Ruista ja lannoitetta v. 1973

Rukiin viljely

Innanmaan pellot olivat savisia Santamäen rajalla ja edelleen alaspäin kohti Putajan tietä. Riihelle menevä tiemaa jatkui saman suuntaisena Ojansivun rajalle saakka ja siitä eteenpäin vanhana karttatienä. Isäntä mieli kyntää tuon turhan tien ylös, hyvä syykin siihen saatiin salaojituksen ja piiriojien kaivuun yhteydessä. Ei sitä tietä kukaan ollut käyttänyt, kaikki olivat tilalla töissä siinä kulkijat. Täytyi silti varautua valituksiin. Ojansivun vanhan emännän riitelyt ojien kaivuussa olivat olleet samanmoisia, täysin turhia. Traktorilla pelloilla kuljettaessa ja lehmien kuljettamisen laitumelta toiselle loputtua tien pito olisi pellon haaskausta. Syksyn tullen kynnöllä Pekka ei enää nostanut auroja vähäisen karttatien kohdalla. ”Uljaassa palassa ovat nyt kotipellot, vielä kun saan ne salaojiin niin saan koneilla lasettaa ilman esteitä ja kiertelyjä. Mutta kyllä tästä joku valittaa, odotetaas vaan.”

Valtteri oli huomannut tiemaan jääneen viilujen alle. ”Meinaakkos tien vallan hävittää, siitä ennen hevosella kuljettiin?” ”No kyllä meinaan, en ole siinä koskaan ketään nähnyt.” ”Ei kyllä ole kulkenut, mutta kun se on vanha karttatie.” ”Tulkoon sitten minulle valittamaan niin katsotaan sitten. Tällä pellolla on ollut minun aikanani tasan yksi kulkija, hänkin tuli Saunanojan peltoja pitkin ja sitten Santamäen rajaa meille.” ”Kukas hän sitten oli?” ”Ekkös muista, viime kesänä Virtaselta vanha isäntä tuli lainaamaan sorkkasaksia kävellen. Annoin ne hänelle ratashuoneesta ja sanoin, ettei tarvi pitää kiirettä niiden kanssa.” ”Niinpäs olikin, onko jo palauttanut?” ”Kyllä vaan.”

Lehdon Jussin kanssa Pekka suunnitteli viljelykiertoa. Istuivat keittiössä juomassa kahvia. ”Kuule, kun sinulla on tuossa yläpäässä savinen lohko, niin siihen sopisi ruis.” ”Meinaakko, en ole sitä pitänyt oikein soveliaana näille pelloille, menisi satokin kokonaan myyntiin. Ei siinä kyllä viimeksikään kaura niin kasvanut, herne sen sijaan kasvoi. Olisihan se ikiaikainen vilja ja miksei sitä voisikin kokeilla.” ”Kyllä se sitten vahvan maan tarvitsee, ei se pelkällään savessa kasva. Onko sulla jo viljavuuskokeet tehty sieltä?” ”Ei ole vielä kuin suunnitelmissa.”

Hankkijalla oli käytävä. Kylvöalalle oli ostettava siemenet, ruis oli kylvettävä syksyllä. Se oli kaksivuotinen, antoi sadon vasta kylvöä seuraavana vuotena. Kynnön jäljiltä pelto oli muokattavissa äkeellä kylvökuntoon. ”Terve, olisiko sinulla rukiin siementä, kuusisataa kiloa?” ”On, vai ruista ajattelit nyt laittaa, siemen löytyy heti tuolta varastosta. Onko sulla lannoitteet?” ”Eipä vainenkaan, ne tarviin myös, mutta niitä sulla on aina saatavilla, pistetään sama määrä. Mä ajan Volkkarin tuonne lastauspaikalle.” Tällaisissa kuljetuksissa pakettiauto oli paikallaan, se otti helposti lastin kantaakseen. Autoon oli sivuovesta luonnikas lastata. ”Tämä on hyvä hevonen, mun ei tartte enää säkkejä siirrellä kun kylvinkoneeseen. Ovat täällä suojassa, ja ajettavissa pellolle mihin kohtaan vaan.” Oli siinä vielä toinenkin hyvä puoli, ei tarvinnut selkää särkeä säkkiä maasta ylös kammetessa. Autossa ne olivat hyvällä korkeudella.
Muisti Pekka toisenkin kylvön. Hän oli Harrille lupautunut kylvämään Anna-mummun hehtaarit. Harri meni edellä äkeen kanssa ja kylväjä sai alkaa melkein samaan aikaan. Rivakat miehet kylvivät hetkessä neljä hehtaaria. Pellon laitaan oli samana aamuna pudotettu lannoite ja siemen säkeissä. 50 kiloa painoi lannoitesäkki. Muovisena ja kosteana ruohosta se viimeinen säkki oli tempaistava vauhdilla, jotta se nousi syliksi ja koneeseen. Harri oli siemenen kohdalla tehnyt tepposen. Viimeinen säkki oli kuin patjapussi. Painoi ainakin 80 kiloa ja vetelä joka suuntaan. ”No perkele, kait sentään nouset.” Kylväjä tarrasi lujemmin säkin kylkiin, nosti minkä kykeni, ja ote lipesi ennen kuin säkki nousi polvien päälle. ”Tähän en kyllä apua pyydä, helvetin vempula säkki, uudestaan, äähh, nouse saatana.” Kaikkensa ponnistaen Pekka sai säkin nousemaan polviensa päälle takamus miltei maassa. Samalla säkin päät valahtivat melkein maahan saakka. ”Ei köyhän auta, on vaan yritettävä, kun vaan jalat kestäis.” Ylös nousu oli vaikea senkin takia, että tuo pahalainen säkki oli niin vetelä, kun jalat oikenivat, niin pussi alkoi valua polvilta maahan vaikka kuinka pusersi. Nyt oli menossa viimeiset voimat, säkkiä ei saanut päästää valumaan. Molemmin käsin yhteen puristaen ja tajunnan heiketessä, silmien hämärtyessä Pekka sai säkin pysymään sylissään selkä suorana. ”No hyvä, kyllä minä tämän voitan, enää nousu koneelle, hoop.” Punnerrus koneen takana olevalle lavitsalle oli melkein liikaa, jotenkin säkin mahaa koneeseen tukien se onnistui. ”Saatana, minä teurastan tämmöisen säkin, avaan puukolla sen mahan, jos se avaamista vastustaa.” Pussin suun Harri oli oikein solminut, veto vaan ja siemenet valuivat koneen leveään laariin. Äestäjä katseli nauraen työn lomassa kylvömiehen vaikeuksia.

Kotilohko oli pian kylvetty, pitkulainen ruskeanharmaa jyvä peittyi vantaitten ohjaamina oikeaan syvyyteen, noin kolmeen senttiin. Takavantaat levittivät kylvörivien väleihin lannoitteen lähes samaan syvyyteen, hiukan syvemmälle. Pelto oli sen verran kostea, ettei kylvettäessä pöly noussut ilmaan. Edellisenä keväänä oli niin tapahtunut. Ylen kuiva ilma oli ehtinyt kuivattaa pellon pinnan äestyksen jäljeltä. Kylvö oli kuin Saharassa olisi ajellut. Silloin Pekka oli lisännyt kylvösyvyyttä niin, että siemen tuli kostean maan rajalle. Näin se pääsi kuivuudesta huolimatta alkuun.
Pellon rajalla seisoi pitkä mies, siinä kohtaa missä karttatie oli kulkenut. "Nonnii, ensimmäinen saapuu, mennääs kuunteleen." "Päivää, minä olen Ilveskoski." Arviolta yhdeksänkymppinen suoraselkäinen viljelijä tervehti ojan toiselta puolelta. "Tässä kulkee kyllä karttatie, siitä täytyy päästä tulemaan." "Niin kyllä, ennen niitä oli paljonkin, nyt ne ovat tarpeettomina kynnetty ylös." "Mitenkäs minä nyt tästä pääsen, kun olette kyntänyt tiemaan?" "En ole teitä koskaan nähnyt tässä kulkemassa, mihin te nyt olisitte sitten menossa?" "En minä mihinkään ole menossa, mutta kulkemaan tarvis päästä." "Eihän tämä tie enää edes vie mihinkään, Kaukosellekin pääsette tuosta Saunanojan vieritse. Putajan maantie vie Vammalaan. Älkää nyt siinä tämmöisen takia pahoittako mieltänne." Pääsivät siitä asiasta päätökseen, tie pysyi kynnettynä.

Isännät kävelivät tarkastellen rukiin itämistä. ”Kyllä se on lähtenyt hyvin, nousee jo vähän oraalle.” ”Härmän Antti kertoi naapurinsa rukiin kylvöstä. Olivat kanssa kävelemässä näin pellolla. Yhtäkään piippaa ei ollut näkynyt. Vanha isäntä sanoi: ”Taisi tulla liian harvaan kylvettyä.” Antti oli sitä sitten ihmetellyt, että mistä se sen tiesi."  Jussi jatkoi jutteluaan.”Keväällä sen sitten paremmin näkee, kuinka sitten talvesta selviää. Ei tässä rinteessä ainakaan jääpoltetta tule.”
Koitti kevät. Ruispellolla näkyi harvakseltaan piippoja. ”Katsos vaan, mitähän tästäkin tulee, ylen on harvaa.” ”Kyllä se vielä voi virkistyä, anna sille pieni apulannoitus,” tuumasi Jussi. ”Älä, se olisi sitten tehtävä käsin, ei pelto vielä traktoria kestä. Meinaakko että kannattaa, vai kynnänkö mä tän ylös?” ”Kyllä se voi vahvistua, on sellaista nähty rukiilla.” ”Tjaa, sitten on haettava Hankkijalta vakka, ei sullakaan sellaista ole?” ”Ei ole kuin joku vanha ruosteinen, ei se enää kelpaa.”

Hankkijalta se oli ostettava, rautarunkoinen muovimahainen laakea vakka, jossa oli toisen olan päälle laitettava kantohihna. ”Meinaakkos oikeen käsin alkaa kylvämään?” ”Nyt on pakko, ei maa kestä konetta. Olen tätä saanut tehdä tuolla Hyrkillä ollessani. Posio pyysi minua lannoittamaan yhden pellon käsin. Hieman siinä oli rytmin hakemista ensin. Kahdella kädellä viskoen se oli yllättävän nopeaa, mutta raskasta.” ”Olen minäkin heinimaalle levittänyt käsin, se on helpompaa, kun ei saapas vajoa.”
Viidenkymmenen kilon säkistä Pekka kauhoi sellaiset kaksikymmentä kiloa lannoitetta vakkaan, nytkytteli hihnan ja vakan sopiviksi mahansa päälle ja aloitti. Vasen jalka otti askeleen, samaan aikaan oikea käsi kauhaisi vakasta ja heitti menemään vasemmalle puolelle. Oikean jalan astuessa sama vasemmalla kädellä. Rytmi sekaantui helposti, jos jalan alle sattui epäsopiva askel. Käsi huitaisi vikatahdissa ja toinen käsi oli jo menossa perään, kun uusi askel oli vasta tulossa. Rytmi oli haettava uudestaan. Vakallinen toisensa jälkeen tyhjeni. Aikaa alkoi hukkaantua tyhjänä kävelemiseen ja täytenä palaamiseen levityskohtaan. Pekka siirsi Volkkaria edemmäs ja työ joutui. Hiki norui poskilta ja niskasta kastellen paidan kauttaaltaan. Kylvö oli ankaran kurinalaista. Jokaisella viskauksella oli oltava sama pituus, rakeiden oli levittävä tasaisesti. Kävelykohta jäi helposti liian vähälle, mitä nyt ylimääräistä kourista roiskui. ”Kyllä tätä vaan tekisi. Toisi vaikka vaimo aina amitsoonia vakkaan. Saisi koko ajan kylvää selkä suorana. Kyllä niissä Suomi-filmeissä isäntien kylvöt käsin ovat pelleilyä, pelkällä toisella kädellä, ja siementä epätasaisesti paiskoen.” Työ tuli tehtyä. Mikä oli sitten asiana, mutta Hankkijalle matka taas kohdistui. ”Mitä, etkös mennytkään kylvämään?” ”Kyllä vaan, se on täytetty.” ”Koko alako?” ”Kaikki, nyt olisi sitten tarvis…” Kaupat jatkuivat varmaan hyvinkin tarpeellisella kapineella.

Ruis vahvistui mutta jäi harvaksi. ”Tuus ny kattoon, mitä mä tälle teen, minusta se on ylen harvaa.” Jussi poikkesi pellolle. ”Kyllä se harvalta näyttää, en minä osaa siihen muuta sanoa.” ”On siihen aika paljon jo satsattu, jos mä sen nyt kylvän uudestaan, niin se kaikki menee hukkaan. Samalla mä saan sekulia, aina sieltä ruista nousee mukaan, eikä enää voi ajatella muuta kuin ohraa.” Ruis jätettiin kasvamaan. Syksyllä Jussi sai puida rukiin melkein maantienopeudella.

Metsätraktorin korjaus osa 2 -70 l

Renkaan korjaus

Akseli korjauksen jälkeen tukin ajo sujui hyvin. Kuormat siirtyivät metsäautotien varteen Kiikassa, Putajassa, Pohjolanjärven maassa. Volgalla kuljettiin työmaalle ja takaisin. Pekkakin oli ajellut veljesten matkassa sellaisia teitä, ettei kuunaan yksin olisi niille eksynyt. Hannu oli tarkka polttoaineen kulutuksesta. Siksi aina katsottiin lyhin reitti. Oltiin tulossa Kiikan puolelta kohti Vaununperää. ”Mennääs tästä suoraan. Tämä tie vie yhden talon pihaan. Siitä se jatkuu Liuhalan puolella vielä pienempänä polkuna, mutta kyllä siitä hyvin pääsee.” ”Olette siitä ennenkin ajaneet?” ”Kyllä vaan, siinä tiessä talolle on käytetty kunnan rahaa sannoittamiseen. Silloin se on kuntalaisten käytettävissä.” ”Joo, se pitää paikkansa, ei sellaista tietä voi sulkea kuin kelirikon aikana, mennään vaan.” ”Ainoa haitta siinä on talon isäntä, hän ei hyväksy pihasta läpiajoa. Ei siitä muuten pääse. Isäntä karaa kyllä heti kiinni, jos ehtii ja on kotona.” Osmoa selvästi hymyilytti edessä mahdollisesti tapahtuva yhteenotto. Takapenkkiläinen ei kyllä sellaiseen aikonut osallistua. Volga töyssysi eteenpäin, mutkan jälkeen näkyi pihamaa ja punainen talo. Hannu lisäsi vauhtia pihatanhualla, Osmo otti tukea kojelaudasta, Pekka kurkki taloa. Aivan talon rappusten kohdalla ovi aukesi, hurjistunut isäntä säntäsi nyrkit pystyssä huitoen ulos. Hänen loikkansa rappuja alas oli nopea, Volga oli nopeampi. Sivuikkunasta näkyi suu auki huitova mies, ottipa auton perään muutaman juoksuaskeleenkin. Jälkeen jäi. ”Näin me tästä mennään,” tuumi Hannu. ”Mennään vaan, mutta en minä tästä kyllä yksin aio ajaa.”

