Tavaroiden hukkaaminen v. 2018

Miten löytää hukkuneet tavarat, miten pitää rutiinit kunnossa eläkkeelläkin ja miksi ne tavarat hukkuvat? Nykyään tietää muitten hukkaamista asioista ja tavaroista Facebookin avulla. Siellä harmitellaan esineiden kadottamista, ja lukijat koettavat auttaa. Erityisen tunteikkaita ovat hukkuneet, kadonnet kotieläimet. Yleensä koira tai kissa. Hämmästyttää se nopeus, millä kaverit alkavat auttaa. Postaukset menevät heti jakoon ja yhä useammat tietävät asian ja pitävät silmänsä auki. Kiitettävää yhteisöllisyyttä.

Tavallisin hukkuva esine on kodin avaimet. Niitä lie jokainen hakenut, ja melkein kaikki ne myös löytänyt. Tavallisin paikka avaimille on miehillä housujen tasku ja naisilla laukku, reppu tai kassi. Monesti naiset myös laittavat avaimet eteisen pöydälle oven avattuaan. Vaan aina ne avaimet eivät päädy pöydälle tai kassiin. On kiire viedä maidot jääkaappiin, päästää kissa tai koira pissalle, auttaa lasta riisuutumaan. Silloin avain usein menee keittiön pöydälle, jopa jääkaappiin. Sinne ne unohtuvat, kunnes seuraavana päivänä niitä haetaan ja hermostutaan. Yleisin kysymys on. ”Minne sinä olet laittanut minun...” Miehet säästyvät hukkaamisesta uuden muodin mukaisen ketjun ansiosta. Siinä se roikkuu vyöstä pitkänä lenkkinä ja toinen pää on taskussa. Siellä ovat avaimet isossa nipussa. Eipähän pääse hukkumaan.

Sitten hukkuvat muut pikkutavarat, esim. teatteriliput tai passi. Liput kädessä mietit, minne ne kannattaisi laittaa, jotta sitten parin kuukauden päästä ne löytäisi. No, ne laitetaan ilmoitustauluun nastalla. Siinä ne killuvat ja peittyvät uusien ilmoitusten alle ja väliin. ”Missä ovat teatteriliput?”, ja etsintä alkaa. Ensin katsotaan pöytien päältä ja lehtikasojen alta. Sitten syynätään kaikki laatikot. Viimeiseksi mennään vaatehuoneeseen ja aloitetaan tutkia housujen ja takkien taskuja. Viimein kaikilla on huuto lähellä. Amerikkalaiset ovat tutkineet tätäkin. Tulokseksi he saivat 15 cm. Sen matkan päästä esineet keskimäärin löytyivät siitä paikasta, missä niiden olisi pitänyt olla. Paula löysi lopulta liput kirjoituspöydän liinan alta, noin 0,5 cm. Fb- ystäväni haki avaimiaan toista päivää. Minä sanoin 15 cm. Avaimien olisi pitänyt olla eteisen pienessä laatikossa, hyllyssä. Hän ilmoitti minulle löytäneensä ne lähempää, alahyllyltä. Huoltoasemalla myyjä etsi autopesuun mennessäni leimasinta. Minä taas: ”15 cm.” Myyjää nauratti, mutta kertoi sitten heidän hakeneen joukolla saksia, niiden paikka oli tiskin vieressä lasihyllyllä. Löytyivät hirveän hakemisen jälkeen oikeasta paikasta, mutta hyllyä ylempää.

Minä sain Jakkelta lahjaksi pienen olkalaukun. Se on punainen ja kankainen. Siinä on monta pientä lokeroa ja yksi suuri, mihin mahtuu lompakko ja pikkukamera. Kodin avaimet siirsin sinne, auton avaimet myös. Se on helppo napata mukaan, kaikki tarvittava on siellä aina. Paitsi silloin, kun olen tarvinnut lompakkoa kotona, enkä olekaan laittanut sitä sinne takaisin. Sitten olen kaupungissa asioimassa ilman rahaa ja maksuvälinettä. Koetan parantaa tapani, nytkin tuo laukku on sivupöydällä, ja lompsa sekä avaimet siinä. Kameraa en aina muista, mutta kännykässäkin se on. Niin, laukun takana on hyvä tasku kännykällekin. Autossa laitan laukun keskikonsolissa olevaan lokeroon, ja kansi kiinni. Paulan kanssa kaupan pihassa minä sammutan auton, otan virta-avaimen mukaani, paukautan oven kiinni ja naps, laitan ovet lukkoon. Kaksi askelta, ja muistan laukun jääneen autoon. Pian sen sieltä haen. Sama toistuu kotiin tullessa, saatan olla jo ulko-ovella, kun muistan avaimien olevan siellä laukussa. Sitkeästi opettelen laukun käyttöä. Yhä useammin se tulee mukanani ensimmäistä kertaa autosta poistuessani. Tyytyväisenä menen sisälle ja istun tuoliini. Kunnes äkkiä muistan kauppakassin jääneen takaluukkuun.

