Kyläpaikan väkevä
Ystävänpäivä
Kävelimme
kolmistaan pimenevän hautausmaan läpi, ohi kahden naapurimme
haudan. Toiselle niistä johti Ullan jäljet paksussa lumessa. Kirkko
oli valaistu ja täyttyi väestä. Menimme etupenkkiin, saarnastuolin
alle istumaan.
Jaakko Ryhänen,
basso, maailman tähti, oopperalaulaja sekä Seppo Hovi,
musiikkineuvos, esitelmoitsijä, armoitettu pianon soittaja, astuivat
eteen, kumarsivat ja esittivät meille mieleenpainuvan,
tunnelmallisen ja koskettavan puolitoistatuntisen. Ryhäsen
ensimmäinen ooppera-aaria resonoi, kohosi, eteni holvistosta toiseen
kuulijoiden sieluun. Kuulimme basson niin taitavan, pianistin
kantavan, tukevan.
Seppo Hovi alkoi
juontaa, laittoi nopsaan nuottinsa sivuun, hyppäsi pystyyn ja
aloitti. Kuulimme mielenkiintoiset yksityiskohdat sävellyksistä ja
säveltäjistä. Konsertti eteni ja tiivistyi. Erinomainen oli kielto
taputuksista kappaleiden välissä. Onneksi pakollinen kännykän
jatkuva ja jatkuva soittoääni kuultiin puheen aikana. Hovi nauratti
meitä sanomalla, ettei Merikanto tuota säveltänyt. Hovi soitti
meille taiturillisen ja svengaavan, jazzahtavan kappaleen. Ajattelin
kuulleeni väärin, mutta totta se oli.
Siirryimme
operettiin, musikaaliin, jazziin, negro spirituaaleihin ja tietenkin
suomalaisiin virsiin. Oi muistatko vielä sen virren, ja kyyneleet
alkoivat tiensä poskelta kaulukselle.
Laulussa Ol man
river Ryhänen tunnelmoi Mississipin virran syvyyksistä nousevasta
elämän antajasta kuin olisimme olleet siipirataslaivalla.
Hämmästelin
kaksikon voimaa ja kestävyyttä, laulut ja soitot olivat viritetyt
taidon rajamaille, siihen luokkaan, johon kuulija harvoin pääsee.
Kyyneleet eivät lopettaneet virtaansa.
Merikanto oli jo
laulettu, tuli Toivo Kärjen ja Repe Helismaan aika, sekä Georg
Malmsteenin Särkynyt onni. Tunsimme olevamme virrassa, yhteisesti
eläen Ystävänpäivän iltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti