Suulilla tanssittiin -70 l

Suulitansseissa

Vihreä pakettivolkkari jyristeli santatietä kyydissään Sianojat ja Posiot. Olivat lähteneet Paulan ja Pekan kanssa maalaistansseihin elokuun pimenevään iltaan. Matka kävi yli Vaunujoen Liekoveden rantaa, tie nousi vähäiselle mäelle Kaukolan kylässä. Suoraan jatkaen olisi tultu Kiikkaan, vasemmalle mentiin Kaukolaan ja voimalaitokselle. Pekka käänsi oikealle, Liuhalan kylän läpi vievälle raitille. Santapinta parani yllättäen, se oli melkein kuin tummaa asfalttia. Miehet olivat jutelleet siitä tiestä. Lehtimäessä muistelivat tien olleen niin sileän, että sinne mentiin polkupyörällä vaan ajamaan, se kun oli niin köykäistä sellaisella tiellä. ”Sittamäestä sinne vietiin pintaa. Sen kun levitti hyvin ja hiukan savea päälle, niin siitä se pinta syntyi.” ”Pikkuisen se kiersi Liuhalan kautta Vammalaan mennessä,” muisteli Kaukokin, opettajan mies. Sittamäen santa loppui sivutiellä vasemmalle, tie alkoi pölytä kiemurtaessaan kapeana vähäisten metsiköiden ja peltojen lomassa. Paljon oli jo kulkijoita edellä menemässä, pyörillä, jalan ja autoilla. Tie oli niin kapea, että auton tullessa vastaan useimmat hiljensivät ja varoivat peltejään. Anjaa nauratti Pekan meno: ”Kaikki muut hiljentävät kohdatessa, mutta me vaan lisäämme kaasua.” ”Jos minä kovin hiljennän, niin jäämme pian ojaan kiinni, parempi kaasuttaa reippaasti, niin pääsemme läpi.” Rantasen suuli tuli näkyviin pellon laidassa suoraan edessä. Tiessä oli sillä kohtaa jyrkkä yhdeksänkymmenen asteen mutka oikealle, vasta sen jälkeen oli kulku pellolle autopaikoitukseen. Tien viereen oli siinä kaivettu syvä oja. Autoja oli jo harvakseltaan pellolla nokka tulosuuntaan. Liput sisälle ostettiin pikkuisen kopin tytöltä, käteen leimattiin selkämykseen merkki maksusta. Ovella otettiin liput pois. Siinä samalla valaistiin ultraviolettilampulla kättä, jolloin merkki näkyi. Se täytyi olla, kun mentiin jäähylle ja palattiin taas sisälle. Tuttuja olikin paljon paikalla. Virtasen Osmokin oli Raunin kanssa lähtenyt lavalle. Pasi Kaunisto lauloi, orkesteri soitti ja väki tanssi liukkaalla lattialla. Ilta pimeni edelleen, sisällä oli valoisaa, mutta heti oven takana ulkona oli niin pimeää, ettei kaveriaan tahtonut erottaa. Soitossa oli tauko, orkesterilaiset tulivat Pasin mukana ulos makkaralle. Kesti sitä tarjosi makkaravaunustaan, sinapit pursotti suurista roikkuvista muovituubeistaan. Ne oli asennettu vaunun etuosaan käden ulottuville, oli siinä ketsuppiakin.

Vielä oli tulijoita, autojen valot loimottivat puiden lomasta. Äkisti kuuluikin kiihkeä moottorin ääni. Joku aikoi tulla näyttävästi perille, valot osoittivat suoraan suulille, vauhti ei hiljentynyt, tien mutka oli edessä. Kuljettaja tempaisi Austin Minin ratista voimalla oikealle, hiekka lensi kaikista pyöristä. Vauhtia oli liikaa, jotta Mini olisi pysynyt tiellä. Se lennähti perä edellä ojan yli kivien sinkoillessa ja perän pamahtaessa ojavalliin. Vauhti oli niin kova, että auto ponnahti yli penkan ja solahti kahden pysäköidyn auton väliin jääden siihen moottori sihisten. Vammalan asemalla vanhassa vesitornissa oli maatalouskauppa. Myymälänhoitaja oli tullut tansseihin. Väki katseli kummissaan, astuipa joku Miniä kohtikin. Siellä istui kaksi miestä, kuski sammutti moottorin ja valot. He jäivät rauhallisina istumaan penkeilleen. Sitä tansseihin tuloa ei kukaan pystynyt toistamaan, eivät halunneetkaan.

