Konserttipäivä

Tampereelle ja takaisin

Aamulla nousin kahdeksalta. Olimme sopineet menon Tammelan torille, sieltä piti hankkia hirvenlihaa. Mennessämme pohdimme poikkeamista Koskin torille, josko Siskolla olisi savustettuja muikkuja. Yöllä oli noussut sumu, se peitti näkyvistä edellä ajavan takavalotkin. Päätin mennä suoraan Tammelaan. Ennen moottoritien loppumista olin nähnyt kolmessa autossa takasumuvalot. Niissä saattoivat olla myös vilkut. Pääsimme hyvin parkkiiin, seinästä otin rahaa. Sitä tarvitsisin huomenna, kirjaston kirjailijatapaamisessa, joku saattaisi harhautua ostamaan. Vähän oli myyjiä ja vähän ostajia. Paapan Palvista saimme vakuumiin pakatun kolmen kilon lapapaistin. Virolaista, suomalaiset eivät kuulemma myy hirveä. Juttelin miesasiakkaan kanssa. - Ennen sai hyvin lihaa poliisien huutokaupoista, mutta ei niitäkään enää ole järjestetty. - Nyt ne ostavat lihat heti tien päällä. Soittavat metsästysseuraan, ja sieltä tullaan hakemaan kaikki pois, siivoavat vielä jälkensä. - Se on harmillista, metsätön mies ei enää saa osaansa rahallakaan. Minä olen kyllä pienriistaa ostanut poliiseilta tien päällä, mutten isompaa koskaan. En ole kyllä osunut paikalle, vaan mihin sitä kokonaisen hirven laittaisi. Vammalassa, kun Laukon peura sinne levisi, niin sellaisen saattoi kyllä auton perään tuupata.

Pöytiensä takana thai-tytöt iloisesti hymyilivät ja huutelivat kaupoille. Puolukkaa, mustikkaa, mustia torvisieniä, kanttarellejä. Suomalaisilla oli lisäksi omenia laatikot täynnä. Katselin hieman luumuja ostaakseni, ja olihan niitä, kaksi litraa pientä Sinikkaa. Ostin yhden litran, Paula osti porkkanoita ja komean valkosipuliletin.

Sumu alkoi hellittää, ajelimme kotiin päin. - Sinun täytyy vielä tulla uudestaan, kun konsertti on illalla. - Ei se mitään, kesäistä keliä kun on. - Poikkea Koskikaran alakertaan, käyn apteekissa. - Minä käyn katsomassa muikkuja. Katseluksi se jäikin, ei ollut niitä savustettuna, enkä pyöreitä ostanut.

Kahvit joimme kotona, minä selasin päivän uutisia. Kahdelta menin päiväunille, Paula valmistautui illan vieraita varten. Minä olisin sitten poissa tieltä konsertissa. Herättyäni kerroin käyväni st-autossa katsomassa Katjalle, kummitytölleni, Ford Focusta. Jussi sitä oli pyytänyt. Ei ollut saanut Savonlinnasta hyviä tarjouksia. Puin konserttivaatteet, vaaleat housut ja ranskan takki. Nousin tuolista lähteäkseni, kun Paula huusi takaisin. - Missä sinä olet taas istunut, ei näillä voi mennä. Mitä täällä on, ei lähde pois. - Paskaa tietenkin, no vaihdan housut. Komerosta sain käteeni valkoiset farmarit, no jalkaan vaan. - Et sinä voi noissa lähteä, kesähousuissa. - Miksen, senkun menen, kesähän nyt vielä on, intiaanikesä. Minä lähden, käyn ensin siellä autokaupassa. - Onko eväät, onko0 lääkkeet, pistos mukana? - On on, terve.

