Rakentamisen hurmaa v. 1991

Hei huminaa

Kemmolassa savisen pellon poikki tarponeet osuivat rakennetulle tielle. Ei ollut osunut silmiin sisääntulo alueelle. Viettävä rinne, peltona ollut, tonttien paikat kaapittuna mullasta paljaaksi suuriksi aumoiksi. Näkymä viehätti, laakea Huittulan peltoaukea, näkymä aina Valkeakoskelle saakka. Vähäjärvestä laskuoja notkon pohjalla lirutteli pieniä vesiään Vallonjärvelle. Puron reunoilla oli tiheitä pajupensaita. ”Tähän me rakennamme, loppui etsiminen. Rauhallinen paikka, eikä tänne paljoa asukkaita ole tulossakaan. Lähdetään kaupungintalolle.” ”Matkaa on hiukan keskustaan, kai siihen tottuu.”

Viljasen Matti sai urakan. Hirsitalo pystyyn anturasta alkaen. Määrä oli rakentaa talvella, eivät hirret pyörisi savessa. Perustaan Pekka valitsi betoniharkot, Matti oli samaa mieltä niiden kestävyydestä verrattuna siporeksiin. Marraskuussa 1990 toimitti Valkeakosken Betoni kiihdytettyä kuraa putkesta anturalaudoitukseen. Pakkasta oli 15 astetta, ja Matille tuli kiire. Sinne vaan kura taipui. Pekka asetteli päälle styrox-levyjä lämmöneristeeksi. ”Tjaa, en minä ennen ole pakkasella valanut, miten mahtaa tuo kiihdytin toimia?” ”Kyllä se kestää viidentoista pakkasen, siinä on kyseessä kemiallinen reaktio, mikä vapauttaa lämpöä.” Kyllä se sitten sulien aikaan näkyisi, painuisiko betoni velliksi.

Hirret tilattiin Rantasalmelta talopakettina. Oli kauppaa käyty Honkarakenteenkin kanssa, hävisivät kun eivät osanneet orsihirsiä pirttiin laittaa. Saattoihan siinä olla viitsimättömyydestäkin kyse. Pellopuu Pellossa oli myös katsottu, hävisivät hinnassa. Talon piirsivät itse, kävelivät rajat Kurisjärven pihamaalla, neliöitä tuli sellaiset sata. Paperille mitattiin tarkemmat osviitat. Talo rakennettiin talonpoikaiskaappien ja sängyn mukaan. Ikkuna-aukot pieniksi, vessa suureksi, samoin eteinen, siinä kuitenkin seistiin aina yhdessä vieraiden kanssa loppupuheilla. Molemmat kävivät töissä päivisin, myivät itsensä pakettiin siivoojina. Aina iltaisin ajelivat kaksin työmaalle, korjasivat työmiesten laudankappaleet ja sotkut, lakasivat paikat, ja katselivat edistymistä. Hirret tulivat rekalla, nupissa ja perävaunussa koko talo, suoraan uunista sopivassa kosteudessa. ”Nyt Matti sinulla on taidonnäyte edessä, tämä on saatava kahdessa päivässä pystyyn, kattovasatkin paikoilleen ja aluskate kiinni.” ”Minulle tulee apuvoimia, sellainen mies Kylmäkoskelta, joka on pystyttänyt yli kaksisataa hirsitaloa.” ”Sepä hyvä, muistakaa sitten, että seinän noustessa sitä ei saa kiipeillä niin, että mustasta kumisaappaasta jää kaameat jäljet.” ”Saako siellä päällä kävellä?” ”Toki, ne jäljet jäävät piiloon.” Tinki tuli valmiiksi määräajassa. Matti naulasi tiilikattoa varten kakkoskakkosesta ruoteet. Niille aseteltiin tiilet. Hiukan siinä oli hirvitystä, kun nosturi asetteli kaikki tiiliniput tasaisesti pitkin lappeita. Pistekuomat olivat hirmuisia, mutta kaikki kesti. Nipussa oli varmasti sellaiset kolme-neljäsataa kiloa painoa.

