Konserteissa Tampereella

Perjantai-iltaisin suuntaan monesti Tampere-talolle. Vuosien kuluessa on sattunut mokia matkalla ja perillä. Sinfoniettan konsertit ovat aina olleet palkitsevia. Ajaminen yksin pimeällä, sateessa tai lumessa on mennyt ilman vahinkoja. Kauriitakin on näkynyt, ja hirviä. Eniten ovat pelottaneet hurjia ohituksia tekevät. Vastaantulija oli minun kaistallani, eikä onnettomuutta voinut välttää kuin jarruttamalla ja sivuun ohjaamalla. Mikähän kiire silläkin kuljettajalla on ollut. Kerran täysperävaunullinen rekka ohitti minut, vastaan tuli auto, rekka alkoi kiilata takaisin omalle puolelleen. Perävaunu alkoi liiskata minua. Taas vallan pysähtymällä vältin osuman. Näin vastaan tulevan tehneen saman. Rekka meni menojaan. Huh.

Käytän vanhan kulkutautisairaalan parkkipaikkaa. Se on nykyään aivan täynnä autoja, tulen sinne sitten minä aikana tahansa. Tuntia ennen alkua on konsertin. Tutustumistapaaminen. Ilmeisesti ihmiset tulevat sinne, kapellimestari ja solistit kertovat illan annista. Autoni parkkeeraan joko kadun varteen tai sitten parkkipaikan aivan perälle. Ulos ajo on tukkoinen vain yhtä katua pitkin, syksyllä siihen tuli vielä liikennevalot. Siitä ruuhkasta yleensä selvitään rauhallisesti jonottamalla. Tänä syksynä yleisön joukkoon on ilmaantunut syöksyjiä. He eivät anna tilaa, kaahaavat pienelle puiston kaistalle ja jalkakäytävää myöten ohittavat jonon. Huh.

Loistava parannus meille jalan kulkijoille on uusi suojatie Kalevankankaan tien yli valojen ohjaamana. Aikaisemmin menimme neljän kaistan yli varoen autoja. Useimmat antoivat tietä pysähtymällä. Eivät tietenkään kaikki. Pysähtyneen linja-auton editse meni pariskunta, minä hiukan jäljessä. Rouva ohitti linja-auton keulan. Silloin alkoivat nastat raapia tietä hätäjarrutuksessa. Rouva ehti ottaa pari askelta taaksepäin. Ohittava auto alkoi liukua lukkorarrutuksessa rouvan päälle. Juuri ennen osumaa hän kykeni vielä hypähtämään tasajaloin taaksepäin juuri ne sentit, jotka erottivat hänet osumalta. Minä nappasin rouvan käteen, huusimme molemmat kuskille, ennen kuin saatoin hänet tien yli. Huh.

Jätän takkini aina itsepalvelunaulakkoon. Se tulee välillä tupaten täyteen. Silloin sieltä saa odottaa omaansa, sielläkin on kiilaajansa. Otan aina lompakon ja autoni avaimet housujeni taskuun. Kävelin käytävällä, vastaani tuli pari nuorta neitoa, hymyilivät minulle. Ajattelin, että vielä on minussa virtaa. Paikalle istuessani huomasin sepaluksen olevan auki.

Joskus on ollut pakko lähteä puoliajalla pois. Sehän sujuu vallan kivuttomasti. Mutta konsertin loputtua, taputusten alettua, kapellimestarin kumarrellessa sieltä ei voi lähteä huomaamatta. Paikkani on onneksi rivin päässä, mutta siellä muurin rajoittamalla puolella. Siitä pääsen parin rivin ohi. Sitten siinä edessä on kaide. En kykene sitä sulavasti ylittämään. Niinpä istahdan parketille ja alan hitaasti taivuttaa päätäni kaiteen alta. Sitten on vielä könyttävä pystyyn. Erään poistumisen muistan, se oli kesken konsertin, en mahtanut mitään. Lämpiöstä hain takkiani. En löytänyt. Koetin uudelleen hakea sitä naulakosta, mihin olin sen jättänyt, toiseen naulaan. En löytänyt. Kävin yksitellen läpi kaikki neljä naulakkoa, ei takkia. Kouraisin taas mielestäni oikeasta naulakosta oikeasta ripustimesta, ei takkia. Sen taskussa oli pistokseni, ja pistämisen aika alkoi lähetä. Silloin minun oli lähdettävä ilman päällysvaatteita. Kiersin talon takaa Sorsapuiston puolelta, ylitin Kalevankankaan tien ja aloin astella parkkipaikkaa ylös. Muistin, minne olin auton jättänyt. En löytänyt, vaikka olin jo parkkialueen päässä. Huh. Terästäydyin, palasin hiukan matkaa takaisin, siinähän se oli. Avaimet taskusta ja ajoon.

