Rakentamisen hurmaa v. 1991

Hei huminaa

Kemmolassa savisen pellon poikki tarponeet osuivat rakennetulle tielle. Ei ollut osunut silmiin sisääntulo alueelle. Viettävä rinne, peltona ollut, tonttien paikat kaapittuna mullasta paljaaksi suuriksi aumoiksi. Näkymä viehätti, laakea Huittulan peltoaukea, näkymä aina Valkeakoskelle saakka. Vähäjärvestä laskuoja notkon pohjalla lirutteli pieniä vesiään Vallonjärvelle. Puron reunoilla oli tiheitä pajupensaita. ”Tähän me rakennamme, loppui etsiminen. Rauhallinen paikka, eikä tänne paljoa asukkaita ole tulossakaan. Lähdetään kaupungintalolle.” ”Matkaa on hiukan keskustaan, kai siihen tottuu.”

Viljasen Matti sai urakan. Hirsitalo pystyyn anturasta alkaen. Määrä oli rakentaa talvella, eivät hirret pyörisi savessa. Perustaan Pekka valitsi betoniharkot, Matti oli samaa mieltä niiden kestävyydestä verrattuna siporeksiin. Marraskuussa 1990 toimitti Valkeakosken Betoni kiihdytettyä kuraa putkesta anturalaudoitukseen. Pakkasta oli 15 astetta, ja Matille tuli kiire. Sinne vaan kura taipui. Pekka asetteli päälle styrox-levyjä lämmöneristeeksi. ”Tjaa, en minä ennen ole pakkasella valanut, miten mahtaa tuo kiihdytin toimia?” ”Kyllä se kestää viidentoista pakkasen, siinä on kyseessä kemiallinen reaktio, mikä vapauttaa lämpöä.” Kyllä se sitten sulien aikaan näkyisi, painuisiko betoni velliksi.

Hirret tilattiin Rantasalmelta talopakettina. Oli kauppaa käyty Honkarakenteenkin kanssa, hävisivät kun eivät osanneet orsihirsiä pirttiin laittaa. Saattoihan siinä olla viitsimättömyydestäkin kyse. Pellopuu Pellossa oli myös katsottu, hävisivät hinnassa. Talon piirsivät itse, kävelivät rajat Kurisjärven pihamaalla, neliöitä tuli sellaiset sata. Paperille mitattiin tarkemmat osviitat. Talo rakennettiin talonpoikaiskaappien ja sängyn mukaan. Ikkuna-aukot pieniksi, vessa suureksi, samoin eteinen, siinä kuitenkin seistiin aina yhdessä vieraiden kanssa loppupuheilla. Molemmat kävivät töissä päivisin, myivät itsensä pakettiin siivoojina. Aina iltaisin ajelivat kaksin työmaalle, korjasivat työmiesten laudankappaleet ja sotkut, lakasivat paikat, ja katselivat edistymistä. Hirret tulivat rekalla, nupissa ja perävaunussa koko talo, suoraan uunista sopivassa kosteudessa. ”Nyt Matti sinulla on taidonnäyte edessä, tämä on saatava kahdessa päivässä pystyyn, kattovasatkin paikoilleen ja aluskate kiinni.” ”Minulle tulee apuvoimia, sellainen mies Kylmäkoskelta, joka on pystyttänyt yli kaksisataa hirsitaloa.” ”Sepä hyvä, muistakaa sitten, että seinän noustessa sitä ei saa kiipeillä niin, että mustasta kumisaappaasta jää kaameat jäljet.” ”Saako siellä päällä kävellä?” ”Toki, ne jäljet jäävät piiloon.” Tinki tuli valmiiksi määräajassa. Matti naulasi tiilikattoa varten kakkoskakkosesta ruoteet. Niille aseteltiin tiilet. Hiukan siinä oli hirvitystä, kun nosturi asetteli kaikki tiiliniput tasaisesti pitkin lappeita. Pistekuomat olivat hirmuisia, mutta kaikki kesti. Nipussa oli varmasti sellaiset kolme-neljäsataa kiloa painoa.

Viialasta Pekka haki lattialankut. ”Ne on höylättävä kuuden tuuman lankusta, ja uunista ulos juuri tuodessa.” Lupasivat, toimituspäivä sovittiin. Alkoi kädenvääntö lattian naulaamisesta. Matti halusi lattian paikoilleen, jolloin kaikki asennustyöt olisivat helppoja tehdä. Pekka väänsi vastaan. ”Kumminkin tallaatte lattian loville, tiputatte työkaluja  koneita raahaatte lankut urille.” ”Ei, minulla on levyt sitä varten, niiden päällä kävellään.” Tämä sovittiin, ja yhä tarkemmin nuolivat lattiat puhtaaksi iltaisin ja asettelivat siistit levyt paikoilleen paperin päälle. Lovia tuli silti, ei kirvesmiesten jäljiltä vaan muurarin. Vessan oven eteen lohkoi tämä jaloillaan tiilenpalasia klomps, klamps. Ei edes hionta poistanut syvimpiä.

