Silmälääkärissä

 Tampereen pää on aivan sekaisin. Tietöitä, tunnelitöitä, ratikkatöitä, uusia ajoreittejä ja ohjeita tien yllä, joita en millään ymmärrä. Oppaissa sanotaan ei saa ajaa, ei saa ajaa läpi, kääntyminen kielletty sille kadulle, jonka nimen olen joskus kuullut, mutta sen paikkaa en tiedä. Hatanpään liikenneympyrä on yksi pahimmista, siksi ajan aina sen läpi niska kyssyssä, samaa reittiä mitä olen aina ajanut. Seuraan linja-autoja ja muita ajajia tai ajan vaan yksin jos täytyy.

Olin taas menossa TAYS: siin, nyt silmälääkärille. Vajaan vuoden olin odottanut tätä tapaamista, ensin puhelu portinvartijalle, sitten lääkäriaika parin kuukauden päähän. Terveyskeskuksen omalääkärin näin ensimmäistä kertaa. Hän mittaili viivottimella silmäluomiani ja lupasi kirjoittaa lähetteen. Sainkin tiedon nopeasti: olette jonossa, pituus on puoli vuotta, ilmoitamme sitten teille... Määräaika meni ohi, odotin vielä kaksi viikkoa ja soitin. Kireä ääni vastasi kysymykseeni, olemme maanantaina lähettäneet kirjeen. Hyvä sitten, en vaan ole sitä vielä saanut. Ajan sain kuukauden päähän.

Lähestyin Viinikan risteystä, kaistat kapenivat ja yhtyivät yllättävästi. Tiesin tutun tien, satoja kertoja ajetun, no nyt. vaihdankin tuolle kaistalle, hyvin antoi tilaa, jaa, samaan tulivat vanhaltakin kaistalta, sitten kohti sairaalaa, kas, mitäs nyt, no pomppaan nopeasti takaisin vasemmalle, ääh, vikaan meni, en päässyt tunnelityömaan sekaan vaan jouduin Tampere talon reitille yliopiston kiertäen. Ei tässä mitään, ajan konserttitalon ohitse ja sitten oikealle, näyttää olevan kaistamerkkikin sinne, liikennevalot punaiset. Vilkutin oikealle ja katselin ratikoiden menoa edes takaisin juuri siinä, missä ennen olin ajanut. Vihreät, en kyllä ratikkakiskoille aja, olkoon sallittu tai ei. Ajoin niska kyyryssä suoraan ja tulin tielle kohti Tammelan toria. Vanha kurvaus Pikilinnan kulmalta ja sitten kierrellen kortteleita takaisin samalle sairaalaan vievälle tielle, jonne olin aikonutkin heti kääntyä.

Jahas, parkkipaikka, ajan silmäkeskuksen vierestä alas parkkipaikalle ja katson ohjeita, kaikissa on varattu, mutta kas, tuossa tolpassa ei lue varattu, siihen. Kävelin maksamaan automaatille, ensin rahalla, mutta sitä kone ei hyväksynyt. Ei sitten, maksan kortilla, rekkari ensin, sitten maksutapa, sitten aika ja lopuksi lipuke. Kävelin sisälle aulaan ja menin vastaanottoon ja kysyin, saanko sakot. Saat, vastasi virkailija ja minä käännyin takaisin pihalle. Aikani oli kymmenen minuutin kuluttua, hermostumatta ajoin auton ylös parkista ja nousin aivan sairaalan eteen takseja väistellen. Näin yhden maasturin peruuttavan hitaasti ruudusta ulos, ja minä täytin sen paikan. Kävelin taas automaatille ja maksoin uudelleen 2.5 euroa, varmuuden vuoksi. Ehkä olisin ollut luvallisesti parkissa, mutta tuo raha oli aika paljon vähemmän kuin sakko 60 euroa. Senkin olen kerran maksanut.

Ilmoittauduin, sain numeron ja vapaan tuolin. Se oli hankalasti numerotauluun päin, niska ei taipunut. Katselin muitakin vinopäitä, ja vaihdoin tuolia. Rouva vieressä oli ystävällinen ja tarttui puheeseeni. Odotinkin väärässä paikassa, piti mennä osasto kolmoseen. Könysin sinne ja siellä sitten istuikin silmävikaisia aika joukko.

Nuori naislääkäri pyysi sisälle ja aloitti luomien nostelun ja venyttämisen valon kanssa ja mittarin kanssa. Pyysi kaavakkeeni katsottavakseen, puhui taukoamatta, sitten huomasi tahdistimen ja vaikeni. Selasi kännykkäänsä aikas tovin, luki ja katseli. Lopulta ilmoitti, ettei tahdistin vaikuta luomien leikkaukseen, minkä tiesin, mutta eihän minulta kysytty, ja olin viisaasti vaiti.

Kuunteli vaivojani, näköhäiriöitä, lukemisvaikeuksia, valokuvien korjaamisen ja säätämisen mahdottomuudesta, ja ilmoitti lopulta heidän kyllä leikkaavan luomeni, puolen vuoden päästä. Minä kiitin ja sanoin hyvinkin odottavani siihen saakka. Hyvää kesää, sitä samaa, hei hei.

Kelataksi opetti minulle uuden ja hyvin vetävän reitin ulos sairaalalta, Biokadulle ja kääntö oikeaan, ohitse koko kompleksin ja muutaman valtaisan tietyömaan pomppujen kautta Teiskon tielle. Valintani oli kohti keskustaa ja Yliopiston tunnelityömaata. Yksi toope pakettiauto väärällä kaistalla Sammon Kansalaisopiston kohdalla, arvasin ja annoin tietä, kun palasi ainoalle kaistalle, joka johti Sorsapuiston ohi Viinikan ympyrään ja kohti Helsingin moottoritietä. ST1 kohdalla ajoin tankille, Pirkanmaan halvinta dieseliä tankki täyteen valmiiksi seuraavana päivänä tapahtuvan Savonlinnan reissua. 