Sallin kallion takametsissä veljesten traktorista puhkesi takarengas. ”Voi helvetti, eikä tietäkään oli lähellä, milläs me tuo rengas nyt paikataan?” Osmoa harmitti kaksinkertaisesti. Kyllä miehet renkaita olivat paikanneet. Takapyöränkin irrotus kävi kätevästi, kunhan alla vaan oli kovaa maata. Nyt ei ollut. Tukeista oli rakennettava peti, jotta tunkki voitiin työntää taka-akselin alle ja nostaa pyörää. ”Otetaas ensin pultit löysään ennen nostoa.” Kävihän se, kun rengas ei päässyt pyörimään. Lisäksi heillä oli pitkä jatkovarsi. ”Aikas pamauksen päästi, ennen kuin irtosi, taitaa kaikki paukkua.” ”Tämä kyllä käy, mutta milläs ilveellä me saadaan rengas täältä pellon ja suon takaa pois?” ”Ei sitä kukaan jaksa pyörittää, on haettava toinen traktori ja vedettävä se vinssillä tielle.” ”Jaa kurasen pellon läpi? Ei muuten tule.”

Pekka pyöräili Virtasille. Pihassa olivat veljekset ja Alangon Matti hirmuisen takapyörän kimpussa. ”Moro, mikäs nyt on menossa?” ”Pumppaus. Osmo jo paikkasi renkaan, nyt siihen olisi saatava ilmaa.” ”Jaa käsipumpulla, älkääs nyt, ei helvetti se onnistu.” ”Tää on jalkapumppu.” ”Niin näyttää, mutta silti.” ”Olemme me ennenkin pihassa pumpanneet kahteen mieheen, sata pumppausta ja vaihto. Nythän meitä on neljä.” ” Helvetti, kaikkeen minäkin joudun, mutta osani painan.” Päivä oli kuuma, hyttyset löysivät hikiset selät, kärpäset tunkivat huohottavaan suuhun. ”Yk-si, kak-si, kol-me, nel-jä, laske sinä, vii-si… Kolme veijaria pääsi juttelemaan ja naureskelemaan neljännen kustannuksella, pian oli oma vuoro. ”Oletteko tosiaan pumpanneet takarenkaan täyteen? Me olemme jo iskeneet sinne tuhansia pumpullisia, eikä sivu ole yhtään noussut. Paljonkohan tänne menee litroina?” ”Ilma puristuu kasaan, täytenä siellä on mahoton määrä normaalipaineista ilmaa.” Veljekset olivat isä Matin kanssa oppineet kaikesta työstä itse selviytymään, aika ei maksanut mitään. Renkaaseen saatiin niin paljon ilmaa, että sen saattoi kääntää ja tarkastaa renkaan painuminen vanteeseen. ”Onneksi tässä ei tarvi käyttää häkkiä niin kuin kuorma-auton renkaassa.” ”Minä olen sellaisten täyttöä monesti katsellut Salmisen Kumikorjaamossa. Vanhan korjaamon katossa Sylvään Albertin takapihalla on komea lukkorenkaan kuva. Se pamahtaa sinne kuin ammuttuna, jos se ei ole kunnolla paikoillaan. On siihen miehiä kuollutkin. Eivät ole olleet tarpeeksi sivussa.” ”Mikä siinä onkin, että tämä pysyy vanteessa ilman lukkoa?” ”Kait tässä vaikuttaa alhaisempi paine, kuorma-autossa paino ja paine ovat hirmuiset.”

Saivat renkaaseen niin paljon ilmaa, että sen saattoi nostaa lavalle ja ajaa huoltoasemalle lopputäyttöä varten. Matti ja Pekka palailivat omiin töihinsä juotuaan ensin keittiössä hyvät kahvit ja nautittuaan emännän rusinapullasta. Sopivat isännät seuraavan päivän reissusta katsomaan Karkussa Matin pystyyn ostamaa heinämaata. ”Mennään illalla töitten jälkeen, mä tuun Transitilla.”

Takarenkaan vienti metsään oli helppo tietä pitkin. Siinä se oli nostettava lavalta alas. Hannu ajoi traktorin pellon taakse, veti vinssin vaijerin tielle. ”Saatana kun pelto on kurainen, kato nyt mun saappaita.” ”Ei auta, palaa vaan takas, mä kiinnitän tän vaijerin.” Suopelto ja suo sen takana olivat märät. Metsätraktori seisoi siellä niiden takana ilman pyöräänsä. ”Mä aloitan!” Hannu kiristi vinssin vaijeria. Rengas alkoi liikkua kyljellään, yli ojan, ylös pellolle. Sen etureuna kynti kuraiseen peltoon valtavan jäljen poikki sarkojen. Rengas oli pian niin kuran peittämä, ettei siitä enää oikein saanut selvää, mitä ne miehet siinä kiskoivat. Vissitraktoria oli siirrettävä toiset viisikymmentä metriä, veto jatkui, lopulta oltiin perillä. ”Meidän on vähän putsattava tätä, eihän tätä saa muuten edes pystyyn.” Suurimmat tilsat siivottuaan ähelsivät kaksin renkaan pystyyn ja nytkyttelivät sen hollille. ”Täytyy vähän vielä nostaa että sopii. Ilmaa on nyt alapuolellakin. Joko pultinreiät osuvat?” Hannu työnsi rengasta suorempaan, ”nyt osuu ensimmäinen, anna pultti.” Rengas oli paikoillaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tukin ajo saattoi jatkua.

Metsätraktorin korjaus, osa 1 -70 l

Akselin sahaus

Innanmaan piharakennus oli oikaistu. Virtasten veljeksien hydraulitunkilla työ oli ylen helppo. Suurin vaikeus oli riittävän hyvän lankun löytäminen tunkin alle. Siihen täytyi ensin kaivaa tilaa. Nosto kävi vipua säätämällä. Osmo asetti korokepalan vanhan perustuksen päälle molemmin puolin tunkkia. ”Tää on ollut tonne Putajan tielle ikävän näköinen, nyt harja ja räystäs ovat ryhdissä.” ”Mikäs sitä sitten oikein painoi?” Hannua kiinnosti syy, hän käveli talliin sisälle pihan puolelta. ”Kattokaas, tänne nurkkaan on nostettu vanha puuhella. Savimaa alkoi siitä painua.” Antti oli siitä Pekalle puhunut, asia oli unohtunut. ”Lähdes Pekka nyt mukaan, mennään Kiikan sepälle, meillä on siellä traktorin etuakselin vahvistaminen menossa. Meidän tehtävänä on teräsakselin sahaaminen oikeaan mittaan.” ”Mikäs siinä, mennään vaan.” Osmo oli hankkinut sopivan vahvuista pyöröakselia aiemmin. Se oli saatava lyhyemmäksi, eikä sitä voinut polttoleikata. ”Meidän on mentävä Kivirantaan Kipiltä ostamaan rautasahan teriä. Kippi on kyllä niin kova kauppamies, ettei me siellä juuri käydä, minä olin siellä aikaisemmin varastotöissä. Kippi tuli sinne välillä nauramaan hyville kaupoilleen. Ajattelin, ettei naura minun kaupoilleni.” ”Älä, en minä ole huomannut, mutta ainahan kauppias vetää kotiin päin.” Volgalla mentiin, sen kulku oli pehmeää, töyssyissä sen jousitus oli mukavan pehmeä. Kiikan sepällä pysähdyttiin. ”Seppä ei ole nyt kotona, meidän on ensin saatava tämä työ valmiiksi, sitten hän tulee tekemään lopun sovituksen. Siinä on sellainen tapaus, että työtä syntyy vaikka kuinka yöhön saakka, jos vain toinen on vieressä juttelemassa. Yksin ollessaan tahtoo sitten eteneminen olla hidasta.” Pekka ajatteli, että hän tuntee toisenkin sepän, jolla on samanlainen taipumus, muttei puhunut mitään.

Akseli kiinnitettiin viilapenkkiin. Se oli tukeva jötikkö, pinta kiilsi kovuuttaan. ”Minä aloitan,” tuumi Hannu. Ensin varovasti mitatusta kohdasta, jotta terälle saataisiin pieni kolo. Sen jälkeen sahaus oli helpompaa. Työntö-veto, työntö-veto, niin paljon kuin jaksoi. Vaihdettiin, Hannu puuskutti kädet puutuneina sivuun. Mitä pitemmälle sahaus eteni, sitä raskaammaksi se kävi, sahuu-ura leveni aina keskikohtaan saakka. ”Eikö ole muuta keinoa?” Pekan kädet puutuivat. ”On kyllä, mutta se maksaa.” ”Niinpä tietenkin, sun vuoro.” Kukaan ei laskenut edestakaisten liikkeiden määrää, vaivoin kova akseliteräs antoi peräksi. Oli kuitenkin senkin pakko taipua veljesten käsittelyssä. Seuraavalla vuorollaan Pekalta meni terä poikki. ”Mitä sinä sen katkaisit?” Veljekset toruivat molemmat. ”Ette kai te kuvitelleet, että tämä sahuu menisi vain yhdellä terällä?” ”No ei, on tässä näitä lisää, mutta minkä tähden sinä sen katkaisit?” Alkoihan se selvitä, hukkapaloja täytyi varoa.

”Helvetti, kun minulla on nälkä,” kova sahuu sai hien valumaan otsalta, ”kyllä tätä sahaisi, jos vain saisi ruokaa. ” Hannua ja Osmoa alkoi naurattaa. Sahuu jatkui, oli saavutettu puoliväli. ”Tämä loppu menee helposti, kun vain saisi ruokaa, sinun vuorosi.” Ei Pekalla nyt niin kova nälkä ollut, huvitti vain Osmon nauru. Pelkästään sen kuullakseen oli hauska valittaa. Akseli katkesi. Kyllä siinä vaihdettiin useampikin terä rautasahaan, mutta ne eivät katkenneet. Niitä saattoi vielä monesti käyttää helpommissa töissä. Osmo sovitti akselin laakeriin, mallasi sitä pyörän napaan. ”Katsos, tähän ympärille seppä hitsaa vahvikkeen, tämä alkuperäinen kiinnitys ei oikein metsätöissä kestä. Tämä hajosi tukkikuorma päällä, ajoin kivikossa, jossa ohjaaminen on tarkkaa puuhaa. Jotenkin siinä jouduin sellaiseen asentoon, jossa pyörä oli vinossa päin isoa lohkaretta, takapäin ei päässyt. Oli pakko päästää hiljakseen eteen, kivi ei yhtään perännyt, ja akseli meni poikki.” Olihan näitä sattunut. Tarkkakin mies joutui välillä mahdottoman eteen. ”Lähdetääs täältä, mun on niin kova nälkä.” Osmon nauru jäi pyörimään tyhjään halliin.

Tarinointia ja työntekoa -70 l

Kesäpäivän tarinoita

Matti oli Virtasilla kotona. Hän oli saanut Innanmaasta kukon, Villen, sillä ehdolla, että sitä ei laiteta pataan. Kanat olivat siellä munineet aikansa, eikä talossa ollut aikaa sulkasadottaa niitä. Siitä olisi tullut liian pitkä tauko tuotantoon. Pekka niitä kanoja sitten myi sellaisille, jotka ostivat niitä muutamia kymmeniä tai jokusen sadan verran. Kyllähän ne munisivat taas, kun olisivat uusineet sulkansa ensin. Taisi viimeisissä kanoissa olla valkovatsuria, se ei ostajaa haitannut. Laitettiin kanoja pakkaseenkin, mutta työ oli iso eikä siitä paljoa kostunut. Kukkoja oli alun perin ollut viisi. Niistä pääsi kolme heti ruokapöytään, kunhan olivat ensin kasvattaneet helttansa komeaksi. Muusta niitä ei aikaisemmin kanoista erottanutkaan. Toisilla kanoilla kun oli tapana pyrkiä polkemaan muita. Kukon kasvettua voimansa tuntoon se lopetti sellaiset leikit nopeasti. Viimeisenä lähti Ville Virtasille. Heillä oli pieni kanala, ulkona vähäinen tarha kesäksi, nelisenkymmentä kanaa. Ville oli siellä paimentanut laumaansa jo pari vuotta.

”Tuus ny kattoon, Ville on komia kukko. Sen kannukset ovat jo kasvaneet ympäri. Olen antanut niiden olla, kun ei siitä ole haittaa ollut.” ”Katos vaan, ei taida enää tuntea.” Pekka katseli entistä kukkoaan. Tärkeänä se tepasteli ja vartioi laumaansa. ”Ei tänne parane kanahaukankaan koettaa, Ville kyllä kurmottaisi sen. Meillä oli kerran muutama kana ja niitä vahti nuori kukko, olivat pihatarhassa. Siihen lennähti onneton kanahaukka, taisi olla vallan keväällinen poikanen. Tarrasi kiinni kanaan, joka räpisteli ja parkui kamalasti. Kukko hyökkäsi hätiin, lennähti haukan niskaan alkaen nokkia. Haukalla ei ollut voimia viedä kanaa mennessään, kun kukko piru istui selässä. Irrotti otteensa ja aikoi taistoon. Kukko vallan hurjistui, haukka jäi alakynteen ja yritti karkuun. Ei kukko laskenut sen vertaa, että olisi polo päässyt lentoon. Juoksi sitten pitkin tarhaa kukko perässä. Lopulta pääsi  verkon raosta toiselle puolelle ja ilmaan. Kyllä kukko pörhisteli ja huitoi siivillään ja kiekui.” Pekasta oli aina hauska kuunnella Matin ehtymätöntä juttuvirtaa. Vanha isäntä oli elänyt pitkän työteliään elämän, ollut mukana politiikassakin ikänsä, kova kommunisti niinkuin poikansakin. Ei siitä koskaan puhuttu, politiikasta. Mitä se olisi hyödyttänyt, vastakkain kova kokoomuslainen ja ankara kommunisti. Parempi vain pysytellä tärkeämmissä asioissa. Putkahtihan se joskus esiin, mutta vain silloin, kun Matti kertoi sattumuksista Vammalan puolue-elämästä. Ei Pekalla varsinaista asiaa ollut, tulipahan vaan kesän kuumuudessa pyöräilleeksi. Matti jatkoi: ”Otin viimekeväänä Oittisen Einon töihin tuonne metsäpellolle. Sinne oli kasvanut aikas lailla pajuja pellon reunoille. Siitä olimme talvella vieneet vähän tukkeja sahalle, senkin alueen Eino lupasi siivota. Menin sitten katsomaan parin päivän päästä. Eino oli siivonnut hakkuun jäljiltä puut ja oksat kasoihin. Tarkka on niinkus tiedät. Näkyivät varikset vievän isompia oksia pesän rakennukseen kuin mitä Eino suori pinoihin. Oli siellä plaani puhdas. Minä sitten käskin Einoa putsaamaan pellon ojat ja tulin kotiin. Vartoilin vähän, että Eino saisi työnsä valmiiksi, mutta viikon päästä minun oli käytävä pelastamassa hänet. Einon työ oli niin hidasta, että teki pajuista selvää hitaammin kuin mitä se kasvoi. Vesurilla katkoi yksitellen sellaisia risuja, että minä olisin viikatteella ne vetänyt. Sinne olisi hukkunut koko mies syksyyn mennessä.”

Pojat, Hannu ja Osmo olivat tekemässä remonttia talon alarinteen puoleisessa päädyssä. Siellä oli autotalli ja hyvät tilat varastolle. Volgaa korjattiin. Se oli nostettu pukkien päälle, Osmolla oli siellä hitsattavaa. Talosta laski rinne eteenpäin jyrkkänä. Sitä vielä korotti autotallille tehty penger. Siitä näkyi hyvin kylälle ja tielle. Alangon Matin talo ja navetta olivat tien toisella puolella peltojen takana. Vähäinen metsikkö esti Lehtimäkeä näkymästä. Oikealla oli Jarkon talo, samalla puolella tietä. ”Tuus kattoon, mä olen siivonnut sivuhuoneen ja tehnyt sinne hyllyt.” Hannu meni edellä. ”Katsos vaan, pysyy nyt tavarat paremmassa järjestyksessä.” Hyllyille oli kasattu varaosia ja suodattimia. ”Ei tää vielä ole valmis.” ”Saisit tulla minullekin tekemään saman työn piharakennukseen. Talli on aivan kaaoksessa.  Ei sieltä mitään löydä, tavaran hakeminen vie pidemmän ajan kuin sitten itse työ. Kuulin tuolla Heikiltä, että olisit hankkinut hydraulisen nostimen, traktoriin letkulla kiinni.” ”Joo, kyllä on sellainen, se nostaa varmaan viisi-kuusi tonnia.” ”On sitten aikas peli. Kuulekkos, pihaan tuli traktori.” ”Niin kuuluu, kai se tänne alas osaa.” Miehet siirtyivät ulos. Lehtimäen Fordi sukelsi näkyviin kulman takaa, heilauttivat tervehtiäkseen. Heikille tuli kiire kopissa. Hän koetti polkea jarrua, mutta sen alle oli vierähtänyt korjattavaksi tuotava laturi. ”Perkele, minä ajan tuon Volgan perään, maksan sitten vauriot,” Heikin oli tehtävä päätös nopeasti, joko ajaa rinteestä alas tai sitten päin. Samalla hän sotki jarrua minkä kerkisi. Laturi pyörähti pois polkimen alta. Foordi seisahtui aivan hetkeä ennen törmäystä sannan roiskuessa takapyöristä. ”Sinäpä vauhdilla tulit.” Osmo oli katsellut tuloa auton takapyörien välistä maatessaan selällään. ”Niin tulin.” Heikki kertasi tapahtunutta. ”Olisin varmasti mennyt ympäri tuossa rotkossa.” ”Mitäs, hyvin tässä kävi,” tuumi Osmo hilattuaan itsensä pystyyn. ”Tulkaas miehet sitten huomenna meille nostamaan piharakennuksen painunutta seinää sillä uudella tunkilla. Onko siinä pitkäkin letku?” ”On sitä viisi metriä, kyllä se piisaa.” Asia oli sillä selvä. Pekka pyöräili kotiin elikoitaan ruokkimaan. ”Tulihan tällekin päivälle jotain, saadaan rakennus suoraan huomenna.”

Pontikkaa ja kaljaa v. 1975

Pontikan ja kaljan keittoa

Kivirannan Rautakauppa. ”Onko teillä mellotettua kupariputkea?” ”Mitäs pontikkaa ne pojat nyt aikovat keittää kun tarviitte taipuvaista putkea, on meillä sitä tuolla varastossa.” ”Ei, kyllä se menee muuhun tarkoitukseen, tarviin sellaiset kolme metriä.” Tauno arvasi kyllä oikein, muttei sitä voinut sanoa. Viljelijät olivat viimeksi 1800 luvulla saaneet oikeuden polttaa viljaa viinaksi. Silloin siitä sai myymällä enemmän kuin viljasta. Valtio antoi luvan vain siitä syystä, kun tiloja oli tullut paljon autioiksi, eikä niiltä tietenkään saatu silloin minkäänlaisia veroja. Pontikkaa oli kyllä saanut ostaa Keihäsen Kalevin seiväsmatkoilla, Kihniön Kipakkaa.

Putken kanssa Pekka ajeli Tapanin autokorjaamolle. ”Terve, nyt minulla olisi sinulle erikoistilaus. Se täytyy tehdä hieman salaisesti.” ”Älä, mitäs nyt olet keksinyt?” ”Katsos, tässä on pehmeää kupariputkea, kierretään se kierrejousen muotoon. Sitten sinä hitsaat sellaisen isomman putken  sen ympärille. Kupariputken pätkät täytyy jäädä esiin molemmista päistä. Siitä tulee lauhdutin.” ”Mitäs siinä sitten lauhdutat, aiotkos pontikkaa keittää?” ”Kyllä vastaus on kyllä.” Tapani ryhtyi työhön. Haettiin sopivan paksuista putkea, katkaistiin se mittaansa ja leikattiin päätypalat. ”Nyt täytyy laittaa kierrokset kupariin, se onkin helppoa.” Kupariputki kierrettiin hieman ohuemman putken päälle tiukkaan. Siitä sitä oli sitten hyvä venyttää uuteen putkeen sopivaksi. ”Pidä sinä hieman kiinni, minä hitsaan päädyn kiinni, pyöräytä sitä vähän.” Työstä tuli hyvä. Pienet pätkät kuparia pistivät esiin molemmista päädyistä, kierreosa oli sisällä. Päihin hitsattiin vielä toisetkin putkenpätkät, nyt tavallisesta raudasta. Sisälle tuli työmiehiä. ”Mitä ihmettä te nyt teette?” ”Tästä tulee Foordiin pakoputki, siihen tulee vesivaippa äänen vaimentamiseksi.” ”No tulee siitä ainakin luja.”

Edellisellä viikolla Pekka oli Harrin kanssa tallissa katselemassa romukasaa. Sieltä pilkisti ruostumattomasta teräksestä tehdyt lypsykoneen kannut. ”Katsos, onkohan tuossa vielä kansikin tallella?” Olihan siinä, ja hyvä tiivistekin paikoillaan. ”Saisikos tästä säiliön kompressorille, tuossa näyttää olevan vielä imukonekin?” Nostivat kappaleet lattialle ja alkoivat tutkailla niitä. ”Tässä koneessa on mäntä, se aiheuttaa alipaineen alas mennessään, toisesta päästä ilma pakenee. En osaa sanoa, paljonko painetta se kykenee kehittämään.” ”Se riippuu moottorin koosta, että se jaksaa pyörittää ilmaa yhä enemmän säiliöön, kyllä tällä varmasti helposti 5 baria saadaan kokoon.” Romujen melominen oli molemmille isännille mieluista puuhaa. Erityisen taitavia siinä olivat Virtasen miehet. 70-luvulla ei kellään ollut rahaa, mutta töitä oli tehtävä, kaupasta ostettiin vain aivan välttämätön. Vammalassa oli kolmekin romuliikettä, ne kaikki olivat tulleet tutuiksi miehille. Vuoronperään niissä vietettiin kesäisiä päiviä työn lomassa, Vauranojalla ja Hellmannilla enimmäkseen. Kehitettiin uutta tai korjattiin vanhaa.

”Kuules Pekka, oletkos ajatellut pontikan keittoa?” ”No nytkin, taisit saada aatteen tästä kannusta.” ”Joo, katsos, tämä voidaan laittaa täyteen rankkia, sitten kannu upotetaan saunan pataan veteen. Vettä lämmitetään, rankki höyrystyy ja nousee putkea pitkin tästä reiästä lauhduttimeen. Ei pala pohjaan vesihauteessa, lämpötila kyllä nousee riittävästi. Lauhduttimessa se taas tiivistyy vedeksi, tai siis pontikaksi. Vaikeinta pontikan keitossa on estää pohjaan palaminen. Silloin siitä tulee niin kauhean makuista, ettei sitä kukaan juo.” ”On se kyllä riittävän pahan makuista ilmankin . Voidaan laittaa siihen putken päähän aktiivihiilisuodatin. Siitä se sitten liruu suoraan pulloon.”

Karjakeittiö täyttyi höyrystä veden kiehuessa. Kumiputki nousi kannusta ylös katonrajaan, josta se laskeutui pään korkeudella olevaan lauhduttimeen. Sen yläpäähän hitsattuun toiseen putkeen johdettiin vesijohtovettä pienellä paineella. Kylmä vesi tiivisti höyryn vedeksi, lauhduttimen alapäästä se otettiin talteen ja kaadettiin suodattimen läpi. Jäähdytysvesi lorisi lattiakaivoon. ”Katsos näin me pojjaat vähennetään Alkossa käyntiä, maistetaas vähän.” ”Ei tästä kyllä yhdellä kerralla   kunnollista tule, on se kirkastettava kahteen kertaan, vaan aika hyvin sitä näkyy liruvan, otetaas lusikkaan.”  Ryystivät suuhunsa vuoron perään. ”Tuntuu tässä kyllä jo voimaa olevan.”  "On vaan niin pahuksen pahaa." Valmista ainetta saatiin muutama pullollinen. Vanha isäntä poikkesi pränniin, oli varmasti ikkunastaan nähnyt miesten menevän sisälle. Kävi sitten katsomassa syytä siihen. ”Jaha, täällä keitetään pontikkaa.” Kyllä hän sen oli varmaan jo aikaisemmin arvannutkin. ”Mitä tässä vähän kokeillaan.”

Seuraavalla kerralla tavatessaan viikonloppuna joivat miehet senkertaisen satsin kuiviin. ”Lasketaas hieman, mitä tämä meille maksoi, ensin rankki, sokeri, hiiva, mallas, siitä rankin teko.”  ”Kyllä siitä ei tainnut paljoa pennosia takkiin tarttua, mitäs jos panisimme vaan kiljua.” ”Ei sitä voi juoda, mutta jos se kypsyy hitaasti, niin kaljana sitä voisi ehkä ottaa.” ”Minulla onkin kotona sopiva tynnyri siihen tarkoitukseen, laitetaan viikolla poika alulle.” ”Ostetaan sitten tarvikkeet puoliksi, minä pääsen keskiviikkona illalla.” Asia oli sovittu. Poikaa aloitettiin ladata prännissä. Siihen sekoitettiin hiiva sen ollessa käden lämpöistä. Keitos kuohahti heti kovaan käymiseen. ”Mihin sinä olit ajatellut tämän pistää käymään?” ”Viedään tynnyri tuonne parvelle heiniin, peitellään sitä vähän ensin ja heiniä päälle.” Aika äheltäminen siitä tuli, jauhohuoneen kautta portaita ylös parvelle oli jyrkkä tie. Siinä täytyi toisen olla edessä ja takamies sai koko painon harteilleen. Ylös kuitenkin meni. Viikko kului odotellessa, Pekka siellä välillä kävi valvomassa. Kuunteli pientä pihinää, kuuli jos kuuli.

Lehdon Jussi tuli taloon, oli sunnuntai päivä. Harri ja Pekka toivat tynnyrin alas. Siitä laskettiin toiseen astiaan vierrettä, ruskeaa vaahtoavaa lientä. ”Otetaas tästä maistiaiset, mulla on tässä tällainen kiulu, lasketaan siihen.” Harri maistoi ensimmäisenä, ojensi kiulun Pekalle. ”Ei oikein maistu siltä, että tässä olisi alkoholia.” ”Annas kun minäkin maistan,” sanoi Jussi ja ryyppäsi tyhjenevästä astiasta suullisen ja nielaisi. ”Mitäs nämä mustat pienet papanat ovat?” Harri vilkaisi ja sanoi: ”Hiirenpaskaa.” Jussin maha kiepsahti ympäri, mutta sisällä pysyi.

