Myllymatka v. 1973

Kaukolan mylly ja saha

Tyrväänkylän koski, Hartolankoski, vapaana pauhatessaan tuotti valtavat lohisaaliit mereltä. Kutemaan tulleet naaraat ja niitä seuraavat uroskalat nousivat pitkän matkan, useita koskia ja virtapaikkoja Porista Harjavaltaan, Kokemäelle, Lauttakylään, Keikyään, Kiikkaan, Kilpikosken kuohuihin ja edelleen Kaukolan kohdalla olevaan hirmuiseen koskeen. Siitä purkautuivat ylisen Kokemäenjoen vedet, Tyrvään kohdalla Rauta- ja Liekovedeksi laajentuneena järvialtaina. Järvet erotti kaventuma, koski, jonka yli alkujaan puusilta ja myöhemmin vankka kivisilta ohjasi kulkijoita ylös Pohjanmaata kohti. Kosken eteläpuolelle oli rakennettu valtava kaksitorninen tiilikirkko, silmänkantaman päähän vanhasta keskiaikaisesta kivikirkosta alavirtaan. Siitä taas nelisen kilometriä ylävirtaan seisoo vielä suurempi ja vanhempi kivikirkko. Kaikki ovat nykyään käytössä ja korjattuina, keskiaikaiset kirkot kesäaikaan.

Liekoveden vedet ajautuivat kahden puolen suurta Liekosaarta, yhtyivät sen takana, ohittivat vielä pienen saaren ja ahtautuivat huimana keväisenä virtana kapeikkoon, jonka molemmilla rannoilla on ollut asutusta kivikaudelta lähtien. Maanviljelyksen ehdittyä tänne ylös valtavirtaa pitkin, alkoi asutus saada yhä kiinteämpiä muotoja. Viljelijä - kalastajat rakensivat hirsiset asumuksensa virran rannalle ja levittivät peltovainioitaan yhä kauemmas, Torran puolella kohti Tyrväänkylää ja Roismalaa, Pohjalan, Juvelan ja Hohkon puolella kohti Vinkkilää, Liuhalaa ja Vaunusuota. Jo varhain opittiin koskivoimaa hyödyntämään vesirattaan avulla. Talot rakensivat kukin oman myllynsä kosken partaalle. Niitä oli siinä molemmilla rannoilla useita, ehkä joillakin talollisilla yhteisvoimin kasattuna. Vammalaa ei ollut vielä moneen sataan vuoteen, jonkinlainen keskus oli hiljalleen muotoutunut Vammaskosken eteläpuolelle, jonne perustettiin 1869 Tyrväänkylä ja keisarin käskyllä 1907 Vammala niminen kauppala. Toripaikkana sitä käytettiin laajalti, ehkä viinanmyyntiin, varmasti palkollisten pestuuseen ja kuten aina, niin nuoret katselivat toisiaan sillä silmällä.  Hartolankoskeen rakennettiin 1900 luvun alussa kaksi voimalaitosta Tyrväänkylän puolelle. Ne sijaitsivat rantaviivalla, kuten tuohon aikaan monet muutkin voimalaitokset Kokemäenjoen varrella. Ne eivät estäneet lohien nousua ylävirtaan. Keikyässä sitten padottiin koko virta, louhittiin kallioita ja muutettiin joen uomaa voiman turvaamiseksi kemikaalitehtaalle. Siihen se pysähtyi, lohen nousu 1920 luvulla. Siitä on hurjia kertomuksia, padon alapuoli kuhisi valtavia kaloja, niitä sitten haavivat ketkä kykenivät. Yritettiin niitä kait yläpuolellekin saada siirrettyä, mutta se osoittautui merkityksettömäksi. Hartolankosken vuoro tuli 1950 luvulla, silloin padottiin koko uoma, perustettiin Tyrväänkylän Voimalaitos. Patosiltaa pitkin pääsee nykyään ajamaan virran yli.

