtia yllä. Takaisin ajaessaan Pekka katsoi, miten kärkiauran tien puoleinen siipi heitti hiukan lunta takaisin jo auratulle puolelle. Yksisiipinen aura ei olisi heittänyt kuin yhdelle puolelle. Se lumimäärä jäi kuitenkin niin vähäiseksi, ettei sitä toinnut enää aurata. Kaukoselta matka jatkui Pohjolanmaahan. Matkalla oli tieosuus, joka ei kuulunut Pekan alueeseen, se oli yksityitie. Ei Pekka kuitenkaan auraa nostanut ylös, painoi menemään vain. Nosto olisi ollut työlästä, ja sitten se olisi taas tarvinnut laskea. Etukuormaajalla se olisi sujunut, mutta Pekka ajatteli sitä turhaksi hommaksi. Pohjolanjärven maassa auraus jatkui aina siihen risteykseen saakka, mistä poikkesi tie Pääjärvelle.

Auraukset olivat yksinäistä puuhaa, teitä tuli lopulta Pekalle kolmekymmentä kilometriä. Useat tien varrella asuvat tekivät myös Pekan kanssa sopimuksen pihateiden aurauksesta. Toisessa kääntöpisteessä ei enää ollutkaan paluun paikka. Pekka teki vielä sopimuksen Taljan tien aurauksesta. Se oli useita kilometrejä eteenpäin Vammalan suuntaan, tieltä oikealle pienelle tielle, ja senkin varrelta tuli mukaan yksityisteitä. Tie oli useita kilometrejä pitkä. Täällä olivat vaikeimmat osuudet, matka jatkui peltojen keskellä, eivätkä aurausviitat aina olleet paikoillaan kevääseen saakka. Lumimyrskyssä oli välillä mahdotonta tietää, missä oikea kohta oli. Lunta satoi niin vaakasuoraan, ettei siellä pellolla erottanut auravalleja ja viittoja kuin aavistuksella. Pekka puri hammasta ja päästi menemään lujaa, muutoin tie olisi katkennut lumen painoon molemmilta puolin auraa. Eihän tieltä suistumisia aina voinut välttää.
”Voi helvetti kun tökkäsi ojaan, melkoinen töyssähdys. Ei muuta kuin aura irti, onneksi sen irrottaminen on helppoa, pitkä tappi vaan irti noin. Tappi mukaan hyttiin ja peruutus tielle niin pääsen täältä.” Pekka puhui itsekseen, vaihtoi peruutuksen päälle ja peruutti helposti tielle. Sitä auttoi nostovarsiin valettu parinsadan kilon vastapaino.

 Pekka oli käynyt katsomassa Härmän Penttiä lomamatkallaan Itä-Suomessa. Pentti oli siellä maatalousoppilaitoksessa opettajana. Hän oli suunnitellut sellaisen vastapainon traktoriin, ettei sen ottamisessa mukaan tai tiputtamisessa tarvinnut nousta pukilta pois. Se oli nerokas keksintö, nostovarsiin laitettiin vahva tanko, painon edessä oli yläpäässä vaakasuorassa olevan J:n muotoiset kaksi teräslevystä leikattua rautaa. Traktori peruutettiin, nostovarret osutettiin J:n alle, nostettiin ylös, ja painon maan puolella oli samasta teräksestä leikattu tanko poikittaissuuntaan, joka sitten tukeutui nostovarsiin. Näin hökötys pysyi kyydissä. Loppu oli betonivalua.  

Tiellä Pekka laittoi peräkoukkuun kettingin, toisen pään auraan, ja nyppäsi auran helposti tielle. ”Sitten vaan matkaan, kohta olen puolimatkassa Taljan pihassa. Vielä on irrotettava aura tuolla pihassa. Siellä minun on putsattava ahdas piha etukuormaajalla. Pian se menee, pari pyörähdystä ja piha on puhdas.”
Pekan oli saatava lumen auraukset tehdyksi niin, että ihmiset ehtivät Vammalaan seitsemäksi töihin. Eihän sieltä monikaan kulkenut muualla töissä, mutta aina joku matkan varrelta. Pekka oli sopinut kahdesta kohteesta Vammalassa, joissa oli käytävä pihat puhdistamassa. Toinen oli suuri Tihveräisen tehdasalue ja toinen Vettenrannan autokorjaamon piha. Näihin kohteisiin saattoi mennä teitten aurauksen jälkeen. Lumimies oli kotona ennen seitsemää, kävi juomassa kahvia ja haukkaamassa kakkoa ennen Vammalaan ajoa.

Raha oli tiukassa. Paula kävi säännöllisesti töissä Läänin Kuljetuksessa kanslistina. Hän päästeli sinne usein volkkarilla, jolloin Pekalla ei ollut autoa käytössään. Hän pystyi kyllä useimmat ajonsa ajamaan traktorilla, mutta sen jälkeen, kun hän oli pestautunut Vammalaan opettajan sijaiseksi, hän tarvitsi itse autoa. Päivät sujuivat näin ansiotyössä molemmilta. Illalla odotti taas työt navetassa. Pekka hoiti navetan aamuin illoin, jos ei vain ollut lumen aurauksia. Ei hän enää osannut sanoa odottiko hän lunta vai toivoiko lumetonta yötä. Tiukimmille hän joutui niinä päivinä, kun oli ensin ollut yöllä auraamassa, aamulla pihat selvittämässä, päivällä opettamassa ja heti taas auraamassa, lunta kun tuli joskus taukoamatta.

