Laitikkalassa

Päivä mökillä

Aamu, pääskysten poikasten viserrys. Vedän verhon syrjään. Siellä ne istuvat langalla rivissä ja kerjäävät ruokaa, tviit tviitt, taukoamatta. Vanhemmat lentävät vauhdilla kohti ja taas pyydystämään hyttysiä. Yhdessä suupalassa kaksituhatta. Toiselta seinustalta kaikuu lyhyempi huuto, kvik, kvik, kvik. Varpusen poikaset eivät vielä poistu pesästään. Kuuntelin niitä edellisenä päivänä kameran kanssa. Linnut olivat koko päivän äänessä. Emot olivat harventaneet käyntejään, lensivät ennen suoraan pesälle kiljuvaan kurkkuun. Nyt pomppivat tukko suussaan vaahteran oksilla hiljakseen kohti äänekästä pesää, loikkasivat katolle ja kutsuivat poikasiaan ulos. Samanlaisena aukesi uusi päivä. Otan teetä mukiin, pari paahdettua Pälkäneen perunalimpun siivua, voita, juustoa ja paistettua kananmunaa päälle. Alushoususillani istahdan avokuistin rottinkituoliin. Siinä, pienen pihan toisella puolella, pyöreässä tuohipäällyksisessä koivupesässä jatkuu kasvu kohti ulkomaailmaa, huuto jatkuvaa. Ryypiskelen teetäni, seuraan pöntön tapahtumia, näkyykö nokkaa. Pesän suuaukko on hieman vaahteran lehtien takana, en oikein näe onko siellä nokka vai lehden kärki, keskellä mustaa aukkoa. Saan aamiaiseni loppuun, voisin sormin nousen sisälle hakemaan kameraani. Pyyhin käsiäni talouspaperiin, työnnän jalkani rokseihin, astun muutaman rappusen alas nurmikolle. Tähtäilen kameralla ja alan säätää valotusta ja suljinaikaa. Etsimen läpi näkyy siinä alalaidassa numeeriset arvot ja sama asteikolla. Siihen keskimerkille koetan saada liikkuvan kolmion kuvauksen onnistumiseksi. Suljinajaksi saan 2000 ja valoisuudeksi 1600. Nousen penkille aittaa vastapäätä ja tähtään pönttöä. Laukaisen harjoituskuvan ja katselen sitä. Liian hämärää, suuaukko on aivan musta. Pudotan suljinaikaa ja napsasen taas, nyt näkyy aukon laidatkin. Seison ja odotan kamera silmällä valmiina. Poikanen hyppelee pöntössä, lehäyttää siipensä ja kapsahtaa aukolle. Kamera räpsyy, poikanen on varovainen, ei tunge päätään valoon, vain hieman vaaleampi nokka näkyy. Emoa ei näy, ja piipittävä nokka painuu takaisin pohjalle. Astun syrjään penkiltä, katselen vaahteran oksia. Emo hypähtää siellä, suussaan aika tukko hyönteisiä. Saan siitä pari hyvää kuvaa. Pöntöllä se käy niin nopsaan, etten saa siitä kunnon otosta. Minulla on vain 75 millinen zoomi mukana, siksi täydyn kävellä pesän luo.

Edellisenä kesänä katselin talon toisella puolella puussa olevaa elämän alkua. Hirmuinen melu pöntössä, varpusemo kantoi ruokaa vauhdilla. Saatoin kuvata hiukan kauempaa, zoomi oli 500 millinen. Poikaset pistivät päänsä ulos, tunkivatpa kaksi kerrallaan samaan aikaan emoa vastaan. Ajattelin niiden jo putoavan, emo oli pöntön katolla ja poikaset koettivat kurottautua ylös nokka ammollaan. Katselin ja kuvasin touhua, olin varma, että pian alkaisi ulkoruokinta. Seuraavana päivänä poikaset sitten hyppäsivät pesästä. Harmikseni en sitä nähnyt. Varsin valmiita olivat, vain hiukkasen pienempiä kuin vanhempansa, ja höyhenet pörröisempiä. Kykenivät kyllä lentämään muutaman hurjan räpistelyn jälkeen, suoraan kohti pensaiden oksia, joihin sitten saivat varpaansa kiinnittymään. Kotona katselin talitintin poikasen ensimmäistä päivää nurmikolla. Siihen oli hypännyt, emo kai jo kovin ruokkinut. Pää nuokkui holtittomasti ja silmät lupsuivat. Olin huolissani naapurin kissasta, ettei vain huomaisi pientä. Kävelin tintin luokse, polvistuin maahan, ojensin hitaasti käteni sen ympärille ja kahden kämmenen väliin jäi huuto ja silmien välke. Kannoin sen pihan toiselle puolelle ison kuusen alaoksalle istumaan. Siinä olin emon viimeksi nähnyt. Palasin kuistille seuraamaan, eipä vaan emo sitä ruokkinutkaan. Poikanen hyppäsi alas ja marssi takaisin aiemmalle paikalleen, koivun juurelle. Lakkasin kanniskelemasta ja huolehtimasta.

