Valkeakoski Opiston mies- ja naiskuorojen konsertti 29.4. -17

Valkeakosken Työväenopiston kuorot olivat koonneet johtajansa Ûlle Valjakan kanssa kovin muistorikkaan kimaran kevätkonserttiinsa. Elokuvasävelmät eri vuosikymmeniltä täyttivät koko ohjelmiston. Esityksen päivän valinta oli tällä kertaa ennen vappuaattoa, eipä ollut ankan uittoa samaan aikaan.

Lavalle marssivat ensin naiset, heillä oli uusi ruusu rinnassaan. Georg Malmstenin kappale Auringon lapset saman nimisestä elokuvasta kuultiin ensimmäisenä. Aloitus oli reipas ja sointuva. Etenkin loppu kaikui kauniin tasapainoisesti. Sinitakkien marssin tahtiin miehet saapuivat laulaen läpi salin taputusten saattaessa heidät paikalleen. Ülle Valjakan sovitus Malmstenin kappaleesta Potkut sain sai kuulijoidenkin jalat potkimaan. Kuorojen äänen käyttö oli uljasta, ykköset osuivat kohdilleen napsahtaen.

Laulu toisensa jälkeen soljui, aika tuntui pysähtyneen, kuulijat nauttivat. Slaavilaisen kuuloinen Kevätvalssi odotti vain tanssijoitaan naisten kutsumina. Rauno Lehtisen ikivihreä Muistan kesän sai kuoroilta sävykkään tulkinnan, ja Kaj Chydeniuksen Sinua sinua rakastan elokuvasta Asfalttilampaat räjäytti mieliin 70-luvun. Jane Pääskynkivi-Kilpeläisen soolot soivat kirkkaasti. Kuorot hyvin vastasivat kappaleen kaihoon.

Vodkaa komisarioPalmu elokuvasta kappale Kevätkoivu, ja esiin astuivat Hannu Haavisto ja Kari Lassila. Solistit selviytyivät hyvin. Kuorot antoivat heille oivan selkänojan. Siitä voisi ottaa enemmän voimaa esitykseen, ja kokonaisuus saattaisi kohentua. Ensimmäisen puoliajan kaksi viimeistä kappaletta, Nuoruustango ja Balladi aiheuttivat väristyksiä kuulijoissa, kuorot olivat liekeissä, esitykset olivat vapautuneita ja tunnelmallisia.

Väliajalla saimme simaa ja kakkua. Arpajaispalkintojen arvonnassa jaettiin runsaat palkinnot, ja konsertti jatkui.

Mieskuoro aloitti kappaleella On lautalla pienoinen kahvila. Tuo Kippari-kvartetin kappale soi jyhkeä-äänisenä Ülle Valjakan sovituksena. Me tulemme taas ja Seitsemän kertaa seitsemän kappaleet soljuivat vuosien harjoittelun tuomalla varmuudella. Tenorit soivat ja bassot hyrisivät. Uskallus ja taito rakensivat oivan kokonaisuuden.

Naiskuoro jatkoi ihanan Goden, George de Godzinskyn, kappaleella Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Kari Rydmanin sovituksena. Kauniin harmoninen esitys, ja vuosikymmenet vierivät ohitsemme.

Tv-sarjasta Raid kuulimme kaksi kappaletta, Vain rakkaus ensimmäisenä. Naiskuoro esitti hyvin taidokkaasti hiljaiset osat, joissa altot soivat erinomaisesti.

Pilvet karkaavat – niin minäkin, Jan Uhleniuksen sävellys, Ülle Valjakan sovittamana, toi solistiksi toistamiseen Hannu Haaviston. Hänen uljas äänensä kietoi meidät muistoihimme, joihin me upposimme yhä syvemmälle viimeisenä kuullun kappaleen Näkemiin rakkaani myötä

Pekka Turtiainen

Kevään viimeinen Filharmonian konsertti -17

 

Tampereen Filharmonian konsertti 27.4. -17 Tampere talossa

Konsertti alkoi suoraan Bela Bartokin viulukonsertto nro 2:lla. Solisti oli Valeriy Sokolov, hänen soittonsa hurmasi. Viulun ääni ylettyi hyvin saliin, myös orkesterin voimallisempien osien aikana. Rouvali oli tehnyt hyvää työtä tämän balanssin saavuttamiseksi.

Aloitus orkesterille oli hapuilevasti kirjoitettu, kaksitahtisessa tempossa ei ollut mitään yhtymäkohtaa solistin osuudelle. Voimallinen viulun ääni hallkaisi tuon pienen epäröinnin, ja orkesteri pääsi hyvin tukemaan soittoa Rouvalin erinomaisessa ohjauksessa. Solistin viulu oli tykki, jota hän käsitteli huiman taiturillisesti. Ensimmäisen osan räjähtävä loppu suli toisen osan suloiseen aamuun. Ensimmäinen osa mentiin taidolla, toinen tunteella. Huilut, oboe ja klarinetti säestivät askeettisesti viulun tunnelmointia, kunnes viulun korkean huiluäänen välityksellä päästiin dramaattisempaan aiheeseen. Puupuhaltimet soittivat uuden aiheen viulun kanssa, joka vaihtui huilisti Anna-Leena Jämsän ja solistin uuteen teemaan.

Kolmannessa osassa intensiteetti nousi, käyrätorvet antoivat turvallista selkänojaa viululle, kunnes Silinskansin trumpetti räjäytti salin. Rummut ohjasivat solistin hurjaan lopetukseen.

Taputushuuman jälkeen solisti soitti meille ylimääräisen kappaleen. Se olikin oiva lopetus hänen osuudelleen illassa. Taiturillisuus nousi uudelle tasolle, viulun käsittely, äänien syttyminen kuin itsestään ja romanttinen ote soittoon ihastuttivat yleisön. Valeriy Sokolev esitti loisteliaan ja taiturimaisen finaalin. Se nosti ensimmäisen puoliajan muuten aneemisen sävelkielen loistoon.