”Irja muistatkos kun lapsena…,”  kaikui seinistä, väki keinahteli valssissa, heinät seinustolla antoivat täydellisen kesän tuoksun. Seuraava pari oli tango. Vartalot ojentautuivat lähemmäs toisiaan, tunnelmoitiin, tanssittiin ja toivottiin. Välillä käveltiin jäähdyttämään hikisiä selkiä ja kuumia otsia. Pullolla käytiin, taisi sellainen olla kaikissa ajoneuvoissa, humalaisia ei silti näkynyt. Pekka palasi pissalta Harrin kanssa. Eila ja Paavo olivat sisällä. Menivät heidän luokseen. ”Misäs te kävitte?” Eilaa kiinnosti. ”Kusella käytiin, se on meille miehille pimeässä niin hankalaa,” Pekka valisti kysyjää. ”Jaa, miten niin?” ”No katsos, kun ei siellä pimeässä koskaan näe, että onko kussut puntilleen, sen huomaa vasta sisälle tullessa.” Naiset räjähtivät nauramaan, Paavokin hekotteli. Orkesteri aloitti La Cumparsita, Pekka ja Paula kävivät lavalle. He olivat hakoja tangossa, hidaas, vaihtoaskel, hidaas, miehen jalka otti pitkän askeleen eteen, molemmat kumartuivat polvista voimakkaasti, sitten nousu vaihtoaskeleelle, voimakas pyörähdys ja sama uudelleen. Muut jäivät katsomaan parin menoa. Suulin katon tukipuut tulivat äkisti eteen, Paula oli lyömässä päätään siihen, kun pari eteni vauhdikkaasti. Äkkinäisellä suunnan muutoksella kopsaus vältettiin. Anjaa alkoi naurattaa niin kovasti, että häneltä katkesi rannekellon nahkahihna siinä puuskassa.

Liuhalasta oli Valtonen, merille lähtenyt Paulan lapsuuden kaveri. Hän lähestyi seuruetta, ja lähti tanssimaan. Pekka sitä katseli perään, Ullaa alkoi naurattaa. ”Vai Valtonen, näkyi kyllä, että tunsivat toisensa.” ”Kunnon mies hän on, vaikken ollekkaan ennen nähnyt, olen kuullut.” Paula palasi muitten joukkoon tanssittajansa kanssa. Lähdettiin ulos ja jututtamaan Pasi Kaunistoa. Ilta alkoi olla lopuillaan, seurue lähestyi autoa ja alkoi nousta penkeille. Ulla tuli viimeisenä. ”Paulalla oli vielä asiaa Valtoselle.” Pekka käännähti, asteli rivakasti suulin ovelle valjuun valoon ja astui Valtosen eteen. ”Kuule, olet sitten kunnolla, jos Paulan haluat saattaa jalan kotiin.” Mies säpsähti, oli niin kunnollisen näköinen, korvat luimussa. ”Kyllä kyllä, minä huolehdin kyllä.” Pekka palasi autolle, Ullaa nauratti Pekan komento Valtoselle.

