Susisaaren sorsastus v. 1983

Syyslinnustusta Susisaaressa

Matti oli tullut Hyrylästä. Hänellä oli mukanaan haulikkonsa ja metsästysasunsa sekä makuupussi. Ari oli jo Raumalla, samoin varustettuna. He tapasivat Pekan Sorkantiellä kuudennessa kerroksessa. Miehet lähtivät yhdessä merelle. Päivä oli illan puolella, sorsalintujen syysmuutto oli alkanut. Haahti oli Syvärauman satamassa laituripaikassa kahdeksan. Köydet irrotettiin, moottorilla tuupattiin ulos tuuleen ja nostettiin purjeet. ”Merikortista katselin reitin. Ajelemme sisäväylää Reksaaren ohi Eurajoelle ja atomivoimaloiden kohdalta ulkomerelle.” ”Tässäkö on minun sorvaamat ja koneistamat osat?” Matti oli autellut erilaisten metalliosien teossa, hän oli töissä Finnairin huollossa. Piirustusten mukaan ne oli tehty, rustiraudat ja vinssin kammet. Rustit oli kiinnitetty hyvin veneen sisäpuolen kylkiin ja kannesta läpi maston kohdalta. Niihin kiinnitettiin veneen kiinteä rikaus, vantit, jotka pitivät maston pystyssä. Rusteja oli myös keulassa ja kahdet perän kulmissa. Masto saatiin näin kiinnitettyä lujasti kiinni kannelle. Viimeistely tehtiin vanttiruuvien avulla ja tarkastettiin maston olevan suorassa sivusuunnassa ja hieman kallellaan taaksepäin. Matti oli tehnyt kaiken huolella haponkestävästä teräksestä, ne istuivat paikkoihinsa kuin hansikas. Lisäksi hän oli ne kiillottanut komeiksi, samoin vinssinkammet. ”Niitä on katseltu ja kyselty tekijää kaijassa maatessa, minä olen sinua kehuskellut ylpeänä.” Vene kulki kallellaan sivuvastaisessa, balanssi oli hyvä. Miehet nauttivat menosta ja tulevan metsästyksen jännityksestä. ”Ari, ota pinna, ajetaan tuosta salmesta läpi, lasken hiukan painetta purjeista. Matti sinulle on genua, hellitä jalusta hiukan, vielä, katso purjetta, ettei se ala lepattaa, siihen rajalle.” Ison jalusta Pekka itse hellitti, se oli helppoa, siinä oli pikalukko, jota saattoi käyttää jalusta nykäisten. Vene suoristui paineen pienetessä, kokka solisi ja perään muodostui aalto, Haahti kulki noin neljää solmua. Kauempaa katsottaessa näytti siltä, kuin vene olisi syöksymässä päin rantaa. Vasta läheltä saattoi erottaa kapean salmen, mihin Ari suuntasi. ”Jos on vastaantulijoita, niin me menemme oikeaa laitaa, moottorilla ajavat saavat väistää.” Komea santaharju repesi, mäntyjen ja tyrnipensaiden keskelle syntyi veneen mentävä aukko, mihin purjehtijat sujahtivat. Toisella puolella oli vähäinen selkä. ”Suoraan vaan aivan perälle, siitä kääntyy 90 astetta paapuuriin, linjataulut ovat edessä.” Tuuli hellitti hiukan saarten  suojassa. Purjeet tiukattiin ennalleen, vene kellahti takaisin styyrpuolen lanteelle ja lisäsi vauhtiaan. ”Tuolla edessä on kapea salmi suoraan, se johtaa moottoriveneilijöiden tukikohtaan, me käännymme juuri ennen kaislikkoa. Siinä on mentävä tarkkaan taulujen mukaan keskilinjalla, reitti on kapea.” Oli Ari tämän väylän ajanut, muistikin sen sekä taulut, kipparilla vaan oli vastuu aluksesta ja miehistöstä. Siksi hän kertoi tulevasta reitistä. Ari nousi seisomaan käännöksen lähestyessä, sai silmiinsä linjataulut vasemmalla. Tauluja oli kaksi, alempi ja ylempi. Molemmat olivat keltaisia ja niiden keskellä oli punainen raita. Oikealla reitillä taulut näkyivät päällekkäin, punaiset raidat muodostivat suoran linjan. Nyt ne olivat vielä erillään, lähestyivät toisiaan ja juuri kun ne olisivat olleet aivan suorana Ari komensi: ”Venda!” Samassa hän astui sitlooran laidalta toiselle vetäen pinnan mukanaan. Matti irrotti keulapurjeen jaluksen irti, kävi toiselle laidalle ja kiskoi nopeasti paapuurin jaluksen sisään, kiristi vinssillä ja kiinnitti knaapiin. Isopurje keinahti tuulen voimasta kääntäen veneen kallelleen. ”Tämä on lyhyt legi, käännös tulee styyrpuuriin, taulut ovat takana. Käännös on taas melkein 90 astetta, kapeaa on.” Miehet olivat tottuneita käsittelemään veneitä, kaikki kävi nopeasti ja varmasti. Uusi käännös heilautti taas takaisin, siitä vielä lyhyt legi, ja päästiin pidempään purjehtimaan samalla halssilla. ”Muistatkos Ari, kun kävimme Reksaaressa, se jää nyt tuonne oikealle se laituri ja mökit sekä sauna. Tämä saari on raumalaisten yleisessä käytössä, tuossa edessä on useita rantautumispaikkoja, kallioita ja hiekkarantaa.” ”Muistan minä, silloin oltiin Eräveneellä reissussa. Pilkittiin tuon kaislikon kohdalla. Hyvin ahvenia saatiinkin. Avomereltä tulee siihen salmen kautta virtaavaa vettä. Tuossa edessä on sitten merkillinen keppiviidakko, mites se menikään.” ”Katso kompassia, missä on pohjoinen, sitten katsot reimaria, mitä se näyttää. Ajetaan sieltä ilmansuunnan puolelta mitä reima näyttää. Eka on länsi, siis siltä puolelta, sitten on itä, siltä puolelta, sitten taas länsi ja eteläkin sotkemassa.” Ari tarkkasi silmänsä reimareihin, väänsi pinnasta, keula kääntyi nopsaan, purjeet paukahtivat, uusi käännös ison vetämänä. Reimareiden väli oli niin lyhyt, että Matti ehti vain irrottaa keulapurjeen, muttei ehtinyt sitä kiinnittää uudelle puolelle kun taas käännyttiin takaisin. Iso antoi vauhdin, kunnes keula saatiin taas jalustettua. ”Tuossa on rannalla kalastajatila, tai ei kait siellä enää kalasteta. Mukavat paikat kyllä on, matalaa silokalliota, ruovikkoja, talas rannassa ja mökki hiukan ylempänä suojassa.” Tuuli hiukan hellitti, vasemmalla oli korkearantainen saari.

Edessä aukeni entistä isompi selkä, oikealla saaren takaa alkoi näkyä Eurajoen atomivoimalat. Hirmuisen suuria olivat, aivan luonnottomia matalien mökkien jälkeen. ”On siihen rakennettu melkoiset merimerkit. Aika erikoinen työpaikka, minäkin olin siellä yhtenä kesänä vartijana seisokin aikaan. Olin kenkärajalla, siitä tarkastettiin kaikki sisään ja ulos voimalaan kulkijat. Jokaisella oli oma numeronsa. Laskujen oli täsmättävä vuoron päättyessä, aina tiedettiin montako ja keitä siellä oli töissä. Se kenkäraja oli säteilevän alueen alkamispaikka. Kaikki laittoivat siinä valkoiset haalarit ylleen. Takaisin tullessaan kaikki mitattiin säteilyn varalta.” ”Joka paikassa sinäkin Pekka olet ollut, oliko siellä säteilyä?” ”Joskus, silloin laitettiin mies suihkuun, ulos ei ollut asiaa ennen kuin mittarit osoittivat nollaa. Olettekos te koskaan olleet siellä vierailulla? Aikamoinen laitos, 1500 huonetta, puolitoistametriset seinät eikä yhtään ikkunaa, kerroksesta toiseen. Alkuun pamauttelimme päätä seinään oven jälkeen käännyttäessä. Siitä oli vielä otettava useampi askel, että käytävä aukesi eteen. Hitto kun siellä meinasi alkuun kierrettäessä eksyä, ja kait niin joskus kävikin.” ”Olihan siellä useita meidänkin opiskelijoita töissä, Mikkokin istui jossain putken päällä ja sai paleihin säteilyä, vai oliko vain huhua.” ”Kyllä minäkin sen muistan, ja Erkki joutui suihkuun kahdesti, ennen kuin pääsi ulos.”

Avomeri näkyi, muutamia saaria, pieniä luotoja ja yksi hiukan korkeammalle kohoava, Susisaari. Lännessä kajotti, valtava keltainen pallo, vielä horisontin yläpuolella, taivas pilvetön. Tuuli alkoi asettua yöksi, kuljetti vielä purtta rauhallisesti, Pekka keitteli kahvit. ”Tässä teille kupit, otatteko sokeria, leivät tulevat perässä. Kaasuliesi kiehautti nopsaan litran vettä, leivät olivat jo kotona tehdyt, makkaraa välissä. Pekka vapautti Arin  pinnasta, ryystettiin ja purtiin. ”Sopiskos tässä kahvikermaa hieman?” ”Ei ennen ankkuroitumista.” Kielto oli ehdoton. Eräveneellä olivat olleet luotsiaseman luona kalassa, Ari, Masa, Ossi ja Pekka. Mukana oli muutama olutpullo, päivä kului kalliolla ja veneessä, aurinko paahtoi. Hämyssä takaisin ajellessaan Pekka könötti peräsimessä huolettomana ja katseli Rauman valoja. Väylä oli tuttu syväväylä, pienen luodon takaa alkoi näkyä outoja valoja. ”Mitäs perkelettä, ihan kuin kerrostalon valot, eihän tuossa sellaisia ole, ai saamari, hirmuinen laiva ja aivan lähellä. Nyt tarkkana, mennään tässä laidassa, millaiset aallot se nostattaa.” Pekka tuli yllätetyksi. Olisihan se laiva näkynyt huolellisella tähystyksellä, mutta ei huolettoman muutaman kaljan ottaneen könöttävän kipparin silmään osunut. Vielä aivan kotirannassa. Ei tapahtuisi toista kertaa.

Purren perässä vedettiin pientä kumivenettä. Sillä päästiin maihin asettamaan kaaveet paikoilleen aamua varten. ”Nämä asetellaan mielellään tyyneen paikkaan, täytyy katsella hiukan tuulia ennakkoon.” Matti oli tässä porukan kokenein. Maissa näkyi siellä täällä pieniä kivestä kasattuja valleja aivan rannassa. Ne olivat ampumasuojia, joiden varjossa oli hyvä odottaa kaaveille laskeutuvia sorsia. Kaaveet olivat kumista tehtyjä sorsan näköisiä houkutuslintuja. Ne ankkuroitiin narun varaan rantaveteen ampumamatkan päähän. Ohi lentävä parvi laskeutui helposti lajitoveriensa joukkoon syömään. Varustettiin kolme ampumapaikkaa, miehet palasivat purrelle. ”Tässä tulee kohta pimeä, olisimme voineet koettaa iltasyönnistä. On kuitenkin parempi hiukan katsella, eikä pimeään voi ampua, tunnistus on tehtävä varmaksi.” Matti tunsi etiketin ja säännöt sekä lait. Niitä noudatettiin. Oli odotettavissa telkkien lentoa enimmäkseen, ehkä heinureitakin ja sitten aina merihanhea. Se olisi kunnon saalis. Muutossa saattaisi vielä olla alleja, koskeloita, uiveloita, pilkkasiipiä, sotkia. Niiden erottaminen tottumattomalle hämärässä voisi olla hankalaa. ”Kerman aika on nyt. Vene on suojassa ankkurissa, haulikot pusseissaan ja kumivene sidottu perään.” Narahtaen aukesi ensimmäinen kossupullo, kajuutassa oli valoisaa ja lämmintä. Istuttiin sohvalla, juotiin kahvia, syötiin leipiä, otettiin naukkuja. ”Sidoitkos Matti kumiveneen niin, että se kestää?” ”Varmasti kestää, minä olen laivaston käynyt.” ”No sitten, minun ei tarvitse tarkistaa.” ”Ei tarvi, mennään sitten seuraavaksi Hyrylään lintujahtiin, minä otan koirani mukaan, siellä on fasaaneja. Voi siellä joessa sorsiakin näkyä.” ”Kiitos mielellään, olekkos siellä hirviä saanut?” ”En ole itse päässyt ampumaan, mutta seuralle on kyllä saatu kiintiöt täyteen. Olin viime syksynä passissa kaverin kanssa. Se on helposti huonoa, ensiksikin on oltava hiljaa, sitten ei saa haista millekään dödölle, hirvi on tarkka-aistinen saalis. No, kaveri oli kauhea tupakkamies, ei voinut olla polttamatta. Siinä se, ajattelin, emme näe edes vilausta. Sitten yhtäkkiä kaveri parahti: ”Hirvi, ei kun lyijyä kylkeen.” Tähtäsi ja hirvi seisoi, ampui ja siihen kaatui.” Kaikkia nauratti. Tarinoitiin kunnes valot sammutettiin ja käytiin maate.