Viialasta Pekka haki lattialankut. ”Ne on höylättävä kuuden tuuman lankusta, ja uunista ulos juuri tuodessa.” Lupasivat, toimituspäivä sovittiin. Alkoi kädenvääntö lattian naulaamisesta. Matti halusi lattian paikoilleen, jolloin kaikki asennustyöt olisivat helppoja tehdä. Pekka väänsi vastaan. ”Kumminkin tallaatte lattian loville, tiputatte työkaluja  koneita raahaatte lankut urille.” ”Ei, minulla on levyt sitä varten, niiden päällä kävellään.” Tämä sovittiin, ja yhä tarkemmin nuolivat lattiat puhtaaksi iltaisin ja asettelivat siistit levyt paikoilleen paperin päälle. Lovia tuli silti, ei kirvesmiesten jäljiltä vaan muurarin. Vessan oven eteen lohkoi tämä jaloillaan tiilenpalasia klomps, klamps. Ei edes hionta poistanut syvimpiä.

 Yöksi painui ilta Paulan ja Pekan muuratessa leivinuunin pohjaa kellarista lattian tasolle. Muuraus oli tarkkaa, sillä sen oli noustava aivan lattian tasaan ja sen tuli olla aivan vaaterissa. Olivat edellisenä päivänä kantaneet kolme tuhatta kiloa vuolukiveä pirttiin, uuni päälle. Siinä ne seisoivat numeroituina odottamassa aamulla saapuvaa uunimestaria. Hän oli uhannut ottaa pohjan tasaamisesta huiman summan. ”Kyllä tämä tästä, pistellään vaan tiilet päällekkäin ja kuraa väliin. Annas nyt se vatupassi, niin mittailen tämän viimeisen varvin. Hyvä on, joka suuntaan on vaaterissa. Mennään nukkumaan.” Aamulla tuli tulikiven mies, mittaili ja alkoi tasoittaa pohjaa, laskutti myös aikanaan oikaisusta. ”Mikä mun auttaa, kun en ollut itse paikalla työtä aloitettaessa, mutta pikkasen piruttaa.” Kaksi päivää uunimuurari lateli kiviä pystyyn, pienet tulet tuikkasi perään, ja käski antaa kuivua vielä viikon verran ennen isompaa tulta. Silloinkin vain muutama puu aluksi pesään.  Sähkömies saapui urakan voittaneena, ihmetteli vetoja, kun vastassa oli valmis hirsiseinä. ”Pintaan ei saa mitään asentaa, kattele nyt ja tehdään sitten tarvittava, jos ei muuta keinoa ole.” Asennus eteni pääkeskuksen ruuvaamisella eteisen seinään. Siitä saatiin vintin kautta lamppujen sähköt vedettyä, samoin kellarista alustassa tarvittavia valoja ja pistorasioita varten. Muutama uraus onnistui ovien karmehin, johto jäi piiloon. Siihen se loppui. Kaikki huoneiden pistorasiat olivat johdottamatta. ”En minä vaan keksi, miten johdot näille vedetään, jos ei saa edes lattialistojen taakse laittaa.” TK sähkön omistaja pyysi neuvottelua. Pidettiin työmaakokous, Seppo, Tarmo ja Pekka. ”Kyllä se onnistuu, annan luvan porata hirrestä läpi sellaisesta kohtaa, jossa se reikä eikä johto jää näkyviin. Sitten vedät johdot ulkona seinää pitkin. Siihen tulee päälle villa ja sen päälle koolaus. Sen alta ei mitään näy.” Hetken aikaa työmaa oli merkillisen näköinen, kun sähköjohdot risteilivät pitkin ulkoseiniä.