Miten käy ihmisen

Ihmisen olemisen oikeutus
Maapallomme on ollut olemassa valtavan, käsittämättömän, pitkän ajan. Miljoonia ja miljoonia vuosia maa on kehittänyt pinnallaan elämää, sitä on myös maaperän sisällä ja merien syvyyksissä, tuliperäisissä lähteissä ja kallioiden syvyyksissä. Elämä jakaantui paikoillaan elävään kasvillisuuteen ja elämänsä aikana liikkumaan kykenevään osaan.. Kaikki elämä on myös kyennyt siirtymään uusille alueille.Mikä valtava kauneus meidän silmissämme, mikä monilajisuus ja erilaisten muotojen rikkaus, muheva multa, kasvit lituruohosta 120 metrisiin jättiläispunapuihin. Meriveden kirkkaus, tuuli puissa, auringon lämmittämät kalliot, lintujen muutot, elämän herääminen keväisin, jokien ja purojen kirkkaan veden juoksu.Näitä kaikkia me ihailemme, haluamme niiden säilyvän, käymme luonnossa katsomassa, jos vielä sellaisia paikkoja löydämme.
Mitä ihminen sitten on tehnyt aloitettuaan taipaleensa metsästäjä- keräilijänä? Alku oli sopuisaa yhteiseloa muun luonnon osana, ihminen vaelsi elantonsa perässä tasaveroisena muiden saalistajien kanssa huimaavan laajoissa erämaissa, mereltä merelle, käytti luonnosta sitä osaa, joka aina vuosittain uusiutui. Ravintona olivat pähkinät, marjat, hedelmät ja liha, mitä kiinni saatiin, vesistä kala. Kaikille riitti ravintoa ja vapaata mannerta talloa. Väestömäärä pysyi jokseenkin pienenä, sadoissa tuhansissa ja kymmenissä miljoonissa. Muutaman kymmenen perhekunnan joukkoina elettiin ja liikuttiin. Ihminen teki tuolloin, kivikaudella, noin pari-kolme päivää viikossa töitä elantonsa eteen, ja muun ajan lepäsi ja leikki.Joku onneton älypää valtavan hedelmällisen maan alueilla, Kaksoisvirtain maa, Induksen laakso, keksi istuttaa viljakasvien esi-isien siemeniä maahan. Tästä alkoi valtava muutos ihmislajin elämässä. Syntyi ruokaylijäämää, mitä voitiin varastoida. Alkoi kotieläinten loputon hyväksikäyttö kesyttämisestä massatuotantoon ja eläinkokeisiin. Tämä mahdollisti suurien väkimäärien asumisen samalla alueella, mistä syntyi kaupungit pappeineen ja virkamiehineen ja kuninkaineen. Ensimmäistä kertaa syntyi kadehdittavaa varallisuutta ja vaurautta ja se taas sai aikaan sodat, jotka eivät vieläkään ole loppuneet.Seurauksena on ollut tuhoisa taistelu elintasosta, minulle enemmän kuin muille!
Jotenkuten tuo itsetuhoisuus pysyi aisoissa kuninkaitten, despoottien, hirmuhallitsijoitten, keisareitten ja tsaarien aikana. Silloin tuosta kertyvästä varallisuudesta pääsivät vain yläluokkaiset nauttimaan. Kansa sai vain kerryttää rikkaitten kuormaa.Jälleen joku onneton älypää, tällä kertaa Kreikassa, keksi demokratian. Siitä se sitten todella alkoi, ihmiskunnan syöksy kohti tuhoaan. Demokratian nimissä alettiin pitää jokaista ihmistä tasa-arvoisena muitten kanssa, siis myös aineellista tasa-arvoa oli vaalittava. Nyt olemme sen kynnyksellä, jolloin jokainen kiinalainen ja intialainen on vaatimassa itselleen jääkaappia ja autoa, perässä tulevat kaikki muuta kansat Afrikasta Etelä-Amerikkaan ja kaikille valtamerten saarille.
Tämän on mahdollistanut kaiken luonnosta irti saatavan irrottamisen nyt heti, metsien hakkuut ympäri maapalloa, kullan, timantin, raudan, sinkin, tinan ja nyt öljyn ja maakaasun kaivaminen. Mikään, mikä vain tuottaa voittoa, ei ole liian kallista tehtäväksi. Näin on viljelty satojatuhansia hehtaareita toisensa jälkeen autiomaiksi, hakattu satoja ja tuhansia vuosia kasvaneet metsät mitään tuottamattomiksi marrasmaiksi, saatettu meret ja järvet ja joet viemäreiksi ja lika-altaiksi, hengitettävä ilmamme on kaasutettu täyteen epäpuhtauksia, jopa myrkkyjä, kaupunkien yllä leijuvat savusumut, lentoliikenne pimentää taivaan, autojen pakokaasua ja meteliä ei enää pääse mihinkään pakoon. Suuret tehtaitten piiput työntävät sumunsa navalta navalle. Mitä varten? Että saisimme lisää rahaa, tavaraa, valtaa, työtä, avaruusmatkoja, voisimme juosta yhä lujempaa saadaksemme itsellemme sitten vapaa-aikaa, sitten kun olemme rikkaampia ja rikkaampia.
Kuka meistä on pysäyttävä tämän kehityksen, amok juoksun, vai olemmeko vain hiiriä juoksupyörässä.Olemme mahdollisesti oman tuhomme partaalla, keskustelua käydään siitä, viemmekö muun luomakunnan mennessämme. Nyt jo pohditaan millaisella nopeudella luonto valloittaa meidän asuinsijamme ihmisen kuoltua.
Olemmeko sitten saaneet jotain elämän kannalta oleellista tai tarpeellista aikaan?
Tai edes sellaista, mistä ei ole elämälle haittaa?
Ihmisen poistuminen maapallolta olisi kaiken muun luomakunnan puolesta helpotus.

