Yllätysten yö v. 2018

Pitkä odotus päättyi. Ajoin Tampereelle kauniissa ja kuivassa kelissä rauhallisessa liikenteessä. Moottoritien loputtua tuli ensimmäinen yllätys. Ajokaistat oli myllätty, oli ajettava mutkikasta, kapeaa ja möykkyistä kaistaa aina Viinikan risteykseen saakka. Siitä sitten pompimme totuttuun tapaan edes takaisin korkkiruuvikaistoja varoen vieressä pomppivan auton peilejä ja peltejä. Yliopiston ympäri pääsi melkein totutusti, Tampere talo näkyi ja jäi hieman vasemmalle. Liikennevaloissa oli totutusta enemmän jalankulkijoita, sama jatkuin koko matkalla yli sillan ja valoista oikealle. Katselin jalkakäytäviä tien toisella puolella. Siellä oli valtaiset aidat siirtyneet osin aivan ajokaistan reunaan. Yllätyksenä oli se, ettei siinä sitten voinut edetä lainkaan jalkaisin astumatta ajotielle. Huh huh, mitenhän tuostakin selviää. Jätin auton samaan parkkipaikkaan tien viereen kuin jo monen vuoden ajan olin tehnyt. Kuuntelin hetken musiikkia ja aloitin hitaan vaellukseni kohti talon pääovea. Kuljin vasenta katukäytävää, kuten jokseenkin kaikki muutkin, tulimme valoihin. Vihreällä yli, ja uusi yllätys edessä. Tien kulmaan oli laitettu mellakka-aitaa vahvempi kulkueste aivan ajotien laitaan. Siinä kohtaa ei edes ole suojatietä, joten emme voineet muuta kuin kuikkia autojen ja bussien seasta vapaan tilan etenemiseen. Tampere talon kohdalla jouduimme taas ajotielle. Jalkakäytävä vaan loppui. Loppumatka meni pysäköivien autojen ja jalankulkijoiden kalman tanssina.

Pääsin saliin, tervehdin tuttua pariskuntaa edessäni, samoin viereeni tulevia. Hiukan sosiaalista keskustelua ja tartuin ohjelmaan. Mihail Glinka, alkusoitto oopperasta Ruslan ja Ljudmila. Rouvali saapui, kumarsi, kääntyi ja löi samalla alkutahdin. Orkesteri seurasi tarkasti Neuvostoliittolaisen liikenneministeriön virkailijan säveltämiä nuotteja. Miellyttävän tunteen vallassa seurasin orkesterin työskentelyä. Kesäloma oli tehnyt hyvää. Rouvali eteni jousilla pomppien ja seuraava yllätys. Tiukassa kohdassa bassot aloittivat oman tanssinsa. Jouset ja sormet liikkuivat kuin sooloviulistilla encoressa. Musiikki muuttui pitsimäiseksi. Kaikki jouset soittivat kuin toistensa läpi, nuotit vuotivat seinälle bassojen taakse. Nopea ja energinen esitys.

Javier Perianes, Andalusialainen pianotaituri aloitti kuin omiaan soitellen itsekseen. Nuotit pulpahtelivat helposti, keveästi, suruttomasti. Rouvali viittasi orkesterin mukaan Ludwig van Beethovenin Pianokonserttoon nro 4 G-duuri. Nuotit tottelivat tuttua kulkuaan, mielihyvä kasvoi kuulijoissa. Musiikki palautui Venäjältä taitajan käsiin. Bassot soittivat tutun, turvallisen seinän selkänojaksi muille soittajille ja poukkoileville nuoteille. Sieltä ei enää vuotanut. Sama taattu kulku jatkui Beethovenin 8. sinfonian kohdalla. Aivan täydelliseksi ei musiikki taipunut kuulijan korvassa. Osat eivät antaneet dramaattista vaihtelua säveliin. Ne kulkivat jotensakin helposti, keveästi esiin ja haipuivat jälkiä jättämättä. Rouvali kyllä piiskasi rytmit ja eri soitinryhmät hämmästyttävään suoritukseen. Tampereen Filharmonia on loistava orkesteri rakastamamme kapellimestarin käsissä.

Palatessani autolle jouduin muiden seassa pomppimaan ajoradalle ja takaisin. Pakokaasu oli voimakas, ja ahnaasti astelimme vapaampaan ilmaan. Siellä se oli. Seuraava yllätys. Kaikkien tien varteen pysäköiden autojen tuulilasiin oli tulostettu 50 euron sakko.

Keittiön lattian lakkaus v. 2018

Ajelimme Tampereelle. Nekalassa on rakentajille oiva kauppa. Käytettyjä ja uusia tarvikkeita talon rakentamiseen. Olen käyttänyt Uula-tuotteen maaleja ja lakkoja jo vuosia. Ne ovat pellavaöljypohjaisia ja luonnon hartseja sekä kilpikirvan peräpäästä saatavaa shellakan raaka-aineita. Olin kymmenen minuuttia etuajassa. Jonossa oli jo yksi auto, tuli toinen ja kolmas. Ensimmäinen hätäinen ukko kävi kiskomassa kahvaa. Siihen sitten muutkin kerääntyivät. Kymmeneltä ovi avattiin, ja minäkin könysin sisälle.

Keittiön lakka oli ollut jo kaksikymmentä vuotta kulutuksessa. Muutama paikka oli voipunut, ja minä aloin hakea sellaista lakkaa, joka olisi mattapintaista. Sellaisen pinnan voisi saada Le Tonkinois lakasta, kunhan siihen lisättäisiin gelkomat lisäainetta. Kyseessä on venelakka, joten se kestää vettä, ja muodostaa kovan kulutusta kestävän pinnan. Aikaisemmin olin hakenut samasta kaupasta myös venelakkaa. Se oli Uulan valmistamaa, olin sillä lakkaillut aiemminkin, joten tiesin sen käyttäytymisen lakatessa. Lakkasin sillä keittiön koivuiset aputasot. Niihin oli valmistaja laittanut kovan kaksikomponenttisen lakan, vaikka olin tilannut ne puupuhtaina. Meininki oli laittaa niiden pintaan pellavaöljyä. Sitä voisi aina tarpeen tullen lisätä edellisen päälle ilman ennalta tehtäviä toimia. Samalla kun pinnasta tulisi hohtavan himmeä, koventaisi käsittely myös puuta öljyn imeytyessä syvemmälle puun solukkoihin. Siklasin pinnat puhtaiksi, hioin hieman lohjenneita kohtia ja vetelin siveltimellä kahteen kertaan päivän välein. Pinnasta tuli loistava, mutta hieman pehmeäksi se jäi.

Paula oli tyytyväinen uuteen pintaan, mutta ei halunnut lattiaa yhtä kirkkaaksi. Siksi olin taas Tampereella. Kaupassa ei vaan ollutkaan hakemaani tuotetta. - Katson netistä, missä Sateenkaari kauppa on, josko sieltä sitten saisin tuon lakan. Selvisi, että liike oli muuttanut Pälkäneelle menevän tien varteen. Löytyihän se navigaattorilla, siellä vaan ei ollut Le Tonkinois lakkaa. Myivät omia tuotteitaan. Olin niitäkin käyttänyt, yhden veneen lakannutkin. Mutta tonkkaria tarvitsisi saada.

Kotona sitten hain tuotteen myyjät Suomessa. Lähin oli Nekalassa, Olli Koiranen, entisöijämestari.

Soitin ja sain vastauksen, hyllystä löytyi.

Navi ohjasi perille omakotitaloon. Isäntä oli pihalla keräämässä marjoja puskista. Menin tervehtimään. Siinä pihalla arvioimme toisiamme, juttelimme hieman linnuista ja marjoista. Pääsimme asiaan. - Mennääs työhuoneelle, minulla on siellä varastot. Laskeuduimme kellariin. Katselin hämmästyneenä täysiä huoneita, materiaaleja, puolivalmiita huonekaluja, lakkoja, siveltimiä, hyllyjä täynnään tarvikkeita.

- Tämä on ranskalainen tuote, suoraan Pariisista. Sitä valmisti vanha pariskunta, joka sitten myi tehtaansa veljen tyttärelle. Tehdas oli hyvällä paikalla Pariisin keskustassa. Tytär sitten myi tontin ja liikkeen, onneksi toiminta jatkuu. Meidän vaan täytyy tilata tuote Ruotsin kautta, eivät myy suoraan tänne. Onneksi minulla on tuttuja, jotka voivat tuoda lakkaa suoraan minulle. Ruotsista vaadittiin maksu ennakkoon, ja saattoi kestää kaksi kuukautta, ennen kuin sen sitten sai. Tällä on lakattu Monacossa olevat mahonkiset loistoveneet. Ainoa lakka, joka kestää naisten korkokengätkin. Mutta lakkaa onkin 17 kerrosta.