Kevätpuolella ilmojen lämmettyä satoi joskus sellaisen nuoskalumen, ettei aura tahtonut kinostuspaikoissa päästä läpi. Yksi tällainen oli Pohjolanjärven maassa. Siinä tie teki 90 asteen mutkan ennen joen ylitystä. Siihen osui tuuli laajalta peltoaukealta. Tie meni joskus sellaiseen kuntoon, ettei niistä auralla päässyt läpi. Aurausvallin tasalle noussut kinos saattoi kohota pitkälle yli metrin. Silloin aura oli suosiolla otettava irti ja aloitettava siivous etukuormaajalla. Eihän silläkään ylettynyt kovin pitkälle vallia siirtämään. Inna antoikin Pekalle luvan vallin siirtoon pitkälle pellolle.

Sen työn hän sai tehdä tuntilaskutuksella.

Kaivurin hankinta ja opettelu 1974

Kaivuri

Ilmoitus Maaseudun Tulevaisuudessa, Myydään traktorikaivuri, synnytti Pekassa tarpeen saada sellainen. Kyseessä oli traktorin perään kiinnitettävä hydraulinen pienehkö kaivuri. ”Sepä olisi soma laite, ja lisäksi hyvinkin tarpeellinen, kävisi sillä omien pellon ojien kaivuu, voisi sillä kaivaa naapureillekin,” tuumi Pekka ääneen keittiön pöydän ääressä. ”Mitä, ei meillä mitään sellaista tarvita.” Paula oli heti vastaan, niin kuin vastusti muutakin rahan menoa. Hän oli tarkempi taloudessa, Pekka ajatteli suurpiirteisemmin.

Aikaisin aamulla jyrähti Fordson Major. Pekalla oli pitkä matka edessään, yli Vammaskosken sillan, pitkin pikatietä Huittisiin, kääntö Helsingin tielle ja sitä pitkin aina Punkalaitumelle vievän tien risteykseen Murronharjulla. Siitä oli vielä matkaa oikealle santatietä pitkin useita kilometrejä. Pekka kaarsi maatilan pihaan. Vasemmalla oli iso konehalli ja navetta, oikealla rintamamiestalo päärakennuksena. ”Päivää, onkohan tämä se talo, mistä saa traktorikaivurin ostaa?” ”Kyllä se tuolla on, mennääs katsomaan.”

Konehallin seinustalla olikin useampia kaivureita. ”Teillähän täällä on paljon kalustoa, onko teillä oikein ammattimaista kaivuuta?” ”Ei niin sitäkään, kyllä tietysti kaivamme silloin tällöin muillekin, pääasiassa itselle. Täällä ovat pellot niin tasaisia, että valtaojat on pidettävä syvinä ja luistavina kuivatuksen vuoksi. Miten sinä olit ajatellut kaivurin kuljettaa, kun olet pelkällä traktorilla liikkeellä?” ”Kyllä minä ajattelin sen viedä ajamalla, kunhan ensin kiinnitätte sen tuonne perään.” ”Ei siitä kyllä varmaa kauppaa tehty, sanoin vain, että kiinnittäminen on mahdollista.” ”Niin minä kyllä ajattelin, kauppa syntyy vain sillä ehdolla, että saatte kaivurin kiinni.” Pekka oli valmis ajamaan takaisin traktori tyhjänä mutta lompakko täytenä. ”No tehdään sitten kaupat kone kiinnitettynä, pojjaat saa sen tehdä. Aja tuonne halliin, minä aukaisen ovet.”

Paikalle tuli kaksi vantteraa vähäpuheista miestä, ilmeisesti miehen pojat, vaikkei siitä mitään enää puhuttu. Miehet olivat ennenkin tehneet koneremontteja. Ei heiltä pitkään mennyt, kun traktoriin oli pultattu tarpeellisen osat kiinni. Ne oli niin sovitettu, että montaa reikää ei tarvinnut osiin porata. Siivapyörän paikalle kiinnitettiin hydraulipumppu. Se tuotti koneen käydessä hydrauliikkaöljylle tarvittavan paineen. Paineinen öljy kulki putkissa ja sai männät liikkumaan. Ne taas liikuttivat kaivurin varsia ja kauhaa. Lisäksi kaivurissa oli molemmin puolin maajalat, joilla tasattiin kaivuri ja traktori työasentoon.

Miehet käskivät Pekan peruuttaa traktorin kaivurin eteen, laittoivat letkut kiinni ja alkoivat sovittaa kaivuria paikoilleen. Paine letkuissa mahdollisti sen, että kaivuria saatiin nyt liikkumaan ne muutamat kymmenet sentit, mitkä vielä tarvittiin, jotta pultinreiät ja nostovarret osuivat kohdilleen. Pekka katseli ja opetteli, olihan hänen osattava irrotus ja kiinnittäminen tehdä itse kotona.

”Nostaa nyt vaan sitä kytkintä.” Miehet pitivät etäisyyttä, he olivat olleet valmiina vain nostamaan kaivurin lavalle. Pari tuntia siinä korkeintaan kului, kun Pekka nosti kaivurin yläasentoon ja aloitti paluumatkan.

Murronharjun risteyksessä Pekka päättikin ajaa Punkalaitumen kautta. Kaivurin pumppu ilmeisesti päästi vähän painetta laskemaan, sillä kaivuri laski hiljalleen yläasennosta. Se taas aiheutti sen, että etupää keveni niin, että oli vaarana ohjauskyvyn menetys. Pumppu täytyi kytkeä päälle, jotta nosto oli mahdollinen, ja siksi traktori täytyi pysäyttää. Tie oli onneksi rauhallinen Punkalaitumen jälkeen. Eräässä mutkassa Pekka kaarsi kohdalla olevan talon pihaan nostoa varten. Heti juoksi isäntä koneen luo ja kysyi, voisiko Pekka aloittaa kaivamisen, heillä oli sellainen kohta… Pekka keskeytti ukon ja sanoi olevansa läpikulkumatkalla. ”Kyllä meillä olisi ollut kaivamista enemmänkin, ja nyt kun kone jo seisoo pihassa.” Niin seisoi, mutta ei Pekka ollut valmis vielä vieraalle kaivamaan. Ei hän ollut vielä pistänyt kauhallistakaan minkäänlaisella kaivurilla. Töitä kyllä tuntui olevan.

Innanmaassa alkoi heti kaivuun opettelu. Konetta käskytettiin kymmenellä vivulla. Ne olivat kaksitoimisia, viisi kummallekin kädelle. Niiden järjestys täytyi saada aivorunkoon niin, ettei sitä työtä tehdessä tarvinnut ajatella, katsella vain kaivuria ja kauhaa ja ajatella mitä niiden seuraavaksi oli tehtävä, minne liikkua, miten syvään kuopaista. Eihän se yhdessä päivässä päähän mennyt.

Riihen takaa laski vähäinen puro Santamäen metsästä halki Innanmaan peltojen ja yhtyi tanhuan ojaan. Sitä Pekka nyt alkoi ensimmäisenä kaivaa. Hidasta se oli alkuun. Ojakauha tuntui suurelta ja liikkeiden opettelu hankalalta mutta samalla kiehtovan mielenkiintoiselta. Puro työnsi hiljalleen pientä lirua, ei siitä mitään haittaa ollut, tulipahan kauhaan nostossa hiven vettäkin.
Oja oli kaivettu. Pekka palasi pihaan. Olihan se jo huomattu, uusi kaivuri. Lehtimäen Heikki siihen ensimmäisenä poikkesi. ”Jaha, sinä olet sanonut irti sopimuksen lapion kanssa.” Heikin sanat naurattivat. ”Kyllä nyt näin kävi, kunhan vaan opin vielä kunnolla. Hyvältä peliltä tämä tuntuu, kaikki pelaa eikä öljyä vuoda.” ”Meillä olisi tarve siirtää sontapatteria kauemmaksi sontaluukun ovesta, sitä paskaa kun tulee aina niin mahdottomasti, eikä siellä patterissa ole mukava huitoa talikolla kasaa kauemmas.” ”Joo, minä tulen kyllä heti tänään, käyn ensin syömässä.” ”Ei sillä sellaista kiirettä ole, tule kun kerkiät.”

Seitsemän aikaan illalla Pekka kaartoi traktori Lehtimäen navetan taakse. Heikki hyppäsi siihen innoissaan katselemaan. Pekka aloitti, ensin sille etäisyydelle, että kaivurin varsi ylettyi ovelle saakka. Kaivurin lasku maahan ja vuorotellen molemmat tassut alas. Hydraulipumpun vähäinen läpivirtaus aiheutti sen, ettei kaivurin varsi ollut aivan vakaa, kun otteen irrotti venttiilistä. Varsi liikkui hitaasti alamäen puolelle. Sitä liikettä taas oli vastustettava venttiilin pienellä liikkeellä. Pekka tahtoi ottaa aivan oven kynnyksen alta saakka, kauha liikkui hieman levottomasti. ”Älä sitten vaan tiiliseinään kolhaise, varo sitä!” Heikki hätäili. Pekka katsoi tarkkaavaisesti kauhaa, laski sen sontakasaan alas ja toisella vivulla käänsi kauhaa sisäänpäin, jolloin se sai kitansa täyteen.

Ilmi tuli navetan nurkalle ja huusi Heikkiä heti tulemaan vaihtamaan vaatteita. Heillä kun oli kylään meno sovittuna. Eihän Heikki mihinkään lähtenyt. Sontakasa siirtyi helposti varren mitan päähän ovesta. Toisen työn katseleminen on aina kiintoisaa. Ilmi huusi toisen kerran. Silloin Heikin oli mentävä. Työ tuli kuitenkin tehdyksi.

Naapuriapua -70 l

Kunkku

Pienessä kylässä autettiin mielellään naapuria.  Käytiin usein vaan juttelemassa, kuukauden aikana oli ainakin kerran morjestettu jokaista. Näin tuli juteltua suunnitelmista ja vaikeuksista, iloista ja murheista.
”Tarviitko apua?” Kuului helposti, saatettiin tarjota omaa konetta tai työsuoritusta kysymättäkin. Yhteishenki kasvoi eikä kateudelle jäänyt tilaa.
Kunkku oli ostanut huutokaupasta useita hehtaareita kasvavaa heinää Karkusta. Hän tarvitsi sitä lehmien rehuksi talven varalle. Omat pellot eivät tuottaneet heinää riittävästi, niissä täytyi viljellä myös kauraa ja ohraa. Siatkin vaativat osansa viljasadosta. Kunkku oli päivät töissä Vammalan kirjapainossa, senkin tähden oma työpanos kiireaikaan oli rajallista, tunnit loppuivat vuorokaudesta kesken.

”Mennääs katsomaan Karkkuun, mitä minä olen ostanut.” ”Joo, hypätään autoon vaan” Peltosarat olivat Ellivuoreen johtavan tien varressa Rautaveden länsipuolella. Siinä kohdin tie oli kapeaa ja mutkaista santatietä ylämäkineen ja alamäkineen. Oikealla puolella mäen laella oli Kunkun pellot. ”Ohoh, katohan vaan, aika määrän olet ostanut, paljonko tässä on?” Pekka katseli heinävainioita jotka laskivat mäeltä kolmeen suuntaan. ”Onhan tässä, monta hehtaaria.” Ei Pekka enempää kysellyt, näkihän tuon. ”Mitenkäs olet ajatellut korjata tämän kaiken?” ”Kyllä se niitetään ja laitetaan seipäälle, saan kai sinulta lainaksi, jos tarviin?” ”Totta kait, tarviitko apua seivästyksessä?” ”Minä alan niittää tätä heti kun ehdin, sitten minulla on kyllä seipäälle iskijöitä, mutta on se aika urakka. Ajattelin, että sinä olisit minun apuna ajettaessa kuivat heinät navetan latoon.”

Pekalla oli kotona vielä muutama hehtaari heinää itselläkin. Hän kävi niittämään. Kesä oli vuorostaan kuiva, ja heinä jätettiin luokolle. Kahdessa päivässä se kuivui, kun sitä oli välillä kaksi kertaa pöyhitty. Korjuuta varten Pekalla oli heinähäkki, traktorin nostovarsiin kiinnitettävä. Sen kun laski luokon edessä alas, niin häkin pitkät piikit häkin päältä nousivat ylös mahdollistaen tukevan heinämäärän peruuttamisen häkkiin. Maata vasten oli vahvat suorat piikit, melkoisen pitkät. Ne oli hitsattu kiinni pyöreään vahvaan tankoon, joka maata vasten liukui hyvin heinämaalla. Kun häkki oli peruutettu täyteen heiniä, Pekka nosti sen ilmaan, ja samalla yläpiikit laskeutuivat heinän päälle kuin avonaiset kourat. Tällä menetelmällä Pekka ei tarvinnut pellolla muita apureita.

Taas oli käyty Kivirannassa. Nyt oli tarve vahvasta nailon köydestä, kolmisen kymmentä metriä pitkästä. Pekka laittoi navetan vintillä plokin kiinni kurkihirteen, kiepautti köyden sen kautta ja veti molemmat vapaat päät ajosillalle. Heinähäkki peruutettiin niin ylös ajosiltaa kuin mahdollista. ”Ei tämä ajosilta kestä enää hevostakaan, pakko pysätä tähän,” huusi Pekka Osmolle ja Hannulle. Veljekset olivat ajatelleet, että jos Pekka ajaa puuosan päälle, niin ei se kestä. Osmo auttoi Pekkaa sitomaan köyden toisen pään heinäkuorman ympäri, toinen kiinnitettiin traktorin vetokoukkuun.   Pekka laski häkin maahan, jolloin koura aukeni, ja alkoi varovasti  hilata heinäkuormaa ajosiltaa pitkin vintille. Sinne kuorma päätyi ilman hikeä. Pekka pysäytti traktorin ja kiipesi vintille katsomaan. Osmo ja Hannu heti irrottivat köyden ja alkoivat hangoilla siirtää heinäkasaa päätyseinän viereen. ”Kyllä minä vähän katselin kurkihirttä että kestääkö se vedon,” tuumi Osmo. ” ”Sen päällä on niin hirmuinen koko katon paino, ettei se liikkuisi vaikkei sitä olisi edes naulattu ollenkaan kattotuoleihin.” Kyllä Pekkaakin oli vähän jännittänyt. Kuorma oli kuitenkin hyvin saatu ylös.
Seuraava kuorma olikin sitten jo niin iso, kuin häkkiin ikänä mahtui, ja köysi katkesi. ”Se siitä sitten, ostin Kivirannan paksuimman köyden, mutta heiko oli sekin, voi piru.”
Työt jatkuivat ja nyt oli sitten Osmon aloitettava hankoaminen ajosillan puolivälistä, ylisillä jatkoi Hannu. ”Ei tätä toista kertaa näin enää tehdä, päätyikkunasta ja traktorin lavalta viedään seuraavat heinät” Näin Pekka päätti tulevaa vuotta varten.

Kunkku oli saanut heinänsä kuiviksi, ja miehet aloittivat sen ajon seipäiltä kotiin. Molemmat laittoivat viljalaidat peräkärryynsä. Peräkanaa täristivät Valmetti ja Fordi heinämaalle, matkaan meni vähän yli puoli tuntia. ”Jahas sinä saat sitten aloittaa, minä menen vastaanottamaan.” Muutama seipäällinen heitettiin yhdessä kuormaan, ja Pekka nousi traktorinsa lavalle. Ensin jo lavalla olevat heinät Pekka siirsi lavan nurkkiin, saman tien Kunkku latoi tulemaan lisää heinää. Hän myös ajoi traktoria eteenpäin. Ajo tapahtui kahden seiväsrivin keskeltä, jotta alhaalla olija pääsi mahdollisimman vähillä siirroilla. Heinää kertyi, aurinko porotti ja vihneet ja roskat liimautuivat hikisiin vartaloihin. Pekka siirsi heinät aina nurkkiin ja laitoihin, näin saatiin lavalle mahtumaan mahdollisimman paljon heiniä, koska kuorma ei kaventunut laitojen tasalta. Heinää voitiin lastata jopa vähän yli laitojen. Lopuksi tallattiin viimeiset heinät keskelle lukoksi. Näin sivuilla ja edessä ja takana olevat heinät saivat painokseen lukkoheinät. Pekka kapusi alas, ja yhdessä he sitoivat kuorman. Pekka laittoi köyden laidan ulko- ja alapuolella oleviin koukkuihin aloittaen etukoukusta. Sitten hän heitti köyden toiselle puolelle Kunkulle. Hän taas puolestaan laittoi köyden kulkemaan ensimmäisestä koukusta. Sitten hän tiukkasi. Pekka juoksi Kunkun avuksi, otti köydestä lavan kyljessä kiinni ja huusi: ”Hiiop!”, ja veti minkä jaksoi ponnistaen jalkansa laitaan. Kunkku veti vapaata köyttä niin paljon kuin sai tulemaan, ja teki solmun koukun ympäri. Sitten seuraava köysi kiinni ja vielä kolmas peräpäähän.

”Jahas, juodaas vähän,” tuumi Kunkku. Hänellä oli kahvivehkeet mukana. Miehet istahtivat pellolle traktorin varjoon, joivat kahvin ja huilasivat tovin. ”Nyt tehdään toisin päin, minä hyppään sitten lavalle.” Näin täytettiin Valmetin lava ja köytettiin kiinni. Perätoukuria ajettiin traktorit  Vaununperälle ja purettiin latoon. Siihen purkuun osallistui Marja-Leenakin. Hän myös kahvitti miehet, ennen kuin he lähtivät uuteen hakumatkaan. Useampia päiviä käytettiin heinän ajoon. Lopulta urakka oli valmis.

Kunkku oli Pekalle uskollinen ystävä, ei kieltänyt apuaan, ei liioitellut Pekan pyytämisessä talkoisiin. Pohjalainen hän sitä vastoin oli luonteeltaan, jyrkkä ja ehdoton mielipiteiltään. Hän olisi halunnut alkuun keskustella politiikasta, mutta siitä Pekka pidättäytyi kokonaan. Eiväthän he samoja ehdokkaita käyneet äänestämässä, mutta ei edes silloin sivuttu politiikkaa. Samanlainen suhde oli Pekalla Osmon ja Hannun kanssa. He olivat vakaumuksellisia vasemmistolaisia, isänsä myös politiikassa ikänsä mukana. Ei kertaakaan puhuttu näistä asioista kymmenen vuoden aikana. Hannu jokusen kerran yritti Virtasilla esittää omia ajatuksiaan viime sodista, mutta niistäkin Pekka kieltäytyi. Tämä oli tietoinen valinta Pekalta. Riitahan siitä olisi piankin tullut, äärilaitoja kun edustivat. Näin säilyi ystävyys ja leppoisa tunnelma aina tavatessa.

Seuraavana keväänä peltojen kuivuttua alkoi ankara kiire pelloilla. Pekka ensimmäisenä ajoi äkeen pellon laitaan ja aloitti Saunanojan laidalta äestämisen. Ei mennyt kuin puoli tuntia, niin Valto oli samassa puuhassa. Miehet huutelivat traktoriensa melun yli, kumpikaan ei kuullut mitä toinen sanoi. Niin oli kiire, ettei koneita voinut seisottaa.
Pekka äesti sitä mukaa peltoa valmiiksi, että ehti sen aina samana päivänä kylvää. Hän oli käynyt Hankkijalta ostamassa uuden kylvölannoittimen. Se oli tavanomaisen sinisen värin sijaan kelta-punainen, se oli ollut tarkoitettu ulkomaan vientiin. Nyt se kylvi ja lannoitti Innanmaan pelloilla. Isäntä oli aikaisemmin, ennen äestystä heti pellon kestettyä auton painon ajanut lannoitesäkit valmiiksi kasoihin eri puolille peltoa. Vilja sen sijaan oli paperisäkeissä, eikä niitä ollut vieminen etukäteen kastumaan. Ne olivat pakettivolkkarissa, millä sitten kylvön edetessä nopsasti saatiin siemenet koneelle.

Innanmaan isäntä sai useita pyyntöjä saapua kylvämään, pikku pelloille ei tietenkään kannattanut itse kaikkia laitteita ostaa, kylvö menisi nopsasti Jukolla, ja säästyihän sillä toisen kerran ajosta. Pekka mielellään kävi naapureissa auttamassa, kunhan omat työt vaan olivat ensin tehdyt. Kunkkukin pyysi  kylvämään muutaman hehtaarin kauraa. Tokihan Pekka sen oli luvannut. Olihan Kunkku taas vuorollaan ollut Innanmaassa vänkärinä erilaisissa töissä. Pekalla oli vähäinen määrä jäljellä sen päivän tingistä, kun Kunkku tuli töistä suoraan, ajoi pellolle ja pyysi Pekkaa tulemaan kylvölle.
”Minä tulen heti, kun saan tämän kylvettyä, kone on täynnä, ei tähän montaa aikaa mene.” Kunkku suuttui. ”Kyllä minä sen tiesin, että minun niskan päällä tässä ollaan.” Paiskasi traktorin oven kiinni ja ajoi kotiinsa. ”No voi helvetti kun hän oli hätäinen, kyllä minä tämän illan aikana heillekin ehdin.”

Pekka täristeli Alangon pihaan, Kunkku tuli talosta, ohjasi navetan solaan. Siellä täytettiin kauralla viljasäiliö ja apulannalla toinen säiliö. ”Onko sinulla omaa siementä? ”Joo, viimevuotisesta seulottua, tein minä itämiskokeen, ja tulos oli hyvä. Nyt täytyy katsoa siemenmäärä, hehtaarille pitäisi laittaa sellaisen 220 kiloa, miten se tässä koneessa käy?” Pekka otti traktorista pienen veivin, jonka hän asetti koneen etupäässä olevaan hahloon, alkoi pyörittää ja laski samalla kierrokset. Vannas tiputti siemeniä maahan säkkikankaan päälle. Siitä siemenet sitten kerättiin ja punnittiin. Taulukosta voitiin sitten katsoa hehtaarille menevä kilomäärä.

Kylvö aloitettiin. Ilta oli jo kääntynyt hämyksi, puoliyö oli liki. Ensimmäinen kylvörivi sarkapellolla oli kylvetty. Sarat olivat melko lyhyitä, kymmenen metriä leveitä ja melkoisen lyhyitä. Pekka päästi aikas vauhtia, pelto oli sopivan kuiva, eikä ollut suurtakaan vaaraa vannasten tukkeutumisesta. Niinpä hän laski kylvinkoneen vauhdissa maahan ja kaasutti eteenpäin. Kunkku heilutti  jotakin. Saran päässä hän repäisi oven auki ja sanoi, ettei noin saa kylvää, menee vantaat tukkoon. Pekka kiehahti. Kylvöjä oli hän painanut menemään jo useita päiviä lähes nukkumatta. ”Helvetti, kuule Matti, jos saran päässä on yksikin vannas tukossa, niin sano vasta sitten.” ”Kone ylös ja pois pellolta!”   Kunkku oli aivan raivona. ”Äläs nyt, kyllä minä ensin kylvän.” Kone ylös!” ”Ei helvetti, kone on puolillaan, kylvetääs vaan.” ”Kone ylös, ei yhtään enää minun pellollani.” Pekka alkoi käsittää, ettei enää ollut sanailusta kyse, koetti kuitenkin saada kylvää edes koneen tyhjäksi. Kunkku kuitenkin oli järkähtämätön. Tappeluhan siitä olisi tullut, eikä Pekka tuuminut sitä järkeväksi. Hermot tiukalla ja äärimmäisen pettyneenä Pekka ajoi traktorin takaisin navetan solaan. Koneen puolikkaan tyhjentämiseen ei ollut muuta keinoa kuin kiertää käsin koekammesta. Pekka kiersi ja äänetönnä Kunkku seurasi. Pitkä tovi siinä vierähti, aikaa ei Pekka tuntenut, oli vain painostava typeryyden tunne.

Kone oli tyhjä. ”Mennään sitten kahville sisään.” ”Kuule, en minä tällaisen työn jälkeen voi tulla kahville.”

Miehet erosivat, mitä miettivätkään.

Ensimmäinen kylvö 1972

Kylvö

Lehtimäen Heikki oli kylvämässä heinänsiementä. Siemen oli niin pieni, ettei sitä voinut kylvää tavallisella kylvinkoneelle, oli se sitten apilaa tai timoteita. Pekka seurasi Heikin valmisteluja.
”Tämä kylvinkone on niin leveä, ettei tätä työnnettäessä erota tarkkaan missä on edellisen kylvön raja. Nyt täytyy keksiä tähän joku apukeino.” Kone oli jo työnnetty pellon laitaan ja siemenet olivat laatikossa. Laite oli työnnettävissä kuin kottikärryt, mutta oli neljä metriä leveä. Siemen oli liian pieni, jotta sen olisi voinut havaita käännyttäessä saran päässä. Pekka katseli touhua eikä osannut auttaa. ”Jos minä kävelen tässä sivulla, jolloin saat merkin minulta.” Ei se käynyt Heikille. ”Ei se onnistu, kyllä minun täytyy itse voida koko kylvö tehdä.” Peltomaa oli niin kuivaa, ettei siinä näkynyt kunnolla edes kylvinkoneen pyörien jäljet. ”Menen hakemaaan vajasta jotain apuneuvoa.”

Heikki palasi takaisin mukanaan narunpätkä ja hakokirves. Se oli vesurin kaltainen esine, sillä erotuksella, että kärjestä hamaran puolelta oli taivutettu mutkalle ylöspäin sellainen kiekura. Vesurissa taas taivutus oli alaspäin, niin että sillä kyettiin nostamaan maasta oksa sen mutkan avulla. Terä oli terävä mutkan kärkeen saakka. Mutta jos sillä alkoi hakoa hakkuutukin päällä, oli sen terän isku sovitettava niin, että kaareva kärkiosa meni yli hakotukin reunan. Tästä syystä isännät olivat aikoinaan kehittäneet hakokirveen mutkan toiselle puolelle. Saattoi sillä sitten napsutella mukavasti kuusen oksia pieneksi, polttopuuksi tai niin kuin ennen sontakasaan sonnan jatkeeksi. Talon kunnia oli aikaisemmin mitattu sontakasan suuruuden mukaan. Työ kuului vanhalle isännälle luonnostaan. Hakokirveen takoivat kyläsepät, ja koristukseksi siihen taivutukseen terän päästä oli tehty pienen sarven tapainen umpilenkki. Muuta syytä tähän lenkkiin ei ollut kuin tekijän kauneudentaju.  

Heikin käsissä tämä lenkki sai tarkoituksensa. Hän pujotti siitä narun, sitoi toisen pään kylvinkoneen laitaan siihen kohtaan, mihin kone laitimmaisen siemenen tiputti ja sääti narun sopivalle korkeudelle. Kylvö alkoi, Heikki tähtäsi saran päähän, asteli vakain askelin ja katsoi samalla, että hakokirves laahasi peltoon selvän viirun. Pekka käveli samaa tahtia. Tultiin saran päähän, Heikki kaarsi koneen ja lähti astumaan takaisin päin. Viiru pellossa näkyi selvästi, ja Heikki saattoi tähdätä koneen laidan oikealle kohdalle. Ei mennyt kylvös kahden kerran eikä jäänyt kylvämättömiä raitoja.
”Naapurit kulkiessaan  peltojen ohi aina tarkkailevat työn jälkeä. Ei sitä tarvi kuin vähän vinksahtaa jossakin vaiheessa, niin se heti näkyi pellossa. Jos jäi kylvämättömiä raitoja koneen kylvöksien väliin, sanottiin niitä naimaraidoiksi. Jos kylvettiin päällekkäin, pidettiin isäntää tuhlurina. Eiväthän nämä jäljet enää näkyneet, kun oras kasvoi pitkäksi. Mutta tulivat taas leikkuun jäljiltä näkyviin.” Heikillä oli loputon varasto näitä vanhoja juttuja, Pekka niitä mielellään kuunteli. Pitiväthän ne edelleenkin paikkansa maatalouden koneellistuttua. Hevosaikakaudella miehen kyvykkyyttä ohjastaa yhtaikaa hevosta ja konetta arvostettiin korkealle.