Lautalla Korppoosta Utön saarelle jatkoa v. 2014

Retki Utöseen, jatkoa

Tuuli yltyi. Meri alkoi vaahdota. Alun perin norjalainen vuonolaiva Baldur keinahteli suurenevissa mainingeissa aluksen ohitettua sisäsaariston suojan. Horisonttiin ilmestyi pitkä kapea viiva, siinä keskivaiheilla oli pieni kohouma. Sen antamaan vähäiseen suojaan olivat asukkaat tulleet jo keskiajalla. Silloin siellä vielä kasvoi mäntymetsää. Viiva nousi vain hiukan meren pinnan yläpuolelle, kohoumassa alkoi erottua pieniä taloja saaren pohjoisella puolella, asettautuneina ulkomerta vastaan. Baldur lähestyi satamaa saaren länsipäässä. Sitä suojasi avomereltä satamasta länteen puolentoista kilometrin mittainen santapenger. Samanlainen, hiukan leveämpänä oli saaren idän puolella. Salpausselkä siinä ojenteli viimeisiä sormiaan Jurmossa. Kaikki muut saaret olivat kallioisia, jyrkkiä tai laakeampia, koko Saaristomerellä Viipurista Ahvenanmaalle. Vain Jurmossa oli valtavat hiekkapenkereet kestäneet meren pinnan nousun ja avomeren aallot. Pinnalle olivat seuloutuneet siloiset kivet, niiden lomiin vesi joutui luovuttamaan voimansa. Pohjoisen puolelle satamaan oli valtio rakentanut pitkän aallonmurtajan laiturin suojaksi. Valtavia purjeveneitä oli laiturin molemmin puolin ja myös aallonmurtajaa vasten kymmenittäin. Mastot nousivat korkealle ja vantit ujelsivat tuulessa. Laiturille oli tännekin kokoontunut saarelaisia, talviasukkaita ei siellä enää ollut. Viimeinen oli kalastaja Pehr Mattsson. Hän myi savukalaa rannan pieneltä savustamolta ja rantavajasta koko ikänsä. Viimein sairaus pakotti hänet mantereelle.

