Tsaikovskin pianokonsertto, Ernö Dohanyi sinfonia nro 1

Uskaltauduin jälleen Tampereelle kuuntelemaan nuorta pianosolistia ja uutta kapellimestaria. Edellisen konsertin jätin väliin sairastuttuani. Tavanomaiset valmistelut vahvennettuna paksulla villapaidalla. Auton laitoin lämpiämään sekä patterilla että letkulämmittimellä, kirottu Ad Lube järjestelmä kiusasi. Neste jäätyy 11 asteessa, ja ulkona oli pitkälti yli kaksikymmentä. Olin kuullut ja lukenut monista tapauksista, jolloin matka oli jäänyt kesken, enkä halunnut paleltua tien viereen, jos minunkin matkani katkeaisi. Otin vielä banaanin evääksi, autossa oli valmiina kokispullo. Yritin lähteä matkaan puolitoista tuntia ennen konsertin alkua, mutta siitä nipistyi 15 minuuttia pois. Kuivalla kelillä kesäaikaan aika riittäisi hyvin, nyt en ollut aivan varma ehtimisestä, moottoritien päästä Viinikan liikenneympyrään on alkanut olla ruuhkia. Niin oli nytkin. Jouduin pysähtymään moneen kertaan jo ennen ensimmäisiä liikennevaloja. Sama hidas eteneminen joka valossa. Bussi- ja taksikaista houkutti hourupäitä ja kaistan vaihtajia. Sujahdin parkkihalliin ja minulla oli vielä aikaa 25 minuuttia. Jouduin ajamaan kolmanteen kerrokseen ennen paikan löytymistä. Normaalia rauhoittumisaikaa ei ollut, vaan oli lähdettävä heti kapsuttelemaan kohti istuinpaikkaani. Muut eivät vielä olleet tulleet, avasin esittelyn ja tutustuin ohjelmaan.

Tsaikovskin pianokonsertto nro 1 op. 23, tuttua tutumpi alku, luulin. Pianistina oli minulle tuntematon Pavel Kolesnikov. Nuori hoikka mies liian suurissa vaatteissaan paita pois housuista harppoi lavalle perässään unkarilainen kapellimestari Gergely Madras tiukoissa pillihousuissaan.

Aloitus, orkesteri soitti tutusti, tempaisi mukaansa kuuntelemaan, solisti aloitti muutamalla hurjalla sointiryöpyllä, mitä ihmettä, nuotit virtasivat outoina, ihmetys heräsi ja sai kiinnostumaan. Muutamaa tuttua juoksutusta lukuun ottamatta kaikki oli vierasta ja etäisesti tuttua. Orkesteri kyllä eteni kuin ennenkin, solistilla vaan oli eri nuotit, alkuperäiset, ennen kuulemattomat ensimmäisen osan andantessa. Sointi oli rauhallista, taitavasti pianisti nivoi nuotit kuin legatossa kunnes taas oli hurjan ryöpsäyksen aika. Tunnelma oli kuin ensikertaista sävellystä kuunneltaessa. Hiukan orkesteri jyräsi aluksi, toisessa ja kolmannessa osassa balanssi oli hyvä. 

Andantino soi jo tutusti, solisti oli parhaimmillaan, kapellimestarin työtäkin kykenin jo katsomaan. Rauhallisuus ja valtava rentous, tarkat ohjaukset ja kaikkien esiintulot osoittaen jatkui erehtymätön yhteistyö kolmen prinsiipin kesken. Allegro con fuogo solisi ehtymättömänä kenttänä konserttisalin yllä. Aplodeerasimme kädet kipeinä ja saimmekin ylimääräisen esityksen taiturilta. Kappale alkoi niin pienillä kosketuksilla kuin suinkin, kuitenkin niin kaikuvina, pyöreinä legatokimppuina, poissa olivat alun rumpumaiset takomiset, jäljelle jäi vain ihastus, piano vastasi kauneimmillaan.

Väliajalla sain askelmittariin lukemia lampsimalla raput alas ja pitkän ala-aulan päästä päähän. Unkarilaisen säveltäjän Ernö Dohanyin Sinfonia nro 1, op. 9, täysin tuntematon viisi osainen järkäle alkoi heti ihastuttaa. Melodiat olivat mietittyjä, soittimelta toiselle siirrettyjä kulkuja, soitinryhmästä toiseen. Viulut olivat pääosassa Allegro ma non troppo osassa. Hämmästyttävästi orkesteri nousi alun pianokonserton solistin kannattelemana samaan korkeaan tasoon, väliaika ei kyennyt latistamaan soittoa eikä tunnelmaa. Olen saman kuullut joskus aikaisemminkin, vanhalla ylioppilastalolla. Loistava solisti saa orkesterin nostamaan tasoaan sinfoniaa soittaessaan. Oboe aloitti, pyöreä paksu pyörivä ääni tuli kuin salaisesta paikasta, siihen tarttuivat huilut ja klarinetit. Bassoklarinetti kykeni yllättämään, Fagotit, vaskisoittimet vuorollaan jatkoivat teeman kehittelyä, piccolo helisi, viulusooloja kuultiin useampia, maagisen kaunis altto ylimpänä. Finaali oli kuin sirkuksen tulo, piano pianissimoa ei käytetty, uupuneena kapellimestari löi loppumerkin, ja yleisöstä soi tilulii, tilulii. Fiasko. Taputimme ja taputimme ja lopulta kapellimestari Madaras hymyili.

