Taysin silmälääkäriin
Silmälääkärissä Tampereella
Terveyskeskuslääkäri kuunteli minun selostusta silmistäni ja päätyi lähettämään minut kiireellisenä Tampereelle. Vanhat verivuodot lasiaiseen haittasivat lasien kanssa lukemista iltaisin. Sain ajan ja kutsun neljän kuukauden kuluttua. Paulaa hermostutti sen päivän menot. Puoli kahdeksalta ylös ja Koskiin, kahdelta taas Koskiin ja 16.40 Tampereelle. Soitin silmäkeskukseen ja kysyin parkkeerauksesta. Reseptsuunin tyttöä taisi vähän naurattaa, neuvoi kuitenkin missä paikoitus on ja kuinka se maksetaan. Hotellin parkkipaikka on 9 euroa vuorokausi, ja sen voi maksaa vastaanotossa. Kysyin, täytyykö viedä lappu ikkunaan? Ei tarvi, se menee sähköisesti.
Ajellessani kohti Tamperetta aloin taas nähdä tien reunaviivat kahtena, ja nopeusrajoituskilpien näyttämät samoin kahtena, aivan kuin ennen kaihileikkausta. Löysin tieni silmäsairaalaan, käännyin vasempaan ja ajoin parkkiin, Tolpassa luki varattu ja alla asiakkaille. Keräsin laukkuni ja hattuni sekä takkini yhteen käteen ja aloin marssia kohti vastaanottoa. Matkalla huomasin seinässä parkkimittarin. Päätinkin kokeilla sitä. Aurinkolasit otsalle ja ohjeita kohti. Ensin piti näppäillä auton rekisterinumero. Kirjoitin AHB 17, mikäs se nyt olikaan. Käännyin katsomaan autoa, mutta se oli liian kaukana. Yritin uudestaan, AHB-178, se se varmaan on. Hipaisunäppäimet olivat aivan liian hätäisiä, jouduin peruuttamaan ja uusimaan melkein kaikki näpytykset. Sitten piti maksaa, ohje oli joko kolikoilla tai pankkikortilla. Sain korttini esiin ja aloin etsiä paikkaa mihin sen voisin työntää. Kas, tuossa on sellainen vedettävä vako laitteen reunassa. Minä vedin, etuperin ja takaperin, ylhäältä ja alhaalta, ei mitään edistystä. Katselin mistä voisin keskeyttää toiminnon. Painoin punaista rastia, pikkukoneen kaikkia nappeja ja lopulta aloin potkia hemmetin laitetta. Tokeni se ja hyväksyi keskeytyksen. Kiipesin raput ylös, ovista sisään ja vastaanotto oli vasemmalla. Huomasin oikealla ilmottautumisen ja menin ensin sinne. Valtaisa hipaisunäppäinnäyttö. Painoin aloitus, ei mitään, näpäytin ilmoitus ja taulu heräsi. Sitten piti koneelle antaa henkilötunnus, kaivoin taas Kela kortin ja aloin katsella mihin sen panisin. Siinä oli nuoli vasemmalla alhaalla ja viivakoodi. Näytin korttia, ensin viivakoodin mukaisesti, sitten pystyssä, sitten väärinpäin ja sitten lasiruudulle. En voinut alkaa potkia seinää, liikaa katselijoita. Luin taas ohjetta, voisin antaa Hetun. No, sitä sitten. Näpäyttelin numeroita, eka tulikin ruutuun, toka tuli kolmeen kertaan, syntymävuotta en edes tarjonnut, viiva ja lopputunnus. Taas numerot ja kirjaimet ponnahtelivat ruudulle aivan miten sattui. Kun sain kaiken oikein, yritin jatkaa, mutta kone ei reagoinut. Minulta puuttui syntymävuosi. Laitoin senkin ja konen tulosti minulle pitkän liuskan. Kävelin sen kanssa vastaanottoon, matkalla tuoleissaan istuvat isä ja pieni tyttö. Ohi mennessäni sanoin, että aivan liian vaikea tehtävä. Miestä hymyilytti.