”Missäs kumivene on? Kukas sen sitoikaan illalla?” Kippari huuteli miehistölleen kajuuttaan. He vasta kömpivät ylös, vielä oli melkoisen pimeää. ”Äläs, eikö ole venettä?” ”Katso itse, rantaan täytyisi päästä. Se on tietenkin irronnut ja ajelehtinut myötätuuleen, siis tonne luodoille. Ei sinne pitkä matka ole, muttei viitsisi uidakaan.” ”Jokos sitä näkyy, pärskeet erottuvat vaaleina, no tuolla se killuu parinsadan metrin päässä.” Nonni, kattellaas hiukka, tuolla saaressa yöpyi yksi porukka teltassa, heillä on sopiva pieni moottorivene, kunhan nyt vaan ajaisivat tästä editse. Haukataan ensin aamiaista, minä paistan munat ja makkarat.” Istuksivat ulkona jotensakin vaisuina, hieman kahvi piristi, ei niin kovin maistunut ruokakaan. Saaren takaa alkoi kuulua moottorin ääni, vene sieltä kurvasi hiljalleen ajaen. Olivat miehet menossa aamuisille passipaikoilleen. Kippari otti airon ja nosti sen vaakasuorassa päänsä päälle, laski takaisin ja nosti uudelleen. Moottorimiehet huomasivat sen ja kurvasivat viereen. ”Huomenta, passille menossa.” ”Sitäpä hyvinkin, taitaa olla teillä sama juttu menossa.” Olisi kyllä, mutta veneemme purjehti tuulessa tonne luodolle, olisiko mahdotonta teidän ottaa yksi laivaston käynyt mies mukaan. Saisi soutaa veneemme tänne takaisin. Oppisi samalla tekemään pitäviä solmuja.” Matti laskeutui miesten veneeseen, pääsi perille, istahti kumiveneen pohjalle ja alkoi soutaa lyhyillä airon tyngillä vasten tuulta. ”Perse tässä kastui, olisi kait pitänyt olla polvillaan. Mitäs sen sanoit, että minun solmuni aukesi.” Olihan se niinkin, olisi sen voinut olla sanomattakin. Tilanne vaan oli liian herkullinen vaiti olemiseen. Valo lisääntyi, alkoi jo erottaa pilviä taivaalta vähäisessä kajossa. Aurinko oli vielä maillaan. Miehet pääsivät vuorollaan maihin, reppu selässä ja haulikko kädessä, painuivat illalla katseltuihin paikkoihin. Kaaveet juuri ja juuri erotti vedessä, jokainen asetteli olonsa hyväksi voidakseen istua hiljaa paikoillaan. Silmät tihrustivat taivaalle, joko siinä valossa näkyisi parvia. Mantereelta lähestyi telkkiä, parinkymmenen parvessa. Osuessaan tumman pilven kohdalle ne häipyivät ja taas taivasta vasten näkyivät. Kiersivät rannan kaukaa, siipien sointi soljui korviin tiheänä ja häipyi. Nyt alkoi parvien lento, mantereelta tulivat, kiivaasti räpyttävin siivin sivuuttivat saaren. Passimiehet istuivat hiljaa odottaen. Jo näkivät lennossa telkät kaaveet rantavedessä, parvi kurvasi lähemmäs, laskeutui alemmas, eivät istahtaneet veteen. Pohjoisesta lähestyi muutama parvi lentäen yli saaren. Pekka tarkkasi katseensa telkkiin, miesten teltta oli keskellä saarta tyrnipensaiden suojassa, aivan teltan yli matalalla lentäen menivät. Ei kuulunut laukausta, ehkeivät olleet vielä hereillä. Rantaa pitkin aivan matalalla lentäen lähestyi varpushaukka, reitti tuli aivan lähelle passia, metsästäjä istui siinä pienen pensaan suojatessa häntä linnun katseelta. ”Onpas sekin, ei näitä yleensä pääse näkemään näin läheltä. Aivan kohdalla, matkaa ehkä viisi metriä, no nyt se huomasi.” Pekka katseli haukan pään kääntöä kohti ja äkillistä lennon keskeytymista aivan liikkumatta. Haukka suuntasi ulos rannasta. Samassa takaviistosta kuului laukaus, toinen perään. ”Jahas, se oli Matti, mahtoiko se yli lentänyt parvi sittenkin laskeutua.” Pienen päästä kuului laukaus vasemmalta, Ari onnistui. Tuuli kuljetti saaliin sopivasti hänen eteensä rantaan. Aamu oli kirkastunut, kiivain lento oli ohitse. Lintuja kuitenkin vielä lenteli, välttivät vaan tulemasta saareen. Niillä oli ruohoisammat paikat muualla. Niin ne lentelivät muutaman viikon ajan, kokoontuivat meren rannoille lahtiin suuriksi parviksi, kävivät syönnöksillään, lihoivat ja olivat lopulta valmiita siirtymään etelämmäksi. Miehet kokoontuivat kumiveneelle. ”Saitteko mitään, ainakin laukauksia kuului?” ”Minulla on telkkäuros.” Ari esitteli ylpeänä saalistaan. Pekalla ei ollut kuin yksi haukkahavainto, Matti oli saanut myös telkän. ”Mennään veneeseen, syödään ja levätään hieman, muutama tunti ja katsotaan sitten jatkot.” Matti otti repustaan rautalangasta väännetyn kapean koukun. ”Tässä sinulle Ari, suolista lintu.” Ari otti koukun, työnsi sen telkän takapuolesta sisään, pyöräytti koukkua ja veti suolia ulos. Vielä pari kertaa, ja lintu oli suolistettu, samalla siitä laskettiin veri katkaisemalla kaulavaltimo. Linnut laitettiin varjoisaan paikkaan jaloistaan riippumaan pensaan suojaan.

Palatessaan veneelle Matti huomasi edempänä uivan koskeloparven. Soutuveneestä sai ampua, samoin paikoillaan olevasta moottoriveneestä. Purjeveneestä ei mainittu mitään, ei koneella tai purjeilla liikkuvasta. ”Olkaas pojat hiljaa, mennään täältä suojan puolelta veneelle, eivät ehkä huomaa meitä.” Jännitys kohosi, Matti valmistautui ampumaan. ”Älä sitten pamauta vanttia poikki,” kuiskasi Pekka metsämiehelle, päästi hänet nousemaan laidan yli ja lähti hakemaan Aria. Palatessaan purrelle pamahti laukaus. Nyt saattoi lopettaa hiljaisuuden. ”Osuiko?” ”Kyllä osui, mutta haavoittui ja sukelsi. Muu parvi lensi pakoon. Miehet alkoivat tarkkailla meren pintaa, mistä pää nousisi pintaan. ”Haavoittunut sorsa saattaa jäädä pohjaan, se puree kiinni ruohoihin ja kuolee sinne.” ”Muista vantit!” Matti seisoi laidalla maston kohdalla ja tähysti. Pieni pää, kuin piipun koppa, nousi pintaan, muu osa oli piilossa. Laukaus kajahti ja pää katosi jälleen roiskeiden sekaan. ”Osui, tuolla, se nousi pintaan.” ”Hyvä, jäi vielä vantitkin ehjiksi.”

Pentti 80 v.

Puhe Pentille 80.v.

Jalat jännittyvät loikkaan.

Kilpikonna aloittaa juoksunsa.

Hauki kahahtaa kaislikossa.

Maakotka nousee siivilleen häiritystä pesästään Posiolla

Nuorukainen juoksee raivokkaasti pimeässä, huuto kajahtaa kuin salaman välähdys, häipyy.

Olemme seikkailleet yhdessä viisitoista-kaksikymmentä vuotta. Olit autossani ensimmäistä kertaa matkalla kaloja myymään, ennen Lehtimäkeä sanoit: "Saako tätä tuhtoa kylmemmäksi?"

Tutustuimme toisiimme ulko-oven pielessä, minä ostamassa, sinä myymässä kalaa. Juttelimme tunnin verran, luotasit tulijaa. Palasin joka viikko ostoksille, pääsin sisään keittiöön. Toin tuliaisiksi kuivakakkua, Paulan leipomaa. Pyöritit pussia kädessäsi ovensuussa isossa kaaressa, sanoit: "Olipa hyvä kun tulit tänään teelle, huomenna ei enää kakkua olisi ollutkaan."

Olin hakemassa sinua Sääksmäki - Seuran kesäjuhlille mitalia vastaanottamaan. Et ollut vielä luvannut. Olit heinäkuun alussa pihassa kottareiden edessä talikko kädessä. Työnsit hevosenpaskaa yhä korkeammalle keolle, kokkareet alkoivat tippuilla. Paljain käsin aloit taputella sontaa tasaiseksi, lits, läts. Kottarit tyhjäksi heinimaan laitaan. Pyysit minut sisälle, käsiäsi virutit hiukan sadevesitynnyrissä tallin nurkalla. Keittiössä apupöydällä oli valtaisa salaattikasa, aloit sitä paljain käsin repiä ja palastella lautasille, "Kait sinäkin syöt?" Minä söin, seuran ja isänmaan puolesta. Juhlissa vastaanotit kunnianosoituksen, puheessasi vertasit metsien hakkuuta Sääksmäen talojen palamiseen. "Talot olisivat rakennetut entiselleen kahdessa vuodessa, metsät eivät sadassakaan vuodessa olisi ennallaan."

Kiersimme Hämettä aamusta iltaan, auton perä ja takapenkki täynnä kaloja, kahdesta kolmeen kertaan viikossa, vuosikausia. Kiersimme Toijalat, Kylmäkosket, Hattulat, Hämeenlinnakaan ei säästynyt iskuiltamme. Sinulla oli omat paikkasi. Kaikki koirat taputeltiin. Sinä nautit ihmisten tapaamisesta. Tulimme isoon maalaistaloon, isäntä sanoi heti, ettei osta mitään. Minä katsoin kellosta, juttelu kesti puoli tuntia. Toijalan verotoimistossa ei kauppa käynyt, sanoit, ettei täällä koskaan osteta mitään. Tulimme viimeiselle ovelle, koputit ja toivoit, ettei nytkään ostettaisi, menisi hyvä teoria kumoon.

"Ei ostanut, mutta katsos kun menemme sosiaalitoimistoon, siellä ostavat kaikki." Kiersimme kaupungintalon kaikki virkailijat, kauppa kävi, jos joku sanoi, ettei hänellä ole rahaa, käskit mennä lainaamaan kahvikassasta. "Katsos, nämä ostavat, ovat tottuneet rahaa jakamaan." Sinä nukahdit aina auton lämmössä kilometrin jälkeen. Tullessamme Hämeenlinnan takaa kohti kotia kymmenen jälkeen komensin sinut laulamaan, etten nukahtaisi rattiin. Sointuisalla äänellä tottelevaisesti päästelit laulun toisensa jälkeen.

Aloimme suunnitella savustusuunia, lajitelmaa täytyi laajentaa. Malli löytyi lopulta Taivassalosta, Reima Salosen pihasta. Kaksi päivää siihen kului, Lotta hääräsi mukana. Olin luvannut uunin muurata ruokapalkalla. Sinä hyvin kiinnostuneena mutta epäluuloisena häärit apumiehenä. Pohjavalun jälkeen alkoi tiilien lyönti, uuni kohosi kerros kerrokselta, raudat, luukkujen pellit ja savupelti tulivat paikalleen. Viimeisiä kerroksia sain jo valvomatta latoa päällekkäin, ja sitten tietenkin savustaa. Siihen meni aina päivä, mutta sitten eteinen haisikin maukkaalle savukalalle, ne pötköttivät laatikoissaan aamua varten. Silloin painuimme taas myyntikierrokselle.

Minä tarjouduin taas töihin, fileeraamaan. Sinä olit aluksi epäileväinen, minä vakuutin pystyväni. Illalla soitit, nyt olisi pieni fileeraus, ehditkö? Sain eteeni kuuden kilon hauen, pläiskis tipautit sen penkille ja jäit tarkkana seuraamaan toimiani. Kävihän se, aluksi hieman hitaasti. Otit fileet ämpäriin ja punnitsit ne. "Ei ollenkaan huono, Kalervon saanti on ollut 38 %, sinä sait tästä 36% valmista filettä." Savustus, fileointi, myynti, lauantaisin matkat Hämeenlinnan torille, elimme melkein symbioosissa useamman vuoden. Epäluulosi taitojani kohtaan hälvenivät, kun sain fileoitua hauen yli neljänkymmenen prosentin tuloksella. Sormet kyllä haavoilla, mutta kokonaisina, olen onnellinen.

Suojeltavaa metsää etsimme vuosia, ajoimme Vammalan Myllymaasta Kangasalan Hiljasten Miesten Laaksoon, Mäntyharjun kautta Rantasalmelle, ilman tulosta. Yhdistimme veden ja tulen, annoit minulle luvan neuvotella UPM:n metsäosaston kanssa, heidän varantonsa olivat 550　000 hehtaaria metsää. Neuvottelut etenivät, tuli kaksi kappaletta tarjolle. Silloin vuosikausien tulppa poistui kerralla. Onnistuit saamaan ensimmäisen tilan maamme itärajalta, Saaren kunnasta. UPM:kin myi sinulle palasen. Nyt alkoi tulla lahjoituksia, maata, paikkoja yksi toisensa jälkeen Suomenlahdelta Lappiin saakka. Elämänikäinen haave toteutui.

Tiikeri on loikannut.

Kilpikonna kipitti ensimmäiseksi.

Hauki vaanii Vanajalla.

Maakotka on löytänyt puolison Pudasjärvellä.

Onnittelen

Glinge ja Pentti Voipaalassa 15.12.2012

 

 

Vuoriston ylitys v. 1986

Sierra Nevada

Pekka vuokrasi auton Malagasta. Toimitus oli yksinkertainen, ajokortti ja luottokortti olivat tarpeen. Keltaisella pienellä kotturalla aloitettiin hurja Espanjan ympäriajo, pitkin rannikkoa, sisämaahan Madridiin saakka, Cordoban Al Hambraan ja Sierra Nevadalle. Viikon pyörityksen jälkeen jarrut alkoivat vinkua yhä lujempaa. Ajo vuokraamoon ei tilannetta muuttanut, tönäisivät hieman autoa ja painelivat jarrua. Hyvin toimi etanan vauhdissa, mitä hiukan valitti, takapyörä. ”Olkoon sitten, ei ole minun autoni, mutta kyllä jarrukengät ja jarrurumpu menevät piloille,” Pekkaa hieman harmitti löysä suhtautuminen asiaan. Aamulla aikaisin starttasivat kohti Espanjan lumihuippuisia vuoria. Alkuun moottoritietä pitkin niin hurjaa vauhtia kuin pääsi. Samaa nopeutta ajoivat muutkin. Ilmeisesti rekisteristä tunsivat vuokra-auton ja siten turistin, kun jokainen kanimoottorilla varustettu ritsa pyrki eteen. Tarkoituksena oli ennättää päivässä Madridiin ja takaisin tullessa ylittää vuoristo säästäen näin matkassa. Huoltoasemalta oli taas saatava kartta. ”Sierra Nevada, kartta?” Mies tiskin takana arvasi turistin tarpeen, veti esiin monivärisen hienon maantiekartan, jossa oli osin kuvinkin esitelty tuo valtaisa vuoristo. Tyytyväisenä palattiin autoon ja alettiin suunnistaa laskettelurinteille. Kartassa oli hyvin merkitty tie yli solia pitkin rannikolle. Lumihuiput erottuivat Pekan alkaessa kiipeämisen. Näkymät huikaisivat, aurinko paistoi. Kasvillisuus väheni, puuraja oli jo takana, kun edessä oli jyrkänteen reunalla maan ulkopuolisten olioiden rakentama kupolimainen hopealle hohtava rakennus. Lunta alkoi näkyä, osin sitä riitti tiellekin. Rakennus osoittautui kahvilaksi, siellä olikin paljon väkeä, osa seisoi aivan jyrkänteen vieressä nojaten kaiteeseen. Pienen virkistyksen jälkeen vinkuvajarruinen keltiainen jatkoi matkaansa vuoren harjanteilla, solissa, jyrkänteiden reunoilla yhä pienemmäksi ja kapeammiksi käyvillä teillä. ”On tässä kuitenkin tie, vaikka karttamme ei tunnekaan näitä paikan nimiä, kunhan hurruuttelemme.”  