Väliajan jälkeen kuulimme Igor Stravinskyn Tulilinnun, sarja orkesterille. Joskus käy niin, että hyvin nautittavan, taiturillisen solistin esityksen jälkeen orkesteri nousee samalle tasolle soittaessaan. Nyt niin kävi, heti ensi tahdeista alkaen. Sali täyttyi lämpöisistä sävelistä. Orkesteri saattoi Rouvalin johdolla paneutua vain itseensä ja yleisöön. Sordiino oli poissa. Viisosainen sävellys spoitettiin miltei putkeen, vain ensimmäisen ja toisen osan välillä oli pieni tauko. Se sopi hyvin, Santtu-Matias tiesi mitä teki. Hänen vaistonsa ja musiikillisuutensa osoittautui jälleen huippusuoritukseksi. Jyhkeät patarumpujen ja isorummun paukahdukset kiihdyttivät orkesteria ja yleisöä yhä yhtenäisemmäksi musiikilliseksi eläimeksi. Taputukset vain jatkuivat ja jatkuivat. Hyvää Japanin matkaa.

Tampere Filharmonia 21.4. -17

Tampereen Filharmonian konsertti 21.4. -17

Ohjelmisto oli uutta ja vanhaa. Samuel Barber (1910-1981) ja hänen sävellyksensä Medelan kostontanssi op. 23A aloitti. Kapellimestarina toimi Michael Francis, entinen kontrabasson soittaja London Symphony Orchestrassa. Hyvin hän oli harjoittanut soittajat, työskentely oli jämptiä ja vakuuttavaa.

Medeia alkoi harvinaisesti harpun äänillä, siihen yhtyivät huilu ja konserttimestarina toiminut Maria Itkonen. He veivät eteenpäin eteeristä soljuvaa melodiaa. Marimban terävät iskut syttyivät ja jousien rajut näppäilyt hiljenivät kysymykseksi: mitä, mitä. Jouset myös antoivat vastauksen leveällä vahvalla soinnilla. Piano, rummut ja oboe kajahtelivat elämän helppoutta, josta nopea rumpusoolo palautti elämän kovuuteen. Hetken melodia soljui kuin Amerikan syvän etelän soittajien kaikuina. Piano soitti kaksitahtisia takapotkuja, edessä oli elämän kohiseva kuohu. Esitys oli ensikuulemaltakin loistokas. Orkesterimme kykenee aivan huippusuorituksiin, aloituksien yhtäaikaisuus, aksentit, viittausten noudattaminen ja sointi, hämmästyttävällä helppoudella ja voimakkaalla paneutumisella lopputulos oli loistokas.

Alexandra Dariescu, pianosolisti aloitti Sergei Rahmaninovin (1873-1943) Rapsodialla Paganinin teemasta pianolle ja orkesterille op. 43. Heti ensi tahdeista kuuli todellisen huipun olevan vauhdissa. Juoksutukset, tempon vaihtelut, voimakkuuden vaihtelut noruivat korvakäytäviin laitoja koskettamatta. Konserttimestari Maria Itkosella ei ollu jalassaan naulakorkoisia kenkiään. Klarinetti, huilu, trumpetti ja käyrätorvi nousivat pääosaan pianon vaipuessa hetkeksi taustalle. Levollinen pianosoolo palautti solistin suuruuden. Pianisti ja orkesteri elivät yhdessä, huumaava lopetus.

William Walton (1902-1983) Sinfonia nro 1 b-molli, kaksi ensimmäistä osaa menivät jälkiä jättämättä. Kolmas osa Andante con malincolia alkoi Annaleena Jämsän ylimaallisella huilun äänellä, johon klarinetti vastasi. Esiin nousi tarttuva melodia, jossa oli kaikuja Spartacuksesta. Koko kolmas osa kuulosti tutun oloiselta, hyvin kauniilta elokuvamusiikilta. Hieman teema alkoi kiertää, soinnitus oli kaunis ja orkesteri eli mukana soitossaan. Huilu lopetti osaan vakuuttavaan sooloon jousien kanssa.

4. osassa tempo tiheni, esiin nousi voimakkaita, loistokkaita osuuksia. Jouset rauhoittivat menoa ja silloin huilut ja klarinetit löivät sen harmonian yli ja soitto oli kaksijakoinen, kuin kykenemätön päättämään suunnasta. Jouset kokosivat voimansa johon vasket yhtyivät ja patarummut löivät tasoituksen. Loppu oli voittajien juhlaa, lautaset antoivat lopun signaalin.

Pekan kirjoitus Kronstadtin retkestä

Retken nuorimman kertomus

Taasen matkalla Karjalaan. Tällä kertaa suuntasimme pääkohteelle Kronstadtiin ilman Hakalan Matin ja ev. Rautalan opastusta. Kyllä matka näinkin sujui, mutta pikkuista skarppausta olisimme toivoneet. Olimme saaneet olla jo kaksi kertaa niin hyvin järjestetyillä matkoilla, että odotuksemme olivat kait liian korkealla.

Sivuutan Suomen osuuden ja olemme jo Viipurissa. Montosen Masa, kymmenillä matkoilla olleena kertoili meille leppoisaan tapaansa erilaisista tapahtumista, Viipurissa ja kannaksella. Paljon nähneenä ja kokeneena hän ei paljon välittänyt keskittyä asiaansa, vaan hän jutusteli niitä näitä, pääasiassa kuitenkin sota-ajoista. Taistelukuvauksia hän ei kertaakaan kyennyt esittämään, mutta ei se meille suuri puute ollut, kun olimme samoilla paikoilla, joissa olimme saaneet ev. Rautalan perusteelliset kuvaukset karttoineen.

Summan kylässä poikkesimme talvisodan kuuluisaan torjuntapaikkaan. Täällä oli rakennettu ajoissa valtavat betonibunkkerit kahden puolen tietä ja vielä sivusuuntiin siten, että paikka oli puna-armeijalle miltei ohittamaton. Korsut, siis bunkkerit olivat rakennetut niin lujiksi, ettei veli venäläisellä ollut sellaista kalustoa, millä he olisivat kyenneet asemat vaientamaan. Bunkkerit kestivät kaiken kaliberisten tykkien ja hyökkäysvaunujen ammukset. Miehet taistelivat asemissaan, jotka olivat täydellisesti varustetut huoltoa ja nukkumista myöten. Korvat vaan vuotivat verta helvetillisessä omien ja vihollisten tulituksessa. Tietäähän sen kun kuvittelee itse olevansa pienessä huoneessa, ja taukoamaton tykin ammusten jyly sekoittuu omien aseiden lähtölaukausten ääneen. Yhdessä bunkkerissa, jota ei saatu vallattua, ovat sotilaat ilmeisesti vieläkin sisällä, venäläisten lopulta hyökkäyksen edetessä räjäyttäessä oviaukon lopullisesti umpeen. Laitan tähän valokuvan lähinnä tietä olevasta bunkkerista, joka on vasta rauhan tultua räjäytetty. Siinä oli tarkoitus ilmeisesti räjäyttää bunkkeri kerralla hajalle, mutta siinä olikin katto kääntynyt kuin saranoillaan keskeltä toisen puoliskon päälle. Vaikuttava näky linnoituksen jykevyydestä.