Heinä saatiin pian kylvettyä. ”Mennääs kahville. Ilmi on varmaan jo katsonut ikkunasta työn edistymistä ja nähnyt meidän tulleen valmiiksi.” Pekka ajatteli, ettei hän mitään ollut tehnyt, ollut mukana vaan. Asteli kuitenkin kohti mäellä olevaa Lehtimäen taloa.
”Kyllä täältä sitten tavoittaa katseella kaikki teidän pellot, käy ikkunasta toiselle, niin silmä tavoittaa aina isännän töissään. Näkee myös kaikki työnsä jäljet tarvitsematta kävellä äärelle katsomaan.” Kahville oli tullut myös syytinkiä nauttiva Heikin äiti, Olka. Hän asui pienessä huoneessa talon toisessa kerroksessa. ”Isännän askeleet pellon höystää”, puuttui Olka puheeseen. Olka oli pienikokoinen hyväntuulinen vanha emäntä. Eritoten seurasi hän mielellään Heikin ja Pekan touhuja, saattoipa joskus kysyä: ”Misäs ne isä ja poika o?” Olihan Pekka naimisissa hänen tyttärensä tytön kanssa. ”Ernomase hyvin isännän askeleet näkyvät tua Santamäesä.” Ilmiä se nauratti, ”Siinä kun on ne sarraat sillai tiälleppäin, laskevat ylhäältä, että siinä kyllä näkkee isännän jäljet kevväällä, kun hän apulannan kylvää vakasta käsin. Heinä kasvaa tummina kaarina just sillai, kuinka apulanta on levinnyt.”
Joivat kahvia ja söivät nisusta. ”Ei maar, mun täytyy ny lähtee,” tokaisi Olka ja kipusi rappuset toiseen kerrokseen.

Pekan tuli aika kylvää kotipellot, ne jotka kasvoivat ikkunan alta tielle päin. Ensimmäinen veto oli helppo, sen kuin laski kylvökoneen varovasti alas, varoen, etteivät vantaat tukkeutuisi. Siitä sitten kytkin ylös tasaisesti niin, ettei tullut nykäisyä. Saran päähän oli helppo kylvö, koneen oikea laita vaan aivan ojan reunalla. Kun etupyörät koskettivat päätyojaa, niin samalla oli nostettava kylvinkone ylös nostovarsien varaan. Pekka käänsi traktorin, katsoi tarkkaan missä oli laitimmaisen kylvöksen vana. Siitä tähdäten ajoi hän metrin kylvinkone alhaalla, hyppäsi ulos kopista ja asteli kylvinkoneen taakse. Siellä sitten polvillaan alkoi rapsuttaa maata kylvöksen päältä siitä kohtaa, missä uusi kylvös tapasi edellisen kylvöksen.

”Nyt onkin onnistuttava tässä, tämä on ensimmäinen kevät ja ensimmäinen kylvös. Tätä katselevat kaikki, jotka Innanmaan ohi ajavat. Tässä hiukan sotkee, kun yhdistelmäkoneessa on kahdet vantaat, siemenille ja apulannalle omansa.” Siemenrivin tarkka paikka tuli esiin, siitä Pekka tähtäsi kylvinkoneen laitimmaiseen vantaaseen, ja totesi välin olevan oikean.
Pekka sai kylvettyä kotipellot. ”Tulettekos meille kahville sunnuntaina, kylvöt on tehty ja oras on piikillä. Käviskös siinä kahden paikkeilla. Ottakaa Olka mummu mukaan.”

Lehtimäet tulivat kaikin, vain lapset olivat tällä kertaa omissa leikeissään. ”On suvi lämmin ja hyvällä mallilla, hyvin näkyy itäneen. Meilläkin on kaura jo aloittelemassa esiin tuloa, sinähän laitoitkin tuohon ohraa.” Heikki katseli keittiön ikkunasta.
Tuli mummukin siihen, katsahti  ikkunasta ja kysyi: ”Kukas ton on kylväny?” Pekka katsoi muiden mukana orasmaata hyvillä mielin, ei näkynyt naimaraitoja, vastasi sitten: ”Minä sen olen kylväny.”
”Et sunka okka!” huudahti Olka-mummu epäuskoisesti, vaikka tyytyväisenä tiesikin sen olevan totta.

Isännyyden vaihto -70 l

Tila vaihtaa isäntää

 Työt arkena tehtiin ahneesti, hoidettiin eläimet, kylvettiin ja kynnettiin, rakennettiin, korjattiin, ja talvella oltiin metsätöissä. Nuoret samanikäiset miehet auttoivat paljon toisiaan. Ystävyys oli vanhaa perua koulu- ja armeija-ajoilta. Sianojat Sammaalta, Harri ja Anja sekä Lehdot Tyrväältä, Jussi ja Anneli ynnä Turtiaiset Vaununperältä, Paula ja Pekka kävivät mielellään toistensa luona kylässä. Tavallisesti lauantaisin kokoonnuttiin vuorotellen jonkun kotitilalle. Syötiin ja saunottiin. Aamulla oli taas meno navettaan.

”Tehdääs Pekka tällä kertaa siten, että ei keskustella maataloudesta ollenkaan.” Harri oli oikeassa. Pekalla oli suuri palo maatalouden eri kysymyksiin, eihän hän ollut niissä töissä ollut aikaisemmin. Vasta jätettyään Kekkoselle eroanomuksensa alkoi hän päätoimiseksi viljelijäksi.
”Totta maar tehdään sillai, mistäs alotetaan?” Anjalla oli korttipakka kädessään ja hän ehdotti pelaamista. Se sopi kaikille. Ilta oli jo kulunut hämyyn, oli käyty saunassa, otettu saunakaljat. Oli syöty Anjan laittamia herkkuja, oli juotu kahvia, ja otettu pienet paukut. Puna alkoi väikkyä kaikkien poskilla. Oli siirrytty talon toiseen kerrokseen, jossa isäntäparilla oli oma rauhansa. Lapset olivat jo nukkuneet hyvän tovin.