Muutto. Miten rentouttavaa olikaan istua pirtin sohvassa ja vain katsella, ja kuunnella äänettömyyttä. Pekan pää heilahti. ”Mistäs tuo suhina kuuluu, en saa selvää. Jostakin tulee kuin kaikuna. Perskules, rakennutinko kaikukammion.” Paikan vaihtaminen ei auttanut, hiljaa kun seisoi, niin kuului. Maate mennessään ei kertonut vielä Paulalle mitään. Pää tyynyssä havahtui unestaan ääneen, kuin joku olisi pulloon puhaltanut. ”Ei saamari, ovatko työmiehet jonnekin seinän rakoon jättäneet tyhjän pullon?” Pyjamassa ja tohveleissa hipsi isäntä hiljaa kellariin, istahti puukasan päälle ja pyöritteli päätään kuulostellen joka puolelta. Lopulta lähti konttaamaan makuuhuoneen alle, siellä oli ilmaventtiili. Siinä venttiilissä oli tyhjä litranen lasipullo. ”Haa, sainpas sinut, ja aivan sängyn alla.” Tyytyväinen mies palasi petiin. Päivä suhahti Kurisjärven lapsia kurittaessa, miten olikaan illalla nautinnollista vaipua uneen omassa kodissaan. Kunnes taas heräsi hurinaan. ”Perhana, onko siellä muitakin pulloja, ei auta, tutkimaan.” Taas paineli yöasuinen isäntä taskulamppu kädessään ympäri öistä pihamaata. Nosteli päätään, kallisteli ja kuunteli. ”No nyt se kuuluu tuolta autotallista päin. Mikä siellä hurisee.” Tien yli meni sähkökaapeli. ”Tuo se taitaa olla, hurisee erilaisilla ilmoilla venyessään ja supistuessaan. Sille en mitään mahda.” Palasi nukkumaan, nukahtikin siihen hiljaiseen hurinaan tietäessään äänen lähteen. Mutta voi kauhistus, seuraavana iltana hurina oli vielä kovempaa. Pekka ponnahti hiljaa ylös, käveli pyjamassaan ja tossuissaan etupihalle nostellen päätään. ”No piru, se taitaa kuulua tuolta katolta, mitäs siellä nyt on.” Tikarappuja ylös lappeelle, siitä hivuttautuminen vessan ilmanvaihtoputken viereen ja korva siihen miltei kiinni. ”Tässä se on, tuulessa tämä hurisee kuin moottorikelkka. Mikäs tähän auttaa, sahaan tämän pään vinoksi, haen sahan.” Kapusi alas, saha kädessä ylös, pitkin lapetta mustan humisijan luo ja kitkutusta, siihenkö Paula heräsi. ”Mitä hyvät ihmiset sinä siellä katolla yöllä kolmelta teet?” ”Taisin saada huminan loppumaan, tästä se kuului tulevan.” ”Alas sieltä ja nukkumaan.” Taas uni maittoi. Kunnes mökillä yövyttäessä sielläkin hurisi Pekan korvissa. ”Jahas, pakko kait uskoa, että hurina tulee omista korvista, olkoon sitten.” Arvoituksen ratkettua hurina ei enää valvottanut Pekkaa.   

Kokemäellä kirpputorilla v. 2013

Tuohikontti kirppis Kokemäellä

Mainokset houkuttivat. Kokemäelle oli päästävä. Matka alkoi tiistaina, kun maanantaina oli tapeltu menoista ja vieraista. Eiväthän ne koskaan tasan mene. Pekka oli edellisenä päivänä vahannut auton, uusi vihreä oli valmiina, sisäpesu tapahtui ammattilaisten tekemänä Urjalassa. Osoite kännykkään, Rängintie, ja ohjaus vei Toijalan, Urjalan, Humppilan kautta Porin tielle Peipohjaan. Pekka valitsi toisen reitin. Aurinkolasit päässä suunnattiin Tampereen itäiselle ohitustielle Pirkkahallin vieritse, Nokialta Vammalaan ja Huittisiin. ”Tuossa Vipinä vainaa sai kuolettavan kallonpohjan murtuman.” Tie oli tuttu satojen reissujen takaa, tapahtumat milloin missäkin putkahtivat mieleen. ”Tuosta talosta kävin lainaamassa bensaa moottoripyörääni illalla.” Tie laski Sarkolan kuruun, nousi huomattavana mäkenä Kutalaa lähestyttäessä. ”Tuolla Sarkolassa asuu meidän kirkkomaalarimme kesäisin maatilallaan, Osmo Rauhala. Häneltä täytyy saada joku teos ostettavaksi. Kuutti-Lavosen työ meillä jo onkin.” Kärppälä jäi oikealle, Ellivuoren risteys ja Keihäsen huoltoasema. ”Emme ole vieläkään päässeet Marskin salonkivaunuun, se kun on talvisin kiinni, harmi.” Rekulan tilan maat näkyivät Vatajan risteyksen vasemmalla puolella. Juha oli rakentanut itselleen talon, poika piti tilaa. ”Katsos, olisiko Hukkasilla merkkiä myymälästä, ovat laajentaneet.” Paula luki kilpiä tehdasrakennuksen seinistä. ”Ei täällä näy sellaista.” ”Harmi, olisimme voineet poiketa. Satimuksen Kallellakaan ei ole tienhaarassa minkäänlaista opastetta. Heillä ainakin oli luomutuotteita, kerran saimmekin sellaisia ostaa.”

