lauantai 31. maaliskuuta 2012

Koulua ja rakkautta -60 l






Rakkauden syntypaikoilla



Kolmannella luokalla meidät sijoitettiin uudelleen. Pääsin A:lle. Meitä oli eri puolilta Vammalaa ja Tyrväätä, Karahkan Pirjo, Alakosken Kari, Bäckmanin Ilkka, Mattilan Killi, Kalskeen Leena, Kivirannan Sinikka, Jokisen Jatta, Keinäsen Erkki, Laineen Harri, Makkosen Tuula, Kuoppalan Jukka, Peltosen Rauno, Niemelän Hannu , Vilenin Asko, Rainion Kari, Järvisen Pentti. Taisi olla yli kolmekymmentä. Tuula oli tullut pohjoisesta ja Leena lännestä. Opettajina toimivat Miilunpalon Mirja äidinkielessä, Ulla Sipi englannissa, Aarne talvi-Oja poikien käsitöissä, Ilmari Tarjamo uskonnossa, Hellevi Lampimäki kuvaamotaidossa, usein oli myös sijaisopettajia. Heidän tunneilla koetimme heti vaikka minkälaisia temppuja, harvalla oli luontaista auktoriteettiä. Joka tunti tytöt viestittivät lapuilla toisilleen. Ne kulkivat kädestä käteen pitkin luokkaa, kenelle viesti olikin menossa. Pojatkin niitä saattoivat antaa eteenpäin, varminta oli kierrättää viestit vain tyttöjen välillä. Etenivät ne pojiltakin, mutta he tuppasivat lukemaan ne. Hyvin harvoin opettaja mitään huomasi, vallankin kun oli tapana käyttää paljon taulua, jolloin he olivat selin luokkaan. Tunnit etenivät puuduttavaan tahtiin, läksyn kuulustelu, kurin pito, uuden läpikäynti, läksyjen anto ja välitunnille. Hiljalleen jotkut meistä pojista alkoivat hivuttautua välituntisin tyttöjen puolelle, alkuun parin pojan ryhmissä, uskallus lisääntyi. Kokonaan ryhmät eivät sekoittuneet meidän, eikä lukiolaistenkaan kohdalla. Muutamia poikkeuksia tähän oli, tarkkaa ajankohtaa tai vuottakaan on mahdoton muistaa, mutta pareja alkoi muodostua. Jotkin niistä kantoivat aikuisuuteen ja avioliittoon saakka. Seurasin Peltosen Raunon ja Kasken Marjan yhdessäoloa, samoin Maunun Heikki ja Markkolan Maija viihtyivät koluaikana yhdessä. Siinä pyöriessämme oli useita muitakin, yleensä hieman ylemmillä luokilla alkaneita rakkauksia. Kotirannan Esa ja Linqvistin Leena, Kolarin Sakari ja Koskisen Maija. Niin ja tietenkin Immu ja Remppu, Erikssonin Irmeli ja Palosen Matti. Kolmannella luokalla me aloitimme kyllä katsella tyttöjä ja kohdistaa ajatuksiamme tiettyihin henkilöihin. Joskus jopa saatoimme puhuakin heidän kanssaan tarkoituksella. Minä aloin ensin pitää Wallesta, tuosta reippaasta nimismiehen tyttärestä. Hän käveli postin ohi koulumatkallaan, saatoin joskus osua samaan aikaan kävelemään Marttilankatua. Emme tietenkään vierekkäin, saati jutellen, siihen ei vielä hermo pitänyt. Sanoi Leena kerran ohittaessaan minut vanhan rukoushuoneen ja KOP:n välillä: ”Moi.” Kallion Markku hänet sitten vei. Olinhan hävinnyt hänelle postinkantokilpailunkin. Osuuskauppa Sastamala myi kauppansa tontin, purki ravintolansa ja rakensi SOK Sastamalan postin viereen. Siitä rakennettiin aluksi kaksikerroksinen siten, että oli meininki laajentaa ylöspäin. Siihen se jäi, tyhjilleen ja purettavaksi. Hirveän huonoista aineista on nykyiset talot tehty, hirsitalot kestivät vähintään sata vuotta. Rumiakin niistä tuli, katsokaa ympärillenne.

Puistokadun varteen aivan City käytävän viereen rakensi Osuuspankki aikas hirvityksen. Rönköt muuttivat sen yläkertaan. Alkoi meidän perheen ja Maiskin välinen ystävyys. Vanhempani pitivät tuosta iloisesta ja reippaasta tytöstä, joka aina joulun jälkeen kysyi syödäkseen meidän joulupiparit, joskus niitä riitti pitkällekin, pääsiäiseenkin saakka. Meillä oli keittiössä hullunkurinen leivänpaahdin. Se paahtoi molemmilta puolilta, saranat olivat alhaalla, vastuslangat paljaina keskellä. Se vain kesti ja kesti, monet rapujuhlatkin myöhemmin Savonlinnassa ja Lahdessa. Lopulta Maiski sai sen äidiltäni Lahdessa, hän oli aina niin ihaillut ja kummastellut oivaa laitetta.

Kiti, Irmeli, Maiski ja Auli, välillä Leenakin kaveerasivat yhdessä. Olimmepa kesällä yhdessä souturetkilläkin, Mattilan Killikin veteli airoilla aikas lailla yrittäessämme kilpailla naapuriveneen kanssa.
Minä soitin kerran Rönköille. Mitä lie asiaa, Maiskia tavoittelin.
Rönköllä,” naisääni vastasi.
Pekka täällä,” ja sitten aloin nauraa. ”Hahhahhaa.” Iloinen naurun remahdus vastasi. Se yllytti minua: ”Haahhaahhahahah.” Rönköllä naurettiin vielä lujempaa, minä nauroin vielä lujempaa, hervotonta naurua. Lopulta toisesta päästä kuului vaivoin naurun seasta sanat: ”Minä olen Annikki, hahhaaahhhaaa.” Vieläkin minua nauratti, ei tosin niin kovasti.

Olimme Rautavedellä luokkaretkellä kesämökillä vähän myöhemmin. Ilakoimme ja söimme eväitä. Poislähtiessä minä jäin odottamaan Bäckmanin Ilkkaa kanssani. Hänen vierellään seisoi Kalliomäen Auli. Opettajamme Minkkisen Maila sanoi minulle: ”Alas Pekka nyt tulla, taitavat haluta olla kahden.” Minä olin Ilkan kanssa silloin vähän kimpassa. Talvella sai Ilkka luvan lainata veljensä Jorman pikku Fiatia. Se oli Uotissa pellon laidalla olevassa liiterissä. Ilkalla oli neljän litran öljykanisteri mukanaan. Meidän piti ensin kaataa se moottoriin, sitten vasta vesi syylariin. Katselimme yhdessä moottoritilaa. ”Missäs tässä on sellainen paikka, mistä öljyt pistetään?” Emme kumpikaan tienneet sitä. ”Tässä pitäisi olla sellainen korkki, Jorma sanoi että siitä kaadetaan. No kai se on tässä.” Ilkka väänsi syylarin korkin irti ja kaatoi öljyt veden sekaan. Me emme sillä kertaa lähteneetkään ajelemaan. Näitähän oli, sattumuksia. Vaaterilla oltiin kerran kotihipoissa. Tuija oli kutsunut. Mukavaa yhdessäoloa ja vähän tanssin tapaistakin. Minä menin sitten jälkeenpäin Kitin kanssa hakemaan Tuijaa kanssamme ulos. Lähestyimme Varikon aitaa. ”Aidan viereen ei saa mennä, siellä on vartiointi. Vartija ampuu jos sinne menee.” Minä en tietenkään uskonut, muttei Tuija meitä aivan aidan viereen vienyt. Tytöt nousivat ison kiven päälle, minä nappasin kuvan. Väätäisen Kallu Tuijaa sitten piiritti.

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Trabant






Moottoripyöräily vaihtui Trabantiin


Salosen pyöräliike Uosson liikenneympyrän eteläpuolella, aivan teiden risteyksessä myi monenlaista nuoria poikia kiinnostavaa, mopoja, moottoripyöriä ja autoja. Ajelin sinne pälyilemään. Norton jymähteli harvanlaisesti yhdellä sylinterillään. Pyörän kumu oli niin suuri, etten saattanut ajaa missään tulematta havaituksi. Vanhemmillani oli Liekosaaressa siltojen eteläpuolella mökki. Tullessani yöllä kotiin hiljaisen Vammaskosken yli seurustelureissuiltani Vaununperältä havahtuivat he pyörän jytkeeseen veden kantaessa äänen saareen ja mökkiin. Pyörän jousittamaton takapää alkoi olla liian kova tyttöjen kuljettamiseen.
Sisällä liikkeessä katselin asiakkaitten kaupankäyntiä, osien ostelua ja jutustelua myyjien kanssa. Salonen alkoi kehua pihalla olevaa pyörää, menimme miehissä sitä katsomaan.
Tämä on mahdoton peli. Katselin kuinka mekaanikko veti asvalttia rullalle viidenkymmenen metrin matkalta kaasuttaessaan Kallialaan päin. Hän oli Tsekeistä, Jawan tehtailta. Oli käymässä ja laittoi tämän hirmun kuntoon.” Punainen Jawa nojasi tukeensa. Olimme ajaneet Jawoja, 200 kuutioista kaksitahtista tärriäistä, kolmesataakuutioista astetta kovempaa kaksitahtista. Uusi pyörä oli viisisatanen ja nelitahtinen. Sellaista emme kukaan olleet ennen nähneet.
Näitä tuotiin Suomeen vain 50 kappaletta. Pyynikki ajoissa niillä ajettiin, vartokaas kun kutsun mekaanikon paikalle.” Piharakennuksessa työskenteli vanhemman puoleinen mukava monttööri. Hän saapui käsiään trasseliin pyyhkien.
Jaa on pojilla mieli uudesta pyörästä. Tämä onkin kova peli, tsekkiläinen avasi moottorin ja laittoi kaiken kuntoon, kuunnelkaas ääniä.” Hän polkaisi pyörän käyntiin ja tanner alkoi täristä pyörän kumeasta voimasta. Asia oli selvä, minä halusin sen. Koeajo Kallialaan ja takaisin varmisti kaupan. Norton jäi Salosille. Takahuoneessa kirjoitettiin vekseli. Näin Salonen varmisti aina saatavansa. Ei sitä pankkiin viety, minä maksoin säännöllisesti lyhennykseni, viimeisellä kerralla vekseli vedettiin pöytälaatikosta ja revittiin nähteni roskiin. Pääsin näkemään miten raha-asioita hoidellaan. Olin ajatellut hieman hiljaisemman, huomaamattomamman pyörän ostoa, sain kaksinkertaisen jyrymyllyn. Pyörä käänsi kaikkien päät jylistellessäni Vammalan katuja. Ylioppilaskirjoituksetkin olivat häiriintyneet minun kouluun ajosta. Kävimme tulevan vaimoni kanssa Tampereella Ratinassa katsomassa yleisurheilun SM kisoja. Pyörän saimme mukavasti parkkiin ihan portin viereen. Kypärät käsissä astelimme katsomoon. Se oli aivan täynnä, myös Vammalasta ja Tyrväältä. Pitkä letka autoja ajeli pikatietä kotiin päin, me siellä jonossa kiltisti. Sarkolan ahteen alla minä väänsin pyörän lentoon kilometrisen ylämäen alkaessa. Syöksyimme jonon ohi kuin linnut.

Markus oli vannottanut siskoaan istumaan takapenkillä kiinni pitäen ja kallistamaan kurvissa minun mukaisesti. Lähdimme Innanmaasta. ”Pidä kiinni minusta.” Ei sillä ollut vaikutusta, Paula istui takanani kädet sivuillaan. ”Sinä putoat sieltä, jollet pidä kiinni.” Uskoiko hän? Praaam, lähdin reippaasti. Pam, Paula putosi tielle. Nousi kuitenkin vielä takaisin. Myin pyöräni Collianderin Petterille. Hän avasi moottorin, siellä oli kampiakselin lukitukseen käytetty rautalankaa. Petteri nauroi minut nähdessään: ”Siellä oli sellainen Turtsu patentti.” ”En minä avannut moottoria, kyllä se oli tsekkiläinen korjaus.”

Menimme naimisiin, häälahjarahoilla ostimme Saloselta takapihalta käytetyn Trabantin. Itä-Saksan pahviauton, siinä oli sateenvarjokahva vaihdetankona kojelaudassa, kaksitahtinen hirveästi savuttava moottori ja tilaa neljälle. Markus kysyi minulta, tiedänkö miksi sillä on huippunopeus 80 km/t. ”Tikka lentää seitsemääkymppiä, ei pääse nokkimaan.” Savuttaen ja säksättäen ajoimme Lehtimäkeen näyttämään peliä Ilmille ja Heikille. Mummu oli myös pihassa kurvatessamme pienen töppärän yli navetan viereen. ”Taisi tulla hieman savua perässä,” huolehdin pakokaasusta. ”Kyllä maailmaan savua mahtuu,” tokaisi mummu. Katselimme hetken Trabantin ihmeellisyyksiä ja lähdimme kahville. ”Mihis te nyt sitten aijotte mennä uudella autolla?” ”Kunhan nyt kattellaan, tai olen minä ajatellut Ruotsin retkeä, jos auto pysyy kasassa. Perämeren kautta ympäri, Vaasasta laivalla ensin yli.” Heikkiä nauratti. ”Siellä ei sitten taida tulla toista samallaista vastaan. Virtanen siellä ensin sellaisella ajoi jonkun vuoden. Sanoi, ettei toista näkynyt.” ”Mitä semmosen on väliä,” ihmetteli Ilmi, ”kunhan matkasa taittaa.”

Auto palveli hyvin, bensaa ja öljyä tankkiin ja vähän vaihdelaatikkoon. Paula ja Pekka ajelivat pitkin Tyrväätä. Yhdellä retkellä ratti tuntui hemppaavan klappia. Kotona sitä katseli. ”Kappas, tässä on ohjausakseli kiinnitetty jatkoon rautalangalla. Siinä on nivel vähän kulunut ja sitä on vahvistettu. Eipä mitään, minä nyörin siihen uuden ja vahvemman rautalangan.” Helposti työ kävi, tongeilla vääntäen tiukkaan klappi hävisi kokonaan. ”Tästä tulikin hyvä, täytyy nyt seurata, kauanko pikakorjaus kestää.” ”Oliko siellä jotain rikki?” ”Ei, vähän vaan löysällä.” Ei niitä miesten asioita aina vaimoille niin selostettu. ”Posiot ovat kutsuneet meidät Houhajärven Kasinolle lauantaiksi. Kysytäänkö heitä mukaan, jos kerran lähdemme.” ”Kysytään vaan.” Antti oli tavannut suloisen soittajatytön Tampereelta. Pekka ja Paula poikkesivat kerran illan päätteeksi Kasinolle, sieltä avasi oven yöasussaan Ulla. Morjensteli reippaasti tuntemattomia tulijoita. Antti selosti sängystä vieraat. ”Ai Turtiaiset, kiva nähdä, tuletteko sisälle?” ”Ei nyt, tullaan uudestaan, poikettiin vaan Sianojilta tullessa tuolta Sammaalta.”

Siitä oli jo vuosi aikaa, olivat tykästyneet parit toisistaan. Nyt olisi ehkä vuorossa ulkomaan matka. Saunomisen ja uimisen lomassa sitä aloitettiin suunnitella.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Stormin Ollilassa renkinä 60 luv.






Renkinä Ollilan Matilla 1965



Mikä vaikuttaa kenenkin elämän käänteisiin. Mistä tulee päätös opiskelusta tai ammatista. Minulla on kaksi selvää muistoa vaikuttimistani. Niiden voimakkuus jo kouluaikana, osin lapsuudessa ovat olleet pääsyyt valintoihini. Myöhemmin elon kulussa tapahtuneet asiat ovat vain vahvistaneet niitä. Tietenkin on ollut myös niistä pois työntäviä hetkiä, mutta päätettyä suurta virtaa ne eivät ole kyenneet kääntämään.
Asuessani vielä Lahdessa alle kahdeksan vuoden iässä olimme vieraisilla äidin sisaren perheen luona. Heillä oli samanikäisiä lapsia, joten olimme mielellämme mukana, leikkimässä ja kuuntelemassa vanhempien juttuja. Miehet puhelivat armeija-ajoistaan ja kutsunnoista. Niko kertoi sanoneensa kysyttäessä aselajitoiveensa, hänellä oli kokemusta sähköttämisestä ja rautateistä. ”Vääpeli sanoi minun kyllä pääsevän koulutustani vastaavaan varuskuntaan palvelukseen. Sitten sain kutsun ratsuväkeen, helskutti, ei mitään sinne päinkään. Keidenhän kohdalla sitten koulutuksella oli merkitystä?”
Minulla taas oli suojeluskunnassa koulutus tykkien kanssa asemapuolella. Sitten sain kutsun pioneereihin Korialle.” Isäni muisteli aikojaan varusmiespalveluksessa. Meitä poikia tuollainen puhe nauratti ja ihmetytti. Eivät käskyt miehiä tuntuneet harmittavan, enemmän huumorilla he niitä kertoilivat. Samalla he katselivat meitä, ja jatkoivat siihen suuntaan, että mihinkähän me sitten suuntaudumme aikanaan. Niko alkoi kertoilla hyviä puolia arneijan palveluksessa. ” Siellä saa ampua seinät täyteen lyijyä.” Lause porautui mieleeni. Tällöin ensimmäisen kerran ajattelin asiaa ja päätin siinä samassa hakeutua armeijaan. Kun asia myöhemmin tuli Vammalassa oppikoulussa ajankohtaiseksi, tuo ajatus oli edelleen niin vahva, että suoritin ylioppilastutkinnon vain sen vuoksi, että pääsisin Kadettikouluun. Kenraali Simelius oli muuttanut pääsyvaatimuksia hiukan tiukempaan suuntaan, ja tuo tutkinto vaadittiin, aikaisemman 7/8 päästötodistuksen sijaan.

Miesten jutusteluista myöhemmin, Vammalan vierailujen aikaan, koin toisen käännekohdan. Silloin oli eletty jo pitkään Kekkosen aikaa. Kai siinä oli saunan jälkeen kaljoja juodessa noussut esille tapaus, jossa vesialueen omistaja oli ajanut Kekkosen seurueineen pois omilta mailtaan. Eivät olleet sukulaisemmekaan maalaisliittolaisia. ” Maanviljelijänä voi ajaa vainioltaan pois vaikka Kekkosen,” isäni oli hiukan uhoissaan, ” tilalle ei tarvitse päästää ketään, jos ei tykkää.”
Siinä sain toisen vahvan elämyksen: ” Minä haluan myös joskus olla tilan omistaja, saan itse määrätä tekemisistäni, ehkä eläkkeellä.” Ajatus oli itämässä, myöhemmin se kasvoi toteutukseen saakka.

Kesällä olin taas tuuraamassa postinkantajia. Heinäkuussa jaettavan postin määrä oli pienimmillään. Olin jokaisena päivänä viimeistään yhdeltätoista vapaana. Mistä tulikaan puheeksi, mutta esitin ajatuksena mahdollisuuden tehdä vielä iltapäivisin jotakin. Isäni oli kokouksissaan jutellut Ollilan Matin kanssa minusta. Matti kertoi kyllä ottavansa minut puolipäiväiseksi tilalleen. Olivat samalla sopineet työajasta, klo 12-17. Päivä alkaisi lounaalla Ollilan keittiössä muitten kanssa, ja päättyisi päivälliseen. Olin saanut lahjaksi polkupyörän luokalta pääsyni johdosta. Se ostettiin Rutunalta. Siinä oli kolme vaihdetta ja käsijarrut. Olin siitä niin mielissäni, ettei tuo kuuden, seitsemän kilometrin matka Ollilaan ollut ollenkaan esteenä. Tunsin kyllä Matin ja sisarensa Aunen edelliseltä kesältä. Reservin upseerit olivat vierailleet siellä, minä joukon jatkona. Matti oli rakentanut navetalta kaukolämmön päärakennukseen, sitä ihasteltiin. Kaivannon kohta pysyi talvellakin sulana lumesta. Katselin pihassa olevaa punakattoista Mossea, siinä oli eriskummallinen pilkutus, konepellillä ja katossa. Kysyin Matilta: ”Mitä merkillistä nämä ovat?” ”Kärpäsenpaskaa,” sanoi hän, ”ei sitä ihmiset oikeen usko, mutta sitä se on, ei lähde edes pesussa pois.”
Miehillä oli ollut pistooliammuntaa ulkona. Ampumassa olivat ainakin isäni, Peräisen Jussi, Satimuksen Aimo, KOP:n johtaja, ja muutama muu mies. Kilpailun voitti isäni. Miehet lähtivät sisälle kahville. Peräisen Jussia häviö kismitti niin, että hän lähti vielä sisältä uudelleen koettamaan. Oli siellä myös Satimuksen Kalle, Hämeen-Anttilan Matti ja pari nuorempaa kaveria. Usein pyörimme mukana näissäkin kokoontumisissa. Matti esitteli taloa ja työhuonettaan. Siellä oli suuri kirjoituspöytä ja iso kirjahylly. Minua viehätti kovasti huoneen ilmapiiri ja vanhan nahan tuoksu piipun savuun sekoittuneena.

Maanantaina kahdeltatoista istuin Ollilan keittiössä syömässä. Ruokaa oli vallan runsaasti, Aune oli keittänyt perunat omasta maasta, leiponut itse leivän, lihakastike sianlihasta maistui mahdottoman hyvältä. Leivän päälle voita ja tilan kutujuustoa. Maito oli itse lypsetty, kermaista ja hyvää. Tuolloin opin syömään kutujuustoa ja erottamaan, jos siihen oli hiukkaakaan lisätty maitoa, Aune sen kertoi. Silloin juusto narisi hampaissa.
Matilla oli heinän tekoa. Hän ajeli hiljakseen punaisella kopittomalla Fergulla kärry perässään. Yhdessä kokosimme seipäältä kuivat heinät. Ei niitä koskaan kovin paljoa kuormaan tungettu, ei ollut edes viljalaitoja. Kesä oli sateeton, saatiin hyvä heinä. Kahden viikon päivät minä siellä kävin, tutustuin hieman muihinkin viljelijöihin, tulivat mielellään jutteleman pellolle ohi kulkiessaan, taisi jollain olla asiaakin. Kahvit joimme joskus pellolla, joskus taas talossa, kuinka matka joutui. Kutuille saimme paikata muutaman kerran aitaa, muutoin ne olivat naisväen huolena ja hoidossa. Kiireetön, kaiken eteen tulevan hallinta, talo kuin linna, avarat omat vainiot ja metsät saivat minut kaipaamaan kohti samanlaista oloa. Lähtiessäni talosta viimeistä kertaa renkinä sain Aunelta vielä kaksi kutujuustoa paketissa.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Tanssin kutsu -60 l






Aloitimme tanssimisen



Sundbergin Seppo oli ollut Kämmäkän vihtafestivaaleilla. Me pojat kuuntelimme Kaalisaaressa Sepon juttuja illasta. ”Minä kävin tansseissa myös Keikyän suulissa, Tuomiston suulissa Vaununperällä, Myllymaan lavalla ja Kotajärven lavalla. Viikolla oli vain maanantai, jolloin missään ei järjestetty ohjelmaa.” Olimmehan päässeet tyttöjä pyörittämään teiniliiton iltamissa, mutta nuo muut paikat olivat meiltä käymättä. Puheista rohkaistuneina päätimme mekin aloittaa lava-aikamme. Kerran Ellivuoren lavalla oli käyty. Siellä järjestettiin juhannusjuhlat lavan valmistuttua. Sinne me lähdimme polkupyörillä. Kiti, Maiski ja minä poljimme kesäillassa pian tuon matkan. Mukana taisi olla muitakin pyöräilijöitä koulusta. Meistä oli varminta mennä omalla kyydillä, että pääsisimme myös halutessamme lähtemään takaisin. Meidän reissumme oli yksi aikuisuuden riiteistä. Olimme edellisenä kesänä polkeneet Vihattulan juhannuksen viettoon. Pyörimme isojen tyttöjen ja poikien joukossa, katselimme viinan naukkailua hieman sivummalla, pientä kähinää ja kuhinaa. Seurasimme perässä, kun näimme joidenkin siirtyvän sivummalle. Olimme seuraajia, emme toimijoita. Tanssi tapahtui avonaisella lavalla, jonka ympärillä oli kaiteet. Sinne mentiin vain tanssimaan. Sitä varten oli ensin ostettava lippu. Se maksoi kymmenen penniä pari. Pojat niitä ostivat haettuaan ensin ympärillä seisovasta sankasta katselijoiden joukosta omansa. Me katselimme ja arvostelimme parien tanssitaitoja. Tytöillä oli kellohameita, pojilla saattoi olla tennarit jalassa. Tukat olivat monilla pojilla vedetty tukkarasvalla komeiksi vookeiksi otsalle tai takatukiksi. Niskaan kammatut hiukset, päältä ensin ja sitten molemmilta sivuilta taakse vedetyt hiukset saivat oman nimityksensä. Se oli kananperse.

Ellivuoressa ostettiin aluelippu. Sillä pääsi koko illaksi alueelle ja sisälle tanssimaan. Etelän puoleisella sivustalla oli esiintymislava. Mikkiin huutava kuuluttaja esitti esiintyjät, orkesterin ja helikopterilla tulleen Eino Grönin. Hän lauloi muutaman laulun ja suuntasi päristen seuraavaan paikkaan. Niitä taisi hänellä olla seitsemän sinä iltana. Menimme sisälle tanssimaan. Väkeä oli niin mahdottomasti, tytöt seisoivat järven puoleisella sivulla. Pojat kasaantuivat lavan keskelle odottamaan uuden kappaleen alkua. Ensimmäiset tahdit paljastivat tulevan tanssin, oliko se nopea vai hidas, valssia vai peräti chat chaata. Taitavat pojat olivat eturivissä ja astuivat heti pokkaamaan haluamalleen tytölle. Hiljaisemmat kuikuilijat muitten takaa pääsivät hakemaan niitä, joita vielä oli jäljellä. Olin harjoitellut kotona Kitin kanssa eri tanssit, saatoin mennä hakemaan epäröimättä mille kappaleelle tahansa. Tutut tytöt saivat ensin tanssiinkutsun. Siinä pyöriessä ja jutellessa seurasimme syrjäsilmällä muiden parien tanssia. Osasimme sitten hakea sellaista tyttöä, joka oli taitava tanssija.

Polkeminen jäi syrjään saatuani moottoripyörän. Tyttöjen ja tanssin kutsu pääsi perille päähäni, koko kesä kului eri lavoilla iltaisin. Keikyässä oli pikatien viereen rakennettu uusi komea suuli. Siellä oli betonilattia, toiseen päähän oli varastoitu heiniä, joitten edessä soi orkesteri tai levyt. Loppu ala oli harjattu tanssijoille. Isot pojat olivat omilla autoillaan. Niiden ympärillä kävi tauolla melkoinen kuhina. Naukkuja otettiin melko huolettomasti, järjestysmiehiä kyllä oli, mutta vasta poliisien ilmestyminen sai joukkoon ryhtiä. Autot olivat Skodia, Mosseja, Pobedoja. Olipa mukana jokunen Volgakin, Vartburg ja Ifa. Muutamia länsipelejäkin oli, Opel, Volkkari, Pakardi ja Letukka. Niiden kuskeilla oli varma flaksi saatolle. Katselin yhden auton takarengasta. Siinä oli iso palkeenkieli, sisäkumi paistoi aukosta. Hurjaa vauhtia sekin vaan päästeli Lauttakylän suuntaan tyttöjä kyydissään. Minä en edes kysynyt ketään kovaperäiselle rautasatulalle istumaan. Meille riitti tanssiminen ja lavojen tunnelma. Olimme keskellä tapahtumia. Lauttakylän Ripovuorellakin kävimme. Se oli komealla mäellä Huittisten peltoaukeiden päällä.

Seurojen talolla vietettiin joka vuosi Vammalan yrittäjien vuosijuhlaa. Sinne saimme mennä täytettyämme viisitoista vuotta. Ilta päättyi tansseihin. Tietenkin olimme siellä muitten joukossa. Haimme tyttöjä, kaikki olivat tuttuja, koulusta tai muuten. Se ei tuntunut lainkaan niin jännittävältä kuin tanssit eri lavoilla ja seuraintaloilla. Näissä Vammalan tilaisuuksissa, Seukulla ja koululla opettelimme yhdessä tyttöjen kanssa.
Muualla maailmalla meidän oli osattava uusien tyttöjen kanssa. Kyllä tytötkin tarkkailivat poikien taitoja ja osasivat välttyä epätoivottujen hakijoiden kutsusta.

Me jatkoimme myös kotihippoja, niitä pidimme ensimmäseltä luokalta alkaen. Kävimme toistemme kotona kutsuttuina vieraina. Alkuun oli hieman naposteltavaa ja limpsaa tai mehua, levyjen tahdissa aloitimme myöhemmin tanssit. Tällöin myös opeteltiin yhdessä ja edistyneimmät opettivat aluksi muita. Väätäisen Kalevilla, Kaitasen Jarmolla, meillä postin tiloissa, myös Koskelon talossa tanssittiin. Muurosen Jarmo, Tammisen Marja, Kallion Leena, Jokisen Jatta, Rönkön Maiski, Erikssonin Irmeli, keitä kaikkia niissä kävikään. Sain kutsun Pethmanin Esalta tulla heidän hippoihin, samaa porukkaa näissä tilaisuuksissa kävi, vaihtoakin tietenkin oli. Hiukan ennen tuota iltaa Esa tuli pyörällä minua vastaan Suvannon kirjakaupan kohdalla. Hän jarrutti, tuli luokseni ja sanoi: ”Ei sinun tarvikaan tulla meille.”

