Piparkakkupöytä 2
Kaivoin Romulan perältä esiin petsini. Siellä on 300 ml muovipurkkeja, joissa jokaisessa on eri sävy. Otin esille tumman pähkinän värisävyn, ravistelin pulloa hyvin ja koetin sitten siitä tulevaa petsiä puhtaaseen puupintaan. Ensin sävy oli liian vaalea. Annoin petsin kuivua ennen kuin lisäsin toisen kerroksen. Sekään ei vielä riittänyt, mutta nyt saatoin jo aloittaa piparkakkupöydän viimeistelyä. Kannoin pöydän ulos aurinkoon. Katselin edellisen entisöijän työn jälkeä. Se oli kohtuullinen, ei aivan sellainen, mitä olisin itse tehnyt, mutta päätin silti aloittaa. Virheet kyllä peittyisivät petsin ja lakan alle. Otin trasselitukon, lirautin siihen hieman petsiä ja aloitin pöydän reunasta. Sivelin yhdensuuntaisia vetoja yli pinnan ja jäin odottamaan kuivumista. Jälki ei ollut riittävän peittävää, joten tein uusia kerroksia vielä kahdesti. Kirkkaassa paisteessa pöydän pinta ja vaalea koivu näkyivät vielä selvästi. Jätin pöydän kuivumaan kunnolla ja aloitin lakkauksen vasta seuraavana päivänä.
Minun täytyi vielä päättää lakasta, sellakkaa, venelakkaa, muovipohjaista vai öljypohjaista, pensselillä tai paukkupullosta kovaa lakkaa. Pöytä on n. kolmekymmentä luvulta, silloin käytettiin selluloosalakkaa. Se on selluloosasta eli siis puusta valmistettua tuotetta. Se on hieman ongelmallinen tuote. Ensiksikin se kellastuu, toiseksi se helposti lohkeilee ajan myötä. Autenttisuutta en loppuun saakka tavoittele, joten päädyin sellakkaan. Sen tärkein ainesosa on intialaisen kilpikirvasta saatava erite. Sitä myydään grammakaupalla maaliliikkeissä. Pikkuiset kynnen kokoiset palaset liuotetaan spriihin, Sinolikin käy kyllä, on halpaa. Lisäksi tarvitaan sideaineeksi hartsia. Sekoitus on tehtävä huolella, välillä voi kokeeksi sivellä koepalaan. On toinenkin keino, ostaa suoraan maalikaupasta valmista tuotetta. Vanhemmiten tämä tapa on tullut minulle tavaksi.
Kaivoin puhtaan uuden pensselin kaapista, poistin siitä muovin, avasin lakkapurkin, menin ulos ja aloitin. Pöydän pinta on tehty kolmiomaisista paksuista viiluista, näin syitten suunta aina muuttui joka palalla. Vedin pensselillä ensin kierroksen jokaiselle viilulle erikseen. Hiukan piti kiirettä kuuma aurinko. Keskelle pöytää tuli päällekkäisiä sivelyjä liikaa, osa lakasta tahtoi jo kuivua ennen kuin sain koko pinnan lakattua. Muutin toiseen lakkaukseen työtapaani. Nyt aloitin pöydän reunasta yli koko pöydän, siitä eteenpäin aina vedot olivat koko pinnan yli, pensselin levyisinä vetoina. Sain tuon keskustan pienen virheen täysin peittoon. Odotin pinnan kuivumista pidempään, koska lakkapinta aina hieman paksuni ja osa alla olevasta lakasta sulautui uudelleen spriin vaikutuksesta.
Jatkoin seuraavana päivänä. Kannoin pöydän autotalliin. Lakkasin pinnan tultua valmiiksi myös petsatut jalat. Tällä kertaa odotin lakan kuivumista joka kerta yön yli. Pöytä alkoi näyttää hyvältä kaukaa katsellen. Lakkaa täytyisi vielä lisätä, sillä viilujen syyt ovat varsin isoja, eikä pintaa saa alle 10 kerran sileäksi. Hyväksi kylläkin. Lopetin työstämisen ja aloin miettiä piparkakkupöydälle seuraavaa paikkaa.
Olimme käyneet vieraisilla Tertun luona. Hänellä oli uusi vanha pöytä, neliskanttinen kolmekymmentä luvun neliskanttinen sohvapöytä. Hän oli siitä poistanut vanhan lakan ja osin hionut petsinkin pois. Vaalea koivupinta tuli esiin ja Terttu lakkasi pinnan. Katselimme sitä kumpikin, ja minä lupasin korjata tuon Tertun työn. Lakka pois, uusi petsaus ja uusi lakkaus. Ensin ajattelin tehdä työn Tertun parvekkeella, mutta piparipöydän työmäärä sai minut uusiin ajatuksiin. Puhuin Paulalle, että jos veisimme piparkakkupöydän Tertulle siksi aikaa, että saisin toisen pöydän tehtyä kotona autotallissa. Vielä täytyy sopia aika Tertun kanssa.