Mietteitä menneisyydestä nykypäivään v. 2018

Huijattu ihmiskunta

Uusimmat tutkimukset kivikauden ihmisten luista ovat keskittyneet luuston kokonaisuuden arviointiin mittaamalla. Aikaisemmin on tutkittu yksittäisiä luita, mutta nyt tutkijat ovat yhdistäneet eri luista kokonaisuuden. On saatu mittaustuloksia metsästäjä- keräilijöiden pituudesta. On havaittu heidän olleen huomattavasti pitempiä ja terveempiä kuin maanviljelykseen siirtyneet jälkeläisensä. Se on murtanut vanhat ajatusmallit ihmisen kehityksestä. Olemme luulleet, että olemme ihmisen kehityksen huippu, älyllisesti ja ruumiillisesti. Mietintä syistä on valottanut muinaista elämää ennen maanviljelystä. Vielä kiistellään siitä, oliko keräilijän viikossa kolme, neljä ns. työpäivää vai sittenkin kuusi, seitsemän, ja on kallistuttu kolmeen-neljään päivään. Lopun viikon he lepäsivät ja leikkivät lapsiensa kanssa. Kompostikasat ovat meidän parhaimmat arkeologisen tutkimuksen lähteet. Niistä selviää yhä tarkemmin silloisten ihmisten ajan käyttö ravinnon lisäksi. Suuret kasat todistavat hyvinkin pitkästä pysyvästä asutuksesta. Se taas ei olisi ollut mahdollista ilman runsaita ravintovaroja vedessä ja maalla.

Pienillä suvuilla ja heimoilla oli laajat alueet vaeltaa, kalastaa, metsästää ja marjastaa. Kilpailua ei juurikaan ollut, ihmiset elivät sovussa. Tuona aikana, noin 30.000 vuotta sitten loppui kanssakäymisemme neandertalilaisten kanssa, tai oikeammin tuo sisarlajimme haipui Euroopasta. Edeltävät vuosituhannet olimme eläneet sovussa, siitä todistaa perimässämme oleva 3-5% osuus heidän perimästään. Sama osuus löytyy ympäri maapallon ihmisistä. Sensijaan Afrikkaan jääneet veljemme eivät tavanneet neandertalilaisia.

Tuon ajan ihmiset olivat älyllisesti aivan meidän tasollamme. Aivot eivät ole yhtään muuttuneet tuon lyhyen jakson aikana. Koko maapallon asuttaminen ei olisi ollut mahdollista ilman isoja, älykkäitä aivoja.

Huima muutos pituudessamme on alkanut noin kymmenen tuhatta vuotta sitten. Huonoon suuntaan, siis lyhyemmiksi. Luissa näkyy useita muutoksia. Nivelet ovat kuluneet, selkäranka kasaan painunut, monia luita vaurioitunut tai katkennut. Uusimmat menetelmät antavat tietoa ravinnosta, jopa siitä, mistä päin ravinto on kotoisin. Luista saamme myös selville mitä on syöty, onko ruokaa aina ollut riittävästi, onko se ollut monipuolista vai yksipuolista. Näitä tuloksia on verrattu kivikauden ihmisten ruokavalioon. Ero on merkittävä, heikompi, maanviljelyyn siirtyneiden ihmisten luissa. Ero on selitettävissä maanviljelyn vaatimalla yksipuolisella ja kovalla ruumiillisella työllä. Nuo yksipuoliset voimaa vaativat työt rasittivat luustoa enemmän kuin se vaurioitumatta kesti. Samalla ravinto yksipuolistui, käsittäen viljeltäviä kasveja ja kotieläimiä. Huima kysymys onkin, miksi ihmiset alistuivat tuohon rankkaan raatamiseen, mikä mahdollisti yläluokan, papiston, virkamieskunnan, sotilaiden synnyn.