 Päivä oli pilvinen ja aurinkoinen, suojalasit päässä täytyi ajaa. Pekalle oli juuri äsken tehty jälkikaihin leikkaus Tampereelle. Hyvin onnistui ja näkö palasi terävänä vasempaan silmään. Viikossa tapahtui lääkärissä käynnin jälkeen. Itse sai tilata netissä ja varata sopiva päivä. Edellisellä kerralla kaihin turmellessa  silmiä, niin että kaikki näkyi jo kolmena, oli odotettava yli puoli vuotta. Leikkaukseen pääsi vasta muistutuskäynnin jälkeen, huutokierros hoitajille silmäklinikalla auttoi. Kuukauden sisällä leikattiin molemmat silmät. Täysin kivuttomasti. Stormissa Pekka alkoi taas selostaa: ”Tuolla on Lindströmin saha ja höyläämö. Sieltä hain meidän ikkuna- ja ovipielilaudat auton katolla. Vetelin mustekalalla kiinni hirmuisen kuorman. Ylitys oli eteen ja taakse varmasti laittoman iso. Työnjohtaja katseli lastaamista ja sanoi kyllä kummempiakin taakkoja nähneensä. Ennen Vesilahtea yksi lonkero katkesi ja pamautti peltikattoon. Pelästyin ja nousin katsomaan, kotiin pääsin varovasti ajellen.” Taakse jäi Ollilan talo, jossa Pekka oli aloittanut maanviljelijän koulunsa renkinä. Kairavirran Eskon rakentama talo siinä vieressä, nyt sielläkin poika asumassa, Esko osakkeessa vaimonsa kanssa, liikkui pyörätuolilla. ”Tästä leikkauksesta ennen käytiin hakemassa kiuaskiviä. Katso kuinka mustaa, siinä on nikkeliä. Ei sitä silloin tiedetty, kaivos tuonne sitten tulikin, tunnelit Kokemäenjoen alle saakka. Nyt se on suljettu.” Ensimmäinen tiehaara Vammalaan, risteyksessä entinen huoltoasema ja toisella puolella entinen automyymälä. ”Tuossa aloitetaan uuden elokuvan teko, nämä seudut ovat olleet hyvin suosittuja, Mouhijärveä myöten.” Paula huomasi Ketolan pelloilla joutsenet. Ne laidunsivat aivan tien laidassa. ”Katsos vaan, nyt voin yrittää kuvata niitä, jos vaan saan autoni tieltä pois.” Pieni santatie Nisun sikalan jälkeen oli hyvä paikka. Pekka seisautti auton, nousi takakontille, avasi ja otti kamerarepusta rungon. Siihen hän kiinnitti viisisataamillisen ja alkoi tähtäillä. ”Kas, automaatti päällä, no napsaisen muutaman ensin.” Joutsenet olivat säyseinä, auto kävi edelleen. Ehkä sekin hieman rauhoitti niitä. ”Nyt käsisäädöt manuaalille, valotus, hyvä, 2500, viisari keskelle ja tähtäys.” Kamera räpsi muutaman kymmenen kuvaa sarjatulella, sitten Pekka alkoi tarkkailla parempia kulmia ja asentoja saadakseen. ”Voimme jatkaa tästä, pieni koukkaus ja pääsemme takaisin pikatielle.” ”Siitä menikin äsken jokin auto aika kyytiä.” Tuossa maantien ojassa meinasi metsäteknikko Sallin Antti kuolla. Tuli rättisitikallaan Vammalasta mäkeä alas, vilkutti ja kääntyi vasemmalle. Takaa rekka jyräsi päälle, auto syttyi palamaan kimmottuaan ojaan. Kävin sitä seuraavana päivänä katsomassa, renkaatkin aivan hiiltyneet. Kaksi miestä siinä oli ollut, molemmat selvisivät.”  Tie nousi, edessä vasemmalla näkyi tuulimylly, ei nytkään pyörinyt. ”Tuolta minä ostin toisen autoni, Mersuun vaihdoin, Trabantin annoin, tappiolla tietenkin.” Roismalan risteys oli säilynyt ennallaan, sisään ajo teollisuusaluelle kävi oikealle rampista, sitten liikenneympyrästä Itsenäisyydentielle ja heti ensimmäisestä vasemmalle. ”Kas, tulimme liian aikaisin, mutta pääsemme tuosta pihojen läpi, mennään nyt kuitenkin tietä pitkin.” Pyymäen Leipomon pihassa oli autoja monessa rivissä. Sisään mennessään ja ovea avatessaan Pekka luki lapusta: Yksityistilaisuus. ”Paula, tule ulos sieltä, siellä on yksityistilaisuus.” Vastassa ollut pukupäällinen sanoi heillä olevan harjakaiset. ”Mennään sitte Lauttakylään kahville.” Uudelleen autoon ja kohti etelää. ”Tässä kuoli Tyrvään Sahan omistajan poika. Oli juuri saanut kortin, ja ajeli illalla pimeässä kotiinsa päin. Tiellä oli pysähtynyt valoton kuorma-auto. Henkilöauto silpoutui lavan reunaan.” Miten kaikki tapahtumat pulpahtivatkin esiin, ajot ja sattumukset tiellä. Junnilan kohdalla muistui Peltosen Raunon kanssa ajelu. Pekka otti isänsä Skodan salaa, lähtivät pikatielle. Pimeässä vastaantulevien valot häikäisivät, Pekka väisti oikealle. ”Älä päästä tännepäin, mennään ulos asfaltilta.” Rauno katseli sivulasista epävarmaa ajoa. Saavuttiin Kiikan risteykseeen. ”Tässä kuoli Kaukolan talollisen poika, oli kääntymässä Kiikkaan, rekka ajoi ylitse takaa. Ohituslevike saatiin vasta tuon tapahtuman jälkeen.”

