Mopo

 

Kaikenlaista kärsimystä mokomasta laitteesta. On sillä toki ajeltukin mukavia matkoja. Nyt se on ollut Kissalammella puuliiterissä useamman vuoden. Minä sen aina keväisin laitoin käymään, akun latausta ja bensan laittoa tankkiin, niin, ja tulpan vaihto. Paula sillä sitten ajoi veljelleen Kyllön joen rantaan, puolitoista kilometriä. Toissavuonna laitoin taas käyntiin, mutta ei sillä enää ajettu yhtään. Viimevuonna en sitten enää viitsinyt edes käynnistää sitä peitteiden alta.

Kuuma kesä, ja Paula halusi moponsa käyttöön. Veljensä Matti sitä sitten alkoi katsella, latasi akun ja starttasi sen tyhjäksi. Ei putputtanut kone. Minäkin kävin sitä liiterissä katsomassa. Yhdessä päädyimme siihen, että vanha bensa oli menettänyt syttymiskykynsä. Matti alkoi kaivaa kaasutinta katteiden alta esiin. Siihen meni viikko. Mopo oli palasina puupinojen päällä. Mutta ei vieläkään saatu kaasutinta esiin. Karikin tuli hätiin. Lupasi irrottaa ja putsata kaasuttimen kotonaan. Minä olin jo vähän sitä mieltä, ettei sitä enää toinna Paulalle kuntoon laittaa. Kaatuu vaan sillä santatiellä.

Kari kuitenkin sai kaasuttimen puhdistettua, toi sen Hämeenlinnasta mökille ja alkoi ropata mopoa kasaan. Soitti sitten minulle. - Mopo on nyt kunnossa, Henkka sillä ajeli puolisen tuntia, ja hyvin pelaa. - Mainiota, kiitos vaan vaivasta. - Ei se mitään, mutta uusi akku siihen täytyy ostaa.

Alkoi meidän mökkiviikko. Autoon lastattiin hallituksen suosittelema provianttimäärä, kaksi viikkoa, kasseihin ja kylmälaukkuun. Pipantallin kautta vei tiemme, ostin uuden akun. Siihen laitettiin nesteet sisään. Olisi parin tunnin kuluttua latingissa.

Liiterissä laitoin akun paikalleen, ja kahden tunnin kuluttua työnsin mopon pihalle ja starttasin. Prum, ja moottori kävi. - Kas, tämäpä on iskussa. Näyttää bensa olevan varatankilla. Minä käyn täyttämässä tankin ja haen samalla kanisteriin lisää. Hain kanisterin liiteristä, laitoin sen mopon astinlaudalle jalkojeni väliin ja starttasin. Hieman vaikeasti käynnistyi, mutta tankille pääsin ajaen, noin 150 metriä. Lorottelin säiliön täyteen, ja loput kanisteriin, mitä kympistä nyt jäi, parisen litraa. Starttasin kotimatkalle. Hyvin jaksoi uusi akku pyörittää. Kone vaan ei käynnistynyt. Yritin uudelleen, kun tankille kaarsi nuori nainen Audillaan. Väistin tönäämällä toiselle puolelle ja aloin taas startata. No ei käynnistynyt, ei millään. Nainen tuli kysymään minulta lähintä pankkiautomaattia. Neuvoin hänet Pälkäneelle, ja aloin tönätä vastahakoista ajopeliäni jaloilla potkien. Nainen tarjosi työntöapua. - En tarvitse, kiitos vaan, asun ihan tuossa lähellä. Onneksi tie hieman vietti alaspäin, niin pääsin hurukyydillä liiterin eteen.