Puutyöhuoneen tyhjennys

Olen nimittänyt työhuoneeni Romulaksi. Se  onkin nykyään osuva ilmaus tavaravarastolle, jollainen siitä on muodostunut kolmenkymmenen vuoden aikana. Autotallin rakensin niin pitkäksi heti alkuun, jotta kykenin aloittamaan Kemmolassa puutyöt. Ensimmäinen kone oli rakennussirkkeli, sitten hankin sorvin. Pöly alkoi leijua auton ja kaiken muunkin ylle. Lohkaisin väliseinällä pienen pätkän tallin perältä. Siihen tein heti alussa ikkunan tarkoituksella, samoin sivuoven. Seuraava hanke oli puutavara. Aluksi rakennukselta jääneet erimittaiset ja erivahvuiset pätkät riittivät. Aloitin myös huonekalujen entisöinnin, siispä maaleja, liuottimia, pensseleitä, puu öljyä  ym. alkoi kasaantua kaappeihin, hyllyille ja autotalliinkin. Aloitimme Timon kanssa puutyöt kerran viikossa, pari tuntia kerrallaan. Teimme keinuhevoset molemmille, niitä syntyi lopulta kolme. Minua kiinnostivat entisöintitöistä erikseen tuolit. Samaan kasaan tulivat muutamat muutkin huonekalut odottamaan vuoroaan. Täytyi ostaa uusia koneita, oiko-tasohöylä, vannesaha, parempi sirkkeli, hiomakone, puruimuri. Tila alkoi käydä ahtaaksi, mutta sitkeästi me Timon kanssa teimme lastoja, pannunalusia, voiveitsiä, paistin nuijimiseen tukkeja ja nuijia. Lisää materiaalia ilmestyi entisten sekaan, päälle, sivuun, alle. Tietenkin tarvitsimme ruuveja, liimoja, porakoneita, talttoja, hiomavälineitä tahkoa myöten. Pylväsporakonekin oli tarpeen. Seinille ilmestyi lokerikkoja, ripustimia, työkaluja, muuratakin täytyi välillä, samoin verhoilijan välineet, erikoisvasara, nupien irrotin, nahkan paloja, nupeja, koristenupeja. Hiontaa varten oli kattavat varastot aina 4000 vesihiontapaperin karkeuttakin, tai hienouttahan se jo oli. Haalin ympäristöstä lehtikuusia, sahautin ne Ollilla Kannistonmäessä, kaikkea mahdollsta laatua, leveää lankkua, ohutta lautaa, pattinkia, viisituumaista. Niistä tein taloon rappuset ja kaiteet, takakuistin portaan, aitan rappuset, ja parhaimmista paloista sahasin veneen rimakansia. Tietenkin oli hankittava venelakkaa, sitä toimitin Savonlinnaan saakka Jussin veneeseen.

Laitoin vanerit kattoon, laudat seiniin, villat väliin ja purut päälle, en ihan joka paikkaan, mutta mielessä kyllä oli. Puupöly alkoi vaivata, samoin sydänvika, ikääkin oli. Aloitin hitaan luopumisen, möin koneita haikein mielin, mutten kaikkia. Vielä lastatehdas toimi, entisöinti hitaasti, suunnitelmat eivät loppuneet. Paula oli toivonut itselleen myös työhuonetta, kodinhoitohuonetta, tilaa itsekseen olla ja tavarat levällään valmiina hetken koittaessa. 

Kahden sydänleikkauksen jälkeen päätin tyhjentää Romulan. Työkaveriksi sovin Kaappiksen, vahvan jättiläisen, joka tulee seuraavalla vapaallaan auttamaan. Minun täytyi kuitenkin aloittaa yksin, olin saanut sydänsairaalan kardiologilta luvan rasittaa itseäni ilman rajoituksia. Heräsin kuudelta, kävin aamupalalla ja sitten Romulaan. Olin jo kantanut aikaisemmin Jakken kanssa ostamamme laudat kellariin, ja poikkeuttanut osan niistä Romulan lattialle. Siinä ne olivat olleet tiellä toista vuotta. Laitoin jalkaani turvakengät. Kopsuttelin 45 numeron jalkineilla lautojen päältä ja tyhjensin sirkkelin päällä olevan tavarapaljouden sivupöydälle, lattialle ja vannesahan ennestään täydelle pöydälle. Potkin maalipurkkeja sivummalle ja raahasin sirkkeliä ovelle. En saanut sen mekanismia toimimaan, siinä oli saksijalat, ne taitettuna konetta oli helppo siirtää. Ponnistelin yli lautojen, siirsin ainespuukasoja seinustalta toiselle ja nytkytin sahaa ovea kohti. Kynnys täytyi ylittää, ensin etupää, sitten takapää. Jotenkin jaksoin ja ihmettelin parantunutta sydäntäni. Se pumppasi rauhallisesti 70-80 välillä, syöksi verta keuhkoihin hapettumaan eikä lainkaan kipuillut. Hengitys välillä huohotutti, mutta happi piisasi. Pihalla sain sahan jalat taittumaan joten eteneminen talon taakse helpottui.

 Romulaan oli tullut pieni aukko lattialle. Onnistumisen ilosta raahasin hiomakoneenkin ulos. Olin asentanut se pyöräalustan päälle, joten tasaisella kovalla lattialla se liukuikin oivasti. Taas kynnys. Alusta irtosi riuhtoessani, koneen paino alkoi olla liikaa sen kallistuessa minua päin. Onneksi oli turvakengät. Kone pomppi raahauksessani välillä jaloilleni, muttei sattunut. Asfaltilla nostin kaikkeni ponnistaen koneen alustan päälle, matka takapihalle alkoi., kivetykselläkin kaikki oli hyvin. Nurmikolle ponnistellessa alusta kallistui, kone putosi kokonaan heikkojen käsieni varaan ja mätkähti maahan, minä perässä. Yli-inhimillisillä voimilla nostin koneen suoraan ja alustan päälle. Paula kävi hakemassa kahville. Sain hyvän huilin, ja koneen paikoilleen takanurmikolle.

Oikaisin sirkkelin, vedin sähköjohdon ja istahdin jakkaralle kellariin lautapinon viereen. Siirsin kaikki kakkos neloset päältä sivuun, sain leveät laudat esiin ja yksi kerrallaan siirsin niitä eteenpäin kohti ovea. Yhden laudan otin ulos, päässä kuulusuojat asetin sopivan jaon sahalle ja surautin laudan rimoiksi. Otin koneista kuvat myyntiä varten, vielä mielin puruimurin siirtoa, mutta ei sentään. Peittelin pressulla koneet odottamaan seuraavaa kertaa. Romulan tyhjennys alkoi hyvin.

   

Mersuun uusi jakoketju

 Minulla on ollut kymmeniä autoja, ensimmäinen oli Trabant, toinen oli mersu, vanha diesel ponttooni. Vasta 90 luvulla aloitettiin mietinnät jakoketjun kestävyydestä. Bensakoneissa oli yleensä remmihihna pitämässä moottorin ajoituksen oikeana, niillä oli valmistajan määräämä vaihtoväli hihnalle. Joskus ne katkesivat ennen aikaisesti, ja siitä seurasi kallis moottoriremontti. Menipä niitä romuksikin. Mersu sen sijaan käyttää moottoreissaan jakoketjua, yksinkertaisena tai nykyään usein kaksinkertaisena kestävyyden vuoksi. Mersu ei ilmoita ketjulleen vaihtokilometrejä. Ajellessani sedanilla, 220 CDI, alkoi kilometrejä tulla mittariin yli 400.000. Aloin kyselemään ketjun vaihdosta. Jukka tunsi Veholla johtajan korjaamopuolella ja kysyi häneltä vaihtovälistä. Sitä ei tarvitse vaihtaa koko auton elinaikana oli vastaus. No, minä kuuntelin moottorin ääniä, josko sieltä kuuluisi jotain raklatusta, ei kuulunut. Ajoin sillä autolla yli 500.000 kilometriä, kunnes alkoi tehdä mieli vaihtaa se uudempaan ja vähemmän ajettuun. Löysinkin Helsingistä Espoon rajalta liikkeen, jossa oli myynnissä juuri sellainen, mitä olin katsellut. Kyseessä oli Amerikassa valmistettu ML mallin kuusisylinterinen diesel. Hiukan nikottelin moottoria, se kun oli V mallinen. Lueskelin, mitä siitä sanottiin. Hyväksi ja kestäväksi koneeksi monet sitä kehuivat. Mersu forumilla osattiin puhua kuoleman laaksosta, moottorin lohkojen välissä on öljynlauhdutin, halpa ostaa mutta kallis vaihtaa. Myös ketjusta varoiteltiin. Ajelin Jakken kanssa liikkeeseen kehä kolmosen varteen. Heti portista ajettuani näin auton rivin viimeisenä. Parkkeerasin sen viereen ja aloin kiertää autoa. Myyjä pomppasi paikalle, kävimme koeajelulla ja aloitimme kaupan teon.