”Kapteenin hytissä, minä näin kapteenin, olin kapteenin hytissä, kapteenin hytissä. Kapteeni otti minut vastaan. Onko muut siellä käyneet? Kapteenin hytissä.” ”Miten sinä sinne pääsit?” ”Kapteenin tapasin, pääsin kapteenia tapaamaan, menin ovelle ja pääsin sisään.” Matkustajia hymyilytti pojan into. ”Ei me olla kapteenia tavattu, eikä oltu ohjaamossa komentosillalla. Mitä sinä siellä teit?” ”Vein kapteenille terveiset, että olimme kaksi minuuttia myöhässä, minä katsoin, kun lähdimme rannasta, kaksi minuuttia. Kapteeni myönsi sen ja sanoin olevansa pahoillaan, kaksi minuuttia. Kapteeni sanoi korjaavansa asian seuraavalla välillä. Olkaa huoletta, kapteeni korjaa minuutit, kaksi minuuttia.” Kannelta olivat viimeisetkin jo tulleet sisälle suojaan, sitkeimpiä olivat pienet lapset. Heillä oli kuuma veri ja huolehtivat vanhemmat. Muutamilla oli isot olutlasit lämmikkeinään, niitä he kävivät täyttämässä ravintolassa. Silmät alkoivat tuntien kuluessa sameta hiukan. Askeleet olivat kuin merimiehillä, hyvin pysyivät pystyssä kannen keinahdellessa. Jurmosta ei enää ollut montaa mailia Utöseen. Baldur pääsi varuskunnan laituriin, saaren suoja-alueet olivat poistuneet varusväen lähtiessä saarelta. Kasarmit oli otettu siviilien käyttöön majoitustiloiksi. Ainoastaan tutka-asema toimi edelleen antennin pyöriessä katolla. Täälläkin oli vastaanottajia laiturilla maitokärryineen. Matkalaiset otti huostaansa saaren opettaja, viisikymppinen nainen. Hetki meni mummuilla ja papoilla sadevaatteiden vetämiseen päälle, sillä sade ja tuuli ei hellittänyt, meri paiskautui suojattomiin kallioihin ja pärskyi pitkälle maihin. Valtava parvi pääskysiä metsästi rantatien ja talojen väleissä, tien reunoilla kasvoi suuret esiintymät jänönapilaa. Pekka otti kuvia kallioista, taloista, ranta-aitoista, laitureista ja siellä olevista veneistä. Opas vei matkalaiset sisälle korkealla kalliolla olevalle majakalle, sen suojassa ensimmäisessä kerroksessa hänen selostuksensa alkoi. Hänen kertoessaan Estonian onnettomuudesta kaikki tunsivat onnettomuuden tulevan heitä lähelle niin kuin ei koskaan. Saareen oli tuotu helikoptereilla eläviä ja menehtyneitä matkustajia. Utöstä oli uppoamispaikalle kolmekymmentä kilometriä. Pelastukseen osallistuivat kaikki saarella olleet asukkaat, niin tuolloin kuin aikaisemminkin, 1900 luvulla ja 1800 luvulla. Saari on ensimmäinen etuvartio Suomeen meritse tultaessa, lukemattomat alukset olivat sen karikoihin uponneet, monet merimiehet olivat hautaansa vajonneet, joitain oli pelastettu kuiville.

Kiipesivät portaita ylös, Euroopan ainoaan majakkakappeliin. Se oli koko kerroksen täyttävä pieni sakraalitila. Jumalan pelko ja usko olivat olleet majakkalaisten ja kalastajien elämän tärkeä asia. Ilman kirkkoa ei haluttu olla, pappi tuli laivalla pitämään palveluksia, häitä, hautajaisia, kastejuhlia, Joulukirkkoa. Nötöseen ja Jurmoon oli rakennettu pienet puukirkot, Utössä oli kivinen majakan kerros pyhitetty samaan tarkoitukseen. Majakan ulkopinta oli kalkittu valkoiseksi pohjoiseen ja muut seinät olivat keskeltä jaettu valkoiseen ja punaiseen puoleen alhaalta ylös. Merimiehet olivat aina suunnistaneet näkyvää majakkaa kohti tietäen ennalta sen muodon ja värityksen, yöllä valo ohjasi. Sen rytmityksestä tunnettiin lähestyvä majakka. ”Nyt teillä on vielä puolitoista tuntia aikaa kierrellä saarella, suurihan tämä ei ole, vähän toista kilometriä kanttiinsa. Meillä on täällä kahvila, ruokala, pieni matkamuistomyymälä, kalaakin voi saada. Täällä ei oikein voi päästä eksymään, mutta tuo tutka-asema sijaitsee sillä suunnalla, missä laituri ja laivanne on. Kiitos käynnistä.”

