Ylistenjärvi

Kesät Ylistenjärvellä

 

Armi Hohkon mainio kirjoitus Tyrvään Sanomissa nosti kesäiset muistot mieleeni. Kansakoulun opettajat Väinö ja Alli Salo olivat rakentaneet Ylistenjärven rannalle kauniin kaksikerroksisen lautahuvilan. Isäni sai vuokrata sen perheemme kesäpaiksi. Meillä oli silloin autona Pobeda, mainiota NL:n tuotantoa. Elettiin voimakkaan sääntelyn aikaa, itä-autot olivat melkein ainoita, mitä sotien jälkeen maahan saatiin tuoda.

Ajoimme Roismalan kautta kohti Kämmäkkää kapenevia hiekkateitä pitkin. Valtava pölyvana seurasi meitä, katselimme punaisia taloja tien vieressä, taas uusi käännös vasempaan, tie oli selvästi vain yhteen taloon vievä keskeltä ruohoinen väylä. Tien yli oli rakennettu portti. Isä käski minua avaamaan sen. Pääsin autoon takaisin suljettuani portin uudelleen auton ajettua sen ohi. Tulimme maatalon pihaan. Vasemmalla oli suuri hirsinen talo, valkoiset ikkunalaudat. tiemme meni siitä aivan nurkalta ja edessä oli suopelto. Mustaa turvetta tursusi ojissa ja tielläkin. Ajoimme varovasti, mutta se olikin virhe, auto jäi kiinni mutaan. Isä kävi katkomassa pajukosta oksia takapyörien alle ja pienen jälkeen pääsimme eteenpäin. Tie koveni kankaaksi, kuuset ja männyt nousivat korkeina molemmin puolin. Pieni äyräs laski vähäiselle kentälle, kukkaniitylle. Sen toisessa laidassa oli kaunis kaksikerroksinen huvila. Pysähdyimme sen vierelle ja aloimme katsella paikkoja. Sisällä meille jaettiin makuuhuoneet Kitin kanssa. Jussi oli vasta kävelemään oppinut ja sai olla vanhempien huoneessa. Huvila oli myös matalalla töyräällä, se vietti   hiekkaiseen poukamaan. Koivut ja lepät kasvoivat aivan rannassa, järviruovikot levisivät poukaman molemmin puolin, toisella rannalla kohosi korkea Haukkavuori. Siellä rannat olivat kallioiset ja osin hyvinkin jyrkät.

Vietimme huvilalla sen kesän, opettajapariskunta otti meidät lapsetkin hyvin vastaan. Isäntä Väinö mieluusti vietti aikaansa minun kanssani ja opetti minulle kalastuksesta ravustukseen monia taitoja. Yksi erikoisimmista oli onkiminen ilman kohoa. Vapa oli muuten samanlainen kuin tavallinen onki. Ensin heitettiin siima tarkkaan paikkaan veteen, aloitettiin varovainen ja tasainen nosto, joka piti heti lopettaa nykäisyn tuntuessa ja laskea siima takaisin pohjaan. Uudelleen taas varovaisesti nostettaessa kalan iskiessä tempaistiin saalis vankalla vedolla veneeseen.  Hauska kalastustapa, jolla sai varmasti katsojat ihmettelemään ja kommentoimaan.

Väinö ja Alli asuivat itse pienen matkan päässä vanhassa hirsisessä torpassa. Olipa heillä vielä toinenkin asumus kauempana ja aivan rannassa Satulakiven kohdalla. Siellä oli heidän kala- ja rapusatamansa. Väinö oli itse rakentanut kaikki sadat rapumertansa, katajasta kaaret, kivet painoina, itse kalastajalangasta kudotut havakset ympärillä. Näitä mertoja hänellä oli kymmenittäin veneessä keskelle ladottuna ja narulla toisiinsa sidottuina. Näin merrat menivät vauhdissa järveen aina muutaman metrin päähän toisistaan. Kokeminen tapahtui jadan päästä yksitellen merta ylös, tyhjennys, uusi syötti ja laskeminen. Näin edettiin jata kerrallaan. Ylistenjärvessä oli silloin. 1950 luvulla mahdottomasti rapuja.