Eurooppalaiset alkoivat ensimmäisinä tehdä keksintöjä, jotka mahdollistivat energian valjastamisen liikkuvaan työhön. Olihan höyryn voima ja vesivoima olleet jo tuhansia vuosia sitten käytössä, niiden energiaa ei vain osattu pakata pieneen tilaan, jota taas olisi voitu liikuttaa.

Maanviljelys ei voinut siirtyä kuin joissain periferioissa, kaskeamalla tai preerioiden kyntämisillä. Viljelijä oli turpeeseen sidottu, sukupolvesta toiseen, maasta toiseen ja maanosasta toiseen. Keskiajalla meidän pituutemme oli pienimmillään. Ritarit haarniskoissaan olivat hieman kookkaampia kuin jalkaväki. He taas olivat n. 150-160 cm pitkiä, naiset vielä 10 cm lyhempiä. Hakkapeliitojen ratsujen säkäkorkeus oli 110 cm.

Ruumiillinen raataminen helpottui vasta nykyajalla, koneiden voimalla. Viljelijöiden oli laitettava kaikki taitonsa peliin taatakseen sadon kelvollisena aittoihin. Suuren maattomien joukon oli kyettävä itse hankkimaan toimeen tulonsa, loisten, itsellisten, mäkitupalaisten, lampuotien ja käsityöläisten, kauppiaiden, vaskenvalajien, satulaseppien, muurarien, kirkonrakentajien. Koko väestön oli osattava ottaa esiin se kipene, mikä mahdollisti heidän menestymisen, asunnon, lämmön, puolison, jälkeläiset. Keskipituus vaan ei noussut, syynä ravinto ja yksipuolinen kuluttava työ.

Väestöstä yhä pienenpi osa 1900 luvulla sai toimeentulonsa perustuotannosta. Kaupunkien ja kylien paisuvat ihmismäärät vaativat samoja taitoja käyttää aivojaan omaksi parhaakseen. Koulutus kehitti kansaa, lukkarikouluista kansakouluun kansalaiskouluun, ammattikouluun, yliopistoon saakka.

Älykkyyttämme on mitattu kansakuntien tasolla. Aiemmin, 1900 luvun alusta on yleinen älykkyys, äö, noussut vuosikymmenestä toiseen. Tällä vuosituhannella on ensimmäistä kertaa havaittu äö:n laskeneen muutamalla pisteellä mittausaikojen välillä, 10 vuotta.

Meidän älykkyyden huippu on ehkä nyt saavutettu. Ihmisten ei enää tarvitse tehdä ankaraa aivotyötä selviytyäkseen. Sama kehitys on yli Euroopan ja Amerikan. Televisio, sen viihdetarjonta, elokuvat, sarjat, höpsismiset älyttömyydet, kännykät, tabletit, tekoäly muuttavat päivittäisiä tapojamme käyttää aivojamme. Meidän tappioksemme. Selviytyäkseen yksilön ei enää tarvitse ponnistella, rasittaa ruumistaan tai aivojaan.

Lintujen talviruokintaa

 

Rapolan harjun ja Huittulan harjun välisessä pienessä suojaisessa notkossa asumme kolmattakymmentä vuotta. Talvisin olemme ruokkineet lintuja ja seuranneet niiden syömistä. Samalla olemme havainneet joidenkin lajien häviämisen ja uusien lajien ilmaantumisen pihapiiriimme. Naakat ovat valtavina parvina kärkkymässä jokaista suupalaa. Sosiaaliset ja älykkäät linnut ovat mieluisaa seurattavaa, joskin niiden pelmahtaminen ruokintapaikalle häätää pienet siivekkäät sivummalle. Kärkkäästi ne hyppelevät oksistossa ja heti ovat takaisin pötköllä kunhan se on vapaana. Ruokinta-astiat ovat muuttuneet yhä helpompiin huoltaa. Sipilän kyläkaupasta Ritvalasta ostimme ensimmäiset maapähkinäsäkit. Niitä laitoimme puisiin talon näköisiin automaatteihin. Samoin ensimmäiset säkit auringonkukan siemeniä vajuivat samoihin astioihin. Jäin katselemaan aamusella, miten linnut reagoivat eri astioihin. Ensimmäisinä tulivat varpuset perässään talitiaiset. Hirmuinen menekki kulutti kahdessa päivässä astiat tyhjiksi. Katselin maassa olevia isoja auringonkukan siementen kasoja, potkaisin niitä ja otin käteeni. Kappas, täysiä siemeniä oli valtavasti. Täytin taas astiat, pähkinärouheella ja siemenillä. Jäin sitten katselemaan ikkunasta, miten linnut niitä niin kovin haaskasivat. Paikalle lennähti kymmenkunta naakkaa. Yksi niistä asettui mökin rappusille, muut katselivat maassa. Naakka alkoi kauhoa siemeniä maahan nokallaan. Haki peijakas seoksesta vain pähkinöitä.

