Leikin loppu? v. 1976

Ero

Syksyllä alkoi Lauttakylässä toinen vuosi Kauppakoulussa. Paula oli hakenut sinne opiskelemaan. Paikkakunta oli tullut tutuksi jo kansanopistoajoilta. Huittisten opistossa oli mahdollista opiskella useilla eri linjoilla. Siellä oli myös opiskelijoita Tyrväältä. Kaukolan isäntä Pohjalan Lasse oli samaan aikaan Paulan kanssa, tulivat tutuiksi. Pekka katseli koulussa otettuja valokuvia, niitä oli liimattu albumiin. Siisteissä riveissä oli äkisti aukko, liimattu kuva oli poistettu. Niistä kysyessään sai hän vastaukseksi, että niissä oli vanhoja heiloja, joiden kuvia ei haluttanut enää katsella. ”Turhaan niitä poistit, se on elettyä elämää, ei sitä tarvitse hävetä tai katua.” ”En minä kadukaan, ei vain silloin tuntunut eron tullessa olevan mukavaa niitä kuvia säilytellä.” ”Vuosien kuluttua kaduttaa kuitenkin se poisto, ainoa mikä meistä jää jälkeemme on valokuvat.”

Paula oli urjalalaisen ystävättärensä kanssa vuokrannut koulun läheltä omakotitalon yläkerran huoneen. Talo oli jo vanha, sininen puutalo, rakennettu heti sotien jälkeen pellolle joen rantaan keskustan ulkopuolelle. Punkalaitumen joki yhtyi pienen päästä Kokemäen jokeen. Rantaan rakennettiin  siihen kohtaan kolme – neljä taloa. Etelä-Satakunnan Kauppakoulu rakennettiin taloista vähäisen matkan päähän Punkalaitumen suuntaan. Tien varteen kohosi uutta asutusta vielä koulun jälkeenkin. Pekka vieraili siellä Nortonilla iltaisin.  Jyminä paljasti hänet ennalta. Raput talon päädystä nousivat ullakolle siten, ettei alakerran asukkaita, kahta vanhaa neitiä, tarvinnut häiritä. Paula oli mielissään käynneistä. Pirkon kanssa he keittivät teetä tarjottavaksi. ”Otatko siihen hunajaa, Pirkko on sitä kotoa tuonut?” ”Mielelläni, onko se ihan omaa tuotantoa?” ”On se, meillä on kymmenkunta pesää, joita minä kesäisin hoidan kanojen lisäksi. Sen tähden meillä on aina täällä muniakin, ne ovat tuoreita.” Kupit kilisivät lusikoiden hämmentäessä hunajaa teen sekaan. Pirkolla oli vielä muutakin asiaa Pekalle. ”Kuule, sinä kun aina kirjoitat niitä kirjeitä Paulalle.” ”Niin kirjoitan, mitä niistä?” ”No kun Paula aina itkee niitä lukiessaan. Hän sanoi minulle, jos sanoisin sinulle siitä, ette kirjoittaisi aina niin itkettäviä kirjeitä.” ”En minä sille mitään voi, kun sitä asiaa tulee aivan ajattelematta paperin  täydeltä.” ”Ihania kirjeitä ne on, minäkin olen saanut jokusen lukea, mutta kun Paula aina itkee silmät kipeinä.” Paula seurasi hymyillen juttelua. ”Ei niitä tarvi lopettaa, minä vaan en osaa vastata, ja ne ovat aina niin pitkiä ja koskettavia.” Ymmärsihän Pekka asian, voisihan sitä yrittää tehdä kirjeistä simppeleitä, vaan mitä siitäkin tulee. ”Lähdetään käymään koululla, mennään kävellen.” ”Pääseekö sinne vielä näin illalla sisälle?” ”Ei pääse, kävellään joen rantaa ja katsellaan koulua ulkopuolelta. Tuletko Pirkko mukaan?” ”Minä jään nyt tänne lukemaan läksyjä, menkää te vaan kaksin.”

Norton jyskytti taas Lauttakylään, nyt oli takanakin matkustaja. Bäckmanin Ilkka oli kiinnostunut myös reissusta ja hiukan Pirkostakin. Kävelivät raput ylös. ”Terve, täällähän te olettekin, minä toin Ilkan mukanani, ajellaan vähän muutenkin yhdessä.” ”Mukavaa kun tulitte, meillä onkin nyt vähän tarjottavaa näin alkuviikosta.” Molemmat tytöt olivat leiponeet kotona käydessään, pöytään kasattiin pipareitakin. ”Voi, meillä ei ole kolmatta kuppia, minun täytyy kaataa lasiin Ilkalle.” ”Kestääkö se lasi kiehuvan veden?” ”Pekka kuule, sinä et tunne fysiikkaa, tämä lusikka on sen tähden. Se johtaa liian kuuman pistekuorman pois vartta myöten.” Ilkka tunsi tempun, kalautti lusikan lasiin, ja Pirkko kaatoi siihen kuuman veden. ”Tässä on teille teepussit.” Liottelivat pusseja mukissa ja lasissa, Pekka painoi lusikalla pussin kylkeä kupin reunaan saadakseen sen hieman kuivemmaksi ennen tassille nostoa. ”Tämä se on aina hankalaa, kun pussista tahtoo tippua liinalle.” ”Näin se kuivataan.” Ilkka alkoi jälleen opettaa. ”Pussi laitetaan lusikkaan näin, sitten kiepautetaan naru lusikan ja pussin ympäri ja hieman kiristetään. Ylimääräinen tee tippuu kuppiin.” ”No niin, nyt olemme hyvin saaneet oppia teen juonnista, tiesittekös te tuon aikaisemmin?” Eivät olleet tytötkään siitä kuivaamisesta tietoisia. ”Meillä on koulussa juhlat ensi viikolla, tulettekos sinne?” Pirkko esitti asian. ”Siellä on ensin hieman ohjelmaa ja sitten kahveet ja tanssit päälle.” Pekka lupasi tulla, Ilkka jäi miettimään. Ajelivat pikatietä Keikyän ja Kiikan ohi Vammalaan. Pekka koukkasi vielä Uotin kautta vieden Ilkan kotiin. ”No, miltä se Pirkko tuntui?” ”Mukava tyttöhän se, mutten minä nyt aivan heti sinne palaa. Tuletko vielä aamulla hakemaan minut kouluun?” ”Ei, minä jätän nyt Nortonin talliin ja tulen polkupyörällä, nähdään.”

Ajaessaan seuraavalla kerralla Paulaa katsomaan, näki Pekka tien vieressä Volkkarin siinä vihreän talonkohdalla. Olihan hän jo ehtinyt kuulla Lahtisen Ollista, joka kävi samaa luokkaa Paulan kanssa. Ei silti pitänyt häntä kilpailijana. Hidastaessaan tiehaaraan tulikin sieltä talon pihasta nopeasti mies hypäten autoon ja ajoi tiehensä. ”Jahas, tässä taisi olla Olli, pianpa hän pakeni, ei uskaltanut näyttää itseänsä minulle.” Käveli raput ylös, tapasi tytöt hieman varuillaan olevina. ”Morjens, Lahtinenko siitä lähti, olisi nyt jäänyt, niin olisin tavannut.” ”Ei hän halunnut, äänet paljastivat sinun olevan tulossa, sinä et koskaan pääse tänne niin, etten minä tiedä siitä.” ”Tässä pyörässä on niin hitaat kierrokset ja pitkä isku, että sen tuntee ploikinasta, minä ajan ensi kerralla ykkösellä, että tulee kierroksia lisää.” Istuttiin ja juteltiin, koulun käynnistä, Paula myös sai terveisiä kotoaan. Pekka oli siellä käynyt Markusta ja muita sisaruksia katsomassa. ”Markus on aloittanut hellan takaa leivinuunin kyljestä laattojen vaihtamisen, osa laatoista on jo poistettu.” ”Voi helvetti, mitä hän nyt taas aloittaa sellaisen kysymättä minulta. Ei siitä mitään tule, kesken hän sen jättää.” ”Älä nyt, hyvältä työltä se minusta näyttää.” ”Markus nyt on sellainen innostuva, mutta valmista ei tahdo tulla, minä meillä kaiken olen saanut tehdä, lattioiden maalauksesta alkaen.” Paula morkkasi siivoa, joka siihen hellalle kumminkin jäisi hänen siivottavakseen.

Pekka päättikin ajaa Lauttakylään polkupyörällä. Olihan se vaihtelua, samalla kuntoilua. Tuuli suhisi korvissa pitkissä alamäissä. ”On näitä nyt hyvä viilettää, takaisinpäin ovat ylämäkiä. Mikäs tässä on mennessä, vaihdepyörällä.” Keskustassa torin kulmalta kääntyi tie vasempaan, sitä linja-autoaseman ohi ja siinä vihreä talo jo olikin. Pyörä jäi rapun pieleen. Molemmat tytöt olivat sisällä. ”Terve, kuulitkos nyt minun tulon?” ”En kuullut, enkä tiennyt sinun tulevankaan.” ”Se olikin yllätys, tulin polkupyörällä.” Se ei tuntunut Paulaa kiinnostavan. Pirkko teki asiaa ja lähti pihalle. ”Kuules Pekka, minä olen päättänyt erota.” Jysäys kävi huoneessa, se sattui ja kiteytyi Pekan vatsaan. ”Mitä sinä nyt meinaat, erota, minkä takia?” ”Ei sinussa vikaa ole, minulla vaan on toinen.” ”Lahtinenko?” ”Niin.” Kipu vatsassa lisääntyi, tarttui koko kroppaan, nousi päähän. ”Ethän sinä näin voi tehdä, yks kaks, varoittamatta, mikä siihen on syynä?” ”Ei siinä ole syytä, minä vaan olen alkanut tykätä Ollista enemmän ja enemmän.” Istuivat vierekkäin jäykkinä ja puhumattomina, hiljaisuus ympäröi satuttavana, huone hämärtyi. Pekka mietti mitä sanoa, mistä aloittaa, Paula pelkäsi mitä toinen  sanoo. Nousi lopulta ylös leuat kireinä, silmät hellinä korvien soidessa. Ei näin, ei näin voi olla, ajatus urautui ja katosi harson taakse. ”Minä lähden.” Ajoi kiduttavan matkan, kotiin, valvoi yönsä ja meni aamulla Kaalisaareen pää surisevana. Alkoi urheilutunti.   

Seurustelua ja eripuraa v. 1966

Riiustelua

Lumi oli pakkautunut polanteiksi teiden pintaan. Nokian Hakkapeliittakaan ei tahtonut saada otetta sellaisesta pinnasta. Avuksi tuli suomalainen keksintö, Tikka nasta. Niitä ammuttiin renkaan pintaan moneen riviin, toiset tekivät itse sen työn. Silloin tuli laitettua nastoja niin paljon, että koko auto meni niiden varassa, kumin vastatessa tiehen vain kovassa kiihdytyksessä tai kaarreajossa. Jäinen talvi oli voitettu, ajo sujui kuin kesällä. Pekka oli menossa Innanmaahan, hän käveli torille katsomaan kyytiä. Autojen omistajat kykkivät kesät talvet torin yläkulmassa nokat tielle päin. Siinä tavattiin kavereita ja moikkailtiin tyttöjä. Aina välillä joku autoista poistui rivistä hetkeksi asioilleen, palaten taas tutulle paikalleen. Tapani seisotti Cortinaansa siellä, Pekka käveli luokse juttelemaan. ”Onkos sulla kiirettä tai meno jonnekin?” ”Ei täsä mitään, kunhan kattelen, mitäs sulla olis mielesä?” ”Jos sulla on aikaa, niin Vaununperälle mä oon menossa.” ”Hyppää kyytiin, pian sellainen reisu tehdään.” Tapani lähti reippaasti, nastat söivät polanteeseen syviä uria ja lumi lensi renkaan heittämänä taakse pitkinä viiruina. ”Sinulla näkyy rengas pitävän.” ”Kyllä, löin itse nastat renkaisiin, siinä on 150 % nastoitus, Tikkoja, minä luotan niihin täydellisesti.” ”Älä nyt silti kaahota, kyllä me keritään.” Cortina luistatti aseman mutkassa, kaasun painaminen sai pyörät sutimaan pitkälti mutkan yli. Pienet kopsahdukset kuuluivat kiskoja ylitettäessä, valot vaihtuivat pitkiksi Vammalan valojen jäätyä taakse. Lähestyttäessä Nuupalaa tiessä oli muutama mutka, yksi niistä vasemmalle kaartuva hyvin jyrkkä. Kesälläkin sen läpi täytyi ajaa varovasti, ettei irtosora alkanut luistaa. Tapani tunsi tien, taittoi mutkaan vauhdilla, auto joutui nelipyöräluisuun. ”Nastat kyllä pitävät, ja nyt, perkele…” Pitiväthän nastat, mutta Tapanin olisi myös pitänyt ohjata, Cortina kellahti ojaan kyljelleen kartturin puolen kylki kiinni lumipenkassa. Miehet ponnistautuivat ulos kuljettajan ovesta, vahinkoja ei näkynyt sattuneen. ”Minä käyn tuolta traktorin apuun, jää sinä tähän.” ”Ei siellä kellään ole, saadaan me tämä miehissä, pyydä Ojansivusta avuksi.” Tapani kokosi miesporukan, auto käyntiin ja miehet työntämään. Lumi pölisi, äijät tuuppasivat ja Tapani koetti kääntää ratista pyöriä nousemaan tielle. Lopulta se onnistui. Pekka pääsi perille.

