Taas merelle

 

Taas merelle

Asevarikon päällikön poika, koulukaverini, kutsui minut puhelinsoitolla mökilleen. Korona-aika esti edellisen kutsun toteuttamisen. Olli kävi merikadettikoulun ja toimi laivastossa eläkkeelle saakka. Tapasimme luokkakokouksessa Vammalan vanhassa pappilassa. Tuli puheeksi Ollin paikka.

- Minulla on Uudenkaupungin saaristossa mökki, lähellä majakkaa.

- Älä, olen sieltä kyllä monesti purjehtinut, missä se tarkalleen on.

Olli selvensi kulkua saareensa, pääsin noin kartalle.

Kesä oli kuuma ja vähäsateinen. Ajelin rauhallisesti kohti Uuttakaupunkia. Olin niin ajatuksissani, että menin harhaan Lauttakylässä. Olin Turun tiellä ja huomasin olevani väärässä. Mietin hetken navigaattorin laittoa ohjeistamaan, mutta päätin kuitenkin palata Lauttakylän risteykseen ja sieltä Rauman tielle. Olimme kouluaikana ajelleet siitä useamman kerran matkalla Pyhärantaan. Varikon päällikkö oli saanut ostaa sotakaveriltaan lahden pohjukassa olevan punaisen rannalla olevan mökin. Veimme sinne rakennustarvikkeita.

Meidän piti tavata merikylpylän pihassa. Se oli toisella puolella kuin pakkahuone, minkä rannassa olin usein yöpynyt venemaatkoillani. Kylpylä ilmestyi näkyviin ja soitin Ollille. Hän lupasi tulla vastaan. Katselin pääovelle, kun huomasin sivusilmällä jonkun tulevan hotellin toisesta ovesta ulos ja tämän tarmokkaat askeleet ja tarkkaavan katseen. Ollihan siinä eteni minua hakien. Astuin kohti, ja hän huomasi minut.

-Terve, mihin saan autoni?

- Hyppää kyytiin niin minä näytän.

Otin tavarani, yhden laukun ja toiseen käteen makuupussini ja kipusin perässä kolmanteen kerrokseen. Ollilla oli siellä pieni kaksio, ikkunasta näkyi meri ja ikkunan takana oli parveke.

- Minun veneeni on tuolla satamapaikalla.

- On sinulla tässä varsin mukava tukikohtaa.

- Se juuri. Minä ostin tämän heti ensimmäisenä, kun näitä tuli myyntiin. Tähän on hyvä tulla ja käydä kaupungissa ostoksilla provianttia hakemassa. Autoni on tuossa kylpylän parkissa.

Joimme kahvit ja laskeuduimme laiturille. Venepaikoille johti lukollinen portti. Olli hyppäsi veneeseen ja käynnisti paatin. Se oli näppärä takahytillinen työ- ja huvivene.

Köydet irti ja matkaan. Vähäinen tuuli ei haitannut mitään, satama jäi taakse, mutkainen reitti vei kohti avomerta.

- Minä olen tästä joskus ajanut kovemmallakin kelillä, taisi olla yli 20 metriä ja aallot aika hurjia. Ei kai olisi ollut pakko lähteä, mutta jotenkin sanoin itselleni, että nyt täytyy mennä. Selvisin siitä, mutta aaltoja täytyi katsella ja isoimpia vältellä. Jälkeenpäin ajattelin, ettei siinä niin suurta tarvetta tainnut olla.

Lähestyimme paria saarta, ajoimme niiden väliseen sunttin, oikeanpuolisessa oli kylkilaituri. Paikka oli suojaisa, hyppäsin kiinnittämään keulaköyttä. Tempaisin pollariin siansorkan ja pari lenkkiä tuloköyteen. Sinäpä neiloit siihen, tuumasi Olli. Vastasin, etteivät minun solmuni aukea. Tavarat kantoon, pieni verkkovaja laiturin päässä, sen reunalta alkoi polku keskemmäs saarta. Vasemmalle jäi punainen sauna-ja varastorakennus, edempänä oikealla rannassa kallioiden välissä oli suurempi punainen talo. Astuimme sisään. Meren puoleinen seinä oli kokonaan lasia, panoraamamaisema imaisi sisäänsä.

