Myllymatka v. 1973

Kaukolan mylly ja saha

Tyrväänkylän koski, Hartolankoski, vapaana pauhatessaan tuotti valtavat lohisaaliit mereltä. Kutemaan tulleet naaraat ja niitä seuraavat uroskalat nousivat pitkän matkan, useita koskia ja virtapaikkoja Porista Harjavaltaan, Kokemäelle, Lauttakylään, Keikyään, Kiikkaan, Kilpikosken kuohuihin ja edelleen Kaukolan kohdalla olevaan hirmuiseen koskeen. Siitä purkautuivat ylisen Kokemäenjoen vedet, Tyrvään kohdalla Rauta- ja Liekovedeksi laajentuneena järvialtaina. Järvet erotti kaventuma, koski, jonka yli alkujaan puusilta ja myöhemmin vankka kivisilta ohjasi kulkijoita ylös Pohjanmaata kohti. Kosken eteläpuolelle oli rakennettu valtava kaksitorninen tiilikirkko, silmänkantaman päähän vanhasta keskiaikaisesta kivikirkosta alavirtaan. Siitä taas nelisen kilometriä ylävirtaan seisoo vielä suurempi ja vanhempi kivikirkko. Kaikki ovat nykyään käytössä ja korjattuina, keskiaikaiset kirkot kesäaikaan.

Liekoveden vedet ajautuivat kahden puolen suurta Liekosaarta, yhtyivät sen takana, ohittivat vielä pienen saaren ja ahtautuivat huimana keväisenä virtana kapeikkoon, jonka molemmilla rannoilla on ollut asutusta kivikaudelta lähtien. Maanviljelyksen ehdittyä tänne ylös valtavirtaa pitkin, alkoi asutus saada yhä kiinteämpiä muotoja. Viljelijä - kalastajat rakensivat hirsiset asumuksensa virran rannalle ja levittivät peltovainioitaan yhä kauemmas, Torran puolella kohti Tyrväänkylää ja Roismalaa, Pohjalan, Juvelan ja Hohkon puolella kohti Vinkkilää, Liuhalaa ja Vaunusuota. Jo varhain opittiin koskivoimaa hyödyntämään vesirattaan avulla. Talot rakensivat kukin oman myllynsä kosken partaalle. Niitä oli siinä molemmilla rannoilla useita, ehkä joillakin talollisilla yhteisvoimin kasattuna. Vammalaa ei ollut vielä moneen sataan vuoteen, jonkinlainen keskus oli hiljalleen muotoutunut Vammaskosken eteläpuolelle, jonne perustettiin 1869 Tyrväänkylä ja keisarin käskyllä 1907 Vammala niminen kauppala. Toripaikkana sitä käytettiin laajalti, ehkä viinanmyyntiin, varmasti palkollisten pestuuseen ja kuten aina, niin nuoret katselivat toisiaan sillä silmällä.  Hartolankoskeen rakennettiin 1900 luvun alussa kaksi voimalaitosta Tyrväänkylän puolelle. Ne sijaitsivat rantaviivalla, kuten tuohon aikaan monet muutkin voimalaitokset Kokemäenjoen varrella. Ne eivät estäneet lohien nousua ylävirtaan. Keikyässä sitten padottiin koko virta, louhittiin kallioita ja muutettiin joen uomaa voiman turvaamiseksi kemikaalitehtaalle. Siihen se pysähtyi, lohen nousu 1920 luvulla. Siitä on hurjia kertomuksia, padon alapuoli kuhisi valtavia kaloja, niitä sitten haavivat ketkä kykenivät. Yritettiin niitä kait yläpuolellekin saada siirrettyä, mutta se osoittautui merkityksettömäksi. Hartolankosken vuoro tuli 1950 luvulla, silloin padottiin koko uoma, perustettiin Tyrväänkylän Voimalaitos. Patosiltaa pitkin pääsee nykyään ajamaan virran yli.