- Ei tämä käykään. Minä aukaisen tulpan ja katson tuleeko kipinää. No tuli. Tulpassa oli selvästi bensaa. Väänsin takaisn kiinni ja yritin uudelleen, ei toivoakaan. Paula huomasi bensaa tippuvan ruohikolle. Kävin kontalleni ja koetin katsoa, mistä sitä tulee. Pienestä mustasta letkusta sitä tiputteli, muttei katteiden takia näkynyt, mistä lirusi. Siirsin mopon varjoon, hain letkun pätkän ja kanisterin. Työnsin letkun tankkiin ja imaisin toisesta päästä. Inha bensa turskahti suuhuni, laitoin letkun pään kanisteriin ja syleksin suuta tyhjäksi. Ei alkanut lappo toimia. Imin uudelleen, nyt bensaa tuntui menevän keuhkoihinkin, mutta ei kanisteriin. Lopetin toivottoman yritykseni. Soitin Karille ja kerroin moposta. Hän epäili tankin tulleen liian täyteen, ja nyt sitten kylmä bensa tulvi lämmetessään. Viuh vain, ja hän tuli mökille ja alkoi startata. Ihmeen hyvin pieni akku kesti pitkät yritykset, mutta kone ei käynnistynyt. - Minä haen tämän mopon kotiini pakettiautolla, korjaan sitten omassa tallissa, missä on kaikki työkalut paikallaan. - No jos viitsit, minä en enää osaa mitään. - Nämä uudet koneet ovat minullekin outoja, katselen mielelläni mitä siellä on.

Sitten Kari soitti. - Olen täällä mökillä, ja mopo lähti heti käyntiin. Me olimme ajelulla maakunnassa. - Mutta sitten se ei enää uudelleen lähtenytkään käyntiin, ja ylivuotoputki alkoi taas tiputtaa. Se on varmaan työntänyt kammion täyteen, eikä kone käynnisty. Minä otan nyt tämän ja vien kotiini. - Oukkei, kiitos vaan.

Meidän mökkiviikko päättyi, palasimme Sääksmäelle puutarhaa kastelemaan ja istumaan ilmastoinilaitteen eteen. Uutta soittoa ei ole vielä kuulunut.

Heinäpoudat -70 l

Helteiden ihannointi

70-luvulla oli heinäpoutia. Isännät kaatoivat heinänsä pitkiin luokoihin vainio toisensa jälkeen. Traktorin kyljessä oli niittokone. Se säksätti tasaisesti, terälaput oli ajoissa vaihdettu uusiin ja teräviin. Kaadon jälkeen vaihdettiin uusi kone, heinäharava, nyt traktorin perään. Minulla oli kokeeksi hevosvetoiset laitteet sovitettuna uuden voimanlähteen taakse. Heinäharava oli isopyöräinen yhden ajettava laite. Siinä istuttiin korkealla lattajousitetulla satulalla. Heinät kasaantuivat sen puolipyöreisiin piikkeihin. Satulan sivulla oli vipu, joka nosti piikit ylös, jolloin ruko putosi maahan. Näin ajaja kokosi pitkät kaadetut luokot poikittaisiksi kasoiksi, koko saran leveydeltä. Heinäväki oli valmiina rautakangen, seipäiden ja pulikkakopan kanssa. Raskain työ oli seivästäminen. Kokeneet seivästäjät katselivat edellisvuotisia reikiä, mihin saattoivat seipään iskeä. Muutoin oli kangella hakattava uusi reikä seivästä varten. Perässä kulki koppapoika. Hänellä oli pärekopassa pulikoita. Ne olivat sellaisia parikymmentä senttisiä keppejä, jotka sopivat seipään reikiin. Vain alimpaan reikään työnnettiin pulikka.

Seuraavana kulkivat hankomiehet. He kokosivat hankoonsa aikas kasan, iskivät sen seipään teroitetun pään läpi aina pulikkaan saakka. Kun heinät ulottuivat ylemmän reiän kohdalle huusivat seivästäjät: Pulikka. Kopasta se siihen nopsasti asetettiin. Vielä tämän jälkeen kasattiin seipäälle hattu. Heiniä hieman oiottiin kahdelle sivulle kuin lieriksi, josta mahdollinen sade sitten hyvin luisti molemmille puolille kastelematta sisustaa.

Aurinko paistoi pistävästi, paarmat iskivät hampaansa ikävästi uhriinsa. Vähenivät ne ilkiöt kyllä hevosten kanssa siirryttäessä konevoimaan. Kaikki toivoivat poudan jatkuvan, että saataisi heinät kuivaksi ja ajetuksi latoon.

Keväisin satoi aina roudan päälle, vesi kasteli pellot. Ne alkoivat siitä kuivua kylvökuntoon. Saattoi vielä joitain kuuroja tulla kylvönkin aikaan, ne eivät paljoa työtä hidastaneet. Siemenet itivät hyvin ja nousivat oraalle. Uudet vedet satoivat laariin.

Heinien jälkeen oli hetken aikaa hengähtää, puinnit alkoivat ohralla. Pitkät uuvuttavat sateet alkoivat usein vasta puinnin ja kuivatuksen jälkeen.

2000 luvulla sateiden ja poutajaksojen rytmi on muuttunut. Kevät toisensa jälkeen on ollut hämmästyttävän kuiva. Pellot ovat kuivuneet pulveriksi, johon kylväminen on kyllä onnistunut, mutta siemenet ovat itäneet huonosti ja epätasaisesti. Vettä ei ole tullut lainkaan tai sitten jokunen paikallinen kuuro on viljelijää ilahduttanut.

Tänä keväänä isännät ovat tuskastuneina katselleet kuivia peltojaan. Aurinko on muuttunut viholliseksi. Viimeisetkin kosteudet ovat kuivuneet. Heinämaista on saatu vajavainen kasa lehmän munia käärittyä peltojen laidoille. Uusi odelma ei ole lähtenyt kasvuun. Viljat eivät ole pensastuneet, jyvämäärä on tähkässä pieni, samoin on odotettavissa jyvän jäävän laihaksi.

Koko kevään ja kesän mittaan uutisten lukijat ovat ihannoineet aurinkoisia päiviä ja hellettä. Meteorologit ovat animaatioineen hymyilleet hyvien lomakelien takia. Sateita ei ole kukaan toivonut. Kukaan ei ole ollut huolestunut tästä kuivuudesta. Ihmisille on riittänyt, että ovat saaneet nahkaansa polttaa, ja ruokansa ostaa kaupasta. Nämä helteet ovat vähentäneet nyt jo maamme kokonaissadosta nelisenkymmentä prosenttia. Se tarkoittaa, ettemme enää pysty tuottamaan tarvittavaa ravintopanosta itse. Ruokaa on tuotava ulkomailta, maksettava se mitä pyydetään. Luulisi uutisten lukijoiden jo heräävän tähän tuhoon, mitä kuivuus meille aiheuttaa. Me kaikki elämme maaseudun tuotteista, auringon palvojatkin.

Taas Tampereelle v. 2018

Porakone ja hammas

Ei huolta huomisesta

- Mennään kahville. Päivä oli sateinen, ulkotyöt eivät luonnistaneet. Minulla oli mielessäni edelleen pistosahani. Se oli kulkenut takakontissa jo useita päiviä. Mitään sahaamista ei ollut, vaan koskas se tarve tulisi. Vanhaa tietä ohi Saarioisten hienoisessa sateessa, edessä ohituskaista, sen alussa nopeusrajoitus muuttui sataan kilometriin tunnissa. Takanani kauniisti ajanut autoilija alkoi nostaa nopeuttaan, ja minä tietenkin myös. Tuo toinen siirtyi ohituskaistalle ja me pöröttelimme rinnakkain satasta. Nosti vielä nopeuttaan ja puikkasi minun eteeni aika lähelle. Kuin mielenosoituksena. Mitä sitten protestoi. Eikö olisi antanut minun ajaa rajoitusten mukaan. Viinikan ympyrässä, siis nykyisessä selviytymisristeyksessä, katselin taas tarkasti ajouria, mutta selvisin kuitenkin. Yli Ratinan sillan ja heti Hämeenpuistossa ekasta oikealle. Laukontorilla kurvasin vasempaan ja kävin vielä kolmannen kerran katsomassa samaa korttelia, joissa hakemani liikkeen piti olla, muistini mukaan. Eipä ollut. - Olenko sittenkin väärässä, niin kuin Väyrynen kerran. Mennääs vielä eteenpäin, katson tuon seuraavan korttelin. Ai, siinähän on kielletty ajosuunta.

Jätin auton parkkiin ja lähdin saha kädessäni nousemaan rinnettä. Kas, siellähän se liike olikin, sisälle vaan. - Päivää, keskeytinkö aterian? Myyjä kampesi takahuoneesta. - Jos joudun tilaamaan osia, niin se maksaa aina kaksikymmentä euroa ylimääräistä plus alvi. Mikäs sulla tässä on. - No katsos, tästä on pompannut terän kiinnitysvermeet tiehensä. Myyjä otti sahan ja katseli sitä. Veteli sivussa olevaa terän vapautinta ja klonksutteli sitä muutaman kerran. Häntä nauratti, - Kahdeksansataa euroa. - Äläs, annas vielä terä, niin koetetaan. Se napsahti paikoilleen ja asia oli selvä. - Myy minulle vielä teriä. - Kyllä sinulla niitä on, en myy.

Kahville ajelimme Amurin helmeen. Puraisin, ja hammas vihlaisi. Tietenkin, olinhan juuri ollut hammaslääkärissä. - Taisi tulla juurihoito. - Voi mahdoton, joko taas. - Siltä se tuntuu, katsotaas muutama päivä. Purin varovasti, tunnustellen, kipua oli. Nojasin hammaslääkärin ovesta sisään, pyysin päästä kipupotilaana Jarille kiireaikana. Ei ollut aikoja, tuli katsomaan minua ja lupasi tulla konsultoimaan Eeroa, pääsin taas heti. Paikka pois, oli haljennut. Hammas pois, oli haljennut. Mutta ei heti, uusi aika parin päivän päähän. Sain taas Kela korvauksen, nyt se ei ollut prosenttiakaan. En ollut tosin saanut tilinumeroakaan, mihin voisin tuon summan tilittää.

Eläimestä ihmiseen v. 2018

Ihmisen synty

Osmo Rauhala, näyttely

Meidän elinaikanamme on tietämys kaukaisesta menneisyydestämme lisääntynyt dramaattisesti. Voimme katsoa marssiamme ihmisyyteen kuin elokuvaa. Noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten eläneen esiäidin tyttäret saivat pienen pienen eron perimäänsä. Toisen tyttären sukulinja johti nykyisten simpanssien ja bonobojen aikaan. Toinen sukulinja taas johti ihmiseen. Tässä asiasaa on paljon epätietoisuutta ihmisten kesken. Vakavin erehdys on väittää meidän polveutuvan apinoista. Jopa uutisten lukija kerran tv:ssä esitti asian näin. Hän sanoi Darwinia käsitelleessä jutussaan, että useat ihmiset eivät vieläkään usko ihmisen syntyneen apinasta. No ei usko, ei. Ajatushan on aivan hullu. Eihän viidakosta ole hiipimässä sen laidalle hiljakseen meiksi kehittyviä olentoja. No, hieman kärjistin.

Helena Telkänranta on oivasti kiteyttänyt kehityskulkumme evoluutiobiologi Richard Dawkinsin ajatusleikistä kirjassaan Eläin ja ihminen. Ajatellaan Somaliassa Intian valtameren rannalla seisovan kasvokkain yhden meistä, vaikka sinä, ja toisella puolella simpanssi. Sinä pidät vasemmalla kädellä kiinni äidistäsi katsoen pohjoiseen. Simpanssi katsoo siis etelään ja pitää emoaan oikealla kädellään kiinni. Äitisi vasemmalla puolella seisoo isoäitisi, ja simpanssin oikealla puolella sen emon emo. Ketju jatkuu ja jatkuu yhä kauemmas. Muistitieto edellisistä sukupolvista katoaa. Ketju jatkuu sukupovi sukupolvelta muuttuvissa maisemissa, savannilta metsään, kohti Keniaa ja Itä-Afrikan hautavajoamaa yhä kasvokkain seisten. Ketjuissa alkavat seisojien ulkonäöt muuttua, me muutumme heidelberginihmisiksi, sitten yhä lyhytsäärisimmiksi ja pitkäkätisiksi taitaviksi kiipeilijöiksi. Simpanssit muuttuvat samoin yhä varhaisemmiksi edeltäjiksi, joilla oli harvempi karvoitus ja pystympi kävelyasento kuin nykysimpansseilla.

Miten pitkälle on mentävä, jotta lopulta ketjut yhtyvät. Siellä 500 kilometrin päässä seisoo esiäitimme pidellen kahta tytärtään molemmissa käsissään, toinen oikeassa kädessään, meihin johtavalla puolella ja toinen vasemmassa kädessään, simpansseihin johtavalla puolella. Olemme kulkeneet näin vasta kymmenesosan Afrikan leveydestä, silti aikaa on kulunut 7 miljoonaa vuotta.