Tapasin Esan koulumme 90 v. Juhlissa. Hän huomasi minut käytävällä, missä olimme tauolla. Hän ryntäsi eteeni mikrofoni kädessään ja kysyi minulta tavanomaisen typerän kysymyksen tervehtimisen sijaan. Ei ollut Esa viisastunut. Väistin taakse.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Emakkosikala vauhdissa -70 l






Porsitus alkaa



Lehdon Jussi tuli avuksi karjun kiinniottoon. Se paineli tanhuaa maantielle päin, miten olikin päässyt karkuun. Jussin talo oli Tanhuan alapäässä, Pekka ehti soittaa ennenkuin karju pääsi talon ohi tielle. Sika pysähti nähdessään Jussin edessään, käännähti ympäri, näki taas lähestyvän miehen, röhkäisi kuuluvasti ja alkoi katsella pelloille. Siinä oli Siukon kaivama piirioja, liian iso ylitettäväksi. Jussi oli ottanut mukaansa kiepin vahvaa köyttä, karjun taas pyörähtäessä päin hän pujotti ison silmukan pään yli ja etujalkojen taakse. ”Hyvä kun tulit, minä olisin saanut seurata tätä Myllymaahan saakka. Otan saparosta kiinni ja alan työntää.” ”Ei se tule pelkällä työntämisellä, vartoos nyt kun minä tempaisen köyden olkani yli ja kevennän etupäätä.” Pekka työnsi, Jussi veti ja sika kiljui. Työntämällä sai kyllä peräpäätä ilmaan, mutta kun sika painoi etusorkkansa tiukasti maahan, ei se liikkunut. Jussin saadessa köydellä etuset osin ilmaan, oli sian pakko liikkua, muutoin se olisi kaatunut kontilleen. Vauhtia siinä oli pidettävä, hiukankin löysää etupäässä, niin sorkat iskeytyivät juntturaan Tanhuan soraan. Isännät painalsivat yhteistyössä vankkaa vauhtia sika välissään kohti karsinaa. ”Voi helvetti,” Pekka puuskutti, ”miten se pääsikin karkuun, aiturihan tämä on, piti olla jalostuskarju ja poispäin menee.” ”Se on vielä niin nuori, vastahan me se haettiin Loimaalta.” Porsituksen saattoi aloittaa omilla emakoilla, niitä taas ei kannattanut pitää, ellei saanut niitä tiineeksi hyvällä spermalla. Siitä syystä miehet olivat käyneet jalostussikalasta ostamassa kunnon karjun alun. Kaupan teko oli vaivatonta, heille esiteltiin sikalan tilat ja esiteltiin sukulinjoja. ”Kyllä karjun on oltava sellainen, että siltä saadaan mahdollisimman suuri porsaluku, mutta turha sitä on toivoa lihasioista kasvatetuilla emakoilta. Ei niillä päästä huippulukuihin. Joskus voidaan kyllä onnistua, mutta sitten voi käydä niin, että tulee porsaita niin, etteivät nisät riitä. Tähän taas jalostuksessa kiinnitetään huomiota.” Jalostamon isäntä jutteli osaamistaan isäntien istuessa keittiön pöydän äärellä kauppakahveilla. ”Tästä saatte paperit karjunpojan suvusta ja tuottoluvuista. Tässä on vielä otettava huomioon liha-läskisuhde, millaisia porsaita syntyy, pitkäselkäisiä vai lyhyitä patukoita, nämä meidän siat on jalostettu silmälläpitäen pitkäselkäisyyttä.” Pekka suoritti maksun, kyseli vielä asutuksesta. ”Siinä onkin ensimmäisellä kertaa oltava varovainen. Emakko on vietävä karjulle silloin, kun sen pimppi on kuin mansikka, paisunut ja punainen mansikka. Emakko antaa, jos on kohdillaan. Uusi karju saattaa innoissaan koetaa astua pään puolelta. Silloin emakko heittää karjun selälleen, ja se saattaa menettää mielenkiintonsa kokonaan. Vielä on annettava nimi uudelle karjulle.” ”Se on Jussi.” Jussia nauratti.

Karjunpojalle oli tehty iso oma karsina uuteen osaan. Sieltä se saattoi vahtia kaikkia ympärillään olevia emakoita ja niiden kiimaa. Kunkkukin tuli käymään. ”Sinulla on täällä hyvät tilat tehtynä, ja katsos, karjukin on jo kasvamassa. Minulla on navetassa kans pari emakkoa, ne minä keinosiemennän. Vähän kyllä astma hidastaa minun toimiani, mutta pidän suun edessä liinaa. Se vähän helpottaa.”
Se on paha se astma, onko sinulla siihen mitään lääkitystä?”
Ei ole, se on sellaista, ne maksaa, ja onko niistä apua. Nyt tiedän itse mihin kykenen, ei tule äkkinäisiä yllätyksiä.”
Onhan se niinkin.” Pekalle oli myös alkanut tulla yliherkkyyttä lihasonnien kanssa, kävi lääkärilläkin hengityksen takia. Nuori tyttö oli ollut vuorossa, katseli ja kuunteli, sanoi sitten: ”Teidän täytyy pysyä poissa navetasta.”
Jaaha, kukas sitten sonnit harjaa ja hoitaa?” Ei ollut avuksi tuollaiset neuvot silloinkaan.
Oletkos sitten koskaan astuttanut aikaisemmin?”
No en, kaupungissa niitä harvemmin pääsee tekemään,” Pekkaa hieman harmitti.
Karjulla on sitten se saparo kuin pora. Se tunkeutuu kiertämällä emakkoon. Isännän tehtävänä on katsoa, että pora osuu oikeaan reikään. Muutoin tulee vaan paskaa.”
Jaa kiinni soiroon, niin hevosilla joskus tehdään.”
No et sinä kyllä siihen kerkiä, emakon on oltava rauhallisesti paikoillaan, jotta hyppy osuu oikeaan mittaan.”
Mennääs kahville.”

Tyrväällä Katarassa oli kova sikafarmari Hannu. Hän oli jo vuosikymmeniä kasvattanut omia porsaitaan, lisännyt pinta-alaa ja rakentanut aivan uusia sikaloita. Sieltä Innanmaahan haettiin emakon alut. Emakot ja sikatilat olivat erinomaisessa kunnossa, Hannu ei sietänyt mitään poikkeamaa rutiineissaan, jotka olisivat heikentäneet sikojen oloja ja siten tuottoa. Tilalla oli emakko porsinut, sähköihin oli tullut vikaa, lämpölamppu sammui. Sähkärin oli pitänyt olla jo työmaalla, Hannu hermostui. Mikä lie häntä viivästyttänyt, mutta Hannu oli häntä vastassa vastasyntyneet porsaat käsissään, aukaisi siitä pannunpesän luukun ja paiskoi porsaat sisään uuniin. ”Ei niistä kuitenkaan enää olisi mitään tullut, kun kerran myöhästyit, ne paleltuivat.”
Pekalle hän oli myötämielinen, antoi neuvojaan ja oli tyytyväinen uudesta sikafarmarista. Kirjat tehtiin ja rahaa vaihdettiin keittiössä, punaisessa maalaistalossa aivan sikaloiden kupeessa. Hannu valitteli, ettei hänellä ollut aikaa keitellä kahvia, hänen apulaisensa oli sairaana. ”Ei mitään, älä sellaista sure, tulen minä vastakin taloon.”

Ensimmäisen emakon kiima alkoi punaisena ja paksuna. Tämä olikin itse kasvatettu lihasiasta ja jätetty taloon. Sillä oli vankka pitkä selkä, siihen Pekka ihastuikin. Loimaan Jussi oli valmiina karsinassaan, emakko oli annillaan ja meni kerkeästi eteenpäin pelkistä taputuksista kylkiin. ”Jahas, portti auki, nyt olisi kyllä hyvä olla apuri, joka siirtäisi Jussia sivummalle alkuun, mutta näillä mennään. Katsos, emakko hiukan aristaa, Jussi tulee päälle, no perkele, se ehti hypätä pääpuoleen.” Pam, emakko kumautti päällään ja niskallaan Jussin kyljittäin maahan. ”Siitäs sait, kun et katso mitä teet, ootas nyt, kun ohjaan sinut tänne toiseen päähän.” Emakko oli taas paikoillaan, Jussi sai haistella mansikkaa ja heti perään astumaan. ”Ääh sinun kanssasi, oli ruskea reikä.” Pekka näki Jussilla tosiaan olevan sellaisen korkkiruuvin. Jussi oli innokas uuteen yritykseen, nyt onnistui. ”Taisi siemenet mennä oikeaan paikkaan, nyt Jussi jää yksin. Saattelen emakon takaisin karsinaansa.”

Oli kulunut kolme kuukautta, kolme viikkoa, kolme päivää. Porsaiden piti syntyä. Nisistä koettamalla maitoa ei vielä tullut illalla. Aamulla näky oli surkea. Emakko oli pystyssä, porsaista näkyi muutamia riekaleita häkin laidoissa. Synnytys oli käynnistynyt, porsaat oli syöty. Näin joskus pääsee tapahtumaan, emakko saattaa olla kipeä, eikä siedä porsaitaan, jotka kulkevat ympäriinsä nisiä etsien. Emakko sitten haukkaa kiinni, kun kärsä vaan yltää. ”Tästä tuli teurassika yhdellä kertaa, jos ei vain ole kuumeessa. Huonommin minun kävi kuin Kunkun, hänellä emakko synnytti kolme porsasta. Oli se kolme enemmän kuin ei mitään. Onneksi tuolla on uudet emakot astutettuina, ne ovat Hannulta ostetut, ei kyllä kannata itse ottaa lihasioista jalostukseen. Katsotaan, miten niillä onnistuu.”

Emakot olivat porsineet eläinlääkärin avustuksella. Nisistä oli tullut jo maitoa, mutta synnytys ei ollut käynnistynyt. Valkama saapui, koetti maidon tuloa ja sanoi auttavansa alkuun. Hän pesi kätensä huolellisesti, riisui oikean käsivartensa paljaaksi ja veti siihen sellaisen kertakäyttöisen kumihansikkaan, että se ulottui yli olkapään. ”Minun täytyy päästä kohtuun ensimmäisiin porsaisiin kiinni ja vetää ne ulos, niin synnytys käynnistyy kyllä." Esiliina edessään Valkama alkoi työntää sormiaan sian emättimeen. Käsine oli vielä voideltu, joten käsi luiskahti sisään. Hiljalleen hän työnsi syvemmälle, kunnes koko käsivarsi oli sisässä. Emakko seisoi rauhallisena häkissään, vain aluksi se kiljaisi. Hetken päästä ensimmäinen porsas liukui ulos lääkärin vetäessä sitä sorkasta. ”Tämä on tehtävä kolmessa tunnissa maidon herumisesta. Joskus istukka irtoaa, mutta synnytys ei käynnisty ja porsaat tukehtuvat. Minä otan vielä toisen, sitten pitäisi tulla itsekseen.” Niin kävikin, kaikkiaan neljätoista piukean punaista kurttukärsää imi ahnaasti ensimmäisen kerran maitoa emakon maatessa kyljellään häkissään. ”Minä näytän sinulle vielä hampaiden leikkuun, niin osaat sen sitten itse tehdä. Porsas syliin vasemmalla kädellä, pihdit oikeassa kädessä, hiukan autat suuta auki näin ja naps naps, torahampaiden päät poikki. Ne ovat terävät, ja saattavat rikkoan nisän, kun ahneesti kilpailevat siitä.”
Tuo nyt kyllä on helppoa, mutta tuosta synnytyksen käynnistämisestä en tiedä.”
Minä jätän sinulle kasan hanskoja ja liukastusainetta, joka samalla desinfioi.”
Jaha, jätä nyt sitten niin on tarvitessa.” Ensikertaisilla emakoilla kävi näin, niitä Pekka auttoi alussa. Kahvikutsuilla hän kertoi mielellään tarinaa, kun oli ollut emättimessä olkapäätä myöten. Ennen ei ylettänyt. Silloinkin oli kurotettava sormenpäillä pienen sorkan ympärille, luut pienessä jalassa taipuivat, sitten saattoi hitaasti vetää ulkoilmaan uuden tulokkaan. Porsituksesta tuli rutiinia, pikkuiset vaativat vain vähän huomiota, lämpölamppu karsinan sivussa oli välttämätön, sinne ne heti painautuivat kasaan syötyään ja muutaman loikan otettuaan. Emakoiden maate menoa seurattiin aluksi tarkoin, ettei pieniä nasuja jäänyt alle. Osasivat kyllä alusta asti varoa nuo jalostetut eläimet. Porsaat saattoi siirtää omiin karsinoihinsa kasvamaan.

Innanmaan pihan laidassa menivät muutamat naapurin sarat aivan piharakennuksen ja sikalan nurkalta. Pekka kysyi niitä Innalta vuokralle, aikoi siihen perustaa emakoille kesäkarsinan. Pohja oli vankkaa heinämaata, joten se sopi hyvin tarkoitukseen.

Moro Jussi, tulisitko minulle vähän talkoisiin, tehtäisi emakoille pintalaudoista suojakoppi, yhdeltä sivulta auki.”
Koskas se tehdään, voin tulla vaikka heti.” Talossa oli kosolti karppua ja pintalautaa sirkkelin jäljiltä. Niistä syntyi puolessa päivässä siedettävä koppi, pohjalle paljon olkia.
Siitä tuli niin hieno, että tekisi melkein mieli itse nukkua siinä.”
Kyllä vaan siinä saat nukkua,” Pekkaa nauratti. Vielä jaettiin sarat keskeltä kahtia, laudoista rakennettiin aitaa piikkilangan lisäksi muutama kierros maata vasten.
Hyvä tuli, huomenna siirrän emakot laitumelle.”
Tarviitkos siinä apua niinkuin Jussin kanssa?”
En, minä rakennan tähän laudoista solan tuolta sikalan aukolta laitumen portille, kyllä ne siitä tepsuttavat itsekseen. Mennääs kahville.”

Sola oli valmis, päivä oli kuuma ja pilvetön. ”Hyvä tuo karsinan suoja, saavat siellä vähän varjoa, sikakin palaa keväällä jos on varomaton.” Pekka aukoili karsinoiden portteja. ”Tulkaas nyt, mennään pihalle tästä, siellä on kaunis kesäpäivä, pääsette lepäämään.” Ensimmäinen emakko köpsötteli jo myllyhuoneeseen haistelemaan, seuraava perässä. Pekka vielä aukoili viimeisiä karsinoita. ”Mennääs nyt, ei teitä teuraaksi viedä, laitumelle pääsette. Muut ovat jo pihalla.” Pienillä taputuksilla viimeisen kankuille kaikki olivat solan suulla. Siihen pysähtyivät hetkeksi katselemaan kesäluontoa, olihan kaikki niille uutta. ”Hopsan popsan, taas mennään, haistatteko, siellä murkina haisee laitumella. Emakot alkoivat varovasti kävellä solaa. Yksi teki topin aivan melkein perillä. Muut astelivat sopuisasti nurmelle aitaukseen. ”Kait sinäkin vielä menet muiden perään, noo, minä tuuppaan vähän peräpäästä.” Sika ei mennyt. ”No kas, kaunis laidun ja ihana ryhmäpesä, mennääs nyt. Jaa et mene, minä nostan vähän, vartoos kun saan takajaloista kiinni, nyt” Emakko alkoi kiljua, Pekka nosti parisataakiloista sikaa takajaloista niin korkealle kuin sai ja tuuppasi kaikella voimallaan. ”Kait yksi sika nyt menee, helvetti.” Ote lipsui sian potkiessa, ”no keskeltä sitten, otan syliin sinut, äähh.” Voimat uupuivat, sika teutaroi paikallaan, kaatui kyljelleen taistossa Pekka mukanaan, silmälasit lensivät päästä, välillä sika päällä, Pekka alla, sitten sika alla ja Pekka päällä. Senttiäkään ei matka edennyt. Puuskuttivat molemmat, toinen haki lasejaan. ”Ole siinä sitten perkele, minkäs minä mahdan, kun voimat loppui, mennään takaisin sisälle. Laitan sinulle näköalapaikan myllyhuoneen suulle, saat siitä katsella kavereitasi laitumella, jospa alkaisi mielesi tehdä muitten mukaan. Vanhaa isäntää nauratti liiterin ovella. Emakko pysyi päiväkausia ovisuussa, ei astunut ulos, ei kyllä tuupattukaan.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Viinakortti -60 l