”Terve, meillä oli hieman epäonnea auton kanssa, rehjuttiin Ojansivun mutkassa ojassa, päästiin kuitenkin.” ”Minä tässä jo odottelinkin, haluatko jotain, keitän kahvia.” ”Keitä vaan, onhan tässä muitakin juojia.” Markus oli kotona, samoin tieten Valtteri. Päivi ja Antti olivat retkillään. Paula oli kertonut Markuksesta, hänen hyvistä ja huonoista puolistaan. Monia niistä tapahtumista Pekka ei ymmärtänyt. Ne eivät kuuluneet hänen maailmaansa. Oudoin niistä oli se, kuinka Markus oli halunnut auton. Hän oli käynyt tilan metsässä katsomassa sopivan paikan leimikoksi, palasi takaisin ja vaati isäänsä myymään tukkeja. Valtteri puolestaan oli kovin nuuka ja tarkka, ei hän aikonut moiseen suostua. Markus kärtti aikansa, suuttui ja sieppasi astalon käteensä ja lähti ajamaan isäänsä takaa. Onneksi ei ollut saanut kiinni.

”Tule sinäkin kahville, minä katoin keittiöön.” Paula kävi Valtterin huoneessa. Tämä tuli hymyillen, tervehti ja istuivat nelistään pöytään. Kakkoa siivuina, voita ja kutunjuustoa päälle, nisua vahvoina siivuina. ”Osaatkos sinä ryystää?” Markus kaatoi tassille ja veti huulillaan kovaan ääneen kahvia suuhunsa. ”Jos aiot tänne tulla, niin kylässä täytyy ryystää, vanhat mummut kykenevät vetämään kahvin suuhunsa monen sentin päästä. Sitä täytyy harjoitella, näin.” Markus oli hyvällä tuulella ja alkoi päästellä juttujaan. ”Myllymaassa on sellaisia ryystäjiä, jotka saavat kahvin lentämään kaksikymmentä senttiä tassin reunasta yhdellä imaisulla. Silloin he kyllä auttavat lusikalla puolesta välistä.” ”Ole höpsimättä.” Paulaa hieman harmitti moiset jutut. Vanhaa isäntää nauratti, ja Markus vaan paransi. ”Virtasen vanha isäntä oli innokas metsämies. Nuorena hän oli hurjassa kunnossa, koiraa kun ei ollut, niin hän lähti pyytämään kettua talvella jalkaisin. Yhyttikin tuoreet jäljet ja alkoi juosta niitä pitkin. Kettu huomasi tämän ja lisäsi vauhtia, niin Kallekin. Painelivat peräjälkeen toiseen pitäjään, järven jäälle. Kallelle tuli paskahätä kovasta juoksusta, laski äkkiä housunsa ja päästi jäälle. Kettu huomasi sen, pysähtyi ja alkoi kanssa paskantaa. Kalle kertoi sen minulle, ja harmitteli, että olisi saanut ilman hätäänsä ketun.” ”Nyt olet kyllä hiljaa.” ”Vanhana miehenä Kalle käveli lähimetsään, äkkäsi oravan ja alkoi haukkua. Ei ollut pyssyä eikä koiraa, mutta seuraili oravaa puusta puuhun ja haukahteli aina välillä. Siihen tuli naapurin mies kuultuaan haukun. ”Tämä on minun metsäni, ei täällä saa metsästää.” Mutta saan minä haukkua.”

Kahviteltuaan siirtyivät kamariin, Valtteri palasi omaansa. Markus istui keinutuoliin, Paula näytti Pekalle kirjoituksiaan vihosta. Veli sieppasi vihon ja alkoi lukea sitä. ”Anna se takaisin, ei se ole sinulle tarkoitettu!” ”Saan minä tätä lukea.” Paulaa kiukutti, muttei saanut vihkoaan. Pekka puuttui tilanteeseen. ”Anna se vihko pois, ei se ole sinun.” ”Ei se ole sinunkaan.” Asia oli ratkaistava, morsianta tuli puolustaa. Pekka kiepahti Markuksen taakse, liuutti kätensä kainaloiden alta ja yhdisti sormensa niskaan alkaen hitaasti painaa vastapelurin päätä kohti rintaa. Ote ei ollut veljelle tuttu, muutoin Nelson painiotteen saaminen ei olisi ollut niin helppoa. Miehet seisoivat pystyssä, Markus alkoi pyristellä, ei saanut käsiään irti. Ne sojottivat suoraan sivuille Pekan tiukentaessa otettaan. Markus pudottautui lattialle Pekka selässään. Ei se mitään auttanut, vihko heilui vielä vasemmassa kädessä. ”Irrotatkos vihosta?” Markuksen oli pakko irrottaa, Paula sai vihkonsa ja istui sängylle. Markuksen päästyä pinteestä oli hän vihainen, alkoi uhitella. ”Minä heitän tuommoisen miehen sängyn alle jos haluan.” Posket paloivat ja silmät kiiluivat viiruina. ”Kyllä varmaan, mutta mitäs me semmoisia, ei naisten tavaroita saa viedä.” Markuksen poistuttua Paula varoitti veljestään. ”Kyllä hän voi toteuttaa uhkauksensa.” ”En minä usko, tässä oli tämä yhteenotto, rehellinen koitos, eiköhän asia ole selvitetty, kyllä me pärjäämme keskenämme.”  

Muutto v. 1977

Vammalasta Varkauteen ja takaisin

Paula kertoili hiljakseen äidistään, olostaan ja elostaan avioerolapsena. Hän oli seitsemän vanha silloin. ”Äiti joutui koville täällä Innanmaassa, lapsia syntyi ja iso karja hoidettavana. Kyllä meillä oli sisäpiika ja navettapiika, töitä silti riitti.” ”Minä en osaa oikein kuvitella sen aikaista hyörinää tilalla, kun täällä ei nyt ole kuin isäsi ja sisaruksesi. Navetassakin on enää muutama lypsävä, kuusi-kahdeksan. Näenhän sen, että navetta on suuri ja puimalato vallan komea, varmasti tarpeeseen aikoinaan.” ”Isä on vanhentunut, koettaa itse hoitaa karjan, olenhan minä ollut siinä apuna. Välillä on tilapäistä työvoimaa. Päärakennuksen rakensi isoisä, navetta on isän rakentama.” Kävelivät tanhuaa peltoja katsellen, laajat vainiot ulottuivat pitkälle Vaunujoen toiselle puolelle Liuhalaan ja Kaukolaan. Parhaastaan näkyi yli kymmenen kilometriä pelkkää peltoa, Myllymaan puolelta alkaen. Siitäkin kauempaa, Kotajärven maasta, mutta suoran yhteyden katkaisivat muutamat metsäsaarekkeet ja tien mutkat. ”Äiti muutti Varkauteen ja meni siellä uusiin naimisiin, me olemme lapset aina välillä käyneet häntä siellä katsomassa. Saivat vielä vanhoilla päivillään lapsen, pikkuveljen Ollin. Hän on vallan vilkas poika, aivan meidän näköinen pyöreäpää. Me voisimme joskus käydä heitä katsomassa.” ”Mennään vaan, olemmehan me olleet jo pitkään yhdessä, kait hän meistä tietää.” ”Olen minä kertonut.”

Tähtisilmä Cortina pysähtyi Lahden torilla. ”Mennääs tuonne kultakauppaan.” Kävelivät torin kirkonpuoleista katua, yhdessä Paula ja Pekka. ”Tässä on kultaseppä Manner, minä haluan ostaa ne täältä.” Lahdessa oli Pekan sukulaisilla, Aaltosen Sulolla ja Sirkalla autokoulu. Heidän liikkeessään sukulaiset saattoivat ajaa ajokorttinsa, Pekkakin sivuliikkeessä Heinolassa. ”Päivää, olemme menossa Varkauteen, minulla on Markukselta lainassa auto. Siinä en saa ykköstä päälle, olisiko sinulla joku konsti siihen?” ”Siihen voisi koettaa vaihdekepin juureen iskeä kovasti vasaralla, muuta ei nyt voi tehdä.” ”Kiitos vaan, me menimme juuri kihloihin.” Sulo oli ensimmäinen, jolle asia ilmoitettiin. ”Tietääkös ne kotona?” Eipä tullut onnitteluja. ”Tietää, minä sanoin sen jo lähtiessämme.”

Tähtisilmä palveli hyvin, vaikka sillä joutuikin aina katsomaan paikkaa mihin pysähtyi. Liikkeelle lähtö tapahtui kakkosella, hiukan oli kytkintä luistatettava. Perillä lyhyt pyöreä emäntä ja vielä pyöreämpi isäntä onnittelivat ja kovasti tekivät tykö. Olli oli vallan ihmeissään ja juoksenteli iloissaan ympäri pientä kaksiota. Helvi alkoi heti trahteerata, ensin kahvit, pullat, pikkuleivät, kaikki itse leivottuja. Puhuttiin ja katseltiin ja tutustuttiin. Kävivät kaupunkia katsomassa, satamassa, tehtaalla, torilla. Tultiin takaisin syömään. Emäntä oli tottunut ruoanlaittaja, potut porisivat, kastikkeet kypsyivät, lihat paistuivat. Pöytään kannettiin aina vaan uusia kuppeja ja lautasia täynnään maistuvia.

”Olen minä ajatellut muuttaa Vammalaan, auttaisittekos te minua siinä?” Paula sitä oli puhunut, äitinsä toivetta palata takaisin lapsuutensa tienoille. ”Totta kai me autamme, mitä voisimme tehdä?” Markus oli jo aiemmin katsonut Vammalasta puistokadulta kaksion. Helvi oli tilannut kiitolinja-auton miehensä kuoleman jälkeen. Se oli lastattu täyteen tavaraa, vintistä, kellarista ja tietenkin kodin kaikki tavarat. Olivat lähteneet ajamaan yön selkään, kuljettaja ja Helvi istuen vieressä. Perillä alkoi katuminen, asunto ei ollut mieleen, autoa ei purettu. Takaisin ajoivat tavaroineen kaikkineen, kantoivat ne paikoilleen Itä-Suomessa, Varkauden kaupungissa.

Talvi oli kovimmillaan, pakkasta yli kolmekymmentä astetta. Varkauden kanava työnsi paksun huurun kaupungin ylle. Kahdella autolla olivat ajaneet Vammalasta uutta muuttoa varten. Toinen oli Mersun iso pakettiauto, toinen Tähtisilmä. Ei tullut kantajille kylmä mattokääröjä vintistä autoon pakattaessa. Kaiken tavaran saaminen noihin kahteen autoon oli mahdotonta. Niin täyteen kuin mahdollista ne lastattiin. ”Kuules Pekka, minä en kyllä saa Mersua aamulla käyntiin, jollen saa sitä jonnekin suojaan yöksi.” ”Minulla ei ole mitään tietoa täältä, Cortina kyllä lähtee, muttei minulla ole kaapeleita.” ”Ei ne mitään auttaisikaan, iso kone vaatii enemmän mitä pikkuauto kykenee antamaan.” ”Mitäs, jos jättäisit auton käymään, ovet vaan lukkoon. Ei sitä kukaan täällä vie.” Aamulla oli tankista vajunut puolet, nätisti Mersu oli siinä naksutellut. ”Ei tämä paljoa ole, diiseli on halpaa. Emme muuten olisikaan pärjänneet.” ”Tulkaas nyt sitten aamukahville, niin päästään lähtemään.”
Helvi oli uutta intoa täynnä. Hän oli saanut Ruotsin Viitasilta vuokrata paikan aivan Lehtimäen naapurista Vaununperältä. Siinä oli iso talo ja piha. ”Kiitos taas kovin, minulla on sitten perillä miehiä auttamassa.” ” Parempi onkin purkaa kuorma, minä en ainakaan kanna näitä tavaroita uudelleen kolmanteen kerrokseen.”

Eläkkeistä ja muista tulonsiirroista

Eläkkeistä

Olen noin 15 vuotta aktiivisesti seurannut maassamme käytyä eläkekeskustelua ja siitä johtuvaa vastakkainasettelua nykyiset eläkeläiset mukaan lukien suuret ikäluokat vs. niin kutsutut nuoret ikäpolvet. Viimeisin kirjoitus oli Sixten Korkmanin vieraskynäkirjoitus HS 2.10. Missään näissä kirjoituksissa tai edes poliitikkojen julkisissa puheissa ei ole otettu huomioon koko elämänaikaisen tulonsiirron merkitystä ja määrää. Korkman hyvin taitavasti käsittelee lukuina pelkkiä prosentteja, ja saa näyttämään siltä, että ns. nuoret ikäpolvet joutuvat vallan ahdinkoon isiensä ja äitiensä eläkkeitä maksaessaan. Tavattoman yksipuolista ja shokeeraavaa politikointia.
Mielestäni tuollainen asioiden vastakkain asettelu on harhaan johtavaa ja tietysti myös tarkoituksella tehtyä. Mitä sillä sitten ajetaan takaa ja toisaalta saavutetaan?

Kaikessa valtiovallan toimissa on kyse tulonsiirroista silloin kun ne kohdistuvat yksityiseen ihmiseen tai perheeseen. Veron alennukset tai korotukset, palkat, eläkkeet, arvonlisäveron muutokset, opiskelijoiden opintotuet, lapsilisät, hoitotuet, terveyspalvelut, erilaiset verovähennykset yms.
Miksi tästä koko kentästä yksipuolisesti, vuodesta toiseen, koetetaan tehdä ikäpolvisotaa eläkeläiset vs. nuoret ikäpolvet?

Jospa nuo niin älykkäät, viran ja politikoinnin ammattilaiset, kerrankin ottaisivat ja valaisisivat meille ihmisen elämän pituiselta ajalta tapahtuneet tulonsiirrot. Vaikkapa sukupolvittain 20 tai 30 vuoden välein koko nykyisin elävälle väestölle. Siis vaikkapa 1920 syntyneet, 1940 syntyneet, 1960 syntyneet jne. Laskettaisi yhteen, mitä yksittäinen ihminen on saanut ja tulee saamaan tulonsiirtoja koko elämänsä aikana, lapsena, koululaisena, opiskelijana, töissä ollessaan ja lopulta eläkkeellä ollessaan.
Mielenkiintoista materiaalia. Kuinkahan kävisi, jos näin pystyisimme kerralla näkemään keskiverto 30-lukulaisen saamat tulonsiirrot verrattuna vaikkapa -80 luvulla syntyneeseen. Vieläkö jatkuisi huuto ahneesta eläkeläisten massasta, joka näännyttää nuoret ikäpolvet itsekkyydellään vaatiessaan eläkkeisiinsä korotuksia. Mihin nuo nuoret, siis meidän lapsemme ja lastemme lapset joutuvatkaan, kun he jo saamiensa tulonsiirtojen jälkeen vielä perivät äitinsä ja isänsä, talot, osakkeet ja loma-asunnot muistaen, että parhaillaan puuhataan noistakin tuloista perintöveron poistoa.
Nykyinen nuori sukupolvi saa ilmaiseksi sellaiset palvelut ja tulonsiirrot, joista nyt eläkkeellä oleva sukupolvi ei voinut uneksiakaan.

Kun keskitytään vain eläkkeiden aiheuttamaan menoerään, jää kokonaisuus hahmottamatta. Suomi on maailman rikkaimpia maita. Varallisuutemme määrä on kasvanut aivan käsittämättömän suureksi mihin tahansa aikaisempaan ajanjaksoon verrattuna. Me olemme kyenneet elättämään koko väestömme mukaan lukien sadattuhannet työttömät.

Eläkeläisethän ovat tunnetusti ahkeria äänestäjiä, mutta uskollisia omalle puolueelleen. Näin tuo jatkuva rummutus eläkkeistä ei muuta eläkeläisten osalta äänestysprosentteja. Muutos syntyy nuorista äänestäjistä, he vaihtavat tutkitusti herkästi puoluetta, toisaalta heistä monet jättävät menemättä uurnille. Heihin on siis vaikutettava. Silloin on luonnollista, että ei puhuta eläkkeiden yhteydessä kaikista tulonsiirroista, siis todellisuudesta ja tasapuolisuudesta. Näin ollen tuollaisen yhden asian esiin ottaminen jatkuvasti epäedullisessa valossa on puhdasta agitaatiota.

Koulukiusaaminen v. 1993

Opettajan näkemys koulukiusaamiseen

　

　

Mielipide sivuilla on käyty varsin laajaa keskustelua koulukiusaamisesta. Esillä ovat olleet niin kiusatut kuin kiusaajatkin. Kuitenkaan usein syytettyjen penkillä istuvien opettajien ääntä ei ole juuri kuulunut. Valotan yhtä kiusaamistapausta luokallani, joka on jo parinkymmenen vuoden takaa.Koulutyössä opettajan ensimmäinen tehtävä on olla ehdottoman oikeudenmukainen. Tätä vaatimusta ei mikään saa horjuttaa, oppilaat ovat tavattoman herkkiä huomaamaan tai epäilemään jonkin toisen suosimista tai sorsimista silloinkin kun sitä ei ole tapahtunut. Toisena tehtävänä opettajan on ala-asteella opetettava lapset mahdollisimman sosiaalisiksi, kohteliaiksi ja auttavaisiksi. Vasta kolmanneksi tulevat oppiaineiden sisällöt. Viimeisenä tulevat vanhempien toiveet.Kokemuksestaan huolimatta opettajalta saattaa jäädä jotain luokan sisäistä huomaamatta, mutta kun se sitten tulee ilmi, ei saa epäröidä asiaan tartuttaessa.
Minun urani vaikein oppilaan kiusaaminen kehittyi vähitellen. Mistä sitten oli kysymys?Silloinen luokkani oli kolme opettajaisessa kyläkoulussa. Siis tuossa niin ihannoidussa vanhempien onnelassa, jossa ei lapsilla pitäisi olla mitään ongelmia opiskella. Meillä kaikilla opettajilla oli yhdysluokat, ja kaikki tunsivat hyvin toisensa sekä kaikki oppilaat, joita seurasimme vuosi vuodelta, kunnes heidän tuli aika siirtyä ylä-asteelle.

Opetuksessani painotin oppilailleni, että kenenkään vastauksia ei koskaan saa mollata, sillä jokainen erehtyy aikanaan. Ryhmätöitä täytyi tehdä eri kokoonpanoissa, ja jokaisen oppilaan tuloksen tuli olla näkyvissä töitä purettaessa. Tietenkin oppilailla oli omat suosikkiryhmänsä, ja näin saatoin erottaa joukosta syrjäytyvän yhden oppilaan. Tunneilla asiat etenivät kuitenkin ohjaukseni mukaan, mutta välitunneilla asia oli toisin. Silloin alkoi tai oikeastaan toistui sama kuvio. Yksi oppilas jäi aina yksin. Tähän oli välitunnilla lähes mahdoton puuttua. Sitten tuli mukaan fyysinen kiusaaminen. Sen havaittuani reagoin voimakkaasti. Pidin luokalleni puhuttelun, ja ilmoitin ykskantaan, että mitään sellaista en hyväksy. Kuitenkaan en vielä ollut lähelläkään tapauksen sisintä.

Halusin keskustella kiusatun vanhempien kanssa. Sovin tapaamisesta ja kävin heidän luonaan. Vasta silloin alkoi kiusaamisen laajuus valjeta minulle. Heidän kertomansa mukaan se oli laajaa ja systemaattista, ja mikä pahinta, se kosketti koko luokkaa. Siis minun oppilaani olivat syyllistyneet juuri siihen, mistä olin heitä koettanut varoittaa. En saattanut ymmärtää, etten ollut tuota tajunnut. Mikä oli syynä, että kaikki kiltit ja hyväkäytöksiset tytöt ja yhtä lukuunottamatta pojat olivat yksimielisesti sortamassa luokkatoveriaan? Koulutyö jatkui, olin erittäin painokkaasti varoittanut luokkani oppilaita sekä tyttöjä että poikia enää syyllistymästä kiusaamiseen. Auttoiko se? Ei, vaan taas kerran välitunnilla havaitsin yhden oppilaan käyvän lumipalloin tuon kiusatun kimppuun. Käskin kiusaajan sisälle, Pidin kovan puhuttelun, ja käskin hänen lopettaa puuhansa.Illalla soi sitten puhelin, ja tuon kiusaajan äiti soitti minulle kysyen mitä oli tapahtunut. Asia kääntyi nyt ylöasalaisin ja minusta tulikin syntipukki. Minä olin hänen mielestään kohdellut hänen lastaan väärin. Tästä alkoi kova episodi, joka huipentui luokkakokoukseen, jonne olin kutsunut kaikki oppilaat ja heidän vanhempansa. Kerroin vanhemmille koko luokkani syyllistyneen yhden oppilaan kiusaamiseen lukuunottamatta yhtä poikaa. Luokassa tuli melko hiljaista ja vaivautunutta. Vanhemmat eivät olleet tienneet tapahtuneista ja siitä, että juuri heidän lapsensa olivat kiusaajia.Keskustelimme melko pitkään tilanteesta, ja osa vanhemmista oli valmis koviinkin rangaistuksiin lapsiaan kohtaan. Kielsin sellaiseen ryhtymästä, erehtyminen on niin helppoa. Sen sijaan toivoin heiltä apua tilanteen korjaamiseksi, ja mietimme yhdessä keinoja. Yksi oli koko luokalle tehtävät luokan säännöt, jonka kaikki allekirjoittaisivat. Siinä mm. luvattiin olla kiusaamatta ketään. Näin tehtiinkin.
Hyvässä hengessä erosimme, jakoulutyö jatkui. Oppilaat olivat häpeissään tapahtuneesta Kiusaaminen näytti loppuneen.Mistä tuo episodi oli lähtöisin? Kysymys oli minulle vaikea, koska luulin jo osaavani opetustyön tehtyäni sitä kymmeniä vuosia. Vinkkejä sain vanhempien kanssa käymistäni keskusteluista. Ensin en sitä uskonut, mutta nyt ymmärrän että oppilaani olivat minusta mustasukkaisia, tunsivat minun liiaksi antavan huomiota tuolle kiusatulle. Joku yksittäinen minulle mitätön asia olikin muille oppilaille epäoikeudenmukaisuuden ilmentymä.

Minä pidin oppilaistani, he olivat oikein opettajan aarre. He vain halusivat, että kohtelisin heitä tasapuolisesti.
Tapahtunut osoittaa kuinka hienovireisiä ovat oppilaitten ja opettajan väliset suhteet päivästä toiseen vuosien vieriessä. Kuten myös sen, ettei se kaikki, mitä oppilaat kotona kertovat, olekaan välttämättä totta.

Nälänhätä yli sadan vuoden takaa Sääksmäellä

Suuri nälänhätä eli nälkävuodet 1866-1868 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa

Pekka Turtiainen

Aikaa on kulunut 140 vuotta Suomea kohdanneesta viimeisestä nälänhädästä. Tämä oli samalla viimeinen länsimaita kohdanneista elintarvikeonnettomuuksista, joka johti väestön laajamittaiseen menehtymiseen nälkään ja tauteihin. Ollee paikallaan tarkastella meidän asuinseutuamme koetelleita onnettomuuksia, niiden syitä ja seuraamuksia.

