Heitor Villa Lobos: Fantasia sopraanosaksofonille, kolmelle
käyrätorvelle ja jousille.
Raikas alku jousilla, johon solisti luritteli orkesterin kanssa
alkutahdit. Jess Gilliam mustissaan, ylikapeat housut ja
eteisvahtimestarin takki sekä kultaiset kengät, oli hengästyttävän
helisevä sopraanosaksofonin kuljettaja. Santtu-Matias Rouvali oli
palannut. Gilliam siirtyi alarekisteriin ja alkoi leijailla usvan
läpi kuultaessaan auringon säteillessä kuin kaleidoskoopissa.
Solisti keinui menemään ja johti orkesteria suvereenisti. Yhteistyö
Rouvalin kanssa sujutteli, siinä orkesteri antoi teeman, johon
solisti vastasi kahteen kertaan, jonka jälkeen saksofoni meni
menojaan loisteliaasti jousiston jäädessä pysäkille.
John Williams: Catch me if you can, solisti vaihtoi
tenorisaksofoniin, vasket napsuttelivat sormillaan, pimpparauta
mukaan, ja solisti meni menojaan. Miten mahtava ja hienovireinen ääni
II osan alussa, saksofoni johti ja vibrafoni soljutteli
lyömäsoittimen taitajan Peter Fodorin käsissä. Kolmas bändin
soitin oli basso. Pentti Mäkiharju jymäytteli sillä komppia
hätkähdyttävästi ilman jousta, jazz bändin tapaan. II osa
päättyi jousiston vaikuttavaan unisonoon ja solisti henkäili
loruaan.
Taputimme ylimääräiseen saakka. Jess Gilliam laittoi
sopraanosaksofonillaan toisen vaihteen silmään Petro Iturralden
kappaleessa Pequena Czardas. Unkarilaisteema alkoi kiertää ja
nopeutua yhä hurjempaan menoon. Näimme ja kuulimme solistin taidon
ja nautinnon esityksestään.
Väliajan jälkeen kuulimme Johannes Brahmsin Pianokvarteton
orkesterisovituksen, jonka Arnold Schönberg oli kirjoittanut.
Jotensakin yllättävä esitys, Brahmsia mutta ei Brahmsia.
Neliosainen teos antoi odottaa, orkesteri oli säihkyvän hyvä,
sävelet soivat täsmällisesti ja kauniina, mutta silti jäi hieman
irrallinen, etenemätön tunnelma. Täytyy kuunnella toistamiseen, ehkä silloin Brahms ei sotke Brahmsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti