Sydän ja sokeri, lääkityksen vaihto ja poisto

Sydän ja sokeri

Täytettyäni 80 vuotta terveyteni on jakaantunut kaksipuoliseksi. Pitkään vaivanneet kestotaudit, ensin sydän, yli 40 vuotta, sitten aineenvaihdunta, sokeritauti, yli 30 vuotta. Pitkällisen taistelun jälkeen sain sydämen siedettävään kuntoon. Onnistuin Taysin kardiologien kanssa löytämään sopivat lääkkeet, jolla oireet saatiin pidettyä kurissa. Täytettyäni vuosia jouduin tai pääsin lääkärini pakeille. Hän teki kaksi kohtalokkaiksi osoittautunutta muutosta syömiini lääkkeisiin. Ensin sokeri, arvot olivat satunnaisesti olleet koholla, minkä merkitsin tietenkin tunnollisesti ylös.

Nyt olette tullut siihen vaiheeseen, että minun on määrättävä kohta ateriainsuliini.

Kaikkea kanssa, ajattelin. Tässä kohtaa muutan itse elintapojani. Sanoin sen lääkärille, joka kirjasi sanomani epikriisiin.

Nyt olette tullut siihen ikään, että ette enää voi käyttää entisiä sydänlääkkeitä.

Mikäs niissä on, kaksikymmentä vuotta ovat hyvin  toimineet.

Iän myötä elimistö haurastuu, ja käyttämänne lääke antaa liian pitkän vasteen sydämen sykkeelle, joka taas saattaa aiheuttaa ongelmia.

Mikäs, vaihdetaan vaan.

Sain reseptin ja ohjeen mukaan. Meni pari päivää ja sydän sätkähti. Tunsin heti, mistä on kyse, alkoi kaamea flimmeri. Mittarini ei kyennyt lainkaan mittaamaan sykettä, minä sitä kuuntelin, että mihin päin se menee. Spurttasi vaan lujempaa ja kipu alkoi. Oli yö, odotin aamuun. Vein vaimoni terkkariin kahdeksaksi ja odottaessani autossa soitin lasikoppiin sairaanhoitajalle. Kerroin huonosta yöstä.

Minä en ole teidän omahoitajanne, soittakaa hänelle, tokaisi portinvartija ja alkoi luetella minulle numeroita.

Ei minulla ole tässä autossa kynää, lähetä se tekstiviestillä. Sain numeron ja soitin uudelleen lasikoppiin. Kerroin sydämen ryntäyksestä ja kivusta.

Nyt menette heti päivystykseen, minä laitan sinne lähetteen täältä.

No hyvä on, minä menen.

Paula tuli terkkarista, minä ajoin hänet kotiin 10 km päähän.

Kuules, taidan mennä päivystykseen, hoitsu sitä hopotti.

Sitähän minä olen koko ajan puhunut, mene nyt sitten.

Sairaalassa ilmoittauduin, sain vuoronumeron ja kävelin aulaan odottamaan. Heti kun istuin, niin numeroni pärähti. Flimmeri oli koko ajan päällä, ja se hidasti askeleitani. Hoitaja avasi oven, kuunteli hetken ja taas mentiin, nyt päivystävän lääkärin luokse. Muutaman lauseen jälkeen minua jo vietiin ensiapuun, pritsille makaamaan. Johdot kiinni ja suonesta verinäytteitä. Siinä hääri monenlaista hoitajaa, tuli lääkärikin ja kysyi, kuinka en ollut jo yöllä tullut.

No en tullut, tämä on vanha tuttu, ja minä ajattelin kun olen näin vanhaksi elänyt, niin jos tämä on kohtalo, niin olkoon sitten. Lääkäri ymmärsi, mutta kehotti kuitenkin ensi kerralla tilaamaan ambulanssin. Lupasin.

Sokeritautini seuraavaksi, olen tutustunut aiemmin karppaukseen Antti Heikkilän kirjoituksien ja jopa kahden viikon kuurin tehneenä. Aukaisin tekoälyn ja aloitin viikkoja kestäneen keskustelun tuon oivan apurin kanssa. Suunnittelin ruokalistoja, kyselin hiilihydraateista, sokeriarvoista, hyposta, ketoaineista, ketoosista ja arvoista ja niiden mittaamisesta. Arvoni alkoivat pudota, minun oli pudotettava insuliinia, sama toistui ja tilasin ajan sokerihoitajalta. Näytin tulokset, jotka olivat aivan normaalin terveen ihmisen tasolla ja pyysin saada lopettaa yhden sokerilääkkeen. Sain sitä 1 tabletin päivässä. Samoin pyysin saada lopettaa insuliinin kokonaan. En saanut lupaa, mutta sain lääkärin soittoajan kuukauden päähän.

Sain kutsun sydänsairaalaan. Kardiologi ultrasi ja kertoi sydämen joko kääntyvän sinukseen tai flimmeri jää päälle. Sehän ei minua kovin ilahduttanut, sillä tiesin flimmerin sieltä tulevan.

Jatkoin tiukkaa karppausta, paino alkoi hieman muunnella, sokeriarvot pysyivät hyvinä, aamuarvo meni alle hyporajan. Lopetin insuliinin kokonaan sekä lakkasin sen sokerilääketabletin nauttimisen. Oloni oli koko ajan hyvä. Lisäsin hieman liikuntaa, ostin kävelysauvat ja tavoitetelin 3000 askelta päivässä.

