perjantai 25. toukokuuta 2018

Korjaamolle Tampereella v.2018




Laitoin pistosahani auton takakonttiin. Ajoin Tampereelle ja aloin muistella korjaamon sijaintia. Olin siellä monta kertaa vuosien kuluessa käynyt, siinä jossain Sokoksen nurkilla. Auto hyrräsi tasaisesti kuoppia väistellen. Ajoin palaneen rautatiesillan ali, jatkoin Ratinan ohi Hämeenpuistoon ja käänsin oikealle Laukontoria kohti. Näin auton kääntyvän edessäni vasempaan maalaisten talolle päin, ja samassa minäkin käännyin siitä. Muistelin pääseväni suoraan kohti Hämeen katua, mutta Satamakadun kohdalla oli ajokielto suoraan, ja ajokielto oikealle. Sinne olisin ehkä mennyt. Nyt jouduin takaisin Hämeenpuistoon. Siellä oli isot markkinat pystyssä. Käännyin oikealle ohi Sokoksen, ajoin Laukontorille ja satamakatua pitkin ja käännyin heti oikealle. Muistuttelin liikkeen olevan sillä kohtaa. Katselin liikkeiden kylttejä, ei näkynyt oikeaa. Ajoin saman korttelin toiseenkin kertaan, mutta hakemaani liikettä en löytänyt.

Olkoon, ajattelin ja käännyin takaisin Ratinan sillalle. Minulla oli hyvin aikaa ennen konsertin alkua. Olin päättänyt ostaa syksyn kausikortin. Siihen piti varata jonotusaikaa. Pysäköin vakituiselle parkkipaikalle, avasin ikkunat ja aloin kuunnella Classista kanavaa. Hiljaksiin alkoi tulla muitakin autoja parkkiin. Konsertin alkuun oli vielä miltei puolitoista tuntia, kun aloin kävellä Tampere talolle. Napsautin rystysilläni jalankulkijoiden nappia valotolpan juuressa ja astelin takaisin päin varjoon odottamaan. Ei vaihtunut valot. Huomasin painaneeni väärää paikkaa ja palasin valotolpalle uutta painallusta varten. Takaani tuli mies, joka painoi samaa nappia. En viitsinyt sanoa, että ne napit ovat vain jalankulkijoiden viihdyttämiseksi. Eivät ne valoihin mitään vaikuta. Olen jäänyt Koskissa katselemaan, kun asiasta on tullut kina Paulan kanssa. Esimerkiksi City-Marketin kulmassa siellä sairaalan päässä valot vaihtuvat kävelijöille tasaiseen tahtiin, oli siinä sitten kävelijöitä tai ei. Koko kaupungin valoja yritetään ohjata sujuvan liikenteen ehdoilla. Ei sitä voi jalankulkijan satunnainen tarve sekoittaa.

Pääsimme yli tien, katselin valtavaa työmaata Tampere talon pihassa. Vanha soramäki, harju oli kaapittu pois, isot rautaiset tuet oli jyskytetty maahan pitämään edes tie paikoillaan. Perillä painoin itselleni jonotusnumeron, 131. Taulussa oli lukema 551. Tietenkin järjestelmä on rikki minun kohdalla. Uusi numero ilmestyi, 124. Isot numerot olivat Muumimuseoon, onneksi. Sain lippuni ja menin käytävää eteenpäin ja istahdin tuoliin odottamaan. Luin rauhassa konserttiesitettä, Sostakovitsin Viulukonsertto no 1 ja Stravinskyn Kevätuhri. Kerrankin oli aikaa tutustua esitteeseen. Eteeni istahti minua nuorempi mies, työelämässä varmaan, nyökkäsimme. Sitten mies ähkäisi ja minä kysyin, anteeksi? Hän alkoi lukea esitettä ääneen, siinä oli virhe. Minä nyökkäsin, mutta hetken päästä tuo mies alkoi taas lukea ääneen. Vilkaisin häntä silmälasieni yli enkä virkannut mitään. Suruissaan mies lopetti lukemisen ääneen.

Laitoin esitteen taskuun ja aloin seurata yleisöä. No jopas, heti tärppäsi. Korkealan Tapsa ja Eeva siinä kuikailivat. Viittasin heidät istumaan. Juttelimme terveydestä, talon myynnistä, puutarhatöistä ja konsertista. Heillä oli luksusmatka. Olivat majoittuneet Torni hotelliin. Niin me keskustelimme myös siitä, Tornista.