Nyt olen ajanut noin satatuhatta kilometriä ja menin Venetmäelle Viialaan teettämään vaihteiston öljynvaihdon. Markolta kyselin jakoketjusta, tarviiko sitä vaihtaa. Sain neuvon kuunnella moottorin käyntiä startatessa. Kotona sitten nostin konepellin ylös, ruuvasin ikkunan alas ja käynnistin kylmän koneen. Helvatti miten  kilahti, oikein pelästyin. Ainahan minä kuuntelen, miten moottori käynnistyy ja miten se käy. Sisälle vaan ei koskaan kuulunut tuo kilahdus ja rallatus, oli niin hyvät äänieristeet. Varmistin kuulemani seuraavana päivänä. Soitin korjaamolle ja tilasin ajan, sain sen kolmen viikon päähän. Päätin olla liiemmälti ajamatta, vain pakolliset kaupassa käynnit uskalsin ajaa. Kävin Taysissa leikkauksessa, kolmen päivää siitä ajelin Viialaan ja vein avaimet Markolle. Kuinka kauan tämä kestää? Soita vaan kaveri hakemaan, menee kolme-neljä tuntia. Soitinkin, mutta hän vastasi Lontoosta Oxford Streetiltä. Minä jään odottamaan. Minulla oli kaksi keitettyä kananmunaa eväänä, talo tarjosi kahvit. Markku haki auton huoltoon ja minä jäin juttelemaan Markon kanssa. Hän hoiteli monia asioita, vastaili puhelimeen, antoi ohjeita, kyseli yksityiskohtia, rahasti asiakkaita, kirjoitti kuitit ja lisäsi Mersun vaiheet tietokantaan. Välillä hän ponkaisi varastoon, haki varaosia remonttipuolelle, käväisi pihalla autoja katsomassa ja jutteli asiakkaiden kanssa mitä milloinkin. Me muistelimme pitkää taivalta, ensimmäisen kerran olimme tavanneet vanhalla Venetmäellä jo 1986. Silloin toimittiin kylmissä tiloissa. Katselin monet kerrat, miten moottoreita purettiin pakkasessa ilman nostureita. Oli se välillä aikamoista, minä menin auton alle irrottamaan vaihdelaatikkoa ja otin sen alas rintaa vasten, Marko muisteli nauraen. Nyt on nosturit ja lämmin tila.

Tunti oli kulunut, kävelin kankeilla jaloilla korjaamon puolelle ja kurkistin konepellin alta näkyvää purettua moottoria. Vänkärin puoleinen lohko oli purettu yläpäästään, ja jakoketju näkyi yläpäästään. Otin kuvan ja palasin myymälään. Otin kananmunat esiin, laskin termarista kahveet mukiin, menin istumaan looshiin pöydän ääreen, otin kananmunat laukusta, kuorin ja söin, päälle kahvetta. Toinen tunti kääntyi, minu oli taas käytävä korjaamon puolella. Siellä kone oli jo kasausvaiheessa. Markku näytti minulle ketjun kiristintä, siinä on holkissa pultti jousella jännitettynä. Näin ketjun venyessä kiristin pystyi tiukkaamaan ketjun paikoilleen. Minulta pultti oli jo ulkona eikä jousi enää kyennyt kiristämään lainkaan. Katos peeveli, olipa aika jo vaihtaa, olisiko vaurio ollut jo piankin edessä? Kyllä vaihto oli tarpeen, en sitä tiedä, kauanko olisi kestänyt, nyt sitä ei tarvitse miettiä.

Palasin juttelemaan asiakkaiden kanssa myymälään. Puhe kääntyi ketjun vaihdon tarpeellisuuteen. Kerroin miten olin itse kuullut ketjun kilinät. Nyt se on vaihdettu, tässä avaimet. No sepä kävi nopeasti. Ponkaisin tiskille, kaivoin pankkikortin esiin ja maksoin laskun, hilkkua vaille 800 euroa. Tämä meni hienosti, millainen remontti sitten on kuoleman laakson lauhduttimen vaihtamisesta? Markku niitä tekee 2 viikossa, sellainen 600 euroa. No sepä hyvä, katsellaan nyt sitten, alkaako vuotaa. Kyllä toiset siitäkin pyytää 1600 euroa, mutta meillä on menty tällä.

Kiittelin, kävelin autolle, laitoin kuskin penkin säädöt paikoilleen ja starttasin. En kuullut mitään ylimääräistä, ajoin kotiappäin, painoin kaasua tunnustellen. Moottori veti paremmin, turbo ei pyrkinyt potkimaan ja vetopää tuntui selvästi kiinteytyneen. Olihan ajoitus ollut jo aikas paljon pielessä, nyt moottori kävi kauniisti.

Kotona kerroin remontista, olin tyytyväinen ja se tunne kääriytyi myös Paulan ylle.

Sydänleikkaus

Tahdistin oli ollut rinnassa kuukauden. Luottamus sen toimintaan alkoi rapautua. Tiheät nopeat lyönnit lisääntyivät päivisin ja myös öisin. Syke nousi 140-150 jopa yli, ja se aiheutti ahdistusta rinnassa ja huolta sydämen kestävyydestä. Minulla on seurantalaite yöpöydällä mutta eihän se kykene ilmoittamaan päivän muita sykkeitä. Olen seurannut niitä äly sormuksesta, melkoista syheröä se piirtää niiden aikana.

Menimme molemmat sydänpolille kuuntelemaan mitä kardiologi kertoo. Hän katseli koneelta minun sykkeitäni ja lausui niissä olevan aikamoisia piikkejä. Miten olette voineet ja erityisesti flimmereiden aikana? No, aika huonoa se on ollut, kun sydän paukahtaa 70 sykkeestä suoraan 150 sykkeeseen. Rintakipua, aika kovaa ja vetelyä leukaperiin. Olen kuitenkin ollout luottavainen siihen, ettei se ole mitään pahempaa, mutta enhän minä sitä voi tietää. En kuitenkaan ole soittanut hätänumeroon. Kardiologi selitti AV-ablaatioin toiminnan, miten se suoritetaan ja mitä se vaikuttaa. Miltä se kuulostaa, jos se tehdään? Kyllä minä olen ottanut selvää siitä, ja olen päättänyt siihen suostua. Hyvä, saat ajan leikkaukseen kuukauden sisällä.

Seuraavana aamuna soi puhelin. Pekka. Täällä TAYSin sydänosaston sairaanhoitaja, huomenta. Nyt meillä on yksi peruutusaika leikkaukseen huomenna klo 10. Sopisiko se teille?