Endel Nord, itse taisteluissa mukana olleena on tuon ajan tapahtumat kirjannut paperille omakohtaisesti eläen. Hän myös esitti taistelukuvauksen linja-autossa matkalla Terijoelle. Tilanne oli varmasti hänelle äärimmäisen jännittävä ja tunteikas vielä vuonna 2002.

Terijoella , Pohjolan Rivieralla alkoi majoittumisseikkailumme. Lina-auto pysähtyi poertin ohitettuaan ja retkeläiset alkoivat purkautua ulos. Oppaamme Masa ja Ritva painelivat menojaan. Me emme olleet saaneet mitään ohjeita minne pitäisi majoittua. Laukut purettiin bussin vatsasta ja jono alkoi hiippuroida kauimmaisen tornihotellin luo, ilmeisesti ensimmäisten vetäminä.

Aulassa alkoi passien poisotto ja huoneiden jako. No, meidän neljän porukasta puuttui Endel. Ei häntä kukaan ollut huomannut kaivata. Kysyin bussikuskilta, oliko hän tarkastanut bussin, myös vessan ennen poistumistaan. Eihän hän ollut, ja niin hän paineli kiukkuisena takaisin autolle. Ritva ja minä lähdimme katsomaan muiden tornien auloista, olisiko Endel eksynyt sinne. Ritvalle tuli niin paljon tuttuja ja selitettävää, ettei hän päässyt eteenpäin. Minä jätin hänet ja painelin kohti autoa. Kuski tuli jo vastaan ja sanoi auton olevan tyhjän. Voi saamari, mistä Endel nyt löydetään. Bussin takana oli pieni vastaanottorakennus, painelin sisään, ja sieltähän Endel jo löytyi istumasta, mutta voi kauhistus, hän oli kaatunut kasvoilleen maahan ja oli hieman huumaantunut. Poskipää oli musta ja veressä, puheen hän kyllä hyvin ymmärsi, muttei oikein tahtonut pysyä tolpillaan. Minä kaappasin hänet käsikynkkään ja lähdin taluttamaan kohti meidän hotellia. Siinä me kaksi kurvailtiin polun laidasta laitaan, kuski toi Endelin laukkua.

Pääsimme siitä huoneisiimme, ja Kalle oli luvannut meille pienen illanistujaisen huoneessaan. Koputimme Villen kanssa Reinon huoneen ovelle tarkistaaksemme samalla Endelin tilan. Reino oli hyvin huolissaan, koska Endel oli saanut edellisellä matkalla sydänkohtauksen ja joutui turvautumaan lääkärin apuun. Minä olin saattanut Endelin huoneeseen ja tuupannut hänelle lääkkeet naamariin juoman kera, mutta enhän voinut tietää, mitä väriä ja kuinka monta piti ottaa. Hyvin se meni, Endel kyllä antoi hyvät tiedot, ja lääkkeet löytyivät, mutta niiden ottaminen oli hieman vaikeaa, koska hän ei pysynyt istumassa, vaan valahteli aina puolelta toiselle. Minä tuin, annostelin ja tuuppasin vesilasia vuoronperää. Makuulle hän jäi hyvin rauhallisesti.

Reino oli kuitenkin lääkärin kannalla, ja niin me saimme Ritvanh kiinni ja hän hommasi sairaanhoitajan paikalle. Mitattiin verenpaine ja pulssi, ei häikkiä. Sairaanhoitaja lupasi päivystää ja oli valmiina tilaamaan tarvittaessa lääkärin.

Kalle oli tällävälin tehnyt tiedustelu- ja hankintamatkan hotellille. Koputimme hänen huoneen ovelle ja astuimme sisään. Siellä Kallella oli konjakkia, kahvia, lohikalaa, teetä ja leipää. Rattoisasti siinä juttelimme ja hiljalleen naukkailimme Kallen eväitä, kuitenkin hyvin sopivasti, sillä retkemme pääkohde olisi edessä seuraavana aamuna.

Bussimme nousi Kronstadtin padolle Suomenlahden pohjukassa, ja millaiselle padolle. Olihan siitä ollut Suomen lehdistössä juttua, mutta itse paikan päällä vasta paljastui sen valtavuus, pituutta yli kaksikymmentä kilometriä, leveyttä kymmeniä metrejä, tie päällystettynä, vaikka se oli vain keskeneräinen eräänlainen ajoura. Merivesisulut olivat aivan hirmuiset, satoja tonneja painavina aivan jokaisen kohdalla oman voimalaitoksen tarvitsevina ne tekivät vieläkin , kymmenen vuoden rappion jälkeen, suurvaltamaisen olon. Oli padolla siltakin, mahdoton betonikolossi, mutta ei liikenne ollut koskaan sille asti ohjautunut, me vain ajoimme sillan vierustaa parikymmentä metriä silla alapuolella. Siinä nämä valtavat laitteet olivat rapistuneet ja ruostuneet. Uudelleen käyntiin nytkähtäessään tämä työmaa saattaa ensitöikseen purkaa kaiken heikkokuntoisena ennen uuden rakentamista. Siis todellista suurvaltameininkiä.

Ajettuamme jo Kronstadtin ohi, jäimme autosta ja nousimme linnoituksen valleille ja kasemateille. Suureksi harmikseni siellä ei ollut jätetty minkäänlaisia tykkejä jäljelle, ne kun olisivat olleet Suomenlahden komeimpia, mutta kait ne oli sulatettu, Kasematteihin emme päässeet sisälle, päällisin puolin ne näyttivät vahingoittumattomilta. Ehkä vielä turistien virratessa rahoineen tännekin nuo rakennelmat kunnostetaan matkailukohteiksi.