Aurinko alkoi laskea huippujen taakse, solan sattuessa valo vielä välkkyi vastapäiseen rinteeseen. ”Katsos, tuolla näkyy kylä, siellä paistaa valoja.” Ajoivat keskelle toria. Siihen heti kertyi väkeä. Pekka nousi autosta ulos, levitti  karttansa konepellille. ”Kattokaas nyt, minun pitäisi päästä tätä tietä pitkin etelään, missäs tässä kartassa on tämä kylä?” Eihän siitä mitään tullut suomella. Vaihdettiin englantiin samalla tuloksella. ”Nämä eivät ole turisteja nähneetkään, kun ei tule ainoatakaan selvää sanaa millään kielellä, jota ymmärtäisi.” Pekka aloitti elekielen, näytti kylää ja sitten karttaa. Usean yrityksen jälkeen lamppu syttyi. Paikalliset syynäsivät vielä kerran karttaa, pyörittivät päätään ja alkoivat nauraa. Hitaasti syy selvisi. Kylä ei ollut kartalla. Eikä tietäkään ollut kuin kartalla yli vuoriston. Kyseessä oli suunnitelma olympialaisia varten, siis suunnitelma mitä rakennettaisiin, muttei koskaan rakennettu. Se selvisi, kun näyttivät kartassa olevia olympiarenkaita. Pekka oli ajanut niin pitkälle vuoriston syliin kuin tie vei. Kylään se loppui. Paikalliset toivat uuden kartan ja näyttivät siitä kylän. Ruskea piirto ei mennyt pitemmälle. Nopean harkinnan jälkeen päättivät ajaa takaisin, kylässä ei ollut minkäänlaista majoitusta. Ylhäältä vuorelta alkoi lasku tasangoille, Pekka katseli mittarista matkaa, jonka saattoi päästellä vapaalla. Pisin taival oli 22 km. Jarrut siitä saivat osansa, tie oli yhtä mutkaa. Kiljunta tuntui hampaan paikoissa saakka. Päästyään vuorelta poikkesivat vielä kylään tultuaan poliisiasemalla. ”Tämä kartta ohjasi meidät harhaan, mitä tietä nyt pääsemme lyhimmällä matkalla rannikolle.” Poliiseja nauratti, katselivat karttaa ja alkoivat viittoilla joka suuntaan ja puhua palattaa. Ei siitä mitään saanut selvää, ystävällisiä kumminkin olivat. Lopulta yksi heistä otti kynän, alkoi piirrellä karttaan, ensin kylän ja sen nimen, sitten reittiä, mitä olisi ajettava. Nyt alkoi asia selvitä, pääsisivät kuitenkin lyhyemmällä kuin tullessa. Lopulta olivat illan täydessä pimeydessä moottoritiellä kohti Malagaan. Sama hurja ajo kuin mennessä, ei minkäänlaista luovuttamista silloinkaan, kun moottoritie loppui ja ajettiin jo esikaupungissa. Keltiainen ei antanut periksi, paikalliset olivat kuolemattomia. Ensimmäiset liikennevalot pysäyttivät ajajat.

Moottoriteitä Pariisiin v. 1986

Pariisiin

Moottoritiellä Saksassa otettiin mersusta kaikki irti. Täydessä lastissa täydellä kaasulla sillä pääsi 300 kilometriä, ja taas oli tankattava. Kulutus oli sellaiset kaksikymmentä litraa sadalla, onneksi löpöä. Kenellekään ei ehtinyt tulla pissahätää, kun taas oltiin huoltoasemalla. Saksasta ei jäänyt mitään muistoja, aivan sama missä päin Eurooppaa olisi ajanut. Rekisterikilvet vaan olivat enimmäkseen saksalaiset, samoin ajotavat. Pekan ajaessa ohituksen jälkeen nelikaistaisella tiellä toista kaistaa, ohittava saksalainen näytti kädellään, että tuonnepäin, reunaan hitaat autot. Ero suomalaiseen kulttuuriin oli selvä, oli säännöt, ja niitä noudatettiin. Kaikki rekat ja pakettiautotkin saivat ajaa niin lujaa kuin pääsivät. Siinä sitten ajettiin oikeanpuoleista kaistaa rekkojen takana niiden edetessä 120 km tunnissa. Jonkun kerran niistä pääsi ohi. Silloin oli oltava tarkkana takaa tulevien suhteen, ne saattoivat tulla kolmeasataa. Alle ei passannut mennä, eikä myöskään olla niitten tulppana. Jos ei ehtinyt varmasti ohittaa rekkaa ennen kuin takana tuleva sai kiinni, ei parannut lähteä ollenkaan, mikäli ei ollut vielä vapaata kaistaa vasemmalla. Välillä taas oli ohituksia suorittaessaan Pekan loikkautettava auto takaisin oikealle vaikka kuinka ahtaaseen rakoon. Jos estit ohituksen sait heti torvet ja merkit niskaasi.

Karttaa seurattaessa huomattiin reitin menevän Kölnin ohi. Pekka ehdotti poikkeamista katsomaan kirkkoa. ”Mitä katsomista siinä on, mennään ohi vaan.” Arjaa halutti päästä nopeasti Espanjan aurinkorannalle makaamaan. ”No sano joku kuuluisampi paikka Euroopasta, niin minä heti ajan sinne.” Pekka harmitti moinen vähättely. ”Voimmehan me mennä siellä syömään jotakin,” ehdotti Jussi. Mainio ajatus, auto käännettiin sisääntulorampille. Kirkko näkyi mainiosti moottoritielle saakka. Kaupunkikartta kuitenkin puuttui. Pekka alkoi ajella tornit oppaanaan, tuosta käännös ja tuosta, ei saamari. Eteen tuli aina kielletty ajosuunta. Saksalaiset ilmeisesti eivät halunneet kirkolle ajettavan autoilla. Mutta Pekka ajoi, aivan kirkon eteen ja pysäytti ehdottomalle pysähtymiskieltoalueelle. ”Nyt ulos ja juoskaa kirkon ovelle katsomaan, voi mahdoton, miten korkealle torni nousee. Minä jään autoon.” Muut säntäsivät nähtävyyden pikakatselulle, Pekkaa hermostutti Saksan poliisit. Ne voisivat ottaa auton hinaukseen ja viedä ties minne, parempi oli istua kuskin pukilla. Muut ryntäsivät hetken kuluttua autoon, syönti jäi, haettiin taas ramppia moottoritielle. Sadat kilometrit jäivät taakse, tehtiin päätös poiketa Belgiaan ja kahville siellä. Kurvattiin pikkutielle ja ajettiin katsellen, missä olisi kahvipaikka. Sellainen löytyikin, ja Jussi sai tehdä tilaukset. Viehättävä kahvila sijaitsi pienellä mäellä, ulkona oli pöytiä, ja sieltä saattoi katsella alas laaksoon sievää hoidettua maisemaa ja peltoja. ”Jahas, Parriisin pikavuoro lähtee taas, nouskaa autoon.” Siinä se Belgia sitten olikin, edessä oli Ranska. Rajalla oli tulli ja kauhea jono. Pekka  pyysi kaikkien passit käteensä ja alkoi vilkuttaa sinistä passin kantta jonosta tullivirkailijoille. Heti kun huomasivat värin, viittoivat tulemaan jonon ohi ja ajamaan edelleen rajan yli samaa kyytiä. Tervehtivät iloisesti kättä lippaan vieden. Matkaajat vilkuttivat iloisina retken edistymisestä. Vallankin rekkajonot olivat  huomattavat.
Moottoritie oli maksullinen, sinne johti monta kaistaa, joiden väleissä oli pienet kopit rahastusta varten. Saattoi antaa rahan virkailijalle, tai maksaa koneeseen. Pian opittiin koneiden käyttö, se oli huomattavasti nopeampaa. Viimein tuli sellaisiakin rahastuskoneita, joissa oli edessä verkkosuppilo, jonne saattoi heittää kolikoita. Kone imaisi ne sisäänsä, kolisi hetken ja sylkäisi lipun ja vaihtorahat kuppiin. ”Miten se noin nopeasti menee,” ihmettelivät tytöt. ”Siellä on vikkelä kääpiö laskemassa.” Pekka nauratti, mutta laite oli mainio, sinne saattoi heittää vaikka mitä hiluja, ei niitä tarvinnut laskea etukäteen niin kuin toisissa koneissa täytyi menetellä. Matkustamiseen tuli näin lisäkustannus. Ei siltikään mietitty ajamista moottoriteiden ulkopuolella, se olisi ollut hidasta etenemistä. Kävisi toisenlaisessa matkailussa. ”Nyt haetaan oikein ranskalainen kahvila, katsos Jussi kartasta, missä olisi kylä tässä lähellä tietä.” ”Katotaan, tuolla on vähän matkan päässä, ulos rampista oikealle ja sitten muutama kilometri sivuun. Valtava huuma jäi taakse, idyllinen pikkutie oli aivan äänetön ja vailla muuta liikennettä. Isot lehtipuut olivat molemmin puolin tietä, näkyi muutamia taloja, lehmiä, traktoreita, samassa oltiin kylänraitilla aivan keskustassa. Oikealla puolella oli kahvila. Astuessaan sisään huomasivat kyläläisten olevan siellä sipulin listimistalkoissa, tai olisiko ollut jotain muuta juuresta. ”Törmättiin työleirille, päivää!” Ei minkäänlaista vastausta, kyläläisten, pääasiassa naisten työ ei keskeytynyt, puhe jatkui samanlaisena, kukaan ei edes kääntänyt päätään. Oli kuin olisivat näytelmää katselleet. Istahtivat kuitenkin vapaaseen pöytään odottamaan. Kahvilan omistaja ilmeisesti huomasi, etteivät vieraat aikoneet lähteä pois. Hän pyyhki käsiään essuunsa, laittoi veitsen taskuunsa ja tuli kysymään, mitä vieraat täältä hakivat. Jussia taas tarvittiin. Kahvit ja croissantit tulivat hetken kuluttua, silvuplee, ja maksu käteisellä. Tunnelma oli erikoisen viehättävä, aivan kuin he olisivat katselleet kärpäsinä kyläläisiä. Vieläkään kukaan talkoolaisista ei päätään kääntänyt omistaan ja työstään. Yksi heistä pyyhkäisi pöydän puhtaaksi, sai kait työnsä valmiiksi. Hän nousi ja meni kulauttamaan viiniä lasillisen, ei katsettakaan. ”Jahas, näytelmä on taputeltu, takaisin autoon.” Pekka ajoi ja Jussi oli kartturina, moottoritie saavutettiin ja ajo kohti Pariisia jatkui. Suomesta ei saanut kaupungista kunnon karttaa, se päätettiin hankkia matkan varrelta. Sata kilometriä ennen poikettiin huoltoasemalle. Pekka jaloitteli hiukan ja meni kysymään karttaa. Ajatteli hän sen verran pärjäävänsä englannillaan. Sisällä tiskin takana oli lakki päässään myyjä. ”Good day, I need a charta from Paris.” Mitään ei tapahtunut. ”So I am going to Paris, I need the map.” Ingentingen. Hiki alkoi tursuta, Pekka näytti ajamista käsillään, “Paris” ja katseli sivulleen kuin karttaa etsien. Myyjä ajatteli vieraan olevan tavallista sitkeämmän, se ei ehkä lähtisi pois, jos hän ei jotain sille myisi, vaan mitä. Naama punaisena Pekka yritti taas, muisti Magna Chartan, alkoi tolkuttaa sitä, ja helvettiäkö se auttoi. Lopulta oli itse katseltava seiniltä, missä ukolla olisi karttoja. Sellainen löytyikin, Pekka aloitti taas: ”Parriisi perkele.” Ukko päätti myydä Pariisin kehäteitä esittävän kartan, levitti sellaisen tiskiin. Pekka katseli sitä aivan voipuneena, luki siinä Pariisi, oli siinä hirveä määrä teitä valtavalla alueella, näyttivät kortteleilta. Kartan kanssa takaisin autoon ja taas eteenpäin. Jussi alkoi tutkia karttaa, mistä löytyisi hänen varaamansa hotelli. Puolen tunnin kuluttua hän sanoi: ”Ei tästä näe, tämä on väärässä mittakaavassa, ei tämä esitä Pariisin katuja, nuo ovat kehäteitä. Täytyy saada uusi kartta. ”Selvä, sen saat sinä käydä ostamassa, minä en toista kertaa jaksa esittää aivotonta.” No nyt tuli kartta, jossa Pariisi levittäytyi kortteleittain ja kaduittain katselijan eteen, näkyi Seine ja Eiffeltorni. Jussi alkoi syventyä reittiin. ”Heipparallaa, tuossa lukee keskusta, ajanko sinne?” ”Hetkinen, joo, sinne.” Auto pudottautui tavalliselle monikaistaiselle tielle. Liikenne lisääntyi hurjasti, tuli liikennevaloja, ambulansseja, vilkkuvia poliisiautoja, rekkoja, linja-autoja ja toivoton määrä henkilöautoja sekä moottoripyöriä. ”Nyt tarkkana, on löydettävä tiehaara,” Jussi sanoi nimen. ”Kaikki naiset, lukekaa kylttejä.” Siirryttiin oikealle kääntymistä varten, vilkku päälle ja sekaan vaan, antoivat ihme kyllä tietä. ”Näillä on tähän ajamiseen aivan toinen kulttuuri. Tänne täytyisi lennättää sellainen tavallinen hesalainen kaistan tukkija. Ne kiilaa vaikka kuinka, ettei vaan hänen eteensä kukaan pääsisi. Nää on kohteliaita.” ”Täällä on niin paljon autoja, muuten ei kukaan pääsisi mihinkään.” Käännös löytyi, alettiin olla yhä keskemmällä, liikenne lisääntyi kännös käännökseltä. ”Punaiset edessä, pakko pysähtyä.” Pekka katseli risteystä, se oli aivan täynnä autoja ja moottoripyöriä. Liikenne kuitenkin eteni jatkuvasti. Toiset autot puikkelehtivat jalkakäytäviä pitkin ohi punaisten valojen. ”Hirmuista, minun on pakko ajaa päin punaisia,” Pekka painoi menemään muiden tahdissa. ”Tämä on yhtä keskustaa koko Pariisi, tämä ei lisäänny eikä vähene, pysytkö kartalla?” Jussi tarkasteli katujen nimiä, antoi rauhallisesti ohjeita kääntymisistä riittävän ajoissa, Pekka päästi menemään jo hiven rauhoittuneena. ”Nyt oikealle, siinä sen pitäisi olla.” Auto kaarsi oikean hotellin ulko-oven viereen.