Maataloudessa voidaan erottaa kehityskausi ennen ja jälkeen nälkävuosien. Onnettomuudesta otettiin oppia ja pyrittiin muuttamaan maatalouden menetelmät ja tuotantosuunnat uudelle tolalle. Tilastoja tarkastelemalla saadaan selkeä kuva siitä, mitä tuotettiin ennen vuotta 1866, minkälaisia satoja saatiin katovuosina ja millaisia elintarvikkeiden määrät ja muutokset olivat. Tämän lisäksi tarkastellaan väestön kuolleisuutta eri vuosina sekä jossain määrin kuolleisuuden eri syitä.

Maatalous oli aikaisemmin alkeellisella tasolla, vuoroviljelys nykyaikaisessa muodossa alkoi vasta 1890-luvulla. Luonnonniityt olivat ennen karjanrehun perusta, nyt niitä alettiin viljellä voimaperäisesti kyntäen ja kylväen, mikä mahdollisti satojen huomattavan kasvun, ja pelloissakin alettiin kasvattaa heinää. Murros oli suuri, sillä tilojen vanhat isännät eivät millään olleet myöntyväisiä tähän, vaan pelkäsivät he perikatoa. Ensin niittyjen ylöskynnössä sitä, että mistä sitten saadaan rehu karjalle, ja sitten heinän peltoon kylvössä sitä, että mistä sitten saadaan leipävilja.

Rehun määrän suurella nousulla oli monia kerrannaisvaikutuksia, maito ja voimäärän lisääntyminen, koneellinen voin kirnuaminen, meijerilaitosten synty, rahatulojen kasvu, ja sen seurauksena uusien innovaatioiden käyttöönotto. Näitä olivat kääntöaurat, kylvökoneet, niittokoneet, hevosharavat, riihien hevoskierrot, puimakoneet, viskurit so lajittelijat ym. ( Eino Jutikkala Sääksmäen pitäjän historia K G Gummerus 1934). Voimme siis hyvin nähdä, miten ero tuottavuudessa ja intensiivisyydessä, siinä miten yhden ihmisen työpanos päivää kohti nousi dramaattisesti, oli uudistusten jälkeen huomattavasti korkeampi kuin ennen uudistusten käyttöönottoa.

Palataan kuitenkin vuoteen 1866. Ala-Sääksmäen kihlakunta oli jokseenkin samanlainen kuin 1870 alusta Tammelan mukaan nimitetyn kihlakunnan alue. Siihen kuuluivat Tammelan emäseurakunta sekä sen kappelit: Jokioinen, Ypäjä ja Humppila, Someron emäseurakunta ja sen kappeliseurakunta Somerniemi, Urjalan ja Akaan emäseurakunnat, jälkimmäisen kappeli Kylmäkoski sekä Sääksmäen ja Kalvolan emäseurakunnat. ( Hannu Voipaala Nälkävuodet 1866-68 Ala-Sääksmäen kihlakunnassa eripainos historiallisesta arkistosta XLVIII, Helsinki 1941).
Näistä alueista Voipaala toteaa, että mm. Urjala ja Punkalaidun ovat verrattain karua maata, Urjalalle oli annettu nimi parkkipitäjä, ja suurin osa väestöstä oli Honkolan ja Nuutajärven kartanoiden alustalaisia.
Akaa, sen kappeli Kylmäkoski ja Kalvola olivat kihlakunnan varakkaimpia. Vanhimpaan sydän-Hämeeseen on luettava myös Sääksmäki ikimuistoisina aikoina raivattuina laajoine, hedelmällisine viljelysmaineen.

Syyt nälkävuosiin löytyvät ensisijaisesti yksipuolisesta viljanviljelyksestä. Talonpojalla oli oikeus viinan polttoon, ns. kotitarpeen viinanpoltto, ja sen antaessa jossain määrin tyydyttävän taloudellisen tuloksen, ei muutoksiin voimaperäisempään viljelyyn ollut erityistä ulkoista painetta. Tämän lisäksi viljan polttaminen viinaksi aiheutti maaseudulla enenevässä määrin juopumista ja sen seurauksena töiden suoranaista laiminlyöntiä. Juhlat olivat perusteellisia, ja saattoi olla, että esim. joulun vietto oli kolme viikkoa kestävää juhlintaa, samoin oli muiden perinteisten juhlien laita, joita olivat esim touonjuonti ja kylväjäiset, madontappajaiset ja heinätyöt, niitonloppiaiset, kamppiaiset, nauriin jakajaiset ja perunan ottajaiset, koliaiset, tanssiminen riihessä, pellavan parissa, syyskestit, kekri ja runtu, tappajaiset. (Kustaa Vilkuna Työ ja ilonpito Otava Keuruu 1983) Osin tästä syystä 1866 alusta astui voimaan viinan polttokielto, joka ei kuitenkaan ehtinyt vaikuttaa vuonna 1866 alkaneeseen kolme vuotta kestävään äärisäiden myötävaikuttamaan katastrofiin.

Viljan käytöstä viinan polttoon mainitsee maaherra Molanderin 5-vuotiskertomus 1861-65. Hän arvioi viljaa poltetun 15 tynnyriä manttaalia kohti. Kihlakunnassa oli noin 527 manttaalia, ja näin saadaan määräksi 8000 tynnyriä viljaa, joka vuosittain poltettiin viinaksi. Verrataan tätä kokonaissatoon. Kolmen tärkeimmän viljan yhteenlaskettu Sato oli 1861-65 keskimäärin 115.000 tynnyriä, josta siis viinanpolttoon meni noin viidestoistaosa. Kun pahimpana katovuonna 1867 saatiin satoa yhteensä 45.000 tynnyriä, niin noina viitenä vuotena melkein poltettiin tuo määrä viinaksi.

Yksipuolisen viljanviljelyn vuoksi karjanhoito oli aivan laiminlyöty. 1860 luvun alkupuolella myytäväksi saatu tuotteiden määrä oli vallan vähäinen Myytävän lihan ja voin määrä nousi seuraavan kymmenluvun alkupuolella kuusinkertaiseksi, ja elävän karjan myynti oli 60-luvulla aivan mitätöntä.

Syyt karjantuotannon heikkoon tilaan olivat heikko hoito ja huono ruokinta. Taloistakin loppui maito talvella, ja keväällä karja oli vallan heikkoa ruoan puutteesta, jopa niin, että olivat aivan nälkäkuoleman partaalla. Koska niityt olivat heikossa kunnossa, niin ei niiltä myöskään voitu saada kunnon satoa. Laiminlyötiin lannoitus ja ojitus, eikä uusia innovaatioita ollut varaa ottaa käyttöön.

Verrattaessa kotieläinten määriä viisivuotiskausittain, havaitaan etenkin lehmien määrän kova nousu.

vv1861-65 -66-70 -71-75

hevosia 6000 6500 7400

härkiä 3200 3400 2700

lehmiä 12.600 13.500 14.960

nuorta karjaa 8600 9200 9165

lampaita 20.000 21.000 22.001

sikoja 4200 4500 3720

vuohia 950 1200 650

(H.L. maaherran 5-vuotiskertomukset 1861-1865)

Samoin voimme tarkastella karjatuotteiden myyntimääriä samoina ajanjaksoina, myydyn lihan määrä ensin kaksinkertaistui, sitten viisinkertaistui vuosiin 1861-65 verrattuna, , voin määrä ensin lisääntyi alle puolella, sitten kuusinkertaistui.

Kaikkein dramaattisin muutos tapahtui metsätuotteiden myynnissä. Edelleen tarkastellessa samoja ajanjaksoja myyty tukkimäärä ensin pieneni, sitten kasvoi melkein satakertaiseksi. Samansuuntaisesti kasvoivat pölkkyjen, lankkujen lautojen ja halkojen myyntimäärät. Emme saa kuitenkaan harhautua luulemaan, että talonpoika kykeni kompensoimaan maatalostuotteiden kadon metsän tuloilla. Metsän merkitys oli vallan vähäinen 1960 luvulla, ja lähes ainoa myytäväksi kelpaava tuote oli halko. Talonpojat suhtautuivat välinpitämättömästi metsiinsä. Arvon nousu tapahtui vasta katovuosien jo mentyä. Jos tarkastelemme metsätuloista saatuja varoja katovuosina, niin ainoastaan halkojen myynnillä oli hiukan vaikutusta. Sen myyntituloilla rahaksi muutettuna verrokkina ruishehdon hinta, niin saamme tulokseksi, että jokaista kihlakunnan asukasta kohti olisi ollut 3 litraa ruista viiden vuoden ajalle. Ei siis mitenkään mainittavasti tilannetta korjaava määrä.

Viljanviljely keskittyi rukiiseen, kevätviljan määrä oli sangen pieni. Näin ollen, jos rukiista ei saatu kunnon satoa, ei helpotusta ollut odotettavissa kevätviljoista. Lisäksi vallalla oli perin vanhakantainen ajattelu, joka tehokkaasti esti uudistukset. Oli vallalla ajatus pellosta peltoon, joka tarkoitti sitä, että kylvö tapahtui saman vuoden sadolla. Silloin helposti kävi niin, että sateisen syksyn tullessa rukiin kylvö myöhästyi, ja kato odotti, mikäli seuraavanakin vuonna korjuu ei onnistunut sääolojen vuoksi. Perunoista saatiin kyllä kunnon ravintoa, mutta ei sekään yksin kyennyt tilannetta pelastamaan. Menetelmien ja työvälineiden muuttumattomuus oli isäntien jääräpäisyyden ja vanhaan tukeutumisen seurausta. Haluttiin tehdä, niin kuin oli aina tehty.

Kihlakunnan väestön toimeentulo oli lähes kokonaan maatalouden varassa, sillä tehdastyötä ei juuri ollut, alueella oli merkitystä vain Forssan puuvillatehtaalla.

Tarkasteltaessa 1860 luvun alkupuolta, huomataan viljasadon kohdalta, että useana vuonna oli jo saatu keskimääräistä heikompi sato niin rukiista kuin kaurasta ja ohrasta. Määrät olivat noin kolmanneksen huonommat 1861, ja suunta jatkui samanlaisena, kunnes 1866 määrät putosivat noin puoleen, 1867 vielä kolmanneksen edellisvuodesta nousten 1868 noin kahden vuoden takaiselle tasolle, mikä ei sekään ollut vielä lopullinen helpotus. Tultaessa 1870 luvulle alkoivat satomäärät edelleen kasvaa, noin puolet suuremmaksi rukiin osalta verrattaessa satoon 1861, ja kolme ja puolikertaiseksi verrattaessa vuoteen 1887.

Tämä 1860 luvun alkupuolen satomäärien keskimääräistä heikompi taso vaikeutti väestön kestokykyä kadon kohdatessa. Säästöön jääneen viljan määrä väheni dramaattisesti ennen katovuotta. Pitäjän makasiineista oli viljaa suuret määrät lainattuna talven yli, eikä talvimarkkinoillakaan juuri nähty viljaa. Nimimerkki ”Sääksmäkeläinen” kirjoittaa toukokuun puolivälissä lehteen:”Pitäjämme, jonka voipi lukea viljavimpain paikkakuntain joukkoon maassamme, ei olekkaan saanut kärsiä minkäänlaista puutetta niistä katovuosista, joita on ollut usiampia perätysten, vaan viime vuoden kova kuivuus on näyttänyt täälläkin seurauksiansa karjanruuan suhteen, jonka puutetta melkeen joka ainoa valittaa, ja joka muutamilta varsin peräti on loppunut, niin että elukoitten on täytynyt ulkona käydä, ja hakea viime vuoden jäännöksiä ruumiiseensa.” Ilmojen ollessa kylmiä, ei syötävää ole ollut.

1866 kevät oli kylmä, rukiin oraat harvenivat niin ettei Sääksmäellä oltu sellaista nähty. Rukiin heilimöimisen aikaan oli edullinen lämmin ilma, mutta heinäkuun puolivälissä alkoivat rankkasateet, jotka kestivät pahimmillaan kuukauden. Tämä aiheutti ennen näkemättömän tulvan. Alavilla mailla asukkaat joutuivat evakkoon, kun heidän asumuksissaan permannot, jotka olivat ns. uivia, naulaamattomia, nousivat arinan tasolle. Ladot uiskentelivat niin, että vesi nousi jopa ovien kamanan tasolle.