Kävelin autokauppaan ja aloin tehdä tutun myyjän kanssa kauppoja. Pääsimme siinä istuessamme sopuun hinnasta, nousin katsomaan autoa, joka olikin siinä aivan takanani. - Hieno autohan tämä on, asia on selvä, soitan veljelleni. No perskeles, missäs mun puhelimeni on. Myyjä taputti takkini sivutaskuja, ei sitä ollut. Kello oli niin paljon, etten ehtisi käydä edes takaisin. Lupasin soittaa. Kotona puhelin oli telineessään. Soitin Jussille ja selostin tilanteen. Hänelle kävi hyvin. Soittaisi varmistuksen huomenna. Minä soitin kauppaan ja pyysin varaamaan huomiseen. Sehän sopi.

Läksin ajamaan kauniissa tuulettomassa syksyn ruskassa kohti Tamperetta. Kerrankin on hyvin aikaa, menisinkö konsertti tutuksi tapahtumaan, se alkaa kuudelta. No, katson sitten perillä.

Tutussa parkkipaikassa ei ollut vielä monia autoja, sain omani aivan eteen tien poskeen. Radosta kuuntelin klassista ja uutisia. - Tunti vielä aikaa, en sittenkään mene konsertti tutuksi tapahtumaan, kuuntelen musiikkia ja luen maailman lehtiä. Kännykkä käteen ja IS, IL, HS, Kauppis, maikkarin uutiset ja lopulta kävin myös facebookissa. Hyvin olivat vastanneet kuvahaasteeseni.

Kun oli aikaa kaksikymmentä minuuttia konsertin alkuun nousin autosta ja aloin kävellä talolle. Mahdoton remppa oli edennyt talossa sen verran, että takaovi oli taas avattu, siitä sisään ja kävelin tutulle ovenvierusseinälle. Katselin yleisöä, kovin nuorta. Ei näkynyt tuttuja. Otin lippuni esiinja tarkastin. Olin tullut viikkoa liian aikaisin.

Kotona vieraita nauratti.

Tuli uuniin - 10 l

Uunin sytytys

Kosteus alkoi tuntua tuvassa. Kesä ei lämmittänyt niinkuin edellisinä vuosina. Kannoin kuivia kivuklapeja alustasta kopalla. Aukaisin pellit, hain sanomalehteä eteisestä, tulitikut ja puukon. Ei vedon saaminen ollut koskaan helppoa leivinuuniin, jos se oli sytytettäessä jo kylmennyt ja piippu kostunut. Aukaisin alimman tuhkaluukun ja sytytin paperia palamaan. Hormissa kävi kova kohina tulen edetessä ja paperin sinkoutuessa kohti piippua. Toistin useaan kertaan, ennenkuin uskaltauduin laittamaan uuniin pienen virin. Repelin munakennosta pieniä paloja, kasasin niistä keon uunin takaosaan ja sytytin ne. Paloivat jotensakin kituliaasti. Avasin taas tuhkaluukun ja laitoin uutta paperia palamaan. Humisten veti. Luukku kiinni ja uutta viriä uuniin. Näytti palavan paremmin, joskaan ei humisemalla. Vuolin koivun kyljestä kiehisiä, jätin ne kiinni klapiin. Asettelin niitä ristiin arinalle, Aku Ankka nuotioksi. Näin klapien väleissä oli hyvä ilmatila puiden palaa. Katselin liekkiä ja kuuntelin vedon ääntä. Ei ollut hyvä, sauhu kiepautti uunin etuosan kautta ennen kääntymistään hormiin. Tuhkaluukku auki ja tungin paperia sinne palamaan. Siellä kyllä oli veto, se tempaisi uuninkin tulen iloiseen liekkiin. Saatoin hieman lisätä puita pesään. Siitä syntyi jo kohtalainen tuli. Pidin vetoluukkua käsin suurella, mutta ei vieläkään ollut kunnon vetoa. Uudelleen tuhkaluukku auki ja tuli sinne. Se auttoi ja olin päässyt voitolle piipussa asuvasta kosteuden peikosta. Katsoin tulen loimotusta. Se kuitenkin hiipui, puut alkoivat mustua ja äkisti vetoluukusta tulvahti sankka savu huoneeseen. Suljin luukun, muttei se mitään auttanut, savu kyllä pääsi pienemmästäkin välistä. Kiiruusti aukaisin tuhkaluukun, ja sieltä vasta sankka savupötkö syöksyi sisälle. Paperia tolloksi ja luukkuun. Tulitikun raapaisu, sytytys jäi yritykseksi. Sankka savu sammutti heti palon alun. Siinä ei ollut happea. Koetin sytyttää paperin luukun ulkopuolella, se syttyi hyvin, mutta sammui silti luukkuun työnnettäessä. Palovaroitin alkoi huutaa. Savu kerääntyi huoneen kattoon sankkana sinisenä sumuna. Penkillä saatoin vielä hengittää. Paulalle huusin, sammuta tuo varoitin. Se on parrussa uunin yläpuolella, ei siihen ylety. Paula haki tikkaat pesuhuoneesta, muttei siltikään ylettynyt. Minä sytytin uusia paperitulloja koettaen saada hormiin vetoa, ärisin, kun varoitin ei lakannut kiljumasta. Paula sisuuntui, haki harjan ja alkoi sen varrella takoa hälytintä, sammui. Alkoi jo ottaa henkeen, komensin aukaisemaan ikkunat ja ovet, jotta savu edes hieman hellittäisi huoneessa. Ei se oikein mitään auttanut, ainoastaan alhaalla saattoi enää hengittää. Kontillani sain lopulta vetoa hormiin, ja savun suunta kääntyi. Uunissa alkoivat puut taas punastua, syttyivät liekkeihin ja palo alkoi kunnolla humista. Tämä seikkailu hieman varioiden joka jumalan syksy.