Alkoholi astuu mukaan



Ripille pääsyn hujakoilla meitä alkoi alkoholi kiinnostaa, ja tytöt yhä enemmän. En tiedä muiden kaverien vanhempien juomatavoista, omia vanhempiani tietenkin seurasin. Samoin heidän vieraittensa käyttäytymistä pitkissä iltatapaamisissa. Mustassa kaapissa pidettiin meillä viinat, sen puolinen ovi oli aina kiinni. Näin monesti, kuinka se ovi avattiin avaimella, sitten oli vielä pikkuovi, joka ei ollut lukossa. Sisällä majailivat erilaiset pullot sisällään monenvärisiä nesteitä. Aloimme päästä selville nimistä ja viinien väreistä. Tuohon aikaan kaupoista sai vain pilsneriä. Kaikki vahvempi tavara oli alkoholiliikkeissä, sinne meillä ei ollut asiaa. Tosin olimme kuulleet joidenkin nuorukaisten onnistuneista ostosmatkoista Vammalan alkoon. Sammaljoelta oli Murron Tapio, isokokoinen poika, käynyt alkossa. Harri siitä minulle kertoi. Tapio oli valinnut sellaisen hetken, jolloin liikkeessä oli paljon asiakkaita. Silloin myös hänen takanaan olisi luultavasti ostajia ja myyjillä kiire. Tapio pääsi tiskin ääreen. Myyjä kysyi.”Mitä saa olla?” ”Viinaa tietenkin!” pamautti Tapio ja sai koskenkorvapullonsa. Muitten juttujen todenperäisyyttä en tiedä, epäonnistuneita hankintareissuja olen kyllä nähnyt useitakin. Suurimman epäonnistumisen näin Ivalossa aikamiehenä. Olimme vetämässä asuntoautoa pohjoisessa, Harri, Anja, Pirkko ja minä. Olimme ajatelleet ostaa Inarista viinaa ennen Norjaan menoa. Siellä ei ollutkaan viinakauppaa. Kello oli neljä, viideltä menisi kauppa kiinni. Päivä oli perjantai. Salamana irrotimme asuntoauton mersun perästä keskelle kylää. Lähdimme Harrin kanssa puhaltamaan takaisin Ivaloon. Matkaa oli sen verran, että nopeusrajoituksista välittämättä voisimme onnistua. Paahdoin kiinni samaan suuntaan ajavan taksin. Sen hurjasta vauhdista päättelin senkin olevan matkalla viinakauppaan. Emme tienneet kaupan paikkaa Ivalossa. ”Seurataan tuota autoa, se näyttää meille tien.” Näin kävi, taksari kääntyi perillä vasempaan ja oli pian viinakaupan edessä. Meillä oli viisi-kuusi minuuttia aikaa. Taksin takapenkillä ollut hoikka pitkä mies astui kauppaan minun jäljestä. Minä tein tilaukseni, neljä pulloa koskenkorvaa ja koppa olutta. Hoikka pitkä kuului sanovan myyjälle: ”Seitsemänkymmentä pulloa koskenkorvaa.” Viedessäni ostostamme ulos hoikka astui viereeni ja supatti: ”Eivät myyneet minulle, ostatko minulle, tässä rahat?”
Ei se enää onnistu, eivät kyllä myy minulle, arvaavat kelle se tulee. Mutta menes tonne siniseen siviilimersuun, siellä on Harri, hän kyllä hakee sulle.” Hoikka poistui kaupasta. Kysyin Harrilta, oliko hoikka kysynyt häneltä. ”Kyllä kysyi, mutta minä olen maistissa, en olisi saanut mitään, hoikka jatkoi eteenpäin.” ”Ei taida kaveri saada hakijaa, kello on paria minuuttia vaille. Kyllä tulee isolle porukalle kuiva viikonloppu.”

Koulussa monikin kertoi ottaneensa kotona isän pullosta naukun. Kertoivatpa muutamat osanneensa laittaa pullon kylkeen ensin pienen merkin lyijykynällä. Olivat sitten täyttäneet vajauksen merkkiin saakka vedellä. Minä sain ensimmäisen ryyppyni Salmisen kumikorjaamossa. Olin siellä usein katsomassa pinnoitusta ja kuuntelemassa äijien puheita. Naapurin mies tarjosi minulle Sorbusta, pullon suusta naukattiin. Pullo oli vielä paperipussissa. Ei hyvää, ei pahaa, luiskahti kevyesti mahaan ja aiheutti pienen jälkitunteen. Raunon ja Jukan kanssa juttelimme myös alkoholista ja eri merkeistä. Rauno niistä jotain tiesikin, ehkä äitinsä Helmin kahvibaarin ja Liekorannan opettamana. Olimme kävelleet meille sisälle toiseen kerrokseen. Puheita oli ollut, nyt toimittaisiin. Aloimme tiirikoida mustaa kaappia. Jokainen vuorollaan koetti värkätä lukon kimpussa, rautalangasta tehtiin erimuotoisia tiirikoita. Ovi ei auennut meille. En halunnut poistua tappion kärsineenä. ”Otetaas pojjaat kaapista kiinni ja siirretään sitä vähän kyljittäin irti seinästä.” ”Saadaanko me sitä, näyttää aika painavalta,” Jukkaa huoletti. ”Kyllä se lähtee,” Rauno oli meistä kookkain. Tartuimme kiinni ja aloimme hitaasti hivuttaa kaappia irti seinästä. ”Täällä on vanerinen takalevy, nauloilla kiinni. Otetaan sitä vähän auki reunasta.” Ruuvimeisselillä avittaen vaneri antoi perään, käsi mahtui sisään ja pullo ulos. ”Täällä on useaa sorttia, mitäs otetaan?” ”Konjakki on parasta, otetaan sitä.” Vedin pienen viivan nestepinnan tasalle, avasin korkin ja kaadoin siitä meille astiaan ryypyn verran kullekin. Sitten kaadoin vettä tilalle, hulautin pulloa ja laitoin korkin kiinni. Otimme vielä toisestakin pullosta osamme, se taisi olla Giniä, ennen vanerin kiinnittämistä ja kaapin kängäämistä takaisin. Maistoimme kaikin konjakkia. Maku oli polttava, nielaisun jälkeen oli vaikea vetää henkeä, pikku yskä siitä pääsi. ”Tämä se on hienoa ainetta.” Kaikki myöntelivät. Lähdimme Liekorantaan. Minulla oli toinenkin tilkka mukanani. Helmi oli töissä ravintolassa, pääsimme huomaamatta toiseen kerrokseen ja huoneeseen, missä Peltoset asuivat. Otimme varantomme loppuun. Olisiko se jonkin verran vaikuttanut, minä menin alas keittiöön. Istahdin ovensuun rahille. Olin aikonut mennä tervehtimään tuttua tarjoilijaa, mustaa kaunista tyttöä. Olimme hänestä jutelleet, mukava tyttö hän oli. Minä kiikuin pienessä pätkässä pallilla ja katselin silmät killillään mustan työskentelyä. Kait sentään edes iltaa olin sanonut. Häpesin vähän oloani, palasin yläkertaan.

Kotona seuraavana päivänä isä yritti avaimilla kaappiin, eikä päässyt millään. Oli kutsuttava lukkoseppä. Hän tuli Tynnyrimäestä, Huhtalan Antin ja Heikin isä. Lukko oli sahattava kielestä poikki. Minä en jäänyt vielä kiinni. Pulloissa ei ollut vajetta.

Viikonloppuna meille tuli äitini sisar miehineen kylään, Eskolan Manne ja Maire. Istuivat iltaa, kävivät saunassa, söivät ja alkoivat pelata korttia. Istuivat mustan kaluston pöydän äärellä, pelinä pokeri, panoksena raha. Isä otti kaapista lasit ja tarjosi konjakkia. Manne vähän katseli, maistoi ja sanoi, hmm, jaaha, vai niin. Seuraavana päivänä vieraitten lähdettyä alkoi minu ripitys. ”Mitä sinä olet mennyt tekemään, kuinka sinä olit päässyt kaappiin?” Isä aloitti. ”Vettä olit kaatanut kojakkipulloon, Manne sitä maisteli ja katseli, ei hän mitään sanonut, mutta varmasti tiesi siinä olevan vettä seassa. Me häpesimme niin kamalasti.” Äitiä huoletti enemmän se, mitä muut ajattelivat. Minä tunnustin kaiken.

Viinan hankinta ei ollut vaikeaa. Minä sain aina pullon halutessani. Tunsin hyvin vammalalaiset, joilta sitä hakupulloa saattoi pyytää. Minulla oli kossupullo ja lantrinkia. Meillä oli kesämökki vuokralla Vehmaan niemen edessä pienellä kallioluodolla. Aloimme suunnitella veneretkeä sinne. Jukka oli heti valmis yökylään, Rauno sanoi joutuvansa illalla lähtemään kotiin. Näin Posion Antin kylillä ja pyysin häntä mukaan. Kerroin viinaa olevan mukana. Antti lähti. Illansuussa soudimme Juopporista sillan alitse, ohi Kaijankarin, koulumme, pumppuaseman, Lampimäen kauniin punaisen kesämökin. Veneessä olivat Rauno ja Antti, minä soudin. Perillä hain Jukan rannasta. Hän oli tullut sinne polkupyörällä. Mukana oli Jukalla tyttö, Marja tai Mirja. Me aloimme pelata korttia ja ottaa naukkuja. Ilta sujui rattoisasti, raha vaihtoi omistajaa. Yleensä voittaja oli pelin loputtua Antti. Rauno joutui poistumaan, hän sai meidän veneen, jolla souti takaisin. Meille jäi vielä mökkivene. Vähitellen alkoi silmiä painaa, oli jo aamuyö, Jukka joutui poistumaan. Vein hänet rantaan. Tyttöystävää nukutti niin, että hän ei lähtenyt. Antti vielä touhusi korttipakan kanssa ja pyysi minua vielä yhteen peliin. Tapani mukaisesti en nostanut, ja Antsa jakoi kortit. Minä sain parin. Tietenkin nokitin, Antsa peesasi. Minä sain toisen parin, ei kun lyömään, Antsa seurasi. Loppunokitukset ja korttien katsominen. Tietenkin minä hävisin kaikki rahani. Itsepä pelasin.
 Lukioaikana jouduin monesti toimittamaan pullon muillekin. Olimme Houhajärven Kasinolla, Posion Antti, Virtasen Jarkke, Tuomiston Roope ja minä. Pelasimme sököä, rahasta. Otimme naukkuja, lantrasimme limpsaan ja ryyppäsimme lasista. Kolarin Sakke oli siihen aikaan meistä ensimmäisenä täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Me hopotimme häntä hankkimaan viinakortin. Ei Sakke uskaltanut, pelkäsi tiedon menevän kirkkoherran virastoon, missä isänsä sen näkisi. Tuli minun vuoroni, täytin kahdeksantoista. Viinakortin sai siinä iässä, se maksoi kolme markkaa. Siinä pelatessamme minä lupasin hakea kortin ja tuoda viinaa kaupasta, jos kaverit maksavat kortin. Roope, Antsa ja Jarkke antoivat jokainen markan.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Autoilua ilman lupaa -60 l






Ajokortitta ajoa



Saavuimme Vammalaan Pobedalla. Se oli harmaanruskehtava venäläinen laatuauto. Sitä tehtiin aikoinaan laajalle alueelle varmaan miljoonia kappaleita, Georgiasta, Unkarista, Puolasta, Itä-Sakasasta, Liettuaan, Latviaan, Viroon ja Suomeen. Idässä se kulki läpi Siperian Tyynelle Merelle saakka Japanin naapuriin. Suomessa autoa käytettiin raa'assa ajossa takseina, kerrotaan sillä ajetun miljoona kilometriä. Moottori siinä oli karkeasti tehty, startti tapahtui jalalla painaen kaasupolkimen yläpuolella oleva bendix laite päälle, jotta starttimoottorin voima välittyi pyörittämään mottoria. Minä katselin aina tarkkaavaisesti, miten käynnistäminen ja ajo sujuivat. Menimme koko perhe kesämökille. Pobedalla pääsi melkein perille saakka, siihen jäi vielä vähäinen kävelymatka läpi mäntymetsän ja mäen alla näkyi järvi. Minulle tuli tilaisuus kävellä yksin autolle. Tietenkin nousin kuljettajan paikalle. Yletyin juuri painamaan polkimen pohjaan. Laitoin ensin pakin päälle ja jurnutin sitten taaksepäin joitain metrejä akun voimalla. Palasin takaisin ykkösellä. Ajoa ei voinut jatkaa, koska tiesin akun muutoin voivan kuluttaa voimansa. Tähän jäikin minun ajeluni sillä autolla. Valtio hellitti säännöstelyä viimeisen sotakorvausjunan puksutettua rajan yli. Autot olivat olleet kiellettyjen tuontitavaroiden listalla, siis länsiautot. Olihan niitä joitain poikkeuksia ollut, mutta tavallinen rahvas ei niitä saanut ennenkuin tuontikielto purettiin. Meillä laitettiin Pobeda myyntiin. Lehdessä oli siitä pieni ilmoitus. Olin yksin kotona, kun soitto siitä tuli. Latelin sen, mitä autosta tiesin. Se oli vanha taksi, ajokilometrit olivat yli kaksisataa tuhatta. Kerroin soitosta ja sain haukut rehellisyydestäni. Ihmettelin mielessäni, että valehdellako olisi pitänyt. Meni se auto lopulta kaupaksi.
Isä heittäytyi vallan hurjaksi ja osti englantilaisen Morris Minin, uuden yksilön. Sitä säilytettiin pihassa autotallissa. Sain kerran ajaa sen talliin. Peltosen Rauno oli katselemassa, kun painoin kaasua ykkönen silmässä. Kytkimen nosto tapahtui liian varovaisesti, painoin kaasua päästäkseni kynnyksen yli, kytkin luisti ja moottori huusi. Talliin sain auton ajettua. Siihen sitten jäivätkin ajoni Morriksella. Se myytiin aika pian. Mummini kuoltua sisarukset pitivät perunkirjoituksen Lahdessa ja suorittivat perinnönjaon. He pitivät keskenään huutokaupan tavaroista. Äitini halusi saada mustan tammisen barokkikaluston, valtavan kaapin, ison ruokasalin pöydän, kaksi komeaa tuolia ja kuusi pienempää tuolia. Ne asetettiin meille saliin. Asuimme silloin jo postin toisessa kerroksessa. Hauhonsalon veljekset olivat auttamassa kantamisessa.