Hyvin kaunis ajatuskulku, samalla havainnollistavia nämä asiat ovat.

Mikä sitten on tehnyt mahdolliseksi meidän kehityksen, mitkä ovat erot meidän ja eläinten välillä. Nämä asiat ovat moneen kertaan muuttuneet ja tarkentuneet 60 vuodessa. Ensin väitettiin työkalujen käytön olevan se ratkaiseva ero, kunnes tarkempi tutkimus osoitti useiden eri eläinlajien osaavan työkalujen sekä valmistamisen että käytön. Linnut ovat ilmenneet olevan sekä älykkäitä että taitavia tekemään välineensä, joilla ratkoa ongelmia. Useimmat oppivat katsomalla ja tarkkailemalla vanhempiensa tekemisiä. Monet taidot opitaan vasta useiden vuosien harjoittelun tuloksena. Jokin siinä taitojen kasvattamisessa on ollut ratkaisevaa meidän hyväksemme. Usein olemme ajatelleet sen olevan puhetaito. Nykyinen tutkimus on osoittanut, ettemme ole siinäkään ainoat maapallolla. Yksi selvä etu meillä on, tiedon kumuloituvuus, kasaantuminen entisen päälle. Sen aiheuttaa kykymme tallentaa edellisten sukupolvien keksinnöt, joten voimme aina aloittaa uudistamisen jo valmiiden asioiden päältä ponnistaen. Meillä tiedon tallentaminen on saavuttanut huimat mitat, samalla tieto on jokaisen lukutaitoisen saavutettavissa, kirjoissa, lehdissä, arkistoissa, yliopistoissa ja internetissä.

Esiäitimme 7 miljoonan vuoden takaa aloitti tuon valtaisan työn, hitaasti. Ensimmäiset kivikirveet ovat noin kahden ja puolen miljoonan vuoden takaa, Olduvain kulttuuriksi ristitty tapa pilkkoa kiveä tietyn muodon saamiseksi. Mitä muuta oli sitä ennen, on tietymätöntä, ainoastaan kivet ovat säilyneet. Taidokkaat kivisepät kehittivät uuden tavan saada kivestä tarkoituksen mukaisia työkaluja. Niitä kirveitä käytettiin seuraavat miljoona vuotta. Näinä aikoina opittiin tulen käyttö, ehkä puolitoista miljoonaa vuotta sitten. Meidän sukuhaaramme oppi käyttämään vaikeampia materiaaleja ja työstämään niitä yhä tarkemmin. Puhetaitoa ei ehkä vielä tarvittu. Sen sijaan keksinnön leviäminen ja juurtuminen useille yhteisöille mahdollisti sen säilymisen vuosisatojen halki.

Kuljimme keräilijä ja metsästäjä ryhminä, heimoina laajoja alueita ilman pysyviä asuinpaikkoja. Tämä mahdollisti ruoan riittävyyden ja rauhanomaisen rinnakkaiselon. Lähi-idässä ja Indus joen laaksossa Intiassa aloitettiin samoihin aikoihin järjestelmällinen villivehnän ja muiden kasvien kylvö. Tästä vaativasta menetelmästä, joka tarvitsi kalenterin kehittymisen ja auringon sekä tähtien tarkkailun alkoi ihmiskunnan valtava harppaus. Väkimäärä alkoi kasvaa, kauppa tarvitsi kirjureita, alkoi kirjoitustaidon huima kehitys ja leviäminen yli maan piirin. Matematiikka kehittyi, se mahdollisti insinöörien armeijan innovaatiot ja teollisen vallankumouksen. Kemia, lääketiede, biologia, arkeologia, geologia, avaruustiede, kaikki tämä mullistava on saanut meidät luulemaan, että olemme älykkäämpiä kuin edelliset sukupolvet. Tämä on harhaa, ainakin 200.000 vuotta aivomme ovat pysyneet samanlaisina, entisajan kivikauden ihmiset olivat yhtä älykkäitä, ellei älykkäämpiä kuin me. Heidän kulttuurinsa ponnistuspohja vaan oli kapeampi. Mihin meistä olisi, jos joutuisimme edes 1000 vuotta aikaamme edelle. Emme osaisi edes puhua sen ajan ihmisten kanssa heidän keksinnöistään. Sanat puuttuisivat.

