Tammisen talo -60 l

Hiekkapäällysteinen Vammaskosken silta vuonna 1954, komeat kiviset tolpat molemmin puolin ja paksut vaakasuorat rautaputket olivat ensimmäiset mieleen jääneet kohteet. Järvet oikealla ja vasemmalla ja sitten kirkko kiiltävine kuparikattoineen, ne huomasin seuraavaksi. Asettauduimme postitaloon asumaan, kirkon puoleiseen päähän. Kävellen ylös Puistokatua ja takaisin alas Marttilankatua Vammalan kauppala oli kierretty. Puisia taloja isoine pihoineen, muutama kivitalo pölyisten raittien varrella. Tyrvään Yhteiskoulu, komea nelikerroksinen rakennus Rautaveden puolella liki rantaa tuli myöhempinä vuosina hyvin tutuksi. Postille päin oli ensin Suvannon kirjakauppa, sitten tien yli ja Tammisten pitkä kaksikerroksinen hirsitalo aivan rantaan saakka ulottuvan tontin yläpäässä. Näitä näkymiä kuljen edelleen, mikään ei ole muuttunut, vain kioski Puukstaavin ja Herra Hakkaraisen talojen välistä on poissa. Tien toisella puolella osa puutaloista on jo purettu, mutta onneksi muutama on vielä jäljellä. Apteekin talo vastapäätä Tammisia on paikallaan, seuraavat kaksi komeaa puutaloa ovat poissa, Tyrvään Mantan ja hänen tyttärensä Huldan, samoin rivi puisia omakotitaloja Yhteiskoulua vastapäätä, viimeisenä Tähdön maalikauppa.

Siinä oli koulutieni vuodesta 1956. Kuljin aina tien vasemmalla puolella, mennen ja tullen, kait se oli hieman lyhyempi kuin Kosken sekatavarakaupan puoli. Tammisen lapset tulivat nopeasti tutuiksi, Raimon kanssa istuin samassa luokassa keskikoulussa. Hänen lempinimensä oli Jallu. Muut lapset olivat Marja-Liisa ja Kirsti. Kari syntyi Tammisille 1955. Hänen syntymisensä oli syynä minun vierailuun heillä jouluaattona. Tyrvään Metsänpojat perusti pukkipalvelun, keskuksena tietenkin Kolo kauppalantalon kellarissa. Olin saanut useita kohteita hoidettavakseni. Yksi oli Tammiset. Laitoimme pukin vetimet yllemme, punaisen kaavun, hiippalakin, saappaat, kepin. Kasvot peitettiin melkein kokonaan ja siihen sopi hyvin tekoparta. Kuminauhalla se asetettiin niskan taakse. Kauppalan kadut olivat aivan autiot, vain pukit liikkuivat. Illan hämärässä kapusin Tammisille talon toiseen kerrokseen, kaupan yläpuolelle. Kop kop oveen, ja Marja-Liisa tuli avaamaan. Myös Kirsti ja Raimo pyörivät siinä. Kuulin Kirstin kysyvän, kuka se on. Marja-Liisa tuijotti kasvojani aivan läheltä ja kuiskasi, Turtiaisen Pekka, tunnen isosta nenästä. Hieman se laski mielialaani. Ei nenäni, vaan tuntemattomuuden suojan katoaminen. Vein kuitenkin osani maaliin saakka. Jotenkin ajattelin klaaraavani, enkä kysynytkään kilteistä lapsista mitään. Töräytin sen sijaan äiti Hilkkaa katsoen, onkos äiti ollut kiltti. Ei hän kysymyksestäni pitänyt, mutta en minäkään.

Jallun kanssa kävimme usein pihan makasiineilla. Ne olivat mielenkiintoiset useine huoneineen ja tavaroineen. Punainen ja pitkä rakennus, jossa oli useita isoja ovia. Niistä tavarat saatiin hyvin sisälle ja ulos. Katselimme milloin mitäkin, yhden kerran olimme olevinamme valokuvaajia. Siellä oli punaisia pieniä rullia. Niihin oli pakattu filmit suojaan, ja näitä rullia sitten kääntelimme ja räpsimme kuvia mielessämme.

Kävin myös vaateliikkeessä Jallun kanssa. Siellä oli tuoreen vaatteen miellyttävä, kuin samettinen ilma. Liikkeestä näki ulos kahteen suuntaan, kirjakaupalle ja apteekille sekä Tohtori Heikkilän talolle. Sainko sieltä itselleni uudet housut, se on painunut jo hämärän puolelle.

Kasvoimme murrosikään. Kävimme Kaitasilla, Bio Sammon yläkerrassa. Meitä oli siellä iso joukko nuoria. Levysoittimella soitettiin kappaleita, ja me opettelimme tanssimaan. Siskoni Kiti oli myös siellä, ja meiltä tanssi jo sujui. Olimme kotona harjoitelleet. Uskalsin hakea muitakin tyttöjä. Tammisen Marja-Liisan kanssa tanssimme Moonlight Serenaadin soidessa. Niin se vaikutti minuun, että seuraavana päivänä soitin Marja-Liisalle ja kysyin, lähtisikö hän kanssani kävelylle. Sekös häntä nauratti, olihan hän kaksi vuotta minua vanhempi.