Tampere Filharmonia 22.9. -17

Perjantaikonsertti Tampere Filharmonia, Christpher Seaman kapellimestari, Stephan Waatrs viulu

Tämän kertainen sinfoniakonsertti Tampereella oli onnellinen korjauspaketti viikon takaiseen Mahlerin kolmanteen sinfoniaan. Se oli raskaan mahtava, myös pituudeltaan, yli puolitoista tuntia. Nyt konsertin aloitti Richard Straussin Kuolema ja kirkastus op. 24. Hyvin pienieleinen ja kaunis aloitus, joka kasvoi huomattaviin mittoihin kapellimestari Christopher Seamanin tarkassa johdossa. Hän olikin jo toista kertaa ohjaamassa. Kaksi harppua nousi kauniisti esiin.

Wolfgang Amadeus Mozartin Viulukonsertto nro 4 D-duuri K.218 toi eteemme nuoren Stephen Waartsin. Ensimmäinen osa alkoi hapuillen, orkesteri hieman jyräsi solistin alkuun hentoista otetta viuluun. Kaikki muuttui, kun solisti pääsi yksin esiin. Viulu kuului ja alkoi kantaa, eikä orkesteri enää peittänyt kaunista ja teknisesti hyvin taitavaa soittoa. Toinen osa Andante cantabile olikin tasapainoinen esitys. Viulisti nousi voimalla esiin, ja soittajat selvästi soittivat hänelle. Kapellimestari johti erinomaisesti pienillä eleillä. Kolmas osa johti triumfiin: Rondeau: Andante graziose – Allegro ma non troppo esitti orkesterin huiman tason, lennon yhdessä solistin kanssa. Yskijätkin vaikenivat.

Stephen Waarts palasi soittamaan ylimääräisen, ilmeisesti taas kuulimme Paganinin pienen kapriisin, joka alkoi molempien käsien näppäilyllä, jatkui pakahduttavan kauniilla jousen käytöllä päättyen taas muutamaan näppäykseen.

Konsertin päätti Felix Mendelssohnin sinfonia nro 5. Tässä viimeistään orkesteri onnistui häivyttämään Mahlerin raskauden. Ensimmäinen osa alkoi, Andante, suloisen kauniisti, viulut soivat kuin solistin soittamana, yhteen, tasapainoisesti molemmilta laidoilta keskustan kautta. Viulut, sellot, altot ja bassot. Toinen osa alkoi valssin tapaan, huilut soittivat oboen ja klarinettien vahvistamana tanssittavan melodian. Cavottin tapaan osa keinuili eteenpäin. Kolmas osa alkoi kuin hitaana valssina, alun teema pyöri koko osan ajan muutamien syventävien osien jälkeen. Neljäs osa alkoi huilujen koskettavana Jumala ompi linnamme, Martti Lutherin säveltämällä virrellä. Oboe otti siihen osaa, kunnes viulu soittivat kertauksen alusta. Soitto nousi aivan huumaavaksi, kapellimestari sai koko salin resonoimaan. Aisti selvästi musiikin uppoamisen kuulijoihin. Loistava lopetus.

Etelä-Pohjanmaalla v. 2017

 

 Ilmajoki, Isokyrö ja Raippaluoto

- Lähdekkös reissuun, minä voitin huutokaupassa ruohonleikkurin? Mennään Pohjanmaalle hakeen se. Lähetyksen hinnalla käydään, ja saadaan päivän reissu.

- No tietenkin lähden. Milloin tämä sitten tapahtuu.

- Mennään tiistaina, mä tuun heti aamulla kahdeksalta hakeen.

- Olen valmiina.

Soitin hieman ennen tuloani, Jakkella kesti aina jokusen minuutin, kolmannessa kerroksessa kun asui. Nyt minä sain pitkän nenän, siellähän reissumies oli jo pihalla valmiina. Ajoimme Pirkkalan moottoritietä, alitimme Porin tien liittymän ja käännyimme Ylöjärvellä Vaasaan menevälle tielle.

- Tuossa on sitten iso kauppakeskus, en ole siitä koskaan mitään tiennyt.

- Joo, minäkin kävin siellä vasta keväällä. Paula oli ostanut netistä lampun, myyjä sopi tapaamisen sen eteen. Pitkään sain ajella ja katsoa, mistä sinne edes pääsee sisään. Ostimme sieltä tuutit, oli kuuma päivä. Paula oli vielä sisällä, kun istahdin ulkopenkille tuntemattoman rouvan viereen ja altin juttelun. Hänellä olikin asiaa, vastusti jonkin tien tekemistä. Olin mukana rintamassa, ja siitä sitten haukuimme Ylöjärven poliittiset päättäjät ja virkamiehet. Kiitteli keskustelusta.

- Olemme Hämeenkyrössä, tuosta menee tie Viljakkalaan, ajelin sitä useita vuosia. Vasemmalla järve rannassa on Frantsilan luomutila.

- Ai, tuosako se on?

- Olen siellä käynyt useita kertoja, nyt ei aikamme riitä. Tuossa, katsos siinä on laivalaiturikin. M/S Purimo seilaa siitä Siuroon ja takaisin. Se matka on vielä tekemättä. Menee Purimo Pappilanjoellakin. Ehkä ensi kesänä.

- No on tässä kiemurat. Ajoimme Hämeenkyrön ensimmäiseen liikenneympyrään.

- Näissä tapahtui juuri kaksi kuolemaan johtanutta liikenneonnettomuutta. Kolmas oli Ikaalisissa. Ei auta nopeusrajoitukset eikä tällaiset ympyrät. Surullista.

Ikaalinen jäi taakse, ajoimme kuuttakymppiä kauniin salmen yli, oikealla huoltoasema ja vasemmalla kaunis Kilvakkalan kylä.

- Tuosta käännyimme aina Niinisaloon, silloin kun olin vielä Tykistökoulussa erikoistumassa.