Voimayhtiön täytyi ensin saada haltuunsa koskiosuudet niiden ikiaikaisilta haltijoilta. Neuvotteluja käytiin Kaukolan ja Tyrväänkylän isäntien kanssa. Lopulta voimayhtiö lupasi rakentaa isännille myllyrakennuksen ja raamisahan Kaukolaan sekä antaa 50 vuoden ajaksi ilmaisen sähkön laitteitten pyörittämiseksi. Vanhat hirsiset koskimyllyt purettiin, ja myllykuormat ohjattiin uudelle paikalle. Sinne Pekkakin traktorinsa suuntasi. Lavalla oli vehnäsäkkejä ja ohrasäkkejä. Paula oli laittanut miehensä asialle, oli tuotava kotiin karkeita vehnäjauhoja niin paljon kuin mahdollista, suurin osa tuli kuitenkin torosta hienona valkoisena jauhona. Traktori pysähtyi myllyn yläpuolelle lastaussillan viereen. Pekka pomppasi sisälle katselemaan paikkoja. Vahva ilma, viljanpöly ja ikiaikainen myllyntuoksu otti tulijan sisäänsä. Kopista tuli Pusan Unto, tervehtivät. ”Olen Innanmaan isäntä, minulla olisi muutama säkki jauhettavaksi, terve vaan.” ”Terve, oletkin täällä ensimmäistä kertaa, vanha isäntä kyllä täällä on käynyt. Nostele säkit tänne ylös, niin katsellaan mitä niistä jauhetaan.” Keveästi säkit siirtyivät kaatosuppilon viereen. Siihen saapui Paulakin, jännitti kai ensimmäistä myllyreissua, ja oli ajanut perässä katsomaan. Unto nosti ensimmäisen säkin laidalle, avasi suun vetosolmun ja pudotti puolet säkistä valumaan torveen. Pumps kuului säkin laidan iskeytyessä puiseen laitaan. Mitään ei sieltä jyviä valunut. Unto katsahti Pekkaa, nosti säkin ylemmäs, niin että pääsi naruun käsiksi. Siinä olikin isäntä solminut säkin ympärille ensimmäisen kierroksen jälkeen vetosolmun, eikä se tietysti auennut viljan painaessa suuta tiukkaan. ”Ei ole Pekka vielä oppinut säkin suuta solmimaan,” soimasi Paula. Unto ei puhunut mitään, nopsasti hän nosti toisen säkin, avasi vetosolmun, ja sama tulos, pumps vaan ja säkki täytyi nostaa takaisin ylös. Vasta silloin Pekka hyppäsi seuraavan säkin ääreen ja aukaisi ja solmi suun oikealla tavalla. Se oli ohrankuorimakoneeseen menevä säkki. ”No katos nyt, minä kun sidoin niin, ettei varmasti aukea lavalla säkkien jyrytellessä lavalla, empäs osannut enkä edes Heikiltä kysynyt sitomisesta. Kaikki täytyy oppia.” Pekkaa harmitti ensimmäisen myllyreissun epäonnistuminen, tai sidonnan osaamattomuus. Paperisäkkeihin laskettiin kuumaa jauhoa, jauhautuessaan vilja lämpeni litistyessään ja pienentyessään myllyn kidassa. Puolisen säkkiä saatiin karkeaa vehnästä, loput hienoa. Ohrasuurimot tehtiin toisella koneella, se pyöritteli jyviä, niistä irtosi ensin kuori, lese. Se laitettiin yhteen säkkiin, toiseen tuli kauniita ryynejä. Mylläri ehti ottaa vastaan seuraavan tulijan. Hohkon Armi toi omia säkkejään, ne Unto kerkeästi nosti kuormasta myllyyn. Siinä hän kumartui säkin päälle ja avasi sen suun laskien jyvät toroon. Untolta oli housut revenneet takapuolen saumasta. Vaaleat kalsongit vaan vilkahtelivat siitä koko takapuolen mitalta. No, näkihän sen, vaan ei Unto sitä varmaan tiennyt, olisi kait muutoin pyllistellyt hieman toiseen suuntaan. Pekka vilkaisi Armia, jonka suu levisi väkisin hymyyn ja posket hiven punehtuivat.