Olli kaivoi hyllystään kaksi puolen litran purkkia. Kävelimme ylös  toimistolle. Matkalla sain ihailla tonkkarilla lakattua pesuhuoneen pöytää. Olin varannut käteistä, mutta ei se riittänyt. Olin ostanut myös kaksi pulloa ohennetta ja mutlarin. Se on leveä pensseli, joka on lyhyessä puisessa varressa. Mutlarin sutiosa oli lyhyt, samalla taipuisa. En ollut sellaista sutia ennen nähnyt. Olin kuullut vanhojen miesten kyllä puhuvan siitä. Hauska sitä olisi kokeilla. Olli kaivoi maksupäätteen esille, laittoi sen piuhan päähän. - Kas, otti jo yhteyden Helsinkiin, jotta voivat laskuttaa minua. Vielä täytyy odottaa akun latautumista. Oletkos tulossa Habitare messuille? - No en, siellä on niin paljon väkeä, että liikkuminen on hankalaa. Sama tulos muidenkin messujen kohdalla. Maksu hoitui. Siinä odotellessamme olin ehtinyt hieman kertoa omista töistäni, entisöinneistä, korjauksista, maalauksista ja lakkauksista. Olli tuntui hyväksyvän minun tekemiseni ja ainevalintani. Hän kutsui katsomaan asuintilojaan. Oi, kaikki oli vanhaa, entisöityä, lipastot, lamput, peilit. Maalia, kultaa, lakkaa. Verhoukset, nahkatyöt, joka puolella mestarin töitä. Täältä saisin avun ongelmiini vastakin.

Kotona vein keittiön kalusteet syrjään, lakaisin lattian, hain varrellisen lastan. Siihen painelin paikoilleen havupuutärpättiin kastetun rätin ja aloin pyyhkiä pintaa puhtaaksi. Vielä konttasin lattian läpi ja pyyhin käsirätillä pinnan tarkemmin.

Olli oli neuvonut imemään pienellä muoviruiskulla lakkaa toiseen laakeaan astiaan, johon mutlari mahtui. Minulla oli korvaruisku terkkarista. Koetin sillä imeä. Nokka oli liian lyhyt, joten kallistin purkkia. Siellä tuntui olevan sihti. Otin puukon ja painoin sitä, se halkesi. Taisi sittenkin olla kuivunut tulppa. Pruuttasin lakkaa muovikippoon, kunnes päätin kaataa tarvittavan määrän. Purkki kyllä kuluisi loppuun. Olli oli varoittanut kaatamisesta. Sanoi korkin liimautuvan kiinni, niin että siitä tulisi sitten kallista lakkausta, kun purkkiin jäisi loput käyttämättä.

Sisälläkin oli melkein kolmekymmentä astetta. Olin alushoususillani. Aloitin. Mutlari oli kuutisen tuumaa leveä, sopi hyvin laudan leveyteen. Polvillani katselin työtäni. Hieman vaikea oli nähdä edellisen lakkauskerran lopetuskohta. Vetelin tonkkaria aina keittiön leveyden verran ja palasin kontaten takaisin. Hemmetti kuinka polviin koski, ja varpaisiin. Hiki meinasi väkisin tippua otsasta ja nenänpäästä. Minulla oli pyyhe niskassa, johon pyyhin päätäni. Pääsin eteenpäin, olin jo melkein siinä, mihin olin päättänyt lopettaa. Ensimmäinen purkillinen alkoi loppua. Se määräsi lakkauksen lopettamiskohdan. Seuraavana päivänä voisin huoletta taas kaataa purkista lakkaa.

Kävin mökillä syömässä ja nukkumassa. Aamulla ajoin taas työmaalle.