Heinäsato oli menetetty, Sääksmäellä ei vielä elokuun ensimmäisen viikon lopulla oltu saatu heinätöitä tehtyä, ja Akaassa ne olivat vasta puolessa. Heinät likosivat, jokien varrella tulvat veivät jo tehdyt heinät, joten niistä ei saatu mitään talteen, ja loppujen ravintoarvo likosi veteen. Näin laajalle levinneenä tuhoa lisäsi vielä se, ettei heinää ollut saatavana, vaikka olisi ollut rahaa sen ostoon.

Viljan tilanne ei ollut sen parempi, tuleentuminen oli myöhässä, jyvä jäi heikoksi, kuhilaat korjattiin veneellä, ja puitaessa huomattiin sadon jäävän vallan mitättömäksi. Rukiista saatiin jyvästä 3-5 jyvää, vehnän viljely oli aivan pientä, sato 4 jyvää, ohra 4-5 jyvää, kaura 6-7 jyvää yhtä kylvettyä siementä kohden. Verrattaessa nykyaikaan esim. ohra antaa noin 60 jyvää kylvetystä jyvästä, siis tähkä muodostui tuolloin 1866 vallan vaivaiseksi.
Herne meni kosteudessa ja kuumassa vallan piloille, kasvoi vain valtavasti vartta. Paikoin ei saatu siementäkään. Peruna kyllä kasvoi hyvin, mutta rutto pilasi sadon. Pellava meni vallan pilalle.

Tilanne oli nyt kriittinen. Ruis olisi saatava pian peltoon, ja seuraavan vuoden ollessa hyvä, saattoi tilanne parantua. Kylvöaikaan rankkasateet jatkuivat, eikä varsinkaan savipelloille ollut menemistä. Elokuun lopussa pellot olivat vielä vetelät vedestä, ja syyskuun lopussa tulivat kovat helteet, marraskuun lopussa satoi paksu lumi sulaan maahan.

Talvi 1866-67 oli vaikea niin ihmisille kuin karjalle, saadakseen edes itselleen ostettua jauhomattoja, myi viljelijä karjanruokansa, muuta ei ollut. Mitä karja sitten sai ! ? Perunat alkoivat mädätä kuopissa ja tammikuussa jo arvattiin siemenestä tulevan pulaa. Talvesta tuli ankara, kylmä ja paksuluminen, vielä huhtikuun puolivälissä talvi jatkui entisellään, suojia ei tullut. Huhtikuun 6. päivän aamuna oli ollut 18 astetta pakkasta, ja vanha kansa ennusti silloin seuraavan 40 kylmää yötä. Niin kuin seurasikin. Niitä riitti aina 50 yötä. Toukokuun 26 päivänä ilmat alkoivat vähän lauhtua. Lunta oli aitovieret täynnä, jää kantoi Sääksmäellä jalkamiehen. Näsijärvellä ajettiin vielä kesäkuun 1. päivänä vahvoilla kuormilla. Tammelassa ajettiin vielä juhannuskirkkoon jäätä myöten, mutta paluumatka oli tehtävä maitse. Kesäkuun lopussa siirryttiin suoraan kesään niin ettei kevättä ollut ensinkään. Ihmisten ruoka oli loppunut, kevätkylvöjä ei oltu päästy tekemään, karjan rehu oli vallan lopussa, rukiin oraat vahingoittuivat ja myöhästyivät. Karjaa kuoli talvella suuria määriä

Kruununvouti Nordenswan kirjoittaa leipäviljasta olevan puutetta, ja koska tuleva sato on myöhäinen ja heikko, anoo hän, että ryhdyttäisiin voimallisiin toimiin nälänhädän estämiseksi. ( A-S:n kr.-voudin kirj. 17.VI.-67-HMA).

Sääksmäen Huittulan kylässä oli tänä vuonna Kelhinharjun pohjoispuolinen vainio rukiilla, mutta vielä juhannuksena ei tarvinnut porttia kiinni panna, kun oras ei ollut sen vertaa kasvanut. (Muistitietoa). Ainoastaan korkeilla paikoilla olevilla pelloilla oli odotettavissa jonkinmoista satoa, mutta alavilla mailla oras oli täysin tuhoutunut. Myös hietapelloissa ja kaskimaissa oras oli vallan hävinnyt.
Satotoiveet olivat huonot. Kylvöt eivät olleet vain myöhässä, vaan viljan puutteen vuoksi myös liian harvaan kylvetty. Sama koski myös perunaa. Niitytkään eivät olleet päässeet kasvamaan, ja vielä karjakin täytyi laskea niille tallaamaan, koska muualla oli orasta vielä huonommin.

Alkoi jännittävä odotuksen kausi. Aluksi lämmin ilmanala auttoi viljan nopeaan kasvuun, ja toiveikkuus nousi rukiin heilimöinnin aikana vallitsevan suotuisan sään johdosta. Maaherra vaati viikoittain raportteja maakunnasta rukiin edistymisestä. Oltiin tavanmukaisesta kolmisen viikkoa myöhässä. Kruununvouti arveli kuitenkin päästävän kohtalaiseen satoon, ellei odottamatonta tapahtuisi. Heinäkuun lopulla tuli kuitenkin sateita, ja Sääksmäen ja Kalvolan rajamailla oli erikoisen ankara ukkosenilma ja raesade piiskasi viljaa 18. pvä. Menetyksiä kokivat Linnaisten, Vierimunnan ja Onnelan kylät sekä Itkon virkamiestalo sekä Kuurilan tila. (A-S:n kr.-voudin kirje 1867 II. Sääksmäen p.-nimismiehen kirj. 1.VIII.-67. –HMA)

Heinäsato saatiin talteen melko runsaana, sitä riitti myytäväksikin, olkisato jäi heikoksi. Rukiista saatiin osaksi hyväkin sato, osin keskinkertainen. Suviviljat kokivat syyskuun 4 ja 5 päivien vastaisina öinä hallan ja tuhoutuivat ne koko Suomessa. Ihmisten odottava jännitys oli lauennut, mutta kauhistuttavalla tavalla. Tiedettiin varmasti tuleva, hirmuinen hätä ja puute, nälkä ja taudit, talojen joutumiset perikatoon, eikä maassa mistään ollut saatavissa apua. Optimismi oli kuollut, ja lopunkin toivon vei syyskuun 25 päivän vastaisen yön kova pakkanen, se vei loputkin viljat ja metsien sienet. Jos vielä jossain olikin säilynyt jotain, hakkasi senkin sade maahan hiukan myöhemmin.
1866 sato oli jäänyt keskimäärin noin puoleen tavanomaisesta, 1867 se jäi puoleen siitäkin. Oli selvää, että ilman mittavia aputoimia kansa ei selviäisi.

Valtionvaraintoimituskunnan päällikkö Juhana Vilhelm Snellman yritti saada käsiteollisuudesta apua, hänen mielestään kauppiassäädyn tulisi ottaa asia hoitoonsa. Lisäksi olisi perustettava hätäaputöitä, mutta paikallisia ja pieniä, ettei kokoontuisi suuria määriä ihmisiä, joita ei sitten voitaisi auttaa. Lainanottoon viljan ostoa varten hän suhtautui nuivasti, sillä hänen mielestään silloin markan arvo heikkenisi. Useita hätäaputöitä järjestettiinkin, esim. Nerkoon kanavatyöt 1866 ja Kalvolan tietyö 1867 sekä Riihimäen-Pietarin radan rakennustyömaa, mutta nämä työmaat osoittivat toteen Snellmanin ennustukset liiasta väestä. Aloitettiin pienemmät paikalliset työmaat, etenkin tietöitä tehtiin paljon, samoin kanavia rakennettiin, ja niiden merkitys olikin tulevaisuudessa tietöitäkin suurempi. Palkat näillä työmailla olivat hyvin alhaiset, väkeä niihin olisi tullut enemmän kuin voitiin ottaa. Jonkin verran nämä työt auttoivatkin, mutta tilanteen pelastajaksi niistä ei ollut.

Elokuussa 1867 päätti Sääksmäen kuntakokous, että ”irtonaisen kansan tässä pitäjässä kurjan tilan suhteen sekä yleisen kerjäämisen estämiseksi” oli työansioita hankittava. Parhaimpana keinona pidettiin kehruu-ja kutomatöiden järjestämistä. Kunnallislautakunnan tehtäväksi annettiin tätä varten hankkia raaka-aineita. (Hämäläinen 1867 no 38). Pellavia ja hamppuja annettiin kehrättäväksi ja kudottavaksi, päätettiin ostaa työttömien tekemiä kaikenlaisia tuotteita, astioita, rekiä, ja muita ajo- ja työkaluja, vitsaköysiä, tanokontteja, kalanpyydyksia, jäkäliä ja peuransammalta, jne. Kunnallislautakunnan jäsenet määrättiin velvollisiksi kukin piirissään pitämässä huolta paitsi vaivaisista myös muista apua tarvitsevista. Heidän tuli antaa raaka-aineita, ottaa vastaan valmistetut tuotteet ja maksaa niistä palkka hätäleivässä tai muissa ruokatarpeissa. (Sääksmäen kuntakokouksen pöytäkirja25.IX 1867 SknA). Tämä päätös tuli vallan toteutetuksi, ja Sääksmäellä ostettiin raaka-aineita jaettavaksi, pellavia, hamppuja niinimattoja, karvoja, villoja ym.

Näin Snellmanin ajatukset käsityöläisyydestä osin toteutuivat ympäri maata ja kihlakuntaa. Pulmaksi vaan muodostui sitten saada näitä tuotteita kaupaksi edes säälliseen hintaan, samoin pelkkä kuljetus ja sen kulut muodostuivat esteeksi. Todellista koko kansaan vaikuttavaa apua ei siitä saatu.
Köyhäinhoidon alaisina olleiden lukumäärä kasvoi nopeasti. Koko kihlakunnan alueella määrä nousi vuodesta 1866 1031:sta hengestä vuoden 1868 2763 henkeen ilman Tammelan tietoja.

Hallituksen oli lopulta syyskuun hallojen 1867 jälkeen otettava Saksasta lainaa viljan ostoon. Oli toimittava nopeasti ennen talven tuloa. Kuitenkin viljalaivat kärsivät jäistä sekä syksyllä että keväällä.
Pitäjänmakasiinit toimivat talollisten hyväksi. Eri puolilla maata oli erilaisia tapoja, torpparit alkoivat saada viljaa lainaksi vasta maaherran jaettua viljaa pitäjiin, ja isäntien saatua tarpeensa täyteen, loppuja jaettiin torppareille. Hallitus koetti myös saada isäntiä innostumaan uusista viljakasveista, nauriin. räätikkään ja kaalin viljelyä pyrittiin edistämään,
Hämeenlinnaan perustettiin 1867 elokuussa ”Hätäleivän ja sienien valmistamisen seura”, maaherra Molanderin johdolla. Varsinkin jäkälän keräämistä koetettiin edistää ja siitä valmistettua leipää käytettiin maksuna hätäaputöiden maksuun. Kansa ei kyllä ottanut jäkäläleipiä omakseen enempää kuin sieniäkään.

Vaeltavat kerjäläiset olivat jo olleet tavallinen näky A-S kihlakunnassakin, katovuosia oli ollut aikaisemminkin, ja pohjoista osaa maastamme oli koetellut kato 1860 luvun alussa. Kevättalvella 1867 tilanne paheni kestämättömäksi. Lukemattomat joukot Pohjois-Suomesta ja muistakin maamme osista, myös omalta paikkakunnalta olevia kerjäläisiä, sokeita, rampoja, lapsia ja koko perhekuntia kulki talosta taloon, ( Sanomia Turusta 1867, no 24) Parikymmentäkin henkeä kävi päivittäin talossa. Sairaita ollessaan, tyyfus, rokkosairaudet, he levittivät tautia kulkiessaan eteenpäin. Itsellisten määrä oli suurin, sillä heiltä ensimmäisinä loppuivat työt. Talollisetkin olivat pakotettuja irtisanomaan palkollisiaan, ja olipa kulkijoiden joukossa talollisiakin, jotka olivat menettäneet omaisuutensa. Aivan tavattomiin mittoihin paisuivat kulkijoiden joukot. Hallituksen, maaherran tai kunnanisien toimet olivat tehottomia katastrofin edessä. Nyt alkoivat taudit todella levitä, Hannu Voipaala vertaa sitä tulevan bakteerisodan vaikutuksiin! Kirkonkirjoihin merkittiin usein kuolinsyyksi tyyfus ja hermokuume, kansa käytti nimitystä hermokuume. Taudit olivat lavantauti, toistuva kuume, pilkkutauti, punatauti, isorokko, tuhkarokko, keuhkotauti, angiina, hinkuyskä, kuristustauti, suolistokatarri, keuhkokatarri, silmätulehdus, vilutauti, sikotauti. Ainoastaan aniharvoin käytetään syytä svält tai hunger, siis ruoan puute.