Se puoli oli minun kannaltani kunnossa, mutta sydän. Samanlaista flimmeriä, tuntikausia  ja välillä pitkälti toistasataa iskua minuutissa ja sitten palasi taas yöllä kipu.

Nöyrryin aamulla, vaimo hopotti soittamaan terkkariin kaivoi numeron valmiiksi. Soitin sitten. Tällä kertaa vuorossa ollut hoitaja hoiti työnsä, käski mennä päivystykseen.

Istahdin taas sairaalan aulaan, hetki vain ja minua jo vietiin sydänfilmiin. Käskettiin aulaan odottamaan, lääkäri kutsuisi sisään.

Kävelin autolle ja soitin sokerihoitajalle. Siellä päässä oltiin hyvin huolissaan, kun kerroin lääkityksen lopettamisesta.

Sinä et saa lähteä sairaalasta, ennen kuin olet tavannut lääkärin.

Minä lupasin ja lampsin takaisin aulaan. Nimeäni huusi nuori naislääkäri, istutti tuoliin, katsoi minua silmiin ja sanoi: olet sinä aikamoinen. Oli ehtinyt lukea epikriisini ja myös sokerihoitajan lausunnon.

Millainen olo nyt on?

Olo on vain kohtalainen, koska flimmeri vaivaa ja kiskoo kipua ylös leukaperiin, rinnassa keskellä kovaa kipua. Ei kuitenkaan infarktia.

Minä konsultoin Taysin kardiologia tästä asiasta. Mutta entäs sokerit?

Ei tässä ole mitään ongelmaa, minä olen pitänyt tarkkaa kirjaa syömisistäni ja mitannut veriarvot säännöllisesti. Mittausten perusteella olen tehnyt muutoksia lääkitykseen, hypo siihen on pakottanut. Tuo toinen sokerilääke taas ei sovi karppauksen kanssa, eikä kyllä sydämenkään tässä tilassa. Minun täytyisi kyetä seuraamaan oireita alhaisen verensokerin iskiessä, mutta lääke peittää sen alleen.

Minä konsultoin sokerilääkäriä myös. Voit mennä aulaan odottamaan kotiin pääsyä, minä ilmoitan sitten. Sokerilääkäri vahvisti minun tekemät muutokset lääkitykseen, käski viikon kuluttua hoitajan puheille.

Jakken kanssa reissussa, kävimme Lauttakylässä Korpelan lihajalosteessa ostoksilla. Minä ostin kassillisen karppaajan ruokaa, lihaa, kaalikääryleitä, makkaraa kahta lajia, kanan siipiä.

Ajelimme vielä Koskiin Prismaan, josta minä hain monenlaisia pähkinöitä. Silloin soi puhelin.

Pekka

Täällä on Taysin sydänsairaalan kardiologi. Olen saanut sinun paperisi, ja näyttää siltä, ettei flimmeri ole tällä lääkityksellä hallinnassa.

Näin on.

Vaihtoehtoja on pari muuta tablettia, mutta niilläkin on sivuvaikutuksia. Sitten on vielä tahdistin, miltä se kuulostaa?

Hyvältä, sitä minä toivonkin, muutoin elämä menee kamppailuksi flimmerin hurjimuksen kanssa.

Näin sitten tehdään. Täältä ollaan pian yhteydessä.

Iloni hoitoon pääsystä tarttui Jakkeenkin. Löysin tarvitsemani pähkinätkin.

Hieno päivä, kiittelin Jakkea reissusta jättäessäni hänet Kaaritielle.

Puhelin soi, Täällä Taysin sydänosastolta päivää. Sinulle on varattu aika ensi viikon torstaille aika tahdistimen asentamiseen, sopiiko tämä päivä?

Kiitos, kyllä sopii, tulen hyvin mielelläni.

Perjantaina kävin vielä sokerihoitajan pakeilla, kävimme muutokset läpi. Hän totesi sokeriarvojen olevan aivan erinomaiset. Hiukan häntä hirvitti ketoarvot, kävi kysymässä lääkäriltä.

Pääsin kotiin, kutsu oli postissa. Luin ohjeet, ja totesin, etten voi ajaa itse takasin kotiin, ajokieltoa tulee viikko.

Soitin Juhalle, morjens, minä annan sinulle ja Maijulle autoni käyttöön päiväksi, siihen liittyy vaan yksi ehto. Juhaa nauratti, no mikä se ehto on?

Kerroin tahdistimen asennuksesta ja siitä, etten saanut itse ajaa takaisin.

Tulet aamulla omalla autollasi meille, vaihdat minun autoon ja ajamme Taysiin. Minä jään sinne, ja sinä voit sitten ajella minne haluat. Tuot auton joskus illalla takaisin meille.

Milläs sinä sitten tulet?

Saan varmasti Kelataksin, sopiiko tällainen?

Kyllä vaan, minä olen torstaina teillä aamulla kello viisi.

Ylistenjärvi

Kesät Ylistenjärvellä

 

Armi Hohkon mainio kirjoitus Tyrvään Sanomissa nosti kesäiset muistot mieleeni. Kansakoulun opettajat Väinö ja Alli Salo olivat rakentaneet Ylistenjärven rannalle kauniin kaksikerroksisen lautahuvilan. Isäni sai vuokrata sen perheemme kesäpaiksi. Meillä oli silloin autona Pobeda, mainiota NL:n tuotantoa. Elettiin voimakkaan sääntelyn aikaa, itä-autot olivat melkein ainoita, mitä sotien jälkeen maahan saatiin tuoda.