Lakka oli asettunut, kesti kävelyn ja kiilto oli huima. Aloitin toisen kerroksen levittämisen. Polvet olivat jo valmiiksi kipeät. Olin ostanut kyllä polvisuojat, niissä oli oivat pehmusteet, mutta pinta oli kovaa mustaa muovia. Niistä voisi tulla mustia naarmuja, en riskeerannut. Tuska ja valmis pinta lisääntyivät. Viimeiset vedot vedin poikkisuuntaan saadakseni selvärajaisen jäljen. Siitä voisin sitten jatkaa lakkausta edelleen pirttiin.

Paula tuli katsomaan tulosta. Ihastui kiillon loistoon. Ei puhunut enää himmentämisestä.

Mopo 2

 

 

Viikko kului kotona, puutarhassa hikoiltiin, samoin sisällä. Alkoi taas auton lastaus mökkiviikolle. On meillä peräkärrykin, sillä vein aina puutarhatraktorin maalle nurmikon leikkuuta varten. Sitä siellä piisasi, oli yläpiha ja alapiha. Minä hoipuin rinteessä ajellessani penkereen päällä. Matti sitten sanoi, että älä tapa ittees. Lupasi ostaa Paulan kanssa uuden vetävän leikkurin mökille. Hip heijaa, olin siitä puhunut jo useana vuonna. Komea punainen hirviö nostettiin liiteriin. Olin ajanut toistakymmentä vuotta traktori kärryllä edes takaisin, aina yhtä hankalaa. Aluksi ajosiltana toimivat kaksi kakkosnelosen pätkää. Hyvin meni niin kauan, kunnes putosin pukilta. Paula vaati ostamaan alumiiniset ajosillat. Hyvät ne ovatkin. Peräkärryn kuomu piti aina irrottaa ennen lastausta. Sain sen yksinkin pois, mutten sitten enää pärjännyt yksin takaisin laitossa. Hirmuisesti täytyi traktori köyttää lavalle, pomppuisa on Pälkäneen tie. Nyt on kärry käyttämättä, seisoo takapihalla ja haittaa ruohon ajoa.

Mökillä mopo löytyi liiteristä. Kari kertoi purkaneensa kaasuttimen ja siellä oli vielä töhnää vanhasta bensasta. Henkka oli sitten ajanut sen perille, hyvin pelasi. Seuraavana päivänä kävin kotona lakkaamassa keittiön lattiaa. Paula hinkui mopoa pihalle. Kolmantena päivänä ehdin ottaa sen ulos. Starttasin, hienosti syttyi. Mutta sammui. Siirsin koneen jaloilleen, niin että takapyörä oli ilmassa ja starttasin uudelleen. Annoin hetken käydä, ja lisäsin hieman kaasua. Takapyörä alkoi pyöriä, kierrokset nousivat, hyvin pelitti.

Minulle tuli päiväunien aika. Paula halusi ajelemaan. Kuuntelin sängyssä, ei kuulunut mopon ääntä. Ovi kolahti. - Ei se käy. Nousin ja kävin katsomaan, mopo oli tiellä pystyssä. Starttasin hetken, käynnistyi. - Ota nyt kaasukahvasta kiinni ja varovasti anna lisää kaasua, jotta kone hieman lämpiää. Paula kaasutti, mutta käänsi tappiin saakka ja kone tukehtui. Uudelleen. - Katsos, näin vähän kerrallaan, opetin häntä käsi kaasulla. - Minä haen vielä puhelimen, jos jään matkalle. Mopo lähti hyvin liikkeelle ja minä palasin päiväunille.

Illalla kävimme laiturilla ruokkimassa kaloja. Vesi oli kristallin kirkasta, kalat tulivat kasapäin murujen kimppuun. Hauki käännähti kiivaasti, särki suussa lipui selvästi näkyvillä laiturin viertä rantaan päin. Käännähti laiskasti ulapalle päin meidän kävellessä laituria ylös mökille. Kävi siellä toinenkin hauki syötöllä, pienempi oli kuin vakituinen asujamme. Kovasti sekin syöksyi särkien perään.

Toisen kerran kaloja syöttämässä, lipui laiturin alta lokin poikanen eteemme. - Katsos tuota, miten peloton ja kesy. Onko joku jo kerennyt sitä syöttää? Poikanen oli kiinnostunut leivän paloistamme, nappasi niitä nokkaansa ennen kaloja, seilaili edes takaisin. Ei pelännyt edes kuvaamista.

Mopo lensi Laitikkalan santatiellä aina Kuisemaan saakka. Sunnuntaina työnsin sen taas liiteriin.