 Yöksi painui ilta Paulan ja Pekan muuratessa leivinuunin pohjaa kellarista lattian tasolle. Muuraus oli tarkkaa, sillä sen oli noustava aivan lattian tasaan ja sen tuli olla aivan vaaterissa. Olivat edellisenä päivänä kantaneet kolme tuhatta kiloa vuolukiveä pirttiin, uuni päälle. Siinä ne seisoivat numeroituina odottamassa aamulla saapuvaa uunimestaria. Hän oli uhannut ottaa pohjan tasaamisesta huiman summan. ”Kyllä tämä tästä, pistellään vaan tiilet päällekkäin ja kuraa väliin. Annas nyt se vatupassi, niin mittailen tämän viimeisen varvin. Hyvä on, joka suuntaan on vaaterissa. Mennään nukkumaan.” Aamulla tuli tulikiven mies, mittaili ja alkoi tasoittaa pohjaa, laskutti myös aikanaan oikaisusta. ”Mikä mun auttaa, kun en ollut itse paikalla työtä aloitettaessa, mutta pikkasen piruttaa.” Kaksi päivää uunimuurari lateli kiviä pystyyn, pienet tulet tuikkasi perään, ja käski antaa kuivua vielä viikon verran ennen isompaa tulta. Silloinkin vain muutama puu aluksi pesään.  Sähkömies saapui urakan voittaneena, ihmetteli vetoja, kun vastassa oli valmis hirsiseinä. ”Pintaan ei saa mitään asentaa, kattele nyt ja tehdään sitten tarvittava, jos ei muuta keinoa ole.” Asennus eteni pääkeskuksen ruuvaamisella eteisen seinään. Siitä saatiin vintin kautta lamppujen sähköt vedettyä, samoin kellarista alustassa tarvittavia valoja ja pistorasioita varten. Muutama uraus onnistui ovien karmehin, johto jäi piiloon. Siihen se loppui. Kaikki huoneiden pistorasiat olivat johdottamatta. ”En minä vaan keksi, miten johdot näille vedetään, jos ei saa edes lattialistojen taakse laittaa.” TK sähkön omistaja pyysi neuvottelua. Pidettiin työmaakokous, Seppo, Tarmo ja Pekka. ”Kyllä se onnistuu, annan luvan porata hirrestä läpi sellaisesta kohtaa, jossa se reikä eikä johto jää näkyviin. Sitten vedät johdot ulkona seinää pitkin. Siihen tulee päälle villa ja sen päälle koolaus. Sen alta ei mitään näy.” Hetken aikaa työmaa oli merkillisen näköinen, kun sähköjohdot risteilivät pitkin ulkoseiniä.

Muutto. Miten rentouttavaa olikaan istua pirtin sohvassa ja vain katsella, ja kuunnella äänettömyyttä. Pekan pää heilahti. ”Mistäs tuo suhina kuuluu, en saa selvää. Jostakin tulee kuin kaikuna. Perskules, rakennutinko kaikukammion.” Paikan vaihtaminen ei auttanut, hiljaa kun seisoi, niin kuului. Maate mennessään ei kertonut vielä Paulalle mitään. Pää tyynyssä havahtui unestaan ääneen, kuin joku olisi pulloon puhaltanut. ”Ei saamari, ovatko työmiehet jonnekin seinän rakoon jättäneet tyhjän pullon?” Pyjamassa ja tohveleissa hipsi isäntä hiljaa kellariin, istahti puukasan päälle ja pyöritteli päätään kuulostellen joka puolelta. Lopulta lähti konttaamaan makuuhuoneen alle, siellä oli ilmaventtiili. Siinä venttiilissä oli tyhjä litranen lasipullo. ”Haa, sainpas sinut, ja aivan sängyn alla.” Tyytyväinen mies palasi petiin. Päivä suhahti Kurisjärven lapsia kurittaessa, miten olikaan illalla nautinnollista vaipua uneen omassa kodissaan. Kunnes taas heräsi hurinaan. ”Perhana, onko siellä muitakin pulloja, ei auta, tutkimaan.” Taas paineli yöasuinen isäntä taskulamppu kädessään ympäri öistä pihamaata. Nosteli päätään, kallisteli ja kuunteli. ”No nyt se kuuluu tuolta autotallista päin. Mikä siellä hurisee.” Tien yli meni sähkökaapeli. ”Tuo se taitaa olla, hurisee erilaisilla ilmoilla venyessään ja supistuessaan. Sille en mitään mahda.” Palasi nukkumaan, nukahtikin siihen hiljaiseen hurinaan tietäessään äänen lähteen. Mutta voi kauhistus, seuraavana iltana hurina oli vielä kovempaa. Pekka ponnahti hiljaa ylös, käveli pyjamassaan ja tossuissaan etupihalle nostellen päätään. ”No piru, se taitaa kuulua tuolta katolta, mitäs siellä nyt on.” Tikarappuja ylös lappeelle, siitä hivuttautuminen vessan ilmanvaihtoputken viereen ja korva siihen miltei kiinni. ”Tässä se on, tuulessa tämä hurisee kuin moottorikelkka. Mikäs tähän auttaa, sahaan tämän pään vinoksi, haen sahan.” Kapusi alas, saha kädessä ylös, pitkin lapetta mustan humisijan luo ja kitkutusta, siihenkö Paula heräsi. ”Mitä hyvät ihmiset sinä siellä katolla yöllä kolmelta teet?” ”Taisin saada huminan loppumaan, tästä se kuului tulevan.” ”Alas sieltä ja nukkumaan.” Taas uni maittoi. Kunnes mökillä yövyttäessä sielläkin hurisi Pekan korvissa. ”Jahas, pakko kait uskoa, että hurina tulee omista korvista, olkoon sitten.” Arvoituksen ratkettua hurina ei enää valvottanut Pekkaa.