Purjehdus Pentille

Peräpurjeella Pentille

Lotta uskoi, ja istui kauniisti keulatuhdolla haistellen tuulen tuomia hajuja kilometrien takaa. Keskustelussa Pentin kanssa oli Pekka maininnut tulevansa sopivalla tuulella veneellään kylään. Päivä oli perjantai keskikesällä. Veneen kotisatama oli muuttunut Tarttilasta Huittulan lahdelle matonpesupaikan viereen. Siinä oli jyrkän törmän alla paikka parille autolle, musta lieju ja komeat ruovikot molemmin puolin aallonmurtajaa muuttuivat santaan ja isoihin kiviin. Parikymmentä metriä pitkän aallopin päässä oli kaupungin matonpesupaikka, Rantavainionlahti. Molemmin puolin oli veneitä rannan kainalosta alkaen. Siellä oli myös kyläläisten paikka veneille. Se sijaitsi vasemmalla puolella ruovikon sisällä, ei aallonmurtajalla. Se oli kaupungin rakentama ja yleinen kaikille Valkeakoskilaisille. Pekka raivasi itselleen paikan muutaman pajun välistä viimeisen veneen viereen. Paikka oli suojaisalla puolella ulapalta puhaltaville tuulille. Rakensi hän siihen pienen lankkulaiturin, paalu veneen perän paikkeille mutaan, toinen viereen ja poikkilankku niiden väliin. Sen varaan sitten pitkälankku, jota pitkin saattoi kävellä veneeseen. Kauemmas vielä yksi paalu, johon sitten saattoi sitoa veneen perän kiinni. Näin vene saattoi keinua kuin sorsa aalloilla, kokka oli toisella köydellä kiinni rannan pajussa. Hyvin tuo paikka palveli käyttäjäänsä, kunnes seuraavana keväänä joku huittulalainen toi siihen oman veneensä. Luuli siinä olevan hänen paikkansa nautintaoikeuden mukaan. No Pekka siirtyi veneen verran rantaa päin, raivasi uuden sijan, mutta ei enää alkanut laiturin tekoon. Hyvin palveli tuokin paikka kesän. Seuraavana kesänä siinä paikalla oli maahan isketty parit rautapylväät, joihin oli vielä hitsattu nimikin: Pietola. Eipä alkanut Pekka peräämään oikeuksiaan, jotka kyllä oli ottanut tarkkaan selville kaupunginpuutarhuri Järventaustalta. Pietolankin paikka olisi ollut samassa rutakossa kuin edellisenkin paikan ryöstäjällä. Pekka vaihtoi puolta, meni tuulen syötiksi. Raivasi taas uuden paikan viimeisen veneen rannan puolelle. Siitä oli alkanut tämänkertainen matka. Lotalla oli pelastusliivit yllään. Kauniisti se niitä piti, tottunut kun oli monenlaisten vaatteiden pitoon kylminä talvina.

Pihaan tuli kerran kesällä pieni Sopu teltta. Pystyyn keskipihaan siten, että ohikulkijat huomasivat sen. Pekka oli Tampereella käydessään poikennut urheilutarvikekauppaan. ”Päivää, koiran pelastusliivit.” Lotta oli kainalossa mallina. ”Voi kun ei ole, yhtäkään, saati noin pientä. Mutta meillä on sen sijaan sopiva teltta. Se on ollut messuilla mallina, se on telttatehtaan tekemä aivan aito pienennetty malli. Koiranne sopisi siihen mukavasti.” ”Minä ostan sen, jos saan sen sopivasti, mitä se maksaa?” ”Viisikymmentä markkaa.” ”Voi maksaakin, mutta minä tarjoan kolmekymppiä.” Kaupat syntyivät ja Lotta sai telttansa. Liivit löytyivät toisesta kaupasta. Tuli Lotta telttaansa, kun Pekka ensin työnsi päänsä sinne sisälle ja kutsui. Ei muutoin siellä käynyt. Teltta kyllä oli joka kesä pystyssä ohikulkijoiden iloksi.

