Kesät Ylistenjärvellä
Armi Hohkon mainio kirjoitus Tyrvään Sanomissa nosti
kesäiset muistot mieleeni. Kansakoulun opettajat Väinö ja Alli Salo olivat
rakentaneet Ylistenjärven rannalle kauniin kaksikerroksisen lautahuvilan. Isäni
sai vuokrata sen perheemme kesäpaiksi. Meillä oli silloin autona Pobeda, mainiota
NL:n tuotantoa. Elettiin voimakkaan sääntelyn aikaa, itä-autot olivat melkein
ainoita, mitä sotien jälkeen maahan saatiin tuoda.
Ajoimme Roismalan kautta kohti Kämmäkkää kapenevia hiekkateitä
pitkin. Valtava pölyvana seurasi meitä, katselimme punaisia taloja tien
vieressä, taas uusi käännös vasempaan, tie oli selvästi vain yhteen taloon
vievä keskeltä ruohoinen väylä. Tien yli oli rakennettu portti. Isä käski minua
avaamaan sen. Pääsin autoon takaisin suljettuani portin uudelleen auton ajettua
sen ohi. Tulimme maatalon pihaan. Vasemmalla oli suuri hirsinen talo, valkoiset
ikkunalaudat. tiemme meni siitä aivan nurkalta ja edessä oli suopelto. Mustaa
turvetta tursusi ojissa ja tielläkin. Ajoimme varovasti, mutta se olikin virhe,
auto jäi kiinni mutaan. Isä kävi katkomassa pajukosta oksia takapyörien alle ja
pienen jälkeen pääsimme eteenpäin. Tie koveni kankaaksi, kuuset ja männyt
nousivat korkeina molemmin puolin. Pieni äyräs laski vähäiselle kentälle, kukkaniitylle.
Sen toisessa laidassa oli kaunis kaksikerroksinen huvila. Pysähdyimme sen
vierelle ja aloimme katsella paikkoja. Sisällä meille jaettiin makuuhuoneet
Kitin kanssa. Jussi oli vasta kävelemään oppinut ja sai olla vanhempien
huoneessa. Huvila oli myös matalalla töyräällä, se vietti hiekkaiseen
poukamaan. Koivut ja lepät kasvoivat aivan rannassa, järviruovikot levisivät
poukaman molemmin puolin, toisella rannalla kohosi korkea Haukkavuori. Siellä
rannat olivat kallioiset ja osin hyvinkin jyrkät.
Vietimme huvilalla sen kesän, opettajapariskunta otti meidät
lapsetkin hyvin vastaan. Isäntä Väinö mieluusti vietti aikaansa minun kanssani
ja opetti minulle kalastuksesta ravustukseen monia taitoja. Yksi erikoisimmista
oli onkiminen ilman kohoa. Vapa oli muuten samanlainen kuin tavallinen onki.
Ensin heitettiin siima tarkkaan paikkaan veteen, aloitettiin varovainen ja
tasainen nosto, joka piti heti lopettaa nykäisyn tuntuessa ja laskea siima
takaisin pohjaan. Uudelleen taas varovaisesti nostettaessa kalan iskiessä
tempaistiin saalis vankalla vedolla veneeseen.
Hauska kalastustapa, jolla sai varmasti katsojat ihmettelemään ja
kommentoimaan.
Väinö ja Alli asuivat itse pienen matkan päässä vanhassa
hirsisessä torpassa. Olipa heillä vielä toinenkin asumus kauempana ja aivan
rannassa Satulakiven kohdalla. Siellä oli heidän kala- ja rapusatamansa. Väinö
oli itse rakentanut kaikki sadat rapumertansa, katajasta kaaret, kivet
painoina, itse kalastajalangasta kudotut havakset ympärillä. Näitä mertoja
hänellä oli kymmenittäin veneessä keskelle ladottuna ja narulla toisiinsa
sidottuina. Näin merrat menivät vauhdissa järveen aina muutaman metrin päähän
toisistaan. Kokeminen tapahtui jadan päästä yksitellen merta ylös, tyhjennys,
uusi syötti ja laskeminen. Näin edettiin jata kerrallaan. Ylistenjärvessä oli
silloin. 1950 luvulla mahdottomasti rapuja.