Asutus oli täälläkin pohjoisrannalla, asukkaita talvisin kuusikymmentä henkeä. Laitureita oli kolme suurta ja useampia pieniä. Kalavajat olivat osin meren päällä, kaikki punaisia, jotkut jopa pärekatoissa. Tie kierteli rannan mukaisesti, taloja oli molemmin puolin. Kaikki oli hyvin hoidettua, maalattuja, puutarhat kauniita, runkoruusut kukoistivat seinustoilla punaisina. ”Minä menen etukäteen laivaan varaamaan meille paikat. Voi siellä kyllä olla väljempää kuin tullessa, monet jäivät saarilleen. Minä jo kiersin ja kuvasin teidän ollessa majakassa.” ”Sepä hyvä, tullessa saimme istua tuoleille vain kysyttäessä, ne oli kaikki varattuja. Vaihdettiin sitten paikkaa varaajan tullessa istumaan. Välillä saimme istua tunninkin yhdellä paikalla.” Pekka katseli pääskysien huimaa syöksyilyä kävellessään ja kuvatessaan rantatiellä. Välillä ne tuiskahtivat miltei kasvoille ajaessaan hyönteisiä takaa. Baldur oli miltei tyhjä, koneet kävivät, antoivat virtaa ja lämpöä. Pekka istahti kansituolille ikkunan ääreen, ripotteli tavaroitaan tyhjille penkeille edessään ja vieressään Osmoa, Lahjaa ja Paulaa varten. Mäkeä alas raahusti matkalaisia, seisoivat hetken laiturilla ja nousivat lankonkia myöten eri puolille laivaa. Montaa tuolia ei tyhjäksi jäänyt, bussi oli täynnä jo Toijalasta lähdettäessä.

”Missäs te kävitte? Ostitteko myymälästä mitään?” ”Ei me ostettu, siellä oli suuri koira tulossa meitä vastaan, ja Lahja sitä hieman varoi.” ”Mitä semmoista hurttaa siellä piti, kuka sinne uskaltaa mennä.” ”Kiltti koira se oli, minä sitä katselin ohi tullessani.” ”Osmo oli saanut ruuasta vatsanpuruja, minullakin tuntui, siinä oli varmasti kuitenkin maitoa. Meillä jäi kävely hiukan lyhyeksi. Mutta nyt juodaan kahvit.” Naiset olivat tehneet eväät, leipiä ja kahvia termoskannuun. Ne oli tarkoitus juoda rantakalliolla, mutta sateen ja tuulen takia se oli mukavampaa lämpimässä hytissä. ”Juodaan vaan, kyllä maistuukin, mitään emme ole saaneet aterian jälkeen. Parempi juoda nyt, ennen kuin lähdemme taas keinumaan.” Miten se maistuikin, voileipiä meni useampia, kaikki söivät ja joivat, sen mitä mukana oli. Osmon vieressä oli kolmas tuoli vapaana käytävän puolella. ”Me olemme matkalla, matka jatkuu. Menemme takaisin, ensin on Jurmo, tulemme Jurmoon kello kuusitoista neljäkymmentä viisi. Kuusitoista neljäkymmentä viisi. Aaalto on viisi, tuuli kahdeksantoista.” ”Ei ole tuulta niin paljon.” Pekka laittoi vastaan. ”On se, valitettavasti, kapteeni sanoi, kahdeksantoista, kapteeni, minä olen nähnyt kapteenin.” ”Ei sanonut, ei siellä niin paljon tuule.” Sanoi kahdeksantoista, voi olla kahdeksantoista, kahdestatoista kahdeksaantoista, oli arvio, kapteenin arvio.” ”Kuules, menes hakemaan henkilökuntaa, me emme ole saaneet tuota televisiota toimimaan.” Reippaasti poika lähti. ”Meneekö kapteenia kysymään?” Ei mennyt, ravintolan tyttö saapui, katseli laitetta. ”Minä olen ollut täällä seitsemän vuotta, enkä ole koskaan nähnyt sitä päällä. Katson tuleeko siihen virtaa.” ”Kyllä siihen virtaa tulee, muttei kuvaa.” ”En kyllä osaa auttaa, olen yksin keittiön myymälässä, sinne tulee jonoa, kysyn joltain toiselta.” Niine hyvineen tyttö katosi, eikä sinne ketään muutakaan tullut. ”Tules apuri tänne, minä annan sinulle rahan, niin voit mennä ostamaan itsellesi jäätelön avusta.” ”Jäätelön avusta, minä hain tytön, ei osannut auttaa, jäätelön.” Hän sai rahansa ja poistui hetkeksi.

