Monien kiireiden jälkeen aloin tavoittaa Penttiä. En saa häntä kiinni kotoaan, en Helsingistä, en aamulla tai päivällä, en illallakaan. Lehdestä huomasin hänen olleen pääkirjastossa puhumassa muiden koskilaisten kirjailijoiden kanssa. Samana päivänä oli Antilan Matin hautajaiset. Katselin lehtikuvaa Pentistä, enkä ollut aikaisemmin huomannut hänellä olleen valkoista kauluspaitaa ja siistiä yksiväristä puseroa. Siitä arvasin hänen käyneen Mattia saattamassa. Soitin taas illalla ilman tulosta. Hän oli varmaan palannut suoraan Helsinkiin, olihan siellä kirjallisuusmessut parhaillaan käynnissä.
Pari viikkoa kului, soitin taas. Puhelin oli varattu. Kahden tunnin kuluttua soitin uudelleen, Pentti puhui edelleen. Tiesin hänen ainakin yön yli olevan kotona, ja arvoin aamulla lähtisinkö sinne vai soittaisinko vaan sitkeästi. Puhelin hälytti pitkään. Äkisti:
- Pentti Linkola puhelimessa. Sanoin nimeni niin kuin aina, odotin vastausta.
- No hei... Kuulostelin ääntä, niin monesti olin hänelle soittanut, että varmuudella kykenin äänestä päättelemään hänen mielialansa. Ilahtunut ääni oli, vaikkei niin kuin ennen, vaan ei häirityn oloinenkaan. Aloimme juttelemaan. Minä kyselin, Pentti kyseli. Vähitellen ääni toisessa päässä alkoi päästä entiseen voimaansa.
- Olit täällä kirjastossa puhumassa, sinusta oli kuvakin.
- Niin olin.
- Olitkos Matin hautajaisissa?
- Kyllä vaan, Matti oli minulle tuttu jo kaukaa, olin hänen 50-vuotispäivillään Upinniemessä. Siellä sain tutustua hänen armeijan työtovereihinsa. Yksi niistä oli hautajaisissakin, hän muisti minut ja juttelimme. Matti oli hauska mies, hänellä oli aina valtaisa määrä tarinoita kerrottavana.
- Minä en tullut hautajaisiin, kun en niin vainajaa tuntenut. Pari kertaa kävimme toisillamme kylässä. Kyllä aina juteltiin kun kylillä nähtiin. Olin kutsunut Matin purjehtimaan Näsijärvelle. Painelimme keskellä selkää purjeilla, kun Matti äkisti sanoi,
- Täältä tulee savua.
Vilkaisin sitlooraan ja näin saman. Hyppäsin kapyysiin ja tempaisin päävirtakytkimestä virran poikki niin tehokkaasti, että avain katkesi tyvestään. Arvasin heti sytytysvirran jääneen päälle, se kun täytyi muistaa kääntää pois päältä. Hyppäsin sitlooraan takaisin ka yhdessä katselimme, ettei enää savunnut. Siinä sitten alkoi ankara mietintä, miten saisin virran takaisin päälle. Mattikin sitä kävi katsomassa kun pyysin. Sain hieman omaa aikaa ajatella.
- Ei tässä ongelmaa ole, kyllä minä purjeilla pääsen takaisin satamaan ja laituriin. Olisi se vaan helpompaa koneella, jos täytyy väistellä satama-altaassa.
Jatkoimme seilausta. Matti oli tuonut pienet konjakit mukanaan, ne naukattiin kohteliaasti redillä. Joimme kahvit ja söimme voileivät. Palasin kajuuttaan ja kollasin työkalujani. Merellä kun on aina pärjättävä yksin. Muistin purasimen, terävän kovasta teräksestä tehdyn piikin. Olin sen aina hionut nelikulmaiseksi, joten sillä saattoi hyvin kalvaa reikää. Asetin purasimen terän katkenneen avaimen perään virtalukossa ja iskin vasaralla muutaman laakin purasimen toiseen päähän. Terä upposi hieman tyngän sisään. Käänsin purasimesta varovasti, ja sain virrat päälle. No selvisin, mutta kyllä se oli noloa niin äärettömän tarkan meriupseerin ollessa mukana.
- No pitipäs, juuri kun kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Penttiä jo nauratti.
- Taisit olla kirjamessuillakin.