Santtu-Matias Rouvalin paluu

 

Rouvalin paluu Tampereelle

Chopin ja Schubert, varmat valinnat, lisänä Bruce Liu illan solisti. Alkoi vuoden ensimmäinen konsertti kausilippulaisille. Vanhat tuttavat istuivat molemmin puolin, edelliseltä paikalta Jorma tuli tervehtimään ja toivottamaan hyvää uutta vuotta. Käännyin ja tervehdin Marjattaa.

Kaikki paikat olivat täynnään kuulijoita odottamassa Santtu-Matiasta. Vuosikausia hän oli veivannut Tampereella, nyt kansainvälisyys kiskaisi Lontooseen.

Oboe aloitti, antoi C:n konserttimestari Maria Itkosen pyytämänä, lopulliset tarkistukset äänien harmoniasta ja kaikki hiljenivät odottamaan. Itkosen korot, huimat korkeat timanttipylväät sädehtivät. Etupermannolla istuvat näkivät ensin kaksikon kävelyn ja aloittivat taputukset. Liu edellä ja Santtu-Matias askeleen perässä, kättelyt ja kumarrukset. Liu istahti flyygelin eteen, korokkeelle nousi entinen Santtu, kas, hieman pyylevöitynyt, liivipuvussa. Chopinin pianokonsertto osa Maestoso lauloi lyyrisenä vyörynä pianistin ja orkesterin voimin. Liun tekniikka oli erehtymätön, hänen otteensa pianokoskettimista legatona ihastutti. Nuotit nousivat saumattomasti toistensa selkään kuin huomaamatta. Monet soittajat pitävät pianoa lyömäsoittimena, mitä se onkin, mutta parhaimmillaan taituri saa kaiken kuulumaan kauniina nauhana, kunnes, oikeissa kohdin sävelet erottuvat yksittäisinä klangahduksina. Chopin sävelsi kaksi pianokonserttoaan laulavan sävelkerronnan varaan.

Uudistunut Santtu-Matias, askeleet varmoja, liikkeet sulavia, ohjaus hivenen pyöreämpää, vasemman kyynärpään näyttö ja käyttö, puikkokäsi ja vasen käsi, kaikki liikkuivat sopuisammin, vähemmin ponnisteluin kuin aiemmin. Hän oli omimmillaan vanhan orkesterinsa kanssa tarjoamassa kuulijoille elämyksen.

Kolmas osa alkoi heti toisen osan loppuessa, kiihtyi kevyestä valssista yhä kiihkeämpään menoon. Liun soitto erottui selvänä orkesterin yläpuolella, sinfonikot ja Rouvali antoivat kaiken tukensa pianistille.

Taputukset eivät loppuneet ennen kuin eteen tuotiin pieni rumpusetti ja yksi basisteista tuli eteen Rouvalin ja Liun kanssa. Alkoi kolmen miehen esitys, Charstonin sävelet rytmikkäinä kuin reggae, kuulijat alkoivat taputtaa mukana, vaikenivat Santun viittauksesta.

Väliajalla Hannele tuli juttelemaan, äänensä melkein menettäneenä, pieni kärinä vaan kuului.

Schubertin sinfonia nro 9 C-duuri, toinen osa oli vaikuttavin. Puupuhaltimet antoivat melodiat jousistolle, huilut ja oboet vuorottelivat yhdessä klarinettien kanssa, trumpetit ja käyrätorvet nousivat esiin. Jousiston yhtäaikaiset esiintulot ja huima harmonia, sellot, bassot kuuluivat niin kuin me halusimme, nautinnollisesti.

Neljäs osa rymisteli välin eteerisemmin välin tulisemmin kietoutuen upeaan lopetukseen Santun seistessä varpaillaan.

Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

 

Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

Astelin syksyllä lyhyen koulumatkani. 1956 avasin Tyrvään Yhteiskoulun ulko-oven siskoni Kitin kanssa. Minulla oli jalassa suorat housut, vaalea paita kaulassa solmio ja päällä puvun takki. Aulassa olivat sekaisin vanhat oppilaat ja me tulokkaat. Kaiken uuden opetteleminen alkoi. Luokassamme 1 B oli 42 muuta kivikouluun tulijaa. Useimmat olivat entuudestaan tuttuja edes näöltä, nimissä menikin sitten pitkään, ennen kuin osasin jokaisen tytönkin nimen. Muut rinnakkaisluokat sitten lisäksi, 1 A, 1 C ja 1D. Kaikkiaan meitä uusia oli yli 160. Luku oli suurin opintojeni edetessä. Santahaminassa ja OKL:ssä molemmissa luku oli sama, 100.

Opettajat olivat sitten melkein kaikki outoja, Aittalahdesta tuli mukaan Amos Kalliomäki puutöitä ohjaamaan. Rehtorina oli aluksi Harald Hariola, hänet opin erottamaan kookkaasta suoraryhtisestä olemuksesta, päällään aina tumma puku ja kaulassa kravatti. Tuo killuke näkyi aina miesopettajilla vuosikymmeniä, minullakin vielä 1975 mennessäni Muistolan kouluun kiertäväksi englannin opettajaksi. Vain sen päivän pidin kravattia ja pikkutakkia, tuo panssari poistui käytöstä jo aiemmin.

Hariola ei mitenkään puuttunut meidän asioihimme, emme juurikaan edes nähneet häntä, joten hän jäi etäiseksi joskin hyvin kunnioitetuksi opettajaksi.