Seuraavana päivänä palasin talolle ja ajoin aivan pääportaiden eteen. Harpoin rappuset ja ovista sisälle. Silloin kaksi vahtimestaria pysäytti minut, kysyivät minne aioin mennä. Uskoivat selostukseni kadonneesta takista. Toinen heistä saattoi minut naulakolle. Siinähän takkini roikkui, juuri siinä naulassa, johon olin sen laittanut. Pistos oli tallella. Autossa paljastin Paulalle, että olin unohtanut takkini värin.

 

Joulukuusi

 

Muistan sisälle tuodun kuusen. Pistävät neulaset ja pumpulit oksilla. Nipistimillä kiinnitetyt pienet kynttilät. Omenat oksilla ja paperiset lippurivit. Muistan aattoillan, kynttilöitten sytyttämisen. Katselin, kun äiti sammutti käsillään palamaan syttyneet pumpulit. Eikä vain yhtenä jouluna. Tinapaperista leikatut enkelit oksillaan, paperikaramellit.

Kuuset ostettiin torikauppiailta, Popedan takaluukussa tuotiin kotiin. Puinen ristin muotoinen kuusen jalka löydettiin liiteristä. Hiukan sahausta ja kova tiukkaaminen, kuusi seisoi paikallaan vinossa. Sitten toiseen suuntaan vinossa. Lopulta se käännettiin vinona seinään päin, ei niin näkynyt. Omenat jäivät pois, samoin karamellit ja lippurivistöt. Tilalle tulivat muovipallot, kaupasta. Ne olivat kauniita ja kiinnostivat meitä. Pian ne olivatkin lommoilla. Korjaus onnistui upottamalla kuumaan veteen, poks, olivat taas pyöreitä. Kunnes niihin tuli reikä. Piparit korjasivat karkit. Ne kun oli jo syöty, paperi vain roikkui kuusessa.

Tuli aika itse hakea kuusi, metsästä. Tikkisahalla kitkuttaen onnistui kaataminen, olalla kannettiin tielle ja työnnettiin anglian konttiin. Puiset jalat vaihtuivat metallisiin. Niissä oli putki, johon oli hitsattu kolme jalkaa, ja kolme siipimutteria sivuun. Koskaan ei kuusi sopinut siihen jalkaan ilman timpurintutkintoa. Kirves, puukko, saha ja luja tahto, kuusi tuotiin sisälle jalassaan ja kangettiin pystyyn. Mutta se suoruus. Se ei onnistunut niillä siipimuttereilla vaikka miten ruuvasi. Seitsemänkymmentä luvulla ei osattu hitsata jalan pohjaan piikkiä. Mitkä säätämiset olisivatkaan jääneet kiristämättä isän hermoja. Ilman piikkiä kuusta ei ollut mahdollista saada suoraan. Koetin kyllä muutamana vuonna hirttää kuusen. Naru latvaan ja koukkuun katossa, sen verran kireälle, että jalka oli juuri ja juuri ilmassa. Suorassa oli kyllä, vaimo ei tykännyt.

Ulkomaiset tavarakaupat toivat uudet kuuset. Olivat tuuheita, neulaset eivät tippuneet eivätkä pistelleet. Olivat sopivan mittaisia, menivät autoon sisällekin takapenkille, hiukan mutkalla latvasta.

Jalat kehittyivät, oli iso valurautainen säiliö, säätöruuvitkin, mutta ei pohjapiikkiä. Ehdotin, jos ostaisimme tekokuusen. Ne olisivat kauniita, tuuheita, keveitä, aidon näköisiä. Niihin saisi vielä aidon tuoksunkin ostaa, suihkepullossa. Vaan ei meille.

Kunnon parannus tarjontaan tuli silloin, kun myyjät alkoivat sorvata tyvet jalkoihin sopivaksi. Hirmuinen olikin ollut vaiva, kun tyvet olivat kovin paksuja. Menin ostamaan kuustani, sainkin sopivan, mutta sorvauskone olikin rikki. Aloitin taas yritykseni tekokuusen saamiseksi. Sitä kun ei tarvitse ostaa kuin kerran. Sen voi pakata talteen pieneksi paketiksi. Eikä se pudota neulasiaan niin, että juhannuksenakin saa niitä lakaista lattian raoista.

Meille ei ole joulupukkikaan tullut viiteentoista vuoteen, kaksin asumme. Aiemmin, kun meitä oli kolme, niin jokainen vuorollaan oli joulupukkina. Ystävämme kuoltua emme enää viitsineet pukeutua pukiksi. Minä aloitin taas jokavuotisen valituksen kuusen laittamisen vaivoista. Huh. Sain vaimoni suostumaan kuusettomaan jouluun, se vaihtui katajaan.