Palasimme pätkän takaisinpäin ja käännyimme sisään kaupunkiin, kohti Pietaria, joka siinsi hyvin näkyviimme lahden pohjukassa. Hämmästyin perusteellisesti havaittuani, miten suuri Kronstadt oli, yli 20.000 asukasta, suuri osa tietysti sotilaita ja heidän perheitään. Mutta tuo valtaisa laivastoasema ja merikadettien koulutuspaikka tarvitsee edelleen melkoisen siviilirakenteen toimiakseen. Se oli ollut meille suomalaisille suljettu kaupunki, niinmuodoin en tiennyt odottaa niin suurta asutuskeskusta.

Miehiä kiinnosti sotalaivaston kunto ja alusten määrä, ja he alkoivat painella puiston läpi satamaan. Minä jäin kaupunkiin torin varrelle ja kävelin parin korttelin ympäri katsellen ihmisten touhuja. Tuli siihen sitten nuorimies juttelemaan. Kohtelias hän oli, kyseli haluaisinko ostaa kellon. En halunnut, sanoin pistäneeni kellon pois ranteestani -73, enkä sen jälkeen ole sitä mukanani tarvinnut kantaa. Nuorukainen esitteli kiuitenkin kultaisen rannekellonsa, ja minä kysäisin hintaa. Hän sanoi sen maksavan 2000 dollaria, arvelin hänen kulkevan kellonsa kanssa vielä seuraavanakin kesänä. Kuitenkin hän oli ainoa kauppias koko kaupungissa, ketään muita ei tullut tyrkyttämään mitään. Oiva kaupunki, sinne täytyy palata, ennen kuin turistit pilaavat sen. Me saimme olla aivan rauhassa, se oli hienoa.

Villen kanssa kiersimme paikallisen Anttilan, tuli Kallekin siihen mukaamme. Kauppa oli korttelin laajuinen, kiersi jalkakäytäviä myöten, katettu tila ja liikkeitä toisensa jälkeen. Sisäpiha oli tyhjä. Kalle innostui ostamaan sieltä kameran ja lenkkitossut. Minä ostelin ulkotorilta joitain mausteita ja hedelmiä.

Kahville olisimme vielä menneet, mutta kaljaa jouduimme juomaan aurinkoisessa puistossa pikku myymälän kupeessa. Siinä oli rattoisaa istua ja seurustella kahden paikallisen rouvan kanssa. Kumpikaan ei puhunut toistensa kieltä kuin pari sanaa, mutta hyvin tulimme toimeen, ja olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta rouville tuli noutaja ja meille bussi.

Palasimme samaa tietä ja oli vasta iltapäivä menossa ja hotelli odotti. Me esitimme oppaallemme Valentinalle, että hän hankkisi meille jonkin muun ruokapaikan, niitähän näytti olevan pitkin rannikkoa toinen toistaan houkuttelevamman näköisiä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Olisihan se pitänyt jo edellisiltä matkoilta oppia, että paikalliset oppaat ovat järjestelmän oppaita. Niinpä me kyllä saimme ruokamme kaikin samassa salissa, mutta tietenkin paikkana oli samanlainen valtion laitos kuin omamme, suuri ja kalsea. Lisäksi jouduimme valottomaan pohjakerrokseen, diskoon, jonne kulku kävi vessojen ohi. Sinne meni kesäiltapäivän aurinko ja meren raikkaus. Syödä kyllä saimme.

Hotellilla iltapalan jälkeen, olimme sopineet menevämme katselemaan Terijoen hiekkarantaa. Sinne johti hotellilta hyvät polut, ja väkeäkin oli kävelemässä pitkin ja poikin. Rannassa oli pikku baari ja mukavia huvimajoja, joihin mahtui kymmenkunta istumaan saman pöydän ääreen. Veteraanit valtasivat yhden tällaisen majan meidän käyttöömme sillä välin kun minä hain kauempaa paikkaa minne mennä. Seuraamme oli liittynyt myös kuljettajamme. Muutaman tovin kuluttua kuoromiehet alkoivat laulaa. Kuljettaja oli mukana juonessa ja kävi hakemassa kaikille paukut baarista, sitten oli minun vuoroni hakea , ja minäkin aloin laulaa. Kuuntelivat sitä kovin toisesta huvimajasta, ja alkoivat myös laulaa, suomeksi. Kilpalaulannaksihan se meni. Kalle veteli komeasti, Ville ja Reino säestivät ja minä mukana. Muutaman tovin kuluttua toisen huvimajan naiset tulivat luoksemme. Sopuisasti he mahtuivat joukkoomme, kuten kuvakin osoittaa. Oli heillä miehetkin mukana, mutta he jäivät hävinneinä omaan majaansa. Lauloimme yhdessä ja vuorotellen. Vieraamme olivat kait Lappeenrannasta, kuorolaisia tietenkin. Skool, ja taas laulettiin. Loppui se kuitenkin, valomerkki kesken kaiken. Ei auttanut kuin lähteä hiiviskelemään huoneitamme kohti, vieraamme ja me käsikynkkää. Tiehaarassa erosimme halailtuamme kaikki aikamme, minä aloin vetää Villeä ja Reinoa kohti hotelliamme, Kallella oli halailu vielä kesken. Hauska ilta.

Viimeisenä päivänä lähdimme kohti Tali - Ihantalan maastoa. Meidän oli päästävä rajavyöhykkeelle, ja siinä oli tietenkin tarkastus. Rahalla siitä päästiin läpi. Rajavartijat sekä tullivartijat olivat heikosti palkattuja ja alttiita vaatimaan hiukan tippiä rutiinivirkatehtävistään. 20 euroa tällä kertaa. Ihantalan kirkon raunioilla ehdimme tiukasta aikataulusta huolimatta ottaa taistelijoiden maljat.

Viipuri, runneltu taskuvarkaiden täyttämä tori, me painuimme suoraan kohti pyöreätä tornia, taskuvarkaat jäivät jälkeemme ovisuuhun norkoilemaan. Me nousimme ravintolaan , istuimme pöytään ja tilasimme ruokaa. Hyvin jo maittikin. Kauniit Tatjanat soittivat meille musiikkia ja hymyilivät koko ajan meihin vilkuillen. Välillä kävin toivomassa jonkin kappaleen. Maan tavan mukaan soittajille oli maksettava erikseen heidän esityksestään, hoidin maksun poislähtiessämme.

