Pentin vierailu -90 l

Vierailu

Puhelin soi.

 - Linkola täällä, terve. Olen tässä lähellä, Annelilla käymässä. Oletko illalla kotona, poikkeaisin käymään. Minulla on maksamatta sataseitsemänkymmentä markkaa sinulle. Kaksikymmentä kuhasta ja loput jalkineista. Tai jos oletkin kotona, menetkö taas nukkumaan yhdeksältä? Minä en ehdi vielä siihen aikaan,

- Kyllä meille voit tulla myöhempäänkin, meillä on nyt vieraita, Petäjistötö, joille olet monta kertaa myynyt kaloja. Mitä sinulla on menossa Annelilla?
- Minä editoin Annelin kirjoituksia. Hän on kirjoittanut monta vuotta jo romaania.
- Älä, mikä romaani se on?
- Sellainen rakkausromaani.
- Mitä Anneli sieltä huutaa?
- Korjaa sen ekologiseksi nuorisoromaaniksi.
- Sinä olit kait ollut taas kalakaupoilla, kärryllä?
- Joo, ensimmäisen kerran nyt kärryillä. Niissä oli valjastamisessa vaikeuksia. Kun ei tule luokkaa, laitoin kakkulat ja länget, mutta ei luokka, niin en saanut niitä kireälle, vaan rinnustinkin aukesi matkalla ainakin neljä kertaa. En ensin meinannut ollenkaan saada Roopea aisoihin, kun en ymmärtänyt valjaista, enkä muistanut enää ohjeita. Soitin Matti Lahtiselle, onneksi hän oli kotona ja neuvoi minua puhelimitse. Jotenkin se sitten kävi.
Pekka mietti, miten Pentti voi olla niin kömpelö käytännön asioissa. Hevosellakin oli ajanut jo vuosikymmeniä. Menivät sitten Petäjistöjen kanssa tiiraamaan taivaalta komeettaa. Sen piti näkyä sinä yönä. Kiikareilla sitten tiirailivat tyytyväisinä iltatähti Venusta. Komeetta oli näkynyt toisella puolen taloa.

Ovikello soi. Pentti ja Pekka tervehtivät toisiaan, Lotta kerjäsi ja sai hyväilyjä rappusilla.
Tule sisälle.
- En taida tulla tämän pitemmälle, täytyy päästä vielä nukkumaan.
- Ei kello vielä ole kuin kymmenen. Millä sinä olet liikkeellä?
- Polkupyörällä, sillä on paljon mukavampi kuin hevosella näin lyhyt matka. Pakkastakin on sopivasti ja tiet kunnossa.
Vähitellen Pentti kuitenkin astui peremmälle, tervehti Paulaa. Tarjottiin teetä juotavaksi.
- Minä olen lipittänyt teetä koko illan.
Asteli kuitenkin pirttiin, laittoi rukkaset ja salkun sohvalle ja istahti pirtin pöydän ääreen. Mukanaan toi salkusta ottamansa kirjoituksen ja laski sen pöydän reunalle. Paula oli jättänyt petäjistöjen vierailusta pöydälle kattauksen. Pentti sai puhtaan kupin.
- Sinulla taitaa olla siinä Mustialan kokouksen julkilausuma, onko sinulla siitä kopiota?
- No ei, tämä on ainoa kappale, voin vielä sitä tarvita.
Minä luen sen tässä nopeasti.
Pekka alkoi lukea monisivuista eri pykäliin jaettua tekstiä.
- Oletpa aikamoisen kirjoituksen laatinut, koskas tämän ehdit tekemään?
- Tässä heti sen laadin, kun ajattelin, ettei siellä kokouksessa kuitenkaan saada sitä aikaan. Saa nähdä, mitä tästä jää siellä jäljelle.
- Olet laittanut tähän lievän maareformin?
- Kyllä, ei sitä voi muutoin käsitellä, jonkin verran varovasti tulee käsitellä isoja tiloja, kartanot ovat jo niin monesti joutuneet luovuttamaan maitaan.
- Minä ajattelinkin metsäreformia. Tehtailla on valtaisat määrät maita hallussaan, samoin valtiolla. UPM-Kymmenelläkin 900 000 hehtaaria. Minusta näitä maita tulisi palauttaa viljelijöille, sekä palauttaa puun tuotantoon isännänlinjat. Hankintahakkuista kunnon toimeentulo, koneet pois, traktorilla tai jos joku haluaisi hevosella puut ulos metsästä.
- Ei siitä kuitenkaan olisi ruoan tuotantoon, esteli Pentti. Hänelle metsä oli niin tärkeä, että koko paperiteollisuus saisi hänen mielestään lakata. Hän pohti työttömyyden ja maatilojen ongelmaa perustuotannosta käsin.
Paula kaatoi kuppeihin toisen kerran teetä, miehet sekoittivat siihen hunajaa. Pekka söi kakkoa, Pentti otti tapansa mukaan pullaa ja kakkua.
- Minulla on sinun varallesi suunniteltuna uusia rasituksia ja toivottoman hankalia työtehtäviä. Mustialassa on ensin pari heikompaa luentoa, mutta sitten, olisiko sinulla mahdollisuus tulla sinne omasta kokouksestasi Helsingistä?
- Ei kyllä ole, vaikka niin ensin ajattelinkin. Meidän kokous kestää kaksi päivää, ja loppuu vasta lauantaina klo 24.00. Siitä ei voi lähteä mihinkään. Pääjuhla alkaa vasta lauantaina klo 17.00.
- Se on vahinko. Täytyy koettaa saada Kuulialan Jussi tulemaan mukaan. Antilan Hannulla on varmasti isänsä hautajaiset silloin. En tiedä, meneekö Jussikin sinne. Yleensä ne miehet ovat aina olleet joka paikassa yhdessä. Jussi kyllä sanoi, ettei hän vainajaa oikein tuntenut.
Pekka jäi miettimään. Mitä Pentillä olisi ollut hänenelle varattuna, mutta ei Pentti siihen enää palannut. Palautti vain kaksikymmentä markkaa lavastetusta kuhan ostosta ja lisäksi saappaitten suutarimaksun. Ne Pekka oli toimittanut Pentille, joka silloin oli ollut Pälkäneellä kaloja kaupalla, Roopella ja kärryillä.
- Minä näin Roopen kakkeja Pälkäneen tiellä, kun kävimme Laitikkalassa mökillä. Kait ne niitä oli?
- Pekka sanoi aina kakkeja nähdessään, että Roope on mennyt tästä, naurahti Paula.
- Mitä kautta te ajoitte?
- Unnaanmäen kautta.
- Minä tulin siitä takaisin, kävin Harhalassa, en nyt poikennut mökkiä katsomaan.
- Huomasin senkin, koska Roopen jälkiä ei näkynyt siellä.
Pentti sanoi Roopella olevan matoja, kun se ahmii niin paljon heiniä ja silti laihtuu. Siksi siellä oli niin paljon kakkia tiellä pitkin matkaa. Keskustelivat vielä komeetasta, miettivät mitä eroa on pyrstötähdellä. Pentti oli sitä katsonut kiikareilla, ja sanoi siinä selvästi näkyneen keskustan. Pekkakin oli sen nähnyt, vaikka olikin katsonut Venusta.
- Lähetin tällaisen kirjoituksen Helsingin sanomiin, muttei sitä julkaistu, se on yksityisautoilusta. Siellä oli ollut vähän samantapainen kirjoitus, näppärämmin kirjoitettu kuin minulla, ei siinä kuitenkaan ollut tuota työmatkaverotusta niinkuin minulla.
- Olet kirjoittanut rattoisista työmatkaporukoista, niinkuin Helmissä ja Heikissä.
- Niitä juuri ajattelin.
Pentti alkoi tehdä lähtöä, kokoili paperinsa ja asteli eteiseen.
- Sinulla oli salkku, muisti Paula. Se ja rukkaset otettiin sohvalta. Paula antoi vielä ruisleipiä orresta vietäväksi Roopelle.
- Saatko tämän pyörän sarveen?
- Minulla on laukut pyörässä. Pentti seisoi pihassa.
- Soitan, kun on asiaa.

Pentin puhelu

Puhelimessa

• Eipä ole montaakaan keksintöä viimeisten sadan vuoden ajalta, joita voisi huoletta käyttää. Minä kyllä en tarvitse kuin jokusia. Vanha äitini on kyllä eri mieltä. Hän on alkanut kirjoittaa minulle niistä muutoksista, joita pitää hyvinä. Hänellä onkin perspektiiviä asiasta lähes yhdeksänkymmenen vuoden ajalta. Niitä muisteluita on mielenkiinnolla jo odotettukin. Pentin ajatukset risteilivät pienen pienen toivon ja kaikenkattavan toivottomuuden ylitselyövän laineen välillä.
• Talvella jaksaa vielä ajatella, tarmoa riittää toimintaankin. Kesällä koittaa taas tylsämielisyyden tila. Kuitenkin silloin muut ihmiset heräävät toimintaan ja vaativat minulta kaikenlaista osallistumista ja lausuntoja ties missä. Monta kertaa niistä joudun luopumaan, sanottavaa ei synny, masentavaa aikaa. Järvelle on taas lähdettävä. Pentti soitti Pekalle, juttelivat ensin edellisen päivän kuvauksista ja kalojen myynnistä.
• Kävit Annelillakin illalla, näin sen kun olin Sääksmäki-Talolla kokouksessa. Painalsit hevosella talon nurkan ympäri ihan rappujen eteen.
• Joo, Anneli on kyllä lomalla, mutta kävin kalakaupoilla naapureissa. Ajattelin, ehtisitkö tai viitsisitkö käydä suutarissa Koskissa. Hakisit sieltä minun talvisaappaani ja varasaappaani. Ne ovat siellä laitettavana ja kait valmiina. Toisit ne lähemmäs, saan ne sitten vaikka teiltä.
•  Kyllä vaan, se hoituu samalla kun haen Paulan töistä. Missä se suutari on?
• Se on siinä Sääksmäentiellä, missä alkaa Valtakatu, niissä kolossaalisissa kerrostaloissa, missä on kukkakauppakin.
•  Onko se linja-autoaseman lähellä?
• Ei kun ennen, ensimmäinen tai toinen talo, en minä muista kumpi. Siinä kuitenkin, missä suutari pilppoi ja pätki minun valjaani.
• Ai niin Roopen päitset.
• Siinä juuri. Kuvaajat eivät enää tulleet vaivoikseni jäälle tänään, vaikka niin luulin. Menevät tytärtäni katsomaan. Siellä on tyttärenpoikani kipeänä, kuulin toimittajalta. Soitin sinne illalla, kuume oli jo laskenut, Kuulin puhelimitse, miten nuori herra raivosi kiukuissaan. Oli leikkinyt koiran kanssa vetämällä sitä hännästä, ja raivostui, kun koira veti häntänsä pois. No, tyttäreni kertoi heillä nähdyn valkoselkätikkaparin. Se oli pesinyt rantakoivikossa. Siinä on sellaista soistuvaa lahokoivua ja muuta puuta. Tikkoja on pesivänä Suomessa tavattu 20 paria. Lintutieteilijät olivat heti tulleet sinne kuultuaan tästä. Olivat onnistuneet pyydystämään ne verkoilla rengastusta varten. Iän määritys oli uroksella -94 v. Poikueesta, naaras -94 tai -95 v. poikueesta. Tarkkaan oli yksilöt tutkittu. Naaraan iän määritys oli ollut vaikeampaa, sen lenninsiivissä kuviointi on vaaleampi, mikä vaikeuttaa määritystä. Näin tarkkaan kuitenkin tikat Suomessa tunnetaan. Tavallisesti ne pesivät vasta kaksivuotiaina.
  Pekka kuunteli ja koetti pysyä vauhdikkaan kuvauksen mukana. Uusi pesintä oli iloinen asia, vaikka kokonaisuutena olikin aihetta pessimismiin. Kuuluihan maakunnasta ääniä, jotka kertoivat metsänomistajien ampuvan heti tikan tavatessaan sellaisen. Puhumattakaan metsänkaadosta, sellaisestakin, että puut jäävät kaikki lahoamaan maahan. Ei sillä ollut mitään väliä, kunhan tikka vaan saatiin pois. Pentti jatkoi jutusteluaan, oli hyvällä tuulella, vaikka äänensä olikin hentoisen oloinen.
  Minun on vielä maksettava sinulle sen toisen kuhan hinta takaisin, kuvauksessa se jäi minun taskuuni. Saat sen sitten kun tapaamme. No, mutta, no hei. Pentti lopetti puhelun tavanmukaisiin sanoihinsa. Koskaan ei voinut tietää hänen kiireitään. Puhelu saattoi kestää puolikin tuntia ilman kiireen häivää tai sitten se oli yllättävän lyhyt, muutama lause, jos sitäkään. Aina se kuitenkin loppui sanoihin- No mutta..., mikäli toinen ei ensin ehtinyt ensin lopettelemaan, mitä tapahtui ylen harvoin.