Meille tuli Skoda Octavia, tsekkiläinen auto. Talvella vanhempieni ollessa kylässä me olimme Peltosen Raunon kanssa pihassa. Sain päännouseman. Hain virta-avaimet sisältä ja kiipesimme Skodaan. Suuntasin kulkumme Sylväätä kohden, ajelin ensin Marttilankatua, ohi oppikoulun, käännyin Sylväälle päin Tampereen tietä. Niemelän Hannun ja Tammiahon ohi. Ennen piirimielisairaalaa käännyin oikealle tarkoituksena päästä sieltä oikaisemalla Lemmenpolulle. Kesäisin siitä pääsikin, mutta nyt tuo polku oli auraamatta. Ei siihen silloin oltu vielä tietä tehtykään.
Mahtaako tästä päästä, koetetaan nyt.”
Minä kyllä luulen, ettet pääse läpi.” Niinhän siinä kävi, auto juuttui hankeen.
Istu autossa vaan, minä peruutan.” Avasin etuoven ja käännyin katsomaan taakseni. Näin auton vähäisen takavalon punaisessa hohteessa pyörien painaman uran, pakitin, auto lähti taaksepäin, minä tuijotin uraa ja pidin rattia suorassa, pääsimme pois hangesta.
Olipa hienosti peruutettu, en minä olisi osannut.” Rauno oli myös helpottunut. Jatkoimme ajoa, nyt päätin mennä aina pikatielle saakka. Tuohon aikaan liikenne oli hyvin rauhallista, saattoi ajaa pitkiä matkoja ilman vastaan tulijaa. Pikatiekin oli äänetön ja autoton, käänsin kohti Lauttakylää. Ajaminen oli varsin yksinkertaista puuhaa, valot pitkillä nostin hieman vauhtia, näin hyvin tien ja ojan reunan. Auton tullessa vastaan tilanne muuttui. Valot oli vaihdettava lyhyille, vastaantulijan valot taas häikäisivät. Hetkeen ei enää nähnyt oikeastaan mitään. Hiljensin vauhtia, olisiko ollut viittäkymppiäkään, ja väistin oikealle.
Älä käännä niin paljon tänne,” Rauno seurasi ojan reunaa, ”käännä keskemmälle, muutoin olemme ojassa.” Ajattelin, että parempi ojassa kuin vastaantulevan nokassa.
Tulit kyllä aivan tien laitaan, ajattelin sinun suistuvan ojaan.”
Ei siinä mitään käynyt, huomasin kyllä itsekin, mutta aika häikäisy siinä oli.” Ajoimme Kiikan risteykseen ja käännyimme takaisin. Saimme auton talliin ja avaimet paikoilleen sisälle. Jatkoimme omiin puuhiimme, kävimme torin reunalla olevassa Peltosten kahvilassa sisällä, ostimme limpsaa ja koetimme muutaman kolikon verran pajatsoa. Samassa talossa asuivat yläkertaa Leppäset, Marjatasta tuli kuuluisa laulaja ja viihdetaiteilija, isä oli armoton urheilumies ja Tyrvään Voiman kantavia jäseniä.

Me olimme saaneet vuokrata Vihattulasta viehättävän rantamökin ja saunan. Sen vuokrasi taiteilija Into Linturi. Hän asui samaisen kallion laella, minkä juurella me kesäämme vietimme. Meillä oli vielä Skoda voimissaan. Kuoppalan Jukka tuli mökille, vanhempani olivat lähteneet vieraisille keskustaan, me olimme kahden. Minulle tuli taas ajatus päähän.
Lähdetääs Jukka vähän autoilemaan.”
Lähdetään vaan, onkos sulla avaimet?”
On, isä jätti ne tänne mökkiin.” Kävelimme autolle, se oli Suomisten pihassa navetan takana. Istahdimme penkeille ja ajoimme tiehemme. Ajo oli jo hieman sujuvampaa, niin uskalsin päivällä olla liikkeellä. Vihattulan risteyksestä käännyimme Karkkua kohti. Kesäaurinko paistoi, tie pölysi. Kävimme muutaman kilometrin päässä kääntymässä. Takaisin tullessamme tiellä oli kulkijoita, lastenvaunut ja kolme kulkijaa. Ohitin reilusti nuo vastaamme astelevat ihmiset. Tiessä oli sillä kohtaa paljon irtokiviä. Palatessani omalle puolelleni auto alkoi heittelehtiä. Peräpää työntyi sivuun vasemmalle, minä käänsin ratista väärään suuntaan ja hups, me olimme tössähtäneet ojaan nokka edellä. Tulimme ulos autosta.
Voihan piru, mitäs nyt tehdään, me ei kaksin kyetä tätä työntämään tielle. Onneksi puskuri otti kiinni penkkaan, eivätkä lamput menneet rikki.”
Tuossa on maatalo, sieltä voitais saada traktori apuun.”
Menetkö sinä kysymään, minä jään tänne.” Minua jo jännitti seuraukset. Jukka toimeliaana selvitti ongelmamme, talosta tuli traktori ja nyppäsi meidät tielle.
Onkos noilla pojilla korttiakaan, näyttävät niin nuorilta.” Kuulin toisen miehistä sanovan. Käynnistin auton, Jukka hyppäsi kyytiin. Kiitokseksi heilautin kättäni ikkunasta.
Täytyy lähteä kakkosella, että saadaan lähtö sujuvaksi.” Minua hermostutti sen verran, että jalkani alkoi täristä kytkimellä. Painoin hieman enemmän kaasua saadakseni Skodan liikkeelle. Pääsimme matkaan ja selvisimme Suomisen navetan taakse. Minkäänlaisia vaurioita ei ollut autoon tullut. Suomisen emäntä oli kyllä huomannut meidän ajelun, hän tuli poikiensa kanssa siihen autolle ja kysyi: ”Onkos pojilla korttiakaan?” Yksi pojista laukaisi tilanteen sanoessaan: ”Ei niitä autoja kortilla ajeta.”

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Linkola väärinymmärrettynä -90 l






Wuoren kirja



Käydessään taas kerran kirjastossa Pekka sai käteensä Matti Wuoren kirjan: Titanicin kansituolit. Mieshän oli mitä suurimmassa määrin Suomen johtavia älykköjä ja toimipa vielä vuoden Greenpeacen maailman puheenjohtajanakin. Pekka otti kirjan lukeakseen.

Illalla nojatuolissaan hän tyydytystä tuntien kävi eri ajanjaksoja Wuoren elämästä läpi. Niistä kävi selkeästi ilmi hänen ajattelunsa kehitys. Yksilö hän oli aina ollut. Maailman tilasta hänellä oli valtavan laajat ja omakohtaiset tiedot. Wuorihan antoi haastattelun Suomen Kuvalehteen puheenjohtajuutensa jälkeen. Valitettavan kuvaava lehtimiesten myyntiponnisteluille oli se, että pääpainon sai Wuoren mahdollisuus ostaa toimiva ydinkärki. Järkevänä miehenä Wuori oli peruuttanut kaupat. Kuvalehti kuitenkin nosti tämän mahdollisuuden pääasiaksi.

Kirjassa oli yllättäen luku Pentti Linkolasta. ”Loistavaa, toisen älykön luonnehdinta.” Luku tuotti kuitenkin pettymyksen. Miten tämän tasoinen mies tyytyy kertaamaan yleisön hellimiä kauhukuvia Linkolan ajatuksista. Lisäksi hän laittoi sellaisia ihmisten lahtaamisjuttuja Linkolan suuhun, joita ei ainakaan missään hänen kirjallisessa tuotannossaan ole ollut.
No niin, taas tuomitaan mies huhujen ja muiden puheiden perusteella. Miten on mahdollista, että Wuori kritikoi kokonaisen luvun verran Linkolaa ottamatta edes selvää onko hän edes sitä mieltä. Sama juttu aina, kansa luulee Linkolan olevan lahtaamassa pääosan maailman väestöstä, Wuori oli vieläpä keksinyt määränkin, 95 %. Naurettavaa, ensin esittää kauhuskenaarion omasta päästään ja sitten alkaa sitä kritikoida.”
Pekka päätti kirjoittaa Wuorelle lukijakirjeen, lukeneeko sitä tai ei.

Pentti poikkesi pyörällään Pekalle. Oli myynyt viimeiset ahvensa Pelkosille naapurissa. ”Terve, tuletko sisälle, keittelenkö teetä?”
”Ei tarvitse, minä olen pitkän päivän ollut ihmisissä, kaoja oli niin vähän, että minulla oli aikaa poikkeilla kahvilla ja teellä useammassakin paikassa. Nyt alkaa jo olla kiire kotiin.” Pentti tuli kuitenkin sisälle hetkeksi juttelemaan, hän sai suklaata palasen.
 ”Luin juuri Wuoren kirjan, siinä oli luku sinustakin. Oletko lukenut sen?”
”Kumman, Faustin vai Titanicin?”
 ”Aloitin Titanicista.”
”Luet siis oikeassa järjestyksessä, minä en ole niitä kumpaakaan ehtinyt vielä lukea.” ”Sinusta oli taas sama pyövelitarina. On se kansaan levinnyt. Jokainen on varma mielipiteestään, vaikkei ole kuullut kuin huhuja sinun ohjelmastasi. Wuorikin väitti sinun ajavan elitismin asiaa. Minä kirjoitin hänelle, haluatko lukea?” Pentti otti liuskan ja luki päätään puistellen tekstin.
”Olet sinä tämän oikein laittanut, en minä missään ole sanonut, että 95% väestä pitäisi tuhota. Sitäpaitsi Wuorikin myöntää liikakansoituksen olevan suurimpia uhkia luonnon tasapainolle. Tasapainoon pääseminen vaan tuntuu mahdottomalta. Lähetä vaan, kyllä Wuori sen varmaan lukee, voit saada palautettakin.”
Pekka kaivoi kirjahyllystä teoksen esille.
”Tässä on se luku, jos haluat sen lukea.”
”En halua, tulisin vaan pahalle päälle.”
Pekka mietti miten vaikeata onkaan saada minkäänlaista, vähäistäkään sanomaa maailmanlaajuisesti läpi, ihmisten tajuntaan. Vieläpä niin, että se olisi oikein, edes sinnepäin. Ihmisillä on synnynnäinen taipumus muodostaa mielipiteensä asioista, joista he eivät tiedä totuuden murentakaan. Mutta niinhän se on, että kaikki suodattavat informaation omiin maailmanselityksiinsä istuviksi. Hällä väliä, onko sillä totuuden kanssa mitään tekemistä. Kaipa he vaan koettavat varjella omaa päänsä sisällä olevaa pieltä palloa puhkaisulta. Eläkööt sitten kuplassaan onnellisena. Synkimmistäkin huolista ulkomaailmassa päästetään sisään vain sinne sopiva siru. Useimmiten sekin valheellisena, valheellisuus itsekin tietäen. Mutta kun siinä kuplassa on niin mukava elää.



Sääksmäellä 16. huhtikuuta 1996



Hyvä Matti Wuori



Olen saanut suurella tyydytyksellä seurata Teidän esiintymisiänne, lausuntojanne, artikkeleitanne ja viimeiseksi olen lukenut kirjanne Titanicin Kansituolit. On hämmästyttävää, miten voimakkaasti selväjärkiset analyysinne maailman tilasta ja akuuteista ongelmista ovat vaikuttaneet ajattelevan kansanosan toimintaan. Toimijoiden ja poliitikkojen työn erittely erityisesti kirjanne ensimmäisessä ja viidennessä luvussa on vastaan sanomatonta. Ajattelemanne ja kirjoittamanne teksti on vuosien edetessä ollut suurena virkistyksen lähteenäni.
Kasitellessänne Linkolan ajatuksia ihmiskunnan määrästä Teille tulee enemmistön hellimä harhakuva Vanajan kalastajan mietteistä. Tarkistin tietoni keskustelemalla Linkolan kanssa asiasta tänään. Hän ei ole koskaan esittänyt ihmiskunnan 95% tuhoamista. Kaikkein vähiten hän ajaa elitismin asiaa. Elämän monimuotoisuus, siis myös erilaisten ja eritasoisten ihmisten heterogeeninen populaatio on hänen tähtäimessään.
Sen sijaa Te mybös kirjoitatte ihmisen lajina olevan todellinen vaara muulle luonnolle. Vaara syntyy holtittomasta määrästä. Tätä määrää Linkola kritikoi oikeutetusti.

Minusta Teillä kaikesta huolimatta on ihailtava optimismi kieltäessänne luvun lopussa ihmisessä lajina olevan tuhon aiheet, biologinen valuvika. Se juuri ihmisessä luonnon osana on, lisääntyä ja lisääntyä, kaiken irti saatavissa olevan itselle kahmiminen, järjettömästi, sanoisinko eläimellisesti, ajattelemattomasti, ehkä osin seuraukset tajuten, kuitenkin laumana tuhoon kulkien. Vika. Osan ajattelu, osan tajuaminen ei riitä. Johtajamme kuljettavat meitä enemmistön suuntaan vääjäämättömästi.



Pekka Turtiainen

37700 Sääksmäki


maanantai 19. maaliskuuta 2012

Toinen moottoripyörä -60 l






700 cc Norton kovaperä



Aloin hakea uutta mahdollisuuta pyörän hankintaan, harjoittelu sujui entisellä satapiikillä. Loppu sillä pyörällä oli hieman kivulias. Olin pestautunut töihin puhelinyhtiölle. Toimitusjohtaja Metsolan Eero otti minut kadunlakaisijaksi. Meidän saunan nurkalta alkoi yhtiön tontti, sillalle päin. Siitä katu kiersi korttelia teurastamon sivuitse Kirkkokadulle ja vielä sitä pitkin parikymmentä metriä. Vammala oli jo asfaltoinut keskustan katuja. Autot kuljettivat hiekkaa sivukaduilta ja sillalta mukanaan. Kadun reunaan muodostui aina viikossa sellainen jiekkamäärä, että se vaati sen harjaamisen ja pois kuljettamisen kottikärryillä. Eero näytti minulle paikan,mihin sain kipata kärryt. Muut osat kuin Marttilankadun pätkä eivät olleet päällystetyt. Kirkkokadulla oli mukulakiveys, siellä santa hävisi kivien lomaan. Harjattavana oli siten jalkakäytävät, ehkä 80 metriä yhteensä.
Jalkakäytävillä oli sementtilaatoitus, niiden saumoihin pyrki tulemaan voikukan ja muiden rikkaruohojen kasvua. Ne oli aika-ajoin raapittava pois. Sen tein yleensä ruuvimeisselillä. Palkaksi minulle sovittiin 80 markkaa kuukaudessa. Kesällä työ oli pölyistä kun täytyi harjata ajotie miltel keskiviivalle saakka, muutoin työ oli helppoa. Minä sain pitää tienaamani rahat itselläni. Kulutus oli tuolloin niin pientä, että sitäkin rahaa oli mahdollista saada säästöön. Ensimmäisen isomman hankintani tein Suvannon Albertin entisestä urheiluliikkeestä. Se oli saanut uuden omistajan. Ostin sieltä osamaksulla pyöreitä lyijykuulia ampuvan ilmakiväärin. Ammuntaa olin jo harrastanut pitkään Vammalan reserviupseereiden harjoituksissa kerran viikossa. Ne olivat postin alakerrassa jakajien työtiloissa. Siellä ammuttiin sekä ilmapistoolilla että ilmakiväärillä. En ollut kysellyt lupia ostooni, niinpä päätin salakuljettaa kiväärin kotiin. Minulla oli omassa huoneessani seinustalla matala kirjakaappi. Siirsin sitä hiema, naulasin sinne ripustuskoukun asetta varten. Kun siirsin kaapin takaisin, ei sitä kukaan kyennyt näkemään. Hieman oli hankalaa viedä ase seikkailuihimme ja takaisin niin, etteivät vanhempani huomanneet.