Torilla, tietenkin törmäsimme edellisiltaisiin laulutyttöihin, halasimme jälleen ja huikkasimme heit, sillä meillä alkoi olla kiire autolle. Ville lupasi mennä suoraan, minä jatkoin torilla piraattilevyjen kimppuun. Ostin mitä tarjolla klassista oli ja tulin autolle. Kaikki paikalla paitsi Ville, tietenkin, en olisi saanut päästää häntä yksin menemään. Reinon kanssa palasimme vauhdilla torille, Reino lähti kauppahalliin, minä torille. Ei missään. Palasin torin reunalle, ja sillä välin Reino oli jo käynyt kauppahallin läpi takaisin autolle. Siellä Ville oli, mistä tuli, sitä en tiedä, mutta kaikki olimme koossa. Viime hetkellä minä vielä pyysin k7uljettajaa avaamaan oven, kristallikauppiaat olivat koko ajan tarjonneet tavaroitaan, minä tingin, tietenkin, mutta sillä rahalla en saanut. Nyt bussin jo käydessä ojensin kauppiaalle tarjoamani summan ovenraosta, ja nyt kaupat syntyivät. Bussissa jo huusivat, että älä päästä sitä enää ulos, mutta enhän minä ulos mennytkään, tusina pikareita on nyt Sääksmäellä. Ehkä oppivat huutelijatkin kauppoja tekemään.

Kotisuomeen pääsimme taas sutjakkaasti, Karjala jäi taakse.

Pekka

Isäni kirjoitus kolmannelta Kannaksen matkalta, missä olin mukana

1. Lisään kuvat heti voidessani

Kannas, muisteloja kolmannelta matkalta

24.2.2003

Matkamuistoja 12-14 heinäkuuta 2002 suoritetusta KOMPAS matkatoimiston Järjestämästä Kannaksen matkasta. Matkareitti aikatauluineen oheisessa esitteessä. Lahden linja-autoasemalle kokoontuivat Reino Rajala, Endel Nord, Kalle Väänänen ja Vilho Turtiainen sotaveteraanikuorosta ja meidän primus motorina tälle matkalle osallistui Pekka Turtiainen. Lähtö Lahdesta tapahtui aikataulun .-mukaisesti klo 8.10, kunhan ilmoittautuneet lähtijät oli varmistettu ja meidät sijoitettiin auton etuosaan tilauksemme mukaisesti. Kaunis aamu ja hyvä ilma suosi meitä matkan koko ajan.

Ensimmäinen pysähdys kahvitaukoineen oli Kausalassa Matkakeitaan ravintolassa. Kouvolaan saavuttiin klo 9.25 ja Lappeenrantaan KOMPAS matkatoimistoon saavuttiin klo 10.50. Viime tarkistuksen matkanjohtajien ja toimiston välillä ja matkaoppaaksemme ilmoittautui Masa Mononen, veteraani, .joka heti ilmoitti tehneensä yli 100 vastaavanlaista kiertomatkaa Karjalaan luovutetulle alueelle. Lahdessa nimilistan kyllä vertasi rouva, jonka nimeä en kyllä tullut tietäneeksi, mutta hänkin oli mukana koko matkan ajan. Ja niin sitten lähdettiin ajamaan kohti Nuijamaan tulli- ja rajavartioasemaa, klo 11.00. Rasalan tiehaara ohitettiin 11.15» sitten Kähärilän kylän tie-haara ja Rapattilan tiehaara 11.25, joten sitten olimmekin Konnun-suolla ja Nuijamaan tullissa 11.26. tullimuodollisuudet 5 minuuttia ja niin passintarkastus tapahtui, että tarkastaja käveli auton läpi, me istuimme paikallamme passi avoimena, ja sillä selvä. Ja sitten jatkettiin matkaa Venäjän tulliin ja ensimmäisestä puomista kello 12.40. Ja kun tultiin Venäjälle, siirrettiin kelloja 1 tunti eteenpäin, jokainen omaan tahtiinsa.

Passintarkastukseen ja leimaukseen menimme yhteisviisumiin kirjoitetun nimiluettelon mukaisesti nopeuttaaksemme virkailijan toimitusta ja passit leimattiin. Samalla monet meistä kävivät vaihtamassa venäjän valuuttaa. Myös linja-auton kirjat ja varusteet tarkastettiin ja 15.50 autoon noustiin ja ajettiin kilometri ja taas tarkastettiin, että kaikkien passiin oli tullissa lyöty leima, tämä kaikki 15.53. Ja niin matka Kannakselle alkoi toden teolla. Pällin sulun kohdalla ylitimme kanavan hetkeksi sen itäpuolelle ja Rättijärvellä palattiin takaisin kanavan länsipuolelle. Ohitimme Nuijamaan entisen tulli-aseman ja vielä kerran pikainen passintarkastus.

Juustilan valinnassa oli myös tilaisuus vaihtaa ruplia, mutta pääasiassa teimme tarvittavia muita matkahankintoja. Lähtö Juustilasta klo 14,45, ja Viipurin linnan jykevät muodot tulivat näkyviin klo 15.00. Tarkoitus oli ajaa suoraan läpi Viipurin, sillä ennen saapumista Terijoelle, meidän oli määrä hetkeksi pysähtyä Summan kylässä ja tutustua yhteen sotiemme ratkaisu-taisteluiden maastoon. Ja niin tehtiinkin, ja tässä muutamia mieleen jääneitä kohteita sikäli mitä Masa Mononen kertoili. Niin, ajoimme kauppatorin laitaa ohi Pyöreän tornin, tulimme Salakkalahteen, ohitimme hotelli Belvederin, Punaisen lähteen torin Kannaksen katua myöten, ohitimme Tipulan eli tyttökoulun, Pyhän Eliaan kirkko jäi vasemmalle, oikealle Lääninsairaala, Lastensairaala, entinen Valion meijeri jäi oikealle ja saavumme Ristimäen kaupunginosaan. Ajoimme huoltoasemalle auton tankkaukseen, mutta uskon sen tapahtuneen siksi, että paikallinen yksitysyrittäjä sai parkkeerattua Ladansa meidän viereemme, takakontti auki , päivän varjo päälle, ja niin oli puskamarketti valmis palvelemaan turisteja. Ja kyllä minusta tuntui, että Masakin vaihtoi tässä ruplia, ja varmaankin edullisempaan kurssiin kuin tullikamarilla.