- Onpa huikea maisema, miten olet osannut rakentaa tuollaisen ikkunan.

- Minulla oli arkkitehti tässä mukana, hän siitä piti kiinni.

Oikealla oli keittiö ja vierashuone, vasemmalla isännän kamari. Ikkunoiden edessä oli pitkä pöytä. Olli alkoi valmistella kahveita.

- Tules istumaan tänne.

- Mikäs on isännän paikka. Samalla istuin pöydän päähän.

- Sinä istut juuri siinä.

- Arvasin, muutan tähän. Siirryin toiselle sivulle siten että näin merelle. Olli esitteli olinkejaan, kertoi seinillä olevista tauluista ja merikorteista sekä muista esineistä. Kaikki liittyivät hänen entiseen elämäänsä meriupseerina ja seikkailuihin eri puolilla maailmaa. Tunsin tulleeni tarkoin harkittuun interiööriin. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa. Hyvin se sopi merenkävijälle.

- Mennään saarikierrokselle. Jatkoimme polkua eteenpäin. Meri kiilsi oikealla puolella meidän kiertäessä saarta vastapäivään.

- Tässä on Kasken Tapion ja Ilmarannan Taunon rakentamat rakennukset. He toivat nämä hirret tullessaan Vammalasta. Ne on eri rakennuksista purettu ja mitä jäi yli. Katsos miten tarkasti salvokset on tehty, ja varaukset, ja tämän puuvajan saranat ja lukko. Ne on tehty entisen ajan mukaisesti ja puusta. Minä katselin ja tarkastelin miesten työtä. Matka jatkui, kallioiset rannat muuttuivat matalammiksi ja ruokorantaisiksi.

- Tuolla toisella puolella on yksi vanhempi pariskunta, he ovat vallan sopuisia ja hiljaisia, samoin kuin tuo toinenkin mökki. Puolivälissä alkoivat rantakalliot taas kohota. Saaren männyt kasvoivat vaivoin selviytyen näin avomeren tuulissa. Rungot olivat lyhyitä, tomakoita ja mutkaisia. Latvus oli pieni ja oksat mutkaisia, kuin Lapissa. Tulimme toiselle laiturille.

- Minulla on tässä verkkolaituri, saalis käsitellään tässä.

Siinä oli laiturin molemmissa päissä korkeat pylväät.

- Laitat ilmeisesti verkot pylväästä pylvääseen.

- Kyllä, saan siten havaksen selvitettyä.

- Minulla on toinen tapa selvitykseen. Olen katsellut lukemattomia kertoja Linkolan Pentin selvittelevän verkkojaan. Hänellä oli syvimmät verkot viisimetrisiä. Ei niitä voinut mihinkään ripustaa. Onko sinulla verkko jossain, niin näytän, miten se tapahtuu. Koetin suullisesti ensin kertoa, mutta ei siitä valmista tullut. Sain Ollilta yhden verkon, se oli puolitoista metriä korkea.

- Katsos näin, ensin verkko, joka on puikkarissa, asetetaan kahden naulan hankaan. Sitten haetaan havaksesta viimeinen lanka, siis se, mikä on puikkarille viimeksi tullut. Sitten peruutetaan sen verran, että havas laskeutuu liki maata. Tästä alapäästä, painopäästä pidät kiinni ja alat kerätä sitä käteesi. Sieltä se verkko hiljalleen tulee esiin, kerätään alapaulaa koko ajan oikeaan käteen ja vasemmalla keritään uutta. Jos on sotkuja, niin ne voi selvittää joko laskematta havasta maahan, tai tarvitessa kahta kättä, havaksen voi laskea maahan. Näin verkko tulee kokonaan selvitetyksi.