”Tuletko uimaan?” ”Aiotko sinä mennä veteen?” ”Nyt olisi viimeinen aika.” Kävelemme yhdessä äyrästä alas, polku on kivetty. Liuutan kättäni kaidetta myöden saunalle. Housut riisun saunan eteiseen ja saan Paulalta pyyhkeeni narulta. Laiturin kupeesta kahlaan perässä kylmään veteen. Paula ui jo edempänä, minun menoni on hidasta. Vesi ylettyy polviin, kylmä kiipeää ylemmäs. Reidet  kastuvat, takapuoli, hyi sentään. Kumarran laiturin päässä, vesi nousee yli hartioiden, pää jää pinnalle. Istumme laiturilla vierekkäin, jalat vedessä. Särjet tulevat heti katsomaan jälkeemme josko pohjasta nousee syötävää. Seuraamme niiden uintia ja kisailua. Näkyy ahveniakin. Jalat eivät ylety pohjaan, kalat alkavat uida niiden ympärillä. Auh, nyt tuntuu nyppäys. Särki työntää suunsa pitkälle eteen, ojentaa huulensa varpaan pään ympärille ja mnapsien maistelee. Tuntuu hauskalta, olla syötävänä. Istumme liikkumatta, molempien jaloissa nyppäyksiä, kuin suudelmia. ”Onko kalat sinua ennen syöneet?” ”No ei ole, hassun tuntuista.” ”Minä taidan mennä Suttiselle hakemaan mansikoita. Ottaisinko laatikollisen?” ”Eikös se ole aika paljon?” ”Onhan se, ehkä ostan vähemmän.” Nousen rinnettä ylös, puen päälleni ja käynnistän auton. Matkaa on kaksisataa metriä, ei  tarvitse kantaa, ajattelen. Suttisella on kauhea sutina, parkkipaikat täynnä autoja, ihmisiä joka paikassa. Vien autoni alaparkkiin, alan astella pientä töppärää ylös. Siihen, yläpihan ja alapihan väliin kapealle tielle kaartaa kaksi autoa. Pysähdyn keskelle rinnettä ja odotan autoilijoiden siirtoa. Ensimmäinen ajaa varpaille koukatessaan alas, toinen mietti vielä, hurauttaa sitten minun toiselta puolelta alas. ”Huh malainen, aikas toopeja kun eivät yhtään katso mihin mahtuu.” Astelen sisälle,  jonot kummallakin kassalla kasvavat, isännillä laatikoittain mansikoita. Ajan takaisin mökille, istun kuistilla mansikat suussani.

Nokassa hyttysiä

 

Hömppähurinaa vakoilusta

Yhdysvaltojen vakoilu

Maailmaa kiertää mahdoton sumutus. Poliitikot kaikkialla yrittävät näyttää yllättyneiltä ja loukkaantuneilta tiedoista, joita Der Spiegel lehti julkaisi saatuaan käsiinsä amerikkalaisen tietovuotajan Snowdonin raportin. Mitä uutta siinä on sotien jälkeiseen aikaan.  Onko joku, joka ei ole tiennyt kansainvälisestä vakoilusta, siis tietojen hankinnasta ulkomailta. Keinoja on ollut käytössä neljäkymmentä luvulta lähtien Suomessakin. Meillä kehitettiin huippuunsa sähköinen tiedustelu. Ei sitä tietoa ole minnekään hukattu maailmassa. Nykyisten puhelinten ja internetin  aikana kaikki on vain muuttunut helpommaksi. 90-luvulla EU:sta kävi lähetystö USA:ssa saadakseen selvää amerikkalaisten ECHELON vakoilutoiminnasta. Heille ei vain vastattu siitä mitään, mutta eivät he kai olisi sinne menneet mitään kysymään, jolleivat olisi siitä mitään tienneet. Suomessakin tavalliset ihmiset saattoivat sanomalehdistä lukea tapahtuneesta. Massiivisesta vakoilusta, jota varten USA:ssa oli 45.000 tuhatta työntekijää yhdessä rakennuksessa pelkästään selvittämässä maailman kaikkien maitten viestejä. Valtavat tietokoneet seuloivat avainsanoja, joita sisältävät viestit sitten nuo tiedustelijat käsin avasivat. Ei siis mitään teletunnistetietoja, vaan kovemman luokan vakoilua kohteena kaikki kännykän käyttäjät.

Snowdewn nyt sitten selittää, että tuo vakoilu jatkuu, ja kaikki poliitikot huutavat, kuinka häpeällistä se onkaan, ja ovat valmiita tuomitsemaan USA:n menetelmät, mikäli se on totta. Ei voi olla vastuullisessa asemassa olevaa poliitikkoa Suomessa tai Euroopassa tai ylipäätään maailmassa, joka ei ole tiennyt tuosta vakoilusta. Ei voi olla ainuttakaan valtiota maailmassa, joka ei harjoita omilla resursseillaan vastaavaa toimintaa siellä missä pystyy. Vaikka mitä sanoisivat meidän johtajat, niin vastuullisina johtajina he eivät voi olla tietämättä ja hyväksymättä tätä toimintaa, siviili tai sotilaspuolella. Kaikki valtiot perkaavat omat etunsa, vai luuletteko, ettei Venäjä vakoile, tai Kiina ja Intia, tai Israel, Iran, Turkki, Saksa, Englanti… Mikrofonit naapurin seinässä eivät taida olla ensimmäistä kertaa käytössä.