Palsanmäet ja Härtsiän Ville

 Kauppamatka Uuraisille

Soitin Juhalle, moi, nyt olisi reissu Jyväskylän taakse, kiinnostaako sinua?

Kyllä kiinnostaa, m itä sinulla on mielessä?

Olen kerännyt vähän vanhaa tavaraani laatikoihin, kun siivoan työhuonettani ja autotallia. Paula saa minun entisen Romulan omaksi tilakseen. Kaikkea on kasaantunut, tai tarkoituksellahan minä niitä olen keräillyt jo 50 vuotta, mutta nyt saa loputkin mennä. Samalla yritän tavata vanhan opiskelukaverini Villen Äänekoskelta. Vien tavarat Palsanmäelle, soitin sinne aamulla. Aki sanoi hänelle tulevan niin paljon tavaraa, ettei ole kiinnostunut ostamaan uutta, väitti eilenkin tulleen kymmenen puhelua. Minä sitten vähän kerroin, mitä minulla on, talonpoikaisantiikkia 1700 luvulta alkaen, pieniä esineitä ja keräilykohteitani. Hän sitten kysyi, voitko tulla huomenna kello 13.00. Minä sanoin olevani portilla ajallaan.

Juha kiinnostui ja lupasi lähteä, hakisin hänet aamulla yhdeksältä kotoa. Pakkasin vielä loppuja aarteitani, otin naulasta osan puukoistani mukaan, sieppasin pari tekemääni lastaa tuliaisiksi. Menin autotalliin hakemaan Linkolan Pentiltä ostamaani verkkoa ja siihen kuuluvaa puusta vuoltua puikkaria. Verkkoa en löytänyt, mutta puikkareja olikin kaksi. Päätin ottaa muutaman kirjani, Kalastaja, mukaan.

Ennen yhdeksää ajelin keskustaan, harmittelin likaista autoani, oli satanut ja kuraa oli takaosakin täynnä. Menin Mallaspitojen huoltikselle tarkastamaan pesutilanteen. Siellä olikin linja auki, maksoin ja ajoin halliin. Katselin kelloa ja tuumin kerkiäväni yhdeksäksi, ehkä.

No, en aivan ehtinyt, kaksi minuuttia yli näin Juhan pihalla viittovan minulle ajosuuntaa. Tiellä oli valtavat kaivaukset, ja taloihin oli vain kapeat ajotiet. Sain Juhan kyytiin. mennään tuosta suoraan Kangasalan kautta. Jo vain se sopii.

Kangasalan ohitustietä Huutijärven risteykseen ja Ponsan tietä Orivedelle. Käännyin Jyväskyläänvievälle rampille, katsahdin sivulle ja samassa rekka puhalsi ohi. Kuolema siinä vilahti. Kyllä, tämä on paha paikka, ei ole minkään laista kiihdytysmatkaa, suoraan vaan pikatielle. Oletko ajatellut pysähtyä jossakin? Kyllä, sinulla taitaa olla valmiina levähdyspaikkoja. On, yksi olisi Lapinvuori. Olen siellä usein poikennutkin, kaunis paikka.

Joimme kahvit vuoren laella ja katselimme harakan lentoa puusta toiseen, kävipä se tarkastamassa roskiksetkin. Ne olivat aamusta vielä tyhjät. Jatkoimme ajoa. Täytyykö sinun tankata matkalla? Ei, otin tankin täyteen, halvin paikka oli vanha muovi Gulfin asema, ST1, hinta oli alle 2 euron. Muistan yhden kerran poikenneeni takaisin, se oli Nuuksion matka, kun näin tien varressa kylmä aseman hinnat, diesel oli 1.5 euroa, nyt olen maksanut jopa 2,5 euroa litralta. Aina olen kaikki polttoaineet kuluttanut, ei sitä jäänyt koskaan tankkiin halvankaan hinnan aikana. 70 luvulla löpö maksoi 7 penniä litralta.

Muistelimme Muuramen saunakylän paikkaa, olin siellä poikennut 70 luvulla, Kekkonen sen vihki. Nyt se on siirretty jonnekin muualle. Jyväskylään tuli ennen moottoritie suoraan kaupungin kadulle, 90 asteen kulmassa. Oli sekin aikaa, kaksi kaistaa kapeni hieman ennen katua yhdeksi. Muistan kuinka Paulan kanssa olimme menossa Liperiin Minillä, kun vielä päätin ohittaa rekan ennen katua. No, en ohittanut, maantien ravi vaan pöllysi kun minun oli pakko väistää rekkaa yksikaistaiseksi muuttuneella moottoritiellä. Ehdin sanoa, sori, mutta jäimme henkiin ja autoni pyörilleen.

Nyt ohitustie on järkevä ja sujuva, liikennevaloja on hieman, ja nopeus 60 mutta hyvin tämä vetää. Ennen jouduttiin ajamaan kaupungin katuja pitkin, ja siellä matkan teko aina hidastui. Tuosta käännytään Tupulle, me menemme vasempaan kohti Oulua. Tämä sujuu hyvin, meillä on aikaa, topataan vielä jossakin ennen Hirvaskangasta, niin saan navigaattorin käyntiin. Se on minulla kännykässä. Olen hukannut auton oman cd kiekon, missä on alkuperäiset v. 2013 kartat. 

Juhakin katsoi kännykästään osoitteen Uurainen Tervaportintie. Pysähdyimme valtavalle huoltoasemalle, kävimme keventämässä ja minä ostin jäätelöt. Istuimme pöytään niitä syömään ja räpläsimme ohjeet eteenpäin valmiiksi. Meillä on hyvää aikaa, Aki sanoi heillä olevan tukkupäivä, tulevat varmaan sieltä yhdeksi.

Edessä oli Hirvaskankaan ABC asema, sen sivusta poikkesimme vasemmalle Uuraisten tielle, oikealle Tervaportin tielle, santaisena ja mutkaisena se johdatti perille. Suuri parkkipaikka vasemmalla ja oikealla huutokauppatalo. Ajoin portin eteen odottamaan. Katselin, kuinka portin alalaitaan oli kiinnitetty tiheäsilmäinen teräsverkko maahan saakka. Aikaa oli vielä 15 minuuttia, peruutin auton parkkipaikalle.

Minä sain Villeen yhteyden FB:n kautta. Viestittelimme ja hän halusi tulla minua katsomaan Valkeakoskelle. Silloin minulla alkoi kehittyä tämän päiväinen päässäni. Sain Villen innostumaan, hän ehdotti Hirvaskankaan ABC asemaa, hänellä kestäisi tulla sinne vain parikymmentä minuuttia. Vaihdoimme vielä puhelinten numerot, ja sovimme 14.30 tapaamisen.