Olli sitä esitystä katseli, ei tainnut oikein vakuuttua, kun ei mitään sanonut. No, puolitoistametriset voi hyvin purkaa kahden pylvään väliin. Merellä voisi kyllä kokeilla korkeampiakin verkkoja.

Menimme saunaan. Suloinen lämpö kietoutui ympärillemme. Olli oli löylymestarina, laittoi vielä vatilliset lämmintä vettä kummallekin. Menin istumaan ulos penkille ja katselin saarta. Hyvinkin kaksi hehtaaria kaikkiaan, oli siinä Ollilla olemista.

Mökissä isäntä alkoi kokata iltapalaa. Niin hyvää Janssonin kiusausta harvoin saa. Kysyin sen syntyhistoriaa. Rauhanturvajoukoissa vahtivuorossa jokaisella oli kokkivuoro. Tekivät mieleisensä aterian, Olli kehitti tämän kiusauksen.

- Otatko oluen?

- Otan, kun sitä tarjotaan.

Illalla kiesimme vielä saaren. Aamulla ajoimme mantereelle.

 

Hämeen Härkätiellä

Hakiessamme lehtikuusilankkuja Liedosta ajelimme Vantaanjoen vierustoja polveilevassa maastossa. Pellot näyttäityivät kaikki erilaisina, toiset pieninä sarkoina tien ja joen välissä, osa levittäytyi laakean maiseman täyttäen, kunnes pieni metsikkö katkaisi katseen pellon laitaan. Näimme pienen kylän risteyksessä viitan ja opasteen, Hämeem Härkätie.

- Katsos, ajetaan ensi kerralla tuo tie, alkaako se Hämeenlinnasta?

- Taitaa olla Hattulan vanha kirkko sen alkupiste, sehän on keskiajan pyhiinvaeltajien käyttämä reitti.

Tie mutkitteli, nousi hivenen kummun päälle ja laski taas joen rantaan. Talot olivat hyvin hoidettuja, pienet kirkot ja hautausmaat lipuivat ohitsemme. Vielä oli aikamoinen koski ylitettävä ennen saapumista sahalle.

Soitin Jakkelle, - Alas katsella karttoja ja paikkoja Härkätien varrelta, mennään sinne taas, mutta nyt Hämeenlinnasta.

Jakkeoli valmis uuteen seikkailuun. Eihän se niin kuitenkaan mennyt. Soitin aamulla olevani tulossa, mutta minulle ei vastattu. Lähetin vietejäkin, mutta puhelin oli mykkänä. Jakke oli sairastunut. Matkamme supistui vierailuihin sairaalassa. Viikon verran kului, ja Jakke pääsi kotiin, ja alkoi kuntoutus. Puhe ei tahtonut luonnistua, muttei se meitä lannistanut.

Muutama viikko kului, taisi mennä kuukausikin, kunnes palasimme Härkätielle. Nyt ei meillä ollut muuta päämäärää. Minä tiesin, mistä pääsisimme oikealle tielle. Ahveniston harjun länsipuolella oli viitta, ja me matkasimme taas muinaisessa maisemassa. Ainoastaan pellot olivat laajentuneet ja rakennukset uusiutuneet, mutta maisema oli sama kuin satoja vuosia sitten. Ohitimme kosken partaalle rakennetun suuren tiilisen tehtaan, vai oliko se navetta. Ainakin kahvipaikka siellä oli. Tie kävi muutamassa metsikössä, ja sitten edessämme oli valtava maissipelto. Sepä olikin erikoinen näky. Maissia oli toisellakin lohkolla melkein silmän kantamattomiin.

- On tässä merkillinen kasvusto.

- Kasvukauden pidentyminen ilmaston lämmettessä mahdollistaa maissinkin kypsymisen korjuukuntoon. Olen Laitikkalassa katsellut Suttisen tilalla maissipeltoja. Ovat tehneet sinne lapsille labyrinttejä, ja pellon laitaan pienen tornin, mistä vanhemmat ovat voineet tarkkailla lasten etenemistä. Lotta mäyriksemme meni kerran Juupajoella vehnäpeltoon. Korret vain hieman heiluivat kun se paineli kapeissa väleissä. Osasi palata pihaan takaisin.