Pöydän toiselle puolelle istahti vierustoverini. Olimme istuneet kaksi vuotta rinnakkain. Hän oli pukeutunut tyylikkääseen leninkiin ja kaunis helminauha oli kaulalla. Koetin heilutella hänelle, huutaa en voinut, kun en edelleenkään tiedä hänen nimeään. Ehkä pitäisi esittäytyä. Hän ei huomannut minua ennen kuin istuin hänen vieressään salissa.

Guy Braunstein viulussa oli maaginen. Dmitri Sostakovits ja pöytälaatikkoon kirjoitettu Viulukonsertto. Kunnes Stalin kuoli. Ensimmäisen osan hitaat sävelet, Nocturne: Moderato, soluivat hänen viulustaan kuin hitaasti virtaava Mississippi. Solisti liikahteli soitossaan taka-askelia, ja minä aloin katsella, että koska hän kaataa Marttilan nuottitelineen. Toinen osa Sherzo: Allegro alkoi kuin edellä, mutta sitten tahti nopeutui. Viulu vangitsi yleisönsä, jalkatyö lisääntyi, ja nyt minä olin varma, että solisti jyrää koko ensimmäisen pultin. Kolmas osa Passacaglia: Andante palautti aiemman tunnelman kihelmöiden, viulun ääntä seurasin ihmetellen. Se oli voimakas, kaunis, koskettava. Santtu-Matias Rouvali osasi hienosti pitää orkesterin oikeissa paikoissa taka-alalla, vaikka tuo Francesco Roggierin 1679 valmistama kaunotar kyllä omasi valtavat äänivarat. Neljäs osa Burlesca: Allegro con brio antoi meille koko rahalla. Koko ajan soitto venyi paremmaksi. Kuulijana saimme siitä enemmän irti. Vallankin kun huomasin, ettei Marttila ollut todellisessa vaarassa. Me taputimme seisaallaan ja saimme kauniin nopean ylimääräisen, joka tavallisesti esitetään pianolla.

Väliaika, jäin paikoilleni. Huomasin siinä, että olin ajanut väärää korttelia ympäri hakiessani korjaamoa. Ehkä ensi kerralla osun oikeaan paikkaan.

Hannele kävi juttelemassa ja lähetti terveisiä, alkoi toinen puoliaika. Igor Stravinsky, Kevätuhri oli huima esitys. Rouvali ohjasi soittajia tanssien musiikissa, täydellisessä sävelvuossa. Hurja oli loppu, Uhri, Le Sacrifice, jossa nuori nainen kuolee tanssien. Erityisesti fagotin ihmeelliset soolot nostattivat kauneuden esiin, kunnes kuolema hiivutti uhrin hurjassa soitossa. Täydellinen loppu keväälle.

Taas seisoimme ja taputimme, kolmatta kertaa Rouvali astui eteemme, napautti mikrofonia, veti taskustaan paperin ja alkoi puhua. Intendentti Hiilivirta jäi eläkkeelle. Rouvali oli koonnut viidestä vuodesta hauskan ja koskettavan kertomuksen. Intendentti ohjattiin lavalle, Rouvali johti orkesteria. Soittivat Sä kasvoit neito kaunoinen. Kyyneleet vierivät.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Ritajärven luonnonsuojelualue v. 2018


Retki Ritajärville



Aamulla nousin seitsemältä ylös. Olin itse luvannut edellisenä iltana. Täytyy harkita puheitaan. Lähdimme Vammalan luonnonsuojelualueelle. Se on monta hehtaaria laaja lahjoitusalue, sisältää kolme järveä, Valkea-, Ylinen- ja Alinen Ritajärvi. Ajoimme Porin tielle, ohi Siuron ja Häijäästä kohti Vammalaa ja Karkkua. Kohde sijaitsee vieläkin erämaisena säilyneellä Pohjolajärven ja Pääjärven vanhoilla retkimailla. 50-luvulta alkaen olen näitä tienoita kulkenut, kesäisin ja talvisin.