Matka eteni, sade ei juurikaan haitannut. Sitä tuli sellaisena sumuna kuin syysaamulla sateen jälkeen. - Tässä on mukava kahvipaikka aivan järven rannalla. Sieltä jkohtaa tuon pienen lahden poikki kävelysilta toiseen niemeen. Siellä on tulistelupaikka. Sielläkin voisimme joskus poiketa. Vaikka Tuurin Kyläkauppareissulla. - Minä en siellä olekaan käynyt. - On siellä valtava halli, ja paisuu koko ajan. Vesa Keskinen on aika yrittäjä. Tapasin hänet ja muut veljekset siellä päämajassa. Olimme Kylmäkosken kunnan johtoryhmän matkalla tutustumassa liikkeeseen. Vesa piti siellä meille esittelyn.

Pohjanmaan Portti jäi taakse, Juustoportti hetken houkutti, ajo kuitenkin maittoi.

- Minä olen menossa Ilmajoelle ensin. Sieltä on isoisäni suku kotoisin. Tuomiston Iivari, maailmanmestari raskaaassa sarjassa, painissa. 1912, lisäksi moninkertainen Suomen mestari, elokuvanäyttelijä ja Lahden poliisimestari.

- Ai se, jonka kotitaloa kävimme Lahdessa katsomassa. - Just, se on minun syntymätaloni. Olen tämän vuoden tutkinut sukuselvitystä. Sain sen yllättäen Paulalta joululahjaksi. Siinä on selvitetty 1600 luvun alusta Uppa suvun esi-isät, ja 1750 paikkeilla meidän sukumme nai Uppalaisen naisen. Siitä eteenpäin tähän päivään meidän sukuhaaraan. Ilmajoki ja siellä Nikkola ja Pirilä sekä Kannaston talo ovat synnyttäneet useita sukulaisia. Mennään katsomaan, josko löydämme taloja.Ne sijaitsevat Kyrönjoen varrella aika lähekkäin. Hain netistä etukäteen tietoja. Hannu Vallaksen ilmakuvat taloista olivat jo olemassa.

Tulimme keskustan tiehaaraan. Ajoin siitä eteenpäin ja koetin katsoa jokirantaa. - Ei näy, täytyy kääntyä takaisin, joki on tuolla kauempana. Päädymme kahden liikenneympyrän kautta jokirannassa kulkevalle tielle. - Katsos, Nikkolantie, nyt ollaan oikella tiellä. Kaksi kilometriä tieviitan mukaan. Onhan komeita taloja, vanhoja hirsilinnoja ja uusia omakotitaloja. Pirilän talo on edempänä, sillan pielessä. Mutta ota näistä nyt selvää. Ei ole edes ketään kulkemassa, että voisimme kysyä. Tuo voisi olla Nikkola, tuolla takana. Komea hirsitalo. Noissa taloissa oli aikaisemmin edusta joelle päin, tällä puolella ei ollut silloin vielä edes maantietä.

Mahdotonta oli selvittää mikä talo olisi Nikkola, mikä Pirilä. Ajoimme sillasta yli ja katselimme nyt joen toiselta puolelta taloja. Nyt ne näkyivätkin hyvin, uusien omakotitalojen väleistä.

- Minä toppaan tähän, ja koetan käydä kuvaamassa. Kävelin jokirantaan pihan poikki. Fysioterapeutti, näkyi ovessa kilpi. Jokivarressa oli Jättibalsami päässyt pahasti rehottamaan. - Se aiheuttaa vielä koko joen matkalta ongelman. Sitä ei kukaan kykene kitkemään. Lähdetään menemään, katselen vielä löydämmekö Tuomistontien. Voi se kyllä jäädä seuraavaan kertaan. Minä laitan tytön neuvomaan meitä. Napsautin Heren päälle. Se löysi meidät heti, ja annoin sille komennon ohjata automme Koulukatu 17, Isokyrö. Ohjaus alkoi heti eripuraisissa merkeissä. Käänny seuraavasta risteyksestä neljännestä liittymästä. - En käänny, eihän siinä ole kuin kolme. Sama jankutus seuraavassa liikenneympyrässä. Tyttö ehdotti neljättä, minä poistuin kolmannesta. Tulimme isolle tielle kohti Seinäjokea. Opas aloitti taas, käänny seuraavasta risteyksestä vasemmalle, käänny nyt. Ohjaus tuli niin nopeasti, etten ehtinyt kuin kääntyä.