Tuuli heikosti, aurinko paistoi, vene liikkui hiljalleen kohti Kinttaankärkeä. Se oli Ritvalan ja Huittulan santaharjun viimeinen sormimainen uloke. Tie johti sinne kärkeen saakka, ja sielläkin oli maatila ja laiduntavia lehmiä luonnonkauniilla aholla. Vene pujahti kärjen ja pienten luotojen välistä viimeiselle aukolle. Lotta oli saanut luvan pissata veneeseen tarvittaessa. Pekan oli heitettävä laidan yli. Ei se uutta ollut, mutta soutuveneessä se olikin yllättäen vaikeaa. Tuuli ei painanut purjeeseen sen vertaa, että siitä olisi saanut tukea toisella laidalla. Vene  heilahti parras vedenrajaan hieman liian aikaisin. Tasapainoili siinä vedenheiton ja –ryyppäyksen rajalla. Onnistui kuitenkin. Koskisten saari jäi oikealle, avautui näkymä viimeiselle osuudelle venelahteen. Lotta kirmasi tyytyväisenä rannassa vapaana ja alastomana. Kulkivat vähäisen pellon laitaa pienelle metsälölle. Sieltä ei puita ollut kaadettu, se kuului Pentille. Ainoastaan hevosen ura polveili koivujen väleistä. Vastassa oli Pentin kenttä, pikkula, verkkosauna, puuvarasto ja tallirakennus. Oikealla peruna ja kasvimaa, edessä vähäisellä kummulla keltainen vähäinen asumus. Tyhjältä näytti. Piha oli kuuma, hyttyset kävivät kiihkolla kiinni, pihalinnut tirskuttivat. Kop kop, ei vastausta, eteiseen ja pimeään välieteiseen, kop kop, ei vastausta. Ei Pentti kaukana ollut, kun ovet olivat auki. Pekka katseli ympärilleen, otti lehdenkulman esille ja kirjoitti siihen terveisensä ja kellon ajan. ”Meidän on palattava samoin askelin, ei täällä ketään ole ennen iltamyöhää, jos silloinkaan. Mennään. Oli alkanut hieman tuulla, valitettavasti vaan vastaiseen. Vene oli huono luovimaan, sen sorto oli niin suuri ilman kunnon köliä. Koskisten saaren toiselta puolelta keskelle selkää, siitä käänsi halssin takaisin tulorannalle. Taas takaisin toiselle rannalle ja takaisin lähtörannalle. Matka eteni tuollaisen luovin jälkeen kolmisensataa metriä eteenpäin. Ilta alkoi viiletä, aika juoksi, aallot kasvoivat. Lotta ei tahtonut pysyä tuhdollaan. Kova kiljaisu sai sen ymmärtämään, että uiminen voisi seurata tottelemattomuutta. Helkavuori tuli vastaan, siellä näytti väki olevan saunassa. Kirmasivat alastomana laiturin päähän ja hyppäsivät veteen. Hyvä oli hypätä. Siinä oli hiekkaranta, samaa Ritvalan santaa, jota kaikki pellotkin siellä olivat. Veneen kulku kävi hieman hullusti päin polskijoita, ylemmäs tuuleen ei päässyt. Pakko oli taas vaihtaa puolta. Von Konovin Lahisten kartanon maat olivat toisella rannalla. Sielläkin oli rantasaunat kuumina, ihmiset polskivat pitkin rantoja. Sääksmäen kirkko näkyi jo ja Tiirikan ranta. Pappilanlahdelle tullessaan Pekka olisi piankin päässyt perille, jos olisi ottanut purjeen alas ja soutanut. ”Minä menen purjeilla perille saakka.” Kello läheni kymmentä, Lotta katseli kysyvänä, tunsi kotirannan tuoksun veneen kääntäessä viimeiselle kryssille. Siitäkään ei vielä olisi päässyt soutamatta. Pappilanlahti täytyi luovia pitkälle yli Pappilanniemen ja sieltä käännös takaisin ja suoraan kohti kotisatamaa. Mattoja pesi siinä kaksi naista, eivät päätään kääntäneet veneen suhahtaessa vauhdilla purjeen vetämänä muutaman metrin päästä.