Pitkä tiski, kaksi varattua asiakaspalvelijaa. Sitten siihen kulmaan poikittain tuli sievä palvelija ja minä esitin tarpeeni saada parkkilupalappu. No, hän oli kahvilan myyjä. Palasin pitkän tiskin ääreen kuuntelemaan kahden virkailijan keskustelua keskenään. Lopulta riuskempi nainen kääntyi puoleeni ja pyysi siirtymään hänen koneensa luokse. Minä siirryin sivuttain ja kolautin jalkani johonkin ihme rautahäkkyrään. Mikä tuo on? Se on keppiteline asiakkaille. Jaahas, no voinko maksaa tässä yhdeksän euron parkkerauksen. Se on koko vuorokauden maksu. No en minä sellaista tarvitse. Kookkaampi virkailija näytti paperista, missä ovat tuntipaikat, lähempänä rakennuksen seinää. Sen voisi maksaa parkkimittarilla. No käykös siihen sitten puhelimen parkkiappsi, minulla on tällainen, aloin hakea sitä puhelimen näytöltä, mutten löytänyt. No, minulla on kyllä sellainen. Se käy hyvin.
Siirsin hikisenä autoni tuntiparkkiin ja kaivoin puhelimesta appsin, se oli siinä aloitussivulla. Pim, näyttöön tuli ajan varaus ja auton rekisterinumero: RRU-823. Niinpä tietenkin, oli aluksi näppäillyt entistä mersuani vm. 1975. Mistä se niin kirkkaana tulikin mieleeni. Kesken kaiken soi puhelin, vastasin. Täällä sairaanhoitaja, olin hakemassa sinua, oletko kahvilassa tai missä? Olen parkkeeraamassa autoani. Tee se vaan ihan rauhassa.
Sain ajan juoksemaan appsissa, kävelin taas aulaan ja kysyin tuolissa istuvalta mieheltä, oliko joku huhuillut minua. Kyllä tässä kävi, se oli tuolta. No minä istun tähän, kait hän uudelleen tulee. Aloimme jutella vaikeuksistamme näitten uusien välineiden kanssa. Hän oli kovin empaattinen ja pieni tyttö hymyili minulle.. Hoitaja tuli uudelleen aulaan ja pyysi minut sisään. Hän mittasi silmän paineet, laittoi laajennustipat silmiin ja vei odottamaan lääkärin oven eteen.
Odottelin aikani, olinhan ajoissa tullut, eikä oikea aikani ollutkaan ihan vielä. Yksi naisasiakas linkkasi lääkäristä ulos ja kohti ulko-ovea. Kävin niistämässä nenäni ja olin valmis.
Ovi aukesi ja komea nuori mies mustassa tukassaan tervehti, esitteli itsensä ja pyysi sisään. Istuin tutkimuspöydän ääreen. Siinä oli minun puolella säätimen nuppi, ja kysyin, tarviiko minun tätä nappulaa säätää. Lääkäriä nauratti. Kerroin silmistäni, kaikki näkyy kahtena, taas, vaikka kaihit on leikattu, silmän lasiaiseen vuotaa tippoja verta, vanhat veret ovat vaalentuneet, ja vuodot olivat molemmissa silmissä. Sitten katsoin valopalloa, montako näkyy. Yksi kirkas ja toinen himmeämpi sen alla. Sitten vain toisella silmällä katsoessa himmeämpi pallo olikin yläpuolella ja viimeisellä silmällä siellä oli kaksi himmeää alapuolella kallellaan oikealle.
Lääkäri mietti ja ihmetteli. Mitään selvää vikaa ei ole, silmät ovat puhtaat ja kirkkaat, vasemman silmän näkökyky on tosin pudonnut noin 30%, joka sekään ei ole paljon. Kirjoitan kuitenkin optikolle luvan määrätä sinulle silmälasit. Vallankin vasen silmä voi aiheuttaa nyt nämä häiriöt, lasin hionta ja kuperuus voivat olla hiukan pielessä.
Tämä oli helpottava tieto, kiitos kovasti ja hei hei.
Ostin kaksi jäätelöä, menin autolle, söin molemmat ja päälle banaanin ja hiukan vettä pullosta. Alkoi kotimatka.