Tyrvään Yhteislyseoon saapui uusi liikunnan opettaja 1956, Eino Miilunpalo, joustava-askelinen hoikka pantteri. Hänet valittiin seuraavana vuonna Hariolan työn jatkajaksi koulun rehtorina. Muistan hänen epäröineen tehtävän ottamista, hän oli maajoukkuetason moukarimies. Hänen oli tehtävä päätös työn tai urheilun välillä. Meidän onneksemme hänen valintansa oli työ.

Aloitimme Kaalisaaressa liikuntatunnin, seisoimme rivissä, Eino edessä. Jotakin puhui, en mitään muista, mutta äkin hän astui aivan rivin eteen, Seppo Sundbergin eteen. Einolla oli pitkävartiset mopoilijan rukkaset kädessään, hän veti toisella kädellään rukkasen melkein pois ja läppäisi sillä Seppoa niin, että rukkanen putosi maahan.

Nosta se, kuului tuima komento, Seppo nosti, ei mielellään, sen näki. No, se jäi ainoaksi kerraksi meidän luokalla.

Toisella kerralla olimme liikuntasalissa, Eino käski meidät kävelemään siten, että hän kykeni katsomaan jokaisen menoa. Nuutilan Taimon kohdalla hän yllättäen sanoi, sinähän kävelet kuin kakat housuissa. Taimo ei ollut hyvillään, muttei siitä niin välittänytkään, jatkoi kulkuaan. Me muut hieman häkellyimme, muttemme tietenkään sanoneet mitään.

Seuraava liikuntatunti oli jälleen salissa. Eino aloitti tuntinsa, - pyydän anteeksi Taimolta puhettani, en ollut tietoinen… Taimo vastasi, ei se mitään. Hän oli potenut lapsena halvauksen, se vaikutti hieman hänen toiseen jalkaansa. Silloin  Eino sai anteeksi edelliset mokansa meidän poikien silmissä. Uusia mokia Eino ei tehnyt.

Aluksi Miilunpalot asuivat Marttilankadulla puutalossa Heikkilän talon vieressä toisessa kerroksessa. Sen ikkunoissa keikkuivat lapset katsellen ja odottaen vanhempiaan koulusta kotiin. Myöhemmin Miilunpalot ostivat Kävelykadun alkupäästä ison puutalon. Sieltä Eino käveli aina reippaasti työmatkansa Onkikadulta ohi apteekin pyöreän nurkan, monot jalassa. Siitä hän sai lempinimensäkin, Mono. Teinikunta piti iltamiaan, silloin jo uudessa salissa, puhujapöntön yläreunassa killuivat monot. Rasin veljekset ne sinne kiikuttivat.

Oppilaat kulkivat sisälle kivikouluun ja tiilikouluun sisäpihan puolelta. Alkuun me menimme luokittain jonoon, josta välituntivalvoja päästi meidät sisälle, yläluokista alkaen. Minä kapusin ovelle, kun ylemmän luokan poika nimitteli minua monniksi. Eino oli ovella ja sanoi tiukasti, - mikä monni! siihen loppui nimittely.

Uudella puolella raput toiseen kerrokseen menivät seinän viertä. Siinä seinässä oli suuri sisäikkuna, sen takana oli rehtorin huone. Sieltä koluamme johdettiin, tarkasti mutta lempeästi. Toimistoon saattoi mennä vain ovikelloa pirauttamalla. Eino istui huoneen perällä kirjoituspöydän takana katse tulijaan päin. Minä pokkasin, Eino vastasi nyökäyttäen. Kävelin pöydän luo ja esitin asiani. Mietin miten osaisin mennä ulos ja taas tervehtiä kumartaen. Kävelin suoraan ovelle, käännyin ja kumarsin. Eino katseli tarkasti ja nyökkäsi.

Näitä käyntejä tuli koulu vuosina useita. Miten olinkin kyllästynyt 7 luokalla, olin taas toimistossa ja pyysin eroa. Sain arvioivan katseen, ilman puheita Eino myönsi eron. Meni kaksi viikkoa, soitin ovikelloa ja kävelin taas Einon puheille. – Voisinko päästä takaisin opiskelemaan? – Minä annan sinulle toisen mahdollisuuden. Asia oli selvä, kävelin luokkaani, englannin opettaja Salme Erkkilä kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. En minäkään.

Eino jatkoi eläkkeelle saakka samassa virassa. Hän vanheni näkymättömästi, edes koulumme 90 v. juhlissa ei ollut ruoto taipunut, hän seisoi ryhdikkäänä lavalla ottaessaan vastaan kunnianosoitukset uudelta rehtorilta.

Vain lintuja rakastanut

 Teatteriesitys Pentti Linkolan elämästä

Luin lehdestä musiikkiesityksestä, jonka kirjoittajina olivat Ma
tti Kuusela ja Anni Kytömäki. Kyse oli Pentti Linkolan elämän läpikäymisestä. Nimi oli lupauksia herättävä: Vain lintuja rakastanut. 

Istuin kylmähkön keittiön tuolilla. Pentti oli kohteliaasti antanut minulle tyynyn pyllyn alle niin kuin kymmeniä kertoja aikaisemmin. Ilta alkoi tummua, kalastaja kävi läpi verkkojaan, kolme metriä ja viisi metriä syvät havakset  hän asetti puulaatikoihin, puusta vuollut puikkari sai kärkeensä verkon viimeisen yläpaulan pätkän monin kierroksin.