Lehmät laitumelle ja vastoinkäymisiä v. 1966

Kevään ensimmäinen laitumelle lasku

Lehtimäen uusi navetta oli valmistunut, ja lehmät olivat ensimmäiseen talveen tyytyväisiä. Tieten myös kanat, jotka olivat saaneet navetan parvelle oman lämpöisen pesänsä. Ilmi sinne aina pari kertaa päivässä kiipesi ruokkimaan ja keräämään munat. Pekka oli käymässä kevään valmisteluja katsomassa, istui keittiön pöydän ääressä. ”Kuules, me lasketaan tänään lehmät laitumelle. Tulisitkos vähän auttamaan siinä?” ”Tieten tuun, koskas se tapahtuu?” ”Minä olen tehnyt laitumen valmiiksi tonne alapäähän, mutta sinne on vähän matkaa, mentäs vaikka heti.” Ilmikin tuli katsomaan miesten eläinten päästöä. Navetassa oli komeita eläimiä parhaassa tuotantokunnossaan, lisäksi isoja hiehoja valmiina kohta astutukseen. ”Minä avaan tämän päätyoven, tässä on hieman ahdasta, minä menen ensimmäisenä Kaunokin kanssa, se on kokenut tämän jo monet kerrat. Ovelta johtaa laitumelle aidattu tiemaa, siinä on paimenpoika molemmin puolin.” ”Täytyy sitten samalla kun menette ulos katsoa, etteivät ota kurkkuunsa tuosta laarista siemenperunaa, niinkin on joskus käynyt.” Ilmi oli lehmistään huolissaan. ”Elikot ovat jo vaistonneet pääsevänsä ulos, ne ovat levottomia.” ”Pekka, tuo sinä tuo hieho perässä, sillä on jo nuora kaulassa.” Heikki avasi portin, Pekka otti taluttimesta tiukan otteen, Kaunokin kytkyt irrotettiin, Ilmi avasi oven. Hieho tempaisi päätään, käännähti ovelle, Kauno lähti ryntäämään takaa ohi ahtaassa solassa. Heikki löi kämmenellään hiehoa takapuoleen, se oli poikittain hänen ja Kaunokin edessä. ”Mene sinä ensimmäisenä!” Hieho loikkasi pihalle, Pekka piti lieasta tiukasti kiinni ja tempautui ulos pielien kolistessa. Ensimmäinen kevät villiinnytti kokemattoman eläimen, se alkoi loikkia vauhdilla kaukana alarinteellä olevaa laidunta kohti lankojen välistä kujaa. ”Em perkele laskekkaan irti, juostaas ny.” Pekka huusi mennessään Ilmin katsellessa kaksikon koikkelehtimista. Kaunokkikin oli päässyt pihalle ja Heikki saattoi vain katsella menijöiden perään. Tulivat portille, se oli kiinni. Hieho painoi päin lankoja, Pekka jäi väliin. ”Ai saatana kun sähköttää, äläs ny hosu, mä avaan kyllä…”, silloin hieho loikkasi päin porttia. Sen etujalat menivät lautojen väleihin, takusilla se kuitenkin ponnisti eteenpäin. Portti repeytyi hieman, antoi periksi ja sinne meni. ”Piru, sitä laitumella pitelemään, senkus meet, haen liean myöhemmin.” Heikki asteli rauhallisesti Kaunokin kanssa alas, Ilmi oli laskenut muut elikot tulemaan heidän peräänsä. Sinne menivät, ei mitään ongelmaa, porttikin saatiin kiinni. ”Minä kyllä kattelin ja aattelin, että nyt menee jalka poikki, kun se sotkeutui portin  lautojen väliin.” ”No ei, onneksi tässä oli kokenut laskija ensimmäisenä, mutta olisipa tässä ollut joku kokematon, niin toista olisi tiennyt.”

Kylvöt oli taloissa tehdyt. Viimeisetkin hakamaat ja metsien sisällä olevat pellot nousivat oraalle. Isännillä riitti aikaa korjailla laitumia, kävellä peltoja, katsella elon kerääntymistä. Tulivat sateet ja ukkoset, kastelivat hyvin vielä korsiintumatonta viljaa ja heinäisiä laitumia. Sateen jatkuessa elikot alkoivat hakeutua hiukan suojaan, yleensä ei muuta ollut kuin laitumen reunoilla kasvavat puut. Niiden oksistot hieman vaimensivat veden valumista karvaiseen selkään. Jylinä lisääntyi. Lehtimäki oli rakennettu vähäisen mäen töyrään ylimmälle paikalle. Talon ja navetan välissä kasvoi komea mänty, liki navetan seinää. Laidun oli aidattu siten, että elikot pääsivät männyn juurelle. Ilmi ja Heikki olivat sisällä kun räjähti. Hirmuinen pamaus ja jylinä aivan täräytti taloa. ”Herranjestas, löikö se taloon?” Ilmi parkaisi ja Heikki ryntäsi ikkunaan. ”Se löi eläimet maahan, osui mäntyyn!” Juoksivat molemmat sateessa maassa makaavien lehmien luokse. ”Henki pois, nämä kuolivat kerralla.” Heikki kumartui tunnustelemaan jokaista makaavaa, ei eloa missään, vain yksi hieho oli pystyssä ja ammui hätäänsä. ”Meiltä meni koko karja. Näitä ei voi käyttää enää mihinkään, veri on maksoittunut sähköstä, ei toinna edes pistää.” ”Hyvät ihmiset sentään, mitäs nyt tehdään, minä päästän ton yhden sisälle.” Menetys oli hirmuinen, talon tuotantoeläimet menivät kuoppaan kerralla. Siukon Rauno saapui kaivurillaan, teki valtavan kuopan pellon alalaitaan ja vieräytti sinne kuusi lypsylehmää ja kaksi hiehoa. Pekan katsellessa Heikin kanssa eläimet peittyivät siniseen saveen.

Kilpailua lausunnassa ja kirjoittamisessa - 60 l

Henkiset kilpailut

Aittalahdessa pidettiin koulujen väliset kisat. Sinne oli kutsuttu osanottajia pitäjämme rajojen ulkopuoleltakin.  Jokipohjan Anni niistä meille kertoi. Hän alkoi jaella tehtäviä niille, jotka halusivat osallistua tai joita hän ehdotti osallistumaan. Sarjat olivat ainakin matematiikka, piirtäminen, laulu ja runonlausunta. Toiset innostuivat kovasti yrittämään ja harjoittelemaan. Minäkin jostakin syystä sain ottaa osaa runonlausuntaan. Tietenkin, olihan aihe minulla aivan outo. Mietin kappaletta, tai siis runoa, minkä esittäisin. Äitini ehdotti runoa. Siinä isä jänis oli niin rohkeaa, kunnes haavasta värisi lehti. Juuri oli sanonut pojilleen: ”Ei meillä pelätä.” Samassa jo pakoon pötki. Siinäpä hyvä ja lyhyt tarina. Minä esitin sitä kotona iltaisin. Mennessämme kilpailun aattona nukkumaan kerrossänkyymme siskoni Kiti sai päähänsä, että minun runo on huono. ”Opettele toinen runo, minusta Kolme Jyvää on parempi.” ”No enhän minä sellaista osaa ulkoa, ei siitä mitään tule.” ”Se on hyvin helppo, minä opetan.” Aloin kuunnella ja toistaa runoa hiljaa Kitin perässä. Monta kertaa sain sitä toistella ennen nukahtamista. Kouluun oli tullut outoja oppilaita, silloin näin ensimmäistä kertaa Hiedanmaan sisarukset Putajasta. Olimme alakerroksessa yläluokassa. Saimme katsella ja kuunnella toisten esityksiä. Brita Hiedanmaa lausui myös runon minun jälkeeni. Kolme Jyvää meni kyllä oikein, mutten kait osannut eläytyä, tulin toiseksi Britan jälkeen. Loppu menee muisteluksen puolelle, minusta Liuhalan Tommi osallistui lauluun ja Kalliomäen Auli piirustukseen. Matematiikassa taisi olla Talolan Eeva-Liisa, hän oli meistä nopein ja tarkin laskija.

Saavuttaessani toisen tilan ajattelin tämän homman kyllä sitten minulle riittävänkin. Kunta alkoi järjestää jokaisena vuonna omia henkisiä kilpailujaan uudella kauppalantalolla. Sinne eksyin äitini hoputtamana kirjoituskilpailuun. Istuimme suuressa valtuustosalissa, mistä meitä osallistujia jaettiin eri huoneisiin. Me kirjoittajat saimme pienen huoneen jossain sivussa pihan puolella. Meitä oli siinä kymmenkunta toivorikasta yrittäjää. Kouluumme oli tullut kolmannelle luokalle Kalskeen Leena Lauttakylästä. Hän sopeutui heti hyvin joukkoomme vilkkaana ja iloisena tyttönä. Nyt hän oli mukana yhtenä osallistujana. Meillä oli paperit ja vihot edessämme, tehtävät oli annettu ja Hongiston neiti laittoi oven perässään kiinni. Vilkas Leena oli jo ehtinyt osoittaa kirjoittamisen taitojaan koulussa. En ole kysynyt, taktikoiko hän vai muuten vaan ei hiljentynyt kirjoittamaan. Hän puhua pölisi muitten kanssa. Se yllätti minut ja vaikeutti keskittymistäni aiheeseen. Helppoa kirjoittaminen minulle oli, mielikuvitus laukkasi aina kaukana edellä, hiljaisuudessa. Palasimme saliin jätettyämme työt arvosteltaviksi. Kirjakaupan omistajat Hongiston sisarukset suorittivat jyvityksen. Leena sai ensimmäisen palkinnon, minä tulin toiseksi. Tunsin tyytyväisyyttäkin kävellessäni pokkaamaan alpakkalusikkaa.

Talvi taas opiskeltiin, erityisesti kasvien latinankielisiä nimiä. Niitä oli meillä sata kappaletta, jokainen oli kesällä kerännyt, kuivattanut prässissä, liimannut kartongille ja kirjoittanut suvun ja nimen pieneen lomakkeeseen paperin kulmaan. Latinaksi. Hullumpaa hommaa en ollut konsaan tehnyt. Käsittämättömiä nimilitanioita, taraksakum, violacae…, huh. Sain Litjalta kokeessa kympin, mutta mitään en siinä oppinut. Kukka kun välähti eteeni nimi tuli kuin papukaijalla. Niitä harjoittelin niin paljon, että erehtymättä tunsin kaikki, mutten suinkaan tuntenut kasveja. Tunnistin vain niiden erilaisten kukkien hahmot, jotka sitten laukaisivat päässäni nimen.

Partiotoiminta vei kaiken vapaa-aikani. meillä oli jokaisella jäsenkirja. Siihen suoritettiin ja merkittiin hiljalleen karttuvat taitomme. III luokka, II luokka ja vaativimpana I luokka. Vartionjohtajamme otti suoritukset vastaan. Pyöräilin Kukkuriin Muurosen Jarmolle, hän oli hieman vanhempana minua edellä taidoissaan. Hän kuulusteli taitojani ja merkkaili niitä vihkoon osatessani asiat. Ei hän helpolla minua päästänyt, kyse tuli ilmansuunnista, miten auringon ja kellon avulla saadaan selville etelä-pohjoinen ja siitä itä-länsi. Ensimmäisellä kerralla en huomannut iltapäivän tunnin kohdalla käyttää todellista tuntimäärää, esim kello kaksi iltapäivällä. Silloin on käytettävä aikaa neljätoista. Tämä jaetaan kahdella, saadaan tulokseksi seitsemän. Nyt on käännettävä kello vaakasuorassa siten, että seitsemän osoittaa aurinkoon. Silloin kellon kuusi-kaksitoista akseli näyttää etelän ja pohjoisen. Kaksitoista pohjoisen. Merkinnän sain välitunnilla koulussa. Muurosen Jarkke ja Väätäisen Kalevi puuhasivat usein yhdessä, molemmat olivat iloisia ja irtonaisia kavereita. Sattui heidänkin kesken hiukan otallusta, mistä sitten saikin alkunsa. Välitunnilla uittoyhdistyksen aidan vieressä Kallu alkoi huutaa Jarkelle. Minusta näytti siltä, että Jarkke esitteli voimiaan Kallulle jotensakin voimallisella tavalla. Kallu tempaisi avokämmenellä Jarkkea poskelle aikas mällin. Silmälasit hajosivat ja lensivät mäkeen. Välituntikello soi, Kallu ja muut lähtivät sisälle, minä jäin Jarken kanssa keräämään lasien kappaleita maasta. Sangat olivat poikki ja linssit irronneet. Jarken kädet tärisivät hänen niitä noukkiessaan.

Kauppalan talolla oli taas henkiset kilpailut. Kotoa oli tönitty niin paljon, että istuin salissa katselemassa mahdollisia kilpakumppaneitani. Haa, Leenaa ei nyt näkynyt, olin varma voitostani. Samassa luokassa kuin aikaisemmin saimme nyt kirjoittaa rauhassa. Reippaana jätin työni arvosteltavaksi usean muun kanssa. Alkoi palkintojen jako. Onnelliset voittajat, toiset ja kolmannet pokkasivat palkinnot suorituksistaan. Vuoroon tuli kirjoituskilpailun tulokset. Hongiston neiti julisti: ”Tänä vuonna ei ollut oikein hyvä taso kirjoituksissa, niinpä me emme jaakaan ensimmäistä palkintoa. Toisen palkinnon saa Pekka Turtiainen.” Klap, klap, ja minun oli marssittava nöyryytettäväksi. ”Siis mitä, ei jaetakaan ensimmäistä palkintoa. Minähän kuitenkin voitin, voi hyvät ihmiset sentään.” Minulla pyöri mielessä kävellä ulos ilman palkinnon hakua, mutten rohjennut. ”Jaetaankos Voiman kilpailuissakin pituushypystä vain toinen palkinto, kun Niemelän Hannu nyt hyppäsi sentin vähemmän kuin Kallion Markku viime vuonna? Vaikka voitti kisat. Ei tällaista Hongiston neitien arvostelua osaa pitää minään, lähdetään täältä sano Hakala kun sauna paloi.”