Aki käveli talon takaa esiin, heilautti kättään ja meni avaamaan vessan oven. Jahas, sinnekkös meidän tavarat sitten meneekin, katsos pieni koiran pentu laukkaa pihassa, siksi siis verkot. Aki käveli avaamaan portin, otti pennun syliinsä, tervehti meitä ja kehotti ajamaan avoimelle ovelle. Kurvasin kulman taitse, takaluukku jäi lähinnä ovea. Kättelimme ja kannoimme tavarat sisään. Levittele ne tälle pöydälle. Aloitimme kolmin aukoa paketteja, niitä ei ollut kuin yhdessä laatikossa, muut tavarat olivat paljaaltaan. Paketeissa oli siilejä, Arabian erivärisiä ja -muotoisia kukkien asetteluun tarkoitettuja reikäisiä saviesineitä. Niitäkin olin joskus keräillyt, monta vuotta. Niissä tuli kiintiö täyteen toisin kuin monissa muissa keräilyni kohteissa. Aki arveli niitä tarvitsevan laittaa kolme yhteen, että viisi euroa joku huutaisi. Kauppamiehen puhetta, samoin hieman yrmy olemus, hintaa näin mielessään alentaisi. Nostin esiin yhden pienistä höylistäni, simssihöylä, ei kiinnostanut. Vielä oli erilaisia listahöyliä, laivahöyliä, kavahöyliä. Yhden esineen Aki otti käteensä, sanoi sillä kaavittavan hevosen kavioita. No ei, se on kimpiastioiden sisäpuolen tekoon, kaarevan pinnan saamiseksi. Otin yhden höylistäni ja esittelin sen, tämä on leipähöylä, kidassa on pieni kynte, ettei murut pääse tippumaan kidasta. Isäntä sitten kopsautti murut kämmeneensä ja siitä kahvikuppiin, jossa kovat murut pehmenivät hampaattomaan suuhun sopiviksi ikenien mussutettavaksi. Jaa, minä kun luulin, että leipähöylällä höylättiin siivuja. Ei se ollut mahdollista. Kovat kuivuneet ruisleivät olivat orressa, reunat tippuivat kopsahdellen lattialle, ne olivat rapeita, mutta loppu leipää oli liian kovaa hampaattomien jäystää.

Esittelin vielä jokusen esineen, Aki sanoi näkevänsä laatikosta, mitä siellä on. inulla on sitten näille joku hinta. Olen ajatellut niin, että keräilijällä on kaksi onnen hetkeä, ensimmäinen on se, kun hän löytää hakemansa, toinen on kun hän voi antaa esineen eteenpäin. Nämä ovat minulle ilonsa tuottaneet, nyt on seuraavien aika. Kolmesattaa euroa. Kaksisataa. Kaksisataa viisikymmentä. Kaksisataa kymmenen. Kättelimme.

Nostin vielä kirjalaatikkoni esille. Tässä on kirjoittamiani kirjoja Pentti Linkolan ja minun yhteisestä taipaleesta, olin hänellä 10 vuotta palkattomana kalatalousavustajana. Tässä on myös kaksi puusta vuoltua Pentin verkkojen puikkaria. Verkkokin on, mutten sitä nyt löytänyt. Saat näitä kirjoja ilmaiseksi, jos kelpaa ja voit niitä huutokaupassa myydä. Ensin kirja ja puikkari yhdessä. Voin niihin vielä kirjoittaa nimmarin ja antaa ex-libriksen mukaan. Akia kiinnosti, otti kirjat vastaan ja näytti mihin nimmari tulee.

Ulkona Heli vei roskia portin pieleen, palatessaan tervehti ja jäi juttelemaan. Vein tuonne tavaraa, menetkö katsomaan. Toitko paljon? Kyllä. Hyvä tuumi Heli. Aki tuli sisältä punaisen rahapussinsa kanssa, istahti pöydän ääreen ja alkoi hitaasti laskea rahoja minun käteeni. Kirjoitti vielä kuitin, sai minun nimmarin ja selvästi muuttui ilme. Nyt alkoi tavanomainen jutustelu, kehui minun mersuani ja kehotti käymään katsomaan omaansa kulman takaa. Se on GL. Minun on ML, Amerikassa tehty. Kyllä se on mersu oltava kun maantiellä joutuu ajamaan. Kyllä. Otimme vielä muutaman kuvan ja ajoimme portista ulos.

Olimme takaisin Hirvaskankaalla ennen puolta kolmea. Istahdimme ulkoterassin laitaan odottamaan. Soitin Villelle, hän sanoi pian olevansa paikalla. Volkkari pysähtyi aivan eteemme aidan toiselle puolelle. Ville pomppasi esiin. No terve, täällä te istutte. Samassa hän lähestyi aitaa ja hyppäsi sen yli, kapsahdin kaverini kaulaan ja taputtelimme toistemme selkiä. Mennään sisälle, minun täytyy hieman syödä. Ville ohjasi meidät itsepalveluautomaatin luokse. Siitä saatoimme valita haluamamme ja maksaa ostoksen. Kuitilla saisimme ruokaa tiskiltä. Minä kävelin pitkin huoltista ihmetellen sen suuruutta ja toimintoja. Vessakin löytyi. Palatessani kysyin myyjältä, mistä sen maksamanin ruoan saisin. Hän viikkasi vasemmalla kädellään, minä kiitin ja löysin seisovan pöydän. Otin salaatteja lautaselle, menin muiden viereen pöytään. Olin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin sopinut tulevani Villen luokse yökylään. Minulta jäi menemättä. Sitä pyysin anteeksi vielä kasvokkain. Annoin hieman selitystä tapahtuneelle. Ville oli hyvin joviaali, eikä enää muistellut tapausta. Minulle oli tärkeää saada asia selvitettyä, olimmehan Raumalla olleet monessa seikkailussa yhdessä. Viikon ajaksi majoituimme Seilin saaren laituriin lintukurssille, nukuimme viiden ihmisen voimin veneessä, tytöt Sinikka ja Tarja saivat keulahytin. Mieleni oli keveä kun aloitimme kotimatkan. Heitin avaimet Juhalle, nousin pelkääjän paikalle enkä pelännyt yhtään.

Terveystalolla Tampereella

Aamulla vein Paulan kampaajalle Koskiin kello kymmeneksi. Meillä oli vielä toinenkin meno samalle päivälle. Ajelimme ensin kampaajalta kotiin ja joimme kahvit palkongilla. Seurasin harakan lentoja ruokkimasta huutavia poikasiaan ja lentämässä Valkamalle päin. Naakan poikaset opettelivat lentämään, samoin pikkuvarpusen neliömäiset ja suoraviivaiset lennot pusikosta toiseen antoivat hyvää harjoitusta. Meidän oli oltava Tampereella vasta 14.40, minä vaihdoin työvaatteet ylle. Edellisenä iltana Valkaman Pasi levitti lietelantaa heinämaille multaavalla valtavalla säiliöllä. Inha haju tunki sisälle ja sai laittamaan ikkunat kiinni. Illalla satoi, ja se onneksi laimensi aamuksi elämän ja ruoan tuoksua. Paitani ja työhousuni ovat aina roikkumassa ulkona naulassa. Paidassa oli vielä jäljellä riittävästi tuoksua lietelannan levityksestä.

Katsoin traktorin tankissa olevan riittävästi bensaa yhtä ajoa varten. Prutkuttelin etupihan ja takapihan sekä hiukan kaupungin puistoakin lyhyeksi, Puolitoista tuntia siinä meni, pää märkänä istuin taas palkongilla ilman paitaa ja hätistelin iholle tunkevia pikkuisia kärpäsiä kauemmaksi. Hyttyset ovat tänä kesänä saamasessa, olen pari nähnyt. On se enemmän kuin Sanilan porotilan isännän hyttyset Enontekiöllä, kun asiasta kysyin, sanoi käyneensä Rovaniemellä ja nähneensä yhden. 

Meillä oli tunti aikaa lähtiessämme pihasta juuri imuroidulla autolla. Terveystalolla olemme aina parkkeeranneet katutason halliin, siihen asti kunnes vaihdoin autoni isompaan ja laahasin sen vasemman puskurin betoniin ulos ajaessani. Ahdas on kuilu toiseen kerrokseen, jossa myös on parkkitilaa, ja josta sitten ajetaan ulos liikenteeseen. Lähestyin Soria, muistin Hatanpään liikenneympyrän valtaisat tietyöt ja hyppyytykset ratikkatyömaan takia, kurotin kaulaani ja katsoin oikealle Sorin nuorisotalon sivuitse, josko siellä näkyisi joitain rajoituksia ajolle. Olihan siellä, puiden lehtien takana, näin ne vasta ollessani jo kadulla. Läpiajo kielletty. Minä päätin ajaa läpi. Seuraava kurkoteltava paikka oli Ratapihankadun parkkipaikalle ajo, tiessä oli kavennuksia ja aitoja, ensin näytti olevan mahdotonta ajaa sinne parkkiin, mutta hitaasti ajaen sain näkyviin myös menevän kapean kaistan ja hurrautin parkkialueelle. Katselin rauhallisesti paikkaa pysäköidä, osa oli varattuja. osa 24 h paikkoja. Sellaiseen riviin minä ajoin ja hain kännykästä Parkmanin sovelluksen ja sieltä oikean paikan. Appi kuitenkin herjasi Visan olevan vanhan. Lisäsin siihen uuden kortin numerot ja heips vaan, parkkeeraus saattoi alkaa. Mennessämme katselin samassa rivissä olevan parkkisakon pyyhkijässä. Näin kuitenkin lupalapun sivuikkunassa, ja kävin lukemassa sen. Se oikeutti vapaaseen pysäköintiin, oli henkilökuntakortti. Kappas. kyllä on Parkkipate tiukkana, kun tuolle sakon antoi. Seinillä oli ohje maksuautomaatin käytöstä ja laitteen paikasta. En niistä huolinut, kun minulla oli appi.

Rakennuksen seinässä oli iso kyltti Terveystalo ja komeat pariovet. Lähellä luin pienen tekstin, tästä ei pääse, hähhää! Jouduimme kiertämään asemalaiturin sivua ja aivan kaameat jyrkät rullaportaat alas asemahalliin. Tie eteenpäin oli tuttua. Sisällä menimme ilmoitusautomaatille, Paula ensin yritti saada kortin toimimaan, sitten minä yritin, ilman tulosta. Olin valmistautunut potkimaan automaattia, kun siihen tuli toinen seurue odottamaan. Kysyin, oletteko tulossa ilmoittautumaan, sain myöntävän vastauksen. Minä sitten kurkin teidän olkapään yli onnistuuko se. Ystävällinen rouva lapsineen asettui koneen eteen, otti kela kortin käteensä, katsahti meidän korttia. Teillä on väärä kortti, tuo on pankkikortti, ei se käy tähän. Rouva onnistui hyvin, ja mekin hänen jälkeensä. Kumpikaan meistä ei ollut huomannut meidän yrittävän pankkikortilla. Nyt pelitti, ja ruudulla vilahti huoneen numero, lääkärin nimi ja kerros 3. Näitkö sinä, kysyi Paula. Näin, huone 331 ja kerros 3. Oikeassa paikassa istahdimme tuoleille ja samassa ovi aukeni ja Paula kutsuttiin sisään kovin ystävällisen lääkärin kumarrellessa mennen tullen. Minä aloitin keskustelun viereisen nuoren rouvan kanssa. Neuvoin Amurin Helmen, kahvila Seelan ja Siirin. ei ollut käynyt. Sen sijaan tornihotellin katolta oli hänenkin mielestään oivat näkymät Tampereen ylle.

Kävelimme alas maksamaan ja takaisin asemahalliin, Paula osti kirsikoita ja mansikoita kojusta. Noustuamme jyrkän pelottavat portaat minä aloin ontua oikeaa jalkaani. Polveen sattui, raahauduin autoon ja sitten sattui sieluun. Ikkunassa oli keltainen sakkolappu. Sieppasin sen, luin ja manasin. Kaiken tein mielestäni oikein, mutta maksu tuli maksamatta jättämisestä, katso nyt kännykässä on kaikki oikein, maksu on mennyt kun lopetin parkkeerauksen. Maksan kyllä, enkä aio valittaa, tiedän hyvin harvan voittaneen hirveän oikeustaiston jälkeen ja sakko on peruttu, mutta asianajajan laskulla kattaisi ainakin kymmenen vuoden sakot. Minne nyt mennään? Verkkokauppa comiin, haen sen rannekkeen, mistä puhe oli.

Hatanpään tie oli aivan onneton, liikenne seisoi ja eteni hitaammin kuin kävelijät aina Härmälän risteykseen saakka. Siitä ajoin suoraan Saranpäähän ja entiselle Pirkkahallille. Verkkokauppa löytyi, haimme rannekkeen ja palatessa polvi aivan lukittui. Askeleeni olivat lyhyemmät kuin kengän mitta, Paula haki autosta kepin minulle, kiipesin ohjaamoon ja otin mansikat esiin sekä Paulalle kirsikat. Ajoimme kotiin ihmetellen kesän lyhyttä vihreyttä kaamoksien välillä.

 

Silmälääkärissä

 Tampereen pää on aivan sekaisin. Tietöitä, tunnelitöitä, ratikkatöitä, uusia ajoreittejä ja ohjeita tien yllä, joita en millään ymmärrä. Oppaissa sanotaan ei saa ajaa, ei saa ajaa läpi, kääntyminen kielletty sille kadulle, jonka nimen olen joskus kuullut, mutta sen paikkaa en tiedä. Hatanpään liikenneympyrä on yksi pahimmista, siksi ajan aina sen läpi niska kyssyssä, samaa reittiä mitä olen aina ajanut. Seuraan linja-autoja ja muita ajajia tai ajan vaan yksin jos täytyy.

Olin taas menossa TAYS: siin, nyt silmälääkärille. Vajaan vuoden olin odottanut tätä tapaamista, ensin puhelu portinvartijalle, sitten lääkäriaika parin kuukauden päähän. Terveyskeskuksen omalääkärin näin ensimmäistä kertaa. Hän mittaili viivottimella silmäluomiani ja lupasi kirjoittaa lähetteen. Sainkin tiedon nopeasti: olette jonossa, pituus on puoli vuotta, ilmoitamme sitten teille... Määräaika meni ohi, odotin vielä kaksi viikkoa ja soitin. Kireä ääni vastasi kysymykseeni, olemme maanantaina lähettäneet kirjeen. Hyvä sitten, en vaan ole sitä vielä saanut. Ajan sain kuukauden päähän.

Lähestyin Viinikan risteystä, kaistat kapenivat ja yhtyivät yllättävästi. Tiesin tutun tien, satoja kertoja ajetun, no nyt. vaihdankin tuolle kaistalle, hyvin antoi tilaa, jaa, samaan tulivat vanhaltakin kaistalta, sitten kohti sairaalaa, kas, mitäs nyt, no pomppaan nopeasti takaisin vasemmalle, ääh, vikaan meni, en päässyt tunnelityömaan sekaan vaan jouduin Tampere talon reitille yliopiston kiertäen. Ei tässä mitään, ajan konserttitalon ohitse ja sitten oikealle, näyttää olevan kaistamerkkikin sinne, liikennevalot punaiset. Vilkutin oikealle ja katselin ratikoiden menoa edes takaisin juuri siinä, missä ennen olin ajanut. Vihreät, en kyllä ratikkakiskoille aja, olkoon sallittu tai ei. Ajoin niska kyyryssä suoraan ja tulin tielle kohti Tammelan toria. Vanha kurvaus Pikilinnan kulmalta ja sitten kierrellen kortteleita takaisin samalle sairaalaan vievälle tielle, jonne olin aikonutkin heti kääntyä.

Jahas, parkkipaikka, ajan silmäkeskuksen vierestä alas parkkipaikalle ja katson ohjeita, kaikissa on varattu, mutta kas, tuossa tolpassa ei lue varattu, siihen. Kävelin maksamaan automaatille, ensin rahalla, mutta sitä kone ei hyväksynyt. Ei sitten, maksan kortilla, rekkari ensin, sitten maksutapa, sitten aika ja lopuksi lipuke. Kävelin sisälle aulaan ja menin vastaanottoon ja kysyin, saanko sakot. Saat, vastasi virkailija ja minä käännyin takaisin pihalle. Aikani oli kymmenen minuutin kuluttua, hermostumatta ajoin auton ylös parkista ja nousin aivan sairaalan eteen takseja väistellen. Näin yhden maasturin peruuttavan hitaasti ruudusta ulos, ja minä täytin sen paikan. Kävelin taas automaatille ja maksoin uudelleen 2.5 euroa, varmuuden vuoksi. Ehkä olisin ollut luvallisesti parkissa, mutta tuo raha oli aika paljon vähemmän kuin sakko 60 euroa. Senkin olen kerran maksanut.

Ilmoittauduin, sain numeron ja vapaan tuolin. Se oli hankalasti numerotauluun päin, niska ei taipunut. Katselin muitakin vinopäitä, ja vaihdoin tuolia. Rouva vieressä oli ystävällinen ja tarttui puheeseeni. Odotinkin väärässä paikassa, piti mennä osasto kolmoseen. Könysin sinne ja siellä sitten istuikin silmävikaisia aika joukko.

Nuori naislääkäri pyysi sisälle ja aloitti luomien nostelun ja venyttämisen valon kanssa ja mittarin kanssa. Pyysi kaavakkeeni katsottavakseen, puhui taukoamatta, sitten huomasi tahdistimen ja vaikeni. Selasi kännykkäänsä aikas tovin, luki ja katseli. Lopulta ilmoitti, ettei tahdistin vaikuta luomien leikkaukseen, minkä tiesin, mutta eihän minulta kysytty, ja olin viisaasti vaiti.

Kuunteli vaivojani, näköhäiriöitä, lukemisvaikeuksia, valokuvien korjaamisen ja säätämisen mahdottomuudesta, ja ilmoitti lopulta heidän kyllä leikkaavan luomeni, puolen vuoden päästä. Minä kiitin ja sanoin hyvinkin odottavani siihen saakka. Hyvää kesää, sitä samaa, hei hei.

Kelataksi opetti minulle uuden ja hyvin vetävän reitin ulos sairaalalta, Biokadulle ja kääntö oikeaan, ohitse koko kompleksin ja muutaman valtaisan tietyömaan pomppujen kautta Teiskon tielle. Valintani oli kohti keskustaa ja Yliopiston tunnelityömaata. Yksi toope pakettiauto väärällä kaistalla Sammon Kansalaisopiston kohdalla, arvasin ja annoin tietä, kun palasi ainoalle kaistalle, joka johti Sorsapuiston ohi Viinikan ympyrään ja kohti Helsingin moottoritietä. ST1 kohdalla ajoin tankille, Pirkanmaan halvinta dieseliä tankki täyteen valmiiksi seuraavana päivänä tapahtuvan Savonlinnan reissua. 

Puutyöhuoneen tyhjennys

Olen nimittänyt työhuoneeni Romulaksi. Se  onkin nykyään osuva ilmaus tavaravarastolle, jollainen siitä on muodostunut kolmenkymmenen vuoden aikana. Autotallin rakensin niin pitkäksi heti alkuun, jotta kykenin aloittamaan Kemmolassa puutyöt. Ensimmäinen kone oli rakennussirkkeli, sitten hankin sorvin. Pöly alkoi leijua auton ja kaiken muunkin ylle. Lohkaisin väliseinällä pienen pätkän tallin perältä. Siihen tein heti alussa ikkunan tarkoituksella, samoin sivuoven. Seuraava hanke oli puutavara. Aluksi rakennukselta jääneet erimittaiset ja erivahvuiset pätkät riittivät. Aloitin myös huonekalujen entisöinnin, siispä maaleja, liuottimia, pensseleitä, puu öljyä  ym. alkoi kasaantua kaappeihin, hyllyille ja autotalliinkin. Aloitimme Timon kanssa puutyöt kerran viikossa, pari tuntia kerrallaan. Teimme keinuhevoset molemmille, niitä syntyi lopulta kolme. Minua kiinnostivat entisöintitöistä erikseen tuolit. Samaan kasaan tulivat muutamat muutkin huonekalut odottamaan vuoroaan. Täytyi ostaa uusia koneita, oiko-tasohöylä, vannesaha, parempi sirkkeli, hiomakone, puruimuri. Tila alkoi käydä ahtaaksi, mutta sitkeästi me Timon kanssa teimme lastoja, pannunalusia, voiveitsiä, paistin nuijimiseen tukkeja ja nuijia. Lisää materiaalia ilmestyi entisten sekaan, päälle, sivuun, alle. Tietenkin tarvitsimme ruuveja, liimoja, porakoneita, talttoja, hiomavälineitä tahkoa myöten. Pylväsporakonekin oli tarpeen. Seinille ilmestyi lokerikkoja, ripustimia, työkaluja, muuratakin täytyi välillä, samoin verhoilijan välineet, erikoisvasara, nupien irrotin, nahkan paloja, nupeja, koristenupeja. Hiontaa varten oli kattavat varastot aina 4000 vesihiontapaperin karkeuttakin, tai hienouttahan se jo oli. Haalin ympäristöstä lehtikuusia, sahautin ne Ollilla Kannistonmäessä, kaikkea mahdollsta laatua, leveää lankkua, ohutta lautaa, pattinkia, viisituumaista. Niistä tein taloon rappuset ja kaiteet, takakuistin portaan, aitan rappuset, ja parhaimmista paloista sahasin veneen rimakansia. Tietenkin oli hankittava venelakkaa, sitä toimitin Savonlinnaan saakka Jussin veneeseen.

Laitoin vanerit kattoon, laudat seiniin, villat väliin ja purut päälle, en ihan joka paikkaan, mutta mielessä kyllä oli. Puupöly alkoi vaivata, samoin sydänvika, ikääkin oli. Aloitin hitaan luopumisen, möin koneita haikein mielin, mutten kaikkia. Vielä lastatehdas toimi, entisöinti hitaasti, suunnitelmat eivät loppuneet. Paula oli toivonut itselleen myös työhuonetta, kodinhoitohuonetta, tilaa itsekseen olla ja tavarat levällään valmiina hetken koittaessa. 

Kahden sydänleikkauksen jälkeen päätin tyhjentää Romulan. Työkaveriksi sovin Kaappiksen, vahvan jättiläisen, joka tulee seuraavalla vapaallaan auttamaan. Minun täytyi kuitenkin aloittaa yksin, olin saanut sydänsairaalan kardiologilta luvan rasittaa itseäni ilman rajoituksia. Heräsin kuudelta, kävin aamupalalla ja sitten Romulaan. Olin jo kantanut aikaisemmin Jakken kanssa ostamamme laudat kellariin, ja poikkeuttanut osan niistä Romulan lattialle. Siinä ne olivat olleet tiellä toista vuotta. Laitoin jalkaani turvakengät. Kopsuttelin 45 numeron jalkineilla lautojen päältä ja tyhjensin sirkkelin päällä olevan tavarapaljouden sivupöydälle, lattialle ja vannesahan ennestään täydelle pöydälle. Potkin maalipurkkeja sivummalle ja raahasin sirkkeliä ovelle. En saanut sen mekanismia toimimaan, siinä oli saksijalat, ne taitettuna konetta oli helppo siirtää. Ponnistelin yli lautojen, siirsin ainespuukasoja seinustalta toiselle ja nytkytin sahaa ovea kohti. Kynnys täytyi ylittää, ensin etupää, sitten takapää. Jotenkin jaksoin ja ihmettelin parantunutta sydäntäni. Se pumppasi rauhallisesti 70-80 välillä, syöksi verta keuhkoihin hapettumaan eikä lainkaan kipuillut. Hengitys välillä huohotutti, mutta happi piisasi. Pihalla sain sahan jalat taittumaan joten eteneminen talon taakse helpottui.

 Romulaan oli tullut pieni aukko lattialle. Onnistumisen ilosta raahasin hiomakoneenkin ulos. Olin asentanut se pyöräalustan päälle, joten tasaisella kovalla lattialla se liukuikin oivasti. Taas kynnys. Alusta irtosi riuhtoessani, koneen paino alkoi olla liikaa sen kallistuessa minua päin. Onneksi oli turvakengät. Kone pomppi raahauksessani välillä jaloilleni, muttei sattunut. Asfaltilla nostin kaikkeni ponnistaen koneen alustan päälle, matka takapihalle alkoi., kivetykselläkin kaikki oli hyvin. Nurmikolle ponnistellessa alusta kallistui, kone putosi kokonaan heikkojen käsieni varaan ja mätkähti maahan, minä perässä. Yli-inhimillisillä voimilla nostin koneen suoraan ja alustan päälle. Paula kävi hakemassa kahville. Sain hyvän huilin, ja koneen paikoilleen takanurmikolle.

Oikaisin sirkkelin, vedin sähköjohdon ja istahdin jakkaralle kellariin lautapinon viereen. Siirsin kaikki kakkos neloset päältä sivuun, sain leveät laudat esiin ja yksi kerrallaan siirsin niitä eteenpäin kohti ovea. Yhden laudan otin ulos, päässä kuulusuojat asetin sopivan jaon sahalle ja surautin laudan rimoiksi. Otin koneista kuvat myyntiä varten, vielä mielin puruimurin siirtoa, mutta ei sentään. Peittelin pressulla koneet odottamaan seuraavaa kertaa. Romulan tyhjennys alkoi hyvin.

   

Mersuun uusi jakoketju

 Minulla on ollut kymmeniä autoja, ensimmäinen oli Trabant, toinen oli mersu, vanha diesel ponttooni. Vasta 90 luvulla aloitettiin mietinnät jakoketjun kestävyydestä. Bensakoneissa oli yleensä remmihihna pitämässä moottorin ajoituksen oikeana, niillä oli valmistajan määräämä vaihtoväli hihnalle. Joskus ne katkesivat ennen aikaisesti, ja siitä seurasi kallis moottoriremontti. Menipä niitä romuksikin. Mersu sen sijaan käyttää moottoreissaan jakoketjua, yksinkertaisena tai nykyään usein kaksinkertaisena kestävyyden vuoksi. Mersu ei ilmoita ketjulleen vaihtokilometrejä. Ajellessani sedanilla, 220 CDI, alkoi kilometrejä tulla mittariin yli 400.000. Aloin kyselemään ketjun vaihdosta. Jukka tunsi Veholla johtajan korjaamopuolella ja kysyi häneltä vaihtovälistä. Sitä ei tarvitse vaihtaa koko auton elinaikana oli vastaus. No, minä kuuntelin moottorin ääniä, josko sieltä kuuluisi jotain raklatusta, ei kuulunut. Ajoin sillä autolla yli 500.000 kilometriä, kunnes alkoi tehdä mieli vaihtaa se uudempaan ja vähemmän ajettuun. Löysinkin Helsingistä Espoon rajalta liikkeen, jossa oli myynnissä juuri sellainen, mitä olin katsellut. Kyseessä oli Amerikassa valmistettu ML mallin kuusisylinterinen diesel. Hiukan nikottelin moottoria, se kun oli V mallinen. Lueskelin, mitä siitä sanottiin. Hyväksi ja kestäväksi koneeksi monet sitä kehuivat. Mersu forumilla osattiin puhua kuoleman laaksosta, moottorin lohkojen välissä on öljynlauhdutin, halpa ostaa mutta kallis vaihtaa. Myös ketjusta varoiteltiin. Ajelin Jakken kanssa liikkeeseen kehä kolmosen varteen. Heti portista ajettuani näin auton rivin viimeisenä. Parkkeerasin sen viereen ja aloin kiertää autoa. Myyjä pomppasi paikalle, kävimme koeajelulla ja aloitimme kaupan teon.

Nyt olen ajanut noin satatuhatta kilometriä ja menin Venetmäelle Viialaan teettämään vaihteiston öljynvaihdon. Markolta kyselin jakoketjusta, tarviiko sitä vaihtaa. Sain neuvon kuunnella moottorin käyntiä startatessa. Kotona sitten nostin konepellin ylös, ruuvasin ikkunan alas ja käynnistin kylmän koneen. Helvatti miten  kilahti, oikein pelästyin. Ainahan minä kuuntelen, miten moottori käynnistyy ja miten se käy. Sisälle vaan ei koskaan kuulunut tuo kilahdus ja rallatus, oli niin hyvät äänieristeet. Varmistin kuulemani seuraavana päivänä. Soitin korjaamolle ja tilasin ajan, sain sen kolmen viikon päähän. Päätin olla liiemmälti ajamatta, vain pakolliset kaupassa käynnit uskalsin ajaa. Kävin Taysissa leikkauksessa, kolmen päivää siitä ajelin Viialaan ja vein avaimet Markolle. Kuinka kauan tämä kestää? Soita vaan kaveri hakemaan, menee kolme-neljä tuntia. Soitinkin, mutta hän vastasi Lontoosta Oxford Streetiltä. Minä jään odottamaan. Minulla oli kaksi keitettyä kananmunaa eväänä, talo tarjosi kahvit. Markku haki auton huoltoon ja minä jäin juttelemaan Markon kanssa. Hän hoiteli monia asioita, vastaili puhelimeen, antoi ohjeita, kyseli yksityiskohtia, rahasti asiakkaita, kirjoitti kuitit ja lisäsi Mersun vaiheet tietokantaan. Välillä hän ponkaisi varastoon, haki varaosia remonttipuolelle, käväisi pihalla autoja katsomassa ja jutteli asiakkaiden kanssa mitä milloinkin. Me muistelimme pitkää taivalta, ensimmäisen kerran olimme tavanneet vanhalla Venetmäellä jo 1986. Silloin toimittiin kylmissä tiloissa. Katselin monet kerrat, miten moottoreita purettiin pakkasessa ilman nostureita. Oli se välillä aikamoista, minä menin auton alle irrottamaan vaihdelaatikkoa ja otin sen alas rintaa vasten, Marko muisteli nauraen. Nyt on nosturit ja lämmin tila.

Tunti oli kulunut, kävelin kankeilla jaloilla korjaamon puolelle ja kurkistin konepellin alta näkyvää purettua moottoria. Vänkärin puoleinen lohko oli purettu yläpäästään, ja jakoketju näkyi yläpäästään. Otin kuvan ja palasin myymälään. Otin kananmunat esiin, laskin termarista kahveet mukiin, menin istumaan looshiin pöydän ääreen, otin kananmunat laukusta, kuorin ja söin, päälle kahvetta. Toinen tunti kääntyi, minu oli taas käytävä korjaamon puolella. Siellä kone oli jo kasausvaiheessa. Markku näytti minulle ketjun kiristintä, siinä on holkissa pultti jousella jännitettynä. Näin ketjun venyessä kiristin pystyi tiukkaamaan ketjun paikoilleen. Minulta pultti oli jo ulkona eikä jousi enää kyennyt kiristämään lainkaan. Katos peeveli, olipa aika jo vaihtaa, olisiko vaurio ollut jo piankin edessä? Kyllä vaihto oli tarpeen, en sitä tiedä, kauanko olisi kestänyt, nyt sitä ei tarvitse miettiä.

Palasin juttelemaan asiakkaiden kanssa myymälään. Puhe kääntyi ketjun vaihdon tarpeellisuuteen. Kerroin miten olin itse kuullut ketjun kilinät. Nyt se on vaihdettu, tässä avaimet. No sepä kävi nopeasti. Ponkaisin tiskille, kaivoin pankkikortin esiin ja maksoin laskun, hilkkua vaille 800 euroa. Tämä meni hienosti, millainen remontti sitten on kuoleman laakson lauhduttimen vaihtamisesta? Markku niitä tekee 2 viikossa, sellainen 600 euroa. No sepä hyvä, katsellaan nyt sitten, alkaako vuotaa. Kyllä toiset siitäkin pyytää 1600 euroa, mutta meillä on menty tällä.

Kiittelin, kävelin autolle, laitoin kuskin penkin säädöt paikoilleen ja starttasin. En kuullut mitään ylimääräistä, ajoin kotiappäin, painoin kaasua tunnustellen. Moottori veti paremmin, turbo ei pyrkinyt potkimaan ja vetopää tuntui selvästi kiinteytyneen. Olihan ajoitus ollut jo aikas paljon pielessä, nyt moottori kävi kauniisti.

Kotona kerroin remontista, olin tyytyväinen ja se tunne kääriytyi myös Paulan ylle.

Sydänleikkaus

Tahdistin oli ollut rinnassa kuukauden. Luottamus sen toimintaan alkoi rapautua. Tiheät nopeat lyönnit lisääntyivät päivisin ja myös öisin. Syke nousi 140-150 jopa yli, ja se aiheutti ahdistusta rinnassa ja huolta sydämen kestävyydestä. Minulla on seurantalaite yöpöydällä mutta eihän se kykene ilmoittamaan päivän muita sykkeitä. Olen seurannut niitä äly sormuksesta, melkoista syheröä se piirtää niiden aikana.

Menimme molemmat sydänpolille kuuntelemaan mitä kardiologi kertoo. Hän katseli koneelta minun sykkeitäni ja lausui niissä olevan aikamoisia piikkejä. Miten olette voineet ja erityisesti flimmereiden aikana? No, aika huonoa se on ollut, kun sydän paukahtaa 70 sykkeestä suoraan 150 sykkeeseen. Rintakipua, aika kovaa ja vetelyä leukaperiin. Olen kuitenkin ollout luottavainen siihen, ettei se ole mitään pahempaa, mutta enhän minä sitä voi tietää. En kuitenkaan ole soittanut hätänumeroon. Kardiologi selitti AV-ablaatioin toiminnan, miten se suoritetaan ja mitä se vaikuttaa. Miltä se kuulostaa, jos se tehdään? Kyllä minä olen ottanut selvää siitä, ja olen päättänyt siihen suostua. Hyvä, saat ajan leikkaukseen kuukauden sisällä.

Seuraavana aamuna soi puhelin. Pekka. Täällä TAYSin sydänosaston sairaanhoitaja, huomenta. Nyt meillä on yksi peruutusaika leikkaukseen huomenna klo 10. Sopisiko se teille?

Hienoa, oikein mukavaa, kyllä se sopii, tulen mielelläni. Luen nyt teille ohjeet, ja lähetän vielä tekstiviestinä samat kirjallisena. Lukekaa ne huolella ja soittakaa heti, jos tulee kysyumyksiä. Aamulla klo 9 menette ensin sairaalan laboratorioon ja sieltä sitten tänne sydänosastolle.

Paula saapui puolen päivän aikaan asioiltaan Valkeakoskelta, odotin kunnes hän oli asettautunut paikoilleen ja kerroin huomisen leikkauksesta. Joku meno hänellä olisi seuraavalle päivälle, mutta hän katseli linja-autojen aikatauluja ja sanoi pääsevänsä kyllä itse kulkemaan. Menetkö sinä Kela taksilla? Menen, kysyin sitä jo ja tilasin sen aamuksi 7.45. Miten lääkkeet? Otan normaalisti aamulääkkeet, syömättä pitää olla vähintään 6 tuntia ennen leikkausta. Minä syön illalla ja sitten vasta leikkauksen jälkeen. Aamulla käyn suihkussa ja vaihdan puhtaat vaatteet.

Heräsin tuntia ennen kellon soittoa. Flimmeri oli päällä, syke 110. Tein aamupesun, otin lääkkeet ja jäin odottamaan taksia. 8.45 auto pysähtyi talomme eteen, nappasin laukkuni, huikkasin ja halasin Paulan, astuin ovesta ulos ja flimmeri pärähti täyteen voimaan. Ajoimme Uittamon kautta, olimme perillä parkkihallissa pääoven edessä 7. 40. Ilmoittauduin pääaulassa ja kysyin infosta laboratorion sijaintia. Könysin hitaasti perille vanhaan paikkaan, ilmoittauduin ja otin vuoronumeron, 215.

Kello oli kymmentä vaille yhdeksän. Katselin ohi laahustavia ihmisiä, meni siinä naapurin pariskuntakin. Eivät jääneet juttusille. Kello kulki eteenpäin, vuoronumero 211 pääsi sisälle. Olihan siellä monia muitakin jonoja, mutta seurasin vain omani etenemistä. Laboratorion seinustalla oli kolme koppia, joihin saattoi mennä ilman ajan varausta ja vuoronumeroa. Menin lopulta sellaiseen ja riisuin käsivarteni paljaaksi. Hoitaja tuli, katsoi konettaan ja sanoi, en minä voi ottaa teitä, kun täällä on myös bakteerinäytteitä, enkä minä ota sellaisia. Palasin jonoon. Vuoro 213 kutsuttiin sisään. Minulla soi puhelin. Täällä hoitaja sydänpoliklinikalta, missä te olette, näin että olette jo talossa. Olen vielä labrajonossa. No, tulkaa sitten heti suoraan tänne hissillä kun pääsette sieltä.

Nousin seisomaan ja kysyin kovalla äänellä, onko jollain teillä numeroa 214, minulle jo osastolta soitettiin, m inun pitää mennä sydänleikkaukseen, niin vaihtaisin numeroa? Kukaan ei vastannut, lopulta joku sanoi, etteri kait sitä 214 ole kellään. Minulla alkoi aika käydä vähiin, 15 minuuttia ilmoittautumiseen. Silloin alkoi näyttötaulu vilkkua numeroista, ja minu 215 oli ylinnä. Pääsin sisään, näytteet otettiin ja minä painelin kylkimyyryä pitkin käytäviä kohti toimenpideosastoa, hissillä ylös, silmittelyä ja löysin toimiston ja aloin kulkea sen lasiseinän viertä. Yksi hoitajista nousi ylös, käveli ovelle ja oikeat ihmiset kohtasivat. Pääsin huoneeseen 8, vaatteet pois, sairaalan hankala essu päälle, housut jalkaan ja odottamaan. Tässä kävi niinkuin aina armeijan harjoituksissa, ensin kauhea kiire, sitten määrätöntä odotusta. Edellinen leikkaus oli venynyt tavallista pidemmäksi, ja siis odoteltiin. Eihän siinä mitään, kestihän minullakin tahdistimen asennus kolme tuntia.

Nyt mennään, ota tippateline käteen. Kolistelin telineen matalan kynnyksen yli ja etenimme kohti tuttua käytävää. Mennään tänne, hoitaja avasi oven. Onpa hurjan näköinen huone, isoja koneita. Könysin portaita petille korkealle isojen lamppujen alle suurten koneiden viereen. Hetki vielä menee, lääkäri on vielä syömässä edellisen leikkauksen jäljiltä. Ei tässä mitään, tuttua tämä on. Minut kytkettiin virtajohtoihin ympäri kehoa, kone naps käyntiin. Oho huokaisi hoitaja, leposyke 160. Tunsin sen itsekin, korkealla mennään ja lujaa. Aikamoista valmistelua siinä riitti, kardiologi asteli viereeni, esittäytyi ja kertoi mitä tehdään. Vilkaisi sydänkäyrää ja sanoi aika haipakkaa siellä mentävän.

 Nyt vähän nipistää, laitan puudutuspiikit. Sitten teen kaksi vajaan millin reikää laskimoihin, asetan niihin kanyylit, joita pitkin sitten työnnän vaijerit sydämeen, aloitetaan, sattuuko? Ei yhtään, anna mennä vaan. Minua tietenkin jännitti, ja höpötin mitä vitsiä mieleeni tuli, taisivat olla tuttuja. Mutta tiedättekös mitä tapahtuu kun viina menee väärään kurkkuun. No en vastasi kardiologi. Väärä mies tulee juovuksiin. Naurahti, no niin tietenkin. Kertoi sitten hänellä olleen yksi potilas, joka ei yhtään jännittänyt toimenpidettä, hän oli ilmavoimien hävittäjälentäjä. Toimenpiteen edetessä lopetin höpinät ja keskityin siihen mitä minulle sanottiin, missä mennään, tuntuuko, onko Pekka kaikki hyvin, muista hengittää.

Nyt olemme sydämessä oikeassa kohdassa. Toimenpiteen jälkeen odotamme 15 minuuttia, pysyykö flimmeri poissa. En tuntenut mitään. Hermorata eteisestä kammioihin katkesi kahdessa sekunnissa. Sydän totteli vain tahdistimesta tulevaa virtaimpulssia, kammiot täyttyivät ja tyhjenivät apulaitteen käskyttäminä. Eihän minulla aikaisemminkaan ollut kykyä säädellä sydäntäni, mutta luonnollisen biologisen toiminnan lopettaminen tuntui hieman kylmäävältä. Lääkäri alkoi säädellä tahdistimen arvoja, laitan tänne rajat 70 ja 130. Tahdistin haistelee sinun liikkeitäsi, käsiä ja jalkoja sekä säätää tahtia tarpeen mukaan. Se on hyvin älykäs ja huomaamaton toiminta, ja näistä on paljon hyviä kokemuksia. Kyllä minä uskon, kuinka kauan sydämeni olisi vielä kestänyt tätä menoa kun olen jo 80 vuotias? Ei kenenkään sydän kestä tällaista pitkään, nuorenkaan ihmisen. Tajusin olleeni viimeisellä rannalla. Paljon kiitoksia tästä toimenpiteestä. Annoit minulle lisäaikaa, käsittämättömän taitava toimenpide. Kiitokset myös kaikille hoitajille tässä ympärillä. Nyt kun toimenpide on ohi, niin uskallan kysyä, onko sinun isäsi nimi Jarmo? Ei ole, mistäpäin hän on, ei meitä Muurisia niin paljoa ole? Vammalasta, koulukaverini, isänsä oli legendaarinen konstaapeli Muuronen. 

Nivusiin ommeltiin kaksi tikkiä ja laitettiin tuppoa haavan päälle.

Nyt et saa itse yhtään liikkua, ei edes päätä nostaa, me siirrämme sinut toiseen petiin. Kylkeeni työnnettiin siirtolauta, yksi, kaksi, kolme, ja paketti siirtyi omaan petiin, jonka hoitaja oli huoneestani tuonut. Hurina vaan kuului, kun sänky rullasi tuttua reittiä huoneeseen 8. Hoitaja antoi uudet ohjeet, makaat liikkumatta kolme tuntia, olet sydänkoneessa ja verenpainemittauksessa sen ajan. Käsiä ei saa viedä pään yläpuolelle, eikä edes päätä nostaa. Katson sinun nivusiasi. Niitä hän sitten seurasi sen kolme tuntia ja vielä kaksi ja puoli tuntia, minkä sain olla pystyssä. Otan vielä tikit pois ja laitan siteen paikoilleen, nyt saat pukea päällesi ja mennä tuonne odotustilaan, taksi hakee sinut sieltä, katson vielä nivusta, hyvältä näyttää. Sain tarkat kotihoito-ohjeet, suulliset kerrattuna ja kirjallisena kuoressa. Istuin odottamassa taksia, kun hoitaja vielä kolme kertaa kävi kurkkaamassa ja kysymässä vointia. Kyllä te olette hirvittävän tehokkaita, huikkasin kun hän oli jo menossa kulman taakse, kääntyi hymyilemään ja kiitti.

Huima kokemus.

Kertausharjoituksissa

 Sain kirjeen sotilaspiiriltä. Olin ollut useita kertaa rullissa siviiliin jäämisen jälkeen. Aluksi pidin niitä melko hyödyttöminä, olinhan jo kouluttautunut pitkälle varusmiehiin nähden. Alkoi siellä kuitenkin tulla minullekin uutta, kun sain Panssarikoulun johtajalta käskyn käydä riviin. Tällä kertaa sainkin uuden koulutuksen, mikä olikin mielenkiintoista. Olin kouluttautunut kenttätykistöön ja patteriston toimintaan jo useilla ampumaleireillä Rovajärvellä ja Pahkajärvellä. Miesten ja tytkkien sekä ammustarvikkeiden liikuttelu oli aina mahtavaa, kun se päättyi loppusotaan ja hurjiin keskityksiin. Tulenjohdossa katselimme ammusten jysähtämistä maaliin peitteenä. Jyske oli kovaa vielä satojen metrien etäisyydeltä.

Lauantaina puoleen päivään tuli ilmoittautua Parolassa. Saimme varusteet ja alkupuhuttelun jälkeen majoituimme kasarmille yöksi. Iltalomaa ei tippunut. Joukko ympärilläni oli jokseenkin tuntematonta, yhden opettajan olin aikaisemmin nähnyt koulutustilaisuudessa opettajille. Mukana oli myös reserviin siirtyneitä täysin palvelleita aliupseereita. Heillä olikin touhuihin järkevä ja ammattimainen ote.

Aamulla olimme käskynjaossa. Panssariprikaati suorittaa hyökkäyksen tukijoukkojen kanssa, kenttätykistön osat olisivat olleet tuttuja, nyt saatoin vain taistelujen edetessä kuulla heidän etenemisestään ja ammunnoissaan. Minä jouduin istumaan panssaroidussa miehistönkuljetusvaunussa, sinne oli perustettu komentopaikka. Harjoituksen mukaisesti me hyökkäsimme jatkuvasti, kuuden tunnin vuoroissa työtä ja lepoa tauotta. Meitä oli kaksi porukkaa, siinä ehti jo aika hyvin tutustua alaisiinsa. Opettajia oli minunkin porukassa kolme. Työ oli analysoida sodan kulkua, viestit kulkivat suuntaansa sähkön nopeudella. Saimme tulkita viesteistä tapahtunutta ja esittää analyysejä. 

Sota rymisi hetken paikallaan ja sitten lähdettiin. Panssarin sisällä liikkeellä ollessa sisällä oli aika pauketta, oli jokseenkin mahdotonta pysyä perillä kulkusuunnista ja tiehaaroista pelkän tuntoaistin perusteella. Kellosta saattoi kyllä katsoa liikkeellä ollun ajan, mutta nopeutta täytyi sitten arvioida kierroslukujen perusteella. Ajaja ja vaununjohtaja olivat tietoisia menosta. Kyllä minun vastinpari esitti tietävänsä paikkamme, kun vaihdoimme paikkaa. Minä siirryin armeijan jeepillä ja näin kaiken, myös tienhaarojen nimet, jos niitä nyt sitten jossakin oli. Karttaa seuraten tiesin, missä olimme. Panssarin sisällä matkannut luulotteli arvanneensa monet tiehaarat ja matkat oikein. Hän oli totaalisesti metsässä. Selvisihän se hänen joukolleen kunhan olivat ensin nukkuneet ja sitten tulleet takaisin työpaikalleen.

Hyvin olivat harjoituksen suunnitelleet, alueet, tukialueet, tukijoukot, ruokailu, telttojen pystytys ja kamiinoiden lämmitys sujui moitteetta. Nukkumisesta alkoi tulla helpompaa, kun olimme hankkineet pehmustetut telttavuoteet allemme. Se olikin minulle ensimmäinen kerta. Koskaan retkilläni 60 luvulta alkaen en moisessa ylellisyydessä ollut saanut levätä. Jäihän se lepo lyhyeksi, syötäväkin oli ja muutakin puuhaa vuorojen välillä. Parta ajamattomana samoissa vaatteissa ilman pesumahdollisuutta ryydytti meitä. Harjoitukseen osallistunut luutnantti otti työnsä tosissaan, hän ei varmaan nukkunut lainkaan, paitsi silloin kun nukahti panssarin lämmössä heti kun lakkasi puhumasta. Sama kyllä tapahtui aina muillekin esimiehille eri harjoitusten loppupalavereissa lämpöisissä kasarmeissa.

Melkoisen ryntäyksen teimme Hämeen metsissä yli peltojen ja lampareiden aukiot kiertäen. Pääsimme tavoitteeseemme, olimme tyytyväisiä