Valmistautuminen jouluun

                                  Mikki

Jouluaskareita

Vuoden aika jakaantuu kahteen osaan, ennen joulua ja joulun jälkeen. Kyllä meidän kirkko sen tiesi mihin aikaan sijoitti Jeesuksen syntymän, keskelle pakanallista juhlintaa talven selän taittumisesta ja kevään toivosta. Talojen työt oli tehty pääosin, sato aitoissa, lihat tiinuissa, heinät ladoissa, perunat kuopissa ja ämmät pirteissä. Kyllä talvellakin töitä tehtiin, naiset valmistivat pellavista ja villasta lankoja, joistasitten kudottiin tarvittavat vaatteet, suutari kiersi taloissa paikaten vanhoja ja tehden uusia. Saattoi varakkaimmissa taloissa vaatturikin käydä. Miesten oli pirtissä tehtävä rekiä, niitten jalasten aihioita kuivateltiin orsien päällä. Kesän mittaan oli katseltu sopivia koivuja, joiden juurakko kasvoi sopivasti mutkalla maan suuntaisesti. Ne kaadettiin ja kirveellä veistettiin kartanolla alustavaan muotoonsa. Vaari kiskoi puukolla päreen säleitä pärepihtiin pistettäväksi, saattoipa tehdä oikeita päreitäkin nippukaupalla. Puukkopäreet olivat kestäviä ja lujia, niitä kiskottaessa ei menty koskaan poikkisyyhyn, vaan puun syitä myöten. Näin päreen pinta oli tiivis, vesi ei päässyt puun sisään. Lisäksi tällainen päre kesti hyvin vääntöä. Tätä taitoa on Tanskalainen maajussi sarjassa esiintyvä viljelijä opetellut monissa maissa. Menetelmää on käytetty tukkipuista alkaen pienempiin kapineisiin, on halottu puita oksiin ja pajuihin asti. Taitava halkoja, kuten tuo maajussi, kykenee pienellä lovetulla kapulalla halkaisemaan pajun kerralla kolmeen osaan. Minä tein Eeron opastuksella pisteaidan. Sopivat aidakset piti halkaista pienen kuusen rungosta. Kirves piti laittaa tyven keskella ja napauttaa sitä toisen kirveen hamaralla. Sitten sitä halkeamassa olevaa uraa kopeutettiin vapaalla kirveellä ja saatiin halkeama etenemään. Kirveet laitettiin pois, ja alettiin käsin halkomaan puuta. Yksi taika siinä oli, halkeama alkoi helposti edetä toiseen sivuun. Se estettiin taivuttamalla sen puoleisesta puolikkaasta enemmän ja jyrkempään. Se tepsii, ja halaistut puolikkaat tulivat yhtä paksuiksi.

Meidän joulutyöt alkavat aina syksyisin, kun käymme haudoilla viemässä havut ja laittamassa lyhdyt ja kynttilät. Tänään kiersimme lähimmät haudat uudestaan Pälkäneellä. Paulan vanhemmat, isovanhemmat ja sisarukset. Olavi ja Tuuli lepäävät Hattulassa. Vanhat kynttilät paloivat edelleen, laitoimme kuitenkin kaikkiin lyhtyihin uudet kynttilät. Siinä onkin sitten muodostunut kaksi puoluetta, perinteen vaalijat elävän tulen ihannoivat, ja patterikynttilöiden käyttäjät. Nykyiset patterikynttilät välkkyvät kuin aito tuli ja palavat kerrasta kevääseen saakka. Olemme koonneet haudoilta pois steariinikynttilät. Ne ovat aina sammuneet ehkä muutaman tunnin paloajan jälkeen. Koskaan emme ole nähneet niiden palaneen loppuun saakka. Useimmiten ne ovat kaatuneet ja tuli on polttanut muovin puhki ja ne ovat sammuneet. Ovathan ihmiset jo lopettaneet päreitten polttamisen pihdeissä kotonaan, ulkona palavat pihavalot eikä roihunuotio. Ymmärrän kyllä kynttilän lumon, siis elävän tulen meille antaman mielihyvän. Kun ajan 200 km haudoilla käydäkseni, niin saan mieliyväni siitä, että lyhdyt palavat vielä, kun olen kotona.

Haudoilta jatkoimme Kangasalalle, Matin ja Sirkun luokse. Paula oli kerännyt kassillisen tavaroita vietäväksi Punaisen ristin kirpputorille ja toisen kassin joululahjoja. Kysuin Matilta, onko hän nyt päivittäin nostanut autoja ylös ja alas. ” Miksi, mitä minä sellaista tekisin?” ” No sen takia, kun minä annoin sinulle sen tunkin, pitäähän sillä nyt autoja nostella.”

Koetimme Matin kanssa mennä morjenstamaa Mikkiä, talon kissaa. Maanittelin sitä tulemaan esiin. Lopulta viimeisestä huoneesta se vilahti kirjoituspöydän alta tiehensä. Seurasimme sitä olohuoneeseen. Siellä se oli sohvan vieressä ja katseli meitä. Ei lähestynyt, muttei paennutkaan katseitamme.

Sirkku keitti kahvit ja olipa tehnyt kahdenlaisia voileipiäkin. ” Mitä leipää tämä on, kun on niin hyvää?”, kysyi Paula. ”Se on Tredun leipää, eikö olekin hyvää. Eihän se aina ole niin tasalaatuista, mutta kyllä se on aina hyvää.”

Sirkku kysyi Annelista.

Anneli oli kaatunut tai kaadettu Tampereella hänen tultuaan lääkäristä. Kolme mustaa miestä siinä oli ollut. Hänellä oli kantoside vasemmassa kädessään. Näimme hänet, kun edellisenä päivänä olimme olleet jouluaskareissa Laitikkalassa. Paula vei Helenalle kukkasen ja joulutervehdyksen. Siihen tulivat Anneli ja Paavo autollaan. Morjenstimme ja toivotimme hyvät joulut, saimme Annelilta Pälkäneen joulun, minä annoin Paavolle muutaman Luonto lehden ja Paulalla oli Annelille sinappia, kynttilä ja joulun kello.

Jatkoimme Kallelle. Kopistelin takaovella, sinne näkyivät jäljet menneen. Avasin oven ja aloin huudella Kallea. Vastaus kuuluikin ja Kalle kovin ilahtui. Paula keitti siellä Kallen opastamana kahvit, Kalle haki pakkasesta donitsit. Minä kävin vielä katsomassa Kallen tietokonetta, hän ei ollut päässyt Facebookissa eteen päin. Katselin, että siinä oli vanha käyttöjärjestelmä W 7. Sanoin, että se täytyisi päivittää. Kalle oli sitä tehnytkin. Sain auki Kallen sivun, mutta siinä oli vain tiedot Kallesta, ei muuta. Olin mennyt sinne vanhalla selaimella. Sanoin siitäkin, ja huomasin siinä olevan myös Chromen. Menin sen kautta ja sain Kallen FB:n auki oikein. Kerroin mitä olin tehnyt.

Kalle oli täyttänyt itsenäisyyspäivänä 93 vuotta, Helena oli 96.

Matti meinasi kertoa viiskylukulaisia vitsejä, mutta Sirkku suuttui ja sanoi menevänsä ulos, jos hän jatkaa. ”Olkaa nyt ihmisiksi, juodaan rauhassa kahvia.” Matti ei jatkanut. Juttelimme niitä näitä ja aloimme tehdä lähtöä. Suoramalle ja

Autosta Paula soitti toiselle veljelleen ja sai Airin puhelimeen. Olivat palanneet kotiin Kuljun navetan loppuunmyynnistä. Lupasimme tulla heille tuomaan pukin terveiset. ”Tuletteko kahville?” ”Ei, me käymme vain ovella, oltiin just Matilla ja Sirkulla kahveilla. Tule ulos, kun mersun nokka näkyy.” Ajoin Kangasalan läpi hullunkurisia ympyröitä kierrellen Suoramalle, Mämmitielle ja Artturintielle. Airi katseli toisen kerroksen ikkunasta ja tuli meitä vastaan rapuissa. Pekka heilutteli toisesta kerroksesta ja minä huutelin avonaisesta auton ovesta. Lahjat vaihdettiin ja muutaman sanan jälkeen ajelimme Painon kautta kotiin.