Voimayhtiön täytyi ensin saada haltuunsa koskiosuudet niiden ikiaikaisilta haltijoilta. Neuvotteluja käytiin Kaukolan ja Tyrväänkylän isäntien kanssa. Lopulta voimayhtiö lupasi rakentaa isännille myllyrakennuksen ja raamisahan Kaukolaan sekä antaa 50 vuoden ajaksi ilmaisen sähkön laitteitten pyörittämiseksi. Vanhat hirsiset koskimyllyt purettiin, ja myllykuormat ohjattiin uudelle paikalle. Sinne Pekkakin traktorinsa suuntasi. Lavalla oli vehnäsäkkejä ja ohrasäkkejä. Paula oli laittanut miehensä asialle, oli tuotava kotiin karkeita vehnäjauhoja niin paljon kuin mahdollista, suurin osa tuli kuitenkin torosta hienona valkoisena jauhona. Traktori pysähtyi myllyn yläpuolelle lastaussillan viereen. Pekka pomppasi sisälle katselemaan paikkoja. Vahva ilma, viljanpöly ja ikiaikainen myllyntuoksu otti tulijan sisäänsä. Kopista tuli Pusan Unto, tervehtivät. ”Olen Innanmaan isäntä, minulla olisi muutama säkki jauhettavaksi, terve vaan.” ”Terve, oletkin täällä ensimmäistä kertaa, vanha isäntä kyllä täällä on käynyt. Nostele säkit tänne ylös, niin katsellaan mitä niistä jauhetaan.” Keveästi säkit siirtyivät kaatosuppilon viereen. Siihen saapui Paulakin, jännitti kai ensimmäistä myllyreissua, ja oli ajanut perässä katsomaan. Unto nosti ensimmäisen säkin laidalle, avasi suun vetosolmun ja pudotti puolet säkistä valumaan torveen. Pumps kuului säkin laidan iskeytyessä puiseen laitaan. Mitään ei sieltä jyviä valunut. Unto katsahti Pekkaa, nosti säkin ylemmäs, niin että pääsi naruun käsiksi. Siinä olikin isäntä solminut säkin ympärille ensimmäisen kierroksen jälkeen vetosolmun, eikä se tietysti auennut viljan painaessa suuta tiukkaan. ”Ei ole Pekka vielä oppinut säkin suuta solmimaan,” soimasi Paula. Unto ei puhunut mitään, nopsasti hän nosti toisen säkin, avasi vetosolmun, ja sama tulos, pumps vaan ja säkki täytyi nostaa takaisin ylös. Vasta silloin Pekka hyppäsi seuraavan säkin ääreen ja aukaisi ja solmi suun oikealla tavalla. Se oli ohrankuorimakoneeseen menevä säkki. ”No katos nyt, minä kun sidoin niin, ettei varmasti aukea lavalla säkkien jyrytellessä lavalla, empäs osannut enkä edes Heikiltä kysynyt sitomisesta. Kaikki täytyy oppia.” Pekkaa harmitti ensimmäisen myllyreissun epäonnistuminen, tai sidonnan osaamattomuus. Paperisäkkeihin laskettiin kuumaa jauhoa, jauhautuessaan vilja lämpeni litistyessään ja pienentyessään myllyn kidassa. Puolisen säkkiä saatiin karkeaa vehnästä, loput hienoa. Ohrasuurimot tehtiin toisella koneella, se pyöritteli jyviä, niistä irtosi ensin kuori, lese. Se laitettiin yhteen säkkiin, toiseen tuli kauniita ryynejä. Mylläri ehti ottaa vastaan seuraavan tulijan. Hohkon Armi toi omia säkkejään, ne Unto kerkeästi nosti kuormasta myllyyn. Siinä hän kumartui säkin päälle ja avasi sen suun laskien jyvät toroon. Untolta oli housut revenneet takapuolen saumasta. Vaaleat kalsongit vaan vilkahtelivat siitä koko takapuolen mitalta. No, näkihän sen, vaan ei Unto sitä varmaan tiennyt, olisi kait muutoin pyllistellyt hieman toiseen suuntaan. Pekka vilkaisi Armia, jonka suu levisi väkisin hymyyn ja posket hiven punehtuivat.