No hei, oli tervehdys, ei kai sinulla ole kiire, istu siihen. On sinulla kai aikaa ainakin kolme tuntia. Sen verran minulla menee selvityksestä, sen jälkeen voimme juoda teet, saat näkkärin päälle matikan mätiä. Loppuillan voimme seurustella, minä ollen kirjoittanut uusia tekstejä, saat niitä katsoa, tai minä luen niitä sinulle.

Hei hei, eihän minulla ole muita kiireitä, tännehän minä tulin, sinua katsomaan ja auttamaan, jos jossain voin. Pentti selvitteli talviverkkojaan, niitä joita ei ollut  mahdollista enää jään alle laskea, ne olivat melkoisessa sykkyrässä kalojen jäljiltä. Kesällä oli aikaa tälle työlle. No mitä sinulle kuuluu, ja Paulalle, emmehän ole nähneet kaikin muutamaan viikkoon. 

Puutarhatöitä minä värkkään, siinä kivien kauloissa on tekemistä. Paula keittelee maukkaita ruokiaan ja haeskelee uusia reseptejä milloin mistäkin lähteestä. Muistatkos vielä ensimmäisen yhteisen syömisemme Kemmolassa?

Tietenkin, en ole monesti saanut istua niin mukavassa pöydässä, ja ne herkut mitä Paula kantoi aina vaan uusia ja uusia keittiöstä. Pentti alkoi saada verkoista selvää, laittoi viimeisen verkon laatikkoon ja nosti sen toisten päälle. Tänään en tee enempää, mutta onhan noita tuossa toisessa kasassa, mutta, nyt laitan vettä kiehumaan. Pentti käveli kaasuhellan viereen, sytytti lampun palamaan, käänsi sen vartta ja kupua valaisemaan  hellaa, sytytti kaasun. Tiskipöydällä oli vesiämpäri, siitä hän kauhalla mittaili pannuun vettä, ryysti vielä hieman vettä ennen kuin laski kauhan takaisin ämpäriin. Siinä pöydän alla oli toinen ämpäri, sinne laskettiin ja pinottiin kaikki jäte. Täyden ämpärin Pentti vei tallin taakse tunkioon. Minulla on tässä hieman salaattiaineita, pilpon niitä ensin lautaselle. Pentti nosti keittiön kaapista muoviset kuluneet ja hyvin patinoituneet lautaset pöytään.

 Katsos, tässä minulla on kertomus pyöräretkestä Sirkan kanssa, minä luen, olen nyt kirjoittanut, kun sinä niin kannustit siihen.

Ääni täytti keittiön ja minun mielen, pyöräretken kohde oli Gotlanti, siellä eivät olleet ennen käyneet. Laivasta ulos Tukholmassa ja karttaa seuraten etelään pyöräteitä pitkin. Milloin tie loppui talon seinään, milloin maavalliin tai sitä ei ollut lainkaan vaikka kartta sanoi sen olevan.

Nautimme antimista, tarinoinnista, toisistamme tiiviissä piirissä pitkälle yöhön.

Paula oli ostanut meille liput, kolmannesta rivistä keskeltä. Mukaan otimme naapurin Ullan. Olimme ajoissa parkkipaikalla teatterin takana, istuimme hetken ennen lyhyttä kävelyä ovista sisään. Lämpiössä ensimmäinen tuttu oli Esko Kylmäkosken ajoilta vaimonsa Marja-Leenan kanssa. Heillä oli kovin puhuttavaa, kuvakin otettiin. Timo ja Iiris jo odottivat, vanhoja kuorolaisiakin siellä oli. Pääsimme paikoillemme, esitys alkoi tanssikohtauksella heinäpellolta. Haravat lakaisivat laajaa pellon pintaa. Seuraavaksi Kaarlo Linkola vaimonsa Hilkan kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa virkatalossaan, harvinaisia kasveja ja ilmoitus raskaudesta. Syntyi Pentti, ponnahti näyttämölle pienenä poikana, alkoi kertoa harrastuksistaan ja tarkasta luetteloinnistaan. Kalat, linnut, rekisterinumerot siirtyivät havainnoitsijan pieniin vihkosiin. (tästäkin olin jo kuullut Pentin tarinailloissa, sanoi kaikkien hänen onkimiensa ja kalastamiensa kalojen olevan tallessa ensimmäisistä saaliista alkaen). Näytelmä alkoi tuntua minussa, kerronta oli totta, kohtaukset väkeviä ja yhä tiheneviä. Pentti muuttui lukiolaiseksi, vastusti sisätiloissa olemista, jatkoi havainnointejaan, nyt linnut olivat ensisijainen kohde. Pian siirryttiin aikuisuuteen, Pentti astui partaisena näyttämölle. Suonissani ja hermostossani sävähti. Pentti oli aivan näköinen, tuttu, laiha, tukka pystyssä reppu selässä. Onneksi ääni ei ollut sama, saatoin hieman rauhoittua. Reppu oli osuvasti viestikapula eri ikäisten näyttelijöiden välillä. Kohtaus talopoikaisessa pirtissä, Pentti astuu sisälle tervehtien ja pyytää apua puolukkapuuron keittoon. Ilmeet, päässä seisovat tapittavat silmät, hyvä ryhti, kohtelias käytös, kulmikkaat otteet puuron keitossa, kaikki niin tuttua. (Pentti ei totisesti osannut käytännön asioita, käsillään hän kuitenkin perheensä ruokki ja itsensä kuolemaansa saakka. Maksoipa luonnonsuojelijoiden sakkojakin, Värriön erämaasta tulleita. Minä autoin kyllä töissä ja näin välillisesti olin mukana).