Aikaisemmilta Karjalan matkoiltani kokemukseni on, että Iinja-auton kuljettajat ja osa matkanjohtajiakin tuntevat jo nämä puska-markettien yrittäjät ja tietävät keihin voi luottaa ja kertovat reittinsä pysähdyspaikat, koska sama kaveri aina on Ladansa kanssa tarvittaessa. Se siitä, tämähän ei ole tarkoitus saattaa kuin tämän lukijan tietoon, ja on vain minun arvelujani.

Matka jatkuu muistelmineen. Pysähdys 15-15 - 15.32. Olemme Talikkalassa sitten Käremäessä, Laivateollisuuden telakka oikealla ja tästä silta yli lahden, ja siirtolapuutarha-alue on oikealla. Ohitamme paikan, josta johtaa tiehaara Johannes Virolaisen kotikylään tästä vasempaan käteen. Ylitämme rautatien Viipuri - Leningrad 15.46 ja olemme Sommeen kylässä. Täällä jäi Viipurista irtautuvan armeijan kuormasto mottiin, joukossa yli 420 kuorma-autoa. Ei meidän oppaamme juurikaan kertonut taisteluista eikä niihin osallistuneista joukko-osasioista, enemmän hän kertoili siitä, minkä kylän ohi kulloinkin kuljettiin, ja siitä minäkin.

Noin 15.50 olimme Kaislahden asemakylässä. Tästä lähti maantie Uuraaseen, samoin rautatie satamaan. Maantie jatkuu Johanneksen kirkonkylään, sitä ennen sijaitsivat Rokkalankoskella olleen lasitehtaan rauniot. Ja tästä kohdasta käännyimme itäänpäin, kohti Summan kylää, ja ohitimme venäläisten pystyttämän taistelujen muistomerkin. Saavuimme Kaijalan kylään klo 16.05 Auton ikkunasta katsellen iso nytkin elävä kylä, paljon taloja, hautausmaa vasemmalla. Ylitämme KOSENJOEN uutta siltaa, ja saavumme vähitellen Viipuri -- Uusikirkko maantielle ja myös Summan kylään. LÄHTEEN lohko ja SUMMAN lohko ovat kuuluisimmat torjuntataistelupaikat Kannaksella, ja olisimme mieluusti käyneet Lähteen lohkollakin, koska Endel Nord, joka oli osallistunut jatkosodan taisteluihin Lähteen lohkolla, oli valmistautunut selostamaan sitä. Summasta ei ollut Lähteelle linja-autokelpoista tietä, joten siitä oli luovuttava. Noin 10 minuutin ajan tutustuimme maastoon ja pataljoonan

räjäytetyn komentokorsun edustalla me alkusanoissa mainitut miehet otimme asiaan sopivat maljat näillä tantereilla taistelleiden veteraanien muistolle. Suomalaisten muistomerkin tekstissä kerrotaan 226 vainajan leposijasta. Kylässä on myös venäläisten sotilaiden muistomerkki.

Matkaa jatkettiin, lähtö 16.46, ja Endel Nord selosti linja-autossa koko matkaseurueen kuunnellessa Lähteen lohkon taistelut, sekä joukkojemme irtautumisen sieltä. Kaukjärven kylässä olimme 16.52 ja Kaukjärvi näkyi oikealla. Kello 17.15 saavuimme Uudellekirkolle ja pidimme pienen tauon, täällä toimi ennen talvisotaa useita parantoloita ja nytkin kirkonkylä oli tavanomaista paremmin hoidettu ja asuttu. Kylä on korkealla mäellä ja järvenrantaan on syvä laakso. Kylään on pystytetty myös sankarihauta suomalaisille sotilaille, 455 kaatuneen muistolle. Täällä näimme ensi kertaa kuttulauman, jota poikanen kuljetti tienvartta myöten, klo 17.35 jatkamme matkaa, tie on päällystetty ja kohtalaisen hyvässä kunnossa.

Vammelsuuhun, Suomenlahden rantaan saavuimme noin l7.50, ja Terijoelle, hotelli Pohjolan Rivieran pihamaalle saavuttiin jo 18.00. Alue on panssari verkkoaidalla suojattu ja portilla vartija hotellin puolesta. Seurasi majoittuminen, mikä ei sujunut ilman pientä hässäkkää, sillä eivät matkanjohtajat eikä oppaat olleet neuvomassa mihin rakennukseen piti mennä, mutta kyllä kaikki majapaikkansa saivat. Illallinen tarjottiin ruokasalissa kello 19.00. Ja se oli kyllä venäläiseen tapaan maittava ja riittävä. Illallisen jälkeen pidimme pienen jutustelutuokin Kallen huoneessa. Kalle oli ihme kyllä hankkinut pientä suolaista naposteltavaa palanpainikkeineen ja ilta kului rattoisasti. Kiitos Kallelle.

Lauantai 15 07.2002 Kaunis aamu. Aamupala hotellin ruokasalissa kello 8.00. Ja se oli runsas, puuroineen, nakkeineen, kahvineen ja tsajuineen. Ja niin noustiin taas linja-autoon, matkalaiset varmistettiin nimilistasta, hotellin portti avattiin, ja 9.10 läksimme Terijoen rantaa myöten, jota riittää aina 24 kilometriä, kohti matkamme varsinaista kohdetta, KRONSTADTIN linnoitusta. Oppaaksemme ilmoittautui Valentina, Aunukselainen kansakoulunopettaja, joka opiskeltuaan Suomen kielen, teki, opaskierroksia Kronstadtiin kesälomiensa aikana. Hotellistamme oli 4 kilometriä Terijoen keskustaan, josta erotimme remontissa olevan ravintola Hirven. Tältä kohtaa vie rantabulevardi suoraan Terijoen kylpylärantaan. Ohitamme Terijoen, talvisodan aikaisen O V Kuusisen hallintorakennuksen.