Salojen tytär Kaija opetti taas meidät ravustamaan teikeillä rannalta. Se tapahtui iltaisin hämärän jo laskeutuessa ja sitä saattoi jatkaa aamuun saakka kulkien rantaa edes takaisin teikkejä tarkastellen ja rapuja nostellen lipon avulla koppaan. Sinne niitä kertyikin helposti kymmeniä, päälle taittelimme lepän lehtisiä oksia. Ravut tyytyivät  osaansa, pieni pulputus vain kuului niiden hengityksestä. Melkoisia vesieläimiä, kykenivät myös kuivalla maalla hengittämään ja elämään pitkiäkin aikoja.

Kesämme kuluivat vilkkaasti, aurinko paistoi melkein aina. Sateessakin menimme vetämään uistinta. Hauki iski usein niin jykevästi, että minä huudahdin: pohja!  Tuohon aikaan kauppoihin tulivat myös virvelit, ja sellaisen isä osti, avokelan. Siinä oli siimana punottu vihreä siima, jota täytyi opetella jarruttamaan peukalolla heitettäessä. Uisteleminen tehtiin aina keloihin kierretyillä siimoilla, punotulla tai suonisiimalla. Viehettä ja siimaan kiinnitettyä painoa laskettiin ulos melkein kaikki ja jäätiin odottamaan siimaa kädessä pitäen. Meillä oli yleensä kolme siimaa vedessä, isälläkin yksi, vaikka hän souti, äidillä toiselle puolelle venettä ja minulla omani. Iskun sattuessa muut siimat kelattiin veneeseen ja toiset jännittivät saaliin tuloa veneen viereen. Siitä isä sen sitten nappasi haaviin.

Väinön täytyi kalastaa melkoinen määrä syöttikaloja mertoihin laitettaviksi. Hänellä oli siihen useampiakin konsteja. Minä opin silloin rannalta lippomisen. Suuri rautalankainen ympyrän muotoinen matala haavi, joka oli kolmella narulla sidottu laidoilla  nostokeppiin. Kepillä lippo laskettiin pohjaan, siellä saattoi olla jotain välkkyvää peltiä pohjalla harsynä. Lipossa oli vielä matalat laidat, jotka nousivat ensin ja vasta sitten koko lippo, sekä pienet kalat.

Seuraavana kesänä syntyi Mikko, hänkin pääsi mukaan Ylistenjärven huvilalle. Rannassa Mikko konttasi innokkaasti, ja paineli veteen pää upoksissa. Isä hänet sitten sieltä pelasti. Kaija oli usein meidän kanssamme, hän opetti meille monenlaista pientä tekemistä. Viikasi meidät veneilemään lahden toiselle rannalle Nimikivelle. Sinne olivat lapset käyneet vuosien varrella kilkuttelemassa nimiään ja nimikirjaimiaan. Kivi olikin niistä kirjavana. Kivellä istuen pienellä kivellä kilkutellen saimme mekin merkkimme jäämään näkyviin.
Rapuillalliset olivat mieleen jääneitä syöminkejä. Meillä oli kerralla suuri kattilallinen rapuja, noin 200 kpl, kun niitä keitettiin keittiön uunin päällä. Tavallisesti meille oli kutsuttu monia tuttuja viettämään huvilaelämää ja nauttimaan eritoten ravuista. Kilpailimme siitä, kuka jaksoi useamman ravun syödä. Kolmekymmentä meni mukavasti, mutta sitten alkoi olla jo aika täysi.

Syksyllä kuulimme, että huvila oli palanut. Meidän ihanat kesämme Ylistenjärvellä loppuivat. Isä hankki seuraavana kesänä meille saaren ja huvilan Houhajärveltä.