Kaaleet Vaununperällä v. 1975

Tummat ja valkolaiset Vaununperällä

Vanhaisäntä Valtteri katseli mielellään muutoksia maatilalla. Hän seurasi salaa, niin hän ajatteli, mitä  nuori isäntä milloinkin talon äärellä touhusi. Milloin minkäkin nurkan takaa pilkisti eloisat silmänsä hänen seistessään ja katsellessaan, navetan nurkat olivat niitä tavallisimpia paikkoja. Puuliiterissä hän oli usein pilkkomassa klapeja, sieltä ovenraosta oli hyvä tarkastella pihaa, sinne saapuvia ja lähteviä. Hiljaisemmaksi oli hänen elämänsä käynyt, päivittäisiä askareita ei montaa ollut, mielellään siksi jutteli vieraiden kanssa.
 Romanit kävivät Innanmaassa usein. He pyrkivät aina vanhan isännän juttusille. Tavallisesti he myös kaupan saivat. Paula kiivastui kerran isänsä ostoksista. ”Taas täällä on käyty ja tollaista turhaa on ostanut. Olisihan meillä sitä ollut, olen sanonut ettei ostaisi.” ”Äläs nyt, kyllä kait siinä on sellaista seurusteluakin mukana, eiväthän he meiltä mitään ole vieneet.” ”Mutta kuitenkin, se saa loppua.” ”Katsos keitä tulee pihaan, minä menen vastaan.” Pekka istahti ulkorapuille, auto kaarsi navetan eteen. ”Voi hyvä isäntä miten on korea päivä, onko vanha isäntä kotona?” Kaksi komeisiin perinneasuihin pukeutunutta naista asteli ovea kohti. ”On, kotona on, mutta nyt ette mene sisälle.” ”Mitäs se isäntä nyt, ainahan me olemme tulleet juttuun vanhan isännän kanssa.” Astelivat aivan rappujen ääreen. ”Ei käy nyt sisälle meno.” Autossa istuneet kaksi miestä ponkaisivat ulos pihamaalle äkkinäisellä liikkeellä. ”Mitäs, kyllä sisälle mennään.” Pekan suuri saksanpaimenkoira Hector oli komennettu odottamaan eteisessä, missä se seurasi tarkasti tapahtumia ja odotti isäntänsä käskyä. ”Tänne, istu.” Naiset kavahtivat askeleen taaemmas, miesten kiire kohti rappusia loppui. ”On sinulla komeat saappaat,” aloitti toinen miehistä peittääkseen tappionsa, ”Myytkö ne minulle?” Virkapukuun kuuluneet kappisaappaat isännän jaloissa antoivat osan entistä aloitetta heille. ”En myy.” ”Mitäs, sano hinta vaan, onhan ne komiat saappaat.” Pekkaa alkoi tilanne huvittaa ja hän tokaisi: ”Kaksisataa markkaa.” ”Mikä se sellainen hinta on, Lahden Valjas ja Nahka myy samanlaisia sadallaviidelläkymmenellä markalla.” ”Sieltä sitten vaan ostamaan.” Naiset vielä yrittivät puhumalla sisälle, mutta vastus oli taipumaton.

Virtasilla, siinä Kaukosen kaupan kohdalla, oli isäntä Ruotsissa töissä. Pojat olivat samoin muualla, kun taloon saapui seurue. Kesä oli lämmin, he majottuivat pihamaalle telttaan, olivat jo olleet parisen viikkoa käyttäen taloa tukenaan asumisessaan. Toinen pojista saapui kotiin. ”Mitä perkelettä täällä tapahtuu? Mustalaiset saa heti lähteä, täällä ei teitä tarvita!” Sanojensa vakuudeksi tempaisi hän puukon käteensä ja alkoi ajaa naisia takaa pitkin pihamaata kiroten ja huutaen. Naiset kirkuivat ja lapset parkuivat, mutta lähdettävä oli. ”Jo nyt on jumalauta, jos äiti ei saa rauhassa olla, perkele! Minä teitä kaipaa.” Ankaralta tuntui valtaväestön suhtautuminen.

Tanhuaa pitkin asteli mustissa hameissaan kaksi ennen tuntematonta naista, hävisivät hetkeksi navetan kulman taakse tien mutkassa,  tulivat esiin solasta ja astelivat poikki pihamaan ovea kohti. Isäntä ehti eteiseen heitä vastaan. ”Voi hyvä isäntä, päivää, voisiko hyvä isäntä auttaa, meillä kun on niin kurjasti asiat…” ”Mankuminen pois, kertokaa selvästi asianne.” Naiset sävähtivät, muuttuivat muodoltaan tavallisiksi nuoriksi kauniiksi neitokaisiksi. Osasivat he, kun halusivat. Saivat kertoa huolensa, jota isäntä yritti parilla puhelinsoitolla auttaa. ”Nyt ei minun kynnet pidä. En saanut apua teille, tulkaa sisälle, meillä on juuri ruokailu menossa.” Keittiössä suuri perunasoppakattila kuumetessaan levitti ruokaisan tuoksun. ”Onko teidän nälkä, tuosta kyllä piisaa, mutta vanhaa isäntää ette sitten käy kiusaamassa.” ”Voi hyvä i…,” meinasi mankuminen jatkua, ”Kiitos, kyllä me mielellämme syömme.” Pekka istutti heidät pöytään, antoi kaapista lautaset ja lusikat. ”Otatteko maitoa?” Ruokailu sujui rauhallisesti, Valtterikin siihen tuli katselemaan ja juttelemaan. ”Talossa saatte käydä, kun olette asiallisia, myymiset kaikki minulle, minä kyllä ostan, jos teillä on kunnon tavaraa, jota tarvitsen.”

Seuraavana päivänä pihaan kaartoi vanha Taunus. Nuori mustalaispoika hyppäsi pihalle. ”Päivää, olisiko teillä vähän jäteöljyä?” ”Onhan minulla, mihin sinä sitä?” ”Moottoriin, se kun vähän vuotaa.” Nopeasti oli sana levinnyt hyvästä kohtelusta. ”Tuossa astiassa sitä on, kaada sitten varovasti, ettei mene roskat koneeseen.” Pekka katseli pojan touhua, hän kaatoi astian tyhjäksi, viimeistä tippaa ja roskaa myöten. Poika kiitti ja ajoi tiehensä. Saapui seuraavana aamuna takaisin samalla asialla. ”Sinä olet nyt ymmärtänyt väärin.” ”Miten niin?” Katsahti hän hämmästyneenä takaisin. ”Tämä ei ole huoltoasema.” Ymmärsi ja kaartoi näkymättömiin.

Tutut naiset palasivat, heillä oli mukanaan pieni poika. Tapasivat isännän, poika aloitti heti:” Voi hyvä isäntä kun meillä…” ”Ei täällä!” Nopea komento ja poika muuttui tavalliseksi lapseksi. Mentiin keittiöön ja toimitettiin asiat, tavara vaihtui rahaan, joitain keittiövälineitä. Näin jatkui asiallinen yhteiselo romanien ja Innanmaalaisten välillä, käynnit harvenivat, ne olivat tavallisia ihmisten kohtaamisia.

Punkalaitumella saunassa v. 1973

Saunamatka Punkalaitumelle

Keskikesä. Viitaset Ruotsista olivat Heikin apuna heinäpellolla, tyttäret ja vävy shortseissaan ja paidattomina. Nahka paloi jo ensimmäisenä päivänä ja hellät kädet menivät rakoille. Hymyssäsuin kuitenkin juttelivat Pekan poiketessa työmaalla. ”Joka kesä te kans jaksatte täällä töissä käydä.” ”Kyllä, tämä on vastapainona talven töille, nuo tytötkin ovat jo kasvaneet isoiksi ja riuskoiksi. Karilta nyt työt sujuvat. Pari päivää menee mukavasti ja saa samalla autella Heikkiä.” Pitivät pientä kahvitaukoa istuskellen heinäseipäiden varjossa. Illalla Paula ja Pekka poikkesivat käymään. ”Kyllä nuo Viitaset ovat isona apuna.” Ilmi oli mielissään. ”Nytkin tehtiin aika rupeama, mutta kyllä heidän vaalea iho taas paloi.” ”Jos heinän paalaisi, niin olisi siinäkin työtä, paali kun painaa kymmenen kiloa, siihen täytyisi palkata joku ajamaan. Näin on hyvä, saadaan omalla väellä tehtyä latoon ajokin.” Heikki oli aina tarkkana kustannuksista. Muutamaa vuotta aikaisemmin Pekka oli hankkinut kylvölannoittimen, sillä jäi yksi vaihe peltojen ajelussa pois. Heikki oli pyytänyt ajamaan heidänkin kylvön yhdellä lohkolla. Työt sujuivat hyvin, Pekka teki kaiken niin nopeasti ja tehokkaasti kuin kykeni. Sisällä kahviteltaessa tuli maksun aika. Ei ollut Pekka vielä oikein tullut tutuksi taksojen kanssa. Maaseudun Tulevaisuudesta oli lukenut tuntitaksoja eri koneille. Sen mukaisesti määräsi hinnan, kolme ja puolisataa markkaa. Seuraavana keväänä Heikillä oli oma kylvölannoitin. Sen nähdessään Innanmaan isäntä vasta huomasi edelliskeväisen hintansa olleen turhan kovan. Rahaa ei sitten enää käsitelty, tehtiin työ työstä.

Istuttiin taasen Lehtimäen keittiössä kahveilla, Ilmi kaatoi kuppeihin, Heikki käski ottaa kastamista. ”Lähtisittekös Punkalaitumelle katsomaan, siellä on minun siskoni nyt miehensä kanssa Helsingistä. Heillä on pihasauna ja talo, jota ovat kunnostelleet. Eteisen lattia on sammaleen vihreä ja katto taivaan sininen.” ”No jopas, on heillä ainakin ollut rohkeutta tehdä oman mielensä mukaan, mennään vaan, onko sulla jo aika varattuna?” ”Lauantaina siellä olisivat myös minun vanhempani, silloin voitasi mekin mennä.” ”Jaa Semmi ja Kerttu. Minä muistan hyvin Semmin latotanssit. Ne olivat sitten mukavat.” ”Semmin vävy on sitten kova saunomaan.” Heikki vähän varoitteli. ”Jaa, minua ei kyllä saa lauteilta ihan äkkiä alas. Minä olin Niinisalossa ollessani kerran kavereitten kanssa Kankaanpäässä saunomassa ja uimassa. Mennessäni taas saunaan oli siellä melkoisen kuuma. Äijiä istui lauteilla ja pikkupoikia kärvisteli hieman alempana. Löylykipon pitelijä heitti lisää. Pikkupojat pakenivat. Tuo onneton paiskasi lisää löylyä. Minä siihen: ”Kyllä täällä on jo aika sopivasti löylyä.” Vastaukseksi siihen tuo toinen paiskasi taas pari kipollista lisää. Äijät kyyristelivät jo pahoin. Minä jatkoin: ”Mistä sinä olet karannut, on täällä muitakin saunojia.” ”Tulkoot sitten tänne, kun minä olen lähtenyt.” Jaha, siitä sukeutui ottelu, ajattelin etten täältä lähde ennen kuin tuo isottelija lähtee ensin. Hän heitti lisää vettä kiukaalle. Minua nipisteli jo aikas lailla korvista ja harteista. Istuin kuitenkin suorana ja huolettoman näköisenä. Kaikki muut hyökkäsivät ovesta ulos mölisten. En nyt vasiten pyytänyt heittämään lisää, mutta tiesin tuon toopen kyllä kohtaavan nyt voittajansa. Heitti turjake vielä, kipollisen vain. Istuimme paikoillamme, heitti toisen. Sen vielä kestimme yhdessä. Turjake kimmahti rappusia alas kippo kädessään, heitti sen tyhjäksi mennessään kiukaaseen. Ovi kolahti. Nyt sain minäkin kumarruttua löylyä vastaan, mutten lähtenyt, ennen kuin olin senkin kipollisen nauttinut. Ulos tullessani näin tulipunaisen täysin voipuneen turjakkeen istuvat suihkun alla, missä hänen kaverinsa häntä hoivasivat.” ”Olit sinä aika löylyissä. Ei Punkalaitumella varmaan niin kovaa kisaa tule.”

Istuttiin autossa, santatie pölysi pyörissä, mentiin Roismalan ohi Punkalaitumen tietä. ”Minä en ole ilmoittanut tulostamme, haluan yllättää siskoni.” Ilmi sanoi olevan mukavaa mennä näin. Sisko oli monesti heitä pyytänyt tulemaan. ”Mikäs siinä, kyllä me poiskin pääsemme, jos emme ole tervetulleita.” ”Kyllä me kahvit ainakin saamme, onhan Kerttukin siellä.” Pölistelivät ohi Kämmäkän tiehaaran, taloja oli harvakseltaan tällä metsätaipaleella. Ennen kirkonkylää käännyttiin vasempaan pihatielle. Saunarakennus oli ensimmäisenä pihatien vasemmalla puolella. Sen kohdalla ovi aukesi ja alaston naurava keijukainen tervehti iloissaan tulijoita. ”Mene saunaan siitä, me menemme sisälle,” Ilmiä hymyilytti siskonsa into. Eteisessä oli puheen mukaisesti sammaleen vihreät lankut lattiassa. ”Tämäpä on miellyttävän oloinen eteinen, päivää päivää.” Pekka paineli edeltä ja kätteli sisällä olijat. ”Terve, olette lähteneet kylään, ja Turtiainenkin on mukana Paulan kanssa, me pääsemmekin seuraavana saunaan.” Semmi oli mielissään vieraista. ”Saat sitten tämän vävyn kanssa saunoa kunnolla. Ei sitä kukaan kestä, Olli on aina viimeisenä lauteilla.” Naiset tulivat tupaan. ”No kas, Turtiaisetkin ovat lähteneet, juodaanko heti kahvit?” Kerttu aikoi keittää vieraille. ”Ei me sitä nyt odoteta, me mennään saunaan, otas tosta olutpullo kätees.” Samassa miehet olivat pihalla. ”Meillä on täällä vanhanaikainen kertalämpiävä sauna, siinä on ensin lauteet, ja sitten vielä katonrajassa isännän penkki. Siellä hän sai rauhassa istua väen saunoessa. Täällä oli välillä paljonkin väkeä yhtä aikaa, miehet ja naiset.” ”Sehän oli vanha tapa maalla. Sauna oli aina pyhä paikka, syntymän ja kuoleman näyttämö.” ”Kyllä vaan, ennen pestiin ruumis saunassa puhtaaksi ja vietiin sitten ruumislaudalle riiheen makaamaan. Vartosi siellä sopivaa hetkeä lähteä kirkkomaahan.” ”Pikkupojat kun kasvoivat, niin heitä sai hieman opettaa olemaan saunassa tirkistelemättä ja häiritsemättä hameväkeä.” Puhellessaan ja juodessaan pullonsa tyhjiksi olivat äijät jo riisuutuneet. Astelivat saunaan ja lauteille. Sauna oli aivan musta sisältä, hirret kiilsivät ikiaikaisesta löylystä ja hiestä. Savu oli ne puhdistanut ja kuuma peitannut. Kolme sukupolvea nautti olostaan ja ansaitusta lepohetkestään. Noustiin saunan seinälle istumaan. Uudet pullot olutta vajuivat kurkkuihin. ”Minä en enää saunaan tulekaan.” Semmi vanhimpana sai jäädä ensimmäisenä huokumaan. Muut nousivat uudelleen lauteille. ”No nyt, Pekka, katsotaan miten sinä saunot, Olli aloittaa.” Sopivat määrät löylyä, onka kiersi seinistä ja ympäröi istujat harsoonsa. Sen nautittuaan Heikki käveli ulos. Olli heitti uuden annoksen, juttelivat niitä näitä, tarkkailivat toisiaan. SHHH sihahti kiuas, ja taas. Olli hyppäsi pihalle Pekka aivan kannoillaan. Nahka piukassa kuin paistilla Pekka istui tuoliin, jonka Semmi siihen kiiruusti tarjosi. ”Olitpas aika poika, ei sieltä kukaan Ollin jälkeen ole tullut.” ”Olli taisi nyt olla kohtelias ja lähti ensimmäisenä, samoilla saranoilla me sieltä tultiin.”

Tuvassa tarinoitiin. Otettiin olutta ja juotiin kahvia. Tutustuttiin taivaansinisen katon alla.

Kirkkokadun elämää -60 l

Kirkkokatu

Posti oli Kirkkokatu kahdeksassa, ja siihen se katu loppuikin. Naapurimme oli kuutonen, ensin Lehmuskoski, sitten Uusi-Erkkilä, seuraava talo oli matala kerrostalo, jossa asuivat Raskut, taksiautoilija Järri ja muutama muu perhe. Yhdessä huoneessa oli Vammalan työvoimatoimisto, siellä oli päällikkönä Poutanen. Viimeinen talo ennen kirkkoa oli kahden perheen puinen omakotitalo. Sen kirkon puolella asui toimitusjohtaja Metsola perheineen. Samaa katua kirkolle päin, mutta ei enää Kirkkokatua oli SOT: myymälä ja myymälänhoitajan asunto ja sitten komea hirsinen lainamakasiini. Kirkon edessä oli pieni puisto.
Takaisin toista puolta, siinä oli vapaa ranta, hieman pusikoitunut koivujen ja leppien valtaama alue, jonka viimeisessä päässä oli tienpätkä rantaan. Kävimme siellä silloin tällöin uimassa. Kuumana kesänä Puistokadun päässä olevasta PYP pankista sinne tuli naisvirkailijoita uimaan. Pusikon suojassa olikin hyvä vaihtaa vaatteita. Kirkkokatu 1 oli komea puinen omakotitalo. Sen paikalle rakennettiin aika pian kerrostalo. Seurasin sen rakentumista ja vaiheita. Metsolat olivat ostaneet siitä osakkeen, mutta rakennusyhtiö teki konkurssin. Sinne meni asuntonsa maksaneiden rahat. Muistan vihaiset keskustelut, mitä salaa kuulin Eeron ja isäni käyvän asian tiimoilta. Metsolat joutuivat maksamaan osakkeensa kahteen kertaan.
Jokisen komea kenkäkauppa oli säästynyt Vammalan palosta 1918. He asuivat kaupan yläkerroksessa, se on puinen alaosan ollessa kivestä. Jokisen editse alkoi Liekolankatu, se jatkui Sastamalan ravintolan takaa torin kulmalle saakka. Ravintola oli vielä Kirkkokadulla. Sen editse alkoi Puistokatu. Tien toisella puolella oleva Sastamalan myymälä oli jo Puistokadulla. Kirkkokatu oli päällystetty mukulakivillä postilta puhelinyhtiölle.
Mistä tulikin äidilleni mieleen lähettää minut hakemaan Kirkkorannasta ämpäreillä vettä. Eihän tuollainen käsky miellyttänyt, olihan vettä kraanastakin. Mentävä vaan oli. Kävelin mukulakiviä myöten, poikkesin vasemmalle alas rantaan, tempaisin ämpärit täyteen vettä. Silloin aloin vetkutella takaisin menoa, ajattelin, että varrotkoon nyt, kyllä minä täältä pääsen. Katselin vieressäni kasvavaa kookasta tervaleppää. Siitä kasvoi paksu oksa tienpätkän suuntaan melko vaakasuoraan. Hyppäsin siihen kaksin käsin kiinni, ajattelin kiivetä leppään. Tempaisin molemmat jalkani saman oksan päälle. Silloin oksa katkesi. Tajusin putouksen, maassa oli kivikko. Isku oli niin voimakas selkääni, etten saanut vedettyä henkeä. En pystynyt liikkumaan. Makasin siinä tajuissani, yritin saada edes hiukan happea suu auki, hu,hu,hu kuului voimattomat yritykset. Tajusin jotenkin ajan kuluvan, mutta muuhun en kyennyt. ”Mitä sinä siinä makaat?” Havahduin veljeni Jussin tulleen viereeni. ”Äiti lähetti minut katsomaan, kun sinä viivyit.” Jotenkin pääsin könyämään ylös ensin polvilleni ja siitä Jussin auttamana seisomaan. ”Putosin puusta, löin selkäni ja tuo raskas oksa vielä pamautti minua rintaan, en päässyt mihinkään.” Jussi joutui kantamaan ämpärit kotiin.

Syksyn tultua vedet menivät jäähän, soutuveneellä ei enää päässyt kalalle, satoi lumen. Meidän puinen soutuveneemme oli Kirkkorannassa. Päätin hakea sen talveksi pihaan. Kiskoin venettä sentti sentiltä raskasta ylämaata keularangasta. Sain veneen tasaiselle, otin kokkanarun, vedin sen avulla venettä naru kiepaistuna hartiani yli. Veto kävi hyvin jos sain pidettyä veneen kulkemaan köliraudallaan. Yksin vetäessä vene kallistui aina toiselle kyljelleen ja veto vaikeutui. Olin jo päässyt lähes kadun korkeimmalle kohdalle kun Metsolan Eero ajoi Zwikkaulla kohdalle. ”Katsokaas miehet, siinähän vedetään venettä kuin ennen Suursaaren kalastajat jäillä, meneppäs sinä auttamaan Pekkaa.” ”Kiitos vaan, kyllä tämä tästä, pidä sinä venettä perästä kölillään.” Loppumatka liukui alamaahan vauhdilla.

Kesä Hyrkillä, talvi suljetulla v. 1972-73

Hyrkiltä suljetulle osastolle

Kekkonen myönsi eron upseerin virasta. Ei sitä kirjettä helppo ollut lähettää, Salosen Marja sen vastaanotti Vammalan postissa. Arvasi asian: ”Erokirjettäkö lähetät?” ”Kyllä, siitä on kysymys.” Ehkä hän ehti lukea osoitteen, Pekka ei sitä huomannut. Asia oli lopullinen, vietiin loppuun Paulan kanssa yhdessä tehdyt suunnitelmat siirtymisestä tilan hoitoon. Koputus taloustoimiston oveen Tyrvään Piirimielisairaalassa, oven aukaisu. ”Päivää.” Reipas kävely huoneen perällä olevan kirjoituspöydän eteen, Pekka kätteli Tommilan ensin ja sitten tilanhoitaja Martti Posion. Molemmat katselivat hymykarein sisään tulijaa. Palkkaus oli sillä selvä, Hyrkin saapasmontusta aloitettiin kesärengin työt. Olihan sitä edeltänyt soitto Martille, jonka Pekka hyvin tunsi entuudestaan. ”Älä hyvä poika, mitä sinä nyt, meinaatko jättää viran armeijassa kesken?” ”Kyllä, tätä olemme miettineet kaksi vuotta, olen jo erokirjeen lähettänyt.” Hyrkin maatilalla oli 50 hehtaarin pellot, niille kaivattiin kokenutta apulaista. Palkkaamista taisi auttaa se, että miehet olivat tunteneet toisensa jo useita vuosia, ja Martti tiesi, että uusi renki kyllä tulisi töissä pärjäämään. Saisihan hän samalla Taunolta ja häneltä käytännön koulutusta, kylvöstä korjuuseen.

Rasvamontulla oltiin ennen seitsemää, Tauno jo olikin paikalla aikaisemmin. Häntä hieman jännitti uusi renki, jonka työt ja tekemiset vaikuttaisivat paljon hänenkin töissään. Kohtaus oli välitön, lämmin kädenpuristus ja katse silmiin. Taunoa kyllä hymyilytti sellainen töitten vaihto, tiesi hän kuitenkin Innanmaan ja sen, että se oli kohtalainen talo. Martti saapui. ”Hae Tauno traktori kuivurilta ja laita peräkärry perään. Otamme potilaita kyytiin ja menemme perunavarastolle hakemaan siemenperunalaatikot.” ”Tules Pekka mukaan.” Potilaat kiipesivät lavalle, sinne meni Pekkakin, Tauno ajoi. Kyyti oli hieman pomppivaa. ”Jaha, tiällä ollaan sano savolaisukko kun metsään ajoi. Otetaan oppimisen kannalta, siksihän tulinkin.” Kevät oli lempeä, aurinko paistoi ja tie pöllysi. Perunalaatikot nostettiin potilasvoimin aitasta lavalle. Niille oli rakennettu kellari aitan alle. Se seisoo yhäti paikoillaan kaupungintaloa vastapäätä, kirkonpuoleisessa päässä. ”Tules katsomaan,” Martti halusi näyttää hyvin tehdyn rakennuksen. ”Katsos näitä parruja ja piiruja, kaikki puut ovat täysipuhtaita. Tällaista ei näe missään muualla. Jos tämä tulisi myyntiin, niin parempaa hirsirakennusta saa hakea, eikä Tyrväältä löydy.” ”Pekka, sinä saat ajaa takaisin. Minä hyppään lavalle.” Hyppy ohjaamoon, avaimen kääntö ja kone alkoi kiertää, ei käynnistynyt. Tauno tuli avuksi ja työnsi pysäyttimen takaisin. Massey Fergusonissa oli erilainen mekanismi kuin Fordissa. Päästiin takaisin Hyrkille. Tauno tuli sanomaan: ”Sinä kaadoit sähköpylvään tullessasi.” Tätä pekka ei uskonut, arvasi vedätykseksi. ”En kaatanut, sinä olisit huutanut lavalta niin kovaa, että minä olisin sen kuullut.”
Kylvöt alkoivat äestyksellä, jousipiikkiäkeellä kierrettiin sopiva lohko valmiiksi. Pekka kiinnitti taakse uuden koneen, lannoittimen. 50 kilon säkit oli ennalta viety pelloille sopiviin kohtiin. Siitä maasta säkki temmattiin syliin, astuttiin lannoittimen askelmalle, mäjäytettiin laatikon reunalle. Puukko vyöltä, veto säkin kupeeseen koko matkalta ja lannoite valui säiliöön. Uusi säkki maasta, taas uusi, viimeinen, maan pinnalla oleva littuun painunut säkki oli raskain. Se oli kuin jäykkä lahna, säiliöön vaan sekin kammettiin. Tauno oli aloittanut kylvön perässä. Molemmat koneet möyrivät mustan, höyryävän maan kimpussa siementäen sen uudelleen kasvuun.

Syksy sai, puinnit oli tehty, oli kynnön vuoro. Martti pyysi Pekkaa iltaisinkin kyntämään, se olikin mukavaa työtä. Maa kääntyi kauniisti. Aurat oli säädetty oikein ja siihen asti kynnettiin kunnes tuli pimeä. Aamulla jatkettiin, Martti tuli tutkimaan jälkeä. ”Katsos, tules Pekka tänne. Tässä, katsos aloitusta, tämä on pari metriä edempänä kuin tuo toinen aloitus.” Martti asteli mittaillen jaloillaan jälkiä. ”Tässä samoin kuin kaikessa muussakin työssä täytyy pyrkiä siihen, että kaikki vaiheet tehdään siten, että pelto tulee tasaisesti työstettyä. Tässä tulee yksi ylimääräinen kytö, kun et ole lähtenyt samasta linjasta. Se näkyy sadossa epätasaisuutena. Sama on äestyksessä, yhtä paljon muokataan kaikkialla pellolla.” Asia valkeni, Pekka oli kyllä oppinut teknisesti eri koneiden käytön ja huollon. Sen sijaan äskeisen kaltaiset keskustelut ja opetukset olivat pakostakin jääneet vähemmälle. Käydessään Houhajärvellä Posion mökillä saunomassa Pekka aina nosti näitä kysymyksiä esille. Kokenut Martti myhäili tyytyväisenä ja jakoi mielellään tietoaan saunan kuumuudessa. Antin kanssa pakenivat löylyistä ja hyppäsivät laineille jäähtymään.