Valkeakoski - Göteborg . 1986

Matka Espanjaan

Jussi ja Pekka alkoivat suunnitella autolla ajoa Espanjaan veljeään Mikkoa ja tämän perhettä tapaamaan. Kevät eteni niin pitkälle, että Suomestakin alkoivat lumet sulaa. Näin poistui rengasongelma. Matkaan saattoi lähteä kesärenkailla. Jussilla oli mukanaan Arja, ja Pekka oli luvannut mukaan Arjan siskonkin Tukholmasta. Seurustelu Paulan kanssa alkoi kiinteytyä, siitä seurasi miettiminen Espanjan retken osallistujista. Sen ratkaisisi, jos sisko jäisikin pois. Ei sitä mahdollisuutta edistetty mitenkään, luvattu mikä luvattu. Syntyi päätös viiden hengen matkaseurueesta. Jussi aloitti retken  suunnittelun, hänellä oli siihen tarvittavaa kärsivällisyyttä. Lautta-aikataulut, Tukholmasta Etelä-Ruotsin läpi Göteborgiin, taas Lauttaan ja Travemundeen. Ajot jaettiin kahteen, Pekka päivän ja Jussi päivän, tytöt eivät saaneet vuoroa. Pariisi olisi toinen yöpaikka, siellä oltaisiin kaksi yötä. Eteenpäin  Espanjaan, yö Burgosissa ja seuraavana päivänä Torreleminokseen. Perillä oltaisiin useita päiviä, takaisinmatkaa ei suunniteltu, se tehtäisiin improvisoiden Italian ja Saksan läpi. Pekka pesi auton, imuroi huolella, vaihtoi öljyt ja suodattimet. Valkeakoskella oli alkuetappi, Paula nousi autoon, matkalaukku takakonttiin ja sitten Lahteen. Sinne tulivat Jussi ja Arja Savonlinnasta, täytyi jo sovitella matkatavaroita, onneksi Manne-Mersussa oli yli metrin pituinen luukku. ”Jahas, sitten lähdetään, heippa!” Yhdyskadulla huiskuteltiin auton ikkunoista sujuteltaessa muun liikenteen sekaan. ”Minä ajan ensin Turkuun, sinä pääset rattiin Tukholmasta.” Jussi aloitti. Hän oli saanut suunnitelman aikaiseksi, aikataulut ja hotelli keskeltä Pariisia olivat valmiina. Hän oli lukenut lukiossa Ranskaa, siksi sai myös tuon Pariisin osuuden. Pekka oli katsellut tuota pitkää listaa, jonka alapäässä oli Malagan talo. Ei se niin kiinnostanut, luotti hän veljeensä, mutta ei myöskään olisi haitannut, vaikka kaikki olisi hankittu vasta matkan varrelta. Mersu oli aika raskaassa lastissa, ei matkatavaroita oltu punnittu, mutta kyllä perä aika alhaalla laahasi. Hyvä oli, ettei tarvittu kattotelinettä. Ajovuorot sovittiin ajettavaksi siten, että miehet saivat daaminsa aina etupenkille viereensä, sisko joutui matkaamaan koko matkan takapenkillä. Turkuun tultiin hyvissä ajoin, Jussi ajoi auton laivaan, muut kävelivät yhdyskäytävää myöten, ja hakeutuivat hyttiinsä. ”Mennäänkö me syömään ekassa vai tokassa kattauksessa?” ”Ekassa, jää sitten aikaa illan viettoon ja pääsemme aikaisin maate.” He olivat neljän hengen perhehytissä, Sole mahtui Arjan siskona hyvin muitten joukkoon.
Ateriointi oli taas aikamoista mättöä. Matkustajat ottivat lautasensa niin toivottoman täyteen, ettei peukaloa näkynyt, alkuruuat, kalat, lohet, sillit, kasvikset, soosit, lämmin ruoka, perunat, pihvit, vihannekset, kastikkeet, kaikki sekaisin. Eivät sentään ottaneet jälkiruokaa samaan, olisivat ehkä ottaneetkin, mutta ei siihen matalaan lautaseen enää mahtunut. ”Muistakaa ottaa valikoiden vain sitä, mistä pidätte, ja vain vähän. Meillä on kyllä aikaa syödä ja hakea useampia lautasellisia.” Likaiset lautaset jätettiin pöytään, uudet puhtaat otettiin taas pöydän päästä, ja aloitettiin uudelleen, kasattiin vain valikoiden. ”Äh puh, ei mahdu enempää, otetaanko kahvit.” ”Kyllä kahvit täytyy juoda.”

Kasino avattiin, Pekka ja Paula kävelivät rulettipöydän äärelle. ”Miten tätä pelataan, en ennen olekaan ollut tämän pöydän äärellä?” ”Laitat vain setelin pöydälle, crupieri antaa sinulle sitten pelimerkkejä, kas näin.” Pekka laittoi pöydälle viisikymppisen. Se solahti yhdellä liikkeellä pöydän sisälle, pelimerkit kasattiin torneiksi, ja crupier työnsi kasat pelaajan eteen. ”Panokset, olkaa hyvä.” Pyöräytys ruletista ja pallon heitto kuiluun vastapäivään. Pelaajat alkoivat asettaa pelimerkkejään laudalle. Pekka suosi isoja numeroita, laittoi neljä merkkiä motittaen yhden neliön nurkista. ”Ei enää panoksia, kuusitoista, ei voittoja.” Pelimerkit vedettiin kasaan, uusi pyöräytys, ”kolmekymmentä,” Pekalle heltisi voitto nelinkertaisena panokseen verrattuna. ”Tässä voi asettaa joko värille, musta tai punainen, tai yhdelle numerolle, tai viivalle, jolloin siinä on panostettu kahdelle numerolle tai sitten risteykseen, jolloin sinulla on mahdollisuus neljään numeroon. Keskellä panos yhdelle numerolle antaa arvokkaimman tuloksen.” Paula seurasi peliä, alkoi hahmottaa sitä, miten voi panostaa. ”Minä vaihdan myös.” ”Vaihda vaan.” Pelimerkit saatuaan Paula alkoi aluksi panostaa vain yhdellä merkillä risteykseen tai viivalle. Pekalla peli eteni, hän panosti reilusti, sai voittoja, kunnes yhdelle numerolle panostettu voitti. ”Sinähän sait ison voiton.” ”No kyllä, koita sinäkin rohkeasti vaan.” Paula panosti, ja voitti. ”Kas noin, anna mennä vaan.” Paula alkoi voittaa, ei nyt jokaisella kierroksella, mutta pelimerkit hänen edessään alkoivat kasvaa torneiksi. Sitten jysähti, crupieri täytti kokonaisen laatikollisen merkkejä ja työnsi laatikon Paulan eteen. ”Vieläkö jatketaan, mitä haluat?” ”Jatketaan vaan.” Pelailivat, merkit liikkuivat molempiin suuntiin, laatikkoon ja takaisin, Pekan pelit loppuivat. ”Minä haluan pitää tauon,” tuumasi Paula, ”tullaan sitten vaikka uudelleen.” Laatikko melkein täynnä merkkejä otettiin mukaan, lähtivät katselemaan laivaa. Merkkilaatikko jäi hyttiin, kun he palasivat muitten joukkoon. Baarissa oli meno päällä, hyvä kun istumasijan sai pöydästä. ”Minä tilaan, otatko sinä paukun?” Otettiin ja aloitettiin huutaa toisten suuhun ja korvaan mitä nyt selvän sai. Musiikki ei ollut kovalla, mutta baarillisen ihmisiä yrittäessä saada äänensä yli pöydän, hiukan jo ottaneena, toivotonta, pakko oli huutaa. Uudet paukut, ja aloitettiin laulaminen. Niin saatiin yhteistä tekemistä. ”Tunnetteks tämän, Leijonaa mä metsästän?” Tunsivat, niin alkoi lasten laulut ja leikit. Otettiin ja laulettiin. Viimein, ”On mentävä maate, mulla on ajovuoro aamulla. Pelimerkit voidaan vaihtaa aamulla infosta.” Hyttiin könysivät toisetkin.

Aamulla ylös ja aamiaiselle. Paulan päätä alkoi särkeä. Sitä lisäsi infon ilmoitus, että he eivät anna merkeistä kuin puolet. ”Mitä helvettiä, se on huijausta?” ” Ei ole, meillä on siitä kirjalliset säännöt, illalla vaihdettaessa saa yksi yhteen, seuraavana päivänä saa puolet.” ”Te pakotatte pelaamaan tällä säännöllä, voisin siis säästää nämä merkit ja pelata tai vaihtaa illalla pelihuoneessa.” ”Kyllä.” ”Ei meillä ole aikaa lähteä takaisin Suomeen, antakaa nyt vain ne rahat.” Matkalaukkujen pakkaaminen oli taas hoidettava määrätyssä järjestyksessä. Muutoin eivät olisi mahtuneet. Ulos Tukholmasta, opasteet olivat selvät, Jussi katseli vielä kartasta. Puuduttava ajomatka tylsien maisemien läpi alkoi. Paulan päänsärky hellitti hieman, kun hän sai kuplattua tien poskeen. ”Pärjäätkös?” ”Kyllä minä pärjään, älkää puhuko minulle.” Nojaten oveen ja painaen päänsä kumaraan silmät kiinni istui hän urhoollisesti hiljaa paikoillaan. Göteborgissa mentiin syömään, kun ensin oli katsottu tie satamaan, mistä Peter Pan lähtisi parin tunnin päästä. ”Sillä laivalla emme mene syömään, vaan äkkiä maate, aamulla olemme moottoritien alussa, ja Parriisiin on yli tuhat kilometriä.” ”Käydään sitten täällä pikku snakareilla jossakin kuppilassa, katsokaa ympärillenne.” Paikka löytyikin, poistuivat autosta, Pekka katseli parkkipaikkaa. Kaikki paikat olivat varattuja kuppilan äärellä. ”Perhana, minä jätän tähän, saan sakot jos saan.” Haukkasivat ja joivat kahvia. Autolle palatessa lasissa oli sakkolappu. Kuljettaja pisti pyyhkijät päälle siksi aikaa, että sakko lensi tiehensä.    

Paula v. 1985

Uusi Paula

Joulun jälkeen Pekka poikkesi Sammaljoelle Harria ja Anjaa tapaamaan matkallaan Sysmään. Tapaaminen oli kuin ennen, Anja laittoi hyvän päivällisen, päälle kahvit. Harrille maitoa kaataessaan Pekka sanoi: ”Sano sitten kun riittää.” Harri sanoi: ”Hyvä on, kiitos,  kiitos, toppaa.” Kaato jatkui, maito meni kupin reunalta tassille, sekin alkoi täyttyä. Viimein Harri huomasi ja sanoi: ”Sitten.” Maidon tulo loppui. Siirtyivät pirtin puolelle juttelemaan. Monissa taisteluissa olivat olleet yhdessä, metsätöissä, rakennuksilla, maatöissä kynnöltä heinään ja pellon raivaukseen. Kaivuritöihinkin oli yhdessä opeteltu. Juttelu kulki nyt muualla, Kanarian saarilla. Sielläkin olivat käyneet ja samassa huoneessa olleet. Tyttöjä tanssitettiin ja nähtävyyksiä katseltiin. Rannalla Harri tuumasi:  ” Tällaista et olekaan tainnut ennen nähdä.” Tarkoitti tissit paljaina keekoilevia nuoria ja vanhoja naisia. ”No en, on tässä silmillä tottumista.” Äkisti isäntä nousi ja sanoi, että vartoos, haen sinulle puhelinnumeron. ”Katsos, tässä, siellä on sellainen nainen, jonka tapasin Inglesissä Jussin kanssa. Ei me oltu niiden kanssa, niillä oli omat menot, mutta mukavia olivat, toinen pitkä, toinen pätkä. Minä sain sen pätkän numeron, soitat sille, kerroin sinusta ennakkoon.” No jopas on sulla jutut, ev varmaan soita.” Anjaakin alkoi naurattaa, olivat kait puhuneet jo aiemmin asiasta, ei Pekka puhelimeen mennyt. Harri häipyi hetkeksi, palasi. ”Siellä se nainen on nyt puhelimessa, mä soitin sille, mene sopimaan tapaamisesta.” Niinhän se oli aina ollut, Pekka ryntäsi tulta päin. Meni puhelimeen, juttelivat ja sopivat tapaamisen seuraavana iltana kuudelta Paulan kotona Valkeakoskella.

Pekka oli ajoissa paikalla parkkipaikalla, kävi katsomassa oikean rapun ja oven, jäi sitten autoon istumaan ja odottamaan. Rappuun meni eri ikäisiä ja muotoisia ihmisiä, osa jo sopivassa iässä. Kuudelta soi ovikello, Paula avasi oven, Jukka Kajava ja isäntänsä astuivat sisään.

Koulu jatkui Sysmässä. Tapaamisesta oli jo monta päivää, perjantaina puhelin soi uudelleen Valkeakoskella. Tässä oli syy siihen, että Pekka lopetti kerhoillat koululla. Matka Päijänteen itäpuolelta Valkeakoskelle oli pitkä. Aamulla koulussa sai olla silmät ristissä. Hannulta ostettu auto oli jäänyt jo Lahteen, tilalle löytyi Lauttakylästä vanha ETYK mersu. Niitä oli ostettu Helsingin kokousta varten 200 kappaletta, niissä oli peräkkäiset rekisterinumerot. AHB-1 oli ensimmäinen. Niillä kuskattiin kokouksen valtionpäämiehiä ja ministereitä. Ne myytiin heti kokouksen jälkeen. Pekan auto oli 173. korimalli oli 115.  Auto kulki vuosia mukana, kilometrejä tuli tolkuttomasti ensimmäisenä ja viimeisenä Sysmän keväänä, kävipä se kääntymässä Gibraltarissakin. Viisi henkeä ja matkatavarat päällä se selviytyi mainiosti, vain pätkä rautalankaa tarvittiin Saksassa. Paula oli mukana.   

Kaksi kesää yksi talvi Sysmässä v. 1986

Vuosi Sysmässä

Judinsalon saaressa oli rauha. Naapureita ei lähietäisyydellä ollut. Vettä oli joka puolella niin paljon, ettei sinne yltänyt mikään ääni, ei ihmisen eikä veneiden tai laivojen. Useimmat seilasivatkin edes takaisin Tehin selän reitillä, edes aallot eivät yltäneet rannan kallioihin tai kaislikkoon. Edelliset omistajat olivat opettajia, olivat sijoittaneet korkean kallion puolelle männyn runkoon matalalle telkän pesän. Sorsilla ei siellä kivikoissa ollut pesiä, pikkulintujen pesiin ei Jukkis yltänyt. Kyllä se katseli rannoilla parvina kiertäviä poikasia emonsa ohjauksessa, ei ylettynyt niitä häiritsemään. Telkän pönttö oli tyhjä. Iltaisin Pekka aloitti lukemisen, pian oli sytytettävä kynttilä aivan sängyn viereen, pian toinenkin. Neljällä jo näki lukea vaikka läpi yön. Niinkin tapahtui joskus, kirja jäi kädestä vasta auringon jo noustua. Silloin ramasi niin toivottomasti, Jukkis äkkiä pissalle ja takaisin peiton lämpöön. Uni jatkui häiriintymättömästi puolille päiville. Silloin oli noustava aamuteelle. Ruokatarvikkeita oli mukana, vain säilyviä. Perunoita, kananmunia, suolaa, pippuria, kuivaa leipää, sulatejuustoa, voita. Kalat saatiin verkoilla, toisinaan ahvenet onkimalla. Kalakeitto tuoreista kaloista oli maukas, ei se maitoa kaivannut, eikä kermaa. Muutama säilykepurkki oli varana, samoin Jukka Kajavan nappularuoka. Soutuveneen Pekka kävi heti keväällä ostamassa isänsä kanssa Lahden Ankkurin satamasta. Venemestari Savosta oli sen tehnyt vanerista. Tervattuna ja hyvin tehtynä se tapasi heti ostajansa. Laiturissa oli kaksi alusta, kumpikin puolellaan, avonaisemmalla puolella konevene, kaislikon sisällä lastunkeveä kalastusvene. Sauna lämpesi miten sattui. Keskellä päivää, aamulla tai illalla. Aina oli sen syliin lohduttavan lempeää hakeutua. Onka nousi, hiki virtasi, aallot huuhtoivat, kuistin penkki palautti voimat.