Saavumme Kellomäkeen ja sitten Kuokkalaan 9.50. Ohitamme Ilja Repinin asuintalon, joka jää vasemmalle. Kääpän suvun kauppatalo, nykyisin miliisin virkatalo jää myös vasemmalle. Tien oikealle, rannan puolelle jää SNS:n aikanaan rakennuttamat rakennukset, joissa toimii nykyisin turistimajoitusta, Aiemmin ne tulivat tunnetuiksi SKDL:n opistoina. Olemme Ollilassa, saavumme Valkeasaarelle 9.56 ja Rajajoelle 9.58. Olemme siis Siestarjoella. Siestarjoki sijaitsee 52 kilometriä Pietarista, Suomen rajalla. Kaupunki perustettiin Pietari Suuren käskystä vuonna 1724, alueelle jo vuonna 1714 perustetun ase- ja ankkuritehtaan ympärille. Aikoinaan se kuului Pietarin kuvernementtiin ja omisti maa-alueita Lintulassa, Kyyrölässä, Raivolassa ja .Kivennavalla. Alue kuului vuosina 1812 - 1864 Suomeen, jolloin se liitettiin 1864 takaisin Pietarin kuvernementtiin korvauksen lupauksella. Nykyisin kaupunki on suosittu pietarilaisten lomailukaupunkina. Kaupunki on myös saanut synkän maineen, koska tänne on haudattu pietarilaisista vankiloista tuodut tuhannet kuolemaantuomitut teloitettavaksi ja haudattavaksi.

Oppaamme mukaan yli 40 000 teloitettua on täällä saanut viimeisen leposijansa. Ei Valentina tätä historiaa selostanut, sen ole ottanut vanhasta historiankirjasta. Pääkatu, jota myöten ajettiin, oli hyväkuntoinen, varrella oli kerrostalojakin, mehiläispesiä, kuten Valentina niitä nimitti. Ylitimme rautatien, pitkä katko puomeineen. Oikealle jäi palo-asema, jossa palvelee Valentinan poika. Kaupungin tärkeimpiä tuotteita on HIRVI-vodka. Tehdas jäi vasemmalle. Ylitämme Siestarjoen klo 9.49, ja Kronstadtiin johtavalle patorakennelmalle saavuttiin klo 9.55. Pato on 25 kilometriä pitkä ja siinä on 6 mahtavaa sulkuporttia veden virtausta varten.

Kronstadtin linnoitus l7 eri linnaketta, on perustettu vuonna 1703, jolloin meritie Pietariin sulkeutui. Kronstadtin lahti on matala, täynnä hiekka särkkiä. Vuosina 1875 - 89 kaivettiin 7 metriä syvä kanava, jolloin meriliikenne Pietariin Suomenlahdella avattiin.

Reino, Ville ja Endel Cronstadtin kasematin päällä, takana Pietari horisontissa

Pieni pysähdys ja kiertokävely kello 10.14. Olemme saarella ja lentokenttä jäi oikealle ja majakka vasemmalle. Tutkimme hetken yhtä linnaketta. Täältä näkyy hyvällä ilmalla Pietariin, ja Oranienbaumista Kronstadtiin rakennettavan patorakennelman eli ohikulkutien työmaa on myös näköpiirissä, Kello 10.42 lähdemme sitten varsinaiseen Kronstadtin kaupunkiin. Kaupunki on ollut linnoituskaupunki ja niin muodoin varuskunta-kaupunki, vain laivaston varuskunnan tarpeita varten ja vasta toisen maailmansodan jälkeen sinne on laskettu siviilia- sutusta. Kaupunki sijaitsee Retusaaren itäpäässä pinta-ala saarella on 12 km kertaa 2.5 km. ja asukkaita noin 50.000. Ohitamme kuivatelakan, elementtitehtaan, liha jalostamon, merikadettikoulun, johon ilmoittaudutaan 11 vuotiaana. Ajamme Lenininkatua, joka on 1,555 km pitkä. Ohitamme Sinebrychoffin talon olemme sinisellä sillalla, Menschikovin italialaistyylinen palatsi jää oikealle, ohitamme Laivastokeittiön ja tulemme Kronstadtin taas yhdelle kuivatelakalle. Satamaan johtaa puistoalue, jossa on

tyypillinen muistomerkki, Pultavan taistelun voiton kunniaksi pystytetty. Satamassa lukematon määrä sota-aluksia, kaikki vuosikausia sillä maanneita. Komea näky sinänsä. Kello 11.55 kokoonnumme autoon ja matka jatkuu 4 km pitkää valuraudalla päällystettyä katua myöten ja saavumme Ankkuri -aukiolla. Kaupunki on säännöllisesti rakennettu, kuten varuskuntakaupungit yleensä, samoin siisti, eikä kerjäläisiä tahi taskuvarkaita tavattu. Ankkuriaukion laidassa on vuosina 1905 - 15 rakennettu kirkko, 5000 henkeä mahtuu istumaan. Kirkkokuntaa tai niemeä en muista. Täällä on myös Makarovi patsas, jossa palaa ikuinen tuli sankarivainajien muistoksi. Kello 11.50 aloitamme kauppakäyntitauon ja muutenkin tutustumistauon, ja käsky kävi, että 15.50 auto lähtee kohti Terijokea.

Kauppahalli oli erikoinen, lankkuaidalla suojattu kortteli, ja sen alakerta, kadunvieritiloineen oli varattu myymälöille. Kävelimme ympäri ja totesimme, että dollari oli paras valuutta ostosten tekoon Tavaravalikoima oli jos ei hyvä, niin tavanomainen. Pekan kanssa aloimme etsiä kioskia, jossa saisi ostaa kahvikupin, siis juoda kahvia, mutta ei vaan löydetty, joten oli tyytyminen olutkolpakkoon lähipuiston kioskilla. Istuimme pöytään, jossa istui kaksi rouvaa myös olutlasien kanssa. Tervehdimme, totesimme, että he eivät puhuneet muuta kieltä kuin Venäjää, ja me luettelimme kaikki venäläiset sanat lukusanoista lähtien mitä vaan osasimme. Sen verran kuitenkin saimme selville, että he olivat sisaruksia, kotoisin Novgorodista ja olivat tulleet äitiään tapaamaan tänne Kronstadtiin. Hän ilmestyikin pian ja me sanoimme dasvidania. Teimme pienen kierroksen torilla ainakin Pekka osteli monenlaisia mausteita ja siinä olisi kyllä saanut olla videokamera toteamassa käsillä puhumisen herkkyyttä ja mausteiden haistamista ja tunnistamista. Ja sitten autoon.