- Nyt otan kyllä karta esiin, pääseekö tällaista pikkutietä Isoonkyröön. No kappas, taitaa päästä, oikaiseekin hieman. Ajetaan sitten. Tuli tiehaara, jossa kyltti Nikkola.

- Perskules, mennäänkös me takaisin, no mennään, tytön syy. Ajoimme taas lenkin jokivartta katsellen. Otin kuvia tienvarren postilaatikoista. Yksi nimistä oli Ylä-Pirilä. Samat liikenneympyrät kolmanteen kertaan, Seinäjoen tielle.

- Tyttö ei nyt pääse ääneen ennen Isokyröä. Melkoiset on aukeat, puinnit myöhässä, no on tuossa jo kynnettykin ensimmäinen lohko. Lähestyimme Vaasaa, enää parikymmentä kilometriä.

- Olekkos käynyt Raippaluodon sillalla? Nyt olemme aika lähellä, voisimme katsella kans Vaasan taloja ja katuja.

- En ole koskaan käynyt Vaasassa, mikäs se Raippaluodon silta on?

- Suomen suurin, pisin maantiesilta. Valtamerilaivat seilaavat siitä alta.

- Mennään vaan.

Koulukatu oli aivan tavallinen omakotikatu.

- Miten täällä voi olla nettimyymälä. Sen pitäisi olla aika suuri, jokos tyttö taas… No ei, viimeinen talo oli valtava hallikompleksi, pihassa useita kontteja. Pysäytin hallin viereen ja luikahdin ovesta sisään.

- Päivää, tulin hakemaan leikkuria, mulla on kuitti puhelimessa.

- Ei tarvitse hakea, on se täällä, jos se on maksettu.

- On se. Kuittasin ostokseni, ja lähdimme hakemaan sitä viereisestä hallista.

- Herranen aika, täältähän me emme löydä mitään kahteen kuukauteen. Tavarat olivat paketeissa, pahvilaatikoissa, riveittäin, päällekkäin, järjestyksessä kyllä.

- Missäs se on, taitaa olla vielä kontissa, mennääs katsomaan. Myyjä asteli rivakasti ulos, tempaisi kontin oven auki ja alkoi kaivaa puukkoaan. Riipi sillä pakkausmuovia, tarttui vahvikevanteesta kiinni ja tempaisi. Vahva vanne katkesi. Hiukan lisää puukkoa, ja paketti irtautui.

- Ottakaas vastaan, minä työnnän täältä, myyjä oli jo ponkaissut konttiin. Me hädin tuskin saimme reunasta kiinni, kun paketti jo liukui meidän syliimme ja maahan. Emmehän me siitä mitään otetta saaneet, painoi 48 kiloa.

- Menkääs pois siitä, naps vain, ja myyjä tempaisi paketin rinnoilleen ja harppasi autoa kohti, pistetäänkös tämä takakonttiin. Juoksin autolle ja tempaisin kontin auki.

- Ei mahdu, tämä on liian korkea, laitan takapenkille. Aukaisin oven ja katselin kun pienikätinen kolossi alkoi tunkea pakettia takapenkille. - Menkääs joku auttamaan toiselta puolelta. Kiiruhdin penkille ja avitin paketin kulmasta polvillani puolipenkissä. Kolossi työnsi paketin autoon ja samalla minut ulos, hups.

- Hyvinhän se mahtui, kiitos.

Vaasaan mennään tuosta, mutta opaste kertoo Raippaluotoon olevan 22 kilometriä oikealle.

- Minulla oli luulo, että Raippaluoto on aivan Vaasan satamassa, mutta mennäs nyt katsomaan. Liikenne oli vähäistä, tuuli oli voimakas, meri näkyi metsän väleistä, ja kivet.

Siinä se oli. Komeat pylonit keskellä siltaa, vinoköydet tuskin näkyen.