Raumalta ja Helsingistä tulivat seuraavat vieraat. Kalastusmestari Matti oli usein ollut mukana, milloin Susikarilla yökunnassa sorsajahdissa, milloin isäntänä Hyrylässä fasaanijahdissa, milloin verkoilla merellä. Matilla oli kaksonen, Ari. Yhdessä he usein kulkivatkin. Eiväthän he olleet edes sukua, Pekan keksintöjä kaksosuus, vaaleita Hyrylän suomenkielisiä. Arilla oli Mirva kainalossaan tullessaan. Niihin aikoihin oli käytössä myös tuulilasivene lasikuidusta, kaksikymppinen Mercury perässä. Sen Pekka oli ostanut Raumalta Rytkösen Pekalta. Oli kysynyt onko vene ehjä, ja käykö moottori, Rytkönen sanoi näin olevan. Vene siirrettiin ensin Lahteen odottamaan muun pyyntijoukon tulemista. Hannulta ostettu auto pelasi vielä. Sen perään laitettiin tuo tupperkippo peräkärryyn. Auto täynnä, hirmuinen kuorma perässä kärry alkoi alamäen mutkassa heijata. ”Saatana, jos tästä selviän, jarrua, jarrua, varovasti, heilahduksen tahdissa.” Pekka pumppasi, heilahdukset vaimenivat. Enää nopeutta ei nostettu liikaa. Judinsalossa vene vesille, kaikki kyytiin ja saareen. Kulkihan se jotenkuten kyntäen ja savuttaen. Reissun jälkeen Pekka vei veneen Lahteen, laittoi ilmoituksen lehteen. Aamulla puhelin soi puoli seitsemän aikaan. Ostaja lupasi tulla heti. Tulikin ja osti samoilla jaloilla ja vei kotiinsa. Ari, Matti ja Pekka olivat myös  käyneet katsomassa venettä Helsingissä Mustikkamaan kupeesta. Pekka lupasi heti ostaa sen, jos se vaan saataisiin käyntiin. Masalla oli avaimet, avain lukkoon, bensapumpun puristelua ja hukkaperä. Virta kulki, bensaa oli. ”Koittaisitko katsoa hiukan kopan alle?” ”Minä tänne mitään remppaa tullut tekemään,” mutisi Masa, alkoi kuitenkin töihin. Hänen taidoillaan siihen meni puolitoista minuuttia, ja kone pärskähti käyntiin. ”Asia on selvä, kiitos. Anna avaimet minulle, ja lähdetään tekemään kaupat myyjän luo.” Savonlinnaan vene sitten päätyikin, vaikkei Mikko sitä ostanutkaan. Oli kuitenkin nostamassa sitä vedestä. Pekka oli päristellyt sillä pitkin Helsingin rantoja Arin ja Mirvan kanssa. Ajon jälkeen Pekka kysyi Mirvalta: ”Pelkäsitkö, että ajan karille, eksyn merelle, ajan kolarin, vai että putoamme mereen ja hukumme?” ”Niitä kaikkia,” hymyili Mirva.

Veljekset ajelivat sitten rantoja katsellen autolla, missä olisi nostoluiska, löytyihän se. Siinä vaan oli sellainen vika, että nosto olisi maksanut. Haettiin toista. Sen löydyttyä Mikko ajoi Pekan veneelle Mustikkamaalle, ja palasi takaisin luiskan luo. Siinä oli telakka, ei siellä ketään näkynyt. Vene peräkärryyn ja ensimmäinen yritys, ei noussut, luiskan jälkeen oli santaa, ja auto oli etuvetoisena kykenemätön kiskomaan kuormaansa irtosoran takia. Pekka kiskaisi peräkärryn jarrut kiinni, vielä kivet pyörien alle. Auto irti, ajo tasaiselle. Köyttä oli mukana tarpeeksi, auton koukkuun ja peräkärryyn kiinni. Mikko meni työntämään, Pekka kaasuttamaan. ”Nyt tai ei koskaan.” Sora lensi sutivista etupyöristä, Mikko hikosi työnnössään. Vene nousi hitaasti, pihaan tuli komeat ruopimat. Ylös päästiin. Sisältä tuli vanha mummeli katselemaan. ”Saitte sen sitten ylös.” ”Kyllä vaan, kiitoksia.” Pekka huikkasi avoimesta ikkunasta kaartaessaan vene perässään pihasta tielle, ennen kuin olisi keskusteltu maksusta.

Saarta lähestyttäessä Matti huomasi koivuissa, ”Teeriä perkele!” Alkoi sutina repun kimpussa. Sieltä hän kaivoi pistoolin tähtäsi ja ampui. Luoteja lähti sarjana, aseessa oli häiriö. ”Perkele, ei koiraton mies usein pääse teertä koittamaan.” Muut alkoivat holtittomasti nauraa, Matissa näytti olevan virtaa vaikka juoksemalla tavoittamaan lintuja. Ne vaan lensivät seuraavaan saareen. Illalla laskettiin verkot. Taas Matti ensin katseli merikorttia tarkoin. Kysyi sitten: ”Onko sinulla täällä varmaa paikkaa?” ”Tuolla on yksi vedenalainen santapenkka, molemmin puolin syvää.” ”Siitä voisi koittaa, ahvenia.” Veneeseen otettiin viisi metriä syvä muikkuverkko, kolme metriä syvä 45 millinen ja vielä 75 millinen puolitoistametrinen. Rannalta ongittiin kilpaa, ahvenia ja särkiä. Illan tyvenessä saattoi seurata kalaparvien tuikkeja pinnasta niiden kierrellessä laiskasti saaren rantoja. Sinne oli hyvä asettaa kapeakohoinen ja pikkukoukkuinen pyyde. Ilta-auringon puoleisella silokalliolla oli mukava perata kaloja kattilaan perunoiden päälle. Ei Pekka kyllä sanonut, missä käytössä kattila oli aiemmin ollut. Verkkojen saalis aamulla oli; muikkuverkko tyhjä, se nousi aivan pystysuorana köytenä, 45 millinen saalisti toistakiloisen lohen, hauenpuikkarin ja pari ahventa, hirmusilmäinen odotti vielä jättikalaansa.

Toinen veli Savonlinnasta, Jussi, saapui Arjan ja tyttärensä Katjan kanssa kesälomallaan saunomaan ja uimaan. Silloin oli jo fiskari käytössä. Pekka oli poikennut Raumalla venesatamia kierrellen. Merirauman laiturissa oli kaunis lakattu etuhytillinen fiskari, ketään ei siellä näkynyt. Rytköselle taas. Kyseli Eräveneen valmistajalta, sattuisiko tämä tietämään juuri sen fiskarin omistajaa. Tiesihän hän. Tiesi senkin, että omistaja oli jo iäkäs ukko, joka hyvinkin saattaisi myydä veneen. Puhuttiin hinnasta, millaiseksi se mahtaa muodostua. Arvelivat sopivan tuhatluvun, millä Pekka sen ostaisi Lahteen tuotuna. Rytkönen oli toimen mies. Hän soitti Pekalle, että vene on hänellä kärryssä aloittamassa matkaansa suolattomaan veteen. Matkalla kärryn laakeri kuumeni ja hajosi, Rytkönen soitti Hollolan huoltoasemalta, että kohta hän tulee, mutta minne. Pekka lähti vastaan. Ajoi aina huoltamolle saakka, ei ketään siellä. Ajoi sitten kotiin, jossa Rytkönen oli jo pudottamassa venettä pihaan pölkkyjen päälle. ”Morjens, sinä sitten osasit tänne.” ”Jos aikoo myydä, niin täytyy osata, katselin puhelinluettelosta.” Fiskari soljahti pukeille, laitoihin sopivat pönkät tueksi. Miehet kiipesivät ylös. ”Näytäs nyt, miten tämä lähtee käyntiin.” ”Voin minä sen käynnistääkin, tällainen vanha Wikström ei ota nokkiinsa pienistä.” Bensaryyppy kuppiin, pyöräytys kammesta ja put, put. Pekka maksoi pyydetyn ja sovitun summan. Sitä hän ei kysynyt, millä Rytkönen sen oli saanut.

Edellinen talvi Särkisalossa oli leppoisa, kylän lapset olivat kohteliaita ja kuuliaisia, opettaminen kävi kuin syöminen. Koululta oli lähtenyt johtajaopettaja eläkkeelle, Pekka oli kysynyt koulutoimanjohtajalta tätä paikkaa. Syksyn koittaessa vanhempi naisopettaja,Majlis, koululla ikänsä ollut, sai johtajuuden. Ei se paljon surettanut, voimat eivät olleet kaikki palautuneet. Kait hän muuten olisi ollut aktiivisempi asian suhteen. Syksyllä käytiin koko koulun voimin opiskelemaan, Pekka tutustui kyläläisiin. Taloissa oli vielä alkuperäisiä graniitista koottuja uuneja. Ne olivat valtavia lohkareita, joita isännät aika-ajoin vasaralla hakkasivat, jossa oli kuin kirveen terä, mutta puolen sormen vahvuinen ja sormen mittainen. Tällä terällä vedeltiin pieniä tasaisia naputuksia vieri viereen lattian rajasta kattoon saakka. Jälki oli kaunis, tasainen ja hiukan laineilla. Iskut olivat rytmisiä, kaksi iskua sekunnissa, aina hiukan paikkaa vaihtaen. Syksyllä pidettiin oppilaskerhoa kerran viikossa, tehtiin puutöitä, pelattiin palloa, käytiin leikkejä ulkona ja sisällä. Joulusta Pekka sen lopetti. Vanhemmat kysyivät, että voiko sen noin vain lopettaa. No voi, se oli vapaaehtoista. Oli siellä vielä kirjaston pito. Luokan peräseinä oli täynnä kirjoja. Kerran viikossa pari tuntia kerrallaan sieltä saattoi lainata. Katseltuaan kirjat läpi Pekka lähti kirkolle pääkirjastoon. Tuli takaisin pahvilaatikko täynnä uutuuskirjoja. Kyläläiset alkoivat käydä. Kerran viikossa vanhat kirjat pääkirjastoon ja uudet tilalle. Kirjat aseteltiin näyttävästi pulpeteille, haettiin myös toivekirjoja esille. Lumien tultua tulivat pakkasetkin. Ilma kylmeni totaalisesti. Mittari näytti yli kolmeakymmentä yli kuukauden ajan. Jäät vahvistuivat ajokelpoisiksi järvillä ja merellä. Oppitunnit pidettiin kaikki sisällä, kunnes kaikki olivat niin tottuneet kylmään, ja väsyneet sisäilmaan, että toivat liikuntatunnille suksensa. Opettajan johdolla hiihdettiin parin kilometrin lenkki hitaasti maisemia katsellen. Pekka tarkasti kaikkien poskipäät ja kädet. Hyvin olivat varustautuneet. Laskettiin sitten mäkeä lopputunti. Vesiputket olivat kovilla, eivätkä ne kestäneetkään. Ensin meni koululta päävesijohto puhki, sitten pamahti tulppa Pekan asunnon ulkoseinässä. Vesi lensi kaikella voimallaan pihaan leviten ja jäätyen isoiksi laatoiksi. Koulun loputtua asia vasta huomattiin. Siinä olisi voitu luistella. Keväällä Pekka aloitti Särkilahden jalkapalloseuran harjoitukset. Jukkis ja opettaja juoksivat maantien laitaa pari kilometriä kentän ja koulu väliä. Melkein kaikki pelaajat olivat oppilaita. Seuraavana oli urheiluseura, sinne kutsuttiin uusi opettaja sihteeriksi.

Vielä oli harrastustoiminta, Pekka alkoi tapailla vapaasti kokoontuvia kuntalaisia ja lehtimiehiä, oli siellä muutama muukin opettaja. Kokoontumiset olivat leppoisia keskusteluja, kunnes. Sovittiin pidettäväksi seuraavalla kerralla istunto. Pekka ei ollut aivan varma istunnon aiheesta, saattoi kyllä aavistella aikaisemmista puheista. Istuttiin ringissä, kynttilät paloivat, yksi alkoi kysellä lääkäriä. Äkisti eräs osanottajista alkoi puhua murtaen saksaa, hän ilmoitti olevansa lääkäri Friz, elänyt 1800 luvulla. Kyselijä saavutti vastaukset, joita haettiin, Fritz oli valmis aloittamaan Pekan kanssa. Heidät ohjattiin kahden toiseen huoneeseen. Kyselijä tuli vielä napsauttamaan kasettinauhurin päälle, Fritz ei osannut. Sen sijaan hän alkoi kysellä Pekalta, mitä hän haluaisi tietää. Tilanteen äkillisyyden vuoksi Pekalla ei ollut valmiita kysymyksiä, alkuun kuitenkin päästiin. Meedio, lääkäri Fritz aloitti kertoa Pekan edesmenneistä sukulaisista ja vaimosta sellaisia asioita, joita ei meedio voinut tietää. Ne tulivat talteen nauhalle, myös ohjeet kipeän selän hoitamiseksi, liikkeet mitkä oli lattialla maaten tehtävä. Pekan istunto loppui. Kysyttiin, haluaisiko joku muu kysyä Fritziltä. Halusipa tietenkin. Fritz antoi myös ennustuksia. Meedion palattua Fritzin hahmosta takaisin muitten joukkoon, asioista keskusteltiin. Meedio kertoili aikaisemmista toimistaan. Hän oli kuuluisa koko Etelä-Suomessa, oli pitänyt jäähallissa massakokouksiakin. Niissä hän oli pystynyt uskomattomiin suorituksiin, tiennyt nimiä, sairauksia, oli antanut ohjeita hoitoihin. Pekka mietti, että kuulostaa uskomattomalta, muttei kumminkaan uskonut. Ihmiset olivat mukavia ja järkeviä, tehtiin sieniretkiä, käytiin kansanparantajan luona, keiteltiin teetä ja sienisoosia. Taloon ei johtanut kuin polku pellon laitaa. Talo oli kaukana Liipolan perillä.