Ohjelmien nauhoittaminen Pentille

Videotallennukset

Pentillä ei ole televisiota. Hän on kuitenkin esiintynyt televisiossa enemmän kuin ehkä kukaan, jolla ei ole omaa ohjelmaa. Aivan alkuaikoina, kuvan ollessa mustavalkoinen, esiintyi laatikossa energinen, ehdoton luonnonsuojelija. Kuhmoisissa Päijänteen rannalla istuen lippalakkipäinen nuorukainen katsoi suoraan kameraan ja päästeli totuuksia ihmisen elämän vaikutuksista luontoon. Vaihtoi paikkaa tuvan rappusille, väitteli Arvo Salon kanssa. Tämä tapahtui 1973, ohjelma uusittiin 90-luvulla, jolloin Pekka sai sen tallennettua VHS kasetille. Näitä ohjelmia, Pentistä ja hänen toimistaan ja ajatuksistaan suoltui tasaisena  .virtana kokonaiset kaksi vuosikymmentä kansan ihmeteltäviksi ja kauhisteltaviksi. Ei ollut sanoma muuttunut 60-luvusta, jolloin ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehdessä ilmestyi Pentin kirjoittama artikkeli. Siinä hän voimakkaasti tuomitsi Afrikkaan suurille nälkäalueille annetun avun. ”Ei se ole kestävää, eikä edes mahdollista ruokkia kokonaisia väestöryhmiä ja kansoja alueille, joilla ei ole elämän edellytyksiä. Sellainen on kerta kaikkiaan vaan lopetettava, kyllä sukujen, heimojen ja kansojen on mahdollista elää vain oman tuotantonsa varassa. Jos maa ei sitä elantoa anna, ei sinne kannata resursseja uhrata.” Sanoma ei siitä muuttunut, se vain tarkentui ja levisi koko luomakuntaa koskevaksi. Osansa saivat kaikki nykyaikaisen taloudenpidon menetelmät ja suuntaukset. Pahimpana vihollisenaan Pentti tunsi metsäteollisuuden. Hurjimpana ajatuksenaan hän esitti tärkeimpien johtajien ampumisen. ”Itse en siihen kykene, mutta jos olisi joku muu, joka siihen kykenee, niin pitäisin sitä hyvänä tekona.” Tämä uhkaus ei onneksi koskaan toteutunut, päinvastoin hän on kyennyt luomaan lämpimät välit useihin metsäteollisuuden napamiehiin.