Ajoimme Roismalan kautta kohti Kämmäkkää kapenevia hiekkateitä pitkin. Valtava pölyvana seurasi meitä, katselimme punaisia taloja tien vieressä, taas uusi käännös vasempaan, tie oli selvästi vain yhteen taloon vievä keskeltä ruohoinen väylä. Tien yli oli rakennettu portti. Isä käski minua avaamaan sen. Pääsin autoon takaisin suljettuani portin uudelleen auton ajettua sen ohi. Tulimme maatalon pihaan. Vasemmalla oli suuri hirsinen talo, valkoiset ikkunalaudat. tiemme meni siitä aivan nurkalta ja edessä oli suopelto. Mustaa turvetta tursusi ojissa ja tielläkin. Ajoimme varovasti, mutta se olikin virhe, auto jäi kiinni mutaan. Isä kävi katkomassa pajukosta oksia takapyörien alle ja pienen jälkeen pääsimme eteenpäin. Tie koveni kankaaksi, kuuset ja männyt nousivat korkeina molemmin puolin. Pieni äyräs laski vähäiselle kentälle, kukkaniitylle. Sen toisessa laidassa oli kaunis kaksikerroksinen huvila. Pysähdyimme sen vierelle ja aloimme katsella paikkoja. Sisällä meille jaettiin makuuhuoneet Kitin kanssa. Jussi oli vasta kävelemään oppinut ja sai olla vanhempien huoneessa. Huvila oli myös matalalla töyräällä, se vietti   hiekkaiseen poukamaan. Koivut ja lepät kasvoivat aivan rannassa, järviruovikot levisivät poukaman molemmin puolin, toisella rannalla kohosi korkea Haukkavuori. Siellä rannat olivat kallioiset ja osin hyvinkin jyrkät.

Vietimme huvilalla sen kesän, opettajapariskunta otti meidät lapsetkin hyvin vastaan. Isäntä Väinö mieluusti vietti aikaansa minun kanssani ja opetti minulle kalastuksesta ravustukseen monia taitoja. Yksi erikoisimmista oli onkiminen ilman kohoa. Vapa oli muuten samanlainen kuin tavallinen onki. Ensin heitettiin siima tarkkaan paikkaan veteen, aloitettiin varovainen ja tasainen nosto, joka piti heti lopettaa nykäisyn tuntuessa ja laskea siima takaisin pohjaan. Uudelleen taas varovaisesti nostettaessa kalan iskiessä tempaistiin saalis vankalla vedolla veneeseen.  Hauska kalastustapa, jolla sai varmasti katsojat ihmettelemään ja kommentoimaan.

Väinö ja Alli asuivat itse pienen matkan päässä vanhassa hirsisessä torpassa. Olipa heillä vielä toinenkin asumus kauempana ja aivan rannassa Satulakiven kohdalla. Siellä oli heidän kala- ja rapusatamansa. Väinö oli itse rakentanut kaikki sadat rapumertansa, katajasta kaaret, kivet painoina, itse kalastajalangasta kudotut havakset ympärillä. Näitä mertoja hänellä oli kymmenittäin veneessä keskelle ladottuna ja narulla toisiinsa sidottuina. Näin merrat menivät vauhdissa järveen aina muutaman metrin päähän toisistaan. Kokeminen tapahtui jadan päästä yksitellen merta ylös, tyhjennys, uusi syötti ja laskeminen. Näin edettiin jata kerrallaan. Ylistenjärvessä oli silloin. 1950 luvulla mahdottomasti rapuja.

Salojen tytär Kaija opetti taas meidät ravustamaan teikeillä rannalta. Se tapahtui iltaisin hämärän jo laskeutuessa ja sitä saattoi jatkaa aamuun saakka kulkien rantaa edes takaisin teikkejä tarkastellen ja rapuja nostellen lipon avulla koppaan. Sinne niitä kertyikin helposti kymmeniä, päälle taittelimme lepän lehtisiä oksia. Ravut tyytyivät  osaansa, pieni pulputus vain kuului niiden hengityksestä. Melkoisia vesieläimiä, kykenivät myös kuivalla maalla hengittämään ja elämään pitkiäkin aikoja.

Kesämme kuluivat vilkkaasti, aurinko paistoi melkein aina. Sateessakin menimme vetämään uistinta. Hauki iski usein niin jykevästi, että minä huudahdin: pohja!  Tuohon aikaan kauppoihin tulivat myös virvelit, ja sellaisen isä osti, avokelan. Siinä oli siimana punottu vihreä siima, jota täytyi opetella jarruttamaan peukalolla heitettäessä. Uisteleminen tehtiin aina keloihin kierretyillä siimoilla, punotulla tai suonisiimalla. Viehettä ja siimaan kiinnitettyä painoa laskettiin ulos melkein kaikki ja jäätiin odottamaan siimaa kädessä pitäen. Meillä oli yleensä kolme siimaa vedessä, isälläkin yksi, vaikka hän souti, äidillä toiselle puolelle venettä ja minulla omani. Iskun sattuessa muut siimat kelattiin veneeseen ja toiset jännittivät saaliin tuloa veneen viereen. Siitä isä sen sitten nappasi haaviin.

Väinön täytyi kalastaa melkoinen määrä syöttikaloja mertoihin laitettaviksi. Hänellä oli siihen useampiakin konsteja. Minä opin silloin rannalta lippomisen. Suuri rautalankainen ympyrän muotoinen matala haavi, joka oli kolmella narulla sidottu laidoilla  nostokeppiin. Kepillä lippo laskettiin pohjaan, siellä saattoi olla jotain välkkyvää peltiä pohjalla harsynä. Lipossa oli vielä matalat laidat, jotka nousivat ensin ja vasta sitten koko lippo, sekä pienet kalat.

Seuraavana kesänä syntyi Mikko, hänkin pääsi mukaan Ylistenjärven huvilalle. Rannassa Mikko konttasi innokkaasti, ja paineli veteen pää upoksissa. Isä hänet sitten sieltä pelasti. Kaija oli usein meidän kanssamme, hän opetti meille monenlaista pientä tekemistä. Viikasi meidät veneilemään lahden toiselle rannalle Nimikivelle. Sinne olivat lapset käyneet vuosien varrella kilkuttelemassa nimiään ja nimikirjaimiaan. Kivi olikin niistä kirjavana. Kivellä istuen pienellä kivellä kilkutellen saimme mekin merkkimme jäämään näkyviin.
Rapuillalliset olivat mieleen jääneitä syöminkejä. Meillä oli kerralla suuri kattilallinen rapuja, noin 200 kpl, kun niitä keitettiin keittiön uunin päällä. Tavallisesti meille oli kutsuttu monia tuttuja viettämään huvilaelämää ja nauttimaan eritoten ravuista. Kilpailimme siitä, kuka jaksoi useamman ravun syödä. Kolmekymmentä meni mukavasti, mutta sitten alkoi olla jo aika täysi.

Syksyllä kuulimme, että huvila oli palanut. Meidän ihanat kesämme Ylistenjärvellä loppuivat. Isä hankki seuraavana kesänä meille saaren ja huvilan Houhajärveltä. 

Rasvasotaa

 Maitorasvojen tie pahiksesta hyväksytyiksi tuotteiksi 

A USA:ssa sokeriteollisuus tiesi liiallisen sokerin käytön vaarat tutkimuksiensa mukaan. Teollisuudessa mietittiin mitä tehdä sokerin kulutuksen lisäämiseksi ja sen poistamiseksi elimistölle vaarallisten vaikutuksien häivyttämiseksi. Päätettiin hyökätä kovien rasvojen kimppuun. Vuonna 2016 julkaistu UCSF: tutkimus ( Kalifornian Yliopisto, San Francisco) paljasti arkistolöydösten avulla, miten teollisuus muokkasi tieteellistä keskustelua 1960 luvulta alkaen.

1      Tutkimuksen rahoittaminen. Sokeriteollisuuden etujärjestö SRF maksoi vuonna 1967 kolmelle Harvardin yliopiston tutkijalle nykyrahassa noin 50.000 dollarin summan. Heidän tehtävänään oli laatia katsaus, joka vähätteli sokerin yhteyttä sydänsairauksiin ja korosti sen sijaan tyydyttyneen rasvan vaaroja.

        Tulosten ohjailu. Teollisuus valitsi katsaukseen sisällytettävät tutkimukset ja sai lukea luonnokset ennen niiden julkaisua arvostetussa   New   England Journal of Medicine lehdessä. Rahoituksen lähdettä ei tuolloin ilmoitettu, joten artikkeli näytti riippumattomalta tieteeltä.

3      Huomion siirtäminen. Sokeriteollisuus tunnisti jo 1954, että jos amerikkalaiset siirtyisivät   vähärasvaiseen ruokavalioon, sokerin kulutus kasvaisi yli kolmanneksella. Näin nostettiin rasva ja kolesteroli ainoiksi syyllisiksi sydän ja verisuonitauteihin      

P  poliittinen vaikutus. Yksi rahoitetuista tutkijoista (Mark Hegsted) nousi USDA:n ravitsemusjohtajaksi. Hän oli laatimassa ensimmäisiä virallisia ruokavaliotavoitteita vuonna 1977. Näissä painotettiin voimakkaasti rasvan välttämistä. Tämä johti vähärasvaiseen buumiin.
 

Minä olen koko aikuisikäni vastustanut maitorasvojen sekä eläinperäisten rasvojen luokittelua ihmiselle vaarallisiksi aineiksi. Kyseessähän on mitä luonnollisimmat ja energiatiheimmät ravinnot, mitä luonnosta voi löytää. Rasvojen demonisoiminen meni 70 luvulla niin pitkälle, että tutkijat väittivät äidin maidon olevan vaarallista imeväiselle sen sisältämän rasvan vuoksi! Mikään ei riittänyt näille rasvan vihaajille. Tehtailtiin tutkimuksia, joiden lopputulos oli kolesterolin ja kovien tyydyttämättömien rasvojen turmiollisuus. Jätettiin kokonaan huomiotta tosiasiat, aivot ovat lähes kokonaan muodostuneet rasvasta! Solujen seinämät ovat kolesterolista.