Takaisin opettamaan v. 1986

Opettajaksi uudelleen

Etelä-Suomen sanomissa oli ilmoitus, Myllypuroon tarvittiin kevääksi opettajaa. Usean kuukauden nukkumisen, pimeyden läpi vilkahti ajatus, josko sittenkin. Paikka oli mukavan lähellä, parisen kilometriä. Pekka kävi rehtorin pakeilla, paikka tuli. Kuudetta luokkaa hän alkoi kuskata yläastetta kohti. Kurissa olivat kasvaneet, kotona ja koulussa, syntyi hedelmällinen vuorovaikutus, ehkäpä jotain oppivatkin. Koulussa oli useita opettajia ja vakinainen kanslisti sekö talonmies, työyhteisö oli toimivan mukava. Liikuntatunnilla aloitettiin heti hiihtäminen, Pekkakin kaivoi jostain sukset ja monot, mentiin kunnon ladulle. Alkuun hiukan puhetta hiihtotyyleistä, vapaa oli kaikkien mieleen. Luokalla oli muutama poika, jotka kävivät tosissaan harrastamassa hiihtoa, olivat leireillä ja valmennuksen piirissä. Pellon laidassa, vähäisen ylämäen juuressa opettaja pyysi oppilasta näyttämään. Tämä pamautti menemään mäen vapaalla että suhahti, ei tullut enää Pekalle mieleen näyttää mallia. Seuraavalla kerralla mentiin mäkeen. Taas pellon reunassa metsikköön oli rakennettu oikein kunnon hyppyri lumesta. Mäki näytti aika jyrkältä, männytkin olivat aivan alamäen vieressä, loppuliuku sujui pellolla. Hitaasti tampattiin mäen päälle, ensimmäinen sai luvan laskea ja hypätä. Voi hyvät hyssykät, pojat laskivat, ponnistivat ja ottivat etunojaa. Hirmuja olivat, tytöt laskivat hyppyrin vierestä, meni jokunen hyppyriinkin. Jaha, ylhäällä oli vain opettaja, kaikki katsoivat alhaalta, miten käy. Joka paikkaan sitä joutuukin, mietti Pekka lähtiessään liukuun. Vauhti kohosi, hyppyri tuli ja meni, vielä pystyssä, alamäki, pelto ja pehmeä lumi. Opea vietiin pitemmälle, suksi haukkasi ja kuperkeikka. Päästyään ylös hän näki oppilaitten jo täyttä karkua nousevan uuteen yritykseen, ei opettaja heitä kiinnostanut. Keväällä järjestettiin koululla myyjäiset, hiukan olivat ensin muut vastaan, ei sellaisia ollut heillä ollut. Suostuivat kuitenkin, vanhemmat leipoivat, oppilaat askartelivat, juhlasali koristeltiin, myyntipöydät pystytettiin. Kahvikassa vaan kilisi väen tunkeutuessa ovesta, nyt pääsi opettaja mielipuuhaansa. Hän alkoi kaupata oppilaitaan orjiksi. Kaikki olivat saaneet valita, askartelu tai huutokauppa. Tyttöjä ei myytäväksi liiennyt, poikia iso liuta. ”Reipas hyvälihaksinen poika myydään…”  pihatöihin, haravoimaan, käymään kaupassa, autonpesuun, koiran ulkoiluttamiseen, vasara paukkui, tarjouksia huudeltiin, kaikki myytiin.

Helsingissä Kitillä ei voinut asua. Ei ollut rauhaa, ja lisäksi hän alkoi tervehdyttää Pekkaa. Uupuneena jaksoi jonkin aikaa kuunnella, menihän se korvista ulos, mutta kun se tinnitys vaan jatkui, muutto Lahteen toi levon. Siellä vanhempien omakotitalossa saattoi omassa huoneessa olla rauhassa. Lepo vaikutti, ulkomaailman asiat tulivat mahdollisiksi aistia. Siitä syntyi tuo ajatus loikata takaisin työelämään. Paikka vaan ei ollut vakinainen, keväällä tuli lueskeltua taas Etlaria työpaikkoja katsellen. Siellä se oli, ilmoitus Sysmän paikasta, Särkisalossa. Ensin täytyi käydä tarkastamassa koulutoimenjohtaja, siitä ratkeaisi, hakeako vaiko ei. Minkäänlaisia hankaluuksia toopen esimiehen takia hän ei aikonut kärsiä. Asiat luonnistivat kunnantalolla, Särkisalossa oli mukava kolmeopettajainen ala-aste, vieressä oli paritalo opettajan asua. Paperit menivät sisään, paikka tuli ulos. Reilan talo oli myyty, tavarat olivat olleet Juupajoella navetan vintillä säilytyksessä. Nyt ne saattoi hakea omaan tarpeeseen, paritalossa oli kolme huonetta ja keittiö. Kevään kynnyksellä tuli myyntiin Judinsalosta hehtaarin saari, mökki saunalla, aitta, kalliorannat, hiekkarannat. Kiinteistönvälittäjä lähti saarta näyttämään, veneellä kymmenen minuuttia. Tehinselän kupeessa tuo saari oli, Pekka päätti kaupat heti. Koulun loputtua hän souti saareen koiransa, mustan Jukka Kajavan kanssa. Se oli puolivuotias, Paimelasta haettu. Kaislikon sisässä oli laituri, siitä kolmiloikan päässä mökki, pieni kuisti, kivetykset rapun edessä. Keskellä saarta kohosi kallio itärantaa päin. Siellä lähes korkeimmalla paikalla oli hyyskä, punainen kömmänä, jonka ovi aukesi Tehinselälle, maalattu valkoiseksi. Tunsivat laivurit sen kummelina. Näkyi siellä istuttaessa laivojen menevän selällä, pikkupaatien purjehtivan, lokkien kisailevan, sorsien uivan. Pohjoisranta oli jyrkkää kalliota, itäpuolella oli luonnon kivilaituri. Se oli valmis vastaanottamaan purjeveneen, syväyttä tuossa pystysuorassa paikassa riitti. Siitä mökille päin kallio hävisi hiekkarannalle, ylempänä oli perunamaa. Mökin vieressä etelärannalla oli toinen hiekkaranta, hiukan puskittunut. Suoraan länteen johti mökiltä pieni polku, yli kallionyppylän, ohi oikealla komeana kohoavan pyöreän kallion. Sen kainaloon jäi kolmas hiekkaranta. Näiden väleissä oli vielä kaksi hyvää uimakalliota kivineen laskemassa veteen. Verkot veteen, sauna lämpiämään, teevesi tulelle. Jukkis juoksi alkuun hulluna saarta ympäri, loikki alas kallioilta, Pekka katseli ja ajatteli kohelon koipensa taittavan. Aurinko, lämpö, oma rauha, sauna kun tahtoi, unet puoliin päiviin saivat veret kunnolla liikkeeseen. Päivät kuluivat, kutsuisiko tuttuja kylään ja saunaan.

Jukka Kajava oli kyydissä veneessä, sen Pekka kävi Raumalta ostamassa, puisen fiskarin, edessä kajuutta, moottorina käsin veivattava yksipyttyinen Wikström. Kävi petroolilla kun sai ensin pienen ryypyn. Lahdesta lähdettyä nukkuivat ensimmäisen yönsä Sysmän satamassa, kävivät sieltä nakkikioskilla nakkimakkaroilla. Takaisin tullessaan kuuntelivat satakielen laulavan rannan vitikossa. Nyt vene oli Judinsalossa sillan vierellä odottamassa vieraitaan. Sieltä astelivat Posiot, Ulla, Antti ja Pikku-Pekka. Nousivat veneeseen, Ullaa nauratti kipparin penkki. Se oli tukin pätkä turkilla, irtonaisena. Hyvin siinä istui ja ohjaili. Ensin bensaa kuppiin moottorin päällä, sitten kampi esiin vauhtipyörästä, löysät pois ja pyöräytys. Puks, puks harvakseltaan, kun Pekka sai ensin päästettyä bensan koneeseen kuppia pyöräyttämällä. Sen jälkeen kuppi kiinni, ja petroolihanan avaaminen, puks, puks jatkui, kaksilapainen iso messinkinen potkuri antoi vapaallakin mukavan kyydin saareen. Juotiin kahvit, katseltiin saari, aloitettiin onkia. Ilta-aurinko laski lämpöisenä silokalliolle. Pikku-Pekalle tuli kakkahätä. ”Tonne perunamaan laitaan vaan, sinne sopii peitellä tuotokset.” ”Kuules, kun minulta unohtui potta, Pekka ei osaa tehdä kuin pottaan.” ”En ole enää neljäkymmentäluvun tarvinnut sitä, niin ei minulla ole, tonne vaan pusikkoon.” ”Olisiko sinulla sellaista kattilaa, joka sopisi käyttää pottana?” ”Aah, aika paha, kyllä minä niissä olen perunoita keittänyt.” ”Nyt on hätätila.” Pekka haki kattilan mökiltä. Aika monta kertaa sitä pestiin, ennen kuin sillä taas perunoita keiteltiin.

Materian mitättömyys 1985

Lähtö Raumalta

Vene nostettiin talvitelakalle. Takana oli pitkä kesä. Suomenlahti päästä päähän, Saimaan Kanava samoin, Etelä-Saimaata Puumalaan, Savonlinnaan ja Punkaharjulle, Repoveden kierto, ja takaisin Raumalle. Kanavaa seilattaessa Ville käski tuoda ryypyt ulos sitlooraan, kohta skoolattaisiin Suomen rajalle. Matka kävi järveä myöten, no nyt, tuon niemen takaa tulee raja näkyviin. ”Perkele, venäläiset ovat siirtäneet rajaa!” Löytyihän se, siirretty raja seuraavan niemen takaa. Lappeenrannassa pysähdyttiin keskustan satamassa Prinsessa Armadan vieressä. Satamaravintolaan päästiin jonon ohi, kun kippari kertoi seilanneensa Raumalta. Saimaan aallot olivat lipluja maininkeihin verraten. Ainoastaan kahden päälle syöksyvän ukkosen takia purjeita jouduttiin reivaamaan. Savonlinnassa oli Oopperajuhlat, kippari hankki vapaaliput Bäckmanin Ilkalta, hän ohjasi silloin Taikahuilua. Oopperan jälkeen kippari kävi seuraavana päivänä vierailulla Ilkan ja Elisabetin luona. Heillä oli pieni vauva. Lupasivat lähteä Saimaalle purjehtimaan. Mentiin yökylään purjeilla, seuraavana päivänä kesän kauneimpana päivänä seilattiin takaisin, kippari soitteli huilua, Ilkka lauloi. Huonosti soitto kävi, ei tullut Elisabet mukaan.

Saimaan Kanavalla Rättijärvellä pysähdyttiin. Pekka ja Mikko tutustuivat kommunismivallan eliitin majapaikkaan kanavan vieressä. ”Perskutti kun on hienot paikat täällä, kas kun laskivat meidät tänne. Täällä on kaikki biljardipöydästä alkaen.” ”Tänne ei tavallinen kansa pääse, onkohan täällä saunakin.” ”En tiedä, mutta tarjoilu näyttää pelaavan. Koetetaan kuitenkin päästä veneeseen yöksi.” Viipurissa luotsi tuli suurimpaan veneeseen. Kippari oli varoittanut heitä. ”Onko teillä vodkaa, luotsi ottaa tullinsa?” Ei ollut, kurvasivat Vihrevoihin suunnattaessa Haahdin kylkeen. Asia oli selvä, ja helposti autettu. ”Seilit ylös, nyt me menemme, emme odota edes luotsia.” Kippari komensi gasteja. Tuuli oli noussut, mainingit vyöryivät Viipurin lahdelle. Muut veneet eivät uskaltaneet nostaa purjeitaan, pelkäsivät kait ohjeita. Alkoivat sitten jäädä, pienillä koneillaan taiteilivat Vihrevoihin, jäivät sinne tuulta pitämään. Haahti purjehti merelle ja Santioon, oli ilta, menivät maate, muita veneitä ei laiturissa ollut. Aamuyöllä muut tulivat mekastamaan. Eivät olleet tulleet purjeilla, eivät omalla moottorilla. Venäläinen vartioalus oli heidät hinannut, tuuli kuulemma liikaa. Jäivät nukkumaan aamulla, Haahti nosti purjeensa ja suuntasi länteen.

Yliopistolla Pekka sai lehtorin sijaisuuden. Uudet opiskelijat kuuntelivat luennoilla tarkkaavaisina. Erityisesti heitä kiinnosti lapsen oppiminen matkimalla. Esimerkkinä oli intialaislapsi, joka oli kasvanut susien hoivissa pienestä kymmen, yksitoistavuotiaaksi. ”Tuo tyttö kulki nelinkontin, kämmenet olivat lujasti parkkiintuneet, polvet olivat haavoilla. Hän ei osannut kulkea pystyssä ollenkaan, laukkasi vain neljällä raajalla. Tutkijat katselivat, miten tyttö saalisti kanan, hän ei osannut käyttää käsiään kiinniottoon, hampailla puraisi ja ravisteli raivokkaasti. Teki kaiken kuin susi, murisi jos joku tuli saaliin lähelle, ja alkoi siitä pureskella saalistaan ja niellä isoja paloja. Esimerkin voima ja matkimisen taito antaa ihmislapselle mahdollisuuden kehittyä lauman, perheen jäseneksi. Hänellä on fyysiset mahdollisuudet kehossaan, pystyasentoon, puheeseen, päättelyyn, muistamiseen. Niitä on vaan harjoiteltava, mutta jos esimerkkiä ei ole, tai se on poikkeavaa, niin tulos on onneton lapsen kannalta. Lisäksi lapsen kehityksessä on ns. ikkunoita. Se tarkoittaa sitä, että eri taitojen oppiminen sujuu parhaiten juuri kussakin ikä-, ja kehitysvaiheessa. Osaatteko arvata, kuinka monta kertaa lapsi kaatuu opetellessaan kävelemään? Noin kaksisataa viisikymmentä tuhatta. Tämän tiedostaminen antaa ymmärtämään, mikä on harjoituksien merkitys ihmisyydessä. Tätä voi korostaa kouluissa, kun oppilaat sanovat: ”En minä osaa, olen koettanut, mutta ei siitä tule mitään.” Vuorovaikutus oli elävää, opiskelijat olivat innoissaan. ”Ajatelkaa taikuria, muusikkoa, laulajaa, he kaikki joutuvat harjoittelemaan saavuttaakseen hyvän, mestarillisen tason, tiettyä taitoa 10000 tuntia. Sen jälkeen se sujuu niin, että katselijat tai kuuntelijat ihmettelevät toiminnan helppoutta. Tätä tuntimäärää sanotaan mestaritasoksi.”

Gasti ilmoitti, ettei hän enää asu Reilassa, eikä osallistu näin ollen Haahdin purjehduksiin tulevina kesinä. Asia oli sillä selvä, eiväthän he olleet naimisissa. Kippari ilmoitti, että hänen ei tarvitse antaa gastille mitään, ellei tahtoisi, velat kyllä menisivät lain mukaan puoliksi. Eihän hän uskonut ennen kuin pankissa Pekka sanoi, että raha ei liiku hänen tililtään mihinkään, jos hän ei anna lupaa. Pankinjohtaja nosti katsettaan, puristettiin kättä ja poistuttiin. Asia oli aivan selvä. Asianajaja ilmoitti saavansa muutamassa kuukaudessa kaiken selväksi. ”No, nyt teemme näin, minä annan puolet talon myyntihinnasta, mutta sitä varten gastin on käytävä täällä, ja sinä saat selvittää asian lainmukaisuuden.” Eroilmoitus tuli täysin puskista. Sen vaikutukset olivat dramaattiset. Samana yönä Pekka jätti kaiken taakseen, veneen, talon, auton, irtaimiston. Yliopistolle hän ei ilmoittanut mitään. Hannu myi autonsa, sillä alkoi ajo Helsinkiin. Vasta viikon kuluttua oli voimaa mennä edes lääkäriin, todistus työkyvyttömyydestä meni Raumalle. Usean viikon päästä, palattuaan talolleen huomasi Pekka sieltä viedyn hänen tavaroitaan, osa oli sotkettu. Myyntimääräyksen hän jaksoi antaa kiinteistövälitykseen. Sopiva hinta, halukas ostaja, asia oli selvä. Sama saapastelija, joka oli jo huutokaupassa mukana, osti talon. Soitto asianajajalle, gasti oli käynyt kuuntelemassa asian laillisen puolen. Kippari siirsi rahat, unohti entisen elämänsä Raumalla, gastista hän ei muistanut enää nimeäkään.