Olimme taas kerran Raunon ja Jukan kanssa Houhajärven leirimajalla yötä. Kivääriä käytimme kovasti harjoituksissamme. Ammuimme välillä narun päässä heiluvaan maaliin, välillä kiinteisiin kohteisiin. Kerran saimme vieraan. Isäni oli lähtenyt Pobedallaan katsomaan meidän puuhia. Ehdin supattaa Jukan kanssa, että jos tulee kyse aseen omistajasta, niin se on Jukka. Isä katseli meidän harjoitteluamme, käski siivota lopetettuamme jälkemme. Tietysti hän myös kysyi, kenen ase on. Kun asia oli sovittu, niin Jukanhan se oli. Sain aseen taas retken jälkeen kirjakaapin taakse. Tullessani retkeltäni taas kerran kotiin, saatoin aistia jännittyneen tunnelman vanhemmissani. Isä sanoi löytäneensä kiväärin yrittäessään laittaa sinne lasiruutua, kaapin taakse. Siitä ei sillä kertaa tullut suurta huutoa eikä mökötystä. Minulta kysyttiin, mistä olin sen ostanut ja millä rahoilla. Minä kerroin. Kivääri hävisi minun näkyvistäni. Olivat molemmat vieneet sen takaisin kauppaan ja valinneet sen sijaan äidille uuden polkupyörän. Sillä äiti sitten kaarsi pihaan hymy huulillaan. Maksamastani osuudesta ei puhuttu mitään, saati että äiti olisi kiittänyt minua uudesta pyörästään. Minä palasin harjaamaan katuja.
Talvella työ oli joskus raskasta, lunta sateli kuusikymmentä luvulla ruunsaasti. Minu oli mentävä ennen koulun alkua kolaamaan jalkakäytävät puhtaaksi lumesta. Siihen aikaan osa lumista kolattiin kadun varteen. Tontin puolelta lumet oli saatava tontille. Siinä Marttilankadulla oli pientä ylämäkeä, siinä täytyi työntää kolalla edemmäs, että lumet mahtuivat. Kun lumikinokset kasvoivat tien vieressä aloittivat kaikki talkkarit samaan aikaan ajattaa lumia pois tieltä. Siinä oli traktoreita etukuormaajineen ja kuorma-autoja korkeine lavoineen. Metsola ajatti lumet pois omilla miehillään ja kalustolla. Siihen ei minun tarvinnut puuttua. Lumen lisäksi minun täytyi huolehtia hiekotuksesta. Jos lunta satoi koko päivän, oli minu vielä ruokatunnillakin ehdittävä kolaamaan. Aamuisin tervehdin koulkavereitani kolatessani katuani, siinä paarustivat opettajatkin ja tervehtivät, Jokunen sanoi jotain myönteistä ohi mennessään. Katu oli yleensä jo tyhjä kouluun menijöistä, kun minä lopetin. Hain salkkuni ja kävelin rauhallisesti Marttilankatua kouluun. Kello soitti sisään, kun minä astelin kulmassa rappuja alas. Siitä saatoin sitten yhdessä viimeisten oppilaitten kanssa astella sisään.

Presidentti Kekkonen tuli kuusikymmentä luvulla vierailulle Vammalaan. Sitä varten sain Metsolalta komennon harjata katu puhtaaksi hiekasta, Kekkonen tulisi sillan suunnasta. Silloin oli viikonloppu niin, että minä olin sopinut vartioni kanssa retkestä Pohjolanjärven maahan, enkä ehtinyt lakaista hiekkaa osuudeltani, muutoin kyllä jalkakäytävät olivat puhtaat. Näinhän minä luutien olevan varsin laajasti töissä tulevalla kulkureitillä. Lähdin retkelle, omatunto kolkutti, tiesin Eeron olevan mahdoton huutamaan suuttuessaan. Olin siitä nähnyt esimerkin ollessani toimistossa asioilla. Sinne tuli joku korjausmiehistä. Hän oli saanut tehtäväkseen kiinnittää ilmoitus johonkin tolppaan. Hän sanoi, ettei sitä voi tehdä niinkuin Eero oli käskenyt. Viivana Eero nousi ylös, hyppäsi miehen eteen, sieppasi lapun ja alkoi huutaa että etkö sinä nyt ymmärrä, se tehdään näin! Hän huusi ohjeensa, miesparka koetti sanoa väliin huolensa, Eero suuttui vielä enemmän. Mies pakeni ulos. ”Voi perkele kun eivät ymmärrä selvää asiaa, minä olin sen jo selittänyt ja nyt taas.” Minä katselin ka kuuntelin. Tullessani retkeltäni tapasin Eeron juttelemassa isäni kanssa pihassamme. Menin sanomaan päivää. Eero olikin hyvällä tuulella. ”Pekka, sinä sait muikkarin Kekkoselta.” Eero nauraa hekotteli, ei tainnut olla presidentin miehiä.

Polkupyörien korjaajalla oli moottoripyörä. Minä kävin sitä katsomassa ja juttelemassa. En olisi saanut sitä kirjakaapin taakse piiloon, minun oli keskusteltava sen ostosta kotona. Ensin vastustivat vähän, mutta kun minulla oli siihen rahakin tienattuna, ainakin melkein, niin suostuivat. Kyseessä oli yksipyttyinen sivuventtilikone Norton, kuutioita 700. Oikeassa tangossa oli puolipuristin ja sytytyksen säätö. Vipua oli käytettävä polkaistaessa kone käyntiin, proom proom alkoi mäntä kiertää, pakoputkesta kuului aika jyly, selvästi kuuli männän iskut harvakseltaan, kuin vanhasta venemoottorista. Pyörä oli musta. Siinä oli kahden istuttava satula, päällystetty keinonahalla, alla aika ohut pehmuste. Ajoin kone jylisten Jokisen Huldan talossa majaa pitävän huonekaluliikkeen verhoomoon. Siellä oli töissä yksi minua hieman vanhempi Tervamäen veljeksistä. Olin sinne aikoinaan kulkeutunut Ahometsän Pertin kanssa, hän oli myyjänä huonekaluliike Ahosella. Tervamäki vastasi huoleeni. ”Kyllä minä vaan verhoilen sinulle satulan. Laitetaan siitä oikein hyvä, vaahtomuovia kunnolla ja sitten minä ompelen tereen kanssa keinonahan siihen päälle.” ”Oikein hyvä, mitä luulisit sen tulevan maksamaan?” ”Ei se mitään maksa, minä teen sen sinulle ilmaiseksi, kunhan et sitten mene Ahoselle sitä näyttämään.” Näin sovittiin. Viikon päästä oli töissä sen verran rakoa, että hän ehtisi tuon pikkuhomman tehdä. Menin paikalle ja katselin, kuinka hän laittoi tuolien runkoihin vaakajousia paikoilleen. Hänellä oli lyhythihainen paita, sillä työ vaati taidon lisäksi aikamoiset lihakset. Naulapyssyllä hän ampui ensin hakasen jousen toiseen päähän, otti sitten vapaasta päästä kiinni, taivutti sitä ja veti niin, että saattoi ampua toisenkin pään kiinni. ”Katsos, tätä et sinä saakaan tehtyä.” ”Annas kun koitan.” Jousi oli toisesta päästään kiinni rungossa, koetin kaksin käsin saada toista päätä ylettymään rungon ylle. Ähisin ja puhisin. ”Ei tule mitään, hitto kun on kova jousi.” ”Sen täytyy olla, että se kestää isonkin istujan painon. Jos siihen laittaa liian pitkän jousen, se jää löysäksi.” ”Sinulle onkin kasvanut melkoiset käsilihakset.” Katselin hänen ylävartaloaan. ”Mutta et kyllä pysty ristiriipuntaa tekemään.” ”Mitä se on?” Kerroin kuinka olimme koulussa harjoitelleet riipuntaa renkailla kädet sivulle levittäen. ”Ei tuo mitään, kyllä minä siihen pystyn, katsos nyt.” Tervamäki meni kahden sänkyrivin väliin, sängyt olivat sivuseinillä ja siihen väliin jäi sopiva väli. ”Katsos nyt, tässä minä riipun käsieni varassaaa.” Niin riippui, ei siihen ollut sanomista. Koetin selittää, että renkaat pakenisivat sivuille, mutta turhaan puhuin. Satulan verhoilu alkoi purkamisella. Se oli parilla pultilla kiinni pyörässä, vein satulan sisälle. Työ kävi hyvin, mallin mukaan leikattiin vaahtomuovista sopiva pala, sitten leikattiin keinonahasta sopivat palat, ja alkoi ompelu. Tere asetettiin neulottavaan saumaan sisäpuolelle. Se antoi komeaa ryhdikkyyttä satulalle. Puhelin soi. Ahosen Pekka soitti jostain työasiasta. Minä mekastin jotakin satulan kimpussa, Pekka kysyi, että kuka siellä on. Sinne meni ilmainen satularemppa. Jouduin menemään kauppaan ja näyttämään Pekalle tehdyn työn. Hän tuli liikkeestään ulos Puistokadulla. ”Hyvin näkyy työ tehdyn, antaisitko siitä viisitoista markkaa?” Asia oli sillä selvä.

Ajoin pyörällä tietysti kouluun. Ympärille tuli ihailijoita ja satulan katsojia. Sovittiin muutamien poikien kanssa tapaavamme illalla koulun vieressä olevassa kahvilassa. Siitä oli tullut meille kerhohuoneen korvike. Pelasimme pajatsoa ja flipperiä, joimme jokusen limsan ja pidimme hauskaa. Siellä oli jo paikalla Rautajoen Kalle, Lindströmin Kunto, Palosen Matti, Saariston Ilkka ja monta muuta tuttua. Tuli puheeksi, että kuinka kovaa pyöräni kulkee. ”No mennään koettamaan, ajetaan pikatietä Lauttakylään päin, käännytään Kiikan risteyksessä takaisin.” Kaikki ryntäsivät ulos ja autoihin, joita oli Kallella ja Kuntsilla. Ajoimme rauhallisesti Roismalan risteykseen, siinä minä väänsin hanan pohjaan, autot tulivat perässä minkä pääsivät. Ilta oli jo sen verran viileä, että alavalla suoralla pyörä kulki hitaammin kuin mäen päällä Kiikan risteyttä lähestyttäessä. Käännyimme ympäri, autot lähtivät ensin. En voinut ohittaa heitä ennekuin näin mäen loppuessa tuleeko sieltä mäen alta ketään vastaan. Tie oli tyhjä, väänsin kaikkeni, mittari huiteli sadan seitsemänkymmenen kohdalla, menin hurahtamalla autojen ohi. Siitä ajoimme toisiamme ohitellen sairaalan kulmaukseen saakka. Siitä eteenpäin päästelimme rajoituksen mukaan. ”Minulla oli mennessä 160 mittarissa, sitten tullessa menit ohi,” Kalle kertaili ajon kulkua.


Lisätienestit opena -70 l






Opettajana



Vuosi 1974 oli saatanallinen. Vettä satoi kesäkautena niin, että vain neljä kuivaa päivää osui kesäkuukausina Vaununperälle. Herne ylävainiolla ja ohra alavainiolla menetettiin melkein kokonaan. Lisäksi Sydänmaan lohko osittain. Riuttan Jussin kanssa kävivät asioilla Vammalassa. Takaisin tultaessa Nuupalan kylää lähestyttäessä Pekka sanoi: ”Täytyy ruveta nyt tuon fyysisen työn lisäksi ryhtyä käyttämään henkistä pääomaa.” Jussi hätkähti, ”Niin miten sitten?” ”Menen Vammalaan sijaisuuksia tekemään. Sijaisista on puute.” ”Ai niin, kyllähän sinä sellaiseen pystyt.”

Puku oli päällä ja kravatti kaulassa kun hän veti Muistolan koulun ulko-oven auki. ”Missäs täällä on opettajien huone?” ”Päivää, olen englannin opettajan sijaisena neljä viikkoa. Missähän minun luokkani on?” ”Istu nyt siihen ensin, vai niin Louhivuoriko sinut pestasi?” ”Kyllä vaan. Soitin hänelle, ja sanoin tulevani sijaisuuksia tekemään tarvittaessa, mutta mieluummin kaikkea muuta kuin englantia. Niinpä hän sitten ilmoitti tämän kielipestin minulle. Koetetaas sekin sitten hoitaa.”
Luokka käytiin katsomassa, sinne oli aina haettava luokka, joka oli vuorossa. Tilaa käytettiin vain kielten opiskeluun. Kello soi sisälle. Pekka käveli luokkaan, sinne oli luokanvalvoja jo saattanut oppilaat. ”Päivää!” ”Kas, vastasivat,” tuumi uusi ope astellessaan katederin taakse. ”Nyt pitäisi sitten kaikki täst eteenpäin puhua englanniksi, päiväkirja aluksi. Good day, I am the new teacher, your`s own teacher is ill. I am Pekka, first, can somebody show me the book uou are learning?” Puhuessaan ope katseli hämmästyneenä oppilaiden sujuvaa seurustelua keskenään ja kävelyä pitkin luokkaa. ”No jopas, onpas muuttunut opetus. Eikä kellään koko koulussa ollut pukua ja kravattia kuin minulla, ei rehtorillakaan. Farmarit vain ja villapaita.” Taas tultaessa kouluun kulku kävi aulasta toiseen kerrokseen. Siinä oli ohitettava luokka, jonka oppilaita Pekka oli jo opettanut. Niinpä hän vinkkasi luokalle marssiessaan sen ohi. Kaikki oppilaat siitä luokasta pyrähtivät ohi ja ylös englannin luokkaan. Tunti sujui hyvin, kunnes luokan oma ope tuli kysymään: "Sinäkös minu oppilaat veit? Ihmettelin, kun luokka oli tyhjä, sinun oppilaasi ovat tuolla toisessa luokassa." "Aah, anteeksi, tämä kävi vaan niin sulavasti, tottelevaisia oppilaita sinulla."
Sijaisuus oli lisäksi kiertävä, välitunnilla oli ajettava kunnan toiseen päähän, Sammaljoelle ja Illoon. Niissäkään kouluissa ei uusi ope ollut koskaan käynyt. Löytyivät kumminkin. Oppilaat olivtäydellä at miellyttäviä, häiriköitä ei lainkaan, kukaan ei kiusannut toisiaan. ”Mikäs tässä on opetettaessa. Olisi vielä hauskempaa, kun saisi puhua suomea. Sanon kyllä Louhivuorelle, että uutta kielipestiä on minulle turha tarjota.” Kauaa ei Pekka saanut olla vapaalla, kun koulutoimistosta taas soitettiin. ”Menisitkö kevätkaudeksi Sammaljoelle luokanopettajaksi? Siellä on johtaja sairaslomalla. ”Kyllä vaan, mutta en minä johtajaksi rupea.” ”No ei tarvitse, siellä toinen opettaja hoitaa sen.” Niin alkoi täydellä vauhdilla kulku koululaitoksen palveluksessa. Sammaljoella luokkana oli yhdysluokka. Pekan oli pakko opetella harmoonilla edes välttävästi soittamaan. Laulutunnilla oli saatava lauluissa alku oikealle korkeudelle. Sitä hikoomista ja polkemista, vielä päivän päätteeksi kuljetusta vartoovat tytöt halusivat tulla laulamaan open johdolla. Hannikaisen Alpo oli antanut Pekalle laulusta viivan, ei mennyt Joulupukki lasten laulu sen häävimmin. Mutta nyt oli pakko yrittää, häpeän tunne alkoi hiljalleen hellittää. Matematiikan tunnit olivat alkuun samalla tasalla kuin laulu. Koululaitoksessa oli seitsemänkymmentä luvulla hirmuinen vasemmistoaalto. Kaikki hyvä tuli idästä ja Itä – Saksasta. Joukko-oppi piti olla autuaaksi tekevä metodi. Kirjat olivat kyllä kotona luetut, mutta tuo tyhjä joukko ja mikä kuuluu mikä ei mihinkin joukkoon, oli se aika pyöritystä. Tavatessaan varsinaisen opettajan koetti Pekka kysyä tuosta ihmeellisestä opista. ”En minä ala sitä sinulle opettamaan, tässä täytyisi käydä läpi kaikki alusta alkaen.” Luokan edessä hän sitten piirteli taululle joukkoja, ympyröitä, kuuluvia ja kuulumattomia, oppikirja selvitettiin kevääseen mennessä. Lapset ovat hyvin elastisia.