Salainen kahvipaikka

Soitin 7.8. iltapäivällä Heikkilöille. Olimme pitemmän aikaa koettaneet tavata, mutta esteitä oli.

- Paula täällä, moikka. Minulla olisi ehdotus tapaamisesta. Oletteko käyneet Pispalassa Finlaysonilla syömässä?

- Ei, mikä se sellainen paikka on? Maiju ihmetteli.

- Siellä on Neljä Vuodenaikaa niminen ravintola, sellainen robusti tehdassali, jossa on arkisin hyvä ja vaihtuva noutopöytä. Maksaa vaan 10.50. Se on sama kuin Kauppahallissa, mutta huomattavasti halvempi. Siihen kuuluu aina kaksi eri ruokalajia, huomenna siellä on ruskeassa kastikkeessa sianlihaa.

Kuulostaa hyvältä, odotas, kysyn Juhalta. Kyllä se sopii. Moneltako lähdetään?

- Siellä on aina alkuun ruuhkaa, kun ruokatuntilaiset käyvät, mutt5a kun menemme hieman myöhempään, niin siellä on jo tilaa. Me tulemme hakemaan teitä puoli kahdeltatoista. Siellä saa myös kahvia, mutta me olemme aina käyneet siellä museokahvilassa Amurin Helmessä. Tunnettekos paikan?

- Tunnetaan, me käymme siellä aina kirkkokahveilla, kun tulemme Viinikan kirkosta.

Olemme tänäkin kesänä käyttäneet useita vieraitamme Pispalassa syömässä. Poikkeuksetta ruoka on ollut hyvää, ja kävijät ovat ihmetelleet paikkaa. Ruoan päälle olen ajeluttanut heitä ympäri Pispalan kapeita katuja. Harva sielläkään on vuosikymmeniin käynyt. Mietin vielä sitä kahvipaikkaa, kun ajoimme Heikkilöitten kerrostalon pihaan. Maiju ja Juha siellä istuivat alaovella valmiina jutellen naapurien kanssa.

- Morjens, minä tulinkin väärää kautta, vaan hyvin tästäkin pääsi. Naiset halattiin ja miehet käteltiin. Nousimme autoon. Mennessämme eteenpäiun Juha näytti heidän autoaan seisomassa yksinään pihan ulkopuolelella.

- Auto vuotaa öljyä, ja laitoin sen tuonne häpeämään. Minä olen koettanut saada siihen varaosia ja korjaajaa. Nyt olen tilannut Venetmäeltä huollon ja korjauksen.

- Siellä minäkin vuosia kävin, ensin Etyk-mersulla, manne mallilla. Venetmäki aloitti kotitilallaan. Nyt sitä jatkaa hänen poikansa Viialassa nahkatehtaan tiloissa.

Tulimme Viinikan risteykseen. Lopultakin se oli tullut valmiiksi, vuosikausia siihen meni. Nyt siitä oli helppo ajaa kaistaviivojen opastaessa. Konserteissa käydessäni olen siinä monta kertaa tuskaillut, missä pitäisi ajaa. Ratikkatyömaa mylläsi kaiken.

- Olen ajatellut sitä kahvipaikkaa, josko menisimme Hiedanrantaan. Emme mekään ole siellä ennen käyneet, mutta Jakken kanssa ajellessamme huomasimme siellä Lielahden kartanon entisessä mahtavassa navetassa kahvilan. Olettekos siellä käyneet?

- Emme, mennään vaan.

- Navetan julkisivuun on rakennettu mahtavat kaksi tiilitornia, ne näkyvät jo kauas.

Alas Pyhäjärven rantaan, ohi kesäteatterin ja Rosenthalin. Tien oikeassa sivussa oli autoja parkkeerattu hyvin ahtaasti. Ne olivat tiessä ja rinteessä kiinni. Talvella on varmasti hankalaa päästä pois ja taas illalla takaisin. Finlaysonin tiiliset rakennukset, aivan tiehen kiinni rakennetut korkeat ja monikerroksiset seinät isoine ikkunoineen, ja siitä seinästä läpi oli ajettava. Kapea kuilu johti sisäpihalle. Siellä oli avara tila täynnään autoja. Löysin vapaan parkkiruudun. Kävelimme sisälle, kun huomasin unohtaneeni parkkikiekon. Palasin sitä laittamaan, muut odottivat pihassa.

- Varokaa portaita, niissä on erilaiset nousut. Muutama askel alaspäin, ja olimme metrin verran maan tasoa alempana. Kävelimme läpi eteisen, ja salissa oli tyhjiä pöytiä. Kaikin menimme tiskille, ja Juha ilmoitti maksavansa. Pitkä ruokatiski, kahden puolen lastaus, juomat toisella tiskillä, samoin voi ja leivät. Menimme ikkunapöytään istumaan. Veitset ja haarukat kopsasivat lautasilla, haimme lisää.

- Kyllä maistuukin hyvältä, sikakastike on kuin ennen vanhaan.

Tarjoilija haki käytetyt astiat pois, kyseli maistumista ja kiitteli avusta.