”Kasken Tapio asuu tuossa, siistissä kunnossa on pihapiiri.” ”Hänkö on Marjan veli?” ”Kyllä, näit hänet Raunon hautajaisissa.” Tapio oli kutsunut poikkeamaan, ajo kuitenkin jatkui, kunnes Hellänmäen tiehaarassa muistui mieleen moottoripyöräajelu. ”Olimme Jukan kanssa menossa Äetsään tapaamaan Laulikkia, koulukaveriamme. Emme mitään olleet sopineet, ajoimme vaan pihaan. Oli Laulikki kotona, kävimme riippusilloilla kävelemässä ja pääsimme sisäänkin.” ”Kummankos kanssa Laulikki sitten oli?” ”Ei kummankaan, me vaan käytiin katsomassa. No, pikkasen pussattiin.” Äetsän risteys toi taas   onnettomuuden pintaan. ”Niemelän Leipomon pakettiautolla tuli kuljettaja, omistajan veli, Lauttakylästä päin. Äetsästä tuli rekka, ajoi suoraan tien yli ja Niemelä kuoli tuohon ojaan.”  Kääntyivät Lauttakylään, kaikki liikkeet olivat muuttuneet, uusia rakennuksia oli niin, että vain kirkko ja tiet sekä sillat olivat paikoillaan. ”Katseles nyt kahvilaa, tuossa oli ennen Pyymäen konditoria. Täällä minä riiasin kouluaikoina Uolan Marjaa joitain aikoja. Sekin sitten loppui tuossa kirkon aidalla, Marjan äiti ei pitänyt siitä, että vietämme aikaa yhdessä kovin paljon. Opinnot kuulemma kärsivät. Minä päräytin Jawan käyntiin, Marja itkun.” ”Et ollut ainoa, sellaista se oli siihen aikaan. Hei, tuossa, Viialan Kotileipomo.” ”No ompas sekin, täällä saakka kotikulman kuppila, mennään sisään.” Tarjonta oli runsas, makeaa tai suolaista vitriinit täynnään. Kaksi kahvia ja omena-rusinaviinerit, viisi viisikymmentä. ”Onpa teillä halvat hinnat.” ”Niin ovat muutkin sanoneet,” myyjä oli mielissään.