Kuolleisuus oli hirvittävää. Oli taloja, joista vietiin yhtenä pyhänä hautaan kolmekin henkeä. Tuskin oli pahimpana tautiaikana päivää, jolloin ei Sääksmäen Huittulan kylän läpi olisi kuljetettu vainajaa. (H.L. maaherran saap. kir, 1868)

Sääksmäellä kuoli v. 1866 135 henkeä, v. 1867 247 henkeä ja v. 1868 381 henkeä. Koko kihlakunnassa kuoli samoina vuosina 945 , 2498 ja 2808 henkeä.. Kuitenkin on kuolleisuus kihlakunnassamme prosentteina v. 1866 2,6% verrattuna koko läänin 3,1% ja koko maan 3,4%, suhteellisen pieni. Vastaavat luvut ovat 1867 kihlakunnassamme 6,8%, koko läänin 4,6% ja koko maan 3,9%. Tällöin kuolleisuus riehui seudullamme rajusti. Pahimpana vuonna 1868 luvut osoittavat kihlakuntamme kuolleisuusluvut pienemmiksi kuin koko Hämeen läänin, jonka luku on 10,7%, kihlakuntamme ja koko maan lukuarvo on 7,9%. Korkein oli kuolleisuus Hämeessä ja Pohjois-Savossa, pienin Uudellamaalla.

Maassamme oli katovuosien alkaessa v.1867 1,824 miljoonaa henkeä, v.1868 1,727 milj., ja vasta v. 1873 ylitti väkilukumme 1.860 milj. nälkävuosia edeltäneiden vuosien lukemat. ( Suomen historia Weilin & Göös 1986)

Tästä kirjoituksesta on kokonaan jätetty pois eläinten sairaudet ja kuolemat, sekä niiden vaikutusten analysointi ihmisten elinehtoihin. Todettakoon, että samoin kuin ihmiset joutuivat suunnattomien kärsimysten kohteeksi, olivat nuo vuodet tavattomien kärsimysten lähteinä myös kotieläimillemme.

Tuostakin iskusta kansamme selvisi, vaikkakin vakavasti haavoitettuna. Todellista selviytymistä ja kykyä tarttua välttämättömiin muutoksiin sekä omaksua ne itsensä ja kansansa parhaaksi osoitti tuosta ajasta alkanut maatalouden murros uusiin ja sillä kertaa nykyaikaisiin tuotantotapoihin.

Pekka Turtiainen

Tällainenkin linkki sivuilleni Tiede lehdestä. Tänään 31.7. -16 oli kovin lukijoita tälle historialliselle sivulle, ja sieltähän ne tulivat.

 Wade

Viestejä515

Liittynyt2.12.2013

102/106

klo 11:39 | 27.7.2016

Kovia sateita ennusteissa Uudellemaalle tällä hetkellä. Järvenpäähän 70 mm perjantaina.
http://ilmatieteenlaitos.fi/saa/j%C3%A4rvenp%C3%A4%C3%A4?day=2
Saa nähdä miten käy, mutta toteutuessaan näyttävät  El Ninon lämmön aiheuttamalta 'suihkuvirtauksen jumettumis' sateilta. Aiemmin vastaavaa näyttäisi tapahtuneen El Nino -sarjojen v. 1692 - 98 ja 1864 - 69 yhteydessä. Vuonna 1866 Hämeessä, Valkeakosken Sääksmäellä rankat sateet alkoivat heinäkuun puolivälissä ja kestivät kuukauden, mikä aiheutti kovan tulvan. Syyskuun lopulla tulivat kovat helteet.
http://kivenvieritys.blogspot.fi/2012/06/nalanhata-yli-sadan-vuoden-taka...

• Vastaa
• Ilmoita asiattomaksi 

 

Suomen kansan muinaisusko, esitelmä, pidetty -94

SUOMEN KANSAN MUINAISUSKO

Epäjumalat monet tässä

muinen palveltin kaukana ja Iässä Heitä kumarsit hämäläiset

sekä miehet että naiset. Ilmarinen rauhan ja ilman tei

ja matkamiehet edesvei

Tonttu huoneen menon hallitsi kuin Piru monta villitsi. Rongoteus ruista antoi

Pellonpekko ohran kasvun soi Vironkannos kauran kaitsi muutoin oltiin kaurast paitsi

Egres herneet pavut nauriit loi kaalit, lihat ja hamput edestoi.

Mikael Agricola on runoillut tämän Psalttarin käännöksen esi­puheessaan vuonna 1551. Kyseessä ovat hämäläisten ja karja­laisten epäjumalat. Luettelossa on mainittu kirjava joukko erilaisia uskomusolentoja, jumalia , haltijoita ja kummitteli­joita. Mainitut olennot ovat lähes ensimmäiset kirjalliset lähteet suomalaisten kansanuskon jumalista. Ensimmäiset esiin­tyvät skandinaavisessa saagakirjallisuudessa. Kerrotaan aitauk­sessa olleesta jumalankuvasta nimeltään Jomala. Kalevalan ilmes­tymistä edeltävistä lähteistä tärkein oli Gananderin 1789 julka­isema mytologia, aakkosellinen hakemisto suomalaisten ja lappalaisten mytologisista nimistä ja sanoista. Uskonnontutkimuk­sen kannalta kiinnostavimpia ovat kuitenkin runot ja loitsut. Osa tutkijoista vetää niistä suoran linkin esihistorialliseen aikaan saakka. Näin ollen meillä saattaa nyt olla edessämme kir- jallista aineistoa ajalta ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Jopa ajalta ennen suomalaisten muuttoa Suomeen.

Ilmeisesti loitsut ovat saaneet muotonsa keskiajalla, käsi­tykset niissä saattavat olla huomattavasti varhempaa perua. Miksi loitsut ovat kantaneet tällaista viestiä?

Ensimmäinen selitys on se, että runomuoto on auttanut uusia sukupolvia muistamaan oppimansa. Toinen selitys on loitsu­jen salainen luonne, ne siirrettiin tietäjiltä toiselle perintönä. Sana oli tietoa ja valtaa kuten Väinämöi­sestä muistamme.

Minkälaisiksi erilaiset henkiolennot kuviteltiin? Miten niiden arveltiin vaikuttavan ihmisten elämään? Minkälaisten menette­lyjen uskottiin lisäävän ihmisten hyvinvointia ja vaurautta, tai torjuvan onnettomuuksia ja sairauksia? Näihin kysymyksiin vastaavat ne kansankertomukset, jotka kuvaavat mahdikkaita tietäjiä ja näiden epätavallisia tekoja, toteen käyviä enteitä haltioita, näiden puuttumista ihmisten elämään, pirun val­taan joutuneita ihmisiä ja parannuskeinoja näistä.

Arkipäivän puheessa ne kiinnittyivät kuitenkin lähiseudun taloihin ja ihmisiin. Kummitusjutut kuuluivat iltapuhteiden kertomuk­siin. Tärkeintä olikin, että niissä avautuva uskomusmaailma jäi nuorten mukanaolijoiden mieleen.

 Memoraateissa eli elämyskertomuksissa kuvattiin ihmisen ja hen- kiolennon kohtaamista tai muuta yliluonnolliseksi tulkittua tapahtumaa. Tavallisimmin nämä koskevat vainajan tai hal­tijaolennon tapaamista tai etäällä sattuvan onnettomuuden

tai kuolemantapauksen ennustamista, aavistamista.

Suomalaisten saapuminen maahan

Noin 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, siis noin 5000 v sitten Suomeen levisi kivikautinen pyyntikulttuuri, ns. kampa­keraaminen kulttuuri. Nämä pohjoiset metsästäjät edustivat varhaisia suomalais-ugrilaisia väestöjä. He olivat havualueen metsästäjiä ja kalastajia. Suomen alueelle he saapuivat useana eri aaltona, viimeisimmät tulijat ovat olleet jo maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Peruspiirteenä poh­joisten metsästäjäkansojen uskonnoissa on se, että ihmisen ja luonnon vuorovaikutus on muovannut käsitystä yliluonnolli­sen vaikutuksesta ihmisten elämään. Suomen kivikautisen väestön uskontoa tutkittaessa ovat läh­tökohtana arkeologiset löydöt, ennen muuta kalliomaalaukset ja ihmis- tai eläinhahmoiset savi- kivi- tai puu- tai meri­pihkaesineet. Myös hautausmuodot ja niiden vaihtelut kertovat eri aikojen uskonnollisesta ajattelusta.

Uskonnollisuuden ja reaalimaailman kohtaaminen

Varhainen uskonnollisuus on luonteeltaan käytännöllistä. Pyyntikulttuureissa tämä uskonnon ja käytännön kytkentä näkyy ennen kaikkea ihmisen suhteessa toimeentulonsa lähteeseen, luontoon. Luonnon hyväksikäyttöä säätelevät erilaiset yliluon­nolliset henkiolennot: pyyntieläinten lajinhaltijat, luon­nonpaikkoja hallitsevat haltijat sekä vainajaolennot. Pohjoisen pyyntikulttuurin luontokäsityksen mukaan kaikki elää, myös elottomilla luonnonesineillä katsottiin olevan jonkinlainen sieluosuus, kyky tuntea, tahtoa ja vihastua.

Sieluja tai eräänlaisia sieluosuuksia katsottiin olevan useita. Tyypil­listä oli kuitenkin käsitys vaeltavasta sielusta, joka poistui ruumiista unen tai hurmostilan aikana, sekä ruumiissa pysyvästi majailevista sieluosuuksista. Vaeltavan sieluosuuden menettäminen ei vielä merkinnyt kuolemaa, ihminen meni itsettömäksi, menetti tajuntansa tai alkoi sairastella.

Vasta tärkeimmän ruumissielunsa menetettyään ihminen kuoli.Sielu siirtyi silloin vainajalaan, voidakseen asettua syntyvään lapseen.Suomen sana itse osoittaa tällaisen käsityksen, se tarkoittaa alunperin varjo ja sielu, joka tajuttiin varjoihmiseksi , kaksoisminäksi, joka jatkaa elämäänsä ihmisen kuoltua. Vainajala oli varjojen maailma.

Shamanismi
Käsitys vapaasti ihmisen ulkopuolella liikkuvasta

sielusta on sahamanismin keskeinen perusta. Suomalainen sana

noita merkitsee loveen lankeavaa ja henkien kanssa

yhteyttä pitävää shamaania. Myös suomalaiseen

runouteen liittyy kertomuksia shamaanien matkoista

tuonpuoleiseen maailmaan.

Shamaani on uskomusperinteen erikoistuntija, joka

muuntuneen tietoisuuden varassa kykenee ottamaan yhteyden henki-

maailmaan ja toimii tämän yhteyden turvin oman

yhteisönsä lääkärinä, ennustajana ja elinkeinoelämän takaajana.

Shamanismi ei ole uskonto,  vaan  erilaisiin

uskontomuotoihin sisältyvä uskomus- ja

käyttäytymiskokonaisuus.

Saamelainen shamaani paransi sairaita, palkkasi suvun vainajia

poroelon paimeniksi, ennusti ja suoritti uhreja. Kaikkialla

shamaanin tärkein tehtävä on tavallista elämänmenoa

uhkaavien kriisitilanteiden torjunta. Ihmiset

nimittäin uskoivat kaiken vaikeuden tulevan

pahantahtoisten haltijoiden tai vainajien

toiminnan seurauksena. Henkiä hallitsemaan

oppinut shamaani pystyi torjumaan onnettomuudet

sekä selvittämään tarvittavat sovitteluratkaisut

tai uhrit. Hän oli yliluonnollisen kanssa suoraan

yhteyteen kykenevä välittäjä.

 Shamaani siirtyi tuonpuoleiseen yleensä välttäjän avulla.