Kuka sen sitten keksi, ei kukaan muista, mutta korttipeli kääntyi räsypokaksi. Pelattiin ja hävittiin. ”Ota, ota vaate pois vaan.” alkoi kuulua aina hävinneen korviin. Ringissä istuttiin, ääni alkoi kohota. Pekka kovin tuntui häviävän. Naiset pelasivat varovasti eivätkä juuri hävinneet.
”Peijakas, minä taidan vallan hävitä” Muita nauratti Pekan ahdinko.  Tuli jonkun muun vuoro hävitä.  Ei voinut puhua ihan huudosta, mutta iloisessa seurassa kommentit muuttuivat kovemmiksi, sekä ääneltään että rohkeudeltaan.
Harri ja Anja olivat olleet jo vuosia naimisissa. Anja oli Vaununperän Ylöniemeltä lähtöisin, matka ei ollut kulkenut toisiin pitäjiin. Tyrvään pitäjän toiseen laitaan, Rautaniemelle. Ensimmäinen lapsi oli Satu, suloinen tyttö, ja pian seurasi Sami, punatukkainen terhakka isänsä näköinen poika.
Alusta alkaen he asuivat Sianojilla, isännyyttä hoiti Harrin isä ja emännyyttä äiti. Jaakko oli joviaali mies, Pekkakin piti kovin hänestä. Usein poikkesivat sanalle toistensa luokse, kun vain sattuivat tapaamaan.
Pekka kävi tarvittaessa auttamassa Harrilla ja toisin päin. Vänkärinä oleminen talvella Harrin metsäpalstalla oli totista työtä. Harri oli kaatanut ja karsinut tukit, katkonut ne sopivan pituisiksi ja nyt tuli aika kuljettaa ne tien varteen. Silloin tarvittiin vänkäriä. Pekka saapui aamulla seitsemäksi taloon, juotiin kahvit ja painuttiin metsään. Harrilla oli juontovehkeet traktorin perässä.  Kelalla oli 50 metriä vaijeria, päässä oli tukkikoura. Kourassa oli kolme noin neljäkymmentä senttiä pitkiä väkäpäisiä sormia. Väkäset tarttuivat tukkia niskasta, vetovaijeri oli lenkissä kiinni, vedon alkaessa sormet saivat lujan otteen tukista. Sormien yläpäässä oli vahva rautalenkki, joka pakotti sormet tiukasti kiinni.
Pekka otti kouran käteensä, alkoi vetää vaijeria kelalta kahlatessaan lumihangessa lähintä tukkia kohti. Kouran kiinnitys, Harri käänsi vivusta, ja traktorin ulosotosta voimansa saava kela alkoi pyöriä kelaten vaijeria takaisin. Pekka käveli tukin vieressä, auttoi tarvittaessa tukin kulkua. Joskus tukki oli haluton poistumaan metsästä ja tarrautui kiveen tai kantoon. Harrin oli oltava tarkkana tällaisen mahdollisuuden varalta. Traktorissa kyllä oli voimaa, niin että välineet saattoivat hajota. Veto oli hellättävä, ja Pekka kankesi tukkia hiukan sivuun esteestä.

Harri veti tukin pään pankolle, joka oli nostovarsissa poikittain oleva kovilla teräskynsillä varustettu palkki. Palkin päissä oli lisäksi rautakarkot pystyssä, joiden väliin sai useampia tukkeja riviin. Tukin päästä nostettiin  juontokoura irti, ja Pekka kahlasi seuraavalle tukille. Jos olikin kaataja ollut kovilla aikaisemmin, niin nyt joutui vänkäri ankarampaan paineeseen. Viiteen saakka tehtiin töitä joka kerta. Joskus työ saattoi loppua metsässä tukkien tultua juonnettua lanssille viimeistä myöten. Silloin palattiin kartanolle, mutta ei huilattu, Harrilla oli aina pihan piirissä jotain entrattavaa. Viideltä Anja kutsui syömään.

Korttien läiske päättyi äkisti. Portaista kuului teräviä askeleita. Kaikkien päät kääntyivät tulijaa kohti, sieltä astui valoon Helga, Harrin äiti. ”Meillä on täällä kristillinen koti, sinäkin Pekka varmasti tiedät sen…” Pekka istui jäykistyneenä, paitaa hän ei ehtinyt saada päällensä, tuijotti Helgaa ja nyökytteli päätään. ”Meillä ei täällä suvaita tällaista menoa…” Anja hyppäsi seinän taakse. ”Minä lähden tästä talosta varmasti!” hän huusi. ”Kyllä sinä Anja voit lähteä.” ”Mutta minä vien lapset mennessäni!” Helga vaikeni ja koetti kakoa sanoja, perääntyi portaisiin. Harri nousi vakaasti seisomaan, lähti astumaan äitinsä perässä alakertaan, mitään ei kuulunut. Vieraat istuivat epätietoisina, oltiin hiljaa ja odotettiin.
Harri saapui yhä vakain askelin. ”Nyt voitte lähteä.” Muuta ei puhuttu. Vieraat astelivat alakertaan ja autoilleen, ajoivat tiehensä.

Tavatessaan Pekan seuraavan kerran Harri kertoi, että hänestä tuli yöllä isäntä taloon. Oli kävellyt isänsä vuoteen viereen ja ilmoittanut, että Jaakosta tulee nyt syytinkiläinen. Jaakko sanoi heti, että talokirjat kirjoitetaan.

Pekka tapasi sattumalta Vammalassa käydessään Jaakon ja Harrin, olivat juuri olleet pankinjohtaja Heinosen puheilla, isännyys Harrille oli vahvistettu. ”Minä olen huoleton kuin hevonen.” Ottipa Jaakko pari pientä hyppyäkin. Pekka onnitteli molempia.