- Pyssään tuohon levikkeelle, täytyy käydä pissalla. Otetaan samalla provianttia, Paula laittoi leivät ja banaanin mukaan. Suoritimme huoltotoimenpiteet.

- Merikapteeni Metsola opetti meille pojille Rauman purjehduksella, että vain laivan kippari saa kusta vastatuuleen. Hiukan sitä täytyikin katsella.

Astahdimme tielle, tuuli sekoitti Jakken tukan. Minun kuontalooni se ei pystynyt. Kuvasimme, ja lähdimme ajamaan sillan yli. Ylämäkeä jatkui, pylonit eivät tuntuneet lähestyvän. Meri jäi kauas alle. Ensimmäinen pyloni, huiman korkea, jäi taakse, olimme sillan korkeimmalla kohdalla. Sillan kansi alkoi aleta ja saavutti lopulta vastarannan. Tien varren opasteessa luki Replotbro.

Vaasan katuja, kauniita puutaloja korttelikaupalla, tyylikkäitä kouluja, kirkko, katutyötä ja aina meri. Tulimme hautausmaan laidalle. Jouduin kysymään navin tytöltä, mistä pääsemme Tampereelle.

Tsaikovskin viulukonsertto, Nemanja Radulovic

Kotona Japanin matkalta, Rouvali yllätti Pjotr Tsaikovskin viulukonserton solistilla.

Serbiasta syntyisin oleva viulusti Nemanja Radulovic asteli saliin, musta komea tukka, mustat takki, paita, housut, saappaat. Vau, ajattelin, kuin Nigel Kennedy. Viulu oli pieni hänen käsissään, mutta sen sointi. Soittaessaan koko skaala, hennoimmasta huiluäänestä, näppäilystä leveään jouseen soivat kuin koko jousisto. Voimalla, äänen uskomattomalla puhtaudella ja horjahtamattomalla tekniikalla koottu ihmepakkaus esiintyi hiljaa kuuntelevalle salille. Teema kierteli huiluilta oboeille ja viululle, taas klarineteille. Näin aihe alkoi soida pitkin orkesteria kauniina kierroksina. Etenkin toisessa osassa solisti oli vuorovaikutuksessa koko orkesterin kanssa hyvin koskettavalla tavalla. Yleisö Seisten taputimme ja saimme ylimääräisen kappaleen. Siinä solisti osoitti kaiken taituruutensa, kuin tulilinnun vauhti, jousi oli hurjassa liikkeessä, kaapi rempaisuilla kolmea kieltä, sormet näppäilivät molemmissa käsissä ja vielä siihenkin ehti myös jousi helähdyttelemään.

Johannes Brahmsin variaatiot Joseph Haydnin teemasta painuivat kevyempään sarjaan, vaikkakin mukavasti soivatkin. Aloituskappaleena se oli odottava.

Dmitri Sostakovitsin kuudes sinfonia soi väliajan jälkeen. Koko orkesteri oli virittäytynyt uudelle tasolle, soiton yhtäaikaisuus, vivaihtekkuus, tarkkuus, vuoropuhelut onnistuivat tavallista iltaa paremmin. Ensimmäisessä osassa oltiin vielä auvoisissa tunnelmissa, päiväkävelyllä, kunnes jännite nousi. Viulut alkoivat toistaa kuin Volgan lauttureitten lotjien vetoa. Keveys oli harhaa toisessa osassa. Raskaat koneiden paukahdukset lautasilla, pillien ulvaisut ja rumpupatteriston jylhät jytkeet saattoivat iskurityöläisten ponnistukset päätökseen. Vielä kolmannessa osassa työn sankarit näyttivät, miten urakat saavutetaan. Huilut nousivat esiin, samoin oboet ja klarinetit. Ykkösviulun eka pultti soitti sooloa, samoin kakkosviulussa. Konserttimestari Pekko Pulakka soitti soolona kuin neuvoen työläisiään. Hämmästyttävä kokonaisuus.