Sika piikillä

Sika piikillä

Lauantaiaamuna vähän kahdeksan jälkeen olin menossa piikille Valkeakosken terveyskeskukseen. Nyt olivat vuorossa ikäihmiset aakkosten loppupään mukaan. Rokotus alkaisi yhdeksältä, olin ajatellut meneväni ajoissa, koska minulla oli sitten muutakin menoa. Parkkipaikka terkkarin pihalla oli tyhjä, vain kaksi autoa oli siellä paikoituksessa, ajoin niitten väliin eturiviin.

Terveyskeskuksen pääoven edessä oli kolme ihmistä, sinne siis minäkin menin, kello oli noin puoli yhdeksän. Kysyin, eikö ovi ollut auki. Ei ne aukaise ennenkuin yhdeksältä, sain vastaukseksi. Minä kysyin, olivatko he käyneet muilla ovilla. Kiinni ovat, vastasi topakka rouvashenkilö. Enhän minä uskonut, vaan kävin päivystyksen ovella katsomassa ja kokeilemassa. Kiinni oli, eikä siellä näkynyt mitään ohjetta siihen mikä ovi joskus aukeaisi. Sitten kävin nykimässä henkilökunnan ovea samalla menestyksellä. Topakka rouva tiesi senkin. Aloimme muuten vaan jutella ja manata tuulta ja kylmyyttä. Taaksemme alkoi kerääntyä väkeä, pian siellä oli kolmisenkymmentä henkeä kauniisti parijonossa. Topakka rouva valitteli kiirettään, ja sai paikan etummaisena aikaisemmin tulleen pariskunnan luovutettua paikkansa. Vilu lisääntyi, samoin väkimäärä, kello alkoi lähestyä yhdeksää.

Kyllä tämä on kuin Venäjänmaalla aikoinaan, minä harmittelin jonottamista ulkona. Toiset nojailivat kävelykeppeihinsä, jollain oli sateenvarjo tukenaan. Eräs rouva koetti saada miestään menemään hakemaan autosta hattua päähänsä, tuloksetta. Ihailin miehen luonteen lujuutta ison joukon edessä.

Jono ulottui jo päivystyksen ovia pitemmälle, ja alkoi siinä parkkipaikan edessä levitä hajalle.

.

Katselimme sisälle lämpimään, missä henkilökunta valmistautui töihinsä ravaten tarmokkaasti huoneesta toiseen. Nyt on aika, tarkistin kelloni palokunnan mukaan, sanoi vieressäni seissyt mies. Ei se ole vielä, vastasi topakka rouva ja katseli seinäkelloa sisällä. Silloin huomasin sivusilmälläni joukon ihmisiä kävelevän jonossa päivystyksen käytävää. Topakka rouva huomasi saman ja salamaa nopeammin kääntyi sanaa sanomatta ja tuikki menemään jonon sivua päivystyksen ovelle, joka oli auennut. Ovi meidän edessämme pysyi kiinni, koko jono käännähti kannoillaan ja alkoi linkata hurjaa vauhtia takaisinpäin keppeihinsä ja varjoihinsa turvaten. Minä jäin siinä sitten viimeiseksi. Koetin vielä potkaista ovea, josko se aukeisi, mutta ei meille.

Minulla oli kaksi asiaa, piikki ja vaimon reseptien uusiminen, astuin sisälle. Väki oli täyttänyt koko käytävän ovelta lasikopeille, koetin siitä luovia eteenpäin, en ohittaakseni vaan luovuttaakseni edes reseptit. Näin siinä hoitaja raukan ja naks vaan aloin huutaa pää punaisena: miksette avannut tuota toista ovea, näittehän te, että me jonotimme siinä.

Voi, kun ovet aukeavat sähköisesti, emme me niitä avaa, puolustautui hän.

Minä kailotin, että miksi ette sanonut meille, näittehän te puoli tuntia meidät, miksette laittanut edes lappua ovelle, että olisimme osanneet oikealle ovelle.

Väkeä alkoi huvittaa, olivathan he päässeet muiden ohi miltei ilmaiseksi, minä aloin vastata heille, ettehän te seisseet ulkona puolta tuntia. Joku mies aivan edessä sanoi sen aukeavan oven olleen ilmoitetun lehdessä, mitä kyllä epäilen, ajat siinä kyllä oli. Pään punotus lisääntyi ja vereni kohisi kuumana, ryntäsin autolle ja istuessani ratin taakse huomasin puristavani reseptejä kädessäni. Ne oli pakko viedä tiskille.

Kuka sitten oli se sika. Minä.