Porin tielle keskustan läpi, Loimijoen yli, peltojen halki. ”Tuossa kävimme joskus kaljoilla, tien takan a on Mommolan Motelli. Siellä kävimme Harrin ja Jussin kanssa naistentansseissa” Monet lohkot oli kynnetty mustaksi mullaksi. Traktorien jäljessä lensivät lokit runsaina parvina. Koivut olivat vielä keltaisessa lehdessään, ne hehkuivat auringon osuessa niihin. Risteen valtava viljavarasto oikealla kohosi maiseman ylle. ”Tuolla kävivät Vammalan pojatkin töissä, Markuskin raudoittajana. Kovaa työtä se oli, yöksi ajo kotiin ja aamulla takaisin.” Kokemäki, tiehaarasta oikealle ja joen rantaan. Pyhän Henrikin Kappeli, oikeastaan sen suojarakennus, punaisista tiilistä muurattu, oli pelottavan lähellä jokea. Penkka oli monesti tulvien aikana murtanut maata virtaan aina Harjavaltaan saakka. Sinne oli uponnut omakotitalojakin. Hirsinen tammipuusta salanurkkatekniikalla veistetty tamminen kehikko oli tiilien suojassa säältä. ”Ajetaas nyt tästä vielä, minusta sen pitäisi olla keskustan jälkeen. Ei ole viittoja, toppaan tuohon pysäkille ja laitetaan gepsi töihin. Tuossa on edessä taas rautatiesilta, eikä meidän pitäisi kai sen yli enää mennä.” Pim, ohje oli näytössä, käänny vasempaan kuului tytön ääni. ”Ei, suoraan olisi pitänyt mennä, no nyt sininen viiva jatkuu eteenpäin.” ”Se on laskenut uuden reitin, mitä siinä sanotaan, kuusisataa metriä ja vasempaan. Se ohjaa meitä takaisinpäin. Tuosta risteyksestä meidän olisi pitänyt alkujaan kääntyä. Ajoimme kaksikymmentä metriä yli. Kas, tuolla se jo onkin, näkyy olevan autoja.” Suuri teollisuushalli, ehken myymälä, ovesta sisään, päivää. Hyllyjä ja käytäviä oli loputtomasti, huh. Pekka poikkesi heti alusta eri väliin kuin Paula. Molemmat halusivat rauhassa itse katsella ja arvioida tavaroita. Hyllyt ja tavarat olivat hyvässä järjestyksessä, lastenvaatteet ja lelut vasemmalla seinustalla. Olihan siellä kiinnostavaakin, ei Pekka kuitenkaan löytänyt ostettavaa kuin pari ristikkolehteä. Paulalla kävi parempi tuuri. Hän löysi muutaman kahvikupin, lautasen ja lasisia kynttilänjalkoja, Iittalalaisia. ”Joko mennään?” Kyllä vain, katsotaan poiketaanko Lauttakylässä syömään vaikka nakkikikkarille.”