Tuli tiehaara, vilkaisin oikealle ja huomasin komeita maataloja aivan vieri vieressä.

- Palataas takaisin, näytti niin mielenkiintoiselta. Käänsin auton. Haarautuvan tien laidassa oli parkkipaikka ja siinä Hämeen Härkätien opaste.

- Katsos, olisimme eksyneet, jos emme olisi palanneet. Kaivoimme kamerat esille ja kuvasimme taloja. Nousimme autoon ja aloin hiljaa ajaen katsella aikoinaan hyvinkin vauraiden hirsilinnojen sivuitse.

- Katsos, tuossa on opaste Kynttiläkahvila, ajetaas sinne. Käänsin vasemmalle kahden talon kapeaan solaan, se olikin aikamoisen jyrkkä. Vasemmalla puolella talon seinustalle oli koottu erikoisia nähtävyyksiä, osa kait itse tehtyjä. Niitä oli niin paljon, ettei seinää näkynyt. Pysököi tien varteen kyltti tuli vastaan liian myöhään, soluin hitaasti pihaan. Siellä oli jo kaksi autoa. Edessä oli toinenkin rakennus. Astuimme ulos, ja samalla siihen tuli tanakka isäntä ja kysyi mitä asiaa. Kun hän kuuli, että olimme tullut kahville, hän leppyi.

- Kahvila aukeaa vasta kahdeltatoista, parin tunnin päästä.

- No ei se mitään, tullaan sitten toisella kertaa.

- Se onkin tehtävä pian, sillä me suljemme huomenna.

Jäin kuitenkin juttelemaan. Kysyin rakennuksista, kuinka ne ovat vielä aivan ryhmäkylän aikaisesti.

- Isojaossa nämä talot siirrettiin kukin uusille peltolohkoille, silloin kun sarkajako loppui ja kukin viljelijä sai yhtenäisen palstan. Myöhemmin isännät kuitenkin siirsivät talonsa taas takaisin.

- Onpa erikoinen tapaus. Yleensä talot jäivät paikoilleen. Ryhmäkyliä ei maassa ole enää montaa. Kallialassa Vammalassa on sellainen vanhan kirkon läheisyydessä.

Isäntä vielä tarinoi mielellään, sanoipa heidän talonsa olevan kylän vanhin talo. Niitä nimitetään kantatiloiksi.

Peruutin takaisin saatuamme vielä opastusta Härkätielle.

Oikealle oli viitta koskelle, sinne meitä veti Hannun vaakuna opasteessa. Tie kapeni jyrkän mäen juurella. Sinne oli rakennettu taloja ja huviloita. Mukavan näköisiä rinnetontteja. Luulimme tien jo loppuvan, kun eteen tuli porttirakennelma. Vielä jatkoimme ja järvet alkoivat näkyä molemmin puolin.

- Mennääs katsomaan, vaan ei tässä mitään koskea voi olla. Kohina kuului heti ulkona.

- Olipas vaan.

Miten suloisia järviä, aivan erämaisen oloisia, kirkasvetisiä, rauhallisia. Rannoilla näkyi vain kaksi huvilaa, toinen ylävirran puolella ja toinen alajärvellä. Välissä oli muutaman metrin pudotus. Paikalla oli vanhan myllyrakennuksen betoniset jäänteet, tai miksei ne olisi voineet olla sahan perustuksia. Kävelimme ja kuvasimme taas.

Jatkoimme reissuamme, kunnes eteen tuli pikatie ja tiehaara. Kaivoin puhelimen esiin ja koetin saada karttapalvelun toimimaan. Se ei antanut omaa paikkaamme, tai siis antoi, muttei se liikkunut ajomme mukana. Tiehaarassa kyllä oli opaste, ja me jatkoimme sinne. Pienen metsikön keskellä tie jatkui suoraan, kunnes se haarautui vasemmalle yhä synkempään kuusikkoon. En epäröinyt vaan suuntasin suoraan peltoaukealle. Yksityistie luki viitassa. Ajoin eteenpäin, tie heikkeni ja siihen alkoi heinä kasvaa keskelle.