- Kyllä, minun ensimmäisestä kirjastani oli otettu pokkaripainos, jouduin oikein eteen puhumaan. Väkeä oli aivan tavattomasti. Sitten myin niitä pokkareita ja siihenkin tuli hirmuinen jono. Sitä myytiin vitosella. Olisi jono ollut varmaan lyhyempi, jos hinta olisi ollut 20 euroa.
En sanonut siihen mitään, vaikka ajattelin, ettei se mitään olisi vaikuttanut, kun Pentiltä sai nimmarin.
- Mitenkäs Sirkka on jaksanut, onko hän ollut täällä sinun kanssasi?
- On ollut, ja minä siellä Tapanilassa, nyt juuri tänään hän joutui, tai pääsi, muuttamaan, niin ei enää joudu asumaan yksin.
Juttelimme kotvan tästä asioiden käänteestä.
- Minä sain myös kirjani lopulta ulos painosta, toin sinullekin, oletko sitä katsellut?
- Sain sen, ja olen sitä lukenutkin. Valokuvathan olivat erinomaiset, ne minä katselin heti. En oikein ollenkaan muistanut sitä Reilimon matkaa. Olen saanut uudelleen mieleeni sitä tapahtumaa.
- Käytiinhän me silloin Salosillakin, Reilimolla olimme yötäkin.
- Kyllä sitä nyt muistan.
- Minä lähetin kirjan Annelille, Anulle ja Leenallekin.
- No se on mukava.
- Lähetin myös Marjatta Tapiolallekin, muistatkos, sille taiteilijalle Sysmästä. Siitä on kuvatkin, ja hänen äidistään Vanhasta Kertusta.
- Sen minä muistan, Kerttu on kai jo kuollut.
- Kyllä, vuosia sitten.
Siinä juttelimme kuin vanhoina aikoina. Hänellä oli käynyt entinen elinkautisvanki kylässä. Samassa seurueessa oli ollut pari kuvaajaakin, aikoivat varmaan saada sen julki televisiossa. Tämä karski entinen vanki oli ollut Kylmäkosken vankilassa viimeksi. Hän kertoi vankilavuosistaan.
- Muistatkos sen entisen vankilanjohtajan, olitkos sinä silloin minun kanssani myymässä?
- Muistan hyvin, hän asui siinä Kylmäkosken keskustassa puutalossa.
- No, tämä vanki oli kolunnut varmaan kaikki Suomen vankilat. Hänellä oli jo erityisoikeuksia. Omassa huoneessaan vangeilla sai olla 4 kirjaa. Tällä elinkautisella sai olla 70. Täällä minun luona käydessään hän oli hurjan näköinen, 192 cm pitkä, tukka harteille saakka, kaulassa jonkimmoinen risti puolirintaan saakka ylettyvässä ketjusta. Lisäksi hän oli kauhean ruma. Kun me olimme minun kammarissa, niin hän heti huomasi kirjan, jonka lainausta hän pyysi. Minä annoin, ja niin pitkäksi aikaa kuin hän haluaa. Lukenut ei hän ollut kirjaakaan ennen kuin täytti 40 vuotta. Siitä hetkestä hän alkoi ahmia kirjallisuutta. Lisäksi hän kertoi pienestä lapsestaan, sanoi ettei ollut lainkaan kiinnostunut aikaisemmin, piti niitä vaan riesana. Oma lapsi muutti täydellisesti hänen päänsä, mitään niin rakasta hänellä ei koskaan ollut ollut.
- Hormoonitoiminta oli muuttunut isyyden myötä, luonto toimii niin, että se maksimoi lapsen mahdollisuudet jatkaa elämää.
- Ei se minun lapsieni myötä alkanut heti syntymästä. Minä en ollut niistä kiinnostunut, ennen kuin alkoivat puhumaan. Pidin niitä kapaloissaan vain yhdentekevinä toukkina. Kyllä minä muuten hoidin niin, että aina oli ruokaa ja lämpöä.
- Onkos Helvetin Enkelit nyt käynyt sinua auttelemassa?
- Ei juuri, viime talvena muutaman kerran kalojen kauppaamisessa. Nyt ei ole sitäkään ollut.
- Oletkos ensi viikolla kotona, niin voin poiketa?
- On minulla Luonnonperintösäätiön tilaisuus ja retki viikon loppuna. Soita kuitenkin ennen kuin lähdet.