Ajoimme polkupyörillä Vammalasta Pääjärvelle, siitä sitten jalkaisin tai suksilla perille kohteeseen. Pääjärvi oli usein kohteena. Järvi oli perin erämainen. Sen eteläosassa oli yksi mökki. Toinen nousi meidän Tyrvään Metsänpoikien vuokramaalle kauniiseen niemeen. Talkoilla sen teimme. Minäkin mukana vähäpoikana. Lainasin Luukkaiselta hevosen ja kevyen lamuskareen. Vein sillä kaikki tiilet perille. Hevosen vein takaisin kupeet märkinä. Ei ne ajossa kastuneet, mutta takaisin tullessamme räppäsin hieman lautasille ohjaksilla. Hepo hypähti mielellään raviin ja laukkaankin, kotiin päin kun olimme menossa. Oikaisin pellon poikki, kun huomasin siinä reen jalaksien jäljet.

Ritajärville menimme jalkaisin voimalinjan alla ja ohjaamina. Muutaman kilometrin jälkeen järvi alkoi erottua oikealla puolella. Alisen Ritajärven eteläpään niemessä yövyimme kerran syksyllä, kuivat kuusen ja männyn roitot paloivat pitkinä nuotiossa ja antoivat hiillostalla mukavan lämmön. Huhtalan Antti oli tulimestarina.

Karkussa Majava tuotteen risteyksestä oikealle pikkutielle. Hieman haparoin Hornion viitan kohdalla, valitsin tunteella vasemman puoleisen tien. Se oli uusi, minulle. Kelirikkoa oli vielä melkoisesti, pohja valitti monessa kohtaa, savi lellui ja vesikuopat löivät iskunvaimentimiin. Vasemmalla näkyi voimalinja, emme ainakaan olleet hukassa. Muutama talo asujineen tuli esille, metsä oli vielä melko peitteinen, jopa paikoin tiivis. Vain vähäisiä avohakkuita rasitti silmiä. Pysähdyin ja kaivoin kännykän karttaohjelmasta paikkamme. Gepsi on loistava apu. Kartta näytti vielä olevan pari kilometriä, ja olimme oikealla tiellä. Sitten putkahti luonnonsuojelualueen viitat näkyviin. Kaksi autoa oli parkkipaikalla. Kävimme tutustumassa opasteeseen ja kirjoitin vieraskirjaan kuittauksemme. Olin kotona päättänyt mennä Valkeajärvelle ja tulistelupaikkaan kahville ja makkaralle. Hyvä sorastettu polku vei alamäkeen sankan monilajisen metsän läpi. Liekopuita makasi metsän pohjalla useita, jopa ristiin rastiin. Suuret pystyssä olevat kuuset, männyt, koivut ja haavat ojentelivat oksiaan kulkijoiden suojaksi. Täällä saha oli surahtanut vain polun poikki kaatuneiden runkojen kyljissä. Mitään ei oltu viety pois, tukin pätkät ottivat jo päihinsä erilaisia kääpiä. Pihka ei enää suojannut puun solukkoja. Puro uitti vetensä järveen pienten putousten ja mutkaisten reittien kautta. Siinähän järvi olikin. Hieman oli alkanut tuulla aamun täyden tyynen jälkeen. Rannoilla näkyi olevan pikospuita ja kaiteita pahimpien paikkojen yli. Lähdimme kiertämään vasenta rantaa. Hyvin olivat tekijät lankkujansa ja kaiteitansa käsitelleet, rakentaneet turvalliset kulut kivikkojen yli. Nuotiopaikka tupsahti eteemme, suuren kallionhalkeamien ja valtavien irtokivien rakkaikko ulottui tässä aivan rantaan saakka. Puita oli pinossa ja kasassa. Arvelin kyllä saavani makkaratulet aikaiseksi sinne tuoduilla aineksilla. Märkiähän puut tähän aikaan vielä olivat, mutta koivuisina niistä sai hyvin kiskottua tuohta. Nuotiopaikka oli varsin korkean kivikasan päällä. Hyvin siihen tuuli sattui. Puukko näkyi olleen edellistenkin kulkijoiden aseena, kiehisiä oli vuoltu, ja olipa joku onnistunut sytyttämisessäkin, hiilistä päätellen. Koivuklapista saa hyvin kaiken tuohen talteen, mutta ei kynsillä repimällä. Puukon terä täytyy tällätä reunasta tuohen alle, pienellä paineella se menee sopuisasti puun ja kuoren väliin. Sitten vaan etusormella terää auttaen tuohi irti. Täytyy vaan olla kääntämättä terää pystyyn, silloin se vaan leikkaa tuohen poikki.