Mäkäräinen oli jo suorittanut kovan nousunsa ampumahiihdossa, voitti Ederinkin. Oli silti vasta 18.

Meillä kotona olin aamulla ottanut vintistä vastaan kymmenkunta laatikkoa, täynnään joulukoristeita. Minä köllähdin tuoliin istumaan, Paula aloitti koristeiden levittämisen.

Taas Tampereella

Sattumuksia

Kävelin Kalevankankaalta parkkipaikalta Tampere taloon. Santtu Matias Rouvali johti viimeistä kertaa syksylläTampereen Sinfoniaorkesteria. Vuorossa oli kaksi sinfoniaa. Klapsuttelin puuportaita alas ja sivuovesta sisään. Väki oli kerääntynyt lämpiöön, kurvasin vaatenaulakolle ja ajattelin antaa takkini narikkaan. Huomasin kuitenkin siihen vartioimattomaan tilaan lisätyn uuden naulakon, joten veinkin takkini sinne. Asetin sen toiseen naulaan alarivissä. Sinne muutkin koettivat saada vaatteitaan talteen, täytyi vaan tuuppia ensin muut vaatteet sivuun kahden puolen omaa vapaata naulaa.

Morjenstin tuttua vahtimestaria, hän kävelikin oville aukaisten ne. Nappasin rappujen yläpäästä ohjelman ja menin omalle paikalleni rivin päähän. Muita ei vielä siinä ollutkaan, tulivat aina minun jälkeeni. Edessäni istui tuttu pariskunta, he olivat jo tulossa. Morjestelimme ja siihen minun viereenikin istahti tuttu rouva. Alkuun muutama vuosi sitten hän ei juuri puhunut, vastaili vain lyhyesti. Siitä vierustoverini olivat jo mukavasti sulaneet, ja meillä oli hyvinkin rattoisia keskusteluja. Edessä istuvalta rouvalta oli lonkka leikattu, ja hän oli muutaman kerran poissa. Hänen palattuaan jälleen minä olin valmistanut hänelle katajasta kauniin voiveitsen, siihen olin liimannut kädensijaan molemmin puolin vaahterasta koristeet. Annoin sen hänelle ja toivotin toipumista. Rouva ilahtui. Olin edellisellä kerralla päättänyt antaa heille paistinlastat. Tein ne vannesahalla kaarevaksi ja kädensijoihin samoin päällipuolelle vaahterakoristeet. Vierustoverini otti ja kiitti, laittoi laukkuunsa. Siitä ei koskaan sen jälkeen puhuttu mitään. Edessä istuvat sen sijaan muistivat aina kiittää niistä ja kertoivat niitä aina käyttävänsä. Minua jo vähän nolotti tuo kehuminen.

Ruotsalaisen Allan Pettersonin 7. sinfonia aloitti. Kauniit sävelet aloittivat hiljaisella kauniilla melodialla. Siihen liittyivät muut soittimet, vähitellen kaikki soitinryhmät puhkuivat täysillä, jopa minunkin tykistöupseerin korvia alkoi särkeä. Onneksi säveltäjä sain Pultavan taistelun loppuun ja melodiat alkoivat piirtää säveliään selloilta huilulle, viuluille, selloille, huiluille ja klarinetille sekä fagoteille. Miellyttävä hetki laajeni laajenemistaan, kunnes taisi tulla Karoliinien marssi Norjan tuntureiden yli ja sotilaiden paleltuminen hyytävässä talvimyrskyssä. Sinfonia soitettiin kerralla alusta loppuun. Näin en saanut siitä oikein selvää, kun säveltäjä ei ollut päättänyt, kertooko hän musiikin keinoin meille sodasta vai rauhasta.

