Ohjelmien nauhoittaminen Pentille

Videotallennukset

Pentillä ei ole televisiota. Hän on kuitenkin esiintynyt televisiossa enemmän kuin ehkä kukaan, jolla ei ole omaa ohjelmaa. Aivan alkuaikoina, kuvan ollessa mustavalkoinen, esiintyi laatikossa energinen, ehdoton luonnonsuojelija. Kuhmoisissa Päijänteen rannalla istuen lippalakkipäinen nuorukainen katsoi suoraan kameraan ja päästeli totuuksia ihmisen elämän vaikutuksista luontoon. Vaihtoi paikkaa tuvan rappusille, väitteli Arvo Salon kanssa. Tämä tapahtui 1973, ohjelma uusittiin 90-luvulla, jolloin Pekka sai sen tallennettua VHS kasetille. Näitä ohjelmia, Pentistä ja hänen toimistaan ja ajatuksistaan suoltui tasaisena  .virtana kokonaiset kaksi vuosikymmentä kansan ihmeteltäviksi ja kauhisteltaviksi. Ei ollut sanoma muuttunut 60-luvusta, jolloin ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehdessä ilmestyi Pentin kirjoittama artikkeli. Siinä hän voimakkaasti tuomitsi Afrikkaan suurille nälkäalueille annetun avun. ”Ei se ole kestävää, eikä edes mahdollista ruokkia kokonaisia väestöryhmiä ja kansoja alueille, joilla ei ole elämän edellytyksiä. Sellainen on kerta kaikkiaan vaan lopetettava, kyllä sukujen, heimojen ja kansojen on mahdollista elää vain oman tuotantonsa varassa. Jos maa ei sitä elantoa anna, ei sinne kannata resursseja uhrata.” Sanoma ei siitä muuttunut, se vain tarkentui ja levisi koko luomakuntaa koskevaksi. Osansa saivat kaikki nykyaikaisen taloudenpidon menetelmät ja suuntaukset. Pahimpana vihollisenaan Pentti tunsi metsäteollisuuden. Hurjimpana ajatuksenaan hän esitti tärkeimpien johtajien ampumisen. ”Itse en siihen kykene, mutta jos olisi joku muu, joka siihen kykenee, niin pitäisin sitä hyvänä tekona.” Tämä uhkaus ei onneksi koskaan toteutunut, päinvastoin hän on kyennyt luomaan lämpimät välit useihin metsäteollisuuden napamiehiin.