Se oli ja on edelleen meidän sukukansoillamme yleisesti vesilintu, sukeltaja, joka kykeni luonnossakin sukeltamaan sy­välle meren pohjaan, alakerrokseen, vainajien maahan. Joskus välittäjäolento oli kotka, joka vuorostaan kykeni nousemaan haltijoiden ja jumalien maailmaan. Joskus edesmenneet esi-isät, heidän sielunsa toimivat välittäjinä jälkeläistensä palveluksessa.

Menneisyyden ja nykyisyyden kohtaaminen

Mikael Castren tutki 150 vuotta sitten suomen sukukansoja kaukana Uralin takana, syrjäänejä, voguleja, ostjakkeja, nykyään komit, mansit ja hantit. Sen jälkeen oli pitkä hiljaisuus, kunnes presidentti Gorbatsovin Muurmanskin puhe 1986 avasi jälleen suomalaisille tutkijoille pääsyn sa­moille ja kaukaisemmillekin alueille. Professori Juha Penti­käinen Helsingin yliopiston uskontotieteiden laitokselta pääsi tärkeille matkoilleen Castrenin jalanjäljille hantien, man­sien, komien, marien ja nenetsien pariin. Hän oli joissakin kylissä ainoa Castrenin jälkeen käynyt ulkomaalainen, ja muis­titietoa Castrenista oli vielä jäljellä. Hän piti 1994 luentosarjan Lahden kansanopistossa suomensukuisista kansoista, hanttien shamanismista sekä komien gorka ja kuoleman kulttuurista. Olin osallisena näillä kolmepäiväisillä kursseilla.Hänellä oli myös mukanaan videoaineistoa, ja kaikki kuva-aineisto oli kuvattu aidoista tilanteista. Niistä kävi ilmi selvästi elävä shamanismi ja meille merkillisintä oli se, että heidän kuuluisimmat shamaaninsa olivat naisia. Tavat ja uskomukset olivat säilyneet vaikeista oloista ja suoranaisesta vainosta huolimatta elävänä.

Loveen lankeaminen

Naisshamaanilla oli lintupäähine, vesilintu, vesilinnun kansaa. Ekstaasitek­niikka, loveen lankeaminen, oli ikivanha, itsesuggestioon, omaehtoisuuteen, pohjautuva. Apuväli­neinä olivat erittäin tarkat muodot, vaatetus, rumpu ja laulu. Tilaisuus kesti useita tunteja, ja shamaanilla oli apunaan toinen vaimo, joka määrätyissä vaiheissa antoi ruokaa ja juomaa shamaanille, joka oli erittäin pienikokoinen ja hento vaimo. Lisäksi hänellä oli useita kiloja painava korusto yllään.

Koko toimitus tapahtui sisällä huoneessa, jossa muut läsnäoli­jat seurasivat tapahtumaa, välillä ulkona  käyden ja taas pa­laten. Kysymyksessä oli nuoren parin onnen takaaminen. Sha­maani suostutteli henkiä takaamaan hyvä onni nuorille.

Varsinaista tajunnanmenetystä ei tapahtunut, vaikkakin sha­maani välillä aivan uupumuksesta lyyhistyi. Koko ajan hän kulki huoneessa edestakaisin rummuttaen ja laulaen rytmikkäästi. Tämä tapahtuma oli Hantien keskuudessa, heitä on nykyään noin 26000 hajaantuneena laajalle alueelle.

Heimojen nykytilanne

Kansojen nimitykset ovat nykyään muuttuneet, tseremissit­marit,syrjäänit-komit, votjakit-udmurtit, ostjakit-hantit, vogulit-mansit.

Mansit ovat vaikeassa asemassa, sillä he yrittävät edelleen noudattaa perinnäisiä tapojaan noin 7000 hengen voimin metsästyksen ja paimentolaisuuoen varassa. Valitetatavasti heidän asuinseutunsa sijaitsevat suorastaan öljy järvien päällä, ja näiden hyödyntäminen kaventaa jatkuvasti heidän mahdollisuuksiaan perinteiseen elämäntapaan. Edelleen kuitenkin heillä shama­nismi on elävä voima, ja sain nähdä videolta erämaan keskellä suoritettavan ikivanhoja, kivikaudesta periytyviä riit­tejä. Tällä kertaa suorittajana oli iäkäs miesshamaani, hei­monvanhin, joka säilytti poron reessä liinojen alla välineitään.

Reki toimi alttarina, ja sitä shamaani sekä muut kunnioittivat  

suuresti ja kumarsivat sille useasti. Myös tällä shamaanilla

oli oma rumpunsa, ja sitä ei yleensä luovuteta seuraajalle,

vaan riittiin kuuluvana menona uusi shamaani saa  ilmoituksen 

omalta hengeltään: ohjeet rumpunsa valmistamiseksi ja sen lo­pullisesta hyväksymisestä. Tämäkin shamaani oli valinnut seuraajansa, joka oli kaupungissa ammatissa toimiva mieshenkilö, hänen pitkäaikainen valmistamisensa oli alkanut. Rumpua hä­nellä ei vielä ollut.

Koko perinteen jatkuminen kivikaudesta edelleen riippuu uudesta shamaanista ja hänen kyvyistään. Tosin yhteisö voi myös olla ilman omaa shamaaniakin, mutta ei kovin pitkiä aikoja.

Yhteisö eli keskellä  metsää, kaukana teistä ja parikymmentä ihmistä nukkui pienessä ja hyvin matalassa hirsisessä, noin 150 cm majassa vieri vieressä, myös Pentikäinen, jonka viereen oli laitettu 16-vuotias tyttö. Pakkasta oli silloin jatkuvasti yli 30 astetta, ja suurin ongelma oli kameroiden toimivina pitäminen. Riittitoimitukset pidettiin aidatulla py­hällä alueella. Poron rituaaliteurastus ja sitä seuraava lihojen valmistusja nautinta oli senkertaisen filmin aiheena. Kaiken johtajana toimi vanha shamaani. Kyseessä oli vuodentu­lon varmistaminen porojumalaa kunnioittaen ja lepyttäen.

Mansien alueella liikuttiin rakennetussa kyläyhteisössä. Jokaisen pihassa oli pyhä puu, joka saattoi olla varsin vaatimatonkin, mutta kaikki toimitukset tapahtuivat tämän puun juurella, silloin kun ulkona toimittiin.

Maailmanrakenne oli samantapainen, se rakentuu kolmesta, joskus seitsemästä tai yhdeksästä päällekkäisestä tasosta, joista keskimmäisessä asuivat ihmiset. Maailman keskuksen merkkinä on korkea maailman vuori, -puu tai -patsas. Shamaanin kulkuväyliä tuon­puoleiseen olivat suuri maailmanvirta sekä vaaralliset hen­gen täyttämät tiet ja polut.

Shamaanilaitoksen kulmakivi on

tietoisuus ihmisen ja hengen keskinäisestä liitosta.

Pohjoisissa pyyntikulttuureissa järjestettiin monipäiväinen juhla metsästyskauden alkaessa ja päättyessä. Huippukohtana on shamanistinen istunto. Loveen lankeavan shamaanin sielun katsottiin tällöin matkaavan apuhenkiensä kanssa riistaeläimistä huolta pitävän haltijan luo. Hirvien tai peurojen lajinhaltijan varastosta shamaani sai tai varasti pyyntikautta varten tarvittavat eläinten sielut. Pyhät paikat, joissa eläinlajin haltijaa saattoi lähestyä, saatettiin merkitä erilaisin tunnuksin. Eläin­lajien haltijoille vietiin uhriantien lisäksi saaliseläinten luut. Näin palautettiin pyydystetty eläin takaisin lajista huolta pitävälle haltijalle. Toimitus merkitsi sielun palaut­tamista alkuperäiseen kotiin niin, että eläin voisi syntyä uu­delleen. Karhunpeijaisten yhteydessä vastaava tapa säilyi Suomen itäisillä ja pohjoisilla alueilla pitkään.

Kalliomaalaukset

Suomen kalliomaalaukset edustavat eri puolille maailmaa le­vinnyttä pyyntikulttuurin taidetta. Maalaukset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa. Vanhimmat on maalattu jo 5000 v sitten, nuorimpia on arveltu ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen tuotteiksi. Tämä merkitsee sitä, että sisämaan metsästäjät pitivät sitkeästi kiinni kivikautisesta elämästään rannikon pronssi- ja rautakautisten kulttuurien rinnalla.

Yleisimpinä esiintyvät hirvet 35 % ,  ihmishahmoja on 30 %, sar­ve11isia ihmisiä 4%, ns. veneenkuvia 9%, loput ovat käsiä,

tassuja ja eläinhahmoja. Kalliomaalaukset liittyvät juuri pyynt

ikulttuureille ominaiseen eläinten palvontaan ja shamanisti-

seen uskomusperinteeseen. Shamanististen rumpupiirrosten

ja pukuesineistön yhteys kalliomaalausperinteeseen on ilmeinen.

Shamaanin apuhengiksi arveltuja eläimenkuvia on usein saalis­eläimen vieressä, niitä ovat kala tai käärme, lintuhahmoja, sisiliskoja ja karhuksi arveltu eläin. Myös verkkokuvioita esiin­tyy. Ne voivat tarkoittaa joko apuneuvoa, millä shamaani pyydysti tarvittavat eläinten sielut, tai tielle asetettuja esteitä. Väinämöinen esimerkiksi joutui Tuonelasta palates­saan uimaan käärmeen hahmossa verkkojen läpi.

Kalliomaalausten uskomuspohja alkoi muuttua Suomen jouduttua rautakaudella eurooppalaisen turkiskaupan piiriin. Hirvikes­keinen omavaraispyynti joutui antamaan sijaa verotuksen ja kaupan vaatimuksille. Maalaustavan katoaminen ei kuitenkaan merkinnyt shamanistisen uskomusjärjestelmän loppumista.

Eräät tietäjän rituaalien piirteet viittaavat siihen, että

tämä eli vielä kauan maalausperinteen hävittyäkin.

Professori Pentikäinen on myös Suomessa tutkinut shamaani­perinnettä, ja hänen tiedossaan on edelleen noin parisataa noitarumpua, jotka odottavat käyttäjäänsä. Rummut eivät ole tulleet päivänvaloon, sillä niitä pidetään edelleen pyhinä, ja tietonsa tietäjät salasivat sivullisilta. Rummut ovat edelleen  vanhojen shamaanisukujen kätköissä.

Tietäjä

1773 on kirjoitettu muistiin suomalaisen tietäjän käyttäy­tymistä: "Nimittäin sinä hetkenä, jolloin he jotakuta hen­kilöä parantavat ja hänen haavojaan joko sulkevat tai avaavat, he keksivät  mielessään outoa ammumista, ruumiinsa viskelyä, silmien tylyä katsetta. Niinpä he harrastavat senkaltaista elehtimistä, milloin he saavat jäsenillään aikaan hömistymisen jotakin suurehkoa voimaa vastaan, vieläpä kaikissa esityksissä, joita seuraa rytmillisen sanailun jälkeinen vaikutus.

Siis kyseessä on ekstaasitekniikka, joka on edelleen voimassa suomen

sukuisten kansojen keskuudessa,jota runojen, loitsujen ja taikojen

mukaan käytettiin Suomes­sakin aina vuosisatamme alkuun saakka.

Voimakkaimmin nämä piirteet ovat säilyneet Väinämöisrunoudessa, jossa

niiden todistusvoima kertoo uskonnollisuuden vanhimmista kerrostumista Suomessa, Tuonelan matkaruno, Vipusen virsi, jossa etsitään pyhiä sanoja kuolleen noidan haudalta. Suomalaisen tietäjän tiedetään vielä 1900 luvulla käyneen mahtitietäjän haudalla tätä puhuttamassa!

Maanviljelyn vahvistuminen muutti ihmisen suhdetta hänen ympäristöönsä,samalla se loi entistä paremmat mahdollisuudet, sukujen

välisille liitoille ja näiden keskinäiselle kilpailulle. Ihminen

luonto akselin sijaan nousi sukuyhteys tärkeäksi kulttuuria

ja uskontoa muovaavaksi tekijäksi. Erityisen selvästi tämä näkyi hautaustavoista.

Hautaustavat

 Yksilöhautauksesta siirryttiin sukuhau­taukseen. Pyyntikaudella vainajat usein jätettiin kuolleen lavalle, joka saatettiin rakentaa puuhun.

Sukuhaudat nousivat rannikoilla tärkeään asemaan. Niiden koko kasvoi kasvamistaan, ja suuri koko oli merkki muille, viholliselle, että täällä

asui vauras ja suuri suku, jonka rauhaa ei kannattanut väkivalloin uhata. Haudat rakennettiin siis suvun turvaksi. Rakennusmateriaalinahan käytettiin kiviä, suurimmat haudat Suomessa ovat yli 40 m pitkiä ja useita metrejä korkeita.

Uhraukset ja maailman synty

Tacitus kertoo, että pyhissä lehdoissa suoritettiin uhreja hedelmällisyyttä ja ihmisen menestystä vaaliville jumalille. 1229 paavi antoi kirkolle oikeuden ottaa haltuunsa suomalais­ten pyhät lehdot. Näitä kutsuttiin Suomessa nimeltä hiisi. Ne olivat sukuperustaisten uhripiirien keskuksia. Ortodoksi­sella alueella lehdot säilyivät pitkään, mutta ne oli omis­tettu uuden uskonnon pyhimyksille. Esihistoriallisena aikana on ainakin Ukkoa sekä Ilmarista palvottu.

Tieto maailman synnystä on heimouskontojen perusta. Tämä tie­to siirretään uusille sukupolville myyttien eli pyhien ker­tomusten muodossa. Suomalaisessa kalevalamittaisessa runos­tossa on runsaasti myyttistä ainesta. Suomalaiset kuvittelivat maailman, maan muodoltaan, ulkoääreltään ympyräksi, jonka ylle taivaan jättimäinen kupu kaareutuu. Pohjantähteä , taivaan tappi, pidettiin taivaan tukena. Taivaan kannattajana saatet­tiin myös kuvitella maasta taivaan keskipisteeseen ulottuvaa patsasta, tai kivivuorta, loitsuissa Pohjolan kivimäki.

Maan pohjoisessa keskipisteessä kasvoi auringon pimentävä Rutimonraita, sekä Iso Tammi - runossa kasvava jättiläismäinen tammi. Pohjoisella ilmansuunnalla oli suomalaisille aivan erityinen merkitys. Se oli kylmä, pimeä ja vihamielinen paikka. Pohjonen oli kodan pohjan eli perän suunta. Ovi oli etelässä, joka on johdettu sanasta esi. Etelä on edessä oleva.
Pohjoiseen manattiin taudit ja kateet, siellä sijaitsi
Samporunojen Pohjolan kylä ja sen rautaportti. Pohjolan pe­rille sijoittuu myös maankehän ulkoreunalla syvässä jyrkän­teessä virtaava joki, Pohjolan joki, Tuonelan joki, joka erottaa vainajien ja elävien asuinsijat.
Lintukotola oli etelässä tai lounaassa sijaitseva muuttolintujen
matkan määrä. Kaukaisen pohjolan vesille on myös paikannettu meren­
nielu, kurimus, joka nielee kaiken veden . Pohjoiseurooppalaisissa
maanviljelyskulttuureissa sukukal­misto on käsitetty vainajien
kyläksi, jossa kuolleet viettä­vät maanpäällistä vastaavaa elämää.
Viikingit saattoivatkin varustaa vainajan täydel1isillä välineillä
kuolleiden asun­noksi.

Maailman syntyä kuvaavat kaksi myyttiä, munamyytti ja sukel­tajamyytti. Kolmannestakin on viitteitä, Ilmarisesta taivaan kirjokannen takojana. Ihminen on syntynyt merestä kohoavasta haljenneesta kannosta, inkeriläisten mukaan. Luomistyön täydentäjiksi nousevat ihmiset eläinten rinnalle. Tämä kuvannee metsästäjän ja kalastajan luontokeskeisen maailmankuvan muut­tumista maanviljelyksen taitajien luontoa muuttaviksi maailman­kuviksi.

 Visaisimmaksi kysymykseksi on noussut se, mikä oli joutsenen sulasta, ohran jyväsestä, värttinän murusta ja mahon lehmän maidosta valmistettu Sampo. Tulkintayrityksiä on kolmisen­kymmentä.

1881 on merkitty muistiin Vienassa: "Juhlapäivinä lauloivat ukot viinapäissään Kalevalan lauluja sekaisin, ainoasti Kek­rillä oli oma laulunsa, härän laulu, jota muun ohessa erittäin silloin laulettiin. Runo sisältää kuvauksen suunnattoman suuresta härästä. Ison härän virsi on ollut Kekrijuhlan riittiruno. Kyseessä on alkuhirviön tappo, tarkoituksena saada karjalle suoja pedoilta.

Pienemmät henkiolennot

Vielä on mainittava haltijat, maahiset, kummittelijat ja pirut. Omat haltijansa olivat monella luonnonilmiöllä, kuten tulella ja tuulella, sekä alueilla, kuten metsällä ja ve­dellä, mutta myös asumuksilla, aarteilla ja ihmisillä. Vedenemä oli vedenhaltija, vetehinen ja myöhemmin näkki, mie­hen tai naisen hahmossa. Tapio oli metsänhaltija. Tapion­pöytä, nykyäänkin tavattava tasalatvainen matala näre, toi­mitti usein uhripöydän virkaa. Viljankasvusta huolehtivat haltijat olivat jonkinlaisia viljan sieluosuuksia, Rongoteus, Virancannos ja Pellonpekko.
Maahiset olivat pikkuolentoja, ihmisten kaltaisia, jotka asuivat maan sisällä, yleensä varsin hiljaista väkeä. Tar­vitessaan saattoivat pyytää ihmisten apua ja saattoivatpa antaa apuaan tarvitseville.
Kummittelijat, liekkiö, heitto, lehtikelikko, ihtiriekko ja monet
muut, kouko ja kurko, näitä suomalainen perimätieto tuntee
lukemattoman määrän. Piru tuli ihmisten tietoisuuteen kristinuskon
myötä, ja monessa keskiaikaisessa kirkossa pi­rua kuvataan erittäin
elävästi, muun muassa Hauhon vanhassa kivikirkossa.

1600 luvun noitavainojen myötä paholaisen asema kansan keskuudessa vahvistui, syntyi trullit ja käsitys Kyöpelinvuoren irstaista juhlista. Trullit sekaantuivat noitiin, kyseessä oli karjaonneen liittyvät taiat. 1640 piispa Iisak Rothovius moitti taikauskoisia suomalaisia: kun he sairastuivat, hakevat he apua paholai­selta, kantaen alttarille vahakuvia, vahakynttilöitä, oravan­nahkaa ja muuta, uhraavat lampaita, rahaa ja muuta määrättyinä päivinä, Pertun päivänä, Uotin päivänä ja Jaakon päivänä: ripustavat seinille härän päitä, vasikanpäitä,lampaanpäitä, jonka kaiken he suorittavat pimeässä, eikä kukaan uskalla tun­nustaa jumalaansa, pystyttävät ristejä teille, hyppivät kirkon ympäri. Kun hevonen on sairas, kokoontuu ämmiä ja äijiä pimeään huoneeseen ja juovat olutta tynnyrinpuo1ikkaan ja pitävät joitakin menoja. Kyseessäolivatriittimenot, joiden tarkalla noudattamisella uskottiin hallittavan ympä­ristöä ihmisten onneksi. Tästä on selvät merkit meidänkin elämässämme jopa urheilun piirissä, käytetään jopa erilaisia riittimenoihin kuuluneita talismaaneja julkisesti.

Yleensä riitit suoritettiin pyhissä 1ehdoissa, joita sitten kirkon edustajat pyrkivät kaatamaan ja rakentamaan usein niiden paikalle jonkin kirkollisen rakennuksen. Uhrauksiin liittyvät vielä ns. kuppikivet, joita onkin nykyään useita kymmeniä tiedossa ympäri Suomea. Myös Sääksmäen kirkon lähellä on useita kuppikiviä.

Hedelmällisyys

Kaikkein rehevimmät kuvaukset erilaisista seksuaa1isvärit­teisistä runoista Lönnrot karsi painatuksista pois. Kuitenkin niitä on sen verran jäljellä, että esimerkiksi hedelmällisyys­riitit keväällä olivat ilmeisesti varsin iloisia juhlia.
Olut oli välttämätön apu, ja tiettävästi 1600 luvulla suoma1aiset saattoivat maailmaan huomattavan määrän aviottomia lapsia.
Kyse oli samal1a väkimäärän kasvun turvaamisesta, sillä maanviljelysku1ttuuri tuli toimeen vain runsaan ihmistyön avulla. Naimattomat naiset joivat itsensä sopivaan humalaan riittime­nojen mukaisesti ja antautuivat hedelmöitettäväksi. Tätä perua
saattaa olla vanhanpiian heikko yhteiskunnallinen arvostus vielä nykyäänkin, vaikkakin siihen liittyy muitakin biologi-
sia vaistoja. Kirkko alkoi 1700 luvulla voimakkaasti sotia
näitä reheviä kansantapoja vastaan ja saikin ne jokseenkin
karsittua hirveillä uhkauksilla ja rangaistuksilla.

Tietäjien merkitys

Lopuksi on hiukan sivuttava tietäjä1aitosta, näihin päiviin
vaikuttanutta muinaisuudesta periytyvää kultturimuotoa, joka ei
vieläkään osoita minkäänlaisia katoamisen merkkejä. Muuntumista toki
tapahtuu.

Kansanuskon erikoistuntijaa sanottiin tietäjäksi. Sana tulee
tiestä, neuvoa tie, tietää. Tyypillisiä piirteitä oli
loitsuperinteen tuntemus, suggestion ja muuntuneen tietoisuuden
tilan hallinta ekstaasitekniikalla. Loitsuihin turvautuvan loveen
lankeavan tietäjän käyttäytyminen kuuluu kansanuskon vanhim-
paan osaan. Valtaosa tehtävistä kytkeytyi parantamiseen, saira-
uksien torjuntaan ja ehkäisyyn. Lisäksi hän saattoi antaa
apuaan elinkeinon turvaamiseen, varastetun esineen takaisin-
saamiseen, kateellisen naapurin torjuntaan jne. Ruoveden kä-
räjillä noitana tuomitun Antti Lieroisen sanotaan olleen hyvä
varkaiden paljastaja.

Tietämys kulki usein suvuittain. Tarvittavat ominaisuudet oli-
vat kova luonto, äärimmäinen keskittyminen ja vimmoihin asti
haltioitumisen taito. Tietäjäksi vihittiin erilaisin salaisin
menoin ja vihkijänä toimi toinen tietäjä, joka halusi siirtää
vastuunsa yhteisön hyvinvoinnista ja menestymisestä nuorem-
malleen.

Kuuluisia tietäjiä ovat olleet Hirsijärveltä Miines
Huovinen, Vaalimon Ämmä, Omenaiset;, Lesoset ja Maliset.
Vaalimon ämmä asui Karjalan kannaksella Valkjärven pitäjässä
Liisa Johansson os Wigg 1859-1932. Hän käytti rinnan paranta-
jan taitojaan ja näkijän lahjojaan. Useasti hän näki ennalta,
kuka oli tulossa ja missä tarkoituksessa. Kirkas viina oli
välttämätön apuväline tulevaisuutta ennustettaessa, sen kirk-
kaasta pinnasta ämmä tuijotteli tulevaisuuden. Hän oli myös
taitava saamaan selville varkaat ja varastetun omaisuuden.
Tavallisesti varkaat itse palauttivat hänen katsomansa esineet.

Vanha kansanuskomme on elänyt maaseutuyhteisössä. Valtaosa
siitä on hävinnyt muuttuvan ajan mukana. Osa siitä näyttää
säilyvän nyky-yhteiskunnassakin. Haltijat ja kummitukset
ovat unohtuneet, mutta vainajausko on yhä voimissaan. Puheet
jälleensyntymisesä ja enteistä ovat tämän päivän kansanuskoa, jonka
yleisyys horjuttaa uskoa nykykulttuurin järkiperäisyydesta.

Pekka Turtiainen

Lähteet:

Cornelius Tacitus, Germania

Professori Juha Pentikäinen, luentosarja 1994 Lahden Kansanopisto

Weilin Göös, Suomen Historia

Antero Warelius, Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853