Turhaa valittamista v. 2018

Osmo Rauhala. Näyttely Vammalassa

Hammas. Sitä vihlaisi aina purressani näkkileipää tai jälkiuunileivän kovaa kuorta. Onhan siitä jo aikaa, kun viimeksi hampaat muistuttivat lääkärin veroisesti. Kielikin hieman raapiutui paikkaa kosketellessa. Mökkiviikko oli meneillään Kissalammen rannalla, hammas sai odottaa. Mansikoita sain hyvin syötyä, viisi laatikollista on jo nautittu, kuudes on pakkasessa. Alkaa herneiden aika.

Kävimme asioilla Koskissa, ja päätin poiketa kysymässä aikaa hammaslääkäriltä. Suora kontakti on hyvä, astuin sisälle ja sanoin päivää. Odotustilassa oli vain yksi naisasiakas, ei vastannut. Vastaanottotiski oli uusittu, seisoin sen edessä ja odottelin hetken. Nuori mies asteli taukotiloista ohitseni ja tervehdimme. Seuraavana tuli tuttu lääkäri, ja hän kysyi vaivaani. - Odotas hetki, käyn kysymässä tuosta huoneesta. Katselin Jarin huoneen olevan pimeänä, varmaan kesälomalla. Mökillä häntä ei näkynyt Kyllönjoen varrella. - Juu, pääset heti, käy sisään. - No jopas, käypä se nyt nopeasti. Olin mökkivaatteissa parta ajelemattomana täysin valmistautumattomana operaatioon. Menin sisälle ja kättelin äskeisen nuoren miehen. - En ole edes aamiaisen jälkeen hampaita ehtinyt pesemään, käynkö ensin. - Ei tarvitse, me kyllä huuhdellaan. Istuin tuoliin hikisenä toivoen heidän voivan tehdä työnsä. - Tämäpä on palvelua, kun suoraan ovesta kaaduin tänne sisälle. Lääkäri myhäili ja katseli kuviani koneelta. - Onko tarvetta puudutukselle? - Ei, paina menemään vaan, minä huudan sitten.

Olen oman ikäluokkani kanssa saanut aina käyttää yksityistä hammaslääkäriä. Suun terveydenhuolto on hitaasti lähestynyt meitä eläkeläisiä, mutta ei vieläkään ole saavuttanut. Kouluhammaslääkäri taisi olla ensimmäinen ja viimeinen, jonka palveluksia saimme ilmaiseksi. Siitä hyvästä meitä porattiin poljettavalla katuporalla. Siinä tärisi pään lisäksi koko huone. Huh heijaa. Paranihan ne koneet hiljalleen. Seuraava vaihe olikin omansa, pora pyöri sellaista vauhtia, että hammasluu aina paloi ja kärysi. Inha tuoksu. Helpottavat tauot hampaan palasia ja verta syleksittäessä loppuivat viemäri-imurin tuomiseen suuhun. Sen paras puoli oli viiltävä kurnutus ja vihellys, joka peitti superkierroksia ottavan poran vinkunan.

Paljain käsin ja suin lääkärit työskentelivät, pelko palasi vasta heidän alkaessa äkisti käyttää siivouskäsineitä ja hengityssuojainta. Minäkin pyysin suusuojainta, mutta ei Jari antanut, naureskeli vaan.

Astelin tiskille maksamaan. Miten siihen olikin kehittynyt sellainen rutiini, että vaikken nähnyt mitään ilman silmälaseja, pystyin siitä selviämään. Kotona katselin laskua ja huomasin saaneeni Li Anderssonin vihaaman Kela korvauksen. Hän pitää meitä, jotka itse maksamme hoitomme samalla vähentäen painetta kunnalliseen hammashuoltoon, yhteiskunnan vihollisina, rikkaina loisina, joilta on Kela korvaus poistettava. Lähettäisi minulle tilinumeronsa. Annan mieluusti korvaukseni hänelle, jotta Suomi pelastuu. Se oli yksi prosenttia laskun loppusummasta.