Aittalahden kansakoulu

Aittalahden kansakoulussa

　

Lähellä rantaa, matalan aidan suojassa, keskellä Liekoveden ja Rautaveden jakavaa niemeä, toripuiston alapuolella on kaksikerroksinen kivirakennus. Sen vaaleiden seinien sisällä toimi kansakoulu, kuusi luokkaa. Alakerran seinän keskellä olevasta ovesta mentiin vasemmalle johtaja Kalliomäen asuntoon, oikealle veistoluokkaan ja yhdistettyyn yläluokkaan. Opettajana toimi Amos Kalliomäki. Keskellä rakennusta olivat raput. Niitä noustiin kahteen muuhun luokkahuoneeseen ja koulun keittiöön. Alakoulua opetti Tyyni-Meri Liuhala, suojeluskuntapäällikkö ja MM-mestariampujan Kalle Liuhalan vaimo, Rajakadun tonttu. Järven puoleisessa luokassa opetti Anni Jokipohja. Kaikki luokat olivat yhdysluokkia. Opetus kumpusi jykevästä kunnioituksesta opettajia kohtaan. Kahden istuttavissa puupulpeteissa istuttiin ja viitattiin kiltisti kysyttäessä. Vastattaessa noustiin seisomaan ennen puhumista. Muutoin ei puhuttukaan kuin välitunnilla. Opetusmenetelmänä oli enimmäkseen leuka- ja liitu. Välillä katseltiin Verlan tehtaiden pahville painettuja paperikuvia, käsin maalattuja. Ne olivat multimediaa. Anni Jokipohja opetti laulua ja soitti harmoonia, lauloi ja soitti niin kauniisti, että ihmettelin, miksei hän esiintynyt oikein työkseen. Kolmannen luokan oppilaat muistan, neljännen ovat jo haalistuneet. Muutamia vielä tapaan harvakseltaan.

Hiihtokilpailut olivat aina tapaus. Latu kulki koulun rannasta Emmanmäen kallioille ja takaisin. Lähtö- ja maalipaikalla olivat kaikki opettajat ja ajanottajana toimi Kalle Liuhala. Emmanmäen päässä ei ollut ketään, minulta side, Voitto, irtoili, niin kuin siihen aikaan oli tapana. Monon rantuun kiilattu rautalankaside piti vain, mikäli monon pohjiin oli osattu polttaa reiät siteissä olevien tappien paikalle. Ei se vaikea suoritus ollut, hankaluudet tulivat vasta, mikäli siteitä oli vaihdettu, eivätkä monon reiät vastanneet siteiden tappeihin. Useimmiten silloin monon nahkapohja väljistyi reikien väliltä, eikä side enää pysynyt paikoillaan. Otin vanhat mononi käyttöön aikamiehenä, pääsin kolmesataa metriä, ja monon pohja murtui kokonaan pois, niin minun hiihtämisenikin.
Muistan, kuinka maalia lähestyessäni Kalle sanoi, että nyt tulee hyvä aika, kun Lahden poika hiihtää. –Ei, ei tule aikaa, sanoi Tyyni-Meri. Minä tuumin seuraavana vuonna hiihtäväni paremmin.

Talvisin luisteltiin, alkuun Poronrannan jäällä, myöhemmin Kaalisaaren hiekkakentälle jäädytetyllä radalla. Hakasen Jaska toimi kentän hoitajana ja pukukopin lämmittäjänä. Aikaa myöten sinne saatiin jääkiekkokaukalon laidatkin.
Syksyisin me olimme heti ensimmäisillä jäillä, senaikaista retkiluisteluakin harrastettiin, Roismalan lahdella. Torran salmea osattiin varoa, vaikka täytyihän meidän sitäkin lähellä käydä. Ei kukaan uponnut.
Koko koulu hiihti, ei alaluokat, kerran talvessa Roismalan lahden yli, ohi Torran, ja jossakin äärettömän kaukana käännyttiin takaisinpäin. Torraa taas lähestyttäessä, saimmekin poiketa sisälle kuumalle mehulle. Sepäs oli mieluista. Pirtin lämpö pakkasen puremissa poskissa oli miellyttävää, lapset hälisivät, toiset olivat olleet ennenkin retkellä, olivat kokeneempia. Torran emännästä muistan vain äänen, matalan ja lämpöisen, sen yllä kuului Tyyne-Meren kimakka seinistä kimpoava komento lasten sorinan yllä. Paluumatkalle valmistauduttaessa sukat olivat jo kastuneet lämpimässä, sukkien suihin kun oli hiihtäessä paakkuuntunut lunta koviksi palloiksi. Ei niitä paakkuja saanut pois luudalla, käsin ne oli revittävä, jos repi. Sama villatumppujen kanssa. Lunta oli hihansuussa ja tumpun resorissa. Eivät lumet ulkona pakkasessa haitanneet, sisällä ne vasta sulivat. Samoin sulivat housut polvista, aina me jossain vaiheessa kaaduimme, useimmiten polville. Ne kastuivat ja saman tien jäätyivät panssarin koviksi kiiltäviksi jäähousuiksi. Jos kaaduimme takapuolelle, niin samoin uhkasi käydä, jos ei, niin matka kotiin oli edessä.