Humalisjärven santakuoppa -70 l

Soran ajoa

Visurin Heimo oli töissä Kariniemen veljeksien maansiirtoyrityksessä kaivurin kuljettajana. Hän käsitteli isoa Åkermania, pyöräkaivuria. Illanistujaisissa Visurilla käytiin saunassa, miehet ja naiset erikseen, keittiössä juotiin yhdessä kahvia. ”Mitä hommia sinulla nyt on ollut kaivurilla?” ”Olemme nyt olleet pitkään tien teossa tuolla Rekikoskella, minä olen lastannut montulla hiekkaa autoihin. Se on ollut helppoa työtä. Sitä ennen olin nostamassa yhtä telakaivuria suosta. Siinä oli melkoisen paha paikka. Kaivuri oli jauhanut itsensä niin syvään, että siitä näkyi ensin vain kopin katto. Moottori olisi pian haukannut vettä, sitten sitä ei olisi saatu sieltä millään pois. Minulle oli avuksi tuotu kuivia hirsiä. Niistä piti tehdä peti, mutta kun se piti saada kaivurin alle, ainakin osaksi, jotta sen omaa konetta voisi käyttää myös apuna. Minä kaivoin ensin telan sivuun kuopan, johon sain nostettua hirren, sen pää oli suorassa kulmassa teloihin nähden. Sitten telakuski käynnisti koneensa ja painoi kauhan selkä päin maahan suohon koneen eteen aseteltujen hirsien päälle. Hirret painuivat mutaan, mutta sen verran oli pitoa, että telat nousivat hieman suosta. Silloin minä työnsin hirttä menemään telojen alle. Se meni sinne hienosti noin vain.” Heimo näytti kädellään, miten se tapahtui. ”Siitä sitten jatkettiin pedin tekoa telojen alle, kunnes kaivuri seisoi kokonaan pedin päällä. Hirsiä laitettiin myös tieksi kaivurin eteen. Kyllä se hieneesti siitä nousi kuivalle, minä avitin vetämällä kettingillä oman kaivurin kauhalla.” Sitä työtä oli pakko ihailla, Pekka ihmetteli sen onnistumista kysyen telojen pintapaineesta. Samassa tilanteessa oltiin panssarivaunujen kanssa, kun jouduttiin pehmeään maastoon. Mitä leveämmät telat, sen pienempi pintapaine neliösenttiä kohden. Jos oli kovin vetistä, niin ei siinä mikään auttanut, kone upposi. Helpompaa oli kiertää, jos mahdollista. ”Kyllä meillä Rovajärvellä jouduttiin teitä vetämään milloin mistäkin. Hollihakoilla iskettiin tukkeja kiinni toisiinsa, jotta ne eivät olisi levinneet ajoneuvon pyörien alla. Monesti mentiin aivan selvää suota. Siihen oli tehty tukkitie päälle. Sellainen taiten tehty tie kantoi yllättävän raskaita kuormia. Pintapaineesta siinäkin oli kysymys.” ”Voi noita poikien juttuja, lakatkaa jo olemassa koko ajan töissä tai sotaharjoituksissa. Aletaan puhua semmoisia, että mekin ymmärrämme.” Paula torui kahvia kaataessaan ja tarjotessaan lisää kastettavaa. Pekka katseli ympärilleen etsien uutta aihetta. Hänen silmänsä osuivat kirjahyllyyn, siinä oli kaapisto alla, ja hyllyjä siinä päällä. Niillä oli paljon esineitä, mutta ei yhtään kirjaa. ”Missäs sinun kirjasi ovat, kun ei tuolla hyllyllä näy yhtäkään?” ”Mitä kirjoja, ei minulla ole, en ole koskaan lukenut kirjaakaan, mitä minä niillä teen?” Nyt meni Pekka hiljaiseksi, vastaus oli niin yllättävä. ”No saatan minä kaivurin ohjekirjaa joskus lukea, siitä saan hyötyä, mutta mitä hyötyä minulle on jonkin keksityn kirjan lukemisesta?” Pekka päätti vaihtaa puheen aihetta. ”Sinä sanoit aiemmin, että olisit valmis myymään tämän talon, miksi, mihin haluat muuttaa?” ”Minä haluaisin ostaa kotitaloni tuolta Pärnänmaasta, siellä on pieni maatila, tilaa olisi lisää ja navettaan saisi työ- ja korjaamotilaa.” ”Minä kyllä kannustan siihen muuttoon, kyllä lapsuuden maisemat ovat ihmiselle aina kaikkein rakkaimmat.” ”Siinä on vaan pari muttaa, tämä täytyisi saada kaupaksi ja vaimo suosiolliseksi muuttoon.” ”Kyllä sinä tämän heti saat kaupaksi, kun vain ilmoitat.” ”Lähtisittekö joskus katsomaan sitä synnyintaloa, voitaisiin käydä samalla kotiseutukierroksella?” ”Kyllä vaan, katsotaan joku sopiva päivä, mutta sitä ennen, minulla on tuolla metsäkappaleella Humalisjärvellä santasuoni, sellaista harmaata salaojahiekkaa. Minä olen miettinyt, millä sitä saisin kotiin.” ”Kuule, minulla on nyt töissä vähän luppoaikaa, minä voisin tulla Åkermanilla kaivamaan.” ”Kyllä sinä kaivaisit, mutta entäs siirto, traktorin peräkärry on hieman tehoton isoon siirtoon.” ”Ei mitään, saan minä Kariniemeltä kuorma-autonkin mukaan.” Saat saat, mutta kukas sitä ajaa?” ”Sinä, onhan sulla kuorma-autokortti.” ”On, mutten ole varma kykenisinkö maansiirtoautoa kuljettamaan.” ”Sama se on, mikä auto se on.”

Asia sai hiljalleen kypsyä. ”Kuule Osmo, mennääs katsomaan tuonne Tähtisen taakse meidän palstalle. Sieltä voisi saada soraa, jos sinne saadaan tie.” ”Mennään vaan, otetaan Hannu mukaan kotoa.” Miehet hyppäsivät volkkariin ja hurauttivat ohi Vaununperän kansakoulun, kaupan tiehaarassa oli Vaununperän nuorisotalo, Virtasten maitolava. Siinä kylän nuoret iltaisin pyörivät. Tie kääntyi oikealle vähäistä harjua pitkin, pellonreunaa seuraten tultiin Virtasille. ”Mitäs ne pojat nyt suunnittelevat?” vanhaisäntä Matti tuli heti juttelemaan. ”Kuules, täytyy lähteä tuonne Tähtisen maahan katsomaan saisiko sieltä hiekkaa.” ”Jaa Innanmaan maalta, sieltä Humalisjärven puolelta, sieltä on ennen sotia tuotu hevosilla ja lapiopelillä kymmeniä kuormia. Siellä on sitä tavaraa vaikka kuinka paljon.” ”Minä sen montun kans löysin, nyt se kasvaa lujaa haapaa. Potkiskelin vähän, ja harmaata hiekkaa tuli vastaan.” Hannu ilmestyi työmaaltaan hikisenä. ”Jaha, taas on keksitty hieno idea kun pojat on matkalla, mihis nyt mennään?” ”Ei pitkälle.” Pekka selosti ja pyysi Mattiakin mukaan. ”Minun suunnitelmani eivät enää yllä kuin viidentoista minuutin päähän. Yhtään pidempää ei voi suunnitella tuon kusiongelman kanssa. Vartin välein on käytävä kusella, kun lääkäri hängsläsi se leikkauksen kanssa.” ”Kyllä sinä sielläkin pääset kuselle, lähde vaan.”

Auto pysähtyi Tähtisen navetan taakse. Siitä alkoi tien tapainen polku oikealle kohti Innanmaan palstaa. Aluksi oli kantavaa maata, sitten vetinen paikka mäen alla, kunnes tiemaa nousi ylös mäkeä. ”Tässä vetelässä täytyy tehdä sillai, että otetaan ja kaadetaan nuo pajut ja koivut poikittain tielle, ja sen päälle maata. Sillain ennen aikaan tehtiin vallan kaikki tiet vetisillä paikoilla, ne kulkevat risupatjojen päällä.” ”Tässä ei vielä ole Innanmaan maata, täytyy kysyä Tähtisiltä lupaa tien rakentamiseen, noustaas nyt kalliolle.” Siellä tie kyllä pitäisi, jokunen kivi saattoi olla tiellä, mutta niitä ei vielä ainakaan kannattanut siirtää. Koko tiemaata saattaisi käyttää vasta maan jäädyttyä kovaksi, koska alkuosa Pietilästä oli yksityistietä, eikä sitä saisi käyttöön sulan maan aikana. ”Katsos täällä ylempänäkin on samaa hiekkaa,” Osmo oli jo kiivennyt ylemmäs, kallion sivulle, missä hiekka oli. ”Tähän saisi hyvän kääntöpaikan autolle, täytyy tulla tänne Vammaksen kanssa, jotta saadaan tarkempi selko.”

Tähtiselle kyllä sopi tien teko heidän peltonsa laidassa, pusikot sai kaataa pohjalle. Siihen työhön tarttui Hannu. Riuskasti puut olivat nurin ja aseteltuna vierekkäin paksuksi matoksi. Osmo oli Vammaksen puikoissa, samalla syntyi tien niskalle ojaa, maat saatiin ojasta tien päälle. Siinä ei lapiomiestä tarvittu. Mäellä saatiin esille harmaan hiekkajuonteen rinnus. Siitä sitä saisi aivan puhdasta hiekkaa.

Ilmat kylmenivät, syystyöt tilalla oli tehtävä, puinnit loppuun, kynnöt alkuun. Innanmaan naapurina oli Innan vanha talo. Harmaat hirsiset rakennukset, huopakattoinen päärakennus, pärekattoinen navetta, pärekattoisia piharakennuksia ja hiukan sivummalla metsän laidassa sepän paja. Tilaa piti jo itsekin vanha Innan isäntä. Hitaasti alkoi hänen askeleensa lyhentyä ja työn saanto vähetä. Santamontun syksynä tuli Inna kysymään, voisiko Pekka kyntää hänen peltonsa. Niitä oli muutama sarka, seitsemän metrin levyisiä avo-ojaisia lyhyitä kappaleita. ”Toki tulen, onko sulla väliä, minä päivänä?” ”Jos sulle huomenna sopisi?” Tässä oli taas sellainen pyyntö, joka tuli suorittaa heti ja niin hyvin kuin mahdollista. Fordin vetämät Fiskarsin kolmisiipiset painuivat multaan ensimmäisen saran päässä. Hyvin hitaasti alku, katse tarkasti nousevassa viilussa, miten se käyttäytyi, tarvitaanko säätöä, tuleeko jäljestä kaunista. Nämä asiat oli oltava kunnossa isännälle, joka ikänsä oli hoitanut maitaan käsin ja hevosensa kanssa. Kaksi sarkaa kynnettiin aina parissa, jotta saran viilut asettuivat kauniisti samalle puolelle. Toista sarkaa alas ja toista ylös, tällaisena soikiona ne muutamat sarat oli pian kynnetty. Pekka käveli taloon. ”No joko ne tuli, en mä ehtinyt edes kahvia keittää?” Olisihan siinä yhdellä siivellä kävellen hevosen perässä aikaa mennytkin.

Tuli talvi, muutui kevääksi, hanget alenivat päivisin ja jäätyivät öisin. Pekka ajeli traktorilla santatietä kovemmaksi, tasaili lumella joitain paikkoja ja arvioi kaiken kestävyyttä. Heimo oli aina tavatessa kysellyt työmaata, olisihan se ollut hänelle helppoa tienestiä, ja hän olisi voinut kotoa käsin käydä töissä. Paula oli antanut luvan hiekan ajoon, mutta asetti ehdoksi työn kilpailuttamisen. Maaseudun Tulevaisuudesta löytyi maansiirtoon halukas porukka Kiikoisista. Sovittiin samaksi päiväksi heidän tulonsa kuin Kariniemen. Kaksi autoa, Range Rover edellä ja henkilömersu perässä toppasivat Innanmaan tiehaaraan. Pekka nousi etummaiseen, Kariniemen autoon. Ajettiin perätoukuria Tähtisen navetan taakse. Siinä seisautettiin. ”Tästä alkaa varsinainen santatie, teidän on varminta nousta mersusta ja kävellä meidän perässä.” Pekka hyppäsi takaisin Roverin kyytiin, siinä oli lämmin hytti ja riittävä maavara. ”Kato perkele, pojat tulee mersulla perässä, eivät luovuttaneet.” Rover nousi kallion kuvetta, väisteli tai ajoi yli muutamasta esillä olevasta kivestä. Mersu seurasi. ”Piru, hajottavat öljypohjansa.” Hiukan ennen tien loppua Mersun matka katkesi. Miehet siitä kävelivät loput parikymmentä metriä. Työmaa tarkastettiin, sovittiin tarjous annettavaksi kuutiohintana kotiin kuljetettuna. Kotonakin Pekka vielä ihmetteli Paulalle mersumiehen rohkeutta päästellä menemään outoa tietä. ”He olisivat näyttäytyneet heikompina, jos eivät olisi päässeet työmaalle samaan aikaan kilpailijan kanssa.” ”Hämmästytti vaan se, miten taitavasti he siitä ajosta selvisivät, minä en olisi edes volkkarina koettanut samaa.”

Kariniemen tarjous oli selkeästi edullisempi. Pekka kävi sopimassa yksityistien puheenjohtajan kanssa ajoista. ”Me ollaan varattu aikaa yksi viikko ajoon, minä ajan kuorma-autoa, Heimo lastaa Humalikkaalla, sopiiko sellainen. Voin kyllä maksaakin siitä tai antaa vaikka hiekkakuorman, jos on tarvis.” ”Eipä nyt tarvita hiekkaa, senkun ajatte vaan, kunhan tie on jäässä, ei se muuten kestä.” ”Selvä, me alamme huomenna. ” Kaivuri tuli lavetin päällä Heimolle Huittisista, samaa matkaa hän itse ajoi kuormuria, jätti sen Innanmaahan valmiiksi.

Seitsemältä aamulla soitto Visurille, hyppy kuormuriin ja työ alkoi. Kuorma-auto oli raskas jo tyhjänäkin, hieman Pekkaa hirvitti sen ajo pikkupolulle. ”Kait tästä tyhjänä selvitään, mutta paluu kuorman kanssa, hyvinhän tämä tästä nousee, Heimo on jo mäen päällä.” Ensimmäisen kuorman lastaus oli pian suoritettu, Heimo peruutti kohti Humalisjärveä lastatessaan santaa juonteesta sen suuntaisesti. Näin siihen syntyi kuin itsestään tie kaivauksen partaalle. Vaununperän isännät katsoivat ensimmäisen hiekkakuorman kulkua, Pekka heilautti aina kättään nähdessään tutun. Hiekan hän kippasi kuivurin taakse pellon laitaan. Takaisin montulle tullessa auto täytyi kääntää ja aloittaa peruuttaminen kaivurin luo montun reunaa seuraillen. ”Perkele, täältä mitään näe taakse, kun tuossa kopin takana on valtava teräslaita ja peittää näkyvyyden, no. Kurkkaan ovesta.” ”Katso peilistä, katso peilistä!” Heimo huusi nauraen Pekan ahdingolle. ”Niin tietysti, ovi kiinni ja katse peiliin, voi helvetti, entäs toinen puoli.” ”Katso peilistä!” Ohje oli aivan oikea. Siihen tottui, ettei nähnyt suoraan, minne ajoi, vaan peilin kautta. Eikä sitä toista laitaa tarvinnut katsoa. Kyllä se mukana tuli, kunhan vaan katsoi vasemmasta peilistä, ettei ajanut monttuun. Työ sujui, santakasa alkoi kasvaa, nukuttiin yöt ja jatkettiin päivin. Osmokin kävi sitä katsomassa, samoin Innanmaan Veikko ja Hannu. Kävi siellä muitakin ihastelemassa harmaata ruosteetonta santaa. Työ oli helppoa Heimolle ja raskaalle kaivurille, sen kauhan edessä maa mureni ja kivet siirtyivät niin ettei mitään vastusta tuntunut. Tästä helppoudesta sitten seurasi se, että perille santakasaan tuli isoja kiviä suuren kauhan mukana. Perillä ne vasta huomasi. Kasa nousi korkeaksi keoksi, vielä olisivat jatkaneet lastaamista ja ajoa, mutta tiehoitokunnan puheenjohtaja lopetti miesten työt. Kevät oli edennyt, ja tiellä oli jo lätäköitä. Kaivuri ajettiin Innanmaahan, siellä odotti ruuman perustusten kaivaminen sikalaa varten.