 

 

Nikkaroin tuolle talon näköiselle pöntölle puisen kehikon sen ympärille. Kehikon väleistä pikkulinnut mahtuivat, mutta ei naakat, varikset tai harakat. Toiseksi astiaksi ostin muovisen pitkän pötkön, johon mahtuikin melkein viikon annos. Pähkinöitä ei siihen voinut laittaa. Kaupoissa myydään myös Tanskassa valmistettuja rasvapalloja, noita nyrkin kokoisia, toisissa ei ollut verkkoa, toisissa oli. Parhaiten menivät verkossa olevat pallot. Kyllä linnut söivät toisenkin pallon, mutta viimeisenä. Sitten kauppoihin tuli metallisia kehikoita palloja varten. Ne olivat käteviä, niihin mahtui useita palloja päällekkäin. Naakat oppivat pian tarttumaan jaloillaan kehikosta kiinni ja nokkimaan palloja hajalle.

Varpuset hävisivät kummallisesti. Niitä oli pesinyt talon tiilikaton jokaisessa räystäskolossa jo vuosia. Pikkuvarpunen ilmaantui harvinaisena varpusten joukkoon, ja niiden kanta alkoi lisääntyä. Talitintit olivat hyvin runsaslukuisina vilahtelemassa hyppiessään oksalta toiselle. Sinitiaiset alkoivat lisääntyä, kunnes niiden parvet ohittivat talitiaisen. Huiman taitavina lentäjinä tiaisille saattoi laittaa yksittäisen pallon roikkumaan sellaiseen paikkaan, johon isommat linnut eivät kyenneet tulemaan. Yhden ripustin keittiön ikkunan eteen kuistin kehikkoon. Tiaiset lensivät miten päin vain palloon kiinni, etuperin, takaperin, alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Katselin, kuinka varpuset istuivat kuistin kehikossa nälkäisen näköisinä. Seuraavana päivänä varpuset yrittivät lentää pallolle, melkein onnistuivat, kurottivat varpaitaan palloa kohden, mutta putosivat alaspäin ennen osumista. Sitkeästi harjoittelivat, ja lopulta onnistuivat. Siinä niiden oli osattava lentää takaperin varpaat ojossa muutama siivenisku. Turhaan lintukirjat väittävät, että kolibri on ainoa lintu, joka osaa lentää takaperin. Varpusten onnistuminen osoitti sen, että pakon edessä niiltäkin löytyy uusia keinoja selvitä.

Pähkinöitä kului säkki talvessa, auringonkukkaa meni kaksi. Uutena kaupan valikoimassa tuli pitkä rasvapötkö. Se oli muovilla päällystetty. Sitä oli erinomaisen vaikeaa poistaa, saksilla ei onnistunut, puukko piti hakea, että sai muovin rikki. Sitä sitten repelin pois ja tahmasin käteni niin rasvaisiksi, ettei pötkön sitominen puuhun ollut helppoa. Pötkö luiskahteli, ja narukin kirposi otteesta, ennen kuin sain solmun tehtyä.

 

 

Joitakin vuosia sitten lakkasin tarjoamasta pähkinöitä ja siemeniä. Rasvapalloista ja etenkin siitä pitkästä pötköstä tuli lintujen suosikkeja. Sirkut jäivät ruokinnalta pois. Syksyisin niitä kyllä näkyi, kunnes punarinta jäi viimeiseksi. Viherpeipot kävivät syksyisin silloin tällöin, mustarastas pyöri pensasaidan alla aronian marjoja hakien.

 

 

Tilhet ja rastaat kävivät tyhjentämässä pihlajan marjat ja pensasaidat. Punakylkirastaskin näyttäytyi.

Tulin autolla pihaan. Yleensä pikkulinnut lensivät auton edellä tirskuttaen aidasta toiseen. Nyt niitä ei näkynyt. Pihaan kävellessäni näin varpushaukan nyppimässä mustarastasta aidan alla. Ei hätkähtänyt minua, höyhenet vaan pöllysivät. Hain kameran, ja sain kuvata haukkaa, kunnes se lensi koivun oksalle.

Pitkät rasvapötköt alkoivat kulua parissa päivässä. Syykin oli selvä.

Naakat. Niitä katselen mieluusti, mutta nyt ne veivät kyllä pikkulintujen eväät.

Menin kellariin uuden pötkön kanssa. Otin talipallon tyhjän muoviämpärin, ja kaiversin sen pohjaan puukolla pienen reiän. Ujutin pötkön narun reiästä, pötkö jäi ämpärin sisälle. Vein tämän uuden ruokintaviritelmän omenapuun oksalle. Sanka jäi puolikaareen orreksi linnuille ämpärin alle. Pötkö ylettyi melkein esille. Menin sisälle katselemaan. Tintit olivat ensimmäisinä kiinnostuneita. Nokkivat ensin vanhan pötkön rippeet ja ensimmäinen lensi sangalle katsomaan pötköä. Siitä se ei ylettynyt, siirtyi ylemmäs sangalle, mutta liukui taas alas. Lennähti muualle ja palasi tarmokkaana, ohitti sangan, tarttui pötköön jaloillaan ja alkoi nokkia. Odottelen vielä naakkojen paluuta ja niiden reagointia.

Ympyrä sulkeutuu

Olemme vuodessa 2018, tammikuuta. Olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä kahdeksan vuotta. Tapaamisemme harvenivat kirjani ilmestymisen jälkeen, muuttuivat virallisemmiksi. Nauroimme vähemmän, kerroimme sattumuksistamme vähemmän, ystävyyttä oli vähemmän.

Pentin täytettyä 80 vuotta pyysin häneltä lupaa saada julkaista juhlista jutun Valkeakosken Sanomissa. Olihan Sydän-Hämeen lehtikin niistä kirjoittanut. Istuin iltaa tutussa keittiössä. Tiesin Pentin antaneen Wallin kirjoittaa hänestä, toimittajan Valkkarissa. Niinpä esitin, että kirjoittaja olisi hän. Varmasti hänellä juttu siitä olisi jo valmiina. Katselin Pentin vanhentunutta , kumaraa asentoa pöydän päällä. Uurteita hänen poskillaan, silmiään, joista palo oli poissa.
”Kirjoittakaa sitten, jos haluatte.”
Aamulla soitin Wallille. ”Minä en koske tikullakaan siihen juttuun. Hannu soitti minulle aamulla. Pentti oli soittanut hänelle ja pyytänyt Hannua estämään poikien kirjoitukset.” ”Tämä on sitten selvää, antaa olla.”
Jotensakin sekavaa. Siis Pentti antoi minulle luvan, ja pyysi Hannua estämään kirjoituksen. Miksi sitten antoi luvan? Miksei soittanut minulle? Mitä Hannulla oli tämän kanssa tekemistä? Jäin odottamaan. Iltapäivällä Hannu soitti minulle, kertoi Pentin puhelusta. Kiitin tiedosta, vaikkei se enää mikään tieto ollut.

Kivipirtissä tapasimme taas, juhlien rääppiäisissä. Pentti oli jo kuin vanha ukko, pää oli mittansa hartialinjan edessä, kumarassa. Sanoja tuli harvakseltaan, syöminen vaikeaa. Ei tainnut minulle sanoa mitään, ellen minä aloittanut juttua. Silloin kyllä vastaili.

Kului aikaa, Pentti soitti. Entiset tutut jutut aluksi. Sitten hän kysyi, voisinko viedä hänet ja Sirkan Laitikkalaan kirjailija tapaamiseen. Sovimme päivän. Aloin selvittää Paulan kanssa, oliko se päivä oikea. Soitin Sydän-Hämeen lehteen. Eihän se ollut. Tilaisuus olisi vasta viikon päästä. Sovimme uuden ajan, ja olimme Paulan kanssa sovittuna hetkenä Vähä Uotilassa. Ensimmäiseksi ajoimme Suttilan mansikkatilalle Laitikkalaan . Sieltä jatkoimme mukavaan kylä tapahtumaan Ilmarin pirtille. Siellä Hovi ja Kokkola esittivät taas mainion potpurin kesäisessä auringossa.

Kirjailija tapaaminen oli heti perään Laitikkalan kirjaston edessä urheilukentällä. Sinne oli pystytetty iso teltta. Se oli täynnä väkeä, pidimme Paulan kanssa penkkiä Penttiä ja Sirkkaa varten, he kun olivat sisällä juttelemassa Kaari Utrion ja hänen miehensä Lintilän kanssa. Sirkka oli ollut Kaarin kirjallisuustoimittaja jo vuosia. Pääsivät näin tapaamaan toisiaan.

Velvollisuutemme Pentin kuskina eivät loppuneet vieläkään. Hovin Seppo kysyi Penttiä ja Sirkkaa huvilalleen, siellä oli isot kalaasit. Sinne mekin pääsimme, siivellä. Lopulta veimme Sirkan ja Pentin kotiin Vähä Uotilaan.

Olin Voipaalan joulumarkkinoilla myymässä Kalastaja kirjaa. Tasaiseen tahtiin sitä meni kaupaksi. Siinä pyörivät ostajat hetken aikaa, ottivat kirjan käteensä ja ostivat sen. Pienen myntipuheen avittamana. Pöytäni luokse tuli mustatukkainen mies, pysähtyi ja kuunteli hetken. Sanoi: ”Siinä ei ole minulle mitään uutta.” Jäin hämmästyneenä sanattomaksi. Mies jatkoi: ”Sinultakin meni suhteet Linkolaan poikki, niin kuin muillakin hänestä kirjoittaneilla.” Se iski mieleeni, -mitä, -mitä sinä sanoit. En osannut sanoa mitään, mies poistui. Mikä hän oli, miksi hän noin sanoi. Olinhan kyllä havainnut jotensakin kylmäkiskoista käyttäytymistä Pentin taholta, olin sen kuitenkin laittanut hänen mielialojensa vaihteluiden piiriin. Puhe jäi sisälleni. Aloin hiljaisen irrottautumisen.

Päätin kuukausia tämän jälkeen käydä Penttiä katsomassa. Illan suussa astelin keittiöön, jossa Pentti oli selvittämässä verkkojaan. Istuin pöydän ääreen ja aloitin: ” Ilmasto on muuttunut sadassa vuodessa, lämmennyt noin yhden asteen, siitä on ihmisen vaikutusta noin puoli astetta tai vähän enemmän.”

” Yksi Turtiaisen Pekka ja kaikki maapallon tiedemiehet, 99,9 prosenttia ovat sitä mieltä, että ilmasto lämpenee, ja Turtiaisen Pekka on eri mieltä.” Huutoa jatkui vielä, se meni ylitseni. Ihmettelin, mikä on. Olin esittänyt ilmastopaneelin luvut, ja heidän arvionsa ihmisen osuudesta. Sitten tuo yksi huutaa minulle. Puolustauduin: ”Ei ole mitään mieltä koettaa keskustella ja esittää eri mielipiteitä, jos puhumme vain samaa asiaa ja nyökyttelemme toisillemme.” Pentti lakkasi huutamasta, tempaisi tuolin alleen ja alkoi setviä verkkoa. Minua kiukutti oikeudeton hyökkäys. Kysyin Pentiltä, lähtisikö hän Mensan testeihin, jos minä järjestäisin sellaisen Valkeakoskelle.

”EN!”

Jätin aiheen, sitä oli kyllä sivuttu jo aikaisemmin. Istuimme eri puolilla pöytää, juttelimme, Pentti selvitti koko ajan verkkojaan. Kello kävi puoltayötä, kun sanoin lähteväni. Pentti ilmoitti menevänsä nukkumaan. Lämpö oli poissa.

Palasin vielä kerran tuohon pirttiin, Paula mukanani. Ilta oli jo hämärä. Minulla oli mukanani tekemäni kuvakirja Sirkalle. Siinä oli 36 sivua valokuvia Sirkasta, Pentistä, Paulasta ja minusta yhteisillä retkillämme. Sirkka oli sairastunut. Pentti lupasi viedä kirjan. Muutama minuutti, pari lausetta, pieni selaus kirjan kuvia, ulkona täysi pimeys. Me teimme lähtöä. Pentti istui paikallaan tuolissa ja kysyi: ”Näettekö te siellä?” ”Kyllä minä näen”, vastasin ja astelin pilkkopimeään yöhön.

Muistoja Jouluisista syömisistä

 

Meillä laitettiin kapakalaa. Sen epämiellyttävä haju levisi kaikkiin huoneisiin. Koetin sanoa sen olevan pahaa, mutta äitini vakuutti kalan maistuvan erinomaiselle. Kuivattu turska ei niin haissutkaan kaupasta kotiin tuotaessa. Mutta sen liuotukset saivat mädän hajun imeytymään nenääni lähtemättömästi. Jouluaattona vaalealihainen ja paisunut tytisevä kala tuotiin pöytään. Täytyihän sitä maistaa, otin niin pienen palan kuin sain. Nuuhkin sitä, kuvottava haju tosiaan oli melkein poissa, vaan epäluulo ei. Siihen päälle kauhottiin valkokastiketta, sinänsä hyvää. Kuitenkin se pilattiin voimakkaalla siroteltavalla mausteella. Kaneliako se oli, vai jotain pippuria. Lopputulos oli taas epämiellyttävää minun suussani. Perunan kanssa tuo kastike kyllä oli hyvää, ilman lisämausteita.

Pöydässä oli perunoiden kanssa erilaisia sillejä. Lasimestarin silliä opin syömään. Siinä oli selvä suolaisen ja rasvaisen maku, ei tullut jälkimakua pilaamaan syöntiä. Sipulirenkaat siirsin syrjään. Laatikot muistan, perunasta,lantusta, porkkanasta. Niistä pidin, paitsi porkkanalaatikosta. Kinkun muista, ja sen leikkaamisen. Se toimi kuului isälle, aina. Ihmettelin kinkun kuorrutusta, sinappihuntua. En ollut nähnyt sen valmistusta, luulin sen olevan kinkun osa. Neilikat sai nyppiä pois, mutta se läski. Sitä oli hyvinkin 5-6 senttiä, valkoista ja maukasta. Ei sitä tosin voinut pelkästään syödä, ruskeaa lihaa piti myös saada. Kinkkujen muistan olleen yleensä aina punaisia sisältä, luun vierestä. Siitä leikattu viipale oli myös pehmeää ja maukasta. Leipiä en varhaisimmissa muistoissa syönyt, ei jäänyt muistijälkeä.

Jälkiruuasta muistan väskynäsopan ja riisipuuron. Rusinoiden seassa oli luumuja, persikoita, omenia, miten hyvää se olikaan. Puuro vaan turhaan täytti vatsan, mutta ei sitä saanut poiskaan jättää. Kahvia ei meillä iltaisin juotu, ei joulunakaan. Mummimme toi Pietarista teen perheisiimme. Teetä, kakkua pariakin sorttia, rusinapullaa, pippereitä, muottiin painettuja ruskeita tonttuja ja meille lapsille iloksi ja mauksi pullapoikia. Ne olivat taikinasta leivotut, rusinat silminä ja suuna. Lämpöinen poika, makeat rusinat, ne olen myöhemmin kadottanut joulupöydästä.

Kinkku on säilynyt kaikkina vuosina. Sen paistaminen, lämpötilat, suolaaminen, nahan poisto ja sinappihunnun teko tulivat osaksi minun vastuulleni. Voi niitä paistamisia. Leivinuunin lämmitin, hiilet lakaisin. Suolavedessä lionnut kinkku otettiin uunipellille, lämpömittari kylkeen ja ei kun uuniin. Tuoksu alkoi pian levitä sieraimiimme, mittaria piti seurata. Samoin kinkusta valuvaa suolavettä ja rasvaa. Aikaisemmin, 60- ja 70-luvulla kinkut olivat kuivempia. Niihin ei oltu ruiskutettu suonia pitkin vettä. Tämänkin toimituksen olen nähnyt. Kinkku pyöristyy kauniiksi, paino nousee ja äkkiä pakkaseen. Niitä jäisiä kalikoita sitten myytiin kaupunkilaisille, kilohintaan tietysti.