Anni piti maantiedon kokeet. Yksi pojista oli keksinyt, että kartan voisi laittaa valmiiksi auki pulpetin alle. Helppokos siellä olisi sitten käydä katsomassa samalla, kun nosti kynää tai kumia ylös. Hyvin olisi mennytkin, ellei tuo juupeli olisi koko ajan nostellut tavaroitaan lattialta, mitään kun ei ollut etukäteen opetellut. Opettajakin tuli etsimään pojan tavaroita ja otti koepaperin pois. Valtion viranomainen hänestäkin tuli, ja sai vielä vaimokseen meidän poikien ihaileman uhkean neidon, se oli lukioaikana.
Pihassa pelasimme pesäpalloa. Jokisen Perttu toimi lukkarina, sai pallon liikkumaan haluamallaan tavalla. Siitä Anni äityi kehumaan. No, me muutkin tietenkin koetimme parhaamme, mutta ei meitä kehuttu. Perttu asui meidän naapurissa, Vammalan palossa säästyneessä kaksikerroksisessa puutalossa, jonka kivijalassa oli heillä kenkäkauppa. Nahan haju oli vahva siellä poikettaessa. Toisessa kerroksessa Jokiset asuivat. Heillä oli iso piha, aina Liekoveden rantaan, missä heillä oli sauna. Piha-alueen jakoi kahtia varastorakennus. Sen pariovet toimivat jalkapallomaalina meidän potkiessa Jyrkin ja Pertun kanssa. Jyrki pelasi tennistä myöhemmin. Valitteli vaan polvien aina menevän hajalle, hänellä kun oli veressä jalkapallomaalivahdin refleksit. Aina piti syöksyä pallon perään.

Käsitöissä meillä oli seinältä alas laskettavat höyläpenkit. Meille pikkupojille ne olivat aika raskaat laskea ja nostaa. Siksi Kalliomäki oli aina läsnä niitä asentamassa, ja valvomassa. Kerran Alakosken Kari oli kuitenkin alkanut innoissaan laskea yhtä penkkiä, ja tietenkin hän sen sai päähänsä. Aika kolaus se varmasti olikin, mahtoiko Nakke ihan pyörtyä. Kalliomäki kuuli tapauksen ja sieppasi Naken syliinsä ja alkoi kantaa häntä toiseen kerrokseen keittäjän hoteisiin. Kyllä siinä Amoksen jalka aika liukkaasti nousi rappuja, Nakke retkui velttona ja kalpeana hänen sylissään. Kaipa keittäjä, me kutsuimme häntä Kolkatan Olgaksi, sai Naken pian virkoamaan, sillä hän kyllä palasi luokkaan.

Oli meillä muitakin kokoontumisia. Näin Talolan Matin vasta muutamien viikkojen kuluttua kouluun tulostani. Hän oli pudonnut kotona katolta ja katkaissut toisen kätensä. Käsi oli kipsissä, kun hän jälleen palasi kouluun. Kaulassa oli liina, jossa kättä kannettiin. Ei se Mattia paljoa haitannut.
Niemelän Hannu, Vipinä, piti kerran kutsut kotonaan. Hän asui nykyisen Sylvään koulun vieressä omakotitalossa. Me kutsun saaneet olimme siellä kesäisenä päivänä limpsalla ja karkeilla. Kuuntelimme radiota ja touhusimme niitä näitä. Vipinällä oli tarjota appelsiinejä. Kuorimme niitä pihalla, kun Talolan Eeva-Liisalta ripsahti appelsiinin mehua punaiselle huopahameelleen. Pidimme sitä aivan kauheana onnettomuutena, mehu kun ei kuuleman mukaan lähde pesussa, ja kun me pojat olimme Eeva-Liisaan ihastuneita. Ericsonin Irmeli sen pesujutun tiesi. Nyt ei ole tuotakaan taloa enää olemassa. Irmelistä tuli opettaja Vammalaan.
Jouluksi valmistimme koulussa aina ohjelman kuusijuhlaan. Sitä harjoiteltiin ankarasti, varsinkin näytelmää, johon minäkin kerran sain roolin. Esitin pupujussia. Vuorosanoja ei kyllä ollut, ja esiintymiseni supistui vain loikkaan näyttämön poikki. Kotona äiti neuloi korvalliseen nahkalakkiin pystyt jänön korvat. Olin siitä lakista kovin ylpeä.

Kuljin koulutieni muutama vuosi sitten. Muutoksia oli paljon, jotain sentään säilynytkin. Saatoin mennä alatietä, Jokisen ohi. Silloin jouduin kyllä hieman kiertämään osuuskauppa Sastamalan ravintolarakennusta. Perttu saattoi silloin tulla samaa matkaa. Oikealla nyt olevat kerrostalot ovat uusia, Juopporantaan rakennettu, samoin Frimanin talo rannassa. Juopparin rannassa me kävimme kesäisin uimassa, siellä oli laiturikin, Jokisen rantasaunan vieressä. Yhtenä syksynä uimme siellä äiti, isä ja minä joka aamu aina marraskuuhun saakka. Meillä oli uikkarit valmiina kylpytakkien alla. Kulmassa oli metsänhoitajan talo, toisella puolella Mallastehdas. Alas rantaan, oikealla on edelleen Rutunan ok-talo ja viehättävä rantasauna. Tie teki mutkan vasemmalle. Makea mallaksen haju oli syksyisin ilmassa, mallastehdas seisoi komeana punatiilisenä rakennuksena vasemmalla, oikealla Rantasen komea puutalo pienen töyrään päällä, sittemmin Järvisen Tommi senkin talon osti ja rakennutti siihen nykyisen kerrostalon, niin kuin  rakennutti seuraavankin kerrostalon. Senkin paikalla oli ollut Rantasen talon tapaan puutalo.
Viimeisinä taloina olivat kirjapainon johtaja Niemen puutalo vasemmalla ja oikealla rannassa komeiden kuusien katveessa iso puurakennus ja sielläkin rannassa sauna. Siitä talosta käytiin sittemmin Tyrvään Sanomissa ankara kiista Suvannon, omistajan ja vastustajien välillä, suojella vai purkaa. Niinhän siinä kävi kuin kaikissa muissakin samanlaisissa kiistoissa ympäri Suomea, purku.
Koulu olikin sitten seuraava talo.