Urjalassa ostoksilla

Urjalassa käymässä

 

 

 

Makeistukku Pentinkulmalla oli makea kohde reissuillamme. Vuosien ajan olimme siellä poikkeilleet, ja aina ostaneet kassit täyteen. Olimme puhuneet siitä Jakken kanssa syksyllä, josko taas poikkeaisimme sinne. Näpytin numeron.

- Morjens, kävimme Paulan kanssa Tampereella eilen.

- No mitäs nyt?

- Ostin sieltä kolme kaappia.

- Sait tietysti halvalla.

Aloimme molemmat nauraa.

- Sainsain, huutokaupasta. Miten monta kertaa olimmekaan kierrelleet Etelä-Suomea noitten huutokauppaostosten perässä. Lohjalta – Vaasaan.

- Tarvitsin puutyöverstaaseen kaappeja saadakseni tavarat johonkin järjestykseen. Yhden veimme Kangasalalle Matille. Ovat nyt sitten siirrelleet sitä paikasta toiseen. Mutta mitäs, mennäänkös huomenna Urjalaan?

- Se passaa hyvin, mihinkäs aikaan?

- Kymmenen edellä, mutta laitan sinulle tekstarin, kun en vielä tiedä Paulan aikomuksia.

Kiuultuaan retkestämme Paula kiinasi mukaan päästäkseen kauppoihin, kunnes huomasi perjantain olevan vasta kahden päivän perästä.

Aamulla teepöydässä siskoni Kiti soitti Juupajoelta. Meidän oli pitänyt siellä käydä maanantaina, mutta se peruuntui heidän sairastuttua ankaraan flunssaan. Pertti oli joutunut Mänttän sairaalaan. Siinä puhellessa ja päivitellessä aika kului niin, että pääsin lähtemään vasta kymmeneltä. Olin Kaaritien pihassa vartin yli. Jakke tuli tavalliseen tapaansa soitettuani merkkisoiton.

- Sinä oletkin tänään hieman eri aikaan kuin ennen.

- No kyllä. Selitin myöhästymiseni syyn. Eihän sillä väliä ollut, mutta tykistön miehenä täsmällisyys oli aikaisemmin toteutunut paremmin. Juttelimme, ajoimme ja tarkkaavaisuuteni hieman herpaantui. Palautui kuitenkin nopeasti tullessamme Kylmäkosken ensimmäiseen risteykseen.

- Kylmäkosken uuden vankilan valmistuttua Lions-clubi järjesti arvauskilpailun. Pyysi kyllä luvan vankilan johtajalta. Piti arvata, koska ensimmäinen vanki pakenee. En tiedä, onko sieltä vieläkään kukaan onnistunut pakenemaan.

Ajoimme liittymästä sisään Urjalan keskustaan.

- Tuossako se tori on, jossa kävimme?

- Siinä, siellä on ollut mukava käydä. Sinne tulee niin paljon eri myyjiä, pari kertaa kesässä siellä käymme. Ajoimme kirkon vieritse.

- Katsos kuinka kirkko nyt näkyy hyvin, on se aika komea.

Ylitin taikayön tien ja luikahdin pientä lammen ohi vievää tietä kohti makeistukkua.

- Katsos, eikös tuossa ole Pentinkulma?

- Miten, missäs me olemme. Maisema pyörähti Jakken päässä. Tulimme pihaan takakautta. Saimme paikan aivan oven vierestä.

- Mennääs ensin tänne vasemmalle, minun pitäisi saada Paulalle tähtianista.

- Mitäs se on, en tiedäkään?

- Se on kait sellainen tähden muotoinen keltainen koriste.

Etsimme tuotetta hyllyistä. Korit alkoivat täyttyä monista tuotteista, anista ei näkynyt. Minä menin jo toiselle puolelle haalimaan makeisia, kun Jakke huusi perääni.

- Katsos, täällä on anista.

- No niinpä, mutta se ei taida olla oikeaa. Tuote oli kuin pieniä narunpätkiä. Kumpikin katselimme ja pyörittelimme purkkia, ja laitoimme sen takaisin. Makeispuolella aloin etsiä lakritsia. - Tässä on vain näitä makaroonilakritseja. Näissä on reiät sisällä. Siinä ei ole oikeaa suutuntumaa, kun se lytistyy purressa. Lähimmäksi pääsee lakritsipiiput. Muistatkos, kun oli ennen niitä lakritsipatukoita? Ne olivat täyttä tavaraa. Myyjä oli kuullut puheemme ja ohjasi meidät oikeaan paikkaan. Sain täyteiseni.

Kotimatkalla käännyimme takaisin resevikomppania tiehaarassa. Ihmettelimme sitä ja koetimme kaivaa muistista milloin sellaista olisi voitu tarvita. Ehdotin Krimin sodan aikaa, Jakke mietti ensimmäistä maailmansotaa. Kotona kerroin Paulalle aniksen hausta. Hän kaivoi netistä Makeistukun sivuilta saman purkin, mitä me olimme käsissämme käännelleet.

 

Valkeakoski Opiston kuorojen joulukonsertti 2.12.-17

 Minulla oli kaksi konserttia, joista toiseen olin ostanut lipun. Ne olivat samana päivänä, lomittain. Hyvällä onnella olisin voinut kuunnella ensimmäisen, melkein, ja ehtiä toiseen. Välimatka oli 40 kilometriä. Päätin toimia niin, että ehtisin molempiin. Mies päättää, vaimo säätää. Sain tehtäväkseni arvostella ensimmäisen konsertin, se tarkoitti, että siellä oli istuttava loppuun saakka. Sinne meni mahdollisuuteni konserttiin Tampereella.

Olen kuunnellut opiston kuorojen konsertteja melkein kuusikymmentä kertaa, ja muutamaan viimeisistä kirjoittanut arvostelunkin. Kamera taskussa ja lehtiö kädessä kävelin saliin.

 

Valkeakoski Opiston kuorojen konsertti oli Eskola salissa, joka oli kauniisti koristeltu risuaitoineen ja lumivalleineen. Suomen lippu kruunasi pimenevän illan. Pienen yllätyksen saattelemana kuorot tulivat laulaen esiin. Taas syttyvät kynttilät joulun soi ensimmäisenä kappaleena kuin ennen, tenorit ja sopraanot soivat balanssissa, altot ja bassot kuuluivat kauniisti, nautittava kokonaisuus. Vuosien ja vuosikymmenten harjoitus kuului tutussa Kun maas on hanki kappaleessa. Ulle Valjakan johtaminen oli vähäeleistä ja hyvin tehokasta, kuorot seurasivat huolellisesti johtajaansa. Syntynyt kokonaisuus antoi suuren nautinnon kuulijoille. Tunnelmallinen Mökit nukkuu lumiset vapauttivat sopraanojen huiman voiman tasapainon säilyessä moniäänisyydessä. Naiskuoro on saanut uusia voimia mukaan, mikä teki kuorolaulusta voimalla helisevän. Vaivattomuus ja kova itseluottamus kuului ihastuttavasti. Triona laulettu Jo joutui ilta oli kaunis helmi, Kirsti Elo altto, Sari Laurell sopraano ja Hannu Haavisto tenori lauloivat hämmästyttävän tasapainoisesti ja tunteikkaasti. Hannu oli paikallaan tässä Kirstin ja Sarin keskellä. Elon kaunis altto antoi alut, joihin Laurell ja Haavisto yhtyivät.

Mieskuoron laulu Hiutaleet maahan leijailee toi esille hyvän kokemuksen ja yltämisen lähes ammattilaisten sarjaan. Moniäänisyys tulee kauniin harmonisesti esiin, taas hämmästyti tasapainoisuus, jonka he saavuttivat. Kappale Sinivuorten yö sai yleisönkin innostumaan. Lumihiutaleitten laulu kajahti yhteislaulun jälkeen kirkkaana ja heleänä naiskuoron esittämänä. Kuorossa on hyvää voimaa. Vanhan rekilaulun Joulukirkkoon naiset esittivät hauskasti, säkeiden alut lauloivat eri laulajat soolona.

Naistrio antoi kuulijoille erityisen joulun tunnun. Terttu Paavolainen sopraano, Kirsti Elo altto, ja Kirsti And lauloivat suorastaan sädehtivästi loistokkaassa esityksessään kappaleessa Marin joululaulu. Yhteislaulujen jatkuessa yleisökin alkoi nousta hienoon tunnelmaan. Tuikkikaa oi joulun tähtöset sopi täydellisen oivallisesti rakennettuun ohjelmaan.

Pohjolan valkea jouluyö, jonka lauloivat Terttu Paavolainen ja Kirsti Elo duona kohosi kuulijoiden mieliin erityisesen kohottavasti. Joulu josta uneksin sai silmät kostumaan salissa. Valkea sade toi esiin Haaviston komean tenorin. Ankkurina oli miesten vanha kaarti, he saivat kuorot jylheään sointuun.

Joulu josta uneksin alkoi alttojen pehmeillä äänillä, johon loppu osa kuorosta ja miehet yhtyivät hiljaisella hyrinällä, jota yleisö hämmästeli ja ihasteli.

Sydämeeni joulun teen, TerttuPaavolainen ja Kirsti Elo solisteina esittivät taidokkaasti vaikean kappaleen. Laulun kauneus sai täyttymyksen kuulijoiden nieleksiessä tunnelmassa, jonka kuorot taas kykenivät esiin loihtimaan.

Ylimääräisenä esitettiin hurja Irwin Goodmanin sävellys Joulun kellot. Se sai myös yleisön mukaansa, po po pom pom pom.