Uunin lämpö oli joskus liikaa, tuntikausien kypsyminen kun kesti, ja uunin piti pysyttää lämpönsä riittävästi viimeisellekin tunnille. Kinkusta tuli ylikypsä. Matalampaa aloituslämpöä käytettäessä kinkku jäi raaaksi. Se oli sitten aamulla laitettava sähköuuniin.

Luut hävisivät myöhemmin kinkuista. Silloin jäi pois tuo punainen liha keskeltä, harmi. Lopetin vasta eläkkeellä ollessani ison, kymmenen kiloisen tai yli, kinkun ostamisen. Syöjät olivat supistuneet kahteen. Sellaisen kolmekiloisen kinkun kappaleen paistaminen oli helppoa. Vallankin kun olin aiempana vuotena epäonnistunut kinkun savustamisessa. Sellaistakin koetin, pihassa savustusuuni. Viisi tuntia ei riittänyt. Sisälämpötila ei noussut 55 astetta korkeammaksi. Tämä puolivalmis savulle haiseva mötikkä täytyi työntää sähköuuniin. Siellä kypsyi, niin vaimonikin, savun hajuun sisällä.

Lipeäkalaa opin hieman syömään, kun seurasin vaimoni toimia sen valmistamisessa. Kalaa se oli, ja valmistettuna sitä saattoi syödä, melko neutraali maku. Valkokastikekin meni, kun siihen ei laittanut kuin ripauksen maustetta, vai onko makuaistini heikentynyt.

Sateenkaarirautu Tyyneltä mereltä ui ruokapöytäämme 70-luvulla. Kekkonen sen nimesi kirjoloheksi. Sai ihmiset sillä sitä syömään. Siitä tuli joulukala. Graavattuna ja savustettuna. Taikuus oli tuoreudessa. Samana päivänä pyydystetty, aamulla heti suolattu, illalla savustettu. Siinä se oli, lyömätön herkku. Jos iltapäivällä kalan onki, oli sen oltava yön yli jääkaapissa suolaantumassa. Samasta kalasta toisen fileen saattoi graavata, toisen savustaa. Sen osasin, satoja kiloja savustin, pakkasin ja myin Pentin kanssa ympäri Hämettä. Molemmille muurasin savustusuunin. Pentin uuni on jo kylmennyt, meillä se vielä lepattaa.

Kävin neljäkymmentä vuotta sitten Reposaaressa kalaravintolassa syömässä sinappisilakoita. Miten olivatkaan hyviä. Vaimoni tekee myös niitä, opetti minullekin. Jo jäi Rautu Tyyneltä mereltä pois pöydältämme. Vaikutti siihen sekin, etten enää voinut saada siskoltani tuoretta kalaa. Altaat Juupajoella ovat tyhjentyneet.

Parhaan liharuokani olen saanut 70-luvulla Lehtimäessä. Se oli tappaiskeitto, syksyn teurastuksen kunniaksi ruhosta leikeltiin eri osia, sisäelimiä ja rasvaisia palasia lihasta. Keitto kypsyi hellalla koko päivän, illalla oli pidot. Sellaista makunautintoa ei enää saa mistään. Poissa on myös syltty ja sen erikoisempi muoto sianpääsyltty. Sitä tehtiin joko rullan muotoon tai painon alle kulhoon. Osia keiteltiin aivan läpikypsiksi, rullasylttyyn jätettiin nahkakin, se rullattiin kauniiksi pitkoksi muiden osien kanssa. Sitoa se piti hyvin, että pysyi koossa. Päästä leikattaessa lautaselle nosteltiin kauniin juovikkaita paloja. Sian päästä keitettiin puolikas, kaikki osat käytettiin, aivot taidettiin jättää pois. Näin valmistettu syltty oli aivan ylivoimaista, harmi vain, että se loppui Yersinia tautiin. Sikapolot kun sairastivat sitä bakteeria nielussaan.

Mitä jäi pois, karamellit lapsille, paras oli Fazerin KisKis. Omenat omasta puutarhasta, Joulun tuoksu, koristellun kuusen haju, palavat kynttilät ja niitä sammutettaessa leviävä makeahko steariinin haju ja sydämen käry.