Pekka osti Sysmässä ollessaan videonauhurin. Siitä oli aluksi iloakin, ohjelmia saattoi ajastaa katseltavaksi jälkeenpäin. Nauhoittaminen kävi lopulta liialliseksi, pahvilaatikollinen kasetteja meni vuosia sitten vinttiin, ja pysyi siellä. Piirongin laatikkoon laitettiin vain tärkeimmät. Kerran niitä sitten tarvittiin. Pekka sopi Pentin kanssa katseluillasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt omia haastattelujaan, niitä oli kolme ja puoli tuntia. Ne katsottiin putkeen. Sanaakaan ei vaihdettu. Sovittiin kuitenkin, että Pekka tallentaa joitakin mielenkiintoisia luonto-ohjelmia yhdessä katseltaviksi. VHS kasetit hävisivät tallentaville digibokseille. Satelliittiyhtiö teki halvan tarjouksen, antoi 50 eurolla boksin, lautasantennin ja asentamisen.  Tallennustilaa oli sen kiintolevyllä 500 gigaa, siis noin kaksikymmentä tuntia. Hyvin helppoa se olikin, saattoi katsoa toista ohjelmaa ja tallentaa kahta muuta kanavaa. Etenkin ohjelma sokeasta 80 v miehestä, Vennisestä, oli aivan uskomaton kertomus selviytymisestä, yksin. Hän teki ylös kalliolle puutarhan, vinssasi tekemällään vinssillä kottikärryt ylös, räjäytteli nimismiehen luvalla dynamiitillä kallioon luolaa, senkin kaiken ihan yksin, käsipelillä. Kaiken lisäksi Venninen souteli merellä mökkinsä edustalla kalassa pitkiäkin matkoja. Suunnan hän kuunteli matkaradiostaan, osui kotirantaan hämmästyttävän tarkasti. Pentti välillä kyseli, oliko tallentaminen käynnissä. ”Minulla on siellä talletettuna monia sinuakin kiinnostavia otoksia, kunhan vaan sovimme katseluajan.” Ei sitä aikaa heti löytynyt. Muisti oli täyttynyt puolilleen. Äkisti boksi kysyi salasanaa. ”Mitästä helvettiä, en minä ole sinne mitään salasanaa antanut, katotaas nyt,” Ei auttanut mikään, ei millään, kone oli itsepäinen, eikä avannut varastoaan. ”Kuules, ei voida nyt vielä katsella, kun kone alkoi hankalaksi, se salasi minulta kaikki ohjelmani.” Pentti alkoi nauraa. ”Tämä vaan osoittaa koneiden mielettömyyden ja vallan ihmisten yli. Sinullekin kävi niin, haahhaah.” ”Minä aloitajn uuden tallennuksen, on siellä tilaa.” Niin olikin, ja mahdoton määrä ohjelmia jäi koneeseen. Kunnes satelliittiyhtiö ilmoitti antavansa uuden boksin, jolla voisi katsella teräväpiirtolähetyksiä. Siinä ei vaan ollut tallennusmahdollisuutta. Lisäksi johdot oli laitettava uuteen koneeseen, joten vanhoja tallennuksia olisi vaikea katsella. ”Kyllä tästä varmaan läpi päästään, nythän voi jo kirjastoissa siirtää VHS sisällön DVD:lle. Minä käyn siellä istumassa. Tallennan ensin vanhimmat osat ennen kuin alan digiaineiston purkamista.”

Vaan niin ei tapahtunut, aina oli muutakin tekemistä kuin istuminen jossakin kopissa. Sitten LIDLi ilmoitti myyvänsä johtosarjanipun, jolla voisi yhdistää vanhan VHS tallentimen suoraan tietokoneeseen ja saada täten siirrettyä magneettinauhat digitaalisiksi. Niitä voisi sitten katsoa TV:stä Blue ray soittimella. Maksoikin vain parikymmentä euroa. Olisihan niitä laitteita voinut erikoisliikkeistäkin ostaa, mutta hinta oli kymmenen kertainen. Pekka istahti tuoliinsa, oli kantanut vanhan tallentimen autotallista lämpenemään, avasi läppärin ja alkoi katsella liittämisohjeita. Se osoittautui helpoksi, kasetti sisään, pieni ohjelma oli ladattu äkisti, play ja katsominen ruudulta, tulisiko sinne kuvaa. Tuli, mutta mustavalkoisena. Värit olivat hukassa. ”Voi hemmetti, en saa millään väriä tänne, no nyt välähti värit, ei häipyivät saman  tien. No, minä tallenna sitten ensimmäseksi maailman ensimmäisen luontodokumentin: ”Nanook Pakkasen Poika”. ” Siinä seurattiin eskimoperheen elämää ja selviämistä talvesta. Kohtaus, missä perhe ryömi igluunsa ja siellä nukkumaan meno oli ensimmäinen feikkaus luonto-ohjelmissa. Iglun sisällä ei riittänyt kuvaajien valo, joten otos otettiin ulkona, takana tekoseinä lumesta. Mutta väriä ei saanut Pekka esiin, vei nauhurin makuuhuoneen kaapin päälle. ”Olkoon siellä jäähyllä, jos oppisi sitten toimimaan kunnolla, joskus.”  Pekka enää kertonut uusimmista vaikeuksista, olisi vaan nauranut Pentti, makeasti.