Tampereen Sinfoniaorkesterin
perjantaikonsertti, Santtu-Matias Rouvali, Ilja Gringolts viulu
Ilta alkoi Sergei Prokofjevin
Luutnantti Kije-sarjalla op. 60. Ensimmäinen osa Kijen syntymä soi
kauniin varovaisena, kuin kesäinen santatie, jossa edettiin
varvashyppelyillä. Hiljaisuudesta alkoi kuulua tunnistamattoman
soittimen soolo. Ei näyttänyt olevan kukaan soittajista. Kauniisti
etenevä varovainen, täyteläinen, kuin oboen, ei, huilun, ei,
fagotti, ei sentään. Soitto lakkasi, orkesteri jatkoi hyppelyään,
kesäinen päivä ympärillään. Toisessa osassa soittaja tuli
esiin, Jonas Silinskas käveli hiljalleen paikalleen ja kohta alkoi
taas tuo uskomaton ääni kaikua. Viikko sitten hän oli orkesterin
solistina, silloin sai huimat aplodit. Syke toisessa osassa oli
nopea, kävelijät olivat joutuneet alamäkeen. Pois hiekalta, nurmi
luisti askelten alla tempon tahdissa, kukaan ei kaatunut. Ensimmäinen
osa oli Kijen syntymä, toinen Romanssi ja kkolmas Häät. Tempo
säilyi nopeana, häätanssi oli hurmaa orkesterissa. Neljäs osa
Troikka jatkoi hurjaa elämää, Santtu-Matiaan paita alkoi kostua,
kädet ohjasivat soitinryhmiä, sellot ja altot sekä toinen viulu
antoivat aluksi tunnun kaiken kauneudesta, kunnes vuoroon pääsivät
puhaltimet sekä rummut. Meno kiihtyi ja päättyi äkisti. Viides
osa alkoi hetiKijen hautaaminen. Tummemmat sävyt nousivat esiin,
hitaasti ensimmäisen osan tempolla, kunnes se palasi edellisen osan
kiihkoon. Esitys oli vahva orkesterin taidon näyte, piano ja harppu
kuuluivat sävelten seassa.
Ilja Gringolts asteli esiin viulunsa
kanssa kuin vuosisadan alun juutalainen pankkiiri, tumma polviin asti
ulottuva takki, tummat housut, musta tukka ja parta. Viulistin
aloittaessa Erich Korngoldin viulukonserton D-duuri op. 35
ensimmäisessä osassa, Moderato nobile, mieleen nousi Nicole
Paganiinin kapriisit ja niiden taiturimaiset juoksutukset. Toisen
osan, Romance, Andantessa soivat huiluäänet upeasti vaihdellen
kaikkien kielten yli vetävään jouseen. Se näytti olevan aivan
kaarella huimimmissa nopeuksissa. Gringoltsin Stradivarius täytti
salin, orkesteri tuntui paikoitellen olevan päällimmäisenä,
alimmissa kielissä. Finaalissa solisti oli kuin viulu, maaginen ääni
oli kaiken hallitseva, jopa orkesteri unohtui. Kuulimme myös
ylimääräisen, jossa Gringolts sai todella lumota salin.
Väliajan jälkeen Richard Wagnerin
sinfonia C-duuri www 29 Oli uusi elämys. Ensimmäinen osa alkoi
hyvin iskevästi, mahtaillen, mutta soljui nopeasti soittimien
harmoniaan. Vaikutelma oli voimakkaan, vahvan väkevä sopien hyvin
alun iskevyyteen. Meno oli kaukana hiekkatien hyppelystä, muttei
siinä marssisaappaita kuulunut. Toinen osa Andante ma non troppo, un
poco maestoso soi kuin kirjoitettu. Hämmästelin kapellimestarin ja
soittajien tarkkuutta, viittaus sai erehtymättä vastauksen
soittajilta, ehkä siinä tuota majestosoa kuului. Ensimmäisessä
osassa kuultu sävelkieli ei ehkä tuonut ennakkoasennetta niin
esiin, mutta toinen ja kolmas osa tuntuivat iskevän kuin suoraan
ajatteluun, tällaista sen kuuluukin olla. Viimeinen osa Allegro
molto e vivace ei ensimmäisen osan tavoin ollut aivan ennakkoon
ajatellun mukaista. Harmoonista, taidokasta, hyvin soitettua,
täydellinen ilta.