Hienoa, oikein mukavaa, kyllä se sopii, tulen mielelläni. Luen nyt teille ohjeet, ja lähetän vielä tekstiviestinä samat kirjallisena. Lukekaa ne huolella ja soittakaa heti, jos tulee kysyumyksiä. Aamulla klo 9 menette ensin sairaalan laboratorioon ja sieltä sitten tänne sydänosastolle.

Paula saapui puolen päivän aikaan asioiltaan Valkeakoskelta, odotin kunnes hän oli asettautunut paikoilleen ja kerroin huomisen leikkauksesta. Joku meno hänellä olisi seuraavalle päivälle, mutta hän katseli linja-autojen aikatauluja ja sanoi pääsevänsä kyllä itse kulkemaan. Menetkö sinä Kela taksilla? Menen, kysyin sitä jo ja tilasin sen aamuksi 7.45. Miten lääkkeet? Otan normaalisti aamulääkkeet, syömättä pitää olla vähintään 6 tuntia ennen leikkausta. Minä syön illalla ja sitten vasta leikkauksen jälkeen. Aamulla käyn suihkussa ja vaihdan puhtaat vaatteet.

Heräsin tuntia ennen kellon soittoa. Flimmeri oli päällä, syke 110. Tein aamupesun, otin lääkkeet ja jäin odottamaan taksia. 8.45 auto pysähtyi talomme eteen, nappasin laukkuni, huikkasin ja halasin Paulan, astuin ovesta ulos ja flimmeri pärähti täyteen voimaan. Ajoimme Uittamon kautta, olimme perillä parkkihallissa pääoven edessä 7. 40. Ilmoittauduin pääaulassa ja kysyin infosta laboratorion sijaintia. Könysin hitaasti perille vanhaan paikkaan, ilmoittauduin ja otin vuoronumeron, 215.

Kello oli kymmentä vaille yhdeksän. Katselin ohi laahustavia ihmisiä, meni siinä naapurin pariskuntakin. Eivät jääneet juttusille. Kello kulki eteenpäin, vuoronumero 211 pääsi sisälle. Olihan siellä monia muitakin jonoja, mutta seurasin vain omani etenemistä. Laboratorion seinustalla oli kolme koppia, joihin saattoi mennä ilman ajan varausta ja vuoronumeroa. Menin lopulta sellaiseen ja riisuin käsivarteni paljaaksi. Hoitaja tuli, katsoi konettaan ja sanoi, en minä voi ottaa teitä, kun täällä on myös bakteerinäytteitä, enkä minä ota sellaisia. Palasin jonoon. Vuoro 213 kutsuttiin sisään. Minulla soi puhelin. Täällä hoitaja sydänpoliklinikalta, missä te olette, näin että olette jo talossa. Olen vielä labrajonossa. No, tulkaa sitten heti suoraan tänne hissillä kun pääsette sieltä.

Nousin seisomaan ja kysyin kovalla äänellä, onko jollain teillä numeroa 214, minulle jo osastolta soitettiin, m inun pitää mennä sydänleikkaukseen, niin vaihtaisin numeroa? Kukaan ei vastannut, lopulta joku sanoi, etteri kait sitä 214 ole kellään. Minulla alkoi aika käydä vähiin, 15 minuuttia ilmoittautumiseen. Silloin alkoi näyttötaulu vilkkua numeroista, ja minu 215 oli ylinnä. Pääsin sisään, näytteet otettiin ja minä painelin kylkimyyryä pitkin käytäviä kohti toimenpideosastoa, hissillä ylös, silmittelyä ja löysin toimiston ja aloin kulkea sen lasiseinän viertä. Yksi hoitajista nousi ylös, käveli ovelle ja oikeat ihmiset kohtasivat. Pääsin huoneeseen 8, vaatteet pois, sairaalan hankala essu päälle, housut jalkaan ja odottamaan. Tässä kävi niinkuin aina armeijan harjoituksissa, ensin kauhea kiire, sitten määrätöntä odotusta. Edellinen leikkaus oli venynyt tavallista pidemmäksi, ja siis odoteltiin. Eihän siinä mitään, kestihän minullakin tahdistimen asennus kolme tuntia.

Nyt mennään, ota tippateline käteen. Kolistelin telineen matalan kynnyksen yli ja etenimme kohti tuttua käytävää. Mennään tänne, hoitaja avasi oven. Onpa hurjan näköinen huone, isoja koneita. Könysin portaita petille korkealle isojen lamppujen alle suurten koneiden viereen. Hetki vielä menee, lääkäri on vielä syömässä edellisen leikkauksen jäljiltä. Ei tässä mitään, tuttua tämä on. Minut kytkettiin virtajohtoihin ympäri kehoa, kone naps käyntiin. Oho huokaisi hoitaja, leposyke 160. Tunsin sen itsekin, korkealla mennään ja lujaa. Aikamoista valmistelua siinä riitti, kardiologi asteli viereeni, esittäytyi ja kertoi mitä tehdään. Vilkaisi sydänkäyrää ja sanoi aika haipakkaa siellä mentävän.

 Nyt vähän nipistää, laitan puudutuspiikit. Sitten teen kaksi vajaan millin reikää laskimoihin, asetan niihin kanyylit, joita pitkin sitten työnnän vaijerit sydämeen, aloitetaan, sattuuko? Ei yhtään, anna mennä vaan. Minua tietenkin jännitti, ja höpötin mitä vitsiä mieleeni tuli, taisivat olla tuttuja. Mutta tiedättekös mitä tapahtuu kun viina menee väärään kurkkuun. No en vastasi kardiologi. Väärä mies tulee juovuksiin. Naurahti, no niin tietenkin. Kertoi sitten hänellä olleen yksi potilas, joka ei yhtään jännittänyt toimenpidettä, hän oli ilmavoimien hävittäjälentäjä. Toimenpiteen edetessä lopetin höpinät ja keskityin siihen mitä minulle sanottiin, missä mennään, tuntuuko, onko Pekka kaikki hyvin, muista hengittää.

Nyt olemme sydämessä oikeassa kohdassa. Toimenpiteen jälkeen odotamme 15 minuuttia, pysyykö flimmeri poissa. En tuntenut mitään. Hermorata eteisestä kammioihin katkesi kahdessa sekunnissa. Sydän totteli vain tahdistimesta tulevaa virtaimpulssia, kammiot täyttyivät ja tyhjenivät apulaitteen käskyttäminä. Eihän minulla aikaisemminkaan ollut kykyä säädellä sydäntäni, mutta luonnollisen biologisen toiminnan lopettaminen tuntui hieman kylmäävältä. Lääkäri alkoi säädellä tahdistimen arvoja, laitan tänne rajat 70 ja 130. Tahdistin haistelee sinun liikkeitäsi, käsiä ja jalkoja sekä säätää tahtia tarpeen mukaan. Se on hyvin älykäs ja huomaamaton toiminta, ja näistä on paljon hyviä kokemuksia. Kyllä minä uskon, kuinka kauan sydämeni olisi vielä kestänyt tätä menoa kun olen jo 80 vuotias? Ei kenenkään sydän kestä tällaista pitkään, nuorenkaan ihmisen. Tajusin olleeni viimeisellä rannalla. Paljon kiitoksia tästä toimenpiteestä. Annoit minulle lisäaikaa, käsittämättömän taitava toimenpide. Kiitokset myös kaikille hoitajille tässä ympärillä. Nyt kun toimenpide on ohi, niin uskallan kysyä, onko sinun isäsi nimi Jarmo? Ei ole, mistäpäin hän on, ei meitä Muurisia niin paljoa ole? Vammalasta, koulukaverini, isänsä oli legendaarinen konstaapeli Muuronen. 

Nivusiin ommeltiin kaksi tikkiä ja laitettiin tuppoa haavan päälle.

Nyt et saa itse yhtään liikkua, ei edes päätä nostaa, me siirrämme sinut toiseen petiin. Kylkeeni työnnettiin siirtolauta, yksi, kaksi, kolme, ja paketti siirtyi omaan petiin, jonka hoitaja oli huoneestani tuonut. Hurina vaan kuului, kun sänky rullasi tuttua reittiä huoneeseen 8. Hoitaja antoi uudet ohjeet, makaat liikkumatta kolme tuntia, olet sydänkoneessa ja verenpainemittauksessa sen ajan. Käsiä ei saa viedä pään yläpuolelle, eikä edes päätä nostaa. Katson sinun nivusiasi. Niitä hän sitten seurasi sen kolme tuntia ja vielä kaksi ja puoli tuntia, minkä sain olla pystyssä. Otan vielä tikit pois ja laitan siteen paikoilleen, nyt saat pukea päällesi ja mennä tuonne odotustilaan, taksi hakee sinut sieltä, katson vielä nivusta, hyvältä näyttää. Sain tarkat kotihoito-ohjeet, suulliset kerrattuna ja kirjallisena kuoressa. Istuin odottamassa taksia, kun hoitaja vielä kolme kertaa kävi kurkkaamassa ja kysymässä vointia. Kyllä te olette hirvittävän tehokkaita, huikkasin kun hän oli jo menossa kulman taakse, kääntyi hymyilemään ja kiitti.

Huima kokemus.

Kertausharjoituksissa

 Sain kirjeen sotilaspiiriltä. Olin ollut useita kertaa rullissa siviiliin jäämisen jälkeen. Aluksi pidin niitä melko hyödyttöminä, olinhan jo kouluttautunut pitkälle varusmiehiin nähden. Alkoi siellä kuitenkin tulla minullekin uutta, kun sain Panssarikoulun johtajalta käskyn käydä riviin. Tällä kertaa sainkin uuden koulutuksen, mikä olikin mielenkiintoista. Olin kouluttautunut kenttätykistöön ja patteriston toimintaan jo useilla ampumaleireillä Rovajärvellä ja Pahkajärvellä. Miesten ja tytkkien sekä ammustarvikkeiden liikuttelu oli aina mahtavaa, kun se päättyi loppusotaan ja hurjiin keskityksiin. Tulenjohdossa katselimme ammusten jysähtämistä maaliin peitteenä. Jyske oli kovaa vielä satojen metrien etäisyydeltä.

Lauantaina puoleen päivään tuli ilmoittautua Parolassa. Saimme varusteet ja alkupuhuttelun jälkeen majoituimme kasarmille yöksi. Iltalomaa ei tippunut. Joukko ympärilläni oli jokseenkin tuntematonta, yhden opettajan olin aikaisemmin nähnyt koulutustilaisuudessa opettajille. Mukana oli myös reserviin siirtyneitä täysin palvelleita aliupseereita. Heillä olikin touhuihin järkevä ja ammattimainen ote.

Aamulla olimme käskynjaossa. Panssariprikaati suorittaa hyökkäyksen tukijoukkojen kanssa, kenttätykistön osat olisivat olleet tuttuja, nyt saatoin vain taistelujen edetessä kuulla heidän etenemisestään ja ammunnoissaan. Minä jouduin istumaan panssaroidussa miehistönkuljetusvaunussa, sinne oli perustettu komentopaikka. Harjoituksen mukaisesti me hyökkäsimme jatkuvasti, kuuden tunnin vuoroissa työtä ja lepoa tauotta. Meitä oli kaksi porukkaa, siinä ehti jo aika hyvin tutustua alaisiinsa. Opettajia oli minunkin porukassa kolme. Työ oli analysoida sodan kulkua, viestit kulkivat suuntaansa sähkön nopeudella. Saimme tulkita viesteistä tapahtunutta ja esittää analyysejä. 

Sota rymisi hetken paikallaan ja sitten lähdettiin. Panssarin sisällä liikkeellä ollessa sisällä oli aika pauketta, oli jokseenkin mahdotonta pysyä perillä kulkusuunnista ja tiehaaroista pelkän tuntoaistin perusteella. Kellosta saattoi kyllä katsoa liikkeellä ollun ajan, mutta nopeutta täytyi sitten arvioida kierroslukujen perusteella. Ajaja ja vaununjohtaja olivat tietoisia menosta. Kyllä minun vastinpari esitti tietävänsä paikkamme, kun vaihdoimme paikkaa. Minä siirryin armeijan jeepillä ja näin kaiken, myös tienhaarojen nimet, jos niitä nyt sitten jossakin oli. Karttaa seuraten tiesin, missä olimme. Panssarin sisällä matkannut luulotteli arvanneensa monet tiehaarat ja matkat oikein. Hän oli totaalisesti metsässä. Selvisihän se hänen joukolleen kunhan olivat ensin nukkuneet ja sitten tulleet takaisin työpaikalleen.

Hyvin olivat harjoituksen suunnitelleet, alueet, tukialueet, tukijoukot, ruokailu, telttojen pystytys ja kamiinoiden lämmitys sujui moitteetta. Nukkumisesta alkoi tulla helpompaa, kun olimme hankkineet pehmustetut telttavuoteet allemme. Se olikin minulle ensimmäinen kerta. Koskaan retkilläni 60 luvulta alkaen en moisessa ylellisyydessä ollut saanut levätä. Jäihän se lepo lyhyeksi, syötäväkin oli ja muutakin puuhaa vuorojen välillä. Parta ajamattomana samoissa vaatteissa ilman pesumahdollisuutta ryydytti meitä. Harjoitukseen osallistunut luutnantti otti työnsä tosissaan, hän ei varmaan nukkunut lainkaan, paitsi silloin kun nukahti panssarin lämmössä heti kun lakkasi puhumasta. Sama kyllä tapahtui aina muillekin esimiehille eri harjoitusten loppupalavereissa lämpöisissä kasarmeissa.

Melkoisen ryntäyksen teimme Hämeen metsissä yli peltojen ja lampareiden aukiot kiertäen. Pääsimme tavoitteeseemme, olimme tyytyväisiä

Tahdistin

 Yksi käynti lääkärissä aiheutti melkoiset mullistukset terveydessäni. Rutiinitapaamisessa sokeriarvoni olivat hieman koholla, 13 paikkeilla. Tästä syystä ensimmäisen kerran näkemäni nuori nainen ehdotti minulle ateriainsuliinin aloittamista. Olin eri mieltä, ja ilmoitin aloittavani elämäntapamuutoksen. Hän kirjasikin aikomukseni epikriisiini. Lisäksi hän katseli sydänkäyrääni, ja päätti lopettaa minulle tutun ja hyvin toimineen lääkityksen. Sain tilalle uuden rytmihäiriölääkkeen, sillä johtuminen eteisestä kammioon oli liian pitkä aika. 

Kotona katsoin tekoälyn suositukset vähähiilihydraattiseen ruokavalioon. Siinä oli monia minun jo noudattamia asioita. Perunan olin jo aiemmin jättänyt pois, nyt jätin myös viljatuotteet. Hivenen jäin kaipaamaan rusinapullaa ja jäätelöä sekä tietenkin suosikkiani Dumle karamellia. Aamiaiseksi paistoin kaksi kananmunaa, sekaan juustoa ja pekonia, juomaksi teetä. Päivällä pureskelin vihanneksia ja kaalikääryleen. Seurasin sokeriarvojen laskua. Se olikin nopeaa, aamuisin ensin alle 6, sitten alle 5 ja lopulta alle 4. Silloin pudotin insuliinia kaksi yksikköä ja otin yhteyttä sokerihoitajaan. Näin meni viikko, ja taas aamulla liian alhaiset lukemat pakottivat laskemaan vielä kaksi yksikköä insuliinia. Soitto sokerihoitajalle ja hän huolestui ja käski tulla käymään. Minä jatkoin tiukalla ruokavaliolla, karppauksella ja jouduin lopettamaan insuliinin käytön kokonaan. Samalla lopetin yhden sokerilääkkeenkin, koska se veti taas ketoaineet liian alas.

Sydämeni ei pitänyt uudesta lääkkeestä vaan alkoi hillittömän laukan päivittäin. Juoksin päivystyksessä ja pääsin sydänsairaalaan ultraan. Keskusteltiin tahdistimesta, mutta ei tehty päätöstä.

Jouduin taas menemään päivystykseen, sokerilääkitykseen tekemäni muutokset hyväksyttiin ja jäin odottamaan soittoa Taysin sydänsairaalasta. Olin Jakken kanssa kaupassa, kun soitto tuli. Kardiologin kanssa sovimme tahdistimen laitosta, saisin ajan seuraavalle viikolle.

Soitin Juhalle, pyysin häntä viemään minut Tampereelle aamulla. Lähdimme viiden aikaan. Olin ottanut aikaa, jos matkalla olisi ruuhkia. Tiet olivat melkein autioita, ja minä oli yli tuntia aikaisemmin sydänsairaalan takana. Kävelin pääovelle, se oli kiinni. Löysin sairaalan pääovelle, pääsin sisään ja vielä yhdestä ovesta käytävään, mutta sinne matkani päättyi. Ovi ei auennut millään, ei nykimällä eikä ovipuhelimella. Odotin puolisen tuntia, kun ensimmäinen hoitaja saapui, ja pääsin hänen kanssaan odotusaulaan, Taas puolen tunnin odotus, ja ihmiset alkoivat tulla töihin, samoin potilaita saapui ovesta katselemaan epätietoisina minne mennä.

Taulu kilahti, numeroni kutsuttiin lasikoppiin. Sain ohjeen mennä hissillä toiseen kerrokseen. Siihen tuli puhelias ja toimelias rouva, minä painoin 2 kerroksen nappia. Vastassa oli kaksi hoitajaa, molemmille potilaille oli omansa. Minut vietiin pienen matkaa ja ohjattiin sermin taakse sängyn luo. Oli aika vaihtaa sairaalavaatteet. Hoitaja tuli laittamaan tipan ja kertoi minun olevan päivän ensimmäisen potilaan. Mikäs siinä, pääsisin sitten pian poiskin, toivoin.

Tippatelinettä työntäen vaihdoimme käytävää. Menemme tuonne ensimmäiselle avonaiselle ovelle. Katsoin oikealla olevan oven auki, siinä luki: Jätteet. Onneksi hoitaja eteni käytävää, kunnes seuraava avonainen ovi löytyi. Sisällä oli kolme hoitajaa, esittelivät itsensä ja kertoivat hieman tulevasta. Nousin kolme rappusta ylös kapealle toimenpidevuoteelle voimakkaiden lamppujen alle. Vasemmalle puolelle tuli leikkaava naislääkäri. Hän kertasi hieman tulevaa. Sain muovisen suihkutötterön pääni päälle, saatoin sen alta hieman katsella ja hengitellä. Hoitaja alkoi kertoa leikkauksen etenemistä ja sain ehdottoman puhekiellon toimenpiteen kahdessa eri vaiheessa. Hän sanoo koska se alkaa ja koska se loppuu. Muun ajan saan puhua vapaasti. Minulla oli mielessä montakin juttua ja kaskua, mutta koetin pidätellä itseäni. Vasemman olkapään ja solisluun alle liimattiin voimakkaalla liimalla leikkauksen suojakangas, ainoastaan vähäinen kaistale ihosta jäi paljaaksi. Lääkäri alkoi selostaa toimiaan, ensin pistettiin useita puudutuspiikkejä, jotka sattuivat aika lailla, niin kuin puhe oli. 

Nyt minä teen ensimmäisen viillon, ja sen jälkeen menen rasvan alle ja lihakseen teen taskun tahdistinta varten. Siihen teen kolmen sentin viillon, ja siitä työnnän sitten tahdistimen läpi, se on sellainen 5x5 litteä kappale. Sitä varten täytyy hieman lihasta venyttää. Laskimoa pitkin sitten etene sydämeen. Sinne viedään kaksi johtoa, vasempaan eteiseen ja vasempaan kammioon.

Tunsin kyllä käsien otteet, työnnöt ja venytykset, muutoin toimenpide oli kivuton. Hoitaja kirjasi kaiken ylös ja jutteli välillä minun kanssani kysellen vointia. Kerroin, nyt on aika puristava tunne keskellä rintaa. Sinulla on flimmeri päällä. No se onkin tuttu tunne.

Kardiologi eteni laskimoa pitkin, kertoi koko ajan tekemisensä ja pienet vaikeudet. Äärellä oli toinenkin kardiologi, ja vielä kolmas tuli katsomaan ja yhdessä he sitten keskustelivat ja ehdottivat menetelmiä edetä. Minä sanoin kuuntelevani tarkasti, mutten ymmärrä 70 prosenttia heidän puheistaan. Heitä nauratti, me olemme opetelleet tätä neljä vuotta.

Ensimmäinen johto ruuvattiin eteisen seinämään kiinni. Kammioon vietävä ruuvi vääntyi, jouduttiin vaihtamaan koko putki, jonka sisällä johto ja sen päässä oleva ruuvi olivat. Minä kysyin, olivatko ruuvit haponkestävää terästä vai muovia. Terästä ovat, oletkos sinä purjehtinut, kun tunnet haponkestävän teräksen. Kyllä vaan, vuosikausia, mutta jouduin siitä luopumaan ihosyövän takia. Innostuin jatkamaan juttelua, minä teetin autooni uuden ohjelmoinnin, ja sain 48 hv lisää potkua moottoriin, mitähän tästä tulee. Naurahtivat, ei tästä nyt aivan sellaista buustia tule, mutta rauhallista rytmiä ja tasaista elämää. Se on hyvä, en minä enää enempää jaksaisikaan. Rauhallisuutta tässä haetaan. Vielä minun täytyi kertoa miten puutappi vuollaan veneen tapin reiän tukkeeksi, se kun turpoaa tiiviiksi. Kuuntelin, kuinka tikkauksessa verenvuoto ei oikein lakannut. Tähän en saanut enää vastausta ja pidin suuni kiinni. Yskäskääs hieman, köh, vielä vuotaa, minun täytyy..., yskäskääs taas, köh, vuotaa, minä koetan, yskäskääs taas. Minä yskäisin. Vielä vuotaa. No minä en enää yski, niin lakkaa. Saihan hän vuodon loppumaan.

Leikkausta oli kestänyt jo yli kaksi tuntia, puudutuksen sanottiin kestävän kaksi tuntia, ja niin oli. Tikkausta oli vielä jäljellä. minä kysyin, millaisen koruompeleen te oikein sinne teette, kun niin vie aikaa. Tässä täytyy tehdä ompeleet kolmeen kerrokseen, siksi tämä vie aikaa, lisäksi on aika tiheää tikkausta. En enää uskaltanut kysyä mitään solmuista, joita käyttävät, olisin kuitenkin alkanut neuvoa pitäviä ja helppoja solmuja.

Kerroin kuitenkin, kuinka Tampereella minulta poistettiin tulehtunut haljennut hammas puuduttamatta. Lääkäri kysyi vain mitä tehdään. Minä käskin poistaa, olin lopulta aivan märkä hiestä. Tikkaus jatkui ja alkoi tuntua aika pistävänä kipuna. Minä siitä mainitsin, että meneekö vielä pitkään. Lääkäri kysyi, onko yhtä kovaa kipua kuin hampaan poistossa. No ei sinne päinkään, anna mennä vaan loppuun saakka, ei enää lisäpuudutusta.

Minua alettiin hilata varovasti pystyyn kun hemmetin tiukassa olleet leikkausliinat oli saatu pois. Kardiologi tuli vielä tarkastamaan tahdistimen toiminnan, sanoi laittaneensa alasykkeen 70. Minulla on ollut syke siinä 50 ja alle. Sellainen vaikuttaa flimmerin syntyyn helposti, siksi tämä uusi arvo. No hyvä, pidetään sitten siinä.

Hoitaja alkoi kerrata haavan hoitoa, kysyi onko jo tuttua. No on, olen tekoälyn kanssa jo opetellut tämän kaiken ennalta, mutta leikkausta se ei suositellut itse tehtäväksi. Sitten on jo kiire pissalle. Olin jo aivan piukeana pierua ja pissaa, mutta olin kyennyt pidättelemään leikkauksen aikana, mutta en enää kauaa.

Hoitaja vei osastolle ja vessan ovelle.

Nyt sinulle laitetaan paino, 3 kg haavan päälle kolmeksi tunniksi, sen ajan makaat petissä, sitten saat vaatteesi, jos minä annan luvan päästä kotiin. Katselen siinä ensin hieman, miten pysyt pystyssä. Oukkei, saanko sitten taksilapun kotiin. Kyllä, minä soitan sinulle kelataksin, hän tulee sitten hakemaan tästä sängystä sinut.

Sain painon ylleni peiton lisäksi. Kaksi tuntia jaksoin pidätellä, sitten könysin ylös ja vessaan. Tullessani näin hoitajan ja pyysin kipulääkettä lisää. Ei sinun pitäisi olla pystyssä, minä tuon. Nielaisin lääkkeen ja odotin vielä tunnin, hoitaja toi vaatteeni. Ne olivat kahdessa muovikassissa. Aloitin hitaan pukemisen. Arvasin, että tässä se testi on, jos saan päälleni ja pysyn pystyssä pääsen lomille. Olihan se hieman vaikeaa, mutta sain kaikki, sukatkin, asianmukaisesti päälleni. Hoitaja tuli vielä kertaamaan ohjeet ja antoi seurantalaitteen mukaan. Se lähettää automaattisesti tiedot sydänosastolle. Sieltä ollaan sitten yhteydessä, jos jotain poikkeavaa ilmenee.

Ystävällinen taksinkuljettaja saapui.

Sydän ja sokeri, lääkityksen vaihto ja poisto

Sydän ja sokeri

Täytettyäni 80 vuotta terveyteni on jakaantunut kaksipuoliseksi. Pitkään vaivanneet kestotaudit, ensin sydän, yli 40 vuotta, sitten aineenvaihdunta, sokeritauti, yli 30 vuotta. Pitkällisen taistelun jälkeen sain sydämen siedettävään kuntoon. Onnistuin Taysin kardiologien kanssa löytämään sopivat lääkkeet, jolla oireet saatiin pidettyä kurissa. Täytettyäni vuosia jouduin tai pääsin lääkärini pakeille. Hän teki kaksi kohtalokkaiksi osoittautunutta muutosta syömiini lääkkeisiin. Ensin sokeri, arvot olivat satunnaisesti olleet koholla, minkä merkitsin tietenkin tunnollisesti ylös.

Nyt olette tullut siihen vaiheeseen, että minun on määrättävä kohta ateriainsuliini.

Kaikkea kanssa, ajattelin. Tässä kohtaa muutan itse elintapojani. Sanoin sen lääkärille, joka kirjasi sanomani epikriisiin.

Nyt olette tullut siihen ikään, että ette enää voi käyttää entisiä sydänlääkkeitä.

Mikäs niissä on, kaksikymmentä vuotta ovat hyvin  toimineet.

Iän myötä elimistö haurastuu, ja käyttämänne lääke antaa liian pitkän vasteen sydämen sykkeelle, joka taas saattaa aiheuttaa ongelmia.

Mikäs, vaihdetaan vaan.

Sain reseptin ja ohjeen mukaan. Meni pari päivää ja sydän sätkähti. Tunsin heti, mistä on kyse, alkoi kaamea flimmeri. Mittarini ei kyennyt lainkaan mittaamaan sykettä, minä sitä kuuntelin, että mihin päin se menee. Spurttasi vaan lujempaa ja kipu alkoi. Oli yö, odotin aamuun. Vein vaimoni terkkariin kahdeksaksi ja odottaessani autossa soitin lasikoppiin sairaanhoitajalle. Kerroin huonosta yöstä.

Minä en ole teidän omahoitajanne, soittakaa hänelle, tokaisi portinvartija ja alkoi luetella minulle numeroita.

Ei minulla ole tässä autossa kynää, lähetä se tekstiviestillä. Sain numeron ja soitin uudelleen lasikoppiin. Kerroin sydämen ryntäyksestä ja kivusta.

Nyt menette heti päivystykseen, minä laitan sinne lähetteen täältä.

No hyvä on, minä menen.

Paula tuli terkkarista, minä ajoin hänet kotiin 10 km päähän.

Kuules, taidan mennä päivystykseen, hoitsu sitä hopotti.

Sitähän minä olen koko ajan puhunut, mene nyt sitten.