”Jurmo lähestyy, haluatteko nousta kannelle katsomaan sen hiekkarantoja. Oikeastaan oppaamme olisi pitänyt selostaa meille saarista ja satamista. Jurmo ainakin on aivan ainutlaatuinen paikka. Minä jään ensi kerralla sinne, jos sellaista tulee. Haluan vielä kuvata koko saaren ja rannat.” ”Emme me nyt enää menen kannelle.” ”No näette te rannat tästä ikkunastakin, menemme aivan vierestä, minä selostan.” Pekka kaivoi kartan repustaan, käänteli oikean kohdan esille ja näytti karttaa muillekin halukkaille. Muutama kävi ulkona ottamassa kuviakin selostuksen innoittamina. "Katsokaas tuota urhoollista. Eipä ole niitä näkynyt. Purjevene on matkalla mantereelle myötätuulessa. Eipä ole paljoa purjetta ulkona, pieni kolmio keulassa, näkyy silti aika kovaa surffavan myötäiseen ja keinuttaakin sitä aallot. Hieman jää jälkeen meistä." Veneen kannella ei näkynyt liikettä, matruusit olivat kannen alla, vain perämies istui ohjaten venettä. Jurmo jäi taakse, etuoikealla näkyi taas kaukana purjevene. "Katsos Osmo, onko tuo sama vene, jonka näimme ennen Jurmoa?" "Ei se voi olla, on niin kaukana." "Katsotaas nyt, kyllä minä luulen, että se on sama. Aika vauhtia se on pitänyt. Sen nopeus voi olla aaltoa alas lasketellessa yli kymmenen solmua. Tämä laiva menee ehkä viittätoista solmua." Jäivät seuraamaan veneen lähestymistä. Kyllä se sama oli, siinä oli perässä vedossa samanlainen ruskea vene kuin edelläkin. "Meneepä se kovaa, kun on jo tuolla saakka." Osmoa hieman ihmetytti purjeveneen vauhti.

”Nötö lähestyy, emme poikkea Bergöhön, Bergö jää väliin, emme poikkea. Olisi täytynyt ilmoittaa puoli tuntia ennen lähtöä, niin olisimme poikenneet. Kysyin kapteenilta, emme poikkea Bergöhön.” Nuorella miehellä oli intoa, hän sai vastakaikua muista matkustajista innoituksekseen. Keskustelu ei sujunut, mutta tarkka hän oli pienen karttansa ja aikataulunsa kanssa. Muutaman ajatuksen kerrallaan hän kykeni ilmoittamaan, toisteli niitä sitten ympäri laivaa. Uudella kierroksella oli vuorossa seuraava asia. Aurinko alkoi painua kohti meren pintaa. Pieni kaistale kirkasta näkyi pilvirintaman alla, siellä paistoi kellanpunaista. Aallot olivat laantuneet, kulku tasaantui, oltiin taas sisäsaaristossa. ”Mikä ihme rakennus tuo on. Onko se kirkko?” ”On siinä kyllä torni, muttei siinä näy ristiä katolla, tuo taitaa olla savupiippu.” ”Onko se kalanjalostamo?” ”Ei täällä kyllä näy satamaa eikä asutusta, taitaa olla huvila.” Valkoinen nelikulmainen jyrkkäkattoinen torni nousi puiden latvojen yläpuolelle. Arvoitukseksi jäi. Korppoon laivalaituriin peruutettiin aikataulun mukaisesti.