Biologiaakin käytiin läpi toisen opettajan, kirkkoherra Antti Heikkilän sisko, luokassa. Hän oli sen saanut tehtäväkseen miesopettajalta. Tämä ei halunnut puhua mitään ihmisen lisääntymisestä. Pekka senkin tunnin sitten sai hoitaakseen. Lukioaikana oli lyseolla käymässä Kanteleen Lauri, pidetty lääkäri. Hän oli juhlasalissa selostanut kaikille miten naisten munasolut ja kohtu muodostavat ikäänkuin ihmisen muotoisen kokonaisuuden. Lauri seisoi kädet levällään sivuilla. ”Sormet ovat kuin munarakkulat, käsivarret ovat kuin munajohtimet ja ruumis on kuin kohtu.” Selväksi tuli, Pekka seisoi luokan edessä kädet sivuille ojennettuna, heilutti sormiaan ja aloitti. Läpi käytiin kuukautiset, erektiot, siemensyöksyt. Siittiöiden uimakilpailut ja hedelmöityminen. Ehkäisy, sukupuolitaudit. Oppilaat istuivat aivan hiljaa ja kuuntelivat, posket hehkuivat opettajalla ja oppilailla kilpaa aina kun tuli puhe kohdalle. Koulun keittäjä oli viereisessä keittiössä kokkaamassa. Hän sanoi tunnin jälkeen:”Ei ole lapset koskaan olleet hiljaisempia kuin äskeisellä tunnilla.” ”Nämä asiat ja laulu läpikäytyinä, ei tule enää mitään hankalaa vastaan.”

Seuraavana syksynä tuli pesti Vaununperälle koko vuodeksi opettamaan. Se olikin sopiva työ, lyhyellä matkalla, aiheet käyty jo kertaalleen melkein kaikki läpi. Monet lapset olivat entuudestaan tuttuja, opettajan kanssa oltiin hyvät tutut. Välituntisin istuttiin keittiössä juttelemassa ja juomassa kahvia, naurettiin Pekan hulluille jutuille. ”Mistä se nyt puhui,” oli yleisin kysymys. ”Pyramideista ja niiden rakentamisesta,” saattoi toinen nauraa. Opettaminen kävi kuuntelumenetelmällä, tuntien aiheet tulivat käsiteltyä kertomusten muodossa. Koettipa opettaja saada nivottua oppiainetta käytännön elämäänkin. Matematiikan tunnilla hän aloitti: ”Koulun keittolaan tuotiin kaksi säkkiä perunoita. Yksi säkki painoi kaksikymmentä kiloa. Montako kiloa keittolaan tuotiin?” Opettaja kysyi Heljältä, hän oli kauppiaan tytär. ”Mistä minä sen voin tietää paljonko keittolaan perunoita tuotiin!” ”Jaaha koita tässä nyt sitten,” mietti Pekka. Onneksi musiikin avuksi oli äänitettyjä kasetteja, niissä olivat kaikki kirjan laulut. Niitä lauloivat reippaat lapsikuorot. Siitäkään ei ollut apua, kun oli aloitettava nokkahuilujen soittoharjoitukset. Silloin oli itse osattava näyttää, miten sormitus meni. Kappaleetkin oli soitettava malliksi. Onneksi ne olivat melkoisen helppoja. Koulussa oli vielä pimpparautoja, tamburiineja ja ksylofoneja. Jouluksi oli saatava ohjelmaa. Edistyneimmät kykenivät sooloesityksiin. Koko luokka sai sitten esittää nokkahuiluilla ja lyömäsoittimilla harjoitellun yhteisnumeron. Suurimpana numerona oli näytelmä. Sitäkin varten oli olemassa opaskirjat vuorosanoineen ja rekvisiitaohjeineen. Pekan luokka oli aivan täynnä, kaikki oppilaat, vanhemmat ja kyläläiset saapuivat paikalle. Ihana Joululoma alkoi.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Kohti emakoita -70 l






Siat Innanmaassa



Lihasikoja oli helppo kasvattaa, yleensä ne olivat erittäin terveitä. Eläinlääkäriä ei rutiinikäyntien lisäksi tarvinnut kutsua. Sopiva tila yhtä parttia varten oli sellainen, että aluksi tilaa oli vaikka kuinka paljon, sitten sikojen kasvaessa ne täyttivät karsinan vieri vieressä maatessaan. Paskaa lutraamaan pääsi vain tuuppimalla sikoja syrjään, kun ne täyttivät etuosan syödessään innokkaasti rehuaan. Tuttavasiat tulivat hätäisesti tervehtimään, ja kiiruhtivat tönimään toisiaan syrjään saadakseen kärsänsä ylettymään ruokaan. Viimeisissa karsinoissa vanhan lantalan paikalla siat olivat tuntemattomampia isännällekin. Yleensä tarkastus ulotettiin etummaisiin karsinoihin. Jos sikala oli äänetön, vain jokunen kysyvä röh kuului, oli kaikilla olot hyvin. Vieraat halusivat myös poiketa katsomaan sikalaan. Isännän mielestä sika ei haissut enää muualla kuin sikalassa. Kunkku kyllä sanoi hajun leviävän sikalasta valtavana ympyränä naapurustoon saakka. Kyllähän lantala oli toki ulkona, minkäs sille. Pekan tuttuja kävi myös sikoja katsomassa. Kähärin Markku poikkesi vaimoineen ja lapsineen kahville ja juttelemaan vähän työasioistakin. Pojat olivat kovin pieniä, pienin parkaisi siat nähdessään:”Äiti äiti, onko te ito?” Olihan se, lähellä teurasikää. ”Paljonkos sinulle tänne nyt mahtuu?” Markku halusi tietää, mikä mahdollisuus tilalla oli kasvattaa tuottavuuttaan. ”Kyllä tänne parhaimmillaan mahtuu kasvamaan sellainen satakaksikymmentä. Silloin on kyllä kaikki paikat piukassa, paitsi talli. Sinne on ole halunnut sikoja viedä, mahtuisihan sinne sellainen 7-8 sikaa, ehkä kymmenenkin, en ole mitannut.” ”Onkos sinulla nyt sitten tuotanto huipussaan?” ”No ei vielä, näistä pikkuisista kasvatettavista joutuu vielä maksamaan liikaa välittäjälle. Olen tässä laskenut, että emakoita kannattaa ottaa ja sitten kasvattaa omat porsaat teuraaksi. Siinä täytyy laskea tarkkaan maksimimäärä. Siis se, monenko emakon porsaat mahtuu kasvamaan. Tila on heti vajaakäytöllä, jos joutuu myymään porsaita välitykseen.” ”On sinulla siinä aika pohtiminen. Meilläkin oli pieni tila vaimon kanssa. Isän kotipaikan lunastimme itsellemme. Meillä oli kovin vanhakantainen tila, hirsinen päärakennus, ja uunikin oli hirsisen perustuksen päällä.” ”Mikä teille sitten tuli, kun nyt olette täällä.?” ”Talo paloi, ja ajoi meidät etelään.” ”Voi, mutta mennääs kahville, Paula on jo varmaan saanut kupit pöytään.”

Keittiön pöydän ääreen istuttiin. Punaiset suuret keittiökaapit oli naulattu kahdelle seinälle. Ne Pekka tilasi ollessaan Tyrvään B-mielisairaalassa töissä hoitajana. Puutyöosasto teki ne asevelihintaan, maalasivatkin ohjeiden mukaan. ”Miten olet saanut tuon pesualtaiden päällä olevan kaapin kiinni. Siellä taitaa olla aika paljon astioita? Meillä tuli kerran kaappi alas, kaikki sisällä olleet astiat rikkuivat.” ”Kyllä sitä jouduin minäkin ajattelemaan. Onneksi tuossa on hirret, mihin kiinnittää. Markus sitä katseli ja sanoi, ettei tule noin kestämään. Lupasi tuoda lisäkiinnikkeet tullessaan seuraavan kerran. Hän oli tehnyt parista mopon akselista toisesta päästä teroitetut teräsvaarnat. Ne hän sitten löi tuonne alle, kurkkaas.” Markku kumartui, siellä oli tosiaan kaksi vahvaa terästankoa lyötynä tiukasti kaapin runkopuiden alle. ”Ei kyllä tämä kaappi notkahda alas.” Kahvin jälkeen mentiin kamariin, se on tien puolella keittiöstä navettaan päin, siis sikalaan päin. Sielläkin oli tehty vähäistä remonttia, seinissä oli halteks levyt ja uusi tapetti. Kattoon Pekka oli naputellut myös haltekssuikaleet. Niiden kiinnittäminen tehtiin sellaisella ontolla purasimella, jonka teräosaan laitettiin nupi, ojennettiin purasin levyn ponttiin ja riuskalla painalluksella painettiin nupi kattoon pontin läpi. Purasimen kahva oli sellainen pyöreämuotoinen, jonka pää sopi hyvin kämmenkuoppaan. Pontin peitoksi vedettiin valkoinen pahvisuikale. ”Minä meinasin kiinnittää levyt vaan vasaralla ja tuurnalla, mutta työkaverini Hyrkin maatöissä antoi sen purasimen lainaksi. Sanoi, ettei siitä mitään muuten tule.” ”Siinä hän oli oikeassa, olen minäkin sitä käyttänyt, nyt on jo sellaisiakin, joihin voi ladata useita nupeja valmiiksi.” Markku oli hieman hermostunut, hän oli pestautunut Vammalaan vakuutusyhtiö Tapiolan paikallisjohtajaksi. Hän oli tullut toistamiseen houkuttelemaan Pekkaa asiamieheksi. ”Katsos, meidän äiti kävi oikein ostamassa tätä tilaisuutta varten uudet rintaliivit.” Markku nauraa keekotti. ”Älä, minkä väriset?” Tuulaa ujostutti ja nauratti. Miehet sopivat, että Pekka aloittaa asiamiehenä. Alkuun he kulkisivat yhdessä tutuissa paikoissa, jotta Markku saisi hyvän otteen koko tienoosta. Se olikin aika laaja, Huitun Manu kierteli mopollaan pitkiä taipaleita talosta taloon. Hoiti hyvin piirinsä, mutta nyt tarvittiin remmiin sellainen mies, joka pärjäisi kaupungissakin. Manu oli mennyt Rantasen rautakauppaan ainainen musta pitkä takkinsa päällään. Käännähti reippaasti hyllyn kulmassa, jolloin pari astiaa räsähti lattialle liepeen pyyhkäisyllä. Rantanen tuli siihen käsiään hieroen ja kysyi: "Mitähän muuta saa olla?" Tapiolan toimisto oli Liekolankadulla korttelin päästä torilta. ”Osta sitten kunnon karju, jos emakoita meinaat.” ”Olen ajatellut Lomaalta hakea, jos tulee ajankohtaiseksi. Siellä on osaaminen suomensarjaa. Morjens vaan, tulen huomenna käymään, niin aloitetaan.”

Pekka katseli lihasikojaan, karjut oli leikattu, niistä ei kyllä olisi mihinkään. Porsastuotto emakkoa kohti oli tärkeintä. Niitä pitäisi tulla emakon nisien verran, siis 12-16 nasua. Siihen oli jalostuksella haettu pitkillä linjoilla koetiloilla sopivaa ainesta. Tyrväälläkin oli kovia sikatilallisia. Niiltäkin saattaisi saada jalostusyksilöitä. Voisi näistä lihasioistakin saada, kokelen tuota yhtä pitkää.
Pekka mittaili sikalassa emakkohäkkien paikkoja. ”Karsina on liian laaja yhdelle emakolle, täytyy purkaa nämä väliseinät ja naulata ne uusiin paikkoihin, kahdesta karsinasta saa aina kolme emakkokarsinaa. Emakko on valtava, se vie tilaa, porsaat eivät tarvitse juuri mitään, pianhan ne siirretään kasvamaan uuteen karsinaan. Tähän kolme, tuonne lantalan puolelle yksi, sitten karjulle karsina jauhohuoneen taakse ja jauhohuoneeseen vielä yksi emakko. Tänne mahtuu 6-8 emakkoa. Sitten porsaspaikkoja, navetan osa ja lantala, mahtuu sellainen kahdeksankymmentä lihasikaa. Eiväthän kaikki emakot ole samassa tahdissa.” Muutoksia ja kannattavuuslaskelmia mietittiin yhdessä. Paulalla ei ollut mitään emakoita vastaan. Kysyipä kuitenkin: ”Kun nyt navetta on kokonaan melkein korjattu ja tilaa on lisää monen lehmän verran, niin etkö ole ajatellut lypsykarjaa?” ”No olen, paljonkin, tuotto olisi mahdollista saada kasvamaan, mutta minulla ei ammattitaito riitä lehmiin, en ole siihen koskaan panostanut, vaikka Ilmi minut Lehtimäessä opettikin lypsämään. On siinä vielä se patukkahännän orjuus, se piiska lyö kesän talven kanssa, olet aivan kiinni niissä. Sinä tykkäät käydä muualla töissä, ja hyvä niin. Kyllä se säännöllinen tili on paljon auttanut. Lehmien kanssa en usko yksin pärjääväni, liikaa työtä. Sinunkin pitäisi olla mukana. Jäisikö sinun työlle tulosta enemmän kuin palkkasi, ei ainakaan työtunteja laskien.” ”Kyllähän tästä on puhuttu, tee vaan emakkosikala, ei minulla mitään sitäkään vastaan ole. Ovathan nuo teurastilit alkaneet olla aika isoja ja säännöllisiä. Jos porsaista ei tarvitsisi maksaa, niin jäisi siitä jo käteenkin.”

Hankkijaan oli mentävä. Kyllä OK Sastamalastakin olisi maatalouspuolella ollut häkkejä myynnissä, muttei Pekka siellä oikein asioinut. Siihen oli kaksi syytä. Alkuaikoina häneltä oli tilattu joulukuusia peräkärryllinen . Metsässä Sydänmaalla oli kuusia, mutta ei aina joulukuusia. Tinki oli saatava täyteen. Pois lähtiessä traktori jäi kiinni pellolle, vajosi jankkoa myöten. Pekka käveli kotiin, soitti yöllä Harrille Sammaljoelle. Harri täristeli 30 kilometriä Sydänmaalle, laittoi vaijerin kiinni ja vinssasi kaiken kuiville. ”Kiitos, kait sitten osaat kysyä minua kun tarviit?” ”Älä huono huokaa kun on turva kelkasas, kyläs saat aikas komennon,” Harri huikkasi mennessään jo kohti Sammaata. Toinen syy oli sitten siinä, kun tilalta oli varusmiesten kanssa pelastettu herneitä ja puitu niitä viikko puimaladossa, Oittisen Eino oli syöttäjänä ja Lehdon Anneli apurina, niin eivät kelvanneet Sastamalan keittiölle. Sujut tuli.