Juttelimme vielä syötyämme ja katselimme paikkoja. Seinillä oli tutuista henkilöistä tehtyjä isoja maalauksia. Siinä olikin kaikki ehostukset, tila oli kuin tehtaan jäljiltä, kuitenkin miellyttävä. Lähdimme, ja minä muistin ottaa hattuni mukaan.

- Minulla taitaa vieläkin olla Etelä-Suomen kapakoissa kipparinlakkeja naulakoissa. Aina ne tahtoivat unohtua illan päätteeksi. Olen niitä sitten poikkeillessani käynyt hakemassa, vaan en niitä enää löytänyt. Paitsi Sysmässä. Siellä oli vain yksi paikka, missä kävimme.

Pispalan rantatietä eteenpäin, ohi tehtaan, ja vasemmalla oli Pyhäjärvi. Muutama kerrostalo aivan rannassa, parhaalla paikalla. Tie nousi hieman, käkkärät männyt tuulen vioittamat, nousivat kalliota pitkin kuhmuraisin sormin. Varalan liikuntaopisto jäi taakse, ja aloimme nousta Pispalaa sen korkeimmalle paikalle, mistä alkoi erilaisten rakennusten rinteet molemmin puolin tietä.

- Tässä on muutama ökytalo, tuokin tuossa, mutta sitten on korjattuja vanhoja rakennuksia alkuperäisillä paikoillaan. Edessä on Pispalan koulu. On se aivan mahtavalla paikalla. Tuossa on Lauri Viidan museo. Sitä emme ole käyneet katsomassa, onko siellä nyt Heikki Salo isäntänä?

Käännyimme Pyhäjärven puoleisella alatielle, ihmettelimme pultereita. Niitä oli pinottu rinteen valumisen estämiseksi mahtavia muureja.

- On tämä ihmeellinen paikka, tätä käyvät arkkitehdit ympäri maailmaa ihailemassa. Eritoten tämä moninaisuus, kyky rakentaa tarkoituksen mukaisia rakennuksia näin ahtaille tonteille ja huikeat näkymät joka talosta toinen toisensa harjan yli. Huikea taito, jota ei ole määräyksillä kahlittu.

Ajoin Pispalan valtatielle, ohi legendaarisen nakkikioskin, alas Vaasan tien ensimmäisen risteyksen, josta ei enää näin päin saanut ajaa. Valoristeyksestä oikealle, ja Paula muisti. - Tässäkö se oli, kun sinulle töötättiin joka puolelta?

- Niin oli, tulimme tuolta huoltoasemalta, ja minä en lainkaan tiennyt kuinka pitäisi ajaa. Ajoin varovasti ja koetin päästä kaupunkiin päin. Takana tulijat piippasivat, sivulla ajavat piippasivät ja minä pysähdyin. Muut menivät menojaan, eikä minulle selvinnyt piippausten syy. Ajoimme sitten ensimmäiselle pysähdyspaikalle syömään jäätelöä ja rauhoittumaan.

Hiedanranta ilmestyi oikealle, käännyin ostoskeskusten jälkeen Jänisaareen vievälle tielle.

- Minä kävin kerran Paulan kanssa katsomassa vanhaa venettäni pursiseuran satamassa. Siellä se huojui vedessä kannen tiikkirimat hieman irronneena, surullista.

Oikealle ohjasi kyltti, Kartano. Tempaisin sinne, ja ihmettelin hieman, sillä navetan torneja ei näkynyt. Ajoimme kuitenkin opasteen mukaisesti. Etuoikealla nousi tiilinen torni näkyviin, ajattelin sen olevan kirkon. Oli kuitenkin Lielahden kartanon päärakennuksen koriste. Valtava tiilipytinki, vierssä parkkipaikka, ja minä toppasin siihen.

- Käyn katsomassa tuota opastetta, kappas, ne navetan tornit ovatkin tuolla. Käänsin liian aikaisin. Katsotaan nyt mitä täällä on. Kahvilan opaste, seurataan sitä.

Kävelimme parkkipaikan ja sen vieressä olevan rakennuksen ohi ja kartano oli edessämme. Siihen loppuivat myös opasteet. Juha kysyi suuntaa siinä istuvilta pyöräilijöiltä. Oikeassa olimme, vielä kartanon nurkan ympäri, ja edessämme oli suuri puisto, Hiedanranta välkkyen, ja rakennuksen toisessa päässä korkea terassi ja siellä kahvittelijoita.

- Oikeassa olemme, vaikka en minä tänne aikonut tulla.

Ihmettelimme salaista paikkaa, sen rauhaa, tiilimuurareiden taitoa, vihreää puistoa ja vanhoja puita, graniittilohkareitten jylhyyttä. Sisältä ostimme kahvit, hyvin ystävällinen miesmyyjä auttoi meitä tuomalla kahvin erikseen pöytään. Hän laittoi pannuun uudet vedet ja pöönät meitä varten. Olimme puolivarjossa viileässä, nautimme kahvista ja pullasta, näkymistä ja onnellisesta sattumuksesta osuttuamme salaiseen kahvilaan.