Heimo kertoi myöhemmin, ettei se tie mitään ollut sulanut, viikon olivat itse ajaneet raskaita ajojaan samaa tietä pitkin.

Hiekkakuormien haku -70 l

Hiekkaa

HydroMaster kaivuri oli kiinnitetty Majurin perään nostovarsiin. Härmän Pentti tuli käymään. ”Oletkos koskaan käynyt Sittamäessä?” ”En, mikä se on?” ”Meillä on tuolla Myllymaassa sellainen pienehkö kallio tien vieressä. Se rapautuu mustaksi soraksi, kun siitä pinnasta kaapaisee kaivurilla. Meidän miehet siitä aikoinaan ajoivat lapiopelillä ja hevosilla santaa, mennään katsomaan saataisiko me siitä mitään irti sun kaivurilla.” ”Mennään, sehän kuulostaa mielenkiintoiselta paikalta, onko sieltä koskaan etsitty malmia?” ”Kyllä, siellä on ainakin rautaa, muttei sinne ole kaivosta koskaan ajateltu.” Ajoivat Volkkarilla Innanmaasta kohti Saunanojaa, ohi Haapaniemen, sivulle jäi Lehtimäki, Ylöniemi, Kaski ja Pietilä. Siitä tie muuttui pienemmäksi yksityistieksi, se meni läpi pienen metsäkannaksen ja vähäisten kivisten peltojen. Siitä pääsi vähän kiviä kierrellen Myllymaahan ohi Selinin. Peltoaukean laidalla tien oikealla puolen kohosi vähäinen kalliokumpu, Sittamäki. Kummulla kasvoi joitain koivuja, pari pihlajaa ja kauempana tukkipuita, mäntyä ja kuusta. ”Tässä on ennen sotia ollut myös asumus, katsos, tässä on vielä pihaheinikkoa, kotikoivu sekä talon perustukset. Kovin ovat jo murentuneet, tässä on käytetty Sittamäen hiekkaa valussa.” ”Kappas vaan, näyttää saappaan allakin murenevan.” ”Tuolta vähän matkan päästä miehet hiekkaa kaivoivat, siellä on vielä monttuja jäljellä.” Miehet astelivat kallion kupeessa olevien vähäisten monttujen viereen. Pekka kävi potkimaan montun reunaa, siitä kallio hajosi mustiksi rakeiksi ja hiekaksi. ”Katsos vaan, näyttää tästä hyvin saavan, kaivuri hyvinkin pystyy tähän.” ”Niin, minulla oli mielessä, että aloitetaan täällä hiekan lastaus peräkärryihin, sinä kaivat ja minä kuskaan puoliksi sinulle ja meille. Tässä olisi nyt minulla pari päivää aikaa ajella. Sinä saat hiekan kaivuupalkalla.” ”Jo vain se sopii, tullaan aamulla tänne seitsemäksi, minä jyrryytän Majurin tänne, ajetaanko teidän traktorilla ja peräkärryllä, minun kärryni on vähän keskentekoinen.” ”Kyllä tietenkin, niin meinasinkin.”

Seitsemältä kohdattiin taas Sittamäessä. Majuri ajettiin montun reunan ylle, jotta kauhalla saattoi pistellä alamaahan ja jo kertaalleen irronneeseen hiekkaan. Vähän Pekkaa vielä epäilytti, kuinka kallio halkeaa. Ensimmäinen veto kauhalla oli helppo. Kauha täyttyi vanhasta tavarasta. Pentti peruutti peräkärryn hollille monttuun, niin että kauha ylettyi lavan päälle. Pian kärry täyttyi. Ensimmäinen kuorma meni Härmälle. Pekka alkoi kaivaa kallion reunasta, ihmeen hyvin siitä irtosi santaa, kallio siis aivan murentui. Oli se kallio päältäkin murentunut rakeiseksi, mutta oli vielä yhtenäisen ja lujan näköinen. Monttuun oli murennettu seuraava kuormallinen valmiiksi, kun Pentti palasi. Kuormia saatiin ajetuksi tasaisesti ilman haavereita. Puolilta päivin oli vuorossa kuorma Innanmaahan. Kaivurin kuski hyppäsi kuorman päälle. Oli sovittu ruokailu Härmällä. Loppumatka ajettiin autolla yhdessä. Tuovi emäntä tervehti iloisesti, ”Mitäs ne isännät nyt sai aikaan, onhan tänne tullut kuormia, onko Pekallekin mennyt sama määrä?” ”Puoliksi on ajettu, nyt siellä mäellä kävi minulla vieraita, isä ja poika läheisestä talosta, tulivat kysymään, voisinko minä kuormata heillekin. Lupasin kysyä Antilta, kunhan olemme syömässä.” ”Minä en kyllä myy kenellekään, mites sen saisit kauniisti sanottua?” ”Määrää vaan sellainen hinta, että luovuttavat.” ”Niin kyllä, mitähän hiekka maksaa kuutiolta?” Pekalla oli hyvin hinnat selvillä, Paulahan oli Läänin Kuljetuksessa töissä. ”Jaaha, no sitten hinta on reilusti kaksinkertainen, sanot sen niin eiköhän halut happane.” Tuovi oli kattanut pirttiin, sinne siirryttiin keittiöstä, kun hinta-asiat tulivat kuntoon. Siellä oli kiinnitetty renkaat kattoon. Ne roikkuivat köysien varassa niin, että niihin ylettyi kurkottamalla. ”Pystytkös kuinka vetämään leukoja?” ”Koetetaan.” Pekka kurkotti renkaat käteensä, tiesi hyvinkin kykenevänsä muut peittoamaan, ja alkoi vetää rauhallisesti kerta toisensa jälkeen, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Kolmentoista jälkeen vedot loppuivat, ei rasitukseen, muuten vaan, ei halunnut ylpistellä. ”Kolmetoista, varkaan luku,” naurahti Tuovi. Muut eivät käyneet kilpasille. Käytiin syömään. Kahvit juotiin päälle ja lähdettiin työmaalle.

Ensimmäinen ruokailun jälkeinen kuorma oli matkalla, kun Myllymaan yhdestä talosta erkani traktori ja peräkärry. Pekka katseli heidän tuloaan, sammutti traktorin ja valmistautui toiveen torppaukseen. ”Saadaanko me täältä hiekkaa?” ”Kyllä minä sain luvan kuormata, mutta talosta määrättiin aika kova hinta.” ”Jaa...” pettymys näkyi katseesta, ”no kuinkas paljon?” Hinnan kuultuaan viljelijä veti hiukan ilmaa ja ilmoitti, ettei sellaisella hinnalla kannata ostaa, vaikka läheltä saisikin. Pentti ja Pekka ajoivat Sittamäen santaa kaksi päivää.

Illalla kotona Paula kertoi Houhajärven hiekkamontulla käyneestä traktorimiehestä. Hän oli saanut luvan hakea hiekkakuorman, koska tarve sille oli sellaisessa paikassa, jonne kuorma-autot eivät hyvin päässeet. ”Pyöräkuormaaja latoi sellaisen lastin, että vaivoin oli päässyt matkaan.” ”Saisinkohan minäkin sieltä hakea, meillehän on sieltä tuotu monta kuormaa, voitkos sinä kysyä Helisevän Timolta?” ”Ei ne kuskit siitä tykkää. Saatan kyllä kysyä.” Pekka sai sitten luvan tuoda yhden kuorman. Traktori oli vaihtunut toiseen, isompaan ja voimakkaampaan, ja siihen oli teetetty sepällä peräkärry, vankkaa tekoa. ”Hyvin tämä menee, vanhalla kalustolla kerran paluumatkalla Sammaljoen Sementtivalimosta kuorman kanssa traktorista petti kytkin. Just pääsin valimon pihasta päällystetylle tielle, kun se laukesi. Minulla oli silloin Vauranojalta ostettu kärry, siinä oli vaihdelaatikko paikoillaan, voima tuli nivelakselilla. Kytkin vaihteen silmään peräkärrystä, vedon päälle, ja pienellä vaihteella peräkärry alkoi työntää traktoria. Kaasua lisättäessäkään vauhti ei muuttunut hurjaksi, pienessä myötäleessä otin vaihteen kärryssä vapaalle, sen pitkä vaihdetanko oli käännetty siten, että traktorista ylettyi kurkottamalla nuppiin. Kardaanin käänsin pois päältä, tempaisin kärrystä isoimman vaihteen päälle ja kardaanin vetoon. Kyllä siinä vähän hammasrattaat valittivat, mutta vaihde meni päälle, ja nopeus alkoi kohota. Helvetin jännittävää oli tulla Vammalan keskustan läpi, jarrut kyllä olivat kunnossa, mutta vetoa oli hieman hankala nopeasti hillitä, samoin uusi liikkeelle lähtö olisi hidas. Taiten ajellen pääsin läpi, yli sillasta ja kotiin.” Pekka muisteli reissuaan Sammaalle ja takaisin.

Santamontulla oli ahkera hyörinä käynnissä, kuormaamista odotti kaksi autoa, yksi nousi juuri tielle. Kauhakuormaaja oli valtava, siinä oli sellainen kauha edessä, että yhdellä kerralla tuli miltei neljä kuutiota tavaraa lavalle. Vuorollaan pääsi traktorikin peruuttamaan kärryn lastausta varten, kuormaaja murisi, kauha upposi hiekkaan, nousi ylös liian hiekan valuessa kuin kuola pedon kidasta. Käännähti hieman, ja laski hiekan valumaan hujauksessa lavalle. ”Kiitos, kyllä on mulle hyvä määrä!” Melun läpi huuto sai vastaukseksi kuskin lauseen: ”Ei siinä vielä ole koko kuormallista, mä pistän vielä vähän, vartoos nyt.” ”Älä sitten noin paljoa!” Peto murahti, kaapaisi kauhan vielä täydemmäksi ja tömäytti sen lavalle korkealta. Santa ja pöly lensi, laidasta valui yli, lavalle oli huitaistu ainakin kuusi kuutiota hiekkaa. Peräkärry notkahti. ”Ai saatana kuinka pistit, kaamea kuorma!” ”Hyvinhän se mahtui, terve vaan.” Traktori käyntiin, vaihde pienellä kuorma alkoi nousta montusta tielle. Vuoroaan odottavat kuskit heiluttivat iloissaan käsiään, kun Ford työnsi piipun täydeltä mustaa savua. Päällystetyllä tiellä meno helpottui, vauhtiakin saattoi vähän nostaa. Eteen tuli Punkalaitumen risteys, siitä oikealle kohti Vammalaa ja Vaununperää. Itsenäisyydenkatu meni hyvin, Aluesairaalan ohi, Tubitoimiston kohdalla ennen Bio-Sampoa kuului kaamea pamaus. Kärryssä oli paripyörät, Pekka ajatteli yhden renkaan räjähtäneen, hyppäsi ulos ja näki oikean puolen molempien renkaiden pettäneen. Hirveä kuorma ja renkaiden kuumeneminen sen teki. Onneksi traktori oli jo valmiiksi tien reunassa, sitä ei olisi voinut lainkaan siirtää. Vihattulan vanhalla myllyllä oli kumikorjaamo Salminen. Liike oli sinne siirtynyt Aarnontieltä. Siellä Pekka jo kouluaikoina kävi katselemassa renkaiden korjausta ja pinnoitusta. Yläkerroksessa toimi polkupyöräkorjaamo. Nyt oli käytävä jostain liikkeestä soittamassa Salmiselle. Sieltä luvattiin kohta tulla. Pakettiauto ajoi lavan taakse, sieltä nousi nuori Salminen, ”mikäs tässä, kyllä me tämä saadaan korjattua. Otan ensin pultit pyöristä auki, koetetaan sitten nostaa kuormaa.” Pyörän pultit uloimmasta renkaasta aukenivat kiljahtaen yhtäaikaisesta ristikkoavaimen nostosta ja jalalla polkaisusta. Ei se kyllä kotona olisi auennut, usein sitä oli kokeiltu, mutta siinä oli salaisuus aivan yhtaikainen nytkäys, jotta voima välittyi pultille, muutoin se ei avautunut. Tämän jälkeen sovitettiin yksi tunkki nostamaan, kun se pysähtyi, niin laitettiin toinen tunkki viereen. Vuorotellen niitä pumpaten alkoi kärry nousta. ”Onko sinulla jarrut polkaistu ja vaihde kiinni?” Tarpeellinen varotoimi, ettei kärry vaan luiskahda alta pois. Pekka katseli kuorma-autojen ajavan ohitseen hiekkakuorma päällä, ei tehnyt mieli vilkuttaa.

Humalisjärven mökki -70 l

Humalisjärvellä saunassa

Lehtimäen Heikki rakensi itselleen rantasaunan Humalisjärven rantaan. Järvi oli pieni noin viiden hehtaarin suuruinen metsälampi. Sinne johti vain pieni mutkainen metsäpolku, juuri ja juuri autolla kuljettava. Järven yli johti useiden talojen kapeita metsäkaistoja. Etelälaidalla oli komeat kalliot, niitä jatkui vielä itäreunalle, siitä eteenpäin pohjoisrannalla oli soista rantaa, joka kohosi parinkymmenen metrin päässä hiekansekaiseksi mäntykankaaksi. Antilan Paavo sinne ensimmäisen mökin rakensi, aivan polun päähän somasti kallion kainaloon. Mökki oli laudasta tehty, toisessa päässä sauna. Heikin palsta oli seuraavana, tässä kohdassa komeana kalliona kohoava puuton pahta. Rakentaminen kävi nopeasti, Heikki oli kaikkeen työhön kykenevä kirvesmies ja taitava Lehtimäen isäntä. Mökki tuli pystyyn kuin välähdys. Olivat olleet Ilmin kanssa Pekan ja Paulan höylähirsisessä mökkisaunassa Liekosaaressa. ”Onkos sinulla tähän vielä piirustukset, kuka ne teki?” ”On kyllä, jossain kotona, Välimäki ne piirsi, minä toimitan ne sinulle. Katsos, kesäsauna tulee tehdä näin, jokaisen lattilaudan väliin sormen mentävä rako. Näin ilma aina piisaa, on raikasta ja kosteaaa. Kiuas kyllä jaksaa kesällä lämmittää.” Saunoivat kaikin ja arvostelivat ratkaisut hyviksi. Heikin saatua piirustukset antoi hän ne Markukselle, Paulan veljelle. Hän oli tottunut asioimaan kauppalan rakennusvirastossa, saikin luvat saman tien valmiiksi.