Sairaalassa ilmoittauduin, sain vuoronumeron ja kävelin aulaan odottamaan. Heti kun istuin, niin numeroni pärähti. Flimmeri oli koko ajan päällä, ja se hidasti askeleitani. Hoitaja avasi oven, kuunteli hetken ja taas mentiin, nyt päivystävän lääkärin luokse. Muutaman lauseen jälkeen minua jo vietiin ensiapuun, pritsille makaamaan. Johdot kiinni ja suonesta verinäytteitä. Siinä hääri monenlaista hoitajaa, tuli lääkärikin ja kysyi, kuinka en ollut jo yöllä tullut.

No en tullut, tämä on vanha tuttu, ja minä ajattelin kun olen näin vanhaksi elänyt, niin jos tämä on kohtalo, niin olkoon sitten. Lääkäri ymmärsi, mutta kehotti kuitenkin ensi kerralla tilaamaan ambulanssin. Lupasin.

Sokeritautini seuraavaksi, olen tutustunut aiemmin karppaukseen Antti Heikkilän kirjoituksien ja jopa kahden viikon kuurin tehneenä. Aukaisin tekoälyn ja aloitin viikkoja kestäneen keskustelun tuon oivan apurin kanssa. Suunnittelin ruokalistoja, kyselin hiilihydraateista, sokeriarvoista, hyposta, ketoaineista, ketoosista ja arvoista ja niiden mittaamisesta. Arvoni alkoivat pudota, minun oli pudotettava insuliinia, sama toistui ja tilasin ajan sokerihoitajalta. Näytin tulokset, jotka olivat aivan normaalin terveen ihmisen tasolla ja pyysin saada lopettaa yhden sokerilääkkeen. Sain sitä 1 tabletin päivässä. Samoin pyysin saada lopettaa insuliinin kokonaan. En saanut lupaa, mutta sain lääkärin soittoajan kuukauden päähän.

Sain kutsun sydänsairaalaan. Kardiologi ultrasi ja kertoi sydämen joko kääntyvän sinukseen tai flimmeri jää päälle. Sehän ei minua kovin ilahduttanut, sillä tiesin flimmerin sieltä tulevan.

Jatkoin tiukkaa karppausta, paino alkoi hieman muunnella, sokeriarvot pysyivät hyvinä, aamuarvo meni alle hyporajan. Lopetin insuliinin kokonaan sekä lakkasin sen sokerilääketabletin nauttimisen. Oloni oli koko ajan hyvä. Lisäsin hieman liikuntaa, ostin kävelysauvat ja tavoitetelin 3000 askelta päivässä.

Se puoli oli minun kannaltani kunnossa, mutta sydän. Samanlaista flimmeriä, tuntikausia  ja välillä pitkälti toistasataa iskua minuutissa ja sitten palasi taas yöllä kipu.

Nöyrryin aamulla, vaimo hopotti soittamaan terkkariin kaivoi numeron valmiiksi. Soitin sitten. Tällä kertaa vuorossa ollut hoitaja hoiti työnsä, käski mennä päivystykseen.

Istahdin taas sairaalan aulaan, hetki vain ja minua jo vietiin sydänfilmiin. Käskettiin aulaan odottamaan, lääkäri kutsuisi sisään.

Kävelin autolle ja soitin sokerihoitajalle. Siellä päässä oltiin hyvin huolissaan, kun kerroin lääkityksen lopettamisesta.

Sinä et saa lähteä sairaalasta, ennen kuin olet tavannut lääkärin.

Minä lupasin ja lampsin takaisin aulaan. Nimeäni huusi nuori naislääkäri, istutti tuoliin, katsoi minua silmiin ja sanoi: olet sinä aikamoinen. Oli ehtinyt lukea epikriisini ja myös sokerihoitajan lausunnon.

Millainen olo nyt on?

Olo on vain kohtalainen, koska flimmeri vaivaa ja kiskoo kipua ylös leukaperiin, rinnassa keskellä kovaa kipua. Ei kuitenkaan infarktia.

Minä konsultoin Taysin kardiologia tästä asiasta. Mutta entäs sokerit?

Ei tässä ole mitään ongelmaa, minä olen pitänyt tarkkaa kirjaa syömisistäni ja mitannut veriarvot säännöllisesti. Mittausten perusteella olen tehnyt muutoksia lääkitykseen, hypo siihen on pakottanut. Tuo toinen sokerilääke taas ei sovi karppauksen kanssa, eikä kyllä sydämenkään tässä tilassa. Minun täytyisi kyetä seuraamaan oireita alhaisen verensokerin iskiessä, mutta lääke peittää sen alleen.

Minä konsultoin sokerilääkäriä myös. Voit mennä aulaan odottamaan kotiin pääsyä, minä ilmoitan sitten. Sokerilääkäri vahvisti minun tekemät muutokset lääkitykseen, käski viikon kuluttua hoitajan puheille.

Jakken kanssa reissussa, kävimme Lauttakylässä Korpelan lihajalosteessa ostoksilla. Minä ostin kassillisen karppaajan ruokaa, lihaa, kaalikääryleitä, makkaraa kahta lajia, kanan siipiä.

Ajelimme vielä Koskiin Prismaan, josta minä hain monenlaisia pähkinöitä. Silloin soi puhelin.

Pekka

Täällä on Taysin sydänsairaalan kardiologi. Olen saanut sinun paperisi, ja näyttää siltä, ettei flimmeri ole tällä lääkityksellä hallinnassa.

Näin on.

Vaihtoehtoja on pari muuta tablettia, mutta niilläkin on sivuvaikutuksia. Sitten on vielä tahdistin, miltä se kuulostaa?

Hyvältä, sitä minä toivonkin, muutoin elämä menee kamppailuksi flimmerin hurjimuksen kanssa.

Näin sitten tehdään. Täältä ollaan pian yhteydessä.

Iloni hoitoon pääsystä tarttui Jakkeenkin. Löysin tarvitsemani pähkinätkin.

Hieno päivä, kiittelin Jakkea reissusta jättäessäni hänet Kaaritielle.

Puhelin soi, Täällä Taysin sydänosastolta päivää. Sinulle on varattu aika ensi viikon torstaille aika tahdistimen asentamiseen, sopiiko tämä päivä?

Kiitos, kyllä sopii, tulen hyvin mielelläni.

Perjantaina kävin vielä sokerihoitajan pakeilla, kävimme muutokset läpi. Hän totesi sokeriarvojen olevan aivan erinomaiset. Hiukan häntä hirvitti ketoarvot, kävi kysymässä lääkäriltä.

Pääsin kotiin, kutsu oli postissa. Luin ohjeet, ja totesin, etten voi ajaa itse takasin kotiin, ajokieltoa tulee viikko.

Soitin Juhalle, morjens, minä annan sinulle ja Maijulle autoni käyttöön päiväksi, siihen liittyy vaan yksi ehto. Juhaa nauratti, no mikä se ehto on?

Kerroin tahdistimen asennuksesta ja siitä, etten saanut itse ajaa takaisin.

Tulet aamulla omalla autollasi meille, vaihdat minun autoon ja ajamme Taysiin. Minä jään sinne, ja sinä voit sitten ajella minne haluat. Tuot auton joskus illalla takaisin meille.

Milläs sinä sitten tulet?

Saan varmasti Kelataksin, sopiiko tällainen?

Kyllä vaan, minä olen torstaina teillä aamulla kello viisi.