Paula alkoi paistaa makkaraa. Sen hän oli ostanut Valkeakoskelta, Urho nimeltään. Ernomasen maukasta juustoista emmettä. Kahvit ryyppäsimme termarista ja vielä voileivät päälle.

Kuvailin järveä ja kallioita. Näkyi kuikkapari uiskentelevan, vaan olivat kovin kaukana. Jotain sain siitäkin saaliiksi. Veneen laidan kolahdus, sieltä solui sitten esiin nuori mies, tervehti iloisesti. Kysyin oliko siimat kireällä? - Ei ole lainkaan, taitaa olla vielä vedet liian kylmiä. - Hauki on jo kutenut, ahven sen perään. Eivät ne silloin syö. Soutaja nyökytteli.

Polkaisimme takaisin päin. Keskustelun äänet kuuluivat edestä. Suuri musta rotweiler haukahti varoituksen meille. Taluttaja vei sen polun sivuun. Tervehdimme ja sanoimme koirallekin muutaman sanan- Siinä aivan polun päässä oli kolme kulkijaa, yksi heistä oli mies. Kyselivät pystyisivätkö he kulkemaan polkua myöten. - Kyllä siitä on aika hyvä mennä, mutta on siellä vähän juurakkoakin. Rouva pyysi minua kuvaamaan heitä. Koirakin tuli kuvaan. Komentelin heitä tiivistämään ja katsomaan kameraan päin. - Ota vielä toinenkin kuva, pyysivät. - Minä otin jo neljä-viisi kuvaa. Kiittelivät minua ja kuvauksen helppoutta digillä.

Jatkoimme ylämäkeen, vastaan tuli kaksi puistotyön tekijää kantaen melkoista piirua mukanaan. Iloisesti tervehdimme ja muutaman sanan vaihdoimme. Metsä taitaa olla ainoa alue, jossa me suomalaiset pääsemme metsäläisyydestämme.

Ajoimme eteen päin, tie oli vanha ja huomattavasti kelirikkotietä parempi. Tulimme Pääjärvelle ja maatalolle, kohteeseen josta lukemattomat retkemme vuosia sitten alkoivat. Muistin sellaisenkin retken pääsiäisenä, kun tulimme Bäcmanin Ilkan kanssa minun satapiikillä telttailemaan, Peltosen Rauno ja Kuoppalan Jukka olivat jo paikalla omassa teltassaan. Aamulla leudossa kelissä pakkasimme telttamme ja reppumme ja yritimme kotia kohti. Jukan ja Raunon mopot kevyinä menivät polanteen päällä, minun raskaampi pyöräni painui loskan läpi. Sitä oli niin paljon, etten kyennyt etenemään. Ei auttanut kuin työntää pyörä kilometrien matka Kallialan tielle saakka.

Katselin uusia tiehaaroja ja joitain uusia taloja ilmestyneen maisemaan. Kerroin Paulalle retkistäni, Pohjolan rusthollista ja järven laskusta.

Pääsimme Karkun tielle, ja ajoimme yhtä soittoa Pälkäneelle mökille saunomaan.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kevätkonsertti Valkeakoskella

 

 Valkeakosken Työväenopiston Naiskuoro ja Valkeakosken Työväen mieskuoro pitivät kevätkonserttinsa tällä kertaa hieman tavanomaista myöhemmin. Vappuna olemme perinteisesti suunnanneet Eskola saliin. Onneksi tuli muutos, ankan uitot saivat vettä, meillä oli kevään ensimmäinen kaunis aurinkoinen päivä. Kuin sitä juhlistaakseen kuorot aloittivat kappaleella Maailma on kaunis. Kassu Halosen sanoitus Vexi Salmen säveltämä ja kuoronjohtaja Ulle Valjakan sovittama kappale alkoi soljua kauniisti äänien harmoniassa. Salissa kuunteli vankka kannattajakunta, niin kuin aina kuorojen esiintyessä. Naiskuoro oli saanut uusia jäseniä, ja miehiä oli varma ylälauteellinen. Ilahduttavasti miesäänet soivat voimalla ja sävelkudos muodosti loistokkaan kokonaisuuden. Kekseliäästi naiset vaikenivat ja miehet lauloivat osansa antaen oivan kontrastin Nocturnen aikana. Yö saaristossa taas naiset vuorostaan aloittivat kirkkailla äänillään, ja toisessa säkeistössä miesten voima järäytti kuorolaulun hyväilemään korvia. Hyvin oli Ulle Valjakka harjoituttanut kuorot iskuun. Armaan läheisyys oli tuntematon, yllätyksellinen ja miellyttävä kuunneltava. Naiskuoron esityksessä oli erityisen nautittavaa terävät ja oikeaan osuneet iskut ja stemmat.
Tuttu Sininen huivi jatkoi hyvin alkanutta naiskuoron osuutta. Altot ja sopraanot nauttivat esityksestään, ja se välittyi hyvin yleisöön.