Järvelle ei tehty uutta tietä Antilan mökin takaa, siellä oli korkea kallio. Vieraiden tuli kulkea kalliolle ja kiertää Antila ja sitten laskeutua kohti Lehtimäen mökkiä. Näin loppumatkasta tuli hieman pitempi ja hengästyttävämpi. Muutamat kerrat oikaistiin suoraan rantaa myöten, aivan Antilan varpailta. Lehtimäet sitten sopivat, ettei siitä kuljeta. Pekka parkkeerasi autonsa järven rantaan pienelle levennykselle, Lehtimäkien auto siinä jo olikin. ”Mennääs, annas mulle mun kassini.” ”Tässä, mennään kiertotietä.” Pekka ei välittänyt ohjeista, Antilan saunalla ei ollut ketään. Astuessaan rannalla eteenpäin Ilmi huusi: ”Pekka, siitä ei tulla!” Ei muu auttanut, ympäri vain ja kallion kautta perille. ”Ei siitä saa kulkea, olemme sen sopineet.” ”Ei mitään, itsehän siitä yritin, vaikka tiesinkin sen kielletyksi. Ei siellä taidettu olla paikalla.” ”Juodaan nyt ensin kahvia, Heikki vielä lisää puita kiukaaseen.” Hän tulikin samassa tervehtimään. ”Muistatkos vielä, kuinka Pekka kerran lauantai-iltana tuli meille lypsyaikaan?” Heikki alkoi kertoa juttua Paulalle. ”Hänellä oli päällään puku, suoraan kun juhlista saapui. Minä koetin sanoa, että taitaa vähän tarttua lehmän paskan haju. Pekka vaan istahti lypsyjakkaralle, nojasi päänsä lehmän kylkeen ja alkoi harjoitella lypsyä. Sanoi vaan että kaikkien viljelijöiden on osattava lypsää.” Heikkiä vieläkin nauratti. ”Kyllähän Pekka sitten lopulta lehmän tyhjäksi sai, sankko vaan kohisi,” Ilmi hieman kehaisi. ”Kaikkea hullua se aina tekee, minä saan koettaa vähän hillitä, muttei se yleensä kuuntele,” Paula hymysuin torui.

Kahvia kaadettiin kuppeihin, maito oli suoraan tilalta, paksuna kermasta. Sokeria laitettiin muutama pala, sekoitus ja tuoreen pullanpötkyn kastaminen kuppiin ja sen pehmeän nisuinen maku. Pekka kovin piti talon kahvista ja pullasta. ”Mennääs me miehet ensin saunaan, otetaan kovemmat löylyt kuitenkin.” Vaatteet riisuttiin kuistin edessä pienessä tilassa saunan oven nurkassa. Siitä alkoivat raput alaspäin rantaan, siellä oli laituri. Heikki oli jättänyt rakoja lattiaan ilmanvaihdoksi kuten Pekalla. Raot olivat kapeampia, eikä niitä ollut koko lattian mitalla, ilma oli raikas. Löylyä heitettäessä lämpö kietoi saunojat huomaansa, ei iskenyt kuumana tulisesta pätsistä. ”Mennääs sitten uimaan.” ”Mennään, mutten minä ole niin kova uimari.” Heikki oli vanhan kansan viljelijä, pukeutui aina lämpimästi, välihousut heitettiin pois vasta Juhannuksesta, paita oli aina päällä ja lätsä päässä. Näin kasvojen rusketus teki jyrkän vastakohdan valkoiseen kaulasta alaspäin. Paidannapit kun olivat kaulalta auki, niin se kohta oli myös ruskettunut, sellainen v:n muotoinen kappale kaulasta. Oli Heikillä joskus helteellä lyhytpunttiset shortsit jalassa, muttei niitä koskaan pidetty kuin kotipiirissä. Totuttuun tapaan uimataitokin oli isommalti harjoittelematta, ei entiset miehet vedessä pelehtineet. Saattoivat juuri kastaa tai hiukan räpiköidä rantavedessä. Heikki kykeni kyllä pysymään pinnalla syvässäkin vedessä. ”Joko lopetetaan, saadaan naisetkin saunaan, mennään me paistamaan makkaraa.” Mökissä oli yksi savupiippu, kiuasta ja takkaa varten. Heikki oli itse muurannut piipun ja takan. Siinä paloi vähäinen tuli, hiillos oli parahultainen makkaran paistoon. ”Otas tästä lenkistä, taita itse sopiva pala.” ”Joo, kiitos, sulla onkin tätä hyvää ohutta.” Paistoivat tikun nokassa tirisevää Vammala lihan erikoista. Naiset viipyivät saunassa ja uimassa. Paula oli mielellään vedessä, pyrki aina uimaan, kun vaan retki antoi siihen mahdollisuuden. Nytkin ui selälle päin niin että miehet näkivät hänet ikkunasta. Naisetkin palailivat uimasta ja alkoivat myös makkaran paiston. ”Muistattekos, kun me oltiin Pekan kanssa täällä traktorilla, minä kävelin vierellä kun tultiin tuolta kallion yli. Siinä vähän katseltiin, että pääseekö tästä alas, pakkasta oli ja lumi maassa. Pekka arveli kykenevänsä alasajoon. Aloitti tuosta kulmasta Antilan puolelta varovasti ryömiä jyrkkää kalliota. Muutaman kerran pyörä nousi ilmaan takapäästä, mutta ei kaatunut. Sitten tultiin tuohon autojen parkkipaikan kohdalle. Minä tiesin Haapaniemen Väinön olevan hakkuilla järven toisella rannalla. Katseltiin jälkiä jäällä, Väinö oli siitä mennyt keveällä kopittomalla Fergusonilla reki perässään. Pekka ajoi ensin jäälle, katseltiin siinä, että kestääkö jää. Lähti sitten pienellä vaihteella eteenpäin. "Muistatkos, kun ryömit kopista takakautta ulos ja seisoit nostovarsien päällä?” ”Muistan kyllä, ajattelin voivani hypätä kyydistä, jos jää pettää.” ”Minä kävelin perässä ja katselin kuinka jää taipui traktorin alla. Perillä hakkuulla Väinö sitten kommentoi." ”Ei tainnut Pekalla olla kylmän veden pelkoa.” ”Joo, sellaista on ollut, ihme etten silloin mulannut.” Tarinaa toisensa perään, Heikki oli mestari. Takassa hiilos tummui, saunojien vatsojen täytyttyä noustiin kotimatkalle. ”Niin tästäkö Pekka ajoi?” ”Siitä, just samaa polkua kuin nyt menemme. Oletkos Pekka kuullut, että valtio aikoo avata metsäautotien tuolta Humalisjärven takaa menemään aina Pohjolanjärven maahan?” ”Se olisikin hyvä, minäkin saisin perämetsän hakkuut mukavasti tien varteen.” ”Sama minulla, ennen kun isä oli hakkuulla tuolla perällä, Kotajärvenmaassa saakka, niin sinne oli mahdoton matka tieltä, hevosella tuli semmoinen matka tien viereen, ettei sitä kannattanut oikein tehdä.” ”Koskas kokous pidetään, ootko siitä jo kuullut?” ”Kyllä Salli siitä sitten ilmoittaa, tien alku olisi sitten tuossa Humalisojan navetan takaa, katsotaan sitä kun mennään siitä ohi.” Saapuivat autoilleen ja ajoivat tiehensä.

Lauantai-iltaisin -70 l

Juomisia ja sattumuksia

Viikonloppuisin oli tapana ottaa kännit. Jos ei aina niin maata kaatavat, niin kuitenkin jonniinmoiset. Useimmissa vieraspaikoissa suvaittiin nesteet

vaikka eivät itse sitä olisi käyttäneetkään. Innanmaassa vierailijat saivat osakseen tuota kestitystä, mikäli vain kurkku vielä kostui. Viikolla oltiin visuja. Kyllä arki-iltoina ahkerasti kyläiltiin, mutta kurkut pysyivät kuivina. Tarjoomukset olivat kahvia ja pipareita sekä nisusta, joskus saatiin voileipiäkin, ainakin silloin, kun talossa oli leivottu kakkoa. Silloin yleensä ei viety erillisiä tuomisia, kahvipaketti silloin tällöin. Tahti muuttui lauantaisin. Silloin käytiin ensin Alkossa ja mentiin tuomisten kanssa. Yhdessä nämä tuliaiset tuhottiin, lisää oli isäntien varastossa riittävästi.
Monesti painuttiin ensin saunaan, otettiin kovat löylyt ja parit oluet. Saunan jälkeen huouttiin kesäisin pihalla, juotiin kahvia, paistettiin makkaraa tai kyljyksiä, sekä otettiin napantereita. Viikon työt käytiin läpi, missä oli onnistuttu ja missä oli ollut visaisempia kohtia.

Innanmaassa istuivat Harri, Anja, Pekka ja Paula. ”Onkos sinulla vielä kossua, tuo pullo on jo otettu?” ”No perkules, ei nyt oikein ole, päässyt harvinainen sattumus.” ”Ei hätä ole tämän näköinen, kyllä miehet ennenkin iltaisin ja öisin saivat haluamansa. Oletkos sinä koskaan hakenut pimeää pulloa?” ”No olen, mutta huonolla menestyksellä. Kerran oltiin Houhajärven Kasinolla saunomassa. Jarkke ja Antti sekä minä. Ilta kun kului, niin juotava loppui. Silloin lähdettiin pullon hakuun, Jarkke tiesi Roismalassa asuvan romaninaisen, jolta miehet saivat tarvitessaan apua. Minä en silloin ollut juomavuorossa, joten lähdin kuskiksi. En enää ole varma, saimmeko me viinaa. Jarkke rohkeana kävi soittamaan ovikelloa.”

”Eikös tuolta Kotajärvenmaasta saisi, Maunohan kävi kait täälläkin yhtenä yönä.” ”Kävi kyllä, istui tosa keittiön pöydän pääsä, kun minä sinne menin herättyäni kolinoihin. Mauno oli aikas kännisä, halusi lisää ja kertoili vanhoista juomingeista talosa. Ei silloin saanut mitään, mutta jaksoi tunnin verran tarinoida. Kyllä varmaan pullo saadaan, mitäs kello on?” ”Ei se ole kuin yli kymmenen.” ”Sitten mennään, minä ajan.” Matka alkoi Kotajärveä kohti, sinne johti pieni tie, yhäti pienempänä jatkui, mutkainen ja mäkinen. Talo oli tien vieressä, Pekka hurautti päädyn taitse pihaan. ”Noustaan tästä keittiön rappuja, siellä vielä palaa valo.” Ulko-ovi aukeni, miehet haparoivat pimeässä eteisessä keittiön ovelle. Vaimeasti kopauttivat muutaman kerran ja vetivät oven auki. Keittiön pöydän päällä paloi vaimea lamppu, sen kellertävässä valossa nuokkui tuolillaan entuudestaan tuntematon mies. ”Terve, tultiin Maunoa katsomaan.” ”Jaa, kas, ei ole Maunoa nyt hereillä.” Seinän vieressä oli peti, siinä näkyi joku nukkuvan.

”Saisitkos tuon hereille, jos se on Mauno?” ”Jaa,a Mauno nukkuu.” Miehet istahtivat tuoleille hereillä olevaa miestä vastapäätä. Siitä he näkivät myös nukkuvan. ”Shhh, ei herätetä emäntää, se nukkuu tosa toisesa huoneesa, voi olla että heittää meidät pihalle.” Silloin nousi Mauno istumaan, harittava katse tapasi miehet, pyyhkäisi suupieltään puhtaaksi. ”Jaa Innanmaan isäntä, ei ole, Innanmaan isäntä, mitäs keitetään kahvit.” ”Kuule Mauno, ei nyt kahvia, väkevämpää tarvittais.” Mauno veti ilmaa hampaiden välistä, pyyhkieli silmiään. ”Innanmaa tuli käymään, istuu tosa, ei kuule, ei kukaan muu, mutta Innanmaa. Niin mitä sinä tarttet?” ”No viinaa tiätenkin, kait sulla on?” ”Viinaa, jaa, ei kyllä muut, haes kuule Janne sieltä konttuurin kaapista.” Janne könysi pystyyn, huojui komeron ovelle, nosti sieltä pullon ja antoi sen Maunolle. ”Kyllä minulla Innanmaalle on, täsä.” Karhuviinapullo iskeytyi pöytään. ”Ei meillä myydä mitään viinaa.” Kuului emäntä sittenkin heränneen. Mauno ei siitä hätkähtänyt, määräsi hinnan ja miehet palasivat autolleen.

Riuttan Jussi oli rakentanut itselleen ankaran työmaan. Vammaksen hitsarina hänellä oli ammattimiehen työpaikka. Palo veti kuitenkin puutarhurin ammattiin. Vaununperän tiehaarassa oli sopiva tila, pari hehtaaria peltoa, metsänrajassa kunnon lähde, siihen alkoivat Jussi ja Irma rakentaa kasvihallia. Asuivat pienessä keltaisessa talossa tontin reunalla. Sinne Paula ja Pekkakin tulivat lauantai-iltana kyläilemään. ”No hei, otetaas taas,” Jussi kaatoi laseihin Votkaa ja päälle vähän Spraittia. Laseja nosteltiin reippaasti. ”Mikset sinä Pekka rakenna kaarihallia sikalaksi, siinä olisi kulut minimissä ja tila maksimissa.” ”Kyllä kyllä, mutta siat tulee sellaisesta hallista seinän läpi.” ”Tietysti sinne rakennetaan karsinat puusta.” ”Rakennetaan vaan, mutta sika aina karkaa, ja silloin se on seinästä läpi.” ”Haa, sinä Pekka et uskalla rakentaa perinteestä poikkeavaa.” Jussi kailotti ja nauroi kuuluvasti. ”Kyllä tuotantorakenteissa on ensisijalla turvallisuus, milläs me saatais sata sikaa pellolta kiinni, tulisitkos juoksemaan niitä kiinni?” Ja Jussi nauroi. Lasit täytettiin taas. ”Ottakaas nyt, minulla on lasi jo tyhjä.” Kirkkaisiin laseihin tuli taas kirkasta viinaa ja kirkasta laimia. Pekalla alkoi mennä päähän, koetti juoda Jussin tahtiin. Naiset joivat varovaisemmin, eivät ottaneet lisää. Irma huolehti tarjoomuksista ja hymyili miesten juomiselle. ”Miten on, oletkos ajatellut vetää putken tuolta Vaunujoelta kastelua varten?” ”Olen minä ajatellut, mutta sähkömoottori on siihen hommaan liian kallista, sinne täytyisi pystyttää tuulimoottori.” ”Oletkos lukenut siitä mallista, että pyörivä osa olisi sellainen tynnyrin näköinen, ei enää siipiä.” ”Olen kyllä, siinä on parempi hyötysuhde.” ”Siinä tuuli ottaa paremmin kiinni kuin siivistä. Tuleeko siiven iskusta aina voimaa, vai onko siinä tyhjäkäyntiä sen pyöriessä?” Kahvit oli juotu ja käntyt syöty, sikala rakennettu, vähän oli vielä kesken tuulivoimalan rakentaminen. ”Hei Turtiainen, älä nuoku, otetaas taas.” Jussi kaatoi lasin taas täyteen. Skoolasivat, ja Pekka putosi lattialle. ”Saamari, sinulla on kieroa viinaa, kun se näin heittää. Mutta Irmalla on sitten komeat sääret.” Pekka alkoi haroa Irman jalkoja, ei päässyt pystyyn, eikä Irmakaan antanut silittää sääriään. ”Jussi perkele, sinä olet kaatanut minulle kaatoviinaa. Ei nyt, Paula, tules avuksi, ei tässä mun auta, jää se voimala nyt kesken, koetetaas päästä kotiin.” Paula tuli avuksi, kannatteli horjuvaa Pekkaa. ”Kiitos nyt vaan kestityksestä, tulette sitten meille ensi kerralla.” Pihalla Paula jätti auton paikoilleen, saisi sen sitten aamulla hakea. "Mikä siinä Jussin viinassa oikein oli?" "Et huomannut, että Jussi kaatoi aina sulle viinaa lasin täyteen ja itselleen vaan vähän ja lantrinkia lopun." 

Kotimatka alkoi kävellen lauhassa yössä.

Porsaat tulevat -70 l

Sikala valmistuu

Muuraukset olivat valmiit. Lautaseinän tilalla oli kaunis keltatiilinen seinä, ikkunoita ei sille seinälle laitettu. Sontaluukut vaihdettiin vähän isompiin oviin. Ne tehtiin vaneritehtaalta haetusta sekunda filmivanerista. Sitä tuotiin peräkärryllinen.

”Kuules, tekisitkös sinä minulle tästä fanerista sikalaan karsinoiden seinät ja sontaluukujen ovet? Minulla on tuolla vintillä vielä purkutavaraa, jota saat vapaasti käyttää. Siitä oli tarkoitus tehdä mökin lattiat, ne lankut olivat komeita, mutta ei se onnistunut. Muistatkos kun minä otin lukiolaisia taksvärkkiin. Yhden pojan piti sitten tehdä talliin uusi välikatto. Minä vein hänet parvelle ja näytin mistä kasasta hän saa ottaa tavaraa. Niskat olivat jo paljaana. Minä onneton sanoin myös, mistä kasata hän ei saa ottaa. Päivällä olin opettamassa, ja kun tulin katsastamaan illalla hänen työtään, niin olihan hän tehnyt hienon katon. Väärästä kasasta tietenkin, teki sen mökin lattialankuista. Oli siinä sitten hevosen hyvä katsella leveitä lankkuja. Niin että nyt siellä vintillä olevat tavarat ovat vapaata tavaraa.”

”Kyllä minä huomasin pojan tekevän hyvästä tavarasta välikattoa, mutten minä siitä mitään tiennyt.” ”Se nyt vaan meni sillai, muutoin hänen työnsä on ollut asiallista.” ”Kunhan et sitten määrää minulle takarajaa työlle, niin teen sen kyllä. Näytä nyt ensin karsinoiden paikat.”
Ismo oli hyvä työmies, sen minkä otti tehdäkseen syntyi varmasti. Hän tarvitsi vaan oman tilan ympärilleen. Karsinat, niiden portit ja lantalan ovet tulivat parissa viikossa valmiiksi.

Navetan päädyssä ollut pikkula oli purettu, sinne johti ennen sisäraput, jotta oli tilaa peräpäästä päästää. Ainoastaan väliseinä talliin jäi siitä jäljelle. ”Mitäs tuumaat, jos siihen ei tehdäkkään seinää ja pariovia?” Markus ja Pekka katselivat seinän aukkoa. ”Miksei tehtäis, olishan se sateelta suojassa?” ”Kyllä kyllä, mutta kun sinne tulee tonne sisälle seinän vieraan vasaramylly, eikä siellä sitten vakinaisesti muuta olekkaan. Peräkärryn minä saan paremmin peruutettua myllylle, ja korkeus riittää kipin nostolle. Jos me teemme siihen ovet, niin aukko menee ahtaammaksi.” ”No kyllä niin, on se minusta vähän keskeneräisen näköinen tollaisena. Kait siihen tottuu.” Asia oli sillä selvä, matka jatkui Vammalaan Hankkijalle.

”Mitäs sinä nyt tarviit?” ”Vasaramyllyn, sen pitää kyetä imemään kuormasta ja puhaltamaan siiloon, JuKo taitaa tehdä niitä.” ”Jahas, kyllä vaan, katsos tässä on esite sellaisesta.” ”Hyvältä näyttää muut paitsi hinta, minun täytyy saada siihen vielä letkutkin, mitäs ne maksaa?” Kauppaa veivattiin, lopulta se oli valmis, tuotaisiin tilalle viikon sisään. Mikkoa tarvittiin taas sähkötöihin, nyt sikalaan. Sinne vedettiin uudet valot ja myllylle töpseli seinään. Vielä oli jäljellä vesipumpun moottorille vedettävä johto. Välikattoon oli asennettu viiden sentin tihveräisestä eriste, se oli kiinnitetty listoilla tukevasti. Pekka päätti jättää vielä välikaton laudoituksen uusimisen toiseen kertaan, mutta eriste oli pakko laittaa, kun parvelle ei enää viety heiniä varastoon ja samalla eristeeksi.

Ismo sai työnsä karsinoiden kimpussa valmiiksi, ovet karsinasta toiseen olivat sontakourun päällä, lukitukseksi oli laitettu irtonainen lankku, joka liikkui hahloissa väliseinän päällä. Hiekkatiiliseen seinään oli kaiverrettu kolo, johon vapaa pää tukeutui. Se oli niin korkealla, ettei sika saanut siihen kärsäänsä.

Porsaat saapuivat SOT:n autolla, tottuneesti kuljettajat ohjasivat niitä pieniä ja punaisia nasuja liikuteltavien vanerilevyjen avulla. Niitä oli kaikkiaan 120. Kiljuivathan ne, sika kiljuu aina muutoksesta, pian ne rauhoittuivat karsinassaan, niitä oli vajaat kaksikymmentä kussakin. Tilaa näytti olevan aivan liikaa. Pekka ja Paula katselivat sikojaan tyytyväisinä. ”Heitellään niille vielä heiniä, saavat nassuttaa ja telmiä, minä haen.” Porsaat katselivat uutta paikkaansa, purivat kaikkea mitä saivat kärsäänsä, kiljahtelivat enää harvakseltaan. Kumisaappaita ne nuuhkivat, eivät vielä uskaltaneet purra, kun niissä oli vieraat jalat.

Jokaisessa karsinassa oli vesipiste, sioille kehitettu teräksestä valmistettu tutti. Se oli liitetty vesijohtoputkeen 90 asteen mutkalla. Tuttia tönättäessä siitä tuli vettä lirumalla. Sika kun tutki koko karsinan, niin pian ne huomasivat veden. Yksi ensin aloitti tutin tönimisen, veden haju levisi, ja pian ne tönivät toisiaan pois päästäkseen itse juomaan. Ruokintapöydän väliseinän puoleiseen päähän oli rakennettu siilo parvelta fanerista. Kottarit olivat oiva apu rehun siirtämiseen. Ei sitä alkuun paljoa kulunut. Jauhot tiputettiin karsinoiden yläpäähän. Siat pitivät sen paikan puhtaana, samoin kuin miltei koko lattian. Ne käyttivät käymälänään paskakourua. Pekalla oli sellainen pitkävartinen kumireunainen lasta, jolla oli hyvä tönätä sonnat kourua myöten eteenpäin. Se kävi kätevästi silloin, kun oli ensin annettu jauhot etupäähän. Kaikki kilvan juoksivat siihen syömään. Ei niitä kiinnostanut, mitä isäntä takaosassa touhusi. Mussuttivat kuivaa jauhoa suuhunsa, kävivät välillä vesipisteellä kostuttamassa ja taas kiiruusti syömään. Aamulla ja illalla oli ruokinnat samaan aikaan joka päivä.

Isäntäpari oli katselemassa iltasyöntiä. ”Katso nyt,kun tässä ekassa karsinassa eivät anna tuon pikkuisen ollenkaan syödä.” ”Niinpä näyttää, se on kasvussaan vähän jäljessä ja siksi heikompi muita. Vartoos, minä vien sille ämpärillä eri paikkaan tuonne taakse.” Pikkuporsas huomasi nopeasti jekun, ja tuli syömään eri kattaukselle. Pian se jäi jo valmiiksi varttumaan takanurkkaan, vaikka jauhot tiputettiin etulaitaan. Siihen koetti joskus joku muista sioista tulla apajille, mutta ne häädettiin heti pois. Pikkusiasta alkoi kasvaa iso sika, se alkoi pärjätä muiden kanssa. Aina se muisti tulla kyhnytettäväksi, kun sontaa laapittiin.

Eläinlääkäri Nurmi tuli tarkastuskäynnille ja rokottamaan siat. Ne olivat jo noin neljäkymmentä kiloisia. Nurmella oli aina Haapanen kyytimiehenä. Hän oli rivakka taksimies, joka tuli aina avuksi, missä tarvittiin. Menivät nyt kolmin sikalaan. ”Katsos, kun sinulla on komeita sikoja, onkos ollut mitään sairautta?” ”Eipä ole ollut mitään, terveitä porsaita ne ovat.” ”Aloitetaan rokotus, minulla on tässä tällainen pistooli, jonka aina laukaisen jokaisen sian niskaan. Siinä menee rokote sisään. Ota sinä Haapanen tussi käteesi, ja merkka aina samalla se sika, jonka saan rokotetuksi.” Työ lähti hyvin käyntiin, siat olivat etulaidalla uteliaina katsomassa. Nurmi laukaisi ensimmäiseen rokotteen, Haapanen vetäisi selkään pitkän sinisen viirun. Näin jatkui jonkin aikaa, sitten rokotettava sika kiljaisi. Se oli viimeinen, joka tuli laidalle. Muut perääntyivät taaemmas. ”Mitäs nyt tehdään, täytyy mennä karsinaan ja ajaa niitä tänne,” Nurmi puntaroi. ”Minä menen, josko ne tottelisivat,” Pekka sanoi. Eiväthän ne totelleet, silloin isäntä kumartui merkkaamattoman sian kohdalla äkisti, koppasi sian keskikohdalta kätensä sen ympäri ja nosti sian ilmaan. Voi sitä kiljumista ja sätkimistä, mutta ote piti ja sika sai rokotteen. Seuraava sika kyytiin, se oli kuin potkiva viljasäkki, mutta rokotteelle sekin pääsi. ”Pekka onkin voimakas kuin vaarinsa. Kyllä minä muistan Iivari Tuomiston. Hän oli raskaan sarjan maailman mestari painissa. Tyttärenpojan otteissa on samaa sähäkkyyttä ja voimaa. Niistä Iivari oli kuulu, hän kiepsahti niin nopeasti vastustajan selän taakse, ettei tämä ehtinyt väistää. Katsos nyt kuinka sika kiikkuu.”

Ensimmäinen karsina tuli valmiiksi. Seuraavassa toimittiin samoin, eivät siat enää tulleet laidalle, kun kuulivat kaverien varoituskiljunnan. Pekka koppasi sian kerrallaan, alkoihan se painaa, neljännen ja viidennen karsinan kohdalla. Kerralla kuitenkin työ tehtiin, niin siat saivat rauhan.

Lattian ja seinän teko -70 l

Sikalan lattiaremontti ja seinän muuraus

Antti käytti täryporaa. Navetassa purettiin sontaluukkujen kynnyksiä. Hänellä oli keltainen paita, rukkaset kädessä ja kuulosuojaimet päässä. ”Miten leikkaantuu?” huusi isäntä koneen hieman hellittäessä. ”Tässä on nyt sellainen iso kivi, mikä menee seinän alle. Se on vaan piikattava poikki.” Jyrinä jatkui. Samaan aikaan oli käynnissä valutyöt ruuman uuden seinän perustuksissa. Laudoitus oli paikoillaan, betonimylly pyöri navetan päädyssä. Markus oli avuksi rakentanut laudoista kottikärryjä varten kulkutien. Sitä pitkin kärryt liikkuivat reippaasti, liikaakin. Pekkaa laulatti ja hyvästä mielestä hän pisti pieneksi juoksuksi kottareiden kanssa. Markus heti puutui siihen. ”Älä juokse, eivät ne ole sellaista varten rakennettu, kevyesti naulatut tilapäiset rakenteet.” Keskityttiin taas huolellisemmin töihin, oikeassa Markus oli. Perustukset tulivat valettua.

Antti oli sisaruksista nuorin ja eniten Valtterin kaltainen. Hän oli tarkka rahoistaan,vakaa ja rauhallinen. Hänellä ja sisarellaan Pulalla oli hyvät välit. Piharakennuksessa oli yläkerroksessa päädyssä pieni kamari. Se oli jäänyt vapaaksi Jokisten lähdettyä. Ismo asui alakerran hellahuonetta. Paula sopi Antin kanssa asumisesta kamarissa. Näin hän aina välillä kykeni auttamaan tilan hoidossa, usein viikonloppuisin. Antin asumisesta ei oltu sovittu vuokraa, ei siitä ollut ainakaan puhuttu Pekan kanssa. Antti alkoi seurustella keikyäläisen tytön kanssa, ja kamari alkoi käydä ahtaaksi. Eihän Keikyälle pitkä matka ollut ja matka taittui hyvin Antin Ford Taunuksella. Kamarissa ei ollut ruoanlaittomahdollisuutta, ja usein Antti iltaisin söikin talon väen kanssa. ” Kuule Antti, sinä olet nyt asunut tuolla kamarissa yli puoli vuotta, eikä sitä ajasta ole sovittu mitään vuokraa.” Pekka aloitti keskustelun asiasta. ”Ei siitä mitään maksua voi mennä, ei siitä Paulan kanssa ole sovittu.” ”Ei minunkaan kanssani, mieti sitä juttua vähän.”

”Paula, Pekka meinaa ottaa minulta vuokraa asumisesta kamarissa, oli esittänyt kuukausvuokraa.” ”Ei sellaista tehdä, ilmaiseksi sinä siellä saat olla, minä puhun siitä.”
”Mitä sinä sellaista Antille menit esittämään.” ”Onhan tässä kaikilla menoja, eihän vallan ilmaiseksi voi asua.” ”Me ei mitään maksua oteta.”
Siihen oli Pekan tytyminen. Ei hän sitä niin kauhean tosissaan ollut esittänytkään. Antin käynnit harvenivat, hän viihtyi Jussinpellossa hyvin, kunnes muutti pysyvästi Keikyään.

Sikalan remontissa hän oli vielä mukana lattian valussa. Ruuman osalta työ oli selkeää, mitään ei ollut tiellä, valun tasoittaminen seinästä seinään kävi joutuin. Pinnan hiertäminen tasaiseksi ja kaatojen teko karsinoiden päihin oli hieman tarkempaa. Kaadon ei tarvinnut olla iso eikä aivan suora, kunhan pidettiin huoli siitä, ettei mihinkään kohtaan jäänyt kuoppia virtsan laimikoida. Ruokintapöytä jätettiin ennalleen, ainostaan pöytään upotetut ruokintakupit valettiin pinnan tasalle. Pöytä nousi niin paljon lattiatasosta, että viiden sentin styroksit mahtuivat hyvin valun alle. Ne oli pian leikattu ja asetettu paikoilleen. ”Kuinkas paljon minä tätä kuraa laitan, siis paksuutta?” Jokke oli kärrärinä. ”Minulla on tällainen viiden sentin paksuuden mittari tässä, viittä senttiä olen aikonut laittaa, kun siihen tulee vielä vähän verkkoa, niin hyvin se kestää.” Mittari oli vain puinen keppi, jonka toiseen päähän viiden sentin kohdalle oli naulattu poikkipuu. Sitä tökkäämällä näkyi hyvin valun paksuus.

Vanhat sontakourut olivat ehjät, ne saivat olla vanhoillaan, valu tuli vain niiden laitaan. ”Tässä onkin ollut aika taistelu,” tuumi Jokke kärrätessään kuorman vanhan ruuman oven kohdalle. ”Hyvä tästä tulee, kun kura tasataan. Täytyy ottaa pitkä lauta, jotta voi katsoa kaadot tasaisiksi. Jääkö tähän uuden oven kohdalle kynnystä?” ”Ei jää, minä sitten kolalla työntelen paskat ja kuset pihalle, ei jää siihen sitten lillumaan.” Vuroon tuli syöttöpöydän toinen puoli. Se kävi jo tottuneesti. Pekka ja Antti olivat laudoittaneet sinne takaseinälle keskelle uuden alustan vesisäiliölle. Osmo oli auttamassa putkitöissä.

”Ompas nämä käyneet kovan taistelun keskenään,” tuumi kauppias vesijohtoliikkeessä. Sinne oli viety vesipumpun sähkömoottorilta lähtevä kytkinosa ja sen vastakappale. Niissä oli kaksi metallitappia, ja ne tuli yhdistää paksulla rättilaikalla. Siinä oli neljä reikää, joihin tapit tulivat. Laikka sitten toimi iskunvaimentimena pumpun pamahtaessa käyntiin. Pekka ei moista laikkaa tiennyt olevan olemassakaan. Ei siellä sitä ollut hänen aikanaan. Laikat oli vaan vedetyt rautalangalla yhteen. Ne taas langat löystyivät, ja tapit alkoivat hiertää itseään olemattomiin. Lopulta voima ei enää millään välittynyt pumpulle. Uudet laikat ja välikappale olivat helpot asentaa.

Aamulla Pekka saapasteli uudella pinnalla. Näky oli vallan siisti, lattialla. Seinät vartoivat kohennusta. ”Jahas, miten minä tällä ikkunaseinällä menettelen, kun lähtö on vino, no, ehkä tasoittamalla kuralla sen vaateriin, eihän sika sitä niin katso, mutta kaikki kaksijalkaiset kyllä. Tuolla sontakourujen kohdalla sensijaan lattia on seinän viereltä vaaterissa. Töihin vain, mylly pyörimään.” Isäntä oli yksin työmaallaan, myllyyn santaa, perään laastia ja vettä, pyöräytys kunnolla ja lasti kottikärryyn. Tiilet olivat kauniita keltaisia harjattuja ja kakkoslaatua. Ne olivat puolet tavallisen tiilen leveydestä. Muurauskauhalla laasti lattialle, kärjellä vaon veto keskelle laastia ja tiilen läppäys päälle. Pientä kauhan päällä naputtamista ja passilla katsottiin suoruus. Seuraavaan tiileen sipaistiin kauhalla toiseen päähän hiukka laastia, sen tasoitus kädessä, ja tiili paikoilleen, laasti päässä pusertui edellisen tiilen päähän. Muuraus ei ollut kovin vaativaa, takana oli seinä, mikä ohjasi tiiliä, samoin siitä näkyi vaakatasot, ja kulmaan lopetettiin. Sikala alkoi näyttäytyä komealta. ”Voi helvetti, kun tulisi hieno, jos muuraisin kattoon saakka, mutta tässä on pitäydyttävä, muutoin työmaa olisi mahdoton. Ikkunoiden ja ovien yläpuolet aiheuttaisivat lisää työtä. Kyllä tästä hyvä tulee näinkin.” Illalla Paulan tultua töistä hän kävi katsomassa työmaata. ”Kyllä on liian hienoa sioille, tuollainen seinä olisi meillekin komeaa.” ”Kyllä vaan, tämä nyt oli halvin tarjous tiilitehtaalta. On tässä vielä tekemistä, karsinoiden laidat, ovet, ruuman seinän muuraus, parvelle minä laitan ison siilon läpi katon, niin että saan sinne myllyllä jauhot ja kottikärryn suppilon alle, niin ruokinta onnistuu mukavasti.” ”Minä keitin jo perunat, mennään syömään.”

Sisällä Valtterikin tuli samaan pöytään syömään. Häntäkin kiinnosti remontin edistyminen. ”Kun sinä nyt muutat jauhohuoneenkin sikakarsinaksi, niin missä sinä sitten pidät sikojen jauhot?” ”Minä olen miettinyt sen niin, että otan kuivurista suoraan peräkärryyn ohrakuorman. Sitten minä peruutan kuorman tuohon vanhan pikkulan kohdalle. Siinä on jo hyvä seinä, se on ollut suojassa katon alla. Minä valan vielä siihen betonista lattian. Sitten siihen muurataan uusi ulko seinä, samoin väliseinä. Vasaramylly antaa jauhoille sellaisen vauhdin, että minä siirrän sen suoraan putkella parvelle siiloon. Myllyyn saan viljan imulla putkea myöten. Kun nostan peräkärryn hieman pystyyn, niin jauhaminen tapahtuu niin, ettei siihen tarvi käsin koskea, valvoa vaan. Käsin säkkien nostelut jäävät pois.” ”Kuinkas se mahtaa onnistua?” ”Kyllä siitä hyvä tulee.”

Lattiat olivat valmiit, oli ulkoseinän vuoro. Se olikin vaativampi kuin Pekka oli ajatellut. Jokken kanssa sekoitettiin kura, tiilet olivat täysmittaisia keltaisia, niitä oli kasassa tulevan seinän kulmassa. ”Jaha, sitten vaan kuraa kauhaan ja aloitetaan.” ”Oletkos koskaan seinää muurannut? Siinä olen katsellut olevat jotain naruja apuna.” ”Kyllä nyt tulee ensimmäinen vapaa seinä. Kun me aloitamme tämän tien puoleisesta päästä, niin ei kulu aikaakaan, ennenkuin ensimmäiset neuvojat saapuvat paikalle. Sitten vaan kuunnellaan, miten tämä pitäisi tehdä.” Nurkka alkoi kohota. Alku oli helppoa. Muutamaa varvia korkeammalta ei enää nähnytkään silmällä seinän suoruutta. Tiilet tulivat kyllä vaateriin, mutta alkoivat pullistua hieman ulospäin. Riuttan Jussi ajoi paikalle pakettiautollaan. ”Missäs teidän langat on, millä sinä katsot seinän suoruuden?” ”On minulla luotilanka.” ”Niin ja pesuvatillako sinä vaaterin katsot?” Jussi nauroi kovaan ääneen ja alkoi selostaa ja näyttää langan vetoa muurauksen avuksi. Sitten tuli seuraava katsoja ja seuraava. Onneksi kura loppui ja Pekka sai tauon. Oli niissä ohjeissa perää, seuraavana päivänä langat laitettiin, merkittiin lautoihin tiilikerroksen paksuudet ylös asti. Kun merkit oli tehty vaaittamalla pitkällä läpinäkyvällä letkulla, tuli seinästä suoraa kahteen suuntaan miettimättä.

Heinon Rauno ja Mervi poikkesivat. ”Mitäs sinä täällä muuraat? On sinulla näämmä langat paikoillaan, mutta mikäs tässä alussa on, tässähän on hellemutka.” Rauno katseli ja nauroi, ”hellemutka, ei se täällä haittaa. Hellemutka, mitäs tuumaat, jos minä tulisin tänne avuksi muuraamaan Mervin kanssa?” ”Jo vain se sopii, onhan tässä seinää, vielä täytyy jotenkin saada katon lape pysymään ylhäällä ja suorana katsella.” ”Minä olen katsellut, miten muurarit sen tekevät, siinä täytyy sillain heittää kura niin, että kauha lopussa on alassuitten, kura jää tiilen päälle. Jos siinä hidastelee, niin kura tippuu maahan.”

Pekka oli taas saanut kutsun kertausharjoituksiin, se tuli nyt kesken muurauksen. Ei hän koskaan ollut kieltäytynyt, eikä työ nytkään tullut esteeksi. Rauno ja Mervi kävivät useampana päivänä ja saivat seinän valmiiksi talkooapuna.

Navetan remontoiminen -70 l

Sikalan rakentaminen

Mullit tulivat ja menivät. Niiden kasvattaminen teurasikään ja siitä elannon hankkiminen osottautui vaikeaksi. Tilaa olisi pitänyt olla enemmän, jotta karjan päälukua olisi voinut kasvattaa. Navetassa oli tilaa vielä tuottamattomassa käytössä, talli navetan päädyssä, prännin takana jauhohuone. Suurin yhtenäinen tila katon alla oli ruuma. Sieltä saisi tilaa parin metrin leveydeltä miltei navetan pituudelta. Tilan pellot alkoivat olla hyvässä kunnossa, kaikki salaojassa, piiriojat kaivettuina ja ravinteikkuus tutkittuna. Kuivuri oli osottautunut onnistuneeksi ratkaisuksi. Omat viljat saatiin hyvin sinne mahtumaan, olipa mahdollisuus jossain määrin kuivata naapureillekin.

”Kuulepas, oletko ajatellut sitä navetan remonttia, jota minä olen uumoillut? Siinä saataisiin lisää katon alaista lämmintä tilaa neljäkymmentä-viisikymmentä neliötä. Ei sinne kyllä siltikään saada tiloja teurasmulleille, mutta sioille kyllä. Minua kiinnostaa kasvatussiat.” ”Mikäpäs siinä, kyllä navetta kannattaa korjata ruuman osalta, mutta entäs sitten sisäseinät?” Paula tiesi hyvin niiden olevan jo puoliksi rapautuneita. ”Niin, olen ajatellut muurata ne sellaisilla kapeilla koristetiileillä, kävin tiilitehtaalla katsomassa. Ne maksavat vain 32 penniä kappaleelta, kun ostaa sekundaa. Siat eivät taitaisi sitä panna pahakseen.”

Navetta oli ollut komea syntyessään. Hiekkatiilinen seinä oli hyvin muurattu, ikkunat ja ovet uusia, parvi valtava, parvensilta vaikka traktorilla ajettava, puutavara välikatossa tervettä, kantavat pilarit vahvasta pyöreästä tukista. Pekan ja Paulan aloittaessa tilan pitoa hiekkatiilet olivat pahoin rapautuneet, osittain sortuneet tallin päädystä. Valtteri oli vuokrannut tilan Jokisen pariskunnalle Vilppulasta viideksi vuodeksi jäädessään syytingille taloon. Vuokra-aikaa oli jäljellä kaksi vuotta, kun talosta tehtiin kaupat. Valtterin tytär Paula Kristiina ja miehensä Pekka Juhani Turtiainen ostivat tilan alkaakseen hoitaa sitä jossakin vaiheessa. Alkuun he asuivat Liperissä, Pekka PohjoisKarjalan Patteristossa Ylämyllyllä töissä ja Paula kauppaopistossa toisella luokalla. He ajoivat joka toinen viikko perjantaina Innanmaahan ja sunnuntaina takaisin. Tilanpito aloitettiin metsätöillä, vain pellot olivat vuokralla. Jokiset asuivat piharakennuksessa, heillä oli muutama lehmä ja emakoita. Mies oli muurari, hän korjasi piharakennuksen kellarin, muurasi alas portaita menevän seinän uudelleen. Pekka kävi katsomassa työn jälkeä. ”Kuules, kun tuo navetan pääty uhkaa vallan luhistua, niin sopisiko sinulle sen korjaaminen minun kanssani?” ”Ei se kyllä kuulu vuokrasopimukseen.” ”No ei tietenkään, minä maksan siitä sinulle, jos muuraat.” ”Ei siitä nyt mitään maksua niin tarvi, eihän siinä iso työ ole, puhdista vaan tiilet etukäteen ja lado ne kasoihin, niin tehdään sitten.”

Tallin ikkunan yläpuolelta ja alapuolelta oli useita tiiliä sortunut alas, ja loput olivat irti saumoista. Tallin oven päällinen vaati myös korjausta. Syy näihin vaurioihin oli pettänyt perustus. Markus sitä katseli. ”Ei siinä ole ollenkaan raudoitusta, jos siinä olisi ollut edes jotain vähän, niin kyllä se olisi kestänyt. Nyt siihen on valettava uusi perustus osin alle ja sivuun ja kaivettava salaoja tuohon pellon ojaan.” Pekka alkoi työhön. Rautakangella ja lapiolla hän nikersi kovaa savi- ja moreenimaata. Siinä kohtaa navetan nurkalta meni ratastie, joten olihan se junttaantunut kymmenissä vuosissa. Salaoja tuli valmiiksi, myllyllä betoni sekaisin ja kura laudoitettuun muottiin sokkelin viereen. Markus väänsi sinne raudat ja katsoi, että ne jäivät oikeaan paikkaan valun sisällä.