Innanmaan vuokralainen pitäisi vielä talven sopimuksestaan kiinni. Keväällä alkaisi talossa uusi isäntä oman kylvönsä. A mielisairaala haki hoitajan sijaista sopivasti syksyksi. Pekka vaihtoi maamiehen vaatteet hieman siistimpään asuun, ilmoittautui toimistossa ja aloitti mielisairaalan hoitajan työn. Työ oli varsin kevyttä, lähinnä valvomista ja potilaiden ohjailua ruokailuun, ulkotöihin, kortinpeluuseen tai muuhun vapaa-ajan viettoon. Hyrkin paremmat potilaat olivat jo tulleet tutuiksi, hehän olivat aina mukana maatöissä tarvittaessa. Traktorilla mentiin kesäsaunaan ja uimaan. Potilaat pitivät kovin näistä reissuista. Eniten heitä joutui auttamaan saunassa. Tukan pesu ja varpaiden kynsien leikkuut kuuluivat hoitajille. Uusi tyttö tuli mukaan töihin. Hän joutui mukaan saunottamaan miehiä. Hieman häntä aluksi hirvitti alastomien miesten varpaiden leikkuu.
Työt jatkuivat A mielisairaalan suljetulla osastolla, nykyisessä kaupungintalossa. Sen toisessa kerroksessa Kukkurin puolella oli miesten osasto. Siellä olivat ovet aina lukossa. Vaaleankeltaiset kiviseinät olivat imeneet sisäänsä vuosikymmenien elämän hajut ja kulumisen. Pekka soitti kelloa ovella. Aukaisemaan tuli Kari, osaston hoitaja. ”Terve, me emme olekaan ennen tavattu, sinä tulet meille talveksi auttamaan.” ”Kyllä vain, terve terve.” Kari johdatti ympäri osastoa, katsottiin yleiset tilat ja erikseen lukittavat putkat ja yösijat. Viimeiseksi mentiin toimistoon. Osastolla oli sairaanhoitajana Karin vaimo, mukana oli vielä muita hoitajia, sekä miehiä että naisia. Ensimmäinen työ oli paskahousun pelaaminen potilaiden kanssa. Hoidokit olivat siinä erittäin taitavia. Voi sitä naurua, joka seurasi heidän voittaessaan hoitajat. Pekka oppi tuntemaan heidän tapansa, osasi toki pelata, mutta ei kokenut voittamista tärkeänä. Päivittäin pidettiin henkilökuntapalaveri. Osaston mieslääkäri veti sitä, siinä käytiin läpi edellisen päivän kulkua, potilaiden kuntoa ja reagoimista, uuden päivän suunnittelua ja lääkitystä. Joskus näissä istunnoissa kysyttiin myös Pekalta mielipidettä.
 Nuo lukitut huoneet olivat alkuun painostavat, kevääseen mennessä sinne meno oli vain tavallista työtä.  Henkilökunta piti välillä saunailtoja. Siellä olivat yleensä kaikki mukana. Ilmapiiri oli avointa, kukaan ei ollut vaivaantunut omista peloistaan tai tuntemuksistaan. Saunottiin, syötiin makkaraa ja juotiin kaljaa, uitiin ja painuttiin kotiin maate seuraavaa työpäivää varten. Harvoin kukaan siellä humaltui. Miehillä ja naisilla oli tietenkin omat pukuhuoneensa. Naisten huoneesta kuului huutoa ja miehen ääniä. Tiesihän Pekka keitä siellä oli. Ainoastaan osaston lääkärillä oli riittävästi itsetuntoa mennä naisten huoneeseen. Äänet voimistuivat, nainen kuului kieltävän ja käskevän miestä ulos. Silloin oli mentävä apuun, ovi auki, tilanteen arviointi, ”Lähdes nyt ulos täältä, tytöt haluaa pukea rauhassa.” Eihän apuhoitajan viransijaisen puheella ollut vaikutusta. ”Autas nyt Pekka vähän, saan päälleni.” Käden vienti lääkärin olalle ja ohjaava ote ei auttanut. Tällä oli olutpullo kädessä ja muut asiat mielessä. Ei siinä auttanut muu, Pekka koppasi miehen syliotteeseen ja alkoi nostaa häntä ovien ulkopuolelle. Lääkäri alkoi huutaa: ”Täällä käydään käsiksi, herrajumala, minuun käydään käsiksi!” Ote piti, taapersivat yhdessä ulos.

Treeniä ja telinevoimistelua v. 1964-67

Telinevoimistelua oppikoulussa

Koulumme tilat alkoivat olla ahtaat, oppilasmäärä kasvoi hurjaa vauhtia. Koulussa haluttiin eroon liikkuvista luokista, opetusvälineet ja luokat olivat riittämättömät, kalusto oli kulutettu loppuun. Vanhaa nelikerroksista kouluamme oli taas aika suurentaa. Elimme hetken välitilassa, kunnes uusi ja upea lisäsiipemme valmistui. Meistä se oli aivan mahdottoman tilava ja komea. Erityisesti juhlasali herätti hämmästystä. Se oli miltei kaksinkertainen vanhaan verrattuna. Rehtorimme esitteli ylpeänä saavutusta, saimme samalla tiukat ohjeet käyttäytymisestä ja omien luokkiemme kaluston hoitamisesta. Uudet pukuhuoneet ja suihkut olivat heti täydessä käytössä. Me pojat saimme juosta kierreportaita voimistelutunneille. Portaat oli suojattu vinottain asetetuilla lankuilla, joten saatoimme melkein salaa loivaista saliin ja takaisin. Sali oli niin suuri, että sen keskeltä laskettiin väliverho jakamaan tila kahtia. Yleensä tytöt olivat salin kirkon puoleisessa päässä yhtaikaa meidän kanssamme. Joskus Uurron Ritvan tamburiini kuului meidän puolelle. Miilunpalon Eino opetti meille telinevoimistelua, samoin Uurron Alpo.
Minua alkoi rekki kiinnostaa. Kävin suutarilla teettämässä itselleni nahasta rekkihanskat. Ne tulivat kämmenpojan ja kahden keskimmäisen sormen suojaksi. Otteen pitämiseksi meillä oli käytettävissä magnesium jauhetta. Voimakkaassa heilahduksessa pidettiin rekistä kiinni minkä kerittiin, ja nahat käsissä olivat kovilla. Hanskat auttoivat hyvin. Ensimmäinen liike oli rekillä kieppi taaksepäin. Sen kaikki oppivat, toiset hitaammin. Siinä oltiin rekillä kädet suorina tanko vatsan kohdalla. Siitä oli sitten pienellä vauhdilla ja jalkojen eteen heittämisellä kiepautettava kerran ympäri. Piti vielä pysähtyä samaan alkuasentoon. Kokeneemmat auttoivat siinä kriittisessä vaiheessa tuuppaamalla lantiosta. Seuraava opeteltava oli kippi. Siinä rekki oli hieman korkeammalla, siihen hypättiin kiinni roikkumaan molemmilla käsillä. Jalat ponkaisemalla rekkiin kiinni nilkkojen tasalle samalla käsin vetämällä ylöspäin potkaistiin jalat suoraksi yläviistoon. Käsien vedon ollessa sopiva vatsa otti rekkiin kiinni ja jalat takaisin palatessaan kiepauttivat ylävartalon rekin päälle. Tässä olikin sitten jo opettelemista. Yläruumis aina valahti taaksepäin, eikä kääntynyt rekin päälle. Toisilla meni parikin vuotta opettelemiseen.

Minä harjoittelin Reposen Pertsan kanssa yhä parempaa suoritusta. Molemmilla oli riittävästi voimaa käsissä ja koordinaatio toimi, opimme nopeasti perussuorituksen. Talvi-Ojan  Aarne alkoi  pitää telinevoimistelukerhoa iltaisin. Minä olin siellä aina kerran viikossa mukana. Aarne oli rauhallinen koulun käynyt upseeri. Hän alkoi sitkeästi harjoitella rekillä takakieppiä. Siinä noustaan rekille selkä päin heilahduksen avulla kädet suorana ja takamus rekin tasalla. Ei se onnistunut minulta eikä Aarnelta. Kippiä sen sijaan harjoittelimme yhä paremmaksi. Siinä aluksi otetaan heilunta eteen ja taakse, ja eteen heilunnan ollessa miltei lakiasennossa suoritetaan liike. Aloin harjoitella kippiä ilman heiluntaa. Siinä nostetaan nilkat kiinni rekkiin riipunnasta. Siinä syntyy pieni liike taakse. Takapuolen liikahtaessa taaksepäin jalat ponkaistaan suoraksi eteen, rekki tulee kuin itsestään lantioon kiinni. Siitä levollisesti annetaan jalkojen heilahtaa alas ja taakse. Oikein jännitettynä yläruumis kiertyy rekin yläpuolelle. Heiluntoja ei tarvita, liike on harmooninen ja kaunis. Opimme molemmat tämän tavan.Kallion Markku tuli kerran kavereittensa kanssa kerhoon. "Mitä sinä täällä teet?" Markku uteli. Ponkaisin kipin paikaltani eikä enää kyselyt jatkuneet.

Uurron Alpo piti meille kuntopiiriä ja testit päälle. Siinä oli kahdenkymmenen sekunnin aikana tehtävä vuorollaan etunojapunnerruksia, penkin yli hyppelyä, leuanvetoa ja kahden köyden avulla katossa käyntiä. Suorituksista laskettiin pisteet. Köysikiipeily oli minulle erittäin helppoa. Köysi kummassakin kädessä vuorovedolla edettiin kattoon ja tiputtauduttiin alas. Siitä sai kaksikymmentä pistettä. Jokiniityn Olli oli vahva jässikkä ja ankara keihäänheittäjä, Virtasen Sakarin kanssa molemmat harjoittelivat painon nostoa. Heillä olikin koulun lihaksikkaimmat vartalot. Kiipeämisessä kattoon täytyi jaloilla potkia mukana oikean rytmin löytymiseksi, silloin ylös pääsi melkein puoli-ilmaiseksi. Pillin vihellyksestä minä kapusin ylös ja pudottauduin nopsasti alas aina välillä hidastaen vauhtia köysistä. Aikaa oli ja aloin kiivetä toista kertaa. Pääsin kaksi kolmannesta matkasta kun pilli soi. Leuanvetoa treenattiin välituntisin. Meillä oli siinä sama porukka aina koettamassa. Ensimmäinen veti yhden leuan, muut perässä. Sitten kaksi leukaa, sitten kolme kertaa, niin pitkään kun vain jaksoi. Parhaimmillamme vedimme kolmetoista kertaa, siihen aika yleensä loppui. Siinä tuli silloin kiskottua sellaiset kahdeksankymmentä kertaa leukaa. Seuraavalla välitunnilla taas sama treeni. Uurron laskiessa kuntopiiriä vedin kaksikymmentäyksi leukaa. Jokisen Juha innostui myös leuanvetoon, hän veti kolmekymmentäkaksi kertaa. Juhasta tuli niin väkevä, että hän veteli voimanostoja rekillä useita perälläin. Minä harjoittelin renkailla samaa liikettä. Siinä riipunnasta nostetaan suoraan kroppa ylös kädet suorana renkaan päällä. Nuutilan Kari kerran näki minun harjoitteluani. Hän tokaisi, että kahden vuoden kuluttua se voi onnistua. Lisäsin treeniä, vedin toistakymmentä nostoa yhteen syssyy
 Rainion Kari oli myös taitava telinevoimistelussa. Hänen kanssaan aloimme harjoitella puolijättiläistä. Siinä lähdetään rekin päältä kädet suorina, ponnahdetaan taaksepäin ja heilautetaan kädet suorina edessä pisteeseen, mistä vielä päästään takaisin alas ja taakse. Harjoittelu ei ollut tehokasta, meiltä puuttuivat matot. Oikeastaan sen liikkeen harjoitteluun olisi pitänyt olla vaahtomuovikasa, siihen olisi ollut turvallista pudota. Ollessani rekillä huusin Tessukalle: ”Katsos, näin tehdään puolijättiläinen.” Läksin liikkeelle ja siihen muisti katkesi. Miilunpalon Eino oli katsellut minun lentoani käsien irrottua ja alastuloani kovalle permannolle niskoilleni. ”Kuoli.” Eino kertoi minulle myöhemmin ajatelleensa. Ojansivun Olli kertoi minun pamahtaneen lattiaan, sitten nousseen istumaan aivan harmaana ja vaipuneen takaisin maahan. Olli siinä oli ensimmäisenä toipunut ja hän toimitti ambulanssin kutsumista. Niin tapahtui, minut vietiin aluesairaalaan. Siellä heräsin sängystä. Siinä päädyssä olivat vanhempani ja muutama luokkatoverini, ainakin Niemelän Juha ja taisi siinä Tessukkakin olla. Kertoivat sitten minulle, mitä oli tapahtunut. Vuosia meni, ennen kuin sain muistettua tuohon huutooni saakka, siitä eteenpäin en ole päässyt. Aluksi en edes muistanut koko päivän tapahtumia. En saanut nousta petistä moneen päivään. No, hätähän minulle tuli, pulloon oli helppo pissata, mutta maaten en suostunut isompaa hätääni tekemään sänkyyn. Toisena yönä oli sitten koetettava löytää vessa. Hipsin hiljaa käytävälle ja aloin etsiä, lopulta minua onnistikin, suoritin varsin äänekkään istunnon. Valitettavasti olin löytänyt hoitajien huoneen vessan, kiinni jäin.  

Hevosta ostamassa v. 1977

Laukon hevoshuutokauppa

Maatalon raskaimmat investoinnit oli tehty. Konelinja ja eläinlinja olivat kunnossa. Navetassa oli vielä osa, jota ei oltu otettu käyttöön. Siat olivat vallanneet kaiken muun tilan, jopa entisen lantalan. Toisessa päässä rakennusta oli pieni eteistila ja sen jälkeen kahden hevosen talli. Pekka päätti nyt toteuttaa pitkäaikaisen toiveensa hevosen hankinnasta. Maaseudun Tulevaisuudessa oli ilmoitus Laukon kartanossa pidettävästä hevoshuutokaupasta. Laukon emäntä neiti Furuhjelm oli tunnettu hevosharrastuksestaan. Hänellä oli ratsuja ja valjakkohevosia.
Lehdon Jussi oli lupautunut mukaan. Volkkari pärisi Sammaljoelle, sieltä kohti Urjalaa. Hevostallien edessä oli suuri aidattu kehä, joka toimi näyttelytilana. Paikalle oli kerääntynyt kymmeniä uteliaita ja joitain ostajia. ”Katsos, pankinjohtaja Heinonenkin on täällä, näkee pian kuinka ostan tuottamattoman eläimen. Tyssää vaikka lainan saannin.” ”Ei Heinonen mitään osta, vaikka onhan hänellä maatila itselläänkin.” ”Joo, olen siellä käynytkin, Ellivuoren tien varrella.” ”No jopas, mitä sinä sielläkin teit?” ”Kuulin hänellä olevan pämppiläisen kuivurin, soitin ja pääsin sitä kerran katsomaan. Olin silloin tutkailemassa kylmäilmakuivurin rakentamista.”
Huutokauppa alkoi, kartanon emäntä kulki ympäriinsä tupakkaa poltellen ja seurustellen tuttujen kanssa. Meklari seisoi kehän laidalla, huusi ilmoille hevosen, nimen, suvun, ja jos sillä oli jotain ansioita, niin ne myös. Hevosenkouluttaja talutti hevosen kehään, juoksutti sitä ympäri ja esitteli näin hevosen ostajille. Varsojen huutokauppa seurasi viimeisenä. Neiti Furuhjelm oli nimennyt kaikki varsat tupakkamerkkien nimillä. Kent, Malboro, LM, varsojen kauppa oli nopea toimitus.
Pekka oli ajatellut LM:n ostamista. Sen emä ja ori olivat ratsuja. Varsa oli kuuden kuukauden ikäinen, sitä ei vielä saisi mukaan. ”Mitä tarjotaan, 500 markkaa, 1000 markkaa, 1200 markkaa, myydään tammavarsa LM, hyväsukuinen hyvärakenteinen lupaava ratsuvarsa. 1200, 1400, 1600 markkaa, tuleeko lisää huutoja, jatketaan sadan markan nostoilla. 1600, 1700 markkaa. Pekka katseli syrjäsilmällä Heinosta. Ei hän ainakaan pankinjohtajan kanssa alkaisi kilpailla. ”Ei taida johtaja olla kiinnostunut, minä tarjoan,” Pekka supatti Jussin korvaan ja huusi 1800. Vastahuuto seurasi, 1900. ”Ei tässä mitään, huudan seuraavan, kaksituhatta!" Huudot loppuivat ja varsa saatiin Innanmaahan. ”Mennääs maksamaan ja kysymään koska varsan saisi.” Kävelivät tallin edessä olevan pöydän luo. Siinä muutkin ostajat olivat, melusivat hyvistä ostoistaan. Silloin kuulutettiin, että rahaa ei oteta vastaan, huutajien on annettava nimensä ja osoitteensa ylös. Hevosenhoitajat antavat tietoa siitä, koska voi tulla hakemaan ratsunsa. ”Tämähän on selvää, mennääs me ensin talleille ja jutellaan varsan saamisesta, koska se voidaan luovuttaa meille.” ”Komean varsan sinä ostit, valkoiset sukat kauniisti etusissa.”
 ”Päivää, ostin LM:n, sitä emme vielä voi viedä mukanamme, mutta koskas sitten?” ”Kolmen viikon kuluttua se on valmis siirtoon. Se on vielä emänsä tissillä. Meidän täytyy se ensin vieroittaa, ettei tule hankaluuksia. Onko teillä sitten siirtoon kunnollinen kärry?” ”On, minä tulen hevosenkuljetusautolla sitä hakemaan, Jokisen Antti kuljettaa sillä ravureitaan.” ”No hyvä, täällä oli viimevuonna sellainen ostaja, joka halusi varsan laitettavaksi pakettiautoon. Me sitä vastustimme, mutta sinne se oli siltaa myöten laitettava. Matalahan se oli, peräovi lyötiin kiinni ja auto lähti. Varsa potkaisi takaoven hajalle, sen toinen jalka tuli oven alaraosta esiin. Me juoksimme perään pysäyttämään kuljetusta.” ”Voi kauheaa, kaikkea sitä kuulee. Menen antamaan tietoni ja puhelinnumeron, hei vaan.”