Salojen tytär Kaija opetti taas meidät ravustamaan teikeillä
rannalta. Se tapahtui iltaisin hämärän jo laskeutuessa ja sitä saattoi jatkaa
aamuun saakka kulkien rantaa edes takaisin teikkejä tarkastellen ja rapuja
nostellen lipon avulla koppaan. Sinne niitä kertyikin helposti kymmeniä, päälle
taittelimme lepän lehtisiä oksia. Ravut tyytyivät osaansa, pieni pulputus vain kuului niiden hengityksestä.
Melkoisia vesieläimiä, kykenivät myös kuivalla maalla hengittämään ja elämään
pitkiäkin aikoja.
Kesämme kuluivat vilkkaasti, aurinko paistoi melkein aina.
Sateessakin menimme vetämään uistinta. Hauki iski usein niin jykevästi, että
minä huudahdin: pohja! Tuohon aikaan
kauppoihin tulivat myös virvelit, ja sellaisen isä osti, avokelan. Siinä oli
siimana punottu vihreä siima, jota täytyi opetella jarruttamaan peukalolla
heitettäessä. Uisteleminen tehtiin aina keloihin kierretyillä siimoilla,
punotulla tai suonisiimalla. Viehettä ja siimaan kiinnitettyä painoa laskettiin
ulos melkein kaikki ja jäätiin odottamaan siimaa kädessä pitäen. Meillä oli
yleensä kolme siimaa vedessä, isälläkin yksi, vaikka hän souti, äidillä
toiselle puolelle venettä ja minulla omani. Iskun sattuessa muut siimat
kelattiin veneeseen ja toiset jännittivät saaliin tuloa veneen viereen. Siitä
isä sen sitten nappasi haaviin.
Väinön täytyi kalastaa melkoinen määrä syöttikaloja
mertoihin laitettaviksi. Hänellä oli siihen useampiakin konsteja. Minä opin
silloin rannalta lippomisen. Suuri rautalankainen ympyrän muotoinen matala
haavi, joka oli kolmella narulla sidottu laidoilla nostokeppiin. Kepillä lippo laskettiin
pohjaan, siellä saattoi olla jotain välkkyvää peltiä pohjalla harsynä. Lipossa
oli vielä matalat laidat, jotka nousivat ensin ja vasta sitten koko lippo, sekä
pienet kalat.
Seuraavana kesänä syntyi Mikko, hänkin pääsi mukaan
Ylistenjärven huvilalle. Rannassa Mikko konttasi innokkaasti, ja paineli veteen
pää upoksissa. Isä hänet sitten sieltä pelasti. Kaija oli usein meidän
kanssamme, hän opetti meille monenlaista pientä tekemistä. Viikasi meidät
veneilemään lahden toiselle rannalle Nimikivelle. Sinne olivat lapset käyneet
vuosien varrella kilkuttelemassa nimiään ja nimikirjaimiaan. Kivi olikin niistä
kirjavana. Kivellä istuen pienellä kivellä kilkutellen saimme mekin merkkimme
jäämään näkyviin.
Rapuillalliset olivat mieleen jääneitä syöminkejä. Meillä
oli kerralla suuri kattilallinen rapuja, noin 200 kpl, kun niitä keitettiin
keittiön uunin päällä. Tavallisesti meille oli kutsuttu monia tuttuja
viettämään huvilaelämää ja nauttimaan eritoten ravuista. Kilpailimme siitä,
kuka jaksoi useamman ravun syödä. Kolmekymmentä meni mukavasti, mutta sitten
alkoi olla jo aika täysi.
Syksyllä kuulimme, että huvila oli palanut. Meidän ihanat
kesämme Ylistenjärvellä loppuivat. Isä hankki seuraavana kesänä meille saaren
ja huvilan Houhajärveltä.