Neuvostoliiton tulli Viipurissa 1985

Saimaan Kanava

Haahti oli Kotkan satamassa odottamassa merikapteenia avustamaan Viipurin ja kanavan läpipurjehduksessa. Veneitä oli laiturien täydeltä, menossa ulos, tulossa rediltä, lepäämässä ja täydennyksiä hankkimassa. Pekka antoi haulikkonsa isänsä matkaan. ”Tätä ei ole hyvä näyttää Neuvostoliiton tullissa, vie sinä se Savonlinnaan.” ”Vien kyllä, koskas te lähdette eteenpäin?” ”Heti, kun Ville tulee, ajamme yötä myöten Santion merivartioasemalle, siellä täytyy ilmoittautua tulosta Viipuriin. Antavat sitten luvan lähteä Santiosta.” Ville oli eläkkeellä, hinaajan kapteeni Laitaatsillasta Savonlinnasta. Hän oli vetänyt tukkilauttoja aina Ruotsista saakka Enzo- Gutseitin tehtaalle. Läpi kanavan oli seilannut yli kaksisataa kertaa, tunsi reitit ja tuulet. Ilta alkoi hitaan hiipumisensa yöksi ja pimeäksi. Yöpurjehdusta ei Pekka vielä ollut harjoitellut kuin muutaman kerran, siinä on omat niksinsä, ajaa valojen ja loistojen mukaan muuten täydellisessä pimeydessä. Merikortista oli pidettävä vielä enemmän huoli kuin päivänvalossa, paikan oli oltava kiperissä paikoissa just kohdalla. Ville oli kyllä seilannut yötä päivää. Aluksen kapteenina hän vastasi kaikesta, laivasta, miehistöstä, lastista. Se olikin melkoista taiteilua, lastin hinta oli yleensä miljoona markkaa. Sen menetys oli iso lovi tehtaan taseissa. Tuon vastuun lisänä tuli valta. Ville kertoili matkoistaan, ja siitä, miten nuoret johtajaklopit saattoivat soitella viikonloppuöinä hinaajaan puhuakseen kapteenin kanssa. Puhua kyllä sai, Ville nukkui eikä vastannut. Häntä oli turha herätellä. Laiturilla oli aikaa kävellä ja tavata välillä tuttuja. Syntyi keskusteluja, esiteltiin veneitä, hierottiin kauppoja, ostettiin ja myytiin. Rantaan ajoi auto, Ville saapui vävynsä Mikon kanssa. ”On sinulla melkoinen vene, en minä tämmöistä olisi uskonut.” Ville kierteli veneen ulkoa ja sisältä. ”Täällähän on keulassa rauhallinen kajuutta, patjat paikoillaan. Mehän lähdemme sitten heti. Minä menen keulaan maate, ja te saatte ajaa veneen Santioon.” Selvä suunnitelma, vaan kovin erilainen, mitä kippari oli suunnitellut. Köydet irti, moottorilla ajettaisiin kunnes aamu valkenisi ja oltaisiin taas avomerellä. Kortti kädessään ja kiikarien tiiraamisen avulla reitti oli alkuun selvä. Mentiin rannikkoreittiä. Valo väheni, näkyvyys heikkeni, loistot, reunamerkit, majakat alkoivat lähetellä valosarjojaan. Tuikki punainen, vihreä, valkoinen. Näkyi laivojen ja veneiden kylkivalot, oikealla puolella vihreä, paapuurissa punainen. Niistä oli seurattava, minne päin laiva tai vene oli menossa. Voimakkaalla lampulla kykeni heijastamaan pitkälle väylällä. Ei sillä meri näkynyt, reimareiden ja väylämerkkien heijastinnauhat loistivat pimeydessä valokeilaan joutuessaan. Lisäksi rannikon äärellä valoa tuli jokaisesta tielampusta, autosta, ikkunasta, mainosvaloista, punaisia, vihreitä, pistemäisiä ja laajoja. Tämän suman selvittämisen Pekka olisi mielellään antanut kokeneempansa käsiin. ”Kohta tulee väylän risteys, me käännymme itään päin, tähystäs nyt Mikko, tässä on kiikarit, saatko risteyksen näkyviin.” Linjataulut olivat suuria ja hyvin valaistuja, niistä näki keskiveden linjan, kunnes taas tuli aika kääntyä. Gastit tiirasivat silmät punaisina, kippari puristi pinnaa kädessään, tutkaili yhtenään merikorttia, katseli kompassia ja lokin näyttämää kuljettua matkaa, pysyi kartalla, Ville nukkui levollisena keulassa.

Santiossa, päivän jo valjettua, Ville loikki merivartioasemalle muut perässään. Siellä alkoi aikamoinen riemu. ”Ville, Ville, terve, mitä sinä täällä, missäs tukit on, muistatkos silloin kun tuuli ja sinä…” Kertailivat hauskoja ja välillä vaarallisia muistojaan. Myrskyssä niput olivat päässeet karkuun, niitä sitten yhdessä jahdattiin, tönättiin ja vedettiin yhteen lauttaan takaisin. Gastit ja kippari kuuntelivat ihmeissään. Ville nappasi kuulokkeen, päräytti Viipuriin Vihrevoin asemalle, tuttu luotsi vastasi. Alkoi yhtä riemullinen pulina, sitä haittasi vain vähän se, ettei Ville juuri venättä puhunut eikä luotsi suomea. Asia tuli selväksi, tulossa ollaan. Luotsi antoi eskaaderille luvan tulla, vaikka oli kohtalainen tuuli, luottivat Villeen. Muuten he olisivat tulleet vastaan kutterillaan, vierailijoiden oli pysyttävä reitillä. Laiturissa oli suojan puolella muitakin Saimaalle matkaajia, neljä, viisi purjevenettä. Olivat iloisia lähdöstä, saisivat seurata Villen venettä. ”Mennään.” Ville komensi, Haahdista olivat köydet irti saman tien, kokka tuuleen, seilit mastoon, Ville pinnaan, suunta Viipuriin. Muut saivat tulla miten taisivat, ei niistä Ville välittänyt, ajakoot koneella sitten, jos eivät muuten mukana pysy. Maininki oli yltynyt, tuuli lännestä, purjeet laitettiin eri puolille virsikirjaksi, fokkaan kiinni puomi, pysyisi omalla puolellaan. ”Muistakaa puomi, sitä täytyy tosissaan varoa. Se saattaa heilahtaa koska tahansa toiselle laidalle. Siinä on tappava voima tällä tuulella.” Ville nautti menosta, loki näytti parhaimmillaan yli yhdeksää solmua. Haahti ei ollut aikaisemmin surffannut näin lujaa. Mainingin huipulla kokan hieman laskiessa alamäkeen vene kykeni siinä tuulessa ja valtavassa aallossa ylittämään runkonopeutensa. Takana tulevissa veneissä oli vaikeuksia pysyä mukana. Osa tuli reivatuilla purjeilla varovaisemmin, osalla oli seilit alhaalla, he tulivat koneella. Niiden vauhti ei noussut surffiin, ei ollut tarpeeksi tuulta alla, tai koneteho oli pieni. Lisäksi koneella tullessa vene alkoi holtittomasti rullata maininkien paiskomina. Haahdin miehistöä nauratti meno. ”Katsokaas, tuolla rannikolla on valtava venäläinen laiva. Yritti kerran tuulessa omia reittejään saarten suojaan, pamahti karille. Siitä on jo monta vuotta. Me alamme lähestyä Vihrevoita, se on tuo niemi tuolla, sen takana on Viipuri.” Purjehdusohjeissa käskettiin luotsin laivaantulon jälkeen ajamaan koneella purjeet alhaalla. Valokuvaaminen oli kielletty, Viipurissa oli melkoinen sotalaivasto. Niemen pää vilahti ohi, asema näkyi, laituri ja siitä erkaantunut luotsivene. Haahti laski purjeensa, niemen suojassa otettiin luotsi. Samanlainen riemu, vielä ehompana kuin Santiossa. Vanhat tutut tervehtivät toisiaan, Ville, Ville, selkään taputtamista, käsien puristelua, hymyä. Pekka katseli uskomatonta näytelmää. Missä olivat yrmeät neuvostoliittolaiset, ei niitä kyllä kaivattukaan. Moottori oli käynnissä, gastit saivat käskyn sitoa purjeet ja puomipeitteen laittamisen. Luotsi näki sen, alkoi heiluttaa kättään Pekalle, viittoili mastoon, nosti kädellään, piirsi purjeen ilmaan, Pekka käsitti. Villen seurassa saattoi tehdä mitä mieli, purjeet nousivat heilahtaen, moottori vaikeni. Ville piteli pinnaa, luotsi istui vieressä. ”Nyt Pekka, sitä mitä sinulla on siellä pilssissä, tuopas meille.” Lasit esille, vodkapullo auki, kaato laseihin, kilistely ja kippis. ”Kippis kippis,” hymyili luotsi ja kulautti menemään. Ei irvistänyt, ei puhaltanut, katsoi vain Villeä ja hymyili. Pekka kävi uudelleen pilssissä, nyt oli värillisen juoman aika, viskipullo avattiin. Luotsin silmät muuttuivat entistä kirkkaammiksi, Ville tarjosi tupakan, polttivat molemmat. Viipuri oli äärellä, linnan torni näkyi hyvin, Papula, Panzarlahti, kivisilta. ”Ottakaa purjeet alas, menemme tulliin tuohon laituriin.” Eihän se oikeastaan laituri ollut, vaan koko rannan mittainen varustus, niin korkea, että sinne täytyi suorastaan kavuta, asfalttikenttä alkoi suoraan rannasta. Veneen paperit mukanaan kippari asteli laiturilla seisovan naissotilaan luokse. Tällä oli polvipituinen hame, suikka ja kalasnikovi lanteilla. ”No jopa, rynnäkkökivääri vastassa, varmasti kovat piipussa, tuiman näköinen typy. Onneksi en osaa venäjää, etten ala flirttailla.” Esiin astui toinenkin virkailija aseen kanssa, yhdessä tutkailivat veneen paperit, passit, viisumit, kulkuluvan. Sellainen täytyi olla, sen sai Saimaan Kanavatoimistosta etukäteen tilaamalla, samoin kuin viisumit. Pekka oli kesän alussa lähettänyt passinsa Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystöön viisumianomuksen kanssa. Kävi sitten Helsinkiin purjehdittuaan hakemassa sitä. Hirmuisesta rautaportista pihalle, isoista ovista isoon halliin, perällä toimistoon. Siellä istui suuri tummatukkainen hymytön maatuska. Hyppäsi tuolissaan, kun kuuli kuka tuli. ”Minä olen niin odottanut ja ihmetellyt, kun tätä ei ole tultu hakemaan, hetki, se on tässä.” Maatuskan otteissa oli ystävällisyyttä, hän otti leiman ja alkoi paukutella sitä papereihin, pam, pam, tyynyyn ja paperiin, lukemattomia kertoja. Samalla vauhdilla hän viikkasi paperit, laittoi ne passin väliin ja ojensi Pekalle. ”Spasiba, spasiba, dasvidania.” Kohtelias kumarrus ja takaisin veneelle. Aseistettu tyttö kiipesi alas veneeseen, alkoi osoitella piipulla eri paikkoihin, kippari hyppi piipun tahdissa avaamaan laatikoita ja komeroita. Kaikki paikat kiinnostivat siskoa, vieläpä pilssiinkin hän halusi katsoa, antoi kuitenkin siellä olevien pullojen olla. Mutta ei hymyillyt, eikä ottanut apua, vaikka kippari sitä tarjosi ojentaen kättään rapuissa aseen kanssa kompuroivalle kapeahameiselle sotilaalle. Tarkastus oli ohi. Perässä tulijatkin ehtivät laituriin ja tarkastukseen, Haahti jatkoi ensimmäiselle sululle.

Hankoon 1985

Hätäsatamasta länteen

Rantautuminen Taalintehtaalle sujui ongelmitta, peräsin kesti, laituripaikka oli yhteysaluslaiturin kupeessa. Aallokko hiukan nosteli venettä, köli otti pohjakosketuksen jokaisen aallon pohjassa, pieni pamaus. Lepuuttaja kyljen ja laiturin välissä kiljaisi noustessaan ja laskiessaan. ”Vene täytyy siirtää,” Kiti oli huolissaan. ”Kyllä vene kestää, ja tuuli tyyntyy yötä kohti, mutta siirretään vaan pikkuisen.” Kölin alle tuli riittävästi vettä. Juotiin kahvit ja lähdettiin kävelylle, tori oli löydettävä. ”Meidän täytyy saada selville, koska täältä lähtee linja-auto, jotta pääsemme kotiin. Veskun on mentävä töihin.” Illan tuulessa katseltiin rantakatuja, vanhaa tiilenpolttimoa ja lasitehdasta. Maassa oli värillisiä kiviä, niitä muutama kopattiin taskuun. ”Tässä on, auto lähtee aamulla seitsemältä. Mennäänkö illanistujaisiin ravintolaan?” Se sopi kaikille. Muutama snapsi, hiukan ruokaa, ravintolassa ei ollut liiemmälti väkeä. Vesku lähti vessaan. ”Mene sinä Pekka katsomaan perään, tuolta lähti kaksi kaveria saman tien Veskun perään. Kyllä hän itse kykenisi puolustautumaan, mutta nyt hänellä on tuo selkä nitkahtanut.” Vessassa ei ollut hätää, äijät pissalla, vähän kävi puhekin. Palattiin pöytään. ”Tyypit tuli perässä, ja kysyivät mistä olen kotoisin. Vastasin että Porista, niin sanoivat siihen: ”Jos olisit sanonut Helsingistä, niin me olisimme heti lyöneet.” Veneellä käytiin nukkumaan. Köli oli hiljaa, lepuuttaja jatkoi kiljumistaan.

Väylällä kohti Hankoa ilma oli seestynyt, aurinko paistoi ja Haahti eteni kauniisti tuulen voimalla. Kiti otti kutimet esiin ja alkoi kilisytellä istumalaatikossa. Kipparin mielihyvä onnistuneesta päätöksestä ja manööverista edellisenä päivänä aiheutti keskustelun. ”Kyllä minä eilen katselin, että hyvin ammatttitaitoisesti sinä toimit. Ei siinä tullut hätää eikä kiirettä kellekkään, minullakin mieli pysyi rauhallisena.” ”Se oli mukava, kipparin ensimmäinen toimi on aina huolehtia matkustajista ja veneestä. Merilaki on tässä kova ja armoton. Laimin lyöntejä ei sallita. Pahinta olisi ollut peräsimen totaalinen hajoaminen. Minä sukelsin katsomassa sen vaurioita, ei siellä mitään päälle päin näkynyt. Jostain se kuitenkin oli hieman perännyt. Nostan peräsimen kuiville ja katson tarkemmin, nyt päästään hyvin Hankoon.” Ajettiin sisäreittiä Taalintehtaalta, saarien suojassa tultiin väylien risteykseen, otettiin suunta länteen. ”Tuolla suoraan takana oli se eilinen kääntymispaikka, nyt ollaan menossa samalla reitillä.” Rauhallista etenemistä pikku saarien ja luotojen väleistä, äkkikäännöksiä ja purjeiden trimmaamista aina käännöksen jälkeen. Syväväylä olisi ollut suorempi, sinne ei kuitenkaan kippari venettään vienyt, siellä seilasi isoja aluksia, joita olisi pitänyt väistellä. Toiset menivät päin Hankoa, toiset ajoivat vastaan. Tuulikin oli vastainen, joten luoviminen laivoja väistellen ei houkutellut. Pienvenereitillä oli aikaa syödä. Kiti laittoi aterian. Nöttkötti purkki auki, lihapötkö kokonaisena ulos, siitä leikattiin kolmeen pyöreään osaan, jotka Kiti paistoi pannulla molemmin puolin. Kattilassa kiehui perunat merivedessä, sekaan heitettiin sipulin varsia. Ne oli poimittu aikaisemmilla retkillä suoraan kallioiden väleistä rantauduttua autioille luodoille. Oli niissä päässä pieni ruskea sipulikin syksyisin. Hapanleipää, voita ja juustoa päälle, tölkki olutta tai vettä. Sitloorassa oli mukava tunnelma, kippari piti pinnaa, seurasi veneen etenemistä reitillä, gastit saivat rauhassa syödä ja paistatella. Tuli kipparillekin vuoronsa. Luodot alkoivat olla puuttomia ja vähäpuisia, kalliot olivat rosoisia, särkyneitä kimpaleita, väleissä silokallioitakin. Hankoon tullessa väylä kohtasi syväväylän, meni siitä läpi, samoin satama-altaasta, puikahti kapeasta kallioraosta huvivene sataman puolelle. ”Tuolla on päälaiturissa hyviä paikkoja, mennään sinne. Sieltä on lyhyt matka paviljongille, vessaan ja saunaan. Minä otan taas peräpoijuun kiinni, gasti valmiina keulassa.” Kahden isomman purjeveneen väliin, niistä katseltiin uteliaina vieraiden tuloa, tervehtivät kohteliaasti ja olivat auliina antamaan apuaan, mikäli sitä olisi tarvittu. Rantautuminen oli sujuvaa ja eleetöntä. Kipparin painottamaa hiljaisuutta ei rikottu, köydet tiesivät paikkansa, solmut oli opeteltu, oltiin satamassa. ”Mennääs katsomaan kaupunkia, käydään konttorin kautta, minä maksan laituripaikkamaksun.” Kajuutan oviluukut kiinni, lukkoa ei tointanut laittaa. Veneitä oli useita, molemmin puolin laituria. Varkaille ei olisi ollut tilaa. Purjehtijat tunsivat toisensa, pitivät huolta kaikista ja kaikkien veneistä. Yhteisöllisyys oli rikkumaton. ”Täällä opitaan oitis tietämään, kuka mistäkin veneestä on, silloin on helppo seurata, jos veneeseen menee sen miehistöön kuulumatonta väkeä. Jos  sellaista sattuu, niin sitä kyllä katsotaan tarkkaan. Yleensä kävijä heti selittää käyntinsä syyn, joka myös raportoidaan kipparille jälestä päin.” ”Onpa mukava systeemi, vähän niin kuin maalla,”  Kitiä tapa ihastutti. ”No, joskus regatan aikaan voi olla niin paljon väkeä, että menee sekaisin porukasta, kyllä se silloinkin pääsääntöisesti toimii.” Hanko oli rannoiltaan ihastuttava paikka, niemi ja satama pistivät pisimmälle mereen, itäpuolella olivat rantatiet, Kasino, hienot puutalot, huvilat. Kiti haeskeli aikatauluja, hän jäisi pois kyydistä täällä. Takaisin veneelle tullessa Pekka kuuli muilta veneilijöiltä edellisen päivän tuulesta. Luotsiasemalla oli mitattu 17 m/s puuskissa. Lukema oli melkoisen korkea heinäkuun tuuleksi. Kuitenkaan ei ollut ukkostanut.

Yöllä ei lämmitys enää toiminut, hankaluuksia oli jo Taalintehtaalla. Vikaa oli alettava hakea. Kippari ahtautui veneen perässä olevaan pieneen tilaan luukun läpi, ja alkoi tutkailla Wallas lämmitintä. Johdot olivat kiinni, polttoainetta oli, koneen pieni pannu vaan ei käynnistynyt, käryä nousi palamattomasta öljystä. ”Ei täällä ole vikaa, katsotaas konehuoneen puolelta.” Kaikki näytti olevan kunnossa. Pekka avasi vielä akkukotelon. Siellä oli kaksi suurta lyijyakkua, keskipenkin alla maston vieressä. ”Pahus, kun ei ole mittaria, mä koetan sähköjohdon pätkällä.” Puolen metrin johdosta kuorittiin päät vapaaksi, Pekka laittoi toisen pään tiukkaan navalle ja räpsytteli johdolla toista napaa. Kipinää iski, mutta heikosti. ”Tämä on selvä, akut ovat tyhjiä, eikä lämmitin saa tarpeeksi virtaa. Meiltä on laturi rikki. Irrotan sen ja vien korjaamoon.” Raskas rautamötikkä laukussa pitkin katuja, kunnes korjaamo löytyi. ”Päivää, mun veneen laturi taitaa olla rikki, kattositteko sitä vielä tänään?” ”Kattotaan, jos ehditään, jätä se tuohon pöydälle. Voit tulla illalla kyselemään.” Niin tapahtui, uudelleen liikkeessä kippari kuuli laturin olevan aivan kunnossa. ”Kappas perkele, mitäs mä nyt teen, vika on löydyttävä, muuten en voi jatkaa matkaa, no, mitäs tämä maksaa?” Takaisin veneelle, laturi kiinni, mitäs nyt? ”Minä käskin monttööriä piirtämään sähkökaavion, katselen sitä, vaikka se oli kyllä tarkoitettu sähkärin hommia helpottamaan.” Pekka alkoi opetella kaaviota, kuinka siihen piirretty yhteys vei moottorilta akulle laturin kautta. Hiljakseen kaavio alkoi aueta, johto toisensa perään tarkastettiin, kaaviosta ja luonnossa. Lopulta sieltä löytyi johto, joka oli piirretty vaan ei ollut todellisuudessa paikallaan. ”Aah, hahhaa, minä löysin, tämä on helppo paikata, johtoa esiin, pätkä siitä, liittimet päihin noin, mutterit kiinni ja starttia. Saas nähdä jaksavatko akut, vaikka olihan niissä laturi kiinni.” Pruuum, pöt pöt pöt, pakoputkesta tuli mustaa palamatonta savua, pöt pöt, ja sitten trrrrrrr, kone käynnistyi, savu muuttui vaaleaksi ja vesi lensi putken päästä mereen. Jäähdytys toimi, laturi toimi, lämmitys toimi. ”Ihanaaa, aamulla kohti Viipuria, Saimaata ja Savonlinnaa.”

Talo Reilassa v. 1985

Kahitiilinen talo

Kandinpaperit taskussa. Tiivistunnelmainen kevät, jolloin alkoi kesä, syntyi parit kaupat, alkoi muutto ja purjehdus. Työpaikka seuraavaksi talveksi oli santsipaikka, alkaisi elokuun lopussa Normaalikoulussa. Oli aika myydä Sorkantien kerrostaloasunto ja muuttaa hieman syrjemmälle. Muutama hyvä paikka olikin kiikarissa, eivät toteutuneet. Ilmoitus lehdessä vei Pyhärantaan, 25 kilometrin päähän keskustasta. Huotoasemayrittäjä oli tehnyt konkurssin. Oli ehtinyt rakentaa itselleen asunnon, josta joutui nyt luopumaan. Rantatietä ohi Unajan, Rihtniemen, Reilan, meri väikkyi oikealla, jäi metsän taakse ja pilkahti taas näkyviin. Siinä tien vieressä se seisoi. Uusi tiilitalo, viisi huonetta, takkahuone, pukuhuone, pesuhuone, sauna, kaksi autotallia l:n muotoisessa siivessä, öljylämmitys, oma vesi ja viemäri, suuri piha. Keittiöön astuttuaan Pekka teki ratkaisun, hän ostaa talon, käveli vielä läpi muut huoneet ja ihastui yhä enemmän. Tien puoleisista ikkunoista näkyi meri, lahti pisti siinä kohtaa pitkälle sisämaahan. Ratkaisua helpotti osakkeen myynti samassa tilaisuudessa talon kauppiaalle. Mukavat naapurit, kutsuivat heti pihoisinsa, antoivat vihanneksia, lainasivat viikatettaan, ottivat omakseen. Huoneiden kalustus kävi sopuisasti, suuri olohuone, ikkunat pihalle. Sinne laitettiin sohva, kaapit, tuolit, viherkasvit. Tien puolelle nurkkahuoneeseen talonpoikaiskaapit ja keräillyt talonpoikaisesineet. Seuraavaan huoneeseen sänky, seuraava oli vierashuone. Vielä oli saatava tuolit ja pöytä takkahuoneeseen, nekin olivat valmiina tulleet muutossa. Autotalli oli suuri, kahdet ovet veivät samaan avaraan tilaan, niitä ennen oli pannuhuone. Vieraita kutsuttiin, sukulaiset, tuttavat, kaikki ihastelivat asuntoa.

Ensimmäinen kesä meni purjehtiessa Saaristomerta, vapaana aikatauluista, paikoista tai tuulista. Sinne mentiin, minne mukavasti tuulella pääsi, siellä oltiin yötä, minne matka vei, aamulla edelleen. Tuttuja purjehti mukana usein. Juhannuksena Naantalissa seuraamassa presidentin lipun nostoa Kultarannassa, kirkossa kuuntelemassa Naantalin Musiikkitapahtuman konserttia. Ulos merelle, Jurmoon ja Utööseen. Talveksi vene Rauman Pursiseuran telakalle, kippari Seminaarinmäelle luokanlehtoriksi. Toiminta ALTRY:ssä yliopistolla oli voimakasta. (Akkojen Luvalla Tai Ilman.) Pelattiin lentopalloa, pidettiin illanistujaisia, osallistuttiin eri juoksukilpailuihin, juostiin Raumalta Poriin, Karhu-viesti. Talo osoittautui hyväksi ostokseksi, kunnes ovikello soi illan kynnyksellä. Pekka avasi, päivää. ”Päivää, kukas te olette, ja mitä te teette tässä talossa?” ”Tjaa, minä ostin tämän, asun nyt sitten omassa talossani.” ”Ette te voi asua täällä, tämä on ulosmitattu.” ”Kyllä pankissa paperit tehtiin, oli ratsarit ja kaupanvahvistaja.” ”Mennääs sisälle selvittämään tätä.” Laitilan nimismies astui keittiöön, pyöritti päätään, katseli ympärilleen. ”Tätä ei olisi saanut myydä, minulla on ainoana oikeus toimia tämän ulosmitatun omaisuuden kanssa. Minä määrään teidät asumaan tässä talossa ja hoitamaan sitä huolella, kunnes pakkohuutokauppa pidetään.” ”Kyllä nyt tuli minua kovempi kaveri taloon, ei täällä olisi kukaan nimismiestä pienempi pärjännytkään. Tässä on nyt vaan sellainen asia, että minä olen tehnyt luovarit osakkeestani, tämän talon myyjälle.” ”Se on teidän ja pankin välinen asia, mutta neuvon toimimaan nopeasti, ettei osaketta kaupata edelleen, silloin se menetetään.” ”Minä soitan heti pankkiin, hetkonen.” Pekkaa vielä nauratti, kun hämmennys pankin puolella lisääntyi. Sopi kuitenkin tapaamisen heti seuraavaksi päiväksi. Nimismiehen kanssa tehtiin suunnitelma, hänen täytyi panna huutokauppa toimeksi. Näytöstä sovittiin, että se olisi juuri ennen huutokauppaa, joka sitten pidettäisiin autotallissa. Pankissa oli selvitetty asia, myyjällä oli pakkohuutokauppa edessään, talo oli hukkaamiskiellossa, mutta ennen sen voimaantuloa hän oli käynyt hakemassa ratsarin kirjaamosta. Aikaikkuna kaupalle oli kolme tuntia, sillä kaupantekotilaisuudessa ollut kaupanvahvistaja vielä soitti viime töikseen virastoon. Talo oli rasituksista vapaa, sillä hetkellä ilmoitus ei ollut vielä kirjaamossa. Osakekirjat olivat vielä pankissa, kaupat peruttiin ja kirjat otettiin haltuun. Myyjän oli lähdettävä perheineen toisaalle, osake myytiin muualle. Toista välityspalkkiota ei Pekka maksanut. Kiinteistöfirma sitä vinkui vielä kuukausia, turhaan.

Kesä oli asuttu ja purjehdittu, syksyllä oli huutokauppa. Nimismies soitti ovikelloa, astui sisälle ja veti oven perässään kiinni. Piha oli täynnä uteliaita ja ostajia. ”Olkoot nyt vielä ulkona, minä annan aikaa viisi minuuttia ennen kaupantekoa, meillä on puoli tuntia aikaa, käydään läpi, mitä tehdään.” Paikalla oli myös pankinjohtaja, hän kertoi pankin vaatimuksen: kaksisataakuusikymmentä tuhatta markkaa. ”Minä avaan, pankin edustaja ilmoittaa pohjan, sinä korotat sitä hieman, minä lyön kiinni. Onko tämä nyt selvä, aloitetaan.” Ovi avattiin, väki tuli sisälle saappaineen oven täydeltä, muut menivät autotalliin. Pekka mietti huutoaan ja muita ostajia, voisihan siellä olla kovapintaisia miehiä ostoaikeissa. Talosta hän oli maksanut kolmesataakaksikymmentä tuhatta markkaa. Se oli nyt mitätöity, joten olihan siinä varaa vielä kuusikymmentä tuhatta. ”Avaan pakkohuutokaupan,” … nimismies luki viralliset kuulutukset, nosti päätään, katsoi hitaasti joukon läpi, ”pankin vaatimus laillisista saatavistaan on kaksisataakuusikymmentä tuhatta markkaa, pankin edustaja vahvistaa sen, onko muita huutoja?” Äijät olivat hiljaa, Pekka laittoi viisituhatta päälle. Hetken katselu, kateita ei ollut, pam, Pekka sai talonsa. ”Pyydän vieraita poistumaan talostani, nimismies ja pankinjohtaja voivat vielä tulla kahville ja pieneen paperivoimisteluun.”