Muurauspäivänä satoi. Jokinen meni tallin puolelle. Sieltä hän seinän aukosta komensi ulkona olevaa isäntää. ”Ojenna niitä tiiliä, sekoita lisää kuraa, liian vetistä, liian kuivaa, tuo tiiliä.” Hän nautti tilanteesta. ”Minä kun olen lukenut mies, niin minä pääsin sisätöihin, sinä saat olla siellä sateessa.” Naurattihan se Pekkaakin, eihän siinä niin todesta puhuttu. Työn jälki oli hyvää. Yhdessä sitä katselivat ja pohtivat, voisiko ulkoseinän rapata. Molempia kyllä arvelutti rappauksen pysyminen, saisihan siihen verkon alle, mutta silti. Työ olisi melkoinen ja maksaisikin se. ”Kuule Reino, tulisitteko meille kahville illalla, niin jutellaan näistä vuokra-asioista?” ”Kyllä kiitos me vaan tulemme, mutta nyt kun noin sanoit, niin tietenkin minä arvaan mistä on kysymys. Olemme me sitä myös miettineet, ei meillä ole mitään lyhennystä vastaan. Olemme itse asiassa jo Kiikasta katsoneet sellaisen pienen maapaikan ostaaksemme. Jos niin käy, olisimme heti valmiit sinne muuttamaan.” ”Vai niin, no meillähän ajatukset menevät yksiin, sovitaan yksityiskohdat kahveilla.”

Tapahtumista oli jo vuosia, mistä pulpahtivatkaan esille. Kanalana rakennus palveli hyvin, mulleille liian ahdas, ja lypsykarjaa Pekka ei ottaisi. Sen työn määrä ja sitovuus olisi valtava, sitäpaitsi investoinnit olisivat aivan jotain muuta kuin sikalaksi muuttaminen. Käydessään Tihveräisellä lumia auraamassa tuli Palosen Matti, tuotantopäällikkö, pyytämään häntä illalla siirtämään raaka-ainetynnyreitä pihasta lastaussillalle. Muutoin tehtaan tuotanto seisoisi. Sitä sai sitten tehdä useampana iltana. Silloin syntyi ajatus tihveräisestä eristeenä navetan remontissa. Tuotantohallissa otettiin talteen valtavat määrät eristeen rakeita, jotka olivat jääneet yli muottia käytettäessä. Se oli kuin levystä olisi irrotettu rakeet erilleen. Tätä vietiin rekka-autoilla kaatopaikalle. Sitä harjasivat lattialta kahdensadan litran muovisäkkeihin. Tällaisina ne olivat helppoja kuljettaa. Pekka sai sovittua yhden rekan lastin tuomisesta tilalle. Suuliin hyvin mahtui tuo määrä.

Tiellä ajavat taas katselivat kaulat kenossa touhuja suulilla. Taisivat ihmetellä mitä kumman lannoitesäkkejä sinne piiloon nosteltiin. Ei aivan lannoitetta, mutta mahdollisesti maanparannusainetta. Kotilohkolla, missä viljeltiin perunaa ja porkkanaa, oli kohtalaisen kovaa savea. Siihen olisi ajettu hiekkaa, mutta sitä ei oikein ollut omista maista saatavissa. Kalliiksi olisi tullut ajattaa sitä vieraalla. Pekka koppasi keväällä muutaman säkillisen mukaansa ja alkoi sitä styroksin raetta ajaa säkkikaupalla tien vieren lohkolle. Härmän Pentti saapui ystävänsä kanssa maatalouskoulusta lomalle ja tulivat katsomaan, mitä talossa puuhataan. ”Ompas sulla siinä meininki, ei siinä lannoitettakaan ole, kun sitä on niin paljon, mitä ihmettä nyt tapahtuu?” ”Kuules Pentti, tässä on menossa maanparannus, tulee niin kuohkea maa, että perunat kasvavat kiloisiksi kappale ja porkkanat venyvät puolimetrisiksi. Vartus, kun minä vedän tämän äkeellä maan sisään, niin näet.” Muutama veto piikkiäkeellä sekoitti muruset multaan. ”Koetas kourallas, miten multavaa ja kuohkeaa.” Kaikkia vähän nauratti. ”No tosin en ole ottanut tästä tihveräisestä selvää, olisiko siinä liukeavia myrkkyjä, mutten usko, kerkiättekö kahville?” ”Mikäs siinä, sinulla taitaa olla jotakin muuta kans menossa.”

Miehet olivat usein suunnitelleet tulevaisuutta yhdessä. Pentti oli vanhalta sukutilalta kotoisin, vanhimpana poikana tila oli ajateltu siirtää hänelle. Siksi hän vielä valmistui alan oppilaitoksesta, saisi vankan käytännön lisäksi teoreettista oppia. Sitä Pekka olisi myös kaivannut, etenkin kustannuslaskentaa. Kanit olivat jo vatsan kautta siirtyneet lannoitteeksi. Tuottoa oli saatava lisää. ”Vai sikoja, niitä perunoita ja porkkanoitako sinä niille syöttäisit.” ”Olisihan se niille vaihtelua. Ohra omalta maalta täydennettynä herneellä. Herne kauran seassa kasvaa hyvin, saa hieman tukea. Valkuaisesta se pula tulee, mutta olekkos huomannut, että lehdessä oli ilmoitus myytävästä kuorettomasta ohrasta Jokioisilla? On tiemmä vanha maatiaislajike, siinä on tavallista ohraa korkeampi valkuaispitoisuus.” Miehistä oli mukava tavata toisiaan, olivat jo kouluaikoina olleet vähän yhdessä. ”Kuinkas sä meinaat saada siat mahtumaan navettaan, ne tarvii aika vahvat laidat, ne tulee tosta sun seinästäs läpi?” Kiikasta haen tiilet ja nostan siitä seinälle suojan ikkunoitten korkeudelle.” ”Jaaha, se kyllä pidättelee, mutta ei sinne vanhaan navettaan mahdu kahtasataa sikaa kasvamaan.” No ei, katsos, minä muutankin navetan sikalaksi niin, että kaikki tila katon alla otetaan käyttöön, ruumasta tulee melkoinen lisä. Täytyy vaan valaa pohjat ja muurata navetan mittainen seinä räystääseen kiinni.” ”Koskas sen meinaat tehdä?” ”Tästä aloitan heti, kun muilta töiltä ehdin, Markus on taas luvannut tulla mestariksi.” ”Sitä täytyy sitten tulla katsomaan, mitä sinä teet vanhalle syöttöpöydälle?” ”Haen kunnalta lainaan täryporan ja aloitan tärryyttää. Siellä on kuitenkin isoja kiilakiviä valut täynnä, ei niitä kangella saa hajalle. Mulla on tuolla suulissa jo aikaisemmin hankittuna viissenttistä tihveräistä, laitan siitä karsinoiden valun alle lämmikkeen possuille.” Pentti oli tyytyväinen suunnitelmiin, hänelläkin oli vanha navetta, jossa kyllä piisaisi remontoitavaa, vaikka ulkoseinät kivestä olivatkin.

”Kuules Ismo, saisinko sinut tonne navettatyömaalle kaveriksi, kun puramme ruuman seinän ja parven ajosillan pois tieltä.” ”Noo, saatan tullakin, onko sinne muita tulossa?” ”Ei ketään vieraita, Osmo ja Harri saattavat tulla.” ”Kunhan vaan saan itsenäisesti työskennellä, niin sitten.” Näin sovittiin, aamulla aloitettiin. Ruuman seinä oli yksinkertainen lautaseinä, siitä vietäisi kaikki räystästä myöten Valtterille pilkottavaksi. Seinän alajuoksun irrottamiseksi sahattiin siihen aukot, joista sitten saataisiin kakkosneloset ja jokuset nelosen piirut tukemaan räystästä. Alapää tuettiin isoon kiveen, yläpäätä vähän naulattiin yläjuoksuun kiinni. Ismo teki työtään toisella sivulla. Pekka ja Osmo iskivät nopsaan tuen kiinni ja siirtyivät seuraavaan kohtaan, Siinä oli vielä Ismolla työ kesken. ”Älä nyt niin ikuista työtä tee, nämä tulevat saman tien otettavaksi pois muurauksen tieltä. Valamme vaan perustuksen anturan, jonka päälle tulee muuraus.” ”Minä en tee huonoa työtä. Kyllä tämän täytyy varmasti kestää.”

”Kyllä kyllä, mutta ei sataa vuotta. Saat sitten itse purkaa piikittämäsi tuet alas.” ”Kyllä minä sen teen.”

Juhlia kylässä -70 l

Kylä juhlii

Ullan viuluopetus tuotti tulosta. Oppilas oli kovin innostunut harjoittelemaan, ajoi kerran viikossa Tampereelle jäähallin kupeelle saadakseen ohjausta. Ensimmäisestä tunnista alkaen viululla tapailtiin Innanmaassa kappaleita, sormitus ensimmäisessä asemassa oli looginen ja helppo. Sensijaan äänen puhtaudessa oli vaikeuksia. Viulu piti aina virittää, joka kerta ennen aloitusta. Pekan korva ei tahtonut oppia kahden kielen yhtaikaisesta soinnista oikeaa kohtaa, johon viritys piti lopettaa. Kyse oli siitä, että ensimmäinen kieli olisi pitänyt virittää ensin mittarin avulla, sitten toinen kieli kuulolla, samoin eteenpäin.

”Morjens, onko sinulla aikaa, minä en saa tätä vehjettä vireeseen, voisiko sen virittää näin puhelimella?” Ullaa alkoi naurattaa. ”No koetetaan, soita nyt ensin, niin minä kuuntelen.” Pekka veteli viululla menemään. ”Ylemmäs, ylemmäs, ei nyt alemmas, se on hyvä, eteenpäin, nyt....”

Näin edettiin kunnes opettaja oli tyytyväinen. Vähitellen puhelinvirityksestä voitiin luopua.
Heti kun soitto eteni uuden kappaleen verran, niin syntyi palava halu saada esittää se. Ei viulua sentään kuljetettu joka kyläreissulle, mutta Innanmaassa kävijät kuulivat, oliko soitto edistynyt vai ei. Kohteliaasti kyllä kehuivat.

Lehtimäessä Heikki kertoili vanhoja kylän tapahtumia. ”Isän vielä eläessä tässä meidän pirtissä reissumiehet nukkuivat lattialla vieri vieressä. Päivisin he kulkivat tuolla takana metsän hakkuulla. Oli ilma usein sakeana aamulla. Päivä alkoi aamun sarastaessa ja jatkui niin pitkään kun metsässä näki. Tällainen rupeama saattoi olla kestää jokusen viikon. Tukit ajettiin sitten hevosilla tien viereen. Täällä ei ollut vettä uittoa varten, muutoin tukit ja propsit vietiin joen tai järven rannalle. Siitä sitten ullivesien aikaan keväällä ne vieritettiin veteen ja uitettiin tehtaalle. Ne taas sijaitsivat vesien äärellä, monesti kosken partaalla. Silloin saatiin energiakin vedestä. Mouhijärveltäkin uitettiin Sirppujokea pitkin Rautavedelle. Kokemäen Uittoyhdistys hoiti sitten jatkokuljetuksen. Muodostettiin tukeista irtolautta, jonka ympärille rautaveneellä kierrettiin puomilitka. Sitä sitten vedettiin konevoimalla, hinurilla. Siellä oli oma miehistö, konemies, päällikkö ja laivamies tai kaksi.” Heikki oli tietopankki, hän muisti mahdottoman määrän tarinoita ja kertoili niitä lupsakasti. Paula oli mukana lauantaisin, jolloin saunan jälkeen juotiin kahvia ja saatiin Ilmin nisusta. Illan edetessä otettiin Heikin valmistamaa kotiviiniä. Se oli niin helvetin pahaa, että Pekka aina kulauksen jälkeen irvisti hurjasti. Ilmiä ja Heikkiä se niin nauratti, etteivät he sitä viiniä itse juoneet. Säästettiin Pekalle. Miten paljon sitä lie valmistettu, yhdeksi talveksi sitä kyllä riitti irvisteltäväksi.

"Ennen aikaan meillä oli tapana täällä käydä yöllä kahdeltatoista laulamassa ikkunan alla sille, jolla oli syntymäpäivä seuraavana päivänä.” ”Älä, sepä oli mukava tapa, onko se nyt loppunut?” ”On se, samoin kokoonnuttiin sitten illalla sen luokse kahville, jolle oli yöllä laulettu. Kaikki kävivät näin kylässä ilman erillistä kutsua, laulun palkkana.” Keskustelivat vielä muistakin illan istujaisista. Niihin ei tarvittu kummoistakaan syytä. Televisiota ei tietenkään ollut, kerrottiin tarinoita ja siitä, miten työt olivat sujuneet. Miehet tietenkin puhuivat hevosistaan ja naiset lehmistään.
”Minullakin oli monen laisia hevosia. Yksi viimeisistä oli vallan hullu, se antoi kyllä valjastaa itsensä reen eteen, mutta sitten mentiin. Mikään ei pysäyttänyt sitä. Minä hyppäsin kyydistä, hevonen ravasi raivokkaasti tieltä pois tuohon haan vitikkoon niin pitkälle koivujen ja leppien väliin, että lopulta sen kaviot olivat ilmassa. Oli kyljistään kiilautunut.” ”No voi helvetti, ei sellaisella sitten mitään voinut tehdä.” ”Pian minä sen myinkin.”
”Se yölaulaminen kuulosti mukavalta, elvytetääs se, kukas seuraavana täyttää vuosia?” ”Ylöniemen Anna tuosta naapurista, leskiemäntä, hän on ollut aina riennoissa mukana.”

Sopivat sitten naapureiden kanssa laulamisesta Annalle. Illalla kokoonnuttiin taas Lehtimäkeen. Juotiin kahvia ja aloitettiin harjoittelu. Pekalla oli viulu mukana ja hän johti soitolla laulua: Sä kasvoit neito kaunoinen... Kaikki oli klaarissa. Vähän ennen kahtatoista lähdettiin kävelemään Annan ikkunan alle. Vähän oli jännittävääkin. Tasan keskiyöllä Pekka sanoi: ”Tästä lähtee,” ja tempaisi ensimmäisen nuotin ilmoille. Sen täytyi mennä ulkomuistista, muut lauloivat osansa. Ikkuna avautui ja naurava Anna sieltä pisti päänsä ulos. ”Kyllä oli kaunista, ja viulu ja kaikki. Tulkaa sitten illalla kaikki meille kahville.” Näin yhtenä kesänä kierrettiin useampien ikkunoitten alla, ja saatiin iltaisin mukavat kahvihetket palkaksi. Emännät laittoivat tietenkin sortteja tyrkylle, leipoivat kakkuja ja piirakoita, suolaista ja makeaa. Aluksi juteltiin yhdessä, emännät ja isännät, illan mittaan eriinnyttiin mies- ja naissakkeihin, jos tilat sen sallivat.

Pietilän Semmi keksi siivota poikiensa kanssa heidän suulinsa Juhannukseksi. Sana levisi pitkin kylää, että siellä olisi tanssit ja vähän virvokkeita ja makkaraa. Kaikki ottivat vaarin, keillä muuta menoa ei ollut, sukulointia tai reissua. Pietiläänkin olivat kokoontuneet kaikki lapset, Lehtimäet olivat paikalla, olihan Ilmi Pietilästä syntyisin, Sianojilta Harri ja Anja, Riuttan väki, Pekka ja Paula. Levymusiikki soi, limoilla oli lujasti koristeltu paikat, kahvia ja makkaraa nautittiin, vähän väkeviäkin. ”Ottaa Turtiainen nyt vaan.” Semmi tarjosi pullostaan ja nauroi päälle. Kaikki tanssivat, ilta oli leppeimmillään, mukavaa seuraa. Huokaistiin vähän ja käytiin ulkona. Pekka haki tanssiin Semmin ja Kertun komeaa tytärtä, hän oli vallan Helsingistä käymässä. Nauravainen niinkuin isänsä, hyvä tanssimaan. Niin hyvä, ettei loppuillasta enää kaivattu puhetta, yhdessä pyörittiin yhtenä hahmona hitaasti hämärtyvässä illassa. ”Kattos Turtiaista kun pyörittää niin meidän plikkaa.” Semmi kailotti ja nauroi, siitä tanssijat huomasivat muutkin, erkanivat ja kävivät hiukan erilleen. Penkin kohdalla pieni sanaton kumarrus.

Juhlat jatkuivat, hiki tuli kaikille, väki alkoi harveta. ”Huomenna sitten siivoamaan,” Semmi kääntyi huikkaamaan ja asteli Kerttu kainalossaan taloon maate. Pekalla oli auto, mutta se sai jäädä suulin seinustalle. Hän lähti kävellen kohti kotia, Paula oli aiemmin mennyt Riuttan kyydissä. ”Mukavat juhlat, hauskaa että vanhempas olivat niin kovin mukana.” Ilmi ja Heikki kävelivät Pekan kanssa, Ilmi kertoili siskostaan, jota Pekka niin tanssitti. Yläkerran ikkunassa kuumotti valo.

Mökin pystytys -70 l

Mökki Humalisjärvelle

Innanmaan metsäpalsta meni seitsemän kilometrin mittaisena kapeana kynttilänä yli Humalisjärven. Leveyttä oli palstalla sillä kohtaa noin kaksikymmentä metriä. Isojaon aikaan maan pellot oli jaettu uudestaan isoihin lohkoihin kullekin viljelijälle. Aiemmin kylän pellot olivat jaetut kapeisiin sarkoihin, ja kukin viljelijä omisti niitä useita kymmeniä. Näin kaikki saivat sekä hyvää että huonoa maata. Metsät olivat olleet yhteisomistuksessa ja valtion metsinä. Jako hajotti vanhan ryhmäkylä-muodon koko maasta. Isännät rakensivat uudet talonsa vainioittensa ääreen kauas toisistaan. Kallialan kylässä Vammalassa talot ovat vielä säilyneet vanhoilla sijoillaan. Näitä taloja sanottiin kantatiloiksi. Ne joutuivat väestön kasvaessa luovuttamaan maitansa torppareille. Näin syntyivät Vaununperän ja Myllymaan talot. Innanmaa on Kampin talon vanha torppa. Itsenäiseksi se oli lunastettu jo 1860 luvulla. Maanmittari jakoi kylän viljelijöille osuuden suuresta kantatilan metsän laidasta. Jotta kaikki saisivat tasapuolisesti metsää, kalliota, suota ja lampia, piirsi hän kynttilöiksi nimitettyjä kapeita ja pitkiä sarkoja.

Lammen rannalle olivat jo rakentaneet Antilan Paavo ja Lehtimäen Heikki saunamökkinsä. Eivät ne aivan ensimmäisiä mökkejä Tyrvään metsäjärvien rannoilla olleet. Monet kesän ja talven eräretket Pekka oli näille pohjoisen Tyrvään järville tehnyt. Ne olivat rakentamattomia ja tiettömiä, Lattiot, Kyynärjärvi, Ritajärvet, Pääjärvi. Samoin olivat metsät hakkaamattomattomina huojuneet omassa rauhassaan. Ei ollut teitä, ei metsäautoteitä, ei paljon polkujakaan.

Yhtäkkiä kaikki räjähti, se sai alkunsa metsäteiden raivaamisesta. Kaikkialle alkoi päästä autolla, salot tulivat saavutettaviksi, järvet rakennettaviksi. Hetken päästä ei Etelä-Suomessa enää ollut sellaista metsää, mihin ei moottorisaha ylettynyt.

Ismo oli suulissa nostanut kehikon tasakattoon. Kaksi vuotta siihen meni. Tarkkaan oli varaukset kohdillaan, nurkkasalvokset kuin taltalla tehdyt. Purkutyömaalta oli säästetty ikkunat, niitä saattoi nyt käyttää. Pekka oli päättänyt, että pirttiin tehtäisiin vain yksi ikkuna veden puolelle. Toinen olisi pienempi saunan puolella. Markus oli lupautunut tekemään piirustukset rakennuslupaa varten. Valmiit kuvat kainalossaan hän marssi rakennustoimistoon ja esitti asian. Lupa saatiin, mutta rakennuksen tuli olla 100 metriä rannasta. Paikka katsottiin lammen pohjoselta rannalta, toiselta puolen kuin missä jo rakennetut mökit olivat. Sieltä oli tehty metsäautotie Humalikkaalta Pääjärven maastoon. Tie ohitti rannan noin 80 metrin päästä.

”Ei helvetti me mitään rakenna tien tolle puolen, tänne se täytyy saada, rannan puolelle.” Pekkaa harmitti moinen määräys. ”Kyllä sitä voi esittää, mutten tiedä meneekö se läpi,” mietti Markus. ”Katso nyt, miten hyvä paikka tässä on, seitsemänkymmenen metrin päässä rannasta. Hiekkainen töyräs ennen soista rantaa.” ”Kyllä kyllä, mutta lupa edellyttää toista paikkaa.” ”Minä kutsun mittamiehet paikalle, katsotaan, mitä he saavat aikaan.”

Suulissa mökkiä alettiin merkitä ja purkaa, siinä oli Markus mestarina. Ikkunan aukot tehtiin pokien mukaan, kattotuolit otettiin taapelista, samoin lattiavasat. Kuorma kasattiin käsin traktorin lavalle siirtoa varten.

Mittamiehet saapuivat paikalle, katselivat ympärilleen, mistä saavat nollapisteen mittausta varten. Pekka näytti heille suunnittelemaansa paikkaa tien rannan puolella. ”Kattokaa nyt itsekin, eihän tonne voi rakentaa, tien taakse. Kyllä tässä matkaa on järvelle, ei hirsimökki täältä kenenkään silmään pistä.” Mittarit alkoivat olla samaa mieltä, soittivat puhelun toimistoon. ”Täällä on sellainen paikka, ettei oikein voi laittaa mökkiä niin kauas rannasta, täällä on tie este. Meistä se sopii hyvin vähän alemmas, siinä on kyllä puustoa suojelemassa lampea.” Niin merkittiin mökin paikka uuteen paikkaan kunnan papereissa ja maastossa. Mittarit iskivät paalunsa töyrääseen. Pekka kovin kiitti heitä. Mittarit lähtivät. Samassa traktori pamahti käyntiin, etukuormaaja alhaalla Pekka ajoi ensimmäiseksi paalut huit helvettiin ja tasoitti rakennuspaikan. ”Sanoinhan heille, ettei siihen kannata niin tarkkaan merkitä, kait heidän se kuitenkin tartti tehdä. Mitäs, hiekkamaa, helppo tasata. Tähän sitten saa Markus kehikon pystyttää, minä menen taas kerran kertaamaan, nyt Niinisaloon.”

Palattuaan mökkityömaalle oli siellä rakennus pystyssä, ulko-ovi paikoillaan, se oli purkutyömaalta. Oven aukaisu johdatti pieneen kapeaan eteiseen, vasemmalle oli tehty sauna. Sen ovi puolestaan oli vanha navetan prännin sisäovi jauhohuoneeseen. Lasit olivat myös paikoillaan. Puuttui enää piippu ja lämmitysmuuri, sekä kiuas. Lattioita varten tilattiin viiden tuuman lankusta höylätyt laudat Stormista. Pekka vei sinne puukuorman, josta Lidströmin saha sitten höyläsi lattiat. Muurarit olivat tarpeen, kaiken muun Pekka tekisi itse, mutta piippu oli hyvä antaa ammattilaisille. ”Morjens, kerkiätkö vähän muuraamaan, mulla on tuolla Humalikkaalla pieni mökki, sinne tarvittais piippu?” ”Älä perkele, koskas sä sellaisen olet tehnyt?” ”No minä en varsin mitään tehnyt, apulaiset sen teki.” ”Jaa, onko se hirrestä” ”On se, siitä meijerin plikkojen talosta Vammalasta kasattu.” ”Sinäkös sen puritkin, kattelin sitä kyllä ohi ajaessani, kukas sen salvokset teki, et kait sinä?” ”No en, Ismo sen teki meidän suulissa, kaksi vuotta siihen meni.” ”No sitten minä ymmärrän, ettei siitä mitään näkynyt eikä kuulunut aikaisemmin. Kyllä minä vaan tulen piipun pystyttämään, laitatkos siihen kiukaan ja kamiinan?” ”Kiuas kyllä, mutta mutta pirttiin tulee kiertoilmauuni tiilistä.” ”No se täytyis kans muurata sitten?” ”Ei, jätetään se pois, minä muuraan sen itse.” ”Jaa sinä? Missäs sinä olet oppinut muuraamaan?” ”Kotona muurattiin ruuma umpeen sikalaa varten, siinä minä vähän katselin sitä.” ”Sen minä näinkin, minä muuraan sen piipun sulle, mutta minä tartten siihen kaverin.” ”Totta kai, ota kenet haluat.” Muurari Riutta otti huolekseen piipun. Kiikan tiilitehtaalta Pekka haki traktorilla tiilet ja Kivirannasta sementin.

Muurarit saapuivat, katselivat piipun pohjaa. ”Hyvin olet sen valanut.” ”En minä, Markus täällä on ollut mestarina ja töissä. Kuules, minulla on yksi toivomus, jätä vatupassi tänne alas ja muuratkaa piippu vähän sillai, ei sen tartte niin prikulleen olla.” Riutta alkoi nauraa, ”mitä sinä nyt, ettei passia, ei helvetti, kyllä siinä työssä passi tarvitaan.” ”Mitä hullua, olette te jo niin monta piippua muurannut passin kanssa, että voisi yksi tulla ilmankin.” ”Älä sinä Pekka naurata, me aloitamme nyt.” Ei saanut Pekka tahtoaan läpi. Vähän se häntä harmitti, vaikka oli sen arvannutkin. Ammattimiehet olivat ylpeitä työstään, ja tekivät aina parhaansa. Siihen ajatteluun ei sopinut huojuva piippu. Niinpä siitä tuli suora.

Seuraavaksi oli asiaa Tyrvään Kirjakauppaan. Käytyään kirjastossa etsimässä Pekka löysi mukavan uunin mallin yhdestä kirjasta. Siinä oli selostettu sanoin ja piirustuksin jokainen tiilikerros alusta pitäen. Sellainen piti saada itselle. Tilaamalla se onnistui. Siinä oli useita malleja, isoja ja pieniä tulisijoja. Tämä nyt muurattava täytyi valita paikan ja taitojen mukaan. Pekka aloitti. Tiilet olivat samoja piipputiiliä, kuran hän toi kotoa, siellä kun saattoi kuran sekoittaa myllyllä, saavi vain traktorin perään ja muuraamaan. Alun tiilijako oli selvä, pohja muurattiin umpeen. Seuraavassa kerroksessa täytyi jo jättää tulikanavat sivuille ja piippuun uunin takaa. Työ eteni hitaasti, lopuksi oli aina putsattava savukanavat märällä harjalla. Näin saatiin laastin roiskeet tasoitettua savun hyvin kulkea. Seuraavaksi jätettiin pesän tila avonaiseksi, kunnes päästiin pesän lakeisen tasalle, se muurattiin umpeen. Sen takareunasta tuli ja savukaasut nousivat ylös, laskeutuakseen sivukanavia myöten alas ja uunin takaa yhdessä piippuun.
Työ oli mukavaa, aika tarkkaa, mutta perinteistä käsityötä, missä heti näki kättensä jäljet. Useita päiviä siinä kului, uunin pesän laidoille Pekka muurasi tulitiilet. Samalla täytyi sovittaa suuluukku paikoilleen. Silloin Pekka huomasi pienen virheen muurauksessaan. Tulitiilet kavensivat suuaukkoa hiukan liikaa, joten viimeiset tulitiilet oikealla sivulla täytyi hieman kaventaa. Pahus, kun se harmitti. Työ oli kyllä helppo muurarin vasaralla naputella, mutta jäi siitä jälki.
Mökin ovessa ei ollut lukitusta, siellä sai vapaasti käydä katsomassa, ketä vaan kiinnosti. Ei talossakaan koskaan ovea lukittu. Yleensä siellä olikin Valtteri paikalla, mutta jos hän tuli muitten mukaan, niin oven eteen laitettiin pieni luuta nojolleen. Olipa Pekka sanonut naapureilleen, että hänellä on autossakin avaimet aina virtalukossa. Saa siitä sen lainata tarpeeseen, ei tartte kysellä, ainakaan yöllä.
Höylätyt lattialankut olivat valmiina peräkärryssä. Niitä sovitellessa paikoilleen täytyi kulkea ilman saappaita, jottei tullut jälkiä ennen lakkausta. Päivässä ne tulivat paikoilleen, sai siinä katsella uutta pirttiä ja hohtavaa lattiaa.

Palatessaan seuraavana aamuna lakkapurkin ja siveltimen kanssa oven aukaistuaan katseli Pekka savisten kumisaappaitten jälkiä yli lattian.

Kolmekymmentä viisi vuotta kului, kävin mökkiä katsomassa. Hyvin on hoidettu, maalattu, piippu pellitetty, sähköt vedetty. Kurkkasin ikkunasta, uuni on purettu, tilalla sievä valurautainen hella. Ikkunat on ennallaan, oven puolella pieni saunanikkuna, järven puolella pieni neliruutuinen, kaksi seinää kovaa hirttä.

Ovi sisälle ja saunan ikkuna.