- Ei, kyllä me ollaan taas harhassa, tuossa on ainoastaan maatila, jonka laiteille tämä tie loppuu.

Käänsin auton ja ajoin takaisin alkuperäiseen tiehaaraan. Gepsistä ei ollut apua. Olin nähnyt auton kääntyvän sinne kuusikkoon.

- Kuules, se auto taisi mennä Härkätielle, ajetaas sinne uudestaan.

Opasteet loppuivat ajaessamme uutta tietä, tulimme pikatielle ja Renkoon. Katselimme rikki revittyä kirkonkylää, laatikkoja, laatikkoja ja vielä hirvittävän rumia. Sitten, Rengon kirkko, uljaana kiviaidan takana pakotti meidät kuvauksiin. Jaloittelimme ja napsimme kuvia.

- Jatketaan, ei täällä kyllä kylttejä ole mihinkään.

- Paikalliset eivät niitä tarvitse, eikä muistä niin väliä.

Ikiaikaiset maisemat päällystetyn mutkaisen kumpuilevan tien molemmin puolin, pieniä jokilaaksoja ja sillan ylittämisiä. Tieheera Kaloinen.

- Meillä oli matematiikan opettajana Kaloisen Matti, kauhu Kaloiseksi nimitetty. Hän oli sodan aikana autokomppanian päällikkönä. Sotamies haki auton korjauksesta Lappeenrannasta, ilmoittautui päällikölle .

- Herra kapteeni, minulta unohtui sinne Lappeenrantaan välikaasu.

- Onkho se tarpeen?

- Kyllä on herra kapteeni. Mies sai luvan hakea välikaasu.

Kaloisten tie oli mukava ajaa, vaihteleva ja rauhallinen, kunnes tulimme tiehaaraan.

- Nyt me olemme taas ajaneet eikä missään ole viittaa oikealle tielle, ajamme tuosta takaisin Renkoon.

Palasimme tuohon laatikkokylään, minun täytyi etsiä kuppila. Olin sen nähnyt tullessamme. Vasemmalla puolella oli kyltti, lounas. Kurvasin kuppilan eteen ja kysyin, minne tässä voisi pysäköidä. Jakke tuumasi, ettei ainakaan tähän.

. Minä jäänkin sitten tähän. Tuletko sinä syömään?

Tapansa mukaa Jakke jäi odottamaan, minä astelin sisälle. Ei yhtäkään asiakasta, takaseinältä nousi kookas tummaverinen mies. Hänellä oli ilmeisesti vaimonsa tiskin takana, huivi peitti pään ja osan kasvoistakin. Ajattelin jo kääntyä pois, siellä ei ollutkaan lounasta, ainoastaan lista esissä.

- Mitä teillä olisi valmiina?

Isokokoinen tummaverinen mies vastasi, että kaikkia on saatavana. Päätin tilata pitsan numero kolme. Menin kuppilan etdessä olevaan pöytään istumaan ja odottamaan. Jakke katseli puhelintaan ja kysyi mitä tilasin.

Pitsa tuotiin kotvan odottamisen jälkeen. Isokokoinen tummaverinen mies toi sen valtavalla lautasella. Hän alkoi kysellä mistä olemme ja paljonko siellä on asukkaita. Minä aloitin, en kyllä jaksa kuin puolet, jauhoin palasen toisen jälkeen ja kyyditsin niitä sitruunasoodalla. Kun olin syönyt puolet, niin ajattelin syöväni vielä yhden palan, sitten toisen, viimeistä en enää jaksa. Sitten söin senkin. Isokokoinen tummeverinen mies oli seurannut ulkona syömistäni, kiittäessäni kysyi - Söitkö kaiken? -Söin.

Paluumatka sujui tavan mukaan nopeammin ja lyhkäisempää tietä pitkin kuin tullessa.

- Me palaamme vielä!

- Katsomme kyllä tämän homman loppuun!