Kuoromoottori oli käynnistynyt sopivaan lämpötilaan. Elän hetkessä, säv. Ja san. Sirkka-Liisa Sass, sov. Ulle Valjakka ja solistina Jane Pääskynkivi- Kilpeläinen päästi sopraanonsa kauniiseen voimaan, ja hänen hetkensä loisti tähtenä.

Uusi kappale Vanha nainen hunningolla terästi laulajat ja yleisön. Kappale olisi tarvinnut johtajansa eteen johtamaan vaikeisiin sisääntuloihin. Pianon tuki oli hyvä ja ryyditti kappaletta ja antoi pontta laulajille.

Siskoni soi uutuudessaan oivallisesti Valjakan sovituksena. Alun kappaleet olivat luoneet kovat odotukset Raid kappaleeseen Vain rakkaus. San. Tapio Piirainen ja säv. Pekka Marjanen on soinut monien tv:n katselijoiden suosikiksi. Antti Nissilän sovittama kappale yltyi hurmioon sopraanojen voimasta, äänien korkeudesta ja eläytymisestä.

Kertakaikkinen lopetus väliaikaan tuli viimeisestä kappaleesta Uusi Aamunkoi. Sen kesäpäivän sävelet johdattivat meidät lämpöiseen tunnelmaan. Hämmästyttävää, mihin kuoro tässä ylettyi, tunnelma jäi saliin leijumaan kuoron jo kiirehtiessä ansaitulle tauolle.

Istambul aloitti miesten laulamana toisen puolikkaan. Tuttu sävelmä Kari Rydmanin sovittamana soljui jykevästi. Suuret setelit jatkoivat iltapäivän kimaraa. Poika nimeltä Päivi soi ensi kertaa kuoron esittämänä. Göstä Sundqvistin säveltämä ja sanoittama ja Ulle Valjakan sovittama kappale nosti esiin bassot pallean pohjasta ja punaiset huulet, tunnelmallista. Tiikerihai soi jykevästi kaikkien laulajien innostuessa reippaaseen menoon. Seppo Hovin sovitus Tulipunaruusuista räjäytti pankin naiskuoron liityttyä mukaan. Laulun voimaa ja hurmaa kerrakseen.

Vuoroon tuli Tyttö kampaa märkää tukkaa, naiskuoro aloitti tunnelmoinnin, kuorot onnistuivat erinomaisesti ja lauloivat itsensä melkein leijumaan.

Mandoliinimies nosti esiin solistit vaikeassa kappaleessa. Kari Lassilan basso soi lämminsävyisenä tenori Hannu Haaviston kirkkaan tenorin rinnalla. Varma esitys sävelien ympäröidessä yleisön.

Ääretön aava ympärilläni, säv. ja san. Juha Vainio, sov. Ulle Valjakka kietoi kuulijat aurinkoiseen lämpöön ja tunnelmaan nais- ja miesäänien vuorotellessa.

Lopun kolme kappaletta tulivat taas nopeasti, Kertokaa se hänelle, miehet aloittivat, kun itse en mä voi ja naiset liittyivät kuulain äänin mukaan keinuntaan, sinua aina rakastan.

Toiseksi viimeinen kappale, Näkemiin rakkaani, oli suruisen hyvästijätön hetki, ja kuorot olivat yhtä puuta tunnelmassaan.

Uusi aamunkoi, altot aloittivat kauniin stemman, joka jatkui voimalla koko kuoron tullessa mukaan. Ylimääräisenä saimme vielä kuulla Ultra Bra:n kappaleen Sinä lähdit pois.

Kevät alkoi kuorojen päästyä esittämään taitonsa.