Hannele tuli väliajalla juttelemaan edesäni istuvan pariskunnan ja minun kanssani. Olivat jo tutustuneet, kun eivät myöskään aina poistuneet väliajalle. Jotenkin muutaman musiikista luonnehdinnan jälkeen päädyimme opettajan ammattiin. Pariskunnan poikakin oli opettaja, ja he valittivat sitä, kuinka opettajan pitää nykyään olla aina vanhempien saatavill, iltaisin ja viikonloppuisin. Hannele kertoi tutustaan, joka ei vastaa kuin sovittuina aikoina puheluihin. Kyllä minullekin soiteltiin, joskus heräsin iltaisin niihin. Silloin kyllä vastasin rehellisesti ja tiukastikin heidän lastensa touhuista.

Sibeliuksen sinfonia no 5 oli seuraavana. Miten sainkaan vain nauttia, musiikki levisi ylitseni tuttuna ja uutena. Rouvali otti oman otteensa ja se kuului hienona tulkintana muusikoden soittaessa uskomattomalla taidolla. Nyt pidettiin 1. ja 2. osan välillä tauko, muuta taas 2. ja 3. välissä ei ollut taukoa. Viittaus vaan meni lopetuksesta jämptisti kerran alas ja ylös, ja musiikki jatkui. Allegro molto – Misterioso miten suloisesti se soikaan. Lopetus oli taas Santtumainen, huikean täsmällinen vingahdus, tauko, toinen vielä lujempaa, tauko ja kolmas. Santtu laski kätensä eikä kukaan uskaltanut taputtaa, jos sieltä tulisi vielä yksi rympsähdys. Kumarrus ja aplodit alkoivat. Toivotin vierustoverilleni hyvää jolua ja kurvasin konttaamaan kaiteen alta taputusten kohistessa. Näin olin aikaisemminkin päässyt jonojen ohitse naulakolla ja parkkipaikalla.

Tuttu vahtimestari avasi oven, toivotimme hyvät joulut ja minä laskettelin raput alas joutuisasti ja käännyin naulakolle. Oikea reuna, toinen rivi alhaalta, ja nappasin takin käteeni. Huomasin jonkun toisenkin laittaneen takkinsa samaan naulaan. Eipä ollutkaan minun, vaihdoin takkeja, mutta ei sekään ollut minun. Samperi, varmasti laitoin toiseen naulaan, olisiko se pudonnut, ei, olisiko se nostettu hyllylle, ei, oliko se seuraavassa naulassa, ei. Kävin takkeja kourimaan niinkuin joskus ennen. Ei omaa. Väkeä alkoi tulla ja naulakolla oli ahdasta. Minä luovutin, peräännyin naulakolta ja menin lämpiön toiselle puolelle tuoliin istumaan. Hakekoot nyt takkinsa, pian ne siitä menevät. Ohitseni meni puoli salillista. Kantoivat takkejaan ja naiset kenkiään, laittoivat takkeja päälleen ja kiskoivat kenkiä jalkaansa. Hemmetin vaivalloista näkyi olevan. Kun melkein kaikki olivat jo menneet, nousin ylös ja katsoin suoraan naulakolle. Siellä se takkini oli, juuri laittamassani naulassa, toinen oikealta. Mutta naulakko olikin jaettu kahtia, siinä keskellä oli pieni väli, jota olin luullut naulakon pääksi. En kuitenkaan mennyt autolle ilman takkia niinkuin edellisenä talvena. Autolla söin banaanini, otin lääkkeeni ja odotin taas koko kentällisen autojen hidasta menoa, kunnes lähes viimeisenä pääsin kentältä ja liikennevaloista ulos ilman pysähtymistä. Ehkä odotan paikallani ensi kerralla ja taputan muitten mukana.