Pekka Puskan tutkimus Pohjois-Karjalassa oli Meta tutkimus. Hän siis veti yhteen aikaisempien tutkimusten tuloksia sovitettuna paikalliseen korkeaan sydänkuolleisuuteen. Siis tiedettiin jo lopputulos, täytyi vain saada vielä tutkimuksesta sama. Kyllä, sydänkuolleisuus laski runsaasti, väitettiin sen johtuneen ruokavalion   muutoksilla, vähennettiin rasvaa ja korvattiin se margariinilla. Jätettiin kokonaan huomiotta muut elämäntavassa tapahtuneet muutokset. Isännät raatoivat itsensä kuoliaiksi kovissa töissä pelloilla ja metsissä. Hevosten perässä käveltiin syyssateissa kuukausikaupalla savisilla ja kivisillä pelloilla. Metsätöissä pokasaha ja kirves apuna raadettiin metrisessä hangessa ilman taukotupia. Noihin aikoihin tulivat traktorit avuksi sekä pelloilla että metsissä, moottorisahat löivät itsensä läpi koko Suomen saloseudun. Näiden kahden elämänmuodon vertailemattomuus antoi sen tuloksen, mitä odotettiin.

Katselin tv:n rasvakeskustelua. Siinä meijeritaloutta edustava panelisti kysyi, onko jo kyetty solutasolla osoittamaan kovan rasvan muuttuminen kolesteroliksi verisuonien seinämään. No, ei ollut, eikä ole tähän päivään mennessäkään. Mitä meille sitten opetetaan: uskomustiedettä, koska lääkärit uskovat mitä heille on tästä asiasta opetettu. Tieteellistä faktaa ei ole. Samassa tilaisuudessa kokenut verisuonikirurgi näytti, mitä hän oli leikannut potilaan suonen sisäpinnasta, katsokaa, tämä on kalkkia, missä se kolesteroli on?
Meillä on vielä sarka kynnettävänä, ennen kuin viimeiset epäluulot ja taikauskot kovia rasvoja kohtaan poistuvat laajan lääkärikunnan ja ravitsemustieteilijöiden opetuksista.

Perjantaikonsertti Tampereella

Tampereen sinfoniakonsertti, Anna Thordvaldsdottir Dreaming, Antonin Dvorak Sellokonsertto h-molli ja Siggen 7.

 

Orkesteri istui paikallaan, kapellimestari Halls seisoi korokkeelleen pää painuksissa. Odotimme tihenevässä hiljaisuudessa. Orkesterin perältä alkoi kuulua vaivihkaa kuin tuulen raapimista kallion seinistä ja isojen vesipisaroiden tippumista kopsahtamalla. Halls suoristui, alkoi ohjata pienillä eleillä. Bassot suhisivat, viulut kuin epävireessä rahisten, huilu kirkasti hetkeksi, kunnes lyömäsoittimet kuin alun toistaen, meno kiihtyi, äänet voimistuivat, patarummut ottivat ohjat ja vireen. Yhä jyhkeämpiä iskuja kunnes räjäytti äänimaailman, muu orkesteri villiintyi mukaan ja vaikeni. Uusi yritys, tuuli suhisi enteillen nousua kielekkeen päälle, piano jarrutti ja tasasi menoa sellojen ja bassojen kanssa. Piano rauhoitti soittajia, tässä ollaan, tasaiset sykkeet rauhoittivat iskevästi, huilu vastasi suhisten, varokaa kanat, varokaa. Käyrätorvet ja tuuba röhkivät, ei, ei mitään vaaraa, alkavatkin peruuttaa ja kissa oli samaa mieltä. Sello vakuuttaa, nyt on mentävä, raah, raah, kaikki kuuntelevat. Aplodit.
Dvorak, aah, klarinetit fuugat ja huilu antoivat alun, puhtaat sävelet nousivat esiin kaivattuina tyynenä kauniina kesäpäivänä järvellä. Käyrätorvi kertoi, täälläkin on kylä, jouset ja patarumpu vahvistivat sanoman, silloin astui solisti paikalle ja kyläläiset alkoivat järjestää juhlia. Jean-Guihen Queyras esitti suunnitelman, kevyt kosketus jousella soitti esimerkkiä ympäri salia. Kuunnelkaa, tällaista olen ajatellut esittää. Jouset tarttuivat teemaan jota solisti laajensi. Sävelet saivat huilun kehittelemään melodiaa edelleen, hieno tästä tulee, ja solisti tempautui mukaan, jouset antoivat väkevän vastavoiman hiljeten kuuntelemaan mitä sellolla oli vielä mielessään. Soolohuilu tuki ja siihen yhtyivät klarinetti oboe ja fagotti. Sello vei sanomaansa eteenpäin, näin, näin huusivat jouset. Juhlat alkoivat, kaikki halusivat esiintymään.
Toisessa osassa oboet antoivat suunnan solistille, oboet ja vasket yhtyivät melodiaan, huilu soitti uuden kirkkaan teeman, oboe vastasi siihen, kunnes viulut soittivat kansansävelmää. Oboe jatkoi huilun kanssa kuulaita säveliä, solisti teki muunnelman, kuljetti jousta keskiössä ja puupuhaltimet kantoivat esitystä käyrätorville. Huilu ja sello alkoivat kilpailun, jonka patarummut lopettivat. Oboet lauloivat sovinnon, johon huilu ja sello yhtyivät. Kuuntelimme kuinka orkesterimme kykeni moiseen soittoon ja tulkintaan, kuin yhdestä puusta, soitinryhmät kuin kiinni kasvaneina oksina ja latvus peitti kuulijat äänimaailman sisään.
Kolmannessa osassa kaikui jälleen tuttuja kansanlaulun omaisia pätkiä. Solisti, jousi ja sello, kuulimme niin erehtymättömän kaunista soittoa, hiukan tuli mieleeni Arto Noraksen konsertti Temppeliaukion kirkossa.  Loppua enteili raivoisaksi kiihtynyt meno, sävelet pyörivät ylöspäin ja pysähtyivät äkisti hiljaisuuteen.
Kuulimme vielä pienen suloisen kappaleen ylimääräisenä.

Väliaika ja Sibeliuksen seitsemäs sinfonia. 

Tsaikovskin pianokonsertto, Ernö Dohanyi sinfonia nro 1

Uskaltauduin jälleen Tampereelle kuuntelemaan nuorta pianosolistia ja uutta kapellimestaria. Edellisen konsertin jätin väliin sairastuttuani. Tavanomaiset valmistelut vahvennettuna paksulla villapaidalla. Auton laitoin lämpiämään sekä patterilla että letkulämmittimellä, kirottu Ad Lube järjestelmä kiusasi. Neste jäätyy 11 asteessa, ja ulkona oli pitkälti yli kaksikymmentä. Olin kuullut ja lukenut monista tapauksista, jolloin matka oli jäänyt kesken, enkä halunnut paleltua tien viereen, jos minunkin matkani katkeaisi. Otin vielä banaanin evääksi, autossa oli valmiina kokispullo. Yritin lähteä matkaan puolitoista tuntia ennen konsertin alkua, mutta siitä nipistyi 15 minuuttia pois. Kuivalla kelillä kesäaikaan aika riittäisi hyvin, nyt en ollut aivan varma ehtimisestä, moottoritien päästä Viinikan liikenneympyrään on alkanut olla ruuhkia. Niin oli nytkin. Jouduin pysähtymään moneen kertaan jo ennen ensimmäisiä liikennevaloja. Sama hidas eteneminen joka valossa. Bussi- ja taksikaista houkutti hourupäitä ja kaistan vaihtajia. Sujahdin parkkihalliin ja minulla oli vielä aikaa 25 minuuttia. Jouduin ajamaan kolmanteen kerrokseen ennen paikan löytymistä. Normaalia rauhoittumisaikaa ei ollut, vaan oli lähdettävä heti kapsuttelemaan kohti istuinpaikkaani. Muut eivät vielä olleet tulleet, avasin esittelyn ja tutustuin ohjelmaan.

Tsaikovskin pianokonsertto nro 1 op. 23, tuttua tutumpi alku, luulin. Pianistina oli minulle tuntematon Pavel Kolesnikov. Nuori hoikka mies liian suurissa vaatteissaan paita pois housuista harppoi lavalle perässään unkarilainen kapellimestari Gergely Madras tiukoissa pillihousuissaan.

Aloitus, orkesteri soitti tutusti, tempaisi mukaansa kuuntelemaan, solisti aloitti muutamalla hurjalla sointiryöpyllä, mitä ihmettä, nuotit virtasivat outoina, ihmetys heräsi ja sai kiinnostumaan. Muutamaa tuttua juoksutusta lukuun ottamatta kaikki oli vierasta ja etäisesti tuttua. Orkesteri kyllä eteni kuin ennenkin, solistilla vaan oli eri nuotit, alkuperäiset, ennen kuulemattomat ensimmäisen osan andantessa. Sointi oli rauhallista, taitavasti pianisti nivoi nuotit kuin legatossa kunnes taas oli hurjan ryöpsäyksen aika. Tunnelma oli kuin ensikertaista sävellystä kuunneltaessa. Hiukan orkesteri jyräsi aluksi, toisessa ja kolmannessa osassa balanssi oli hyvä. 

Andantino soi jo tutusti, solisti oli parhaimmillaan, kapellimestarin työtäkin kykenin jo katsomaan. Rauhallisuus ja valtava rentous, tarkat ohjaukset ja kaikkien esiintulot osoittaen jatkui erehtymätön yhteistyö kolmen prinsiipin kesken. Allegro con fuogo solisi ehtymättömänä kenttänä konserttisalin yllä. Aplodeerasimme kädet kipeinä ja saimmekin ylimääräisen esityksen taiturilta. Kappale alkoi niin pienillä kosketuksilla kuin suinkin, kuitenkin niin kaikuvina, pyöreinä legatokimppuina, poissa olivat alun rumpumaiset takomiset, jäljelle jäi vain ihastus, piano vastasi kauneimmillaan.

Väliajalla sain askelmittariin lukemia lampsimalla raput alas ja pitkän ala-aulan päästä päähän. Unkarilaisen säveltäjän Ernö Dohanyin Sinfonia nro 1, op. 9, täysin tuntematon viisi osainen järkäle alkoi heti ihastuttaa. Melodiat olivat mietittyjä, soittimelta toiselle siirrettyjä kulkuja, soitinryhmästä toiseen. Viulut olivat pääosassa Allegro ma non troppo osassa. Hämmästyttävästi orkesteri nousi alun pianokonserton solistin kannattelemana samaan korkeaan tasoon, väliaika ei kyennyt latistamaan soittoa eikä tunnelmaa. Olen saman kuullut joskus aikaisemminkin, vanhalla ylioppilastalolla. Loistava solisti saa orkesterin nostamaan tasoaan sinfoniaa soittaessaan. Oboe aloitti, pyöreä paksu pyörivä ääni tuli kuin salaisesta paikasta, siihen tarttuivat huilut ja klarinetit. Bassoklarinetti kykeni yllättämään, Fagotit, vaskisoittimet vuorollaan jatkoivat teeman kehittelyä, piccolo helisi, viulusooloja kuultiin useampia, maagisen kaunis altto ylimpänä. Finaali oli kuin sirkuksen tulo, piano pianissimoa ei käytetty, uupuneena kapellimestari löi loppumerkin, ja yleisöstä soi tilulii, tilulii. Fiasko. Taputimme ja taputimme ja lopulta kapellimestari Madaras hymyili.

Santtu-Matias Rouvalin paluu

 

Rouvalin paluu Tampereelle

Chopin ja Schubert, varmat valinnat, lisänä Bruce Liu illan solisti. Alkoi vuoden ensimmäinen konsertti kausilippulaisille. Vanhat tuttavat istuivat molemmin puolin, edelliseltä paikalta Jorma tuli tervehtimään ja toivottamaan hyvää uutta vuotta. Käännyin ja tervehdin Marjattaa.

Kaikki paikat olivat täynnään kuulijoita odottamassa Santtu-Matiasta. Vuosikausia hän oli veivannut Tampereella, nyt kansainvälisyys kiskaisi Lontooseen.

Oboe aloitti, antoi C:n konserttimestari Maria Itkosen pyytämänä, lopulliset tarkistukset äänien harmoniasta ja kaikki hiljenivät odottamaan. Itkosen korot, huimat korkeat timanttipylväät sädehtivät. Etupermannolla istuvat näkivät ensin kaksikon kävelyn ja aloittivat taputukset. Liu edellä ja Santtu-Matias askeleen perässä, kättelyt ja kumarrukset. Liu istahti flyygelin eteen, korokkeelle nousi entinen Santtu, kas, hieman pyylevöitynyt, liivipuvussa. Chopinin pianokonsertto osa Maestoso lauloi lyyrisenä vyörynä pianistin ja orkesterin voimin. Liun tekniikka oli erehtymätön, hänen otteensa pianokoskettimista legatona ihastutti. Nuotit nousivat saumattomasti toistensa selkään kuin huomaamatta. Monet soittajat pitävät pianoa lyömäsoittimena, mitä se onkin, mutta parhaimmillaan taituri saa kaiken kuulumaan kauniina nauhana, kunnes, oikeissa kohdin sävelet erottuvat yksittäisinä klangahduksina. Chopin sävelsi kaksi pianokonserttoaan laulavan sävelkerronnan varaan.

Uudistunut Santtu-Matias, askeleet varmoja, liikkeet sulavia, ohjaus hivenen pyöreämpää, vasemman kyynärpään näyttö ja käyttö, puikkokäsi ja vasen käsi, kaikki liikkuivat sopuisammin, vähemmin ponnisteluin kuin aiemmin. Hän oli omimmillaan vanhan orkesterinsa kanssa tarjoamassa kuulijoille elämyksen.

Kolmas osa alkoi heti toisen osan loppuessa, kiihtyi kevyestä valssista yhä kiihkeämpään menoon. Liun soitto erottui selvänä orkesterin yläpuolella, sinfonikot ja Rouvali antoivat kaiken tukensa pianistille.

Taputukset eivät loppuneet ennen kuin eteen tuotiin pieni rumpusetti ja yksi basisteista tuli eteen Rouvalin ja Liun kanssa. Alkoi kolmen miehen esitys, Charstonin sävelet rytmikkäinä kuin reggae, kuulijat alkoivat taputtaa mukana, vaikenivat Santun viittauksesta.

Väliajalla Hannele tuli juttelemaan, äänensä melkein menettäneenä, pieni kärinä vaan kuului.

Schubertin sinfonia nro 9 C-duuri, toinen osa oli vaikuttavin. Puupuhaltimet antoivat melodiat jousistolle, huilut ja oboet vuorottelivat yhdessä klarinettien kanssa, trumpetit ja käyrätorvet nousivat esiin. Jousiston yhtäaikaiset esiintulot ja huima harmonia, sellot, bassot kuuluivat niin kuin me halusimme, nautinnollisesti.

Neljäs osa rymisteli välin eteerisemmin välin tulisemmin kietoutuen upeaan lopetukseen Santun seistessä varpaillaan.

Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

 

Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

Astelin syksyllä lyhyen koulumatkani. 1956 avasin Tyrvään Yhteiskoulun ulko-oven siskoni Kitin kanssa. Minulla oli jalassa suorat housut, vaalea paita kaulassa solmio ja päällä puvun takki. Aulassa olivat sekaisin vanhat oppilaat ja me tulokkaat. Kaiken uuden opetteleminen alkoi. Luokassamme 1 B oli 42 muuta kivikouluun tulijaa. Useimmat olivat entuudestaan tuttuja edes näöltä, nimissä menikin sitten pitkään, ennen kuin osasin jokaisen tytönkin nimen. Muut rinnakkaisluokat sitten lisäksi, 1 A, 1 C ja 1D. Kaikkiaan meitä uusia oli yli 160. Luku oli suurin opintojeni edetessä. Santahaminassa ja OKL:ssä molemmissa luku oli sama, 100.