Emakkohäkit saapuivat, ne oli helppo kantaa sikalaan Jokken kanssa. Betonipohjalle pultattiin ne kiinni. Siinä ne rivissä puhtaina odottivat synnyttäjiään. Toisella laidalla oli vielä lihasikoja, sellaisia kolmekymmentä – neljäkymmentäkiloisia. Lantalan päässä oven haka irtosi. Pekka asteli illalla töihin. ”Jaha, ensin jauhot, no mikäs nyt on?” Siat kiljuivat perällä. Oviaukosta kurkattuaan hän näki lantalan oven avoimena. ”No voi perkele, monikohan siellä jo pistelee ja kuinka kaukana!” Laidan yli karsinaan, ovelle ja kurkkaus, ”Jaha, neljä on pihalla, pysyyköhän nämä muut täällä, kun minä koetan saada karkulaiset samasta reiästä sisään?” Plums sanoivat saappaat kun isäntä hyppäsi sianpaskakasaan, vajosivat, kusi meni saapasvarresta sisään. ”Ei hätää, yksi askel, ja saan ensimmäisen kiinni.” Kädet porsaan ympärille, sekin oli vajonnut niin että puoli sikaa oli näkymättömissä. Kiljunta alkoi, sika potki ja huusi. Kaverit säestivät sisällä ja ulkona. ”Älä nyt saatana potki siinä, kaadutaan molemmat!” Jollain kurin Pekka pääsi ovelle, työnnälsi sian sisälle. Muut alkoivat heti haistella sen tuomia ihania hajuja, eivätkä pyrkineet ulos. ”Jotakin hyvää sentään, nyt seuraava kiinni, näyttää käyvän hyvin, se on niin syvässä, ettei se pääse karkuun.” Kaksi sikaa oli sisällä, kaksi paineli jo lantalan ulkoreunalla väljemmille vesille. Oli pakko käydä sulkemassa ovi, ja lähteä toista kautta karkulaisia vastaan. Siat yllättyivätkin niin, että ensimmäinen antautui helposti ja pääsi sisälle, se täytyi kantaa rimpuilevana pakettina sikalan ympäri ja prännin ovesta sisään.. Viimeinen oli jo oppinut metkut, eikä hätkähtänyt Pekan tullessa kulman takaa. Se pyörähti iloissaan ympäri ja alkoi kopsutella kuivurille päin. Sen kärsä kuitenkin petti sen, oli pakko hidastaa voidakseen haistella ojanvarren huumaavia hajuja. Se jäi kiinni, kiljui ja potki, etujalat ja takajalat kävivät samaan tahtiin kuin täydessä laukassa. Ei auttanut, sisälle päätyi, Pekka pesulle.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Opettajat osa 2






Opettajat oppikoulussa osa 2



Maantieteen ja biologian opettajana toimi Litjan Lauri, valmistunut alunperin metsänhoitajaksi ja erikoistunut metsämaan luokitteluun, syntynyt Haapasaaressa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Haminassa, joten epäilen Laurin olleen Kotkan Haapasaaresta. Näinollen hänen syntymäpaikkansa taitaa olla koko opettajajoukkomme harvinaislaatuisin. Kouluumme hän tuli meidän mukana 1956.
Lare otti työnsä rennosti, hänen tunneillaan ei ollut häiriöitä. Mielellään hän kertoili tarinoita, jotka mukavasti lomittuivat meillä esillä olleisiin tarinoihin. Tunti alkoi vitsillä, tai tapahtumalla jonka hän oli sinä päivänä saanut lehdestä lukea. Kerran hän astui luokkaan ja kertoi nykyajan vauhdikkaasta etenemisestä, miten lentoliikenteessäkin saattoi tunnissa ajaa 500 km harhaan. Irmeli kysyihäneltä: ”Oletteko aina valinnut jonkun kaskun tunnin alkuun?” Lauria nauratti. Maantiedon tunnilla hän saattoi päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen antaa minulle paksusta kirjasta luettavaksi tunnin aiheeseen sopivan jutun. Niitä juttuja minä sitten luin monena tuntina, ja sain todistukseen aina 8. Kyllähän niitä kokeitakin aina välillä oli, mutten minä niistä koskaan niin hyvää numeroa saanut.

Sitä lukemista oli minulle muutenkin tarjolla. Meillä oli äidinkielen opettajana Kokkilan Sinikka. Hänen veljensä oli Veikko Huovinen. Niinpä me sitten saimme luettavaksemme Havukka-ahon Ajattelijan. Valtaisan suosion Huovisen tekstit saivat koko maassa. Meille Sinikka antoi tuosta kirjasta lukuläksyjä. Ne oli sitten seuraavalla tunnilla osattava lukea tuosta kirjasta. Minä sain osakseni erittäin vaikean pätkän, missä puhuttiin kuusikkoreunan ylle loistavasta auringosta ja korpimetsästä. Opettelin sen niin, että olisin osannut sen vaikka ulkoa. Vuoroni tuli, menin luokan eteen ja pomiloin. Luku meni sellaista vauhtia ja aivan virheettömästi, että opettajaamme nauratti. Ymmärsin silloin, ettei sellaisesta lukemisesta kukaan ensikertainen kuulija olisi ymmärtänyt mitään. Kait se kappale olisi pitänyt osata esittää, tai näytellä, makustella tai sillälailla. Minä vain suoritin. Sain Sinikalta sitten uuden lukutehtävän. Koulun Joulujuhlassa juhlasalissa minun piti lukea Jouluevankeliumi kaikkien edessä. Kysyinkin Sinikalta, miksi juuri minä. Oppilaan vakiokysymys. ”Kun sinulla on niin hyvä ja selkeä ääni.” Minulla oli suuri vanha musta Raamattu, mutta siinä teksti oli vanhaa fraktuuraa. Siitä se kuitenkin oli luettava. Minä kirjoitin sitten koneella koko evankeliumin, ja leikkelin paperin sopivaksi Raamatun väliin. Juhlat olivat menossa, istuin jossain toisessa tai kolmannessa tuolirivissä seinän vierellä Raamattu polvilla. Kuuluttaja ilmoitti: ”Seuraavaksi Pekka Turtiainen lukee Jouluevankeliumin. Kuuntelemme sen seisten.” Silloin minä pomppasin pystyyn ja aloin kävellä eteen. Kaikki muut istuivat ja katselivat minun menoa. Ajattelin mielessäni että voihan piru, siellä ne vaan istuvat. Enhän kai minä voi käskeä heitä nousemaan. Kävelin eteen, käännyin saliin päin, nostin Raamatun eteeni. Kaikki istuivat. Nostin katseeni opettajien ensimmäiseen riviin, näin Kokkilan Sinikan siinä edessäni. Kun katseemme kohtasivat, hän pomppasi ylös ja veti koko salin perässään. Saatoin lukea.

Piirustusta meille opetti jo vuosia koulussa ollut Lampimäen Hellevi. Hän oli varsin rutinoitunut ja hallitsi täysin aineensa. Olimmehan me ennenkin vesiväreillä leikkineet, nyt tuli mukaan värioppia. Opimme värit ja vastavärit, saimme tietoa mistä värit olivat peräisin, perspektiivin vaikutuksen ja hiilellä piirtämisen ja fiksatiivin. Lindströmin Kunto oli taitava piirtäjä, etenkin lyijykynällä hän sai aikaan hienoja henkilöhahmoja. Me aloimme piirtää hänen kanssaan saamastamme aiheesta äärimmilleen venytettyjä juttuja. Silloin Hellevi lausi ”Kyllä Lindströmin Kunto on soma, ja Turtiaisen Pekkakin on soma, mutta kyllä meidän oli tarkoitus..”

Kirkkoherra Kolari aloitti meille rippikoulun. Siihen aikaan oli muodikasta käydä se iltaisin koululuokassa, me aloitimme samassa luokassa kuin koko koulumme. Kolarin Eino oli joviaali vanhempi herrasmies, luokkaan tullessaan hänellä oli liperit kaulassa. Ensin hän kysyi jokaisen riparilaisen nimen, kuunteli ja katseli, koetti painaa mieleensä. Samalla hän tarkasti kirjastaan tiedot oppilaastaan. Vuorot menivät nopeasti, joskus Kolari joutui kysymään uudestaan. Sitten tuli Turkka Liljebladin vuoro. ”Mikä se oli?” Turkalla oli vähäinen puhevika, ärrä ei oikein sorahtanut ja artikulaatio oli hiven tukkoinen. ”Turrkka Liljeblad,” Turkka alkoi hermostua. ”Niin mikä?” Turkka parka huusi uudelleen, mutta ei Kolari siitä selvää saanut, ”Niin mikä?” Meitä muita alkoi harmittaa Turkan puolesta. Lopulta Kolari osasi sanoa: ”Hyvä on, istu.” Katsoi sitten myöhemmin papereistaan nimen. Me opettelimme Lutherin Vähä Katkismusta, mitä se tarkoittaa... Selitykset ja Kymmenen Käskyä oli osattava etu- ja takaperin. Kirkkoherralla aloitti usein tunnin kertomalla elävän elämän tapahtuman. Sitten sitä pohdittiin, miten se sopi päivän aiheeseen. ”Naapurin navetta paloi, siinä meni kuusi lypsävää lehmää. Kenelle siitä aiheutui vahinkoa?” Oppilaat viitasivat innoissaan. Ensimmäinen vastasi että omistajalle, seuraava että vaimolle, seuraava että lapsille. Sitten alkoivat vastaukset harveta. Kolari jatkoi aihetta:”Niin kyllä, mutta olisiko siitä tullut haittaa jollekin muulle?” Joku keksi, että naapurille, kun hän kävi ostamassa sieltä maitoa. ”Oikein, olisiko vielä muuta?” Nyt alkoi mennä vaikeaksi, minäkin yritin sitten jotain, ei ollut juttu loppu. Ei Kolarikaan saanut meidän maailmankuvaamme laajemmaksi. Lopulta hänen oli itse sanottava, että vahinko tapahtui koko Suomen kansalle.

Kävimme kirkossa opettelemassa ripille pääsyn menoja, missä istuisimme ja minne menisimme. Meidän oli myös oltava Jumalanpalveluksissa, niistä pidettiin kirjaa. Jokaisen oli käytävä määrätty määrä kuuntelemassa ja oppimassa. Meillä pojilla ei ollut hankaluuksia rippipuvun kanssa. Se oli musta puku, valkoinen paita ja solmio, mustat kengät. Vammalassa oli tuohon aikaan sääntönä, että tytötkin olivat mustassa puvussa, mustissa sukissa ja kengissä. Siis aivan körttiläinen meininki. Äitini otti naisten kokoontumisissa esille tuon tyttöjen värin, hän halusi Kitin pääsevän ripille valkoisessa asussa. Jaha, siitä alkoi melkoinen sota. Aluksi kaikki olivat valkoista vastaan, olihan sitä aina käytetty. Äitimme ei antanut peräksi: ”Hautajaisvaate on musta, minä en halua pukea tytärtäni surun väriin tässä ilon juhlassa. Pistäkää vaan musta jos haluatte, minun tyttäreni menee ripille valkoisissa.” Kaivakaa rippikuvanne esiin, miten siinä kävi. Enemmistö tytöistä oli kauniin valkoisissa puvuissa. Osalla oli toki musta asu, mutta se taisi olla viimeinen kerta Vammalassa.

Miilunpalon Eino oli aloittanut poikien liikunnan meille. Syksyllä Kaalisaaren urheilukentällä suoritettiin ensin yleisurheilun kilpailuja ja otettiin kaikkien suoritusarvot ylös. Hyppäsimme pituutta, juoksimme satasta ja tonnia, hyppäsimme korkeutta ja pelasimme jalkapalloa. Alkuvuosina tonnin juoksu oli hirmuinen ponnistus. Keuhkot olivat pihalla juoksun jälkeen, kivisti ja sattui jokainen sisäänveto. Kuitenkin juoksu alkoi kiinnostaa. Aloitin iltaisin harjoittelut ja juoksin Vammalan läpi katuja pitkin ja sitten santateitä. Hiki virtasi ja vaatteet kastuivat. Jostakin luin intervalliharjoituksista, niinpä aloin vedellä Kaalisaaressa kahdenkymmenen toiston vetoja, äkäisiä lyhyitä vetoja. Kunto nousi hurjasti, juoksin peltoja pitkin ja loikin sarkaojien yli väsymättä. Kävin katsomassa Jukkaa kotona. Piti vaan moikata ja jatkaa juoksua, mutta meninkin kutsuttuna sisälle istumaan. Silloin alkoi hiki virrata päästäni noroina. Täytyi jatkaa matkaa.

Meille tuli Uurron Alpo liikuntaan opettajaksi. Hänellä oli viimeisin tieto liikunnasta ja treenaamisesta. Niitä hän meille opetti ja näytti eritoten talvella suksilla. Me aloimme myös pitää koko koulun liikuntapäivää, kerran hiihdimme Houhajärvelle latuja pitkin. Minulta meni hosuessa Järvisen puusuksi poikki kärjestä, vaikka kyseessä oli vaan matkahiihto. Otin sukset olalleni, poikkesin ladulta ja aloin kävellä tietä pitkin tarkoituksena poiketa sitten Houhajärvelle menevälle polulle. Uurron Alpo tuli sieltä vastaan ja kysyi: ”Minne sinä olet menossa?” ”Minulta meni suksi poikki, kävelen tästä tuolle polulle, se vie leirimajalle.” Alpo antoi minun mennä, tiesi kai minun osaavan perille. Olin sinne mennyt edellisen kerran siitä ratsastaen. Ilkan kanssa ollessani sain häneltä opetusta ratsastamiseen. Ensimmäisellä kerralla hevonen vei ja minä istuin, siitä sitten alkoi taito karttua. Talvella harjoittelimme hiihtoratsastusta. Ilkka ratsasti, satulaan oli kiinnitetty pitkä naru, josta minä sitten pidin kiinni sukset jalassa. Alkuun kaikki meni hyvin, Ilkka lisäsi vauhtia, minä pysyin mukana tuulen suhistessa. Lopulta Ilkka nostatti hevosen laukkaan. Silloin hevosen kavioista alkoi lentää tieroja, isoja lumitilsoja päin minua. Niitä ei kerinnyt kaikkia väistämään, niitä tuli vauhdissa niin taajaan.

Syksyllä taas suoritettiin Kalssussa lajeja. Alpo toi mukaan maastojuoksun. Se sopi kyllä minulle. Meidän oli juostava Kalssussa 1500 metriä rantoja pitkin ja laululavan mäen yli. Hämeen-Anttilan Matti asettui viivalle, Bäckmanin Ilkka tuli juosten radan yli ehtiäkseen mukaan. Me lähdimme, ensimmäisen kierroksen puuskutimme yhdessä, toisen alkaessa minä sanoin, että nyt lähden juoksemaan. Matti totesi että lähdet vai. Ilkkakin oli vielä silloin mukana. Nostin vauhtia, muut jäivät. Pistelin minkä pääsin ja tulin paljon ennen muita maaliin. Alpo ihmetteli: ”Miten sinä noin juoksit, kun ei edes Hietamon Pekka kyennyt juoksemaan toista kierrosta lujempaa kuin ensimmäistä.” Minua vaan hymyilytti.

Kotona meitä oli aina hopotettu liikuntaan ja urheiluun, niinpä minulle tuli täytenä yllätyksenä isäni sanat: ”Mitä sinä siellä juokset iltaisin. Saat lopettaa sen. Ei siellä muutkaan juokse.” ”Harjoitteleehan Miilunpalon Einokin juoksemalla iltaisin.” ”Se on eri asia.” Jaha, ajattelin jonkun taas kertoneen äidille minusta, nyt juoksuharjoituksistani negatiivisesti. Se riitti, minun oli lopetettava. Eivätpä kyllä enää hopottaneet urheilun pariin.