Pekka osti Sysmässä ollessaan videonauhurin. Siitä oli aluksi iloakin, ohjelmia saattoi ajastaa katseltavaksi jälkeenpäin. Nauhoittaminen kävi lopulta liialliseksi, pahvilaatikollinen kasetteja meni vuosia sitten vinttiin, ja pysyi siellä. Piirongin laatikkoon laitettiin vain tärkeimmät. Kerran niitä sitten tarvittiin. Pekka sopi Pentin kanssa katseluillasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt omia haastattelujaan, niitä oli kolme ja puoli tuntia. Ne katsottiin putkeen. Sanaakaan ei vaihdettu. Sovittiin kuitenkin, että Pekka tallentaa joitakin mielenkiintoisia luonto-ohjelmia yhdessä katseltaviksi. VHS kasetit hävisivät tallentaville digibokseille. Satelliittiyhtiö teki halvan tarjouksen, antoi 50 eurolla boksin, lautasantennin ja asentamisen.  Tallennustilaa oli sen kiintolevyllä 500 gigaa, siis noin kaksikymmentä tuntia. Hyvin helppoa se olikin, saattoi katsoa toista ohjelmaa ja tallentaa kahta muuta kanavaa. Etenkin ohjelma sokeasta 80 v miehestä, Vennisestä, oli aivan uskomaton kertomus selviytymisestä, yksin. Hän teki ylös kalliolle puutarhan, vinssasi tekemällään vinssillä kottikärryt ylös, räjäytteli nimismiehen luvalla dynamiitillä kallioon luolaa, senkin kaiken ihan yksin, käsipelillä. Kaiken lisäksi Venninen souteli merellä mökkinsä edustalla kalassa pitkiäkin matkoja. Suunnan hän kuunteli matkaradiostaan, osui kotirantaan hämmästyttävän tarkasti. Pentti välillä kyseli, oliko tallentaminen käynnissä. ”Minulla on siellä talletettuna monia sinuakin kiinnostavia otoksia, kunhan vaan sovimme katseluajan.” Ei sitä aikaa heti löytynyt. Muisti oli täyttynyt puolilleen. Äkisti boksi kysyi salasanaa. ”Mitästä helvettiä, en minä ole sinne mitään salasanaa antanut, katotaas nyt,” Ei auttanut mikään, ei millään, kone oli itsepäinen, eikä avannut varastoaan. ”Kuules, ei voida nyt vielä katsella, kun kone alkoi hankalaksi, se salasi minulta kaikki ohjelmani.” Pentti alkoi nauraa. ”Tämä vaan osoittaa koneiden mielettömyyden ja vallan ihmisten yli. Sinullekin kävi niin, haahhaah.” ”Minä aloitajn uuden tallennuksen, on siellä tilaa.” Niin olikin, ja mahdoton määrä ohjelmia jäi koneeseen. Kunnes satelliittiyhtiö ilmoitti antavansa uuden boksin, jolla voisi katsella teräväpiirtolähetyksiä. Siinä ei vaan ollut tallennusmahdollisuutta. Lisäksi johdot oli laitettava uuteen koneeseen, joten vanhoja tallennuksia olisi vaikea katsella. ”Kyllä tästä varmaan läpi päästään, nythän voi jo kirjastoissa siirtää VHS sisällön DVD:lle. Minä käyn siellä istumassa. Tallennan ensin vanhimmat osat ennen kuin alan digiaineiston purkamista.”

Vaan niin ei tapahtunut, aina oli muutakin tekemistä kuin istuminen jossakin kopissa. Sitten LIDLi ilmoitti myyvänsä johtosarjanipun, jolla voisi yhdistää vanhan VHS tallentimen suoraan tietokoneeseen ja saada täten siirrettyä magneettinauhat digitaalisiksi. Niitä voisi sitten katsoa TV:stä Blue ray soittimella. Maksoikin vain parikymmentä euroa. Olisihan niitä laitteita voinut erikoisliikkeistäkin ostaa, mutta hinta oli kymmenen kertainen. Pekka istahti tuoliinsa, oli kantanut vanhan tallentimen autotallista lämpenemään, avasi läppärin ja alkoi katsella liittämisohjeita. Se osoittautui helpoksi, kasetti sisään, pieni ohjelma oli ladattu äkisti, play ja katsominen ruudulta, tulisiko sinne kuvaa. Tuli, mutta mustavalkoisena. Värit olivat hukassa. ”Voi hemmetti, en saa millään väriä tänne, no nyt välähti värit, ei häipyivät saman  tien. No, minä tallenna sitten ensimmäseksi maailman ensimmäisen luontodokumentin: ”Nanook Pakkasen Poika”. ” Siinä seurattiin eskimoperheen elämää ja selviämistä talvesta. Kohtaus, missä perhe ryömi igluunsa ja siellä nukkumaan meno oli ensimmäinen feikkaus luonto-ohjelmissa. Iglun sisällä ei riittänyt kuvaajien valo, joten otos otettiin ulkona, takana tekoseinä lumesta. Mutta väriä ei saanut Pekka esiin, vei nauhurin makuuhuoneen kaapin päälle. ”Olkoon siellä jäähyllä, jos oppisi sitten toimimaan kunnolla, joskus.”  Pekka enää kertonut uusimmista vaikeuksista, olisi vaan nauranut Pentti, makeasti.