Aliisan tapaaminen ja ensimmäinen yhdessä olo oli aivan tapahtumien sisintä perustaa, naimisiin meno, karu Pentti aivan väärässä paikassa häitä tanssiessa, kuitenkin hyvin koskettavasti esitetty, Timo tavoitti Pentin sielun. Kyyneleet vierivät.

Hilkkaa esitti Marika, aivan kuin syntyneenä siihen osaan. Muutamat laulut, olisi niitä enemmänkin voinut olla, kaikuivat sointuisasti yli yleisön. Kaiken, mitä Hilkka esitti oli Linkoloitten elämää. Pentti vanhana, Mauken esittämänä, aivan kuin Pentti, hevoskohtausta myöten. (mielessäni on useita hevoskohtauksia, toiset näin, lopuista kuulin Penan kertomana, niistäkin saisi hyvin hauskan kurkistuksen kalastajan elämään). Olisin toivonut Maukelle enemmän lauluosia näiden yhteislaulujen lisäksi.

Aivan ydinasiaa oli Pentin suhde metsään ja puihin, näytelmässä tämä saatiin syvällisesti esiin joukon eläytyessä puiksi, koivikoksi, aarnipuiksi, moottorisahalla kaadetuiksi ja Pentin epätoivoiset pelastusyritykset. Valkoselkätikka sai ensimmäisen rauhoitusalueensa Akanvaarassa.

Kohtaus Lehtimäessä, keittiössä, Sirkka ja Pentti pöydän päissä, molemmat kirjoittivat juttujaan. Pentin äkillinen hermostuminen kinaamisessa Sirkan kanssa, kaiken kyseenalaistaminen, epätoivo tulevasta ja huoli luonnosta oli niin tuttua, Sirkan rauhoittelu auttoi. Mukaan tuotiin myös oivallisesti mielisairaalakäynnit. Useamman kerran Pentti oli kesäisin hoidossa, tällä kertaa Lapinlahdessa. Kauniisti hoitaja koetti saada Penttiä kiinni elämään. (Sirkka näitä minulle kertoili, sekä Pentin aivan totaalisista raivokohtauksista. kun hän juoksi pirtistä pihalle köysi kädessään. Silloinkin Sirkka onnistui pelastamaan Pentin elämälle. Sirkan menehtyminen muistisairauteen oli Pentille lähes ylivoimaista, hyvin kauniisti oli tämäkin kohtaus hoivakodissa rakennettu, Pentin laulu saavutti ehkä Sirkan mielen. Kuolema ja menehtyneen saatto oli minulle melkein ylivoimaista, itse koettua.

Näin lähestyimme loppua, hieno oivallus tuoda kaikki Pentit samaan kohtaukseen, viimeinen kuva heijastettuna Pentistä laulamassa vanhana miehenä iski syvästi.

Ostoksilla Tampereella

 Tietokoneeni ei päästänyt minua nettiin pariin viimeiseen viikkoon. Tietenkin päätin ratkaista ongelman itse. Kaikki asetukset uusin WI-WI yhteyksiä myöten. Palautin tehdasasetukset ilman tuloksia. Kaikki muu pelasi oikein hyvin, kone ilmoitti nettiyhteyden olevan, mutta ei laskenut sisään. Laitoin koneeni pöydän päälle ja aloitin elämän kännykän varassa. Hyvinhän sekin toimi, mutta ei riittävän hyvin.

Aloitin kännykällä uusien läppäreitten hakemisen. Tsekkasin hinnat ja aloitin käytettyjen hakemisen. Viikon kun olin sitä tehnyt, niin päädyin sopiviin parametreihin, mitkä olivat vaatimukseni. Kaksi löytyi, toinen Helsingistä ja toinen Tampereelta. Kirjoitin läppärin ja osoitteen lapulle ja menin nukkumaan.

Aamulla kysyin Paulalta, josko hän lähtisi minun kanssani Tampereelle ostamaan tietokonetta. Hän kysyi, enkö minä sitä illalla tiennyt mitä tänään tehtäisiin. - En ollut vielä tehnyt päätöstä, mietin sitä illalla ja aamulla asia oli selvä.

Ajoimme moottoritietä, Paula mietti menisimmekö Kauppahalliin hakemaan maksaa. Kysyttyään reittiämme tietokonekauppaan tuli päätökseksi, kun menisimme suoraan läntistä ohitustietä koukaten vanhalle Nokian tielle, niin jätetään Kauppahalli välikin tällä kertaa. Juttelimme ja minä ajoin kuin vanha hevonen. - No nyt se tiehaara meni ohitse, ei auta kuin jatkaa kohti Tamperetta. Voisimme kuitenkin mennä Kauppahalliin, tullaan sitten takaisin Rajasalmen sillan kautta.

Kauheat tietyöt Ratinan edessä vaativat varovaiseen ajoon. Tiet olivat kujia, ja vielä pikkuinen liikenneympyrä, ennen kuin pääsimme Stadionin kohdalle ja hieman rauhallisempaan ajoon. Nousin Hämeenpuistoa ylös Hallituskadun risteykseen, käännyin sinne ja ajoin Sokoksen nurkalle ryhmittyen vasemmalle parkkihalliin ajoa varten. Silloin sieltä parkkitalosta ajoikin minua vastaan auto, välkäytti valojaan ja siinä me olimme nokat vastakkain. liuutin eteenpäin vastaantulijan sivulle, aukaisin sivuikkunan. Näin kuinka vastaantulija myös aukaisi ikkunansa. Paula parahti, et sitten huuda. Keski-ikäinen ukko katseli minua, ja sanoi rauhallisesti, tässä on tämä pätkä kaksisuuntainen. Koska sellainen muutos on tullut? On se ollut jo monta vuotta. Heilautin ja ajoin parkkitaloon. En kyllä usko, ei kukaan ole tullut minua vastaan, minä tarkistan tilanteen. Ajoimme hissillä P 3 tasolta 1 kerrokseen. Katselin hämmästyneenä, ei tuollaisia portaita ole täällä ykkösessä ollut. Sisään astui kaksi asiakasta, painoivat nappeja ja minä luulin meidän olleen toisessa kerroksessa. Hissi nytkähtikin ylös. Neljänteen kerrokseen. Meitä huvitti ja toisia huvitti miettiessämme miten tässä sitten ajetaan ylös ja alas.

Saimme ostoksemme, maksaa ja silakoita. Ajoimme Pispalan valtatietä katsellen kauniita puutaloja tien vasemmalla puolen. Äkisti näin jalankulku sillan vievän jalkakäytävältä oikealle. Silta oli katettu läpinäkyvällä materiaalilla, lasilla tai pleksillä. Se päättyi korkean talon kohdalla, hissiin kait. Ajoimme ohi Porin tien risteyksen, minä katselin vasemmalle kääntyviä katuja, ja puikkasinkin yhdelle sopivan näköiselle tielle. Se oli umpikuja. Laitoin navigaattorin päälle, se ohjasi ajamaan vielä kaksi kilometriä Nokian tietä. Ihmettelin miten olin niin väärin tulkinnut karttaa kotona. Seuraavaksi tottelin tyttöä, joka rauhallisesti antoi ohjeitaan englanniksi. Viimeinen käännös Nokian tieltä oli äkäinen, kun hän sanoi vasta aivan kohdalla, turn left now. Tottelin heti ja olin oikealla reitillä. Kauppa  löytyi, ajoin parkkiin ja kävelin kauppaan sisälle. Hakemani kone löytyi pienen sanailun jälkeen, olin unohtanut lapun kotiin, jossa oli kone tarkasti mainittu. Pyysin saada hieman tsekata, myyjä laittoi laturin kiinni, minä sain koneen auki, netin auki ja sivut auki. Asia oli selvä. Maksoin ja me aloitimme paluumatkan. Ajoimme Nokiaa kohti ja koukkasin vasemmalle Pirkkalan suuntaan. Moottoritie kulki vasemmalla puolella, mutta hyppyriä sinne ei löytynyt. Oli ajettava yli Rajasalmen sillan kohti Pirkkalan ja Säijän risteyksen, vasempaan ja heti oli opas Helsinki. Siis vasempaan ja rampille kohti Helsingin moottoritietä.

Kotona vein linnuille ruokaa ja tarkastin edellisenä päivänä vieväni siemen tötterön tilanteen. Paula kun kertoi, että aamulla siinä oli ollut hirveä naakkaparvi. Yksi lensi siihen laidalle ja potkaisi pönttöä. Kaveri alhaalla katselivat niska ojossa, tulisiko sieltä mitään. Minä olin varma siitä, että pönttö olisi tyhjä. Eipä ollutkaan, alarako oli niin kapea, etteivät pähkinät päässeet ropisemaan alas. Vähintään kaksi kolmasosaa oli jäljellä. Asensin vielä talipötkön ja muutamia talipalloja ikkunan alle. Piipitin linnuille, syömään syömään. Sisällä katselin kovaa vilskettä ja hyppelyä pallolta pötköön ja takaisin.

Avasin uuden koneeni ja varauduin monipäiväiseen lataamiseen ja tiedostojen hakuun. Ensin netti auki, sitten tietoturva Mc Afeen sivuille ja kirjautumisen jälkeen pyysin suojaamaan uuden koneeni. Vips, se oli tehty. Menin pilveen, tein synkronoinnin kaikkien ohjelmien välille. Nappia painamalla se tapahtui, kaikki tiedostoni, kuvat ja tekstit, hirmuinen määrä, olivat notkeasti näkyvissä tiedostoissaan. Vielä Microsoft Family, tekstinkäsittelyohjelma. Ensimmäinen hylkäys, uusi yritys, hylkäys. no nyt alkaa tuntua tutulta. Yritin eri kautta päästä läpi, minua ei tunnettu, ohjeet eivät tulleet kännykkään, salasanojen vaihto ei auttanut. Pahus, niin sievästi kuin kaikki muu oli mennyt, ohjelmat osasivat vahvan tunnistautumisen kännykän kautta, viimeiseksi tunnistivat sormenjälkeni. Mutta Microsoft ei taipunut, ilmoitti kyllä, että vika ei ole minussa, ja pyysi anteeksi. Minä en antanut vaan jatkoin sinnikkäästi. Tarjosin salasanaa, jonka olin alussa vaihtanut, ja vips, Microsoft pehmeni ja päästi sisään.

Koskaan en ole näin helpolla saanut konetta tottelemaan. Tällä aioin toimia vuosia, ainakin kaksi, sillä se on takuun pituus, kone kun on käytetty.  

Vielä hetki Lahdesta

 

Lahdessa minulla oli monia kavereita. Naapurissa oli Vesa saman ikäinen kuin minä, isoveljensä kulki samoja katuja, leikimme usein etsi leikkiä, kymmenen tikkua laudalla, pum sotaa. Meitä oli ankarasti kielletty menemästä sorakuopille. Niitä oli aivan lähellämme kaksikin mahdottoman suurta ja erityisen kiehtovia, vallankin kivien vierittäminen ylhäältä alkaen oli meistä mukavaa. Ylärinteeseen tallasimme pieniä polkuja ja levennyksiä, asettelimme pikkukiviä laiteille. Siihen tuli myös vieraita poikia lähistöltä. Meidän oli mentävä syömään. Minä varoitin noita muita lapsia koskemasta meidän leikkeihimme. Juoksimme santarinteen alas, katsoin taakseni ja näin kuinka ryökäleet hävittivät meidän polut ja painanteet.

 

Elimme joulukuuta, ulos mentyäni otin potkurin ja kurvasin Vesaa katsomaan. Hän juoksikin vastaan.

Paetaan, minun veljeni leikkii joulupukkia ja pakottaa muut kättelemään kanssaan. Me ei kätellä.

Painalsimme potkurit alamäkeen kohti luistinrataa. Katselimme vielä tuttuja maisemia ja hivuttauduimme teitten yli. Miten aikamme kuluikaan, lopulta minulle tuli nälkä.

Lähdetään Vesa takaisin.

En minä vielä lähde.

Minä menen tuohon koppiin ja soitan kotiin. Pääsinkin miesten puheille, joille selitin asiani ja pyysin soittamaan poliisimestarille. Jäin sisälle lämpimään istumaan ja vastasin harvakseltaan miesten kysymyksiin. Ovi aukesi, ja isäni astui sisälle.

No Pekka, täällähän sinä olet, 

 Vesa on?

Vesa lähti vielä tuonne eteenpäin. Menimme ulos, isä oli polkupyörällä mukanaan narua, Sen hän sitoi kelkkaan ja pyörän tarakkaan ja minun 

 vanteilla kiskoi hän minut kotiin. Vesan isä oli samalla asialla, hänkin löysi poikansa ja toi sankarin kotiin.

Sain kotona toruja ja ruokaa. Vaarini oli hälyttänyt koko Lahden poliisivoimat etsimään meitä. Kaikki olivat huolesta suunniltaan, kun alkoi tulla ilta, ja me olimme olleet karussa koko päivän.

Seuraavana päivänä Hertta, äidin sisar 

 minua keskustaan päin. Siihen ryntäsi pari poliisia ja huusivat, tuossahan se poika on.

Viimeisenä Lahden kevään olimme taas menossa 

. Olimme tulleet kuorma-autolla, siihen oli lavalle sivuihin asetetut penkit, joilla oli hyvä istua, tavarapakaasimme olivat siinä keskellä. Ensimmäiset veneet jo soutivat selällä, oli meidän vuoro. Äidille tultiin kiiruusti tuomaan sanaa, näin kuinka hän purskahti itkuun, käveli isän kanssa sivummalle ja lähetti meidät lapset tutun miehen kanssa saareen. Kuulin vain, että vanhempani joutuivat menemään takaisin Lahteen. Me sitä Kitin kanssa ihmettelimme, istuimme veneeseen ja pian oli tuo salmi ylitetty. Meitä vanhempi poika oli määrätty olemaan  meidän kanssa. Hän sitten kertoi tuon äkillisen Lahteen paluun syyn. Vaari oli kuollut.

Hän oli saanut sydänkohtauksen pihassa haravoidessaan, mummi ei voinut auttaa.  Vuosi oli 1953.

Elämää Lahdessa 2 muutto Vammalaan 1954

 

 

Minulla oli pihassa omat polkuni, taloa reunustivat vankat orapihlaja-aidat. Minua usein kiellettiin lähtemästä pihasta minnekään. Silloin tiesin, etten voinut mennä portista ulos, se olisi havaittu. Niinpä minä sitten menin talon toiselta puolelta puutarhan sivua kohti aitaa. Siinä sitten konttasin koettaen päästä läpi. Se onnistuikin, ja siihen minun konttaamisiini orapihlaja antoi hieman periksi ja siihen muodostui aukko minun mennä. Tavallisin matkani jatkui kadun toiselle puolelle kaksikerroksiseen kivitaloon. Siellä asui ikätoverini Vesa, eniten hänen kanssaan kuljimme kesällä ja talvella ympäri Paavolaa ja Lahtea. Vesan isoveli oli joskus mukana leikeissä. Kiipeilimme pihojen puissa, isoveli oli ylimpänä, Vesa seuraavana. Isoveli huusi Vesalle, minulla on sokeripala, avaa suusi niin pudotan sen sinulle. Vesa avasi suunsa pää kenossa ja isoveli pudotti sylkeä suustaan käden sivusta, Vesa sai sen suoraan suuhunsa. Voi saamari,  miten sinä nyt syljit suoraan minun suuhuni. Isoveli vaan nauroi. Minua 

.

 

Vesan kanssa läksimme ajelemaan pyörällä pitkin Lahtea. Minä en vielä osannut ajaa. Harjoitellut kyllä olin, sen verran että kykenin ajamaan aikas vauhtia päin kaupan aitaa. Muistan vain ajatelleeni, miksi tuo aita tulee minua kohti. Meillä ei tavan mukaan ollut minkäänlaista ajan tajua. Minä istuin epämukavalla tarakalla ja Vesa polki. Välillä kuljimme jalkaisin, katselimme Lahden katuja ja taloja. Keskustaan oli rakennettu jo kerrostaloja, tori oli meistä valtavan kokoinen. Ihmettelin voisiko se koskaan täyttyä ihmisistä. Olimme nousseet Salpausselkää ylös, näimme puisen hyppytornin. Meillä oli tapana aina hiihtolomalla käydä Salpausselän kisoissa, hiihtoa ja mäenlaskua katsomassa. Erityisesti mieleeni on painunut iltamäenlasku. Tornista tulivat hyppääjät alas kahta rinnan. Juhlat päättyivät suureen ilotulitukseen. Silloin koko kenttä oli täynnä ihmisiä pimeässä illassa huudellen ihastuksesta erityisen näyttävän väripallon ilmestyessä kuin tyhjästä taivaalle.

Mistä tulikaan mieleemme koti. Kait se oli nälkä ja jano. Minä asettauduin tarakalle ja Vesa polki pyörän vauhtiin. Laskimme aikas vauhtia soramäkeä Salpausselkää alas kohti keskustaa. Autot ohittivat meidät punttia heilutellen. Minua hieman hirvitti, mutta Vesa hyvin selvitti senkin koettelemuksen.

 

Äiti oli tapansa mukaan käskenyt minun tehdä jotakin, pihalle kävelin samassa unohtaen kaiken. Palasin takaisin äidin kutsuessa minua. Hän tarrasi kiinni ja kysyi, olinko tehnyt niin kuin hän oli käskenyt. No en, kun…  äiti alkoi rähjätä, sodassa kaikki miehet täyttivät velvollisuutensa, ja sinä et kykene samaan. Kuuntelin purkausta, eihän se hyvältä tuntunut, mutta tuo vertaus ei aivan pitänyt paikkaansa. Olin jo tietoinen miehistä, jotka eivät jaksaneet rintamalla, vaan lähtivät pakoon, mutten pystynyt sitä sanomaan ja puolustamaan itseäni.

 

Vaarini oli ollut painija ja atleetti, näin hänestä hienoja mainoskuvia, joissa hän näytteli vartaloaan, reisiään, hauistaan. Pihakeinussa hän kädet niskan takana heilutteli hauiksiaan, näytteli niitä isälleni. Ville laittoi kätensä niskan taakse ja teki saman. Vaari kovin ihmetteli isän kykyjä. Minä taasen olin kovin pieni ja hintelä. Isäni katseli minua ja sanoi, kyllä sinustakin vielä jotakin tulee, kun rintasi nousee pystyyn. Mitä, pystyyn, katselin itseäni ja mietin, ettei sellaista voi tapahtua. En kelvannut lapsena, omana itsenäni.

 

Lapsuus loppui muuttoon. Syksyllä 1954 isä ajoi Morris Minorin postin pihaan postilaisten katsellessa lasikuistilta meidän tuloamme.

Kaikki oli uutta, meidän oli raivattava tilamme uudelleen, koulussa ja kaveripiirissä. Isälle postin päällikkyys oli mieluista, hän sopeutui hyvin seuraelämään ja uusiin ihmisiin. Äiti jäi henkisesti Lahteen. Hänen asemansa muuttui poliisimestarin tyttärestä, kaikkien lahtelaisten tuntemasta lemmikistä, pienen maalaiskylän asujaksi, tuntemattomaksi rouvaksi. Postissa hän nopeasti saavutti asemansa päällikön vaimona, mutta muitten kyläläisten kanssa hän olikin tasavertaisessa asemassa, jossa kunnioitus oli hankittava. Tähän sosiaalisen asemansa uuteen rakentamiseen hänellä oli kyllä hyvät mahdollisuudet, mutta ensi vuosina ikävä Lahteen ja vanhojen ystävien pariin oli voittamaton. 

Suhde meihin isompiin lapsiin muuttui jyrkäksi. Vähäisestäkin erimielisyydestä saimme tukkapöllyä. Saimme myös piiskaa, se oli miekkana päämme päällä oven yläpuolella. Äiti ei siihen itse osallistunut, isä joutui sen tekemään. Nykyään ymmärrän, ettei hän voinut muuta kuin noudattaa äidin mieltä. Tuossa ikävässään, kaipauksen mielentilassaan hänestä tuli kärsimätön meitä vanhempia lapsiaan kohtaan. Jotenkin me jouduimme tuon pahan olon purkautumistieksi kurituksessamme. Eihän lasten kuritus tuohon aikaan tavatonta ollut, vaan ei se tietous antanut yhtään lohtua, kun äiti suuttui ja sanoi tukkapöllyn jälkeen, odotas kun isä tulee kotiin. Asia oli varma, selkään tuli ilman oikeudenkäyntiä. Housut nilkkoihin ja isä veteli takapuoleen vitsalla niin että punaiset rannut paistoivat. Minä huusin kauhuissani, äiti katseli vierestä, isä löi ja löi, lopulta äiti keskeytti ”kasvatuksen.”  Minun piti vielä sanoa, isä kiltti, anna anteeksi. Sen huusin mantrana, aivan tietämättä mitä sanoin.

Minä sain vähintään kerran viikossa kurituksen, minulle sanottiin, että minua täytyy piiskata, kun tein niin paljon pahaa.