Meijerin talon purkutyömaalta oli jäänyt paljon hyvää tavaraa. Lattialankut oli renki naputtanut tallin kattoon vahingossa, mutta muuta vahvaa lankkua oli vielä. Niistä nyt tehtiin tallin pilttuuseen sekä lattia että seinät. Pekan velipoika Mikko oli tullut Savonlinnasta kyläilemään. Hän sai päälleen haalarit ja komennuksen työmaalle. Puolessa päivässä lankut oli sovitettu lattiaan paikoilleen, siinä olisi LM:n hyvä oleilla öitään. ”Et kai sinä sitä sellaisella nimellä kutsu?” ”En toki, varsan nimi on Liisa. Seuraavaksi laitetaan seinät ja oviaukko, mutta syödään ensin. ”Minä lähden kaupunkiin katsomaan kavereitani ruoan jälkeen, en minä tänne töihin tullut.” ”Jaha, no senkus menet, nämä nyt ovat maatalon töitä. Saan minä nämä loput yksinkin, minä heitän sinut.”
Pekka alkoi nostaa sivuseinää, ensin parru nurkkaan tiukkaan kiilaten kattoon, sitten seinän viereen toinen. Pilttuun sivu oli sitten helppo naulata piiruihin kiinni. Etuseinä vaati oven kohdalle oman piirun ja seinän viereen taas toisen piirun. Etuseinä tehtiin siten, että lantakouru jäi pilttuun ulkopuolelle. Oveksi Pekka nosti aluksi työmaalta jääneen välioven saranoilleen.
”Jaha, sitten vielä panssariverkko ikkunan eteen, muutoin varsa rikkoo klasit. Ruokintakaukalon minä haen Salmisen kumikorjaamolta ja samalla reissulla Kivirannasta vähän verkkoa. Se jää nyt huomiseen.” Aamulla Salmisella tehtiin harvinainen tilaus. ”Morjens, myys mulle yksi hevosen ruokintakaukalo.” ”Mikä merkillinen sinulla taas on, ruokintakaukalo, eikös sellainen tehdä puusta?” ”Toiset tekee, minä en. Leikkaat romurenkaasta puolet pois ja sitten siitä puolikkaasta teräsvahvikkeet pois reunasta, ymmärsitkös?” ”Minun ymmärryksessäni ei ole vikaa. Vai niin, millainen rengas?” ”Kuorma-auton eturengas on sopivan kokoinen.” Salminen smirglasi veitsen teräväksi, otti nurkasta renkaan romukasasta ja aloitti. Ensin hän leikkasi koko renkaan matkalta irti toisen reunan ja siinä mukana teräsvahvikkeen. Sama toiselle puolelle, rengas oli nyt helppo katkaista. ”Siitä tuli oikein hyvä, kiitos.” ”Tartteekos tätä vielä maalata, ilmaa se ei enää pidä.” ”Minä pesen sen kotona, mitäs maksaa?” ”Tämä oli niin kummallinen työ, mutta nythän minä voin mainostaa renkaiden lisäksi myytäväksi myös ruokintakaukaloita, anna vitonen.”
”Morjens Antti, minä sain ilmoituksen, että voin hakea varsan Laukosta, sopiskos sulle sellainen reissu?” ”Ilman muuta, tuutkos sää ensin tänne meille?” Niin sovittiin, aamulla volkkari oli Jokisen pihassa. ”Sulla ei varmaan ole koskaan ollutkaan hevosta, olisit ostanut ravurin. Oltais voitu käydä yhdessä kilpailemassa.” ”Ei o ollu, kyllä minä sitä ajattelin, mutta ravureista en tiedä mitään, ratsuistakin vähän, mutta se kyllä kiinnostaa.” ”Minulle meinasi käydä oriin kanssa huonosti, olin tuomassa sitä tallista ulos, kun se oven jälkeen äkisti nousi pystyyn ja löi minua kaviollaan päähän Onneksi ei taju mennyt, sain huitaistua sitä kettingillä, oriit yrittävät aina olla lauman kuninkaita.” ”Onhan hevonen iso ja vahva, vaara on aina.” Miehet olivat jutellessaan tulleet Laukon talleille. Tallityttö sanoi paperien olevan pehtoorilla, Pekka käveli sinne tien toiselle puolelle ja soitti ovikelloa. Nuorehko mies tuli avaamaan ison susikoiran kanssa. Paperit tulivat valmiiksi. ”Joskus on vaikea saada varsa ensi kertaa nousemaan autoon, katotaas nyt, miten meidän käy ilman emää.” Liisa asteli kuin kuningatar siltaa pitkin auton perälle.
 Kuljetus oli pian ohi. ”Sinullahan on täällä mainiot tilat hevoselle, olet laittanut lankuista lattian, se on hyvä.” Liisa asteli hieman epäröiden Pekan taluttamana pilttuuseen. Kauroja oli ruuhessa ja heiniä kasassa lattialla. Kuivikkeina oli purua, ei kovin paljoa, mutta sekin määrä valaisi pilttuuta ikkunan lisäksi. ”Mennääs kahville.”

Aamulla Liisa katseli avonaista pilttuun ovea, työnsi kaulansa ulos ja kääntäen päätänsä näki pihalle saakka. Siihen se jäi. ”Äläs nyt, mennääs nyt, Liisa, tules nyt.” Ei vaikutusta edestä tai takaa, Liisa seisahtui pilttuun ovelle. ”No jopas, minä vähän työnnän, noin, asteles nyt, ulos ulos.” Pekka lisäsi painetta, tarttui molemmilla käsillään Liisan lanteiden takaa ja työnsi rinnallaan minkä jaksoi. Liisa otti etusillaan muutaman kaapaisevan askeleen paikallaan eikä liikkunut. ”Jaha, sama vika kuin emakolla, ole siinä sitten.” Pekka meni pihalle ja hakemaan leipää, josko se sitten tulisi. Ei sinä päivänä, mutta uutena aamuna käveli riimussa pihalle kuin olisi siinä aina kulkenut. Kuivurin takana oli puitu, sinne pellolle Liisaa talutettiin. Kävelivät ensin rinnakkain edes takaisin, Pekka kuulosteli, miten varsa seuraa hänen askeleitaan ja käännöksiään. Hyvin tuntui menevän. ”Nyt alkaa sitten heti koulutus, kulku vapaana, saas nähdä.” Riimu irrotettiin, klips, ja jatkettiin samaa kävelyä. Eihän varsa mihinkään mennyt, Pekka oli nyt sen emä. Liisa tuli perässä minne mentiinkin. Usean päivän perästä aloitettiin uusi koulutus pellolla. Liisan tullessa vierellä askeltaen vauhtia nostettiin raviin, siitä isäntä juoksi nopeasti vasemmalle ja vasemmalle. Liisa seurasi ravissa, mutta ajautui nyt ulommaksi. Silloin Pekka saattoi ympyrän sisäpuolella ohjata varsan ravia isommassa ympyrässä. Muutamia kertoja kierrettiin ympyrää aluksi, päivittäin sitä hieman lisättiin. Syksy koitti, Pekka toi Liisaa riimussa kylätietä, poikkesi Irman tiehaarasta ja talutti hevosen pihan poikki metsään. Uusi ympäristö innosti varsaa, katseltavaa ja haisteltavaa oli paljon. Riimu laskettiin irti, Pekka käveli hiljaa eteenpäin ja antoi varsan jäädä taaemmas. Välimatkan ollessa viitisenkymmentä metriä hän piiloutui ison männyn taakse. Hetken kuluttua varsa huomasi, ettei emää enää näykään. Se alkoi laukata tanner tömisten polkua pitkin. Huomatessaan taas emänsä se rauhoittui ja yhdessä jatkettiin.
Tavatessaan kylän isäntiä eräs heistä kysyi: ”Saitkos varsan kiinni, kun sen perässä juoksit pelloilla?” Ei hän sen enempää selittänyt kasvatusmenetelmiään. Eivät ikänsä työhevosten kanssa rähjääntyneet miehet olisi sitä ymmärtäneet, että leikitään hevosen kanssa.
Jokisen Antti tuli apuun, kun oli opetettava Liisalle ohjaimet. Kuolaimia se kyllä oli jo oppinut pitämään suussaan. ”Laitetaan pitkät narut molemmista renkaista ja voidaan niistä sitten hallita sitä, jos se pillastuu:” Mieht veivät hevosen ensin pellolle, laittoivat sitten ohjaimet kiinni ja alkoivat kävelyttää varsaa. ”Tämähän menee kuin olisi aina ollut ohjaimissa.” Muutaman kerran Liisa heitti päätään, mutta asettui miesten ohjattavaksi. Tehtiin pellolla kaarroksia, tultiin takaisin ja päästettiin varsa laitumelle. ”Mennääs kahville. Kiitokset avusta.” ”Mennään vaan, tämä oli helppoa, seuraavaksi tulee sen laitto aisoihin kärryn eteen.”
Kiikassa  Ruotsilan kartanossa oli vuokrattu tallit hevosyrittäjälle, hän kengitti ja hoiti vuokrahevosia sekä ajoi raveissa omia hevosiaan. Pekka meni käymään siellä. ”Morjens, teillähän on täällä paljon hevosia, aivan kuin ennen Rydmanin aikaan.” ”No, koetetaan hevosia hoitaa ja ajaa, mitäs sinulle?” ”Minä tarvitsen harjoituskärryt hevoselleni.” ”Jaa, mikäs hevonen sinulla on?” ”Varsahan se vielä on ja ratsusukua, mutta minä haluan myös ajaa sitä kärryillä, minulla on trillat sitä varten.” ”Kyllä se käy, onkos sinulla sille länget, vai ajatko rintaremmillä?” ”Remmillä aluksi, kunnes se on kasvanut täyteen mittaansa.”
 Kärryt luvattiin parissa viikossa ja hinnaksi kuusisataa markkaa. Niiden tultua Pekka vei Liisan kuivurin seinää vasten, kiinnitti riimun koukkuun ja toi varovasti Jokken kanssa kärryn aisat ja kärryn sen taakse. ”Aloitan tältä puolelta, pidä sinä aisaa tasalla siltä puolelta, muutamia kierroksia ensin näin, voi piru, mikä sille nyt tuli?” Liisa alkoi vaipua kasaan, sen jalat vapisivat ja se oli nikertymässä jalkojensa päälle. ”Äkkiä aisa irti, noin, vedetään kärryt pois.” Riimun irroituksen jälkeen varsa nousi seisomaan. ”Tämä oli nyt tässä, annetaan sen rauhoittua.”
 Liisa oli saanut kengät. Ne taottiin Ruotsilassa kavioihin sopiviksi varsankengiksi. Siinä työssä se käyttäytyi taas kuin kokenut hevonen. Toinen yritys valjastamiseksi kärryn eteen tapahtui pihassa navetan seinää vasten. Riimuna oli nahkahihna. Taloon oli vuokrattuna Innalta neljä heinimaan sarkaa aivan navetan päästä. Se oli ympäröity piikkilangalla. Navetan ja liiterin välillä oli iso klapikasa. Vanhaisäntä oli taas liiterin ovella katselemassa. Kaikki meni hyvin. Toinen aisa oli jo lujasti kiinni ja aloitettaessa toisen puolen nyöritystä Liisa äkisti tempaisi päänsä ylös. Riimu katkesi heti. Varsa käännähti laitumelle päin, hyppäsi laukalle, juoksi puukasan yli kärry perässä pomppien, piikkilangan läpi ja pirusti pierren pitkin sarkaa. ”Voi helvetti, se katkoo jalkansa, irtoaisi edes tuo kärry. Pekka juoksi perään, kärry irtosi ja Liisa rauhottui. Saatuaan sen talliin alkoi hän tutkia sen vaurioita. ”Kintut pysyivät kasassa, ei näy haavoja rinnuksissa, kas, toinen takajalan kenkä on täysin repeytynyt pois, toinen on höllässä, mites kaviot…” Liisa jäi sisälle, Pekka meni kahville.