Auto starttasi 15.55, palasimme samaa reittä mitä tultiinkin ja Rajajoella Vanhan rajan muistomerkillä olimme 14.57 Valokuvia otettiin ja kello 15.10 lähdettiin kohti Terijokea ja hotellia ja tottakai jo tähän aikaan päivästä kohti ruoka-salia ja päivällistä.

Kokoonnuimme, Rajala, Nord, Väänänen, Pekka ja minä ruokasaliin ja kyllä ateria maittoikin.

 

 

Terijoen yössä vas. Reino, Ville, suomal. rouva ja Pekka

Päätimme sitten aterian jälkeen lähteä rannalle katselemaan ranta-elämää. Valtasimme pienen rantapaviljongin, hankimme parit pullot valkoviiniä ja ilta kului rattoisasti toki hieman laulelimmekin ja saimme tottakait seuraakin, sillä rannalla oli muitakin lauluhaluisia turisteja Yllätykseksemme tarjoilu rannalla loppui kello 24.00 ilman varoitusta ja me tottakai me vähin erin palasimme huoneisiimme»

Pekan ottama kuva laulajaisista, Reino ja Ville rouvien ympäröiminä

Sunnuntaiaamu 14.07-02

Kaunis aamu tänäänkin. Aamupala on nautittu ja autoa lastataan, lähdön piti tapahtua klo 9.00, mutta tokihan aina jotakin viivytystä sattuu. Matka suuntaa pohjoiseen Kivennavalle johtavaa tietä» Ohitamme Lintulan luostarin, Eeli Niemisen kotipaikka jäi vasemmalle. Ohitimme Jalkalan tiehaaran, uuden, Pietariin johtavan tien, Lintulan järvi jäi vasemmalla,

Polviselän kylässä olimme klo 9.50 ja Kivennavan kirkonkylään saavuttiin klo 9.55. Asuttu kylä, jopa kerrostalojakin.

Käännymme täältä kohti Muolaan kirkonkylää. Kivennavalta johtaa tie myös Rautuun ja sen tien oikealla puolella ovat Seppälän kylä, Kekrala ja Siiranmäki, Ankarat torjuntataistelut käytiin jokaisessa kylässä.

Seuraavaksi saavumme Vääränmäen kylään noin klo 10.10.Tästä erkanee tie Valkjärvelle. Matka jatkuu kohti Viipuria ja Kyyrölään saavumme klo 10.20, ylitämme joen ja ajamme Muolaan kirkolle. Muolaassa on 10.000 asukasta ja pidämme pienen tauon.

Palaamme Kyyrölän kautta Viipuriin johtavalle maantielle, Oinaalan tiehaara johtaa vasemmalle, saavumme Sudenojan kylään klo 11.10. Tästä erkanee maantie kohti Sortavalaa, meidän matkastamme nähden oikealle, ensin Kuusa, sitten Äyräpää. Oinaalassa on ortodoksiseurakunnan kirkon rauniot, niistä erottuun vain risti. Muolaan järvi on vasemmalla ja me saavumme Hotakkaan 11.15 ja Ylä-Hotakkaan klo 11.25 Viipuri - Pietarin uusi moottoritie on näillä kohdin työn alla. Viipurin rajalle saavumme Kamaran, Pienperon, Suur-Peron kautta.

Ihantalan kirkon raunioilla vas. Reino, Endel, Pekka ja Ville

Joitakin maamerkkejä matkan varrelta: venäläisten rakennuttama vapauttajapatsas ( venäläinen sotilas ), Pyhän Eliaan kirkko, ylitämme Pietariin johtavan ratapihan siltaa pitkin ja olemme Heinjoen tiehaarassa, ohitamme Markovillan kadettikoulun, kohtaamme taas Viipurin ohitustien rakennustyömaan, ja Kärstilän järvi tulee näkyviin oikealta, kello on 12.00 ja venäläisten tarkastusasema. Viiden minuutin neuvottelun, rahastamisesta kuitenkin oli kysymys, rajavartija suostuu avaaman puomin ja pääsemme jatkamaan matkaa Portinhoikkaan ja siitä Ihantalaan, matkamme toiseen kiinnostavimpaan paikkaan, paikkaan, jossa meille kaikkein tärkein torjuntavoitto saavutettiin Valitettavasti mitään taistelukuvausta ei ollut ajan puutteet takia mahdollista antaa, ja tuskin matkanjohtajat olivat valmistautuneetkaan. Kuitenkin tämän selostuksen alussa mainitut henkilöt nauttivat Ihantalan kirkon raunion rappusilla muistomaljat näiden kunnaiden sankarivainajien muistoksi ja isänmaan tulevaisuudelle. Tästä palattiin takaisin Viipuriin kauppatorin laidalle Pyöreän Tornin viereen.

Me aiemmin nimeltä mainitut matkalaiset suunnistimme heti Pyöreään Torniin päivälliselle, joka jo maittoikin pitkän matkan jälkeen. Ruokasali oli hiljainen, mutta meidän kaikkien ihastukseksi siellä oli pieni orkesteri, joka pyynnöstä soitti meidänkin kysymiä kappaleita.

Pieni kierto torilla, ja sitten autoon. Matkanjohtajat suorittivat passien jaon ja matka kohti Suomen rajaa alkoi. Toki siinä tarvittiin usea passintarkastus, leimaus ja leiman tarkistus, mutta Nuijamaan passintarkastuksessa olimme klo 15.15. Tax Free kaupassa loput ruplat vaihdettiin tuliaisostoksiin. Helpottunein mielin saavuimme Suomen puolelle, muodollisuudet olivat mutkattomat ja Lappeenrannassa hyvästeltiin matkanjohtajat, poikettiin Luumäen motellissa kahvilla ja kotona Lahdessa oltiin noin klo 21.00 jälkeen. Kaikille kiitos seurasta.

Ville