Opettajat olivat sitten melkein kaikki outoja, Aittalahdesta tuli mukaan Amos Kalliomäki puutöitä ohjaamaan. Rehtorina oli aluksi Harald Hariola, hänet opin erottamaan kookkaasta suoraryhtisestä olemuksesta, päällään aina tumma puku ja kaulassa kravatti. Tuo killuke näkyi aina miesopettajilla vuosikymmeniä, minullakin vielä 1975 mennessäni Muistolan kouluun kiertäväksi englannin opettajaksi. Vain sen päivän pidin kravattia ja pikkutakkia, tuo panssari poistui käytöstä jo aiemmin.

Hariola ei mitenkään puuttunut meidän asioihimme, emme juurikaan edes nähneet häntä, joten hän jäi etäiseksi joskin hyvin kunnioitetuksi opettajaksi.

Tyrvään Yhteislyseoon saapui uusi liikunnan opettaja 1956, Eino Miilunpalo, joustava-askelinen hoikka pantteri. Hänet valittiin seuraavana vuonna Hariolan työn jatkajaksi koulun rehtorina. Muistan hänen epäröineen tehtävän ottamista, hän oli maajoukkuetason moukarimies. Hänen oli tehtävä päätös työn tai urheilun välillä. Meidän onneksemme hänen valintansa oli työ.

Aloitimme Kaalisaaressa liikuntatunnin, seisoimme rivissä, Eino edessä. Jotakin puhui, en mitään muista, mutta äkin hän astui aivan rivin eteen, Seppo Sundbergin eteen. Einolla oli pitkävartiset mopoilijan rukkaset kädessään, hän veti toisella kädellään rukkasen melkein pois ja läppäisi sillä Seppoa niin, että rukkanen putosi maahan.

Nosta se, kuului tuima komento, Seppo nosti, ei mielellään, sen näki. No, se jäi ainoaksi kerraksi meidän luokalla.

Toisella kerralla olimme liikuntasalissa, Eino käski meidät kävelemään siten, että hän kykeni katsomaan jokaisen menoa. Nuutilan Taimon kohdalla hän yllättäen sanoi, sinähän kävelet kuin kakat housuissa. Taimo ei ollut hyvillään, muttei siitä niin välittänytkään, jatkoi kulkuaan. Me muut hieman häkellyimme, muttemme tietenkään sanoneet mitään.

Seuraava liikuntatunti oli jälleen salissa. Eino aloitti tuntinsa, - pyydän anteeksi Taimolta puhettani, en ollut tietoinen… Taimo vastasi, ei se mitään. Hän oli potenut lapsena halvauksen, se vaikutti hieman hänen toiseen jalkaansa. Silloin  Eino sai anteeksi edelliset mokansa meidän poikien silmissä. Uusia mokia Eino ei tehnyt.

Aluksi Miilunpalot asuivat Marttilankadulla puutalossa Heikkilän talon vieressä toisessa kerroksessa. Sen ikkunoissa keikkuivat lapset katsellen ja odottaen vanhempiaan koulusta kotiin. Myöhemmin Miilunpalot ostivat Kävelykadun alkupäästä ison puutalon. Sieltä Eino käveli aina reippaasti työmatkansa Onkikadulta ohi apteekin pyöreän nurkan, monot jalassa. Siitä hän sai lempinimensäkin, Mono. Teinikunta piti iltamiaan, silloin jo uudessa salissa, puhujapöntön yläreunassa killuivat monot. Rasin veljekset ne sinne kiikuttivat.

Oppilaat kulkivat sisälle kivikouluun ja tiilikouluun sisäpihan puolelta. Alkuun me menimme luokittain jonoon, josta välituntivalvoja päästi meidät sisälle, yläluokista alkaen. Minä kapusin ovelle, kun ylemmän luokan poika nimitteli minua monniksi. Eino oli ovella ja sanoi tiukasti, - mikä monni! siihen loppui nimittely.

Uudella puolella raput toiseen kerrokseen menivät seinän viertä. Siinä seinässä oli suuri sisäikkuna, sen takana oli rehtorin huone. Sieltä koluamme johdettiin, tarkasti mutta lempeästi. Toimistoon saattoi mennä vain ovikelloa pirauttamalla. Eino istui huoneen perällä kirjoituspöydän takana katse tulijaan päin. Minä pokkasin, Eino vastasi nyökäyttäen. Kävelin pöydän luo ja esitin asiani. Mietin miten osaisin mennä ulos ja taas tervehtiä kumartaen. Kävelin suoraan ovelle, käännyin ja kumarsin. Eino katseli tarkasti ja nyökkäsi.

Näitä käyntejä tuli koulu vuosina useita. Miten olinkin kyllästynyt 7 luokalla, olin taas toimistossa ja pyysin eroa. Sain arvioivan katseen, ilman puheita Eino myönsi eron. Meni kaksi viikkoa, soitin ovikelloa ja kävelin taas Einon puheille. – Voisinko päästä takaisin opiskelemaan? – Minä annan sinulle toisen mahdollisuuden. Asia oli selvä, kävelin luokkaani, englannin opettaja Salme Erkkilä kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. En minäkään.

Eino jatkoi eläkkeelle saakka samassa virassa. Hän vanheni näkymättömästi, edes koulumme 90 v. juhlissa ei ollut ruoto taipunut, hän seisoi ryhdikkäänä lavalla ottaessaan